Sota ja rauha IV

VII

Moskovasta lähdettyään oli Petja jättänyt vanhempansa ja matkustanut rykmenttiinsä, jonka jälkeen hän kohta oli päässyt erään suurta osastoa komentavan kenraalin ordonanssiksi. Siitä hetkestä asti, kun hänet oli korotettu upseeriksi ja varsinkin kun hän oli päässyt toimivaan armeijaan, oli hän ollut alituisessa onnen huumeessa siitä, että hän nyt oli aikamies ja hän oli myötäänsä jännitetyin mielin koettanut pitää varansa, ettei vain olisi laiminlyönyt ainoatakaan semmoista tilaisuutta, jolloin hän olisi voinut osottaa sankariuttaan. Hän oli hyvin onnellinen siitä, mitä hän oli nähnyt ja kokenut armeijassa, mutta samalla hänestä tuntui alituisesti, että juuri siellä, missä hän ei ollut, tapahtui suurimmat asiat ja sai osottaa sankariutta. Ja tämän vuoksi koetti hän jouduttautua sinne, missä hän ei ollut.

Kun hänen kenraalinsa 21 p: nä lokakuuta oli lausunut haluavansa lähettää jonkun viemään sanaa Denisoville, oli Petja pyytänyt niin hartaasti päästä menemään, ettei kenraali ollut voinut kieltää häntä lähtemästä. Mutta kun Petja oli lähdössä, muistui kenraalin mieleen Petjan ajattelematon teko Vjasman taistelussa, jolloin Petja oli ratsastanut ranskalaisten luotisateessa ketjuun ja ampunut siellä pistoolillaan kaksi laukausta, sen sijaan että hänen olisi pitänyt ajaa tietä myöten sinne, minne hänet oli käsketty. Tämän johdosta oli kenraali kieltänyt Petjaa ottamasta osaa mihinkään Denisovin toimiin. Tästä syystä olikin Petja punastunut ja joutunut hämilleen Denisovin kysyessä häneltä, saiko hän viipyä. Ennen metsän rinteeseen tuloa oli Petja ajatellut, että hänen on ehdottomasti täytettävä velvollisuutensa ja palattava viipymättä takasin. Mutta kun hän näki ranskalaiset, näki Tihonin ja sai kuulla, että yöllä aivan varmaan tehdään hyökkäys, päätti hän itsekseen sillä nuorukaisille ominaisella kerkeydellä, jolla he siirtyvät ajatuksesta toiseen, että hänen kenraalinsa, jota hän tähän saakka oli suuresti kunnioittanut, oli kehnopäinen saksalainen, vaan että Denisof, kasakkakapteeni ja Tihon olivat oikeita sankaria ja että hänen olisi ollut häpeällistä jättää heidät tukalana hetkenä. Alkoi jo hämärtää, kun Denisof, Petja ja kasakkakapteeni saapuivat vahtituvalle. Hämärästä häämötti satuloituja hevosia, kasakkoja ja husareja, jotka pystyttivät telttoja metsänaukeamaan ja virittivät ilmituleen nuotiota eräässä kuopassa, jottei savu olisi ilmaissut ranskalaisille heidän olinpaikkaansa. Pienen vahtimajan eteisessä palotteli eräs kasakka käärityin hihoin lammaslihaa. Majassa oli kolme Denisovin joukon upseeria, jotka kyhäsivät pöytää ovesta. Petja oli riisunut pukunsa kuivamaan ja auttoi nyt päivällispöydän kuntoon panemista.

Kymmenen minuutin kuluttua saatiin pöytä valmiiksi. Se katettiin liinalla. Pöydällä oli viinaa, rommia, nisuleipää, suolaa ja lammaspaistia.

Istuessaan muiden upseerien seurassa ja kiskoessaan rasvaa valuvine sormineen tuoksuavaa, rasvaista lammaspaistia oli Petjan vallannut lapsellinen riemu ja hän tunsi hellää rakkautta kaikkia kohtaan ja oli varma siitä, että muut tunsivat samallaista rakkautta häntä kohtaan.

– Mitä arvelette, Vasili Fedorovitsh, – sanoi hän Denisoville, – eihän se tee mitään, että jään luoksenne päiväksi? – Ja vastausta odottamatta vastasi hän itse itselleen: – onhan minun käsketty ottamaan asioista selko ja sen minä nyt teenkin… Mutta teidän on päästettävä minut pahimpaan … oikeaan … enkä minä palkinnosta välitä, kunhan vain saan…

Petja puri hammasta ja katsahti ympärilleen pystypäin ja kädellään viittoen.

– Päästettävä pahimpaan… – toisti Denisof hymähtäen.

– Minä pyydän pyytämällä, että antaisitte jonkun joukon kokonaan minun hoteihini, että saisin komentaa, – jatkoi Petja, – eihän se merkitse teille mitään. Ah, tahdotteko veitsen? – sanoi hän upseerille, joka halusi leikata paistia.

