Read the book: «Kreuzer-sonaatti»

I

Tämä sattui aikaisin keväällä. Matkustimme toista vuorokautta.Vaunuun tuli ja siitä poistui lyhytmatkalaisia, mutta kolmematkustajaa oli, samoin kuin minäkin, ollut mukana junanlähtöpaikasta saakka: rumanlainen, iäkkäänpuoleinen, tupakoivanainen, jolla oli kärsinyt ilme kasvoillaan, yllään puoleksimiestenkuosinen päällystakki ja päässään lakki, hänen tuttavansa, puhelias, nelikymmenvuotias mies, jolla oli tavanmukaiset uudetmatkakapineet, sekä muista eristäytyvä, lyhyenläntä herra, jollaoli äkilliset liikkeet, nähtävästikin ennen aikojaan harmaantuneetkähärät hiukset, sillä hän ei ollut vielä vanha, ja oudon loistavatsilmät, jotka nopeasti siirtyilivät esineestä toiseen. Hän olipuettuna vanhaan, kalliin räätälin tekemään, lammasnahkakauluksellavarustettuun päällystakkiin ja korkeaan lammasnahkalakkiin. Kunhän avasi päällystakin napit, näkyi sen alta hihaton alustakkija venäläiskuosinen kirjailtu paita. Tämän herran erikoisuusilmeni vielä siinäkin, että hän silloin tällöin päästi merkillisiääännähdyksiä, jotka olivat kuin yskäisy tahi alotettu ja keskeytynytnaurahdus.

Hän oli koko matkan ajan tarkoin karttanut joutumasta kosketuksiinja tekemästä tuttavuutta muiden matkustajien kanssa. Naapurienyrityksiin keskustelun alkamiseksi hän vastasi lyhyesti ja töykeästija ainoastaan joko luki tahi, katsoen ikkunaan, tupakoi taikka, otettuaan vanhasta laukustaan esiin eväitään, joi teetä tahi haukkasijotakin.

Minusta hän näytti kärsivän yksinäisyydestään, ja minä aioin muutamankerran ryhtyä hänen kanssaan puheisiin, mutta joka kerta, kunkatseemme kohtasivat toisensa, mikä tapahtui usein, koska istuimmeviistoon vastapäätä toisiamme, hän kääntyi toisaalle ja alkoi lukeatahi katsoi ikkunaan.

Junan seisoessa toisena päivänä illansuussa suurella asemalla, kävitämä hermostunut herra ottamassa kuumaa vettä ja valmisti itselleenteetä. Se herrasmies, jolla oli säännönmukaiset uudet matkakapineet, asianajaja, kuten jälkeenpäin kuulin, ja hänen naapurinsa tupakoivanainen, jolla oli puoliksi miehenkuosinen päällystakki, menivätjuomaan teetä asemalle.

Sill'aikaa kuin herra ja hänen naisensa olivat ulkona, tuli vaunuunmuutamia uusia matkustajia, niiden joukossa kookas, sileäksiajeltu, kurttukasvoinen ukko, nähtävästi kauppias, hillerinnahkaisessaturkissa, päässään tavattoman suurilippuinen lakki. Kauppias istuutuivastapäätä naisen ja asianajajan paikkaa ja alkoi heti haastellanuoren, kauppapalvelijalta näyttävän miehen kanssa, joka niinikäänoli noussut junaan tältä asemalta.

Minä istuin viistoon heihin, ja kun juna ei ollut liikkeellä,saatoin niinä hetkinä, jolloin ketään ei kulkenut ohitse, kuullapalasia heidän keskustelustaan. Kauppias selitti aluksi olevansamatkalla maatilalleen, jolle oli matkaa vain seuraava asemanväli; sitten siirtyi puhe, kuten tavallista, hintoihin, kauppa-asioihin, puhuttiin, kuten ainakin, siitä kuinka Moskovassa tingitään, haasteltiin Nishni-Nowgorodin markkinoista. Kauppapalvelija rupesikertomaan erään tunnetun kauppiaspohatan juopotteluista markkinainaikana, mutta ukko ei antanut hänen puhua loppuun, vaan alkoiitse kertoa entisistä juomatilaisuuksista Kunavinissa, joissa hänoli ollut itse mukana. Hän nähtävästi ylpeili omasta osuudestaanniihin ja kertoi huomattavalla mielihyvällä, kuinka hän ja tuo samatunnettu kauppias olivat kerran humalapäissään Kunavinissa tehneetsellaiset kepposet, että hänen täytyi kertoa se kuiskaten, jolloinkauppapalvelija nauroi niin että koko vaunu kaikui, ja niin ukkoitsekin naureskeli paljastaen kaksi keltaista hammasta.