Hän antoi kääntöpääveitsensä. Upseeri kiitteli veistä.

– Ottakaa se omaksenne. Minulla on niitä koko joukko… – sanoi Petja punastuen, – Hyvänen aika! Minähän olen kokonaan unohtanut! – huudahti hän yht'äkkiä. – Minulla on mainioita rusinoita, siemenettömiä. Meillä on siellä uusi kaupustelija ja sillä on erinomaisia tavaroita. Ostin kymmenen naulaa. Minä olen, nähkääs, tottunut makeaan. Tahdotteko? – Ja Petja juoksi eteiseen kasakkansa luo ja toi sieltä pusseja, joissa oli viiden naulan verran rusinoita. – Syökää, hyvät herrat, syökää!

– Ehkä te tahdotte kahvipannun? – sanoi hän kasakkakapteenille. – Ostin kaupustelijaltamme mainion kahvipannun. Sillä on kerrassaan erinomaista tavaraa! Ja se on rehellinen mies ja sehän on pääasia. Aivan varmaan lähetän teille pannun. Tahi ehkä teiltä ovat loppuneet tuluskivet, sattuuhan sitä. Minulla on niitäkin, minulla on tuolla (hän osotti pusseja) sata kappaletta. Ostin ne hyvin huokealla. Ottakaa, niin paljon kun tahdotte tahi vaikka kaikkikin…

Mutta samassa hän vaikeni ja punastui, sillä hän luuli puhuneensa liikoja.

Hän rupesi miettimään, oliko hän ehkä tehnyt muitakin tyhmyyksiä ja muistellessaan päivän tapahtumia johtui yht'äkkiä hänen mieleensä ranskalainen rumpalipoika. "Hätäkös meillä on, vaan mitenkä lie hänen laitansa? Mihinkä hän onkaan joutunut? Lienevätkö antaneet edes ruokaakaan? Ovatkohan ne tehneet hänelle pahaa?" ajatteli hän. Huomattuaan, että hän oli puhunut puita heiniä tuluskivistä, rupesi häntä pelottamaan.

"Olisikohan kysyä?" ajatteli hän. "Mutta ne sanoisivat: mitäs lapsi lapsesta! Minä näytän huomenna, olenko enää lapsi! Mutta hävettää kysyäkin", ajatteli Petja. "Vaan samapa se, kysyn kuitenkin!" ja samassa sanoi hän punastuen ja pelästyneenä katsoen upseereihin, joiden hän luuli ottavan pilkaksi hänen sanansa:

– Saako kutsua sisään sen pojan, joka on otettu vangiksi ja antaa hänelle jotain syötävää … ehkä hän…

– Tosiaankin, poika parka, – virkkoi Denisof, joka nähtävästi ei huomannut mitään häpeällistä Petjan ehdotuksessa. – Käskekää poika sisään. Hänen nimensä on Vincent Bosse. Käskekää sisään.

– Minä menen käskemään, – sanoi Petja.

– Mene, mene. Poika pahanen, – toisti Denisof.

Kun Denisof sanoi nämä sanat, seisoi Petja jo kynnyksellä, mutta samassa pujottautui hän upseerien välitse Denisovin luo.

– Sallikaa minun suudella teitä, rakas ystävä, – sanoi hän. – Oo, kuinka hyvä, kuinka hyvä te olette!

Ja suudeltuaan Denisovia hän juoksi portaille.

– Bosse! Vincent! – huusi Petja portailta.

– Ketä te tahdotte, herra? – kysyi ääni pimeästä.

Petja vastasi tarvitsevansa sitä ranskalaista poikaa, joka äskettäin oli otettu vangiksi.

– Ahaa, Vesenniä! – toisti kasakka.

Kasakat olivat jo muuttaneet pojan nimen Vincentin Vesenniksi ja musikat ja sotamiehet Visenjaksi.⁸⁷ Kumpikin muunnos soveltui hyvin kuvaamaan pojan keväistä, nuorta ulkomuotoa.

– Hän oli äsken lämmittelemässä tuolla nuotion ääressä. Visenja hoi, Visenja! Vesenni! – kuului pimeästä miehestä mieheen. – Se on nasakka poika, – virkkoi Petjan vieressä seisova husari. – Me syötimme häntä taannoin. Pojalla oli nälkä kuin sudella!

Pimeästä kuului askeleita. Rumpalipoika tulla läiskytteli avojaloin lätäkköjä myöten oven eteen.

– Ah c'est vous! – sanoi Petja. – Voulez vous manger? N'ayez pas peur, on ne vous fera pas de mal, – lisäsi hän koskettaen pehmeästi ja ystävällisesti pojan kättä. – Entrez, entrez!⁸⁸

– Merci, monsieur,⁸⁹ – vastasi rumpali väräjävällä ja melkein lapsen äänellä ja rupesi pyyhkimään likaisia jalkojaan kynnykseen.

Petjan mieli teki sanoa paljokin rumpalille, mutta hän ei uskaltanut. Hän seisoi hetken aikaa pojan vieressä eteisessä, vaan sitte tarttui pimeässä pojan käteen ja puristi sitä.

– Entrez, entrez, – toisti Petja hellästi supattaen.

"Ah, mitä voisin tehdä hänen hyväkseen?" virkkoi Petja itsekseen, avasi oven ja laski pojan edellään huoneeseen.

Kun poika oli tullut mökkiin, istuutui Petja loitolle hänestä, sillä Petjasta tuntui alentavalta kiinittää huomiota poikaan. Sen sijaan kopeloi Petja taskustaan rahoja kahden vaiheella, kävisikö laatuun antaa niitä pienelle rummuttajalle vai ei.

VIII

Rummuttajasta, jolle Denisovin käskystä annettiin viinaa ja lammaspaistia ja jonka Denisof käski pukea venäläiseen pukuun jättääkseen hänet joukkoonsa, kääntyi Petjan huomio Dolohoviin, joka nyt saapui mökkiin. Petja oli armeijassa ollessaan kuullut paljon kerrottavan Dolohovin tavattomasta urhoudesta ja julmuudesta ranskalaisia kohtaan ja tämän tähden katsoi Petja hellittämättä Dolohoviin siitä hetkestä pitäen, kun tämä oli mökkiin tullut. Petjan mieli nousi nousemistaan rohkeammaksi ja hän keikisteli myötäänsä päätään osottaakseen olevansa kyllin arvokas Dolohovinkin laisen miehen seurassa.

Dolohovin ulkoasu hämmästytti Petjaa komeudellaan.

Denisovin pukuna oli aina kasakkatakki, hän piti partaa ja hänen rinnassaan oli Pyhän Ihmeitätekevän Nikolain kuva, jota paitsi hänen puhetavassaan ja kaikissa liikkeissään osottautui hänen erikoinen olemuksensa. Dolohof sitä vastoin, joka ennen oli Moskovassa pitänyt persialaista pukua, oli nyt mitä keikarimaisimman kaartiupseerin asussa. Hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut, hänen päällään oli puuvillaverhoinen kaartilaisen pitkä takki, Yrjön risti napinlävessä ja päässä huolellisesti painettu siro lakki. Hän heitti nurkkaan märän huopaviittansa, astui Denisovin luo ja rupesi ketään tervehtimättä kyselemään, millä kannalla asiat olivat. Denisof kertoi hänelle suurempien joukkojen aikeista siepata heidän kuormastonsa, Petjan lähettämisestä ja siitä, mitä hän oli vastannut kummallekin kenraalille. Lopuksi kertoi Denisof kaiken sen, minkä tiesi vihollisjoukosta.

– Hyvä on, mutta täytyy saada selville, mitä väkeä vihollinen on ja paljoko niitä on, – huomautti Dolohof. – Sen vuoksi on lähdettävä tiedustelemaan. Kun ei tiedetä varmaan, kuinka paljon vihollisia on, ei umpimähkään voi lähteä semmoiselle retkelle. Minun tapani on toimia säntillisesti. Eikö kuka teistä tahtoisi lähteä minun kanssani heidän leiriinsä. Minulla on tarvittavat puvut.

– Minä, minä!.. Minä lähden kanssanne! – huudahti Petja.

– Sinun ei tarvitse ollenkaan lähteä, – sanoi Denisof ja lisäsi Dolohoville: – häntä minä en laske ensinkään.

– Sepä ihmeellistä! – huudahti Petja. – Miksi minä en saisi lähteä?..

– Siksi, ettei sinua siellä tarvita.

– Olkoon miten tahansa, mutta … mutta … minä lähden ja sillä hyvä. Otattehan te minut? – sanoi hän Dolohoville.

– Miksikäs en? … – vastasi Dolohof hajamielisesti katsellen ranskalaisen pojan kasvoihin. – Kauvanko sinulla on ollut tämä puitukka? – kysyi hän Denisovilta.

– Vasta aamusta saakka, hän ei kuitenkaan tiedä mitään. Olen jättänyt hänet luokseni.

– Mihinkäs sinä ne muut panet? – kysyi Dolohof.

– Mihinkäkö panen? Minä lähetän ne pois kuittia vastaan! – kivahti yht'äkkiä Denisof punastuen. – Minä uskallan sanoa peittelemättä, ettei minun omallatunnollani ole yhdenkään ihmisen henkeä. Paljoa helpompi on lähettää 30 tai 300 miestä vartioituina kaupunkiin, kuin ruveta, totta puhuen, ryvettämään sotilaskunniaansa.