Kun en odottanut saavani kuulla mitään mielenkiintoista, nousin jaaioin mennä asemasillalle kävelemään, kunnes juna lähtisi. Ovessakohtasin asianajajan ja hänen naisensa, jotka olivat vilkkaastikeskustelleet käytävässä. "Ette ehdi enää", huomautti minulleseuraarakastava asianajaja, "kohta soittavat toisen kerran".

Ja tosiaankin, en ehtinyt käydä junan päähän, ennenkuin asemakelloasoitettiin. Tullessani takaisin jatkui vilkas keskustelu naisen jaasianajajan välillä. Vanha kauppias istui vaieten heitä vastapäätä,katsoen tuikeasti eteensä ja pureskellen silloin tällöin paheksuvastihampaitaan.

"Sitten hän selitti miehelleen suoraan", puhui asianajaja hymyillen, kun menin ohitse, "ettei voi eikä tahdokaan enää jatkaa yhdyselämäähänen kanssaan, koska…"

Ja hän jatkoi edelleen jotakin, mitä en voinut kuulla. Minunjäljestäni meni vielä ohitse matkustajia, junailija, riensi kantaja; hyvän aikaa kesti kaikenlaista hälinää ja hyörinää, joka estiminua kuulemasta keskustelua. Kun taas tuli hiljaista ja kuulinuudelleen asianajajan äänen, oli keskustelu nähtävästi jo siirtynytyksityisestä tapauksesta yleisluontoisiin seikkoihin.

Asianajaja puheli siitä, kuinka avioerokysymys nykyään oli yleisenmielenkiinnon esineenä Euroopassa ja kuinka meilläkin oli alkanutyhä useammin ilmestyä samanlaisia tapauksia. Huomatessaan, ettäainoastaan hänen äänensä kuului, asianajaja keskeytti puheensa jakääntyi vanhaan kauppiaaseen päin.

"Ennen vanhaan ei sellaista tapahtunut?" kysyi hän ystävällisestihymyilen.

Ukko aikoi vastata jotakin, mutta juuri silloin lähti junaliikkeelle, ja hän otti lakin päästään, teki ristinmerkin jaluki supisten rukouksen. Asianajaja katsahti syrjään ja odottikohteliaasti. Lopetettuaan rukouksensa ja tehtyään kolmestiristinmerkin, ukko painoi lakin suoraan ja syvään päähänsä, istahtimukavammin ja alkoi puhua.

"Kyllä, herra, tapahtui sellaista ennenkin, mutta harvemmin", sanoihän. "Nykyäänhän sellaiset seikat eivät ole vältettävissä. Ihmisetovat kovasti sivistyneet".

Junan vauhti lisääntyi lisääntymistään, pyörät kolisivat kiskojenliitoksissa, ja minun kävi vaikeaksi kuulla, ja kun keskustelukiinnitti mieltäni, siirryin istumaan lähemmäksi. Naapurinikin, hermostuneen, loistavasilmäisen herran, mielenkiinto näyttiheränneen, ja hän alkoi kuunnella, nousematta paikaltaan.

"Mutta mitä pahaa sivistyksessä on?" kysyi nainen, tuskinhuomattavasti hymyillen. "Onko sitten parempi mennä naimisiin entisenajan tapaan, jolloin sulhanen ja morsian eivät olleet edes nähneettoisiaan?" jatkoi hän, monien naisten tavoin jättäen vastaamattapuhetoverinsa sanoihin ja vastaten sensijaan niihin sanoihin, jotkahän ajatteli tämän aikovan sanoa. "Ei tiedetty, rakastettiinko, voidaanko rakastaa, vaan mentiin kenelle sattui ja sitten kärsittiinkoko elämän aika; niinkö mielestänne on parempi?" sanoi nainen,nähtävästikin suunnaten puheensa minulle ja asianajajalle, muttavähimmin kaikista ukolle, jonka kanssa puhui.

"Kovin ovat sivistyneet", toisti kauppias, silmäillen halveksivastinaista ja jättäen hänen kysymyksensä vastausta vaille.

"Olisi huvittavaa tietää, kuinka te selitätte sivistyksen jaaviollisen eripuraisuuden keskinäisen yhteyden", virkkoi asianajaja, tuskin huomattavasti hymyillen.

Kauppias aikoi sanoa jotakin, mutta nainen anasti häneltä suunvuoron.