– Tuollainen lapsellinen puhe sopii paljoa paremmin tuolle nuorelle kreiville, joka on vasta 16 vanha, mutta ei sinunlaisellesi partasuulle, – sanoi Dolohof kylmän ivallisesti.

– Enhän minä ole sanonut mitään muuta, kuin että lähden kaiken mokomin mukaanne, – huomautti Petja arasti.

– Minulle ja sinulle, veliseni, eivät enää sovi mokomat vehkeet, – jatkoi Dolohof, jota näytti erityisesti huvittavan puhua asiasta, joka ärsytti Denisovia. – Miksi esimerkiksi olet ottanut tuon pojan? – sanoi hän päätään nyökyttäen. – Siksikö, että sinun on häntä sääli? Kyllä ne sinun lähetyksesi kuittia vastaan tunnetaan. Kun sinä lähetät sata vankia, tulee perille kolmekymmentä. Muut kuolevat nälkään tai kolhivat saattomiehet heidät hengiltä. Eikö ole yhtä hyvä olla niitä ottamatta?

Kasakkakapteeni nyökytti välkkyvät silmät sirhallaan hyväksyvästi päätään.

– Asia ei liikuta minua ollenkaan eikä siihen kannata hukata sanoja. Sinä sanot, että kuolevat. Kuolkoot, minun syyni ei se ainakaan ole.

Dolohof purskahti nauruun.

– Eikö heitä sitte ole käsketty senkin seitsemän kertaa ottamaan kiinni meitä? Ja kun saavat kiinni, ei siinä auta enemmän sinun kuin minunkaan ritarillisuuteni – naru kaulaan ja sillä hyvä. – Hän oli hetkisen vaiti. – Mutta nyt täytyy ruveta käsiksi toimeen. Käskekää minun kasakkani tänne tavaroineen. Minulla on siellä kaksi ranskalaista univormua. No, lähdettekö kanssani? – kysyi hän Petjalta.

– Minäkö? Tietysti, tietysti, – huudahti Petja punastuen melkein kyyneliin saakka ja katsoi Denisoviin.

Dolohovin ja Denisovin kiistellessä siitä, miten vankeja on kohdeltava, joutui Petja taas ymmälle, sillä hän ei päässyt oikein perille, mistä he olivat puhelleet. "Jos tunnetut aikamiehet ajattelevat sillä tavalla, niin on se kai oikein ja hyvin", ajatteli hän. "Älköön vain Denisof luulkokaan, että minä tottelen häntä ja että hänellä on valta komentaa minua. Lähden vaikka mikä olisi Dolohovin kera ranskalaisten leiriin!"

Kaikkiin Denisovin pyytelyihin olla lähtemättä vastasi Petja, että hänkin oli tottunut tekemään kaikki säntillisesti eikä umpimähkään arviokaupalla ja ettei hän välitä vaarasta mitään.

– Sillä, nähkääs, onhan se selvä juttu, että jollei tiedä tarkkaan niiden lukumäärää … saattaa se maksaa monen sadan hengen ja paljokos meitä täällä on. Toisekseen tekee minun mieleni hyvin kovasti ja minä lähden kun lähdenkin. Älkää minua siis estelkö, se vain pahentaisi asian, – puheli Petja.

IX

Pukeuduttuaan ranskalaisiin pukuihin läksivät Petja ja Dolohof ratsastamaan samalle paikalle metsän rinteeseen, josta Denisof oli silmäillyt ranskalaisten leiriä. Oli pilkkosen pimeä, kun he pääsivät metsästä ja laskeutuivat notkoon. Dolohof käski saattamassa olleiden kasakoiden jäädä tähän, vaan itse hän jatkoi ravakkaa ravia tietä myöten sillalle päin. Petja, joka oli kivettymäisillään jännityksestä, ratsasti hänen rinnallaan.

– Jos joudumme kiinni, en elävänä antaudu, minulla on pistooli, – supatti Petja.

– Älä puhu venäjää, – supatti Dolohof nopeasti ja samassa hetkessä kuului pimeästä "qui vive?"⁹⁰ ja pyssyn ratinaa.

Veri tulvahti Petjan kasvoille ja hän tarttui pistooliinsa.

– Lanciers du 6-me,⁹¹ – sanoi Dolohof hevosen vauhtia hillitsemättä enemmän kuin lisäämättäkään.

Vahtisotamiehen musta vartalo häämötti sillalla.

– Mot d'ordre?⁹²

Dolohof pidätti hevosensa käyntiin.

– Dites donc, le colonel Gérard est ici?⁹³ – kysyi hän.

– Mot d'ordre?⁹⁴ – vaati vahtisotamies kysymykseen vastaamatta ja salpasi tien.