"Ei, se aika on jo ollut ja mennyt", sanoi hän. Mutta asianajajakeskeytti:

"Ei, antaakaahan hänen lausua mielipiteensä."

"Tyhmyydet johtuvat sivistyksestä", sanoi ukko päättävästi.

"Naitetaan sellaisia, jotka eivät rakasta toisiaan, ja sittenihmetellään, etteivät elä sovussa", ehätti nainen puhumaan, katsahtaen asianajajaan ja minuun sekä kauppapalvelijaankin, joka olinoussut paikaltaan ja kyynärpäät sohvan selustalla kuunteli hymyillenkeskustelua.

"Vain eläimiähän voi parittaa isännän mielen mukaan, mutta ihmisilläon taipumuksensa, kiintymyksensä", jatkoi nainen, selvästikin halutensuututtaa kauppiasta.

"Suotta noin puhutte, rouva", sanoi ukko, "eläin on luontokappale, mutta ihmiselle on annettu laki".

"Mutta kuinka voi elää ihmisen kanssa kun ei ole rakkautta?" kiirehtinainen yhä ilmaisemaan mielipiteitään, jotka hänestä arvatenkintuntuivat perin uusilta.

"Ennen ei huolehdittu sellaisista", vastasi ukko opettavallaäänensävyllä, "vasta nyt ne sellaiset ajatukset ovat alkaneetkierrellä. Mitäs, vaimo sanoo: 'nyt minä lähden luotasi'. Entätalonpojilla – sama asia heilläkin. 'Siin' on', tokaisee, 'paitasija housusi, minä lähden Vanjkan matkaan, hänellä on kiharampi tukkakuin sinulla'. On siinäkin järkeä! Ja naisella tulee ennen kaikkeaolla pelko".

Kauppapalvelija katsahti asianajajaan, naiseen ja minuun, silminnähtävästi pidätellen hymyilyään ja valmiina sekä nauramaankauppiaan sanoille että hyväksymään ne, sen mukaan, kuinka niihinsuhtauduttaisiin.

"Mikä pelko?" kysäisi nainen.

"Tämä: vaimo peljätköön miestään! Kas sellainen pelko."

"Ohoh, ukko kulta, se aika on jo ollut ja mennyt", sanoi nainen johiukan närkästyneenä.

"Ei, rouva, se aika ei voi mennä. Sellainen kuin oli Eeva, vaimo, miehen kylkiluusta luotu, sellaisena hän pysyykin aikojenloppuun saakka", sanoi ukko, tehostaen sanojaan niin ankarallaja voitollisella päännyökkäyksellä, että kauppapalvelija hetivakuuttautui siitä, että voitto oli kauppiaalla, ja rähähtiäänekkääseen nauruun.

"Niin te miehet päättelette", vastasi nainen myöntymättä jakatsahtaen meihin, "itse suotte itsellenne vapauden, ja naisentahdotte pitää naiskammioon suljettuna. Itsellenne te, Herra nähköön, kyllä sallitte mitä hyvänsä."

"Tässä ei ole mistään sallimisesta kysymys, vaan niin on asia, ettämiehen toimipaikka ei ole koti, ja nainen on heikko astia", jatkoiukko opettamistaan. Kauppiaan vaikuttava äänensävy nähtävästi voittikuulijat, ja nainenkin tunsi olevansa masennettu, mutta ei vainvieläkään antautunut.

"Vaikkapa niin; mutta myöntänettehän, luulisin, että nainenkin onihminen, jolla on tunteet, samoin kuin miehellä. Mitä hänen ontekeminen, ellei hän rakasta miestään?"

"Ei rakasta!" toisti kauppias tuimasti, rypistäen kulmiaan jahuuliaan. "Mitäs muuta kuin rupeaa rakastamaan!"

Tämä odottamaton vastaus huvitti erikoisesti kauppapalvelijaa, ja hänäännähti hyväksyvästi.

"Ei rupea", intti nainen, "ja ellei ole rakkautta, ei siihen toki voipakottaa".

"Mutta entä jos vaimo on uskoton miehelleen, mitä silloin?" kysyiasianajaja.

"Sellainen ei tule kysymykseen", sanoi ukko. "On pidettävä huolta, ettei niin tapahdu."

"Vaan jos sittenkin tapahtuu? Sattuuhan sellaista."

"Kenellä sattuu, mutta meillä ei", vastasi ukko.