– Quand un officier fait sa ronde, les sentinelles ne demandent pasle mot d'ordre… – kivahti Dolohof yht'äkkiä tuimistuen ja kannusti hevosensa suoraan sotamiestä kohti. – Je vous demande, si le colonel est ici?⁹⁵

Ja odottamatta vastausta vahtisotamieheltä, joka väistyi tieltä, läksi Dolohof ajamaan käyden mäkeä ylös.

Kun Dolohof huomasi erään miehen mustan varjon kulkevan tien poikki, pysähdytti Dolohof miehen ja kysyi, missä oli komentaja ja upseerit. Mies, jolla oli säkki olalla ja joka oli sotamies, pysähtyi, astui aivan Dolohovin ratsun viereen, taputti sitä kädellään ja kertoi avomielisesti ja ystävällisesti, että komentaja ja upseerit olivat mäellä oikealla kädellä herraskartanon pihalla.

Ratsastettuaan vielä jonkun matkaa tietä myöten, jonka kummaltakin puolen kuului puheen sorinaa nuotioiden ympäriltä, ajoi Dolohof herraskartanon pihaan. Täällä hän laskeutui hevosen selästä ja meni erään leimuavan nuotion luo, jonka ympärillä istui muutamia miehiä kovaäänisesti keskustellen. Tulella oli kiehumassa jotain kattilassa, jota eräs sotamies polvillaan ja kasvot tulesta punaisina hämmensi latasimella.

– Oh, c'est un dur à cuire,⁹⁶ – virkkoi eräs upseereista, jotka istuivat pimennossa toisella puolen nuotiota.

– Il les fera marcher les lapins,⁹⁷ – vastasi eräs toinen nauraen.

Kumpikin vaikeni ja rupesi katsomaan pimeästä kuuluviin Dolohovin ja Petjan askeliin päin, kun nämä hevosiaan taluttaen astuivat nuotiota kohti.

– Bonjour, messieurs!⁹⁸ – lausui Dolohof kovalla ja selvällä äänellä.

Upseerit nousivat pystyyn nuotion takana ja eräs kookas, pitkäkaulainen upseeri kiersi nuotion ympäri Dolohovin luo.

– C'est vous, Clément? – kysyi hän. – Dou, diable…⁹⁹ – mutta häneltä jäi lause kesken, kun hän samassa huomasi erehtyneensä. Hieman naamaansa rypistäen tervehti hän sitte Dolohovia tuntemattomana henkilönä ja kysyi, miten hän voisi osottaa palvelustaan.

Dolohof kertoi olevansa tovereineen matkalla rykmenttiinsä ja kysyi kaikkiin upseereihin kääntyen, eivätkö he tietäisi jotain 6: sta rykmentistä. Kukaan ei tiennyt mitään. Petjasta näytti, että ranskalaiset upseerit rupesivat tarkastamaan häntä ja Dolohovia karsain ja epäilevin katsein. Muutamaan tuokioon ei kukaan virkkanut mitään.

– Si vous comptez sur la soupe du soir, vous venez trop tard,¹⁰⁰ – kuului nuotion takaa eräs naurun sekainen ääni.

Dolohof vastasi, että he ovat kylläiset ja että heidän on vielä tänä yönä jatkettava matkaa.

Hän antoi hevoset kattilaa hämmentävän sotamiehen hoteihin ja laskeutui kyyrylleen nuotion ääreen pitkäkaulaisen upseerin viereen. Tämä upseeri katsoi hetkeksikään silmiään hellittämättä Dolohoviin ja kysyi vielä kerran, mistä rykmentistä hän oli. Dolohof ei vastannut, koska ei ollut kuulevinaan kysymystä, vaan rupesi taskusta ottamaansa ranskalaista piipun nysää sytytellen kysymään upseereilta, näinköhän kasakoista olisi suurtakin haittaa matkalla tästä edelleen.

– Les brigands sont partout,¹⁰¹ – vastasi eräs upseeri nuotion takaa.

Dolohof sanoi, että kasakat ovat vaarallisia sellaisille jälelle jääneille kuin hän ja hänen toverinsa olivat, mutta etteivät kasakat varmaankaan uskaltaisi suurten osastojen kimppuun, lisäsi hän kysyvästi.

Kukaan ei vastannut mitään.

"Eikö hän viimeinkään lähde?" ajatteli Petja joka hetki seisoessaan nuotion edessä ja kuunnellessaan Dolohovin puhetta.

Mutta Dolohof alotti taas uudelleen keskustelun ja rupesi kainostelematta tiedustelemaan, paljoko ranskalaisilla oli väkeä pataljoonassa, paljoko oli pataljoonia ja paljoko vankia. Puhuessaan osaston mukana olevista sotavangeista virkkoi Dolohof:

– La vilaine affaire de trainer ces cadavres après soi. Vaudrait mieux fusiller cette canaille,¹⁰² – ja hän purskahti niin väkevään omituiseen nauruun, että Petjaa pelotti, että ranskalaiset heti oivaltaisivat petoksen. Petja astui tahtomattaan askeleen takaperin.

Kukaan ei virkkanut sanaakaan Dolohovin nauruun. Eräs upseeri, jota ei näkynyt (hän oli pitkällään sinelli korvissa), kohottautui supattamaan jotain toverilleen. Dolohof nousi ja kutsui sotamiestä, jonka hoteihin oli jätetty hevoset.

"Näinköhän tuovat hevoset?" ajatteli Petja vaistomaisesti läheten Dolohovia.

Hevoset tuotiin.

– Bonjour, messieurs, – sanoi Dolohof.

Petja aikoi sanoa bonsoir, vaan hän ei saanut ääntäkään suustaan. Ranskalaiset upseerit supattelivat yhä keskenään. Dolohovilta meni hyvän aikaa, ennen kuin hän pääsi hevosen selkään, koska se ei pysynyt asemillaan. Sitte ajoi hän käyden pihasta ulos. Petja ratsasti hänen rinnallaan ja vaikka hänen mielensä kovasti teki, ei hän kuitenkaan uskaltanut katsahtaa taakseen nähdäkseen, juoksivatko ranskalaiset heidän jälessään vai ei.

Päästyään maantielle ei Dolohof lähtenyt samanne päin, josta he olivat tulleet, vaan pitkin kylää. Eräässä kohden hän pysähtyi kuuntelemaan. "Kuuletko?" sanoi hän. Petja tunsi venäläisten puheen ääniä ja näki nuotioiden ympärillä venäläisten vankien tummia haamuja. Hetkisen kuluttua he läksivät ajamaan sillalle päin, sivuuttivat vahtisotamiehen, joka ääneti ja synkkänä käveli sillalla, ja tulivat notkoon, jossa kasakat odottivat.

– No, hyvästi nyt. Sano Denisoville, että hän on valmis aamun valetessa ensimäisen laukauksen pamahdettua, – sanoi Dolohof ja aikoi lähteä, mutta Petja tarttui hänen käteensä.

– Ei! – huudahti hän. – Te olette suuri sankari. Ah, miten mainiota, miten suuremmoista! Minä rakastan teitä suuresti.

– Hyvä on, hyvä on, – vastasi Dolohof.

Mutta Petja ei laskenut häntä menemään ja pimeässä erotti Dolohof, että Petja kumartui häneen päin suudellakseen häntä. Dolohof suuteli Petjaa, naurahti, käänsi hevosensa ja katosi pimeyteen.

X

Vahtituvalle palattuaan tapasi Petja Denisovin. Tämä oli odottanut Petjaa levottomana, hädissään ja suuttuneena itseensä, että oli laskenut Petjan menemään.

– Jumalan kiitos! – huudahti hän. – No, Jumalan kiitos! – toisti hän moneen kertaan kuunnellessaan Petjan innostunutta kertomusta. – Lempo sinut periköön! Sinun tähtesi en ole saanut unentäyttä silmääni! – virkkoi Denisof. – No, Jumalan kiitos, käy nyt makaamaan. Aamuun saakka ehdimme vielä nukahtaa.

– Eihän toki, – sanoi Petja, – minua ei vielä nukuta. Ja toisekseen on minun laitani niin, että jos pääsen uneen, en voi enää herätä. Sitä paitsi en ole koskaan tottunut nukkumaan taistelun edellisenä yönä. Petja istui hetken aikaa mökissä muistellen riemumielin äskeisen seikkailun yksityiskohtia ja elävästi kuvitellen mielessään, mitä huomenna tapahtuisi. Huomattuaan, että Denisof oli nukahtanut, hän läksi ulos.

Ulkona oli vielä pilkkopimeä. Sade oli tauonnut, ainoastaan puista putoili harvakseen pisaroita. Vähän matkan päässä mökistä häämötti kasakkojen telttien ja toisiinsa sidottujen hevosten tummia piirteitä. Mökin takaa näkyi kahdet kuormarattaat, joiden luona seisoi hevosia ja kuopasta hohti hiipuvan nuotion punerrus. Kaikki kasakat ja husarit eivät nukkuneet, sieltä täältä kuului matalia, supatuksen kaltaisia ääniä, joita säestivät putoilevien pisaroiden pärskeet ja hevosten pureskelemisen ratina.

Kun Petja oli tullut ulos, katseli hän ympärilleen pimeyteen ja meni kuormarattaiden luo. Näiden alta kuului jonkun kuorsausta, ympärillä seisoi kauroja rouskutellen useita satuloituja hevosia. Petja erotti oman ratsunsa, jota hän sanoi Karabahiksi ja joka oli vähä-venäläinen juoksija.

– No, Karabah, huomenna saamme tekemistä, – sanoi hän silittäen sen kuonoa ja suudellen sitä.

– No, barin, ettekö nuku? – kysyi kuorman alla oleva kasakka.

– En, aa … Lihatshof, sehän sinun nimesi taisi olla. Olen vast'ikään tullut. Me kävimme ranskalaisten leirissä.

Ja Petja kertoi juurta jaksain kasakalle sekä retken vaiheet että syyn siihen, miksi hän oli käynyt ja miksi hän on sitä mieltä, että on parempi panna henkensä vaaraan, kuin ryhtyä tekoon umpimähkään.

– Menisitte makaamaan, – virkkoi kasakka.

– Ei, olen tottunut valvomaan, – vastasi Petja. – Onkos teillä vielä pistooleissa piitä. Minulla on niitä mukanani. Jos tahdot, niin saat.

Kasakka kurotti päätään kuorman alta nähdäkseen paremmin Petjan.

– Minä kysyin siksi, että tapani on tehdä kaikki säntillisesti, – jatkoi Petja. – Monet eivät pidä varaansa ajoissa ja saavat sitä jälestäpäin katua. Minä en semmoisesta pidä.

– Selvähän se on, – sanoi kasakka.

– Vielä yksi asia, voisitko sinä, veliseni, terottaa miekkani, se on tyl… – mutta samassa Petja vaikeni, kun hän huomasi valehtelevansa, sillä miekkaa ei oltu koskaan hijottu. – Voisitko tehdä sen?

– Miksikäs ei, saapi kyllä.

Lihatshof nousi ylös, kaiveli tavaramyttyjä ja kohta kuuli Petja teräksisen miekan ja kovasimen kilisevää ääntä, Petja nousi kuorman laidalle, kasakka hijoi miekkaa kuorman alla.

– Nukkuvatko miehet? – kysyi Petja.

– Kuka nukkuu, kuka ei.

– Entäs poika?

– Vesennikö? Hän käpertyi tuonne tuvan eteiseen ja nukkuu pelosta.

Petja oli kotvan aikaa ääneti kuunnellen kovasimen ääntä. Pimeydestä kuului läheneviä askeleita ja kohta näyttäytyi musta vartalo.

– Mitä sinä terotat? – kysyi mies, joka oli tullut kuorman luo.

– Terotan barinin miekkaa.

– Se on hyvä asia, – virkkoi mies, joka näytti Petjasta husarilta. – Eikös tänne teille jäänyt eräs haarikka.

– Tuossa on pyörän vieressä.

Husari otti haarikan.

– Eiköhän jo kohta alkane valetakin, – virkkoi hän haukotellen ja poistui.

Petjan olisi pitänyt tietää, että hän on metsässä Denisovin partiojoukossa virstan päässä maantiestä, että hän istuu kuormalla, joka oli anastettu ranskalaisilta ja jonka viereen oli sidottu hevosia, että hänen allaan istuu kasakka Lihatshof ja terottaa hänen miekkaansa, että suuri, musta pilkku oikealla oli vahtitupa ja punainen, kirkas pilkku alhaalla vasemmalla oli sammuva hiillos, että mies, joka oli käynyt hakemassa haarikkaa, oli ollut husari, jonka mieli oli tehnyt juoda, – mutta hän ei tiennyt tästä mitään eikä tahtonutkaan tietää. Hän oli lumotussa valtakunnassa, jossa ei mikään ollut todellisuuden kaltaista. Suuri musta pilkku taisi todellakin olla vahtitupa, mutta se voi myöskin olla rotkon suu, joka vei syvälle maan uumeniin. Punainen pilkku taisi olla tuli, mutta se taisi myöskin olla jättiläishirviön silmä. Mahdollista, että hän tosiaankin istui kuormalla, mutta yhtä mahdollista oli, että hän istuikin niin kauhean korkeassa tornissa, että jos sieltä putoaisi, niin lentäisi maahan kokonaisen päivän, kokonaisen kuukauden, lentäisi lentämistään eikä koskaan pääsisi perille. Mahdollista, että kuorman alla istui vain kasakka Lihatshof, mutta hyvin mahdollista oli myöskin, että istuja oli maailman parhain, urhoollisin, ihmeellisin ja oivallisin mies, josta kukaan ei tiennyt mitään. Mahdollista, että husari tosiaankin oli käynyt kuorman luona ja mennyt hakemaan vettä, mutta yhtä hyvin oli hän vast'ikään kadonnut näkyvistä ja kadonnut kokonaan eikä häntä ollut ollutkaan.

Näkipä Petja nyt mitä tahansa, ei mikään häntä ihmetyttänyt. Hän oli lumotussa valtakunnassa, jossa kaikki oli mahdollista.

Hän katsoi taivaalle, sekin oli yhtä lumottu kuin maa. Taivas alkoi seestyä, puiden latvojen yllä kiisi pilviä, joiden kätköistä paljastui tähtiä. Toisinaan tuntui, että pilvet kiitäessään aukoivat taivaalle mustia pälviä, vaan toisinaan tuntui, että nuo mustat pälvet olivat pilviä. Toisinaan tuntui, että taivaan laki oli huimaavan korkealla, vaan toisinaan tuntui se laskeutuvan niin alas, että kädellä olisi voinut siihen koskettaa.

Petjan silmät sulkeutuivat ja hän alkoi vaappua.

Sadepisaroita putoili tuontuostakin. Kuului hiljaista puheen sorinaa. Hevoset rauskuttivat kaurojaan ja härskivät keskenään. Joku kuorsasi.

"Kilik-lik-kilik-lik…" kuului kovasimen kilke ja yht'äkkiä kuuli Petja suloista soittoa … orkesteri soitti jotain tuntematonta, juhlallisen huumaavaa hymniä. Petja oli musikaalinen samoin kuin Natashakin, mutta musikaalisempi kuin Nikolai. Hän ei kuitenkaan ollut koskaan harjottanut soittoa eikä ajatellutkaan ruveta harjottamaan. Sen vuoksi tuntuivat hänestä nämä säveleet, jotka yht'äkkiä olivat alkaneet tulvia hänen korviinsa, erityisen tuoreilta ja viehkeiltä. Soitto kasvoi yhä äänekkäämmäksi ja äänekkäämmäksi. Säveleet paisuivat, virtasivat soittimelta toiselle. Oli menossa niin kutsuttu fuga, vaikkei Petjalla ollut pienintäkään käsitystä siitä, mitä fuga oli. Kukin soitin, joka oli milloin viulun, milloin torven näköinen, kummutteli omaa säveltään, mutta paljoa soinnukkaammin ja puhtaammin kuin viulut ja torvet. Soitin ei ehtinyt säveltään päähän, kun se suli toiseen melkein samallaiseen, kiehtyi kolmanteen ja neljänteen, nämä yhtyivät kaikki kuoroon, kunnes taas karkasivat erilleen ja sitte uudelleen yhtyivät milloin juhlallisen hartaaksi kuorovirraksi, milloin häikäisevän loistavaksi voittohymniksi.

"Tosiaankin, minähän vain uneksin", sanoi Petja itselleen nyykähtäen eteenpäin. "Säveleet soivat vain korvissani. Ehkä se onkin minun orkesterini. Alkakaa uudelleen! Hei, orkesteri! Uudestaan!.."

Hän sulki silmänsä. Ja eri tahoilta, ikään kuin jostain kaukaa alkoi taasen soida samoja säveliä, jotka vuoroin soivat hajallaan, vuoroin taas tulvahtivat samaksi ihanaksi juhlahymniksi, "Ah, tämä on taivaallista! Ja sitä tulee niin paljon kuin tahdon!" sanoi Petja itselleen ja hän koetti johtaa tuota suuremmoista orkesteria.

"Hiljemmin, hiljemmin, vaimentukaa nyt." Ja säveleet tottelivat häntä. "Nyt voimakkaammin, iloisesti! Vielä iloisemmin!" Ja kaukaa syvyyden kätköstä vyöryi voimakkaita, juhlallisia ääniä. "Kaikki yhdessä!" käski Petja. Ja ensin kaikui kaukaa miesten ääniä, sitte naisten. Äänten voima paisui tasaisesti ja juhlallisesti valtavaksi kuoroksi. Petjan valtasi kammo ja riemu kuunnellessaan sävelvirtojen ihanaa pauhua.

Laulu humisi ylpeän voitonriemukkaana marssina, vesipisaroita putoili, "kilk-lik-lik" kiikkui miekka ja taas alkoi kuulua hevosten härskettä ja hirnuntaa, joka ei häirinnyt laulua, vain sointui säveliin.

Petja ei tiennyt, kauanko tätä kesti, sillä se tuotti hänelle suuremmoista nautintoa ja ihastusta ja hän pahotteli, ettei ollut ketään, jolle hän olisi voinut ihastustaan kertoa. Hänet herätti Lihatshovin ystävällinen ääni.

– Nyt se on hiottu, barin. Ranskalaisen halkasee sillä kahtia.

Petja heräsi.

– Ka, päivä valkenee, tosiaankin! – huudahti hän.

Ennen näkymättömät hevoset näkyivät nyt hännän päitä myöten ja alastomien oksien lomista pilkisti vetistä valoa. Petja puistalsihe, hypähti maahan, otti taskustaan ruplan ja antoi sen Lihatshoville. Petja heilautti miekkaansa koettaakseen sitä ja pisti sen sitte huotraan. Kasakat päästivät hevosia siteistä ja tiukkasivat satulavöitä.

– Tuolla tulee päällikkö, – sanoi Lihatshof.

Vahtituvasta tuli Denisof, huusi Petjaa ja käski laittautumaan lähtöön.