Kaikki vaikenivat. Kauppapalvelija liikahti, ja jottei olisi ollutmuita huonompi, alkoi hymyillen kertoa:

"Tässä sattui meidän kauppa-apulaisellemmekin ilkeä juttu. Vaikeatietää, mitä siitäkin ajattelisi. Hänellekin sattui vaimo, joka olikevytkenkäinen. Rupesi tekemään pirujaan. Mies oli hyvänluontoinenja sävyisä. Aluksi konttoristin kanssa. Mies koetti hyvällä saadahänet luopumaan tavoistaan. Ei taltunut. Teki kaikenlaisia ilkeitäkepposia. Rupesi näpistelemään miehensä rahoja. Mies löi häntä.Ei auttanut, paheni vain. Ryhtyi yksiin juoniin kastamattomanjuutalaisen kanssa. Mitäpä mies voi tehdä? Hän hylkäsi vaimonsakokonaan. Nyt elää nuorenamiehenä, ja toinen maleksii kaduilla."

"Sepä vasta hölmö!" sanoi kauppias. "Jos hän olisi alunpitäenkiristänyt ohjaksia ja kunnollisesti kesyttänyt naisensa, niin tämäolisi elänyt kunnollisesti. Ei pidä antaa omaa tahtoa aluksikaan. Eiole luotettava hevoseen pellolla eikä vaimoon kotona."

Junailija tuli kysymään pilettejä seuraavalle asemalle. Ukko antoipilettinsä.

"Niinpä niin, naiselta on leikattava siivet hyvissä ajoin, muutoinhukka perii".

"Mutta kuinka te itse äsken kerroitte, millä tavoin naineetmiehet hupailivat Kunavinin markkinoilla?" kysäisin minä voimattapidättäytyä.

"Se on eri juttu", vastasi kauppias ja vaipui sitten äänettömyyteen.

Kuului veturin vihellys. Kauppias nousi, haki istuimen altapussinsa, kääräsi viitan ympärilleen ja meni, kohauttaen lakkiaan, vaunusillalle.

II

Kohta ukon poistuttua puhkesivat useat kielet keskustelemaan.

"Vanhantestamentin aikuinen isäukko", huomautti kauppapalvelija.

"Oikea elävä Huoneentaulu", lisäsi nainen. "Mikä barbaarinen käsitysnaisesta ja avioliitosta!"

"Kyllä saamme matkata, ennenkuin katsomme avioliittoa eurooppalaistensilmillä", sanoi asianajaja.

"Tärkein asiahan, mitä nuo tuollaiset ihmiset eivät ymmärrä",sanoi nainen, "on, että avioliitto ilman rakkautta ei ole mikäänavioliitto, että vain rakkaus pyhittää avioliiton ja että ainoastaansellainen avioliitto on todellinen, jonka rakkaus pyhittää".

Kauppapalvelija kuunteli ja hymyili, koettaen painaa mieleensämahdollisimman paljon järkevistä keskusteluista vastaista käyttöävarten.

Naisen ehtiessä lauseensa keskipaikoille kuului takananiäännähdys, joka oli kuin keskeytetty nauru tahi itkunpurskahdus,ja kääntyessämme katsomaan näimme vierustoverini, harmaapäisen, yksinäisen, loistavasilmäisen herran, joka keskustelun aikana,nähtävästi sen huvittamana, oli huomaamattamme tullut lähemmäksi. Hänseisoi kädet istuimen selustalla ja näytti sangen liikutetulta: hänenkasvonsa olivat punaiset, ja poskessa nytkähteli lihas.

"Millainen rakkaus … rakkaus … pyhittää avioliiton?" kysäisi hän, tavoitellen sanoja.

Nähdessään kysyjän liikutetun mielentilan, nainen koetti vastatahänelle mahdollisimman leppeästi ja tarkoin.

"Todellinen rakkaus… Jos sellainen rakkaus on olemassa miehen janaisen välillä, on avioliittokin mahdollinen", sanoi hän.

"Niin kyllä; mutta mitä on ymmärrettävä todellisella rakkaudella?"kysyi loistavasilmäinen herra hymyillen neuvottomasti ja ujosti.

"Jokainen ihminen tietää, mitä rakkaus on", vastasi nainen,nähtävästi haluten lopettaa keskustelun hänen kanssaan.

"Mutta minä en tiedä", sanoi herra. "Selittäkäähän, mitä teymmärrätte…"

"Mitäkö? Se on perin yksinkertaista", vastasi nainen, mutta jäihetkeksi miettimään. "Rakkaus? Rakkaus on yhden henkilön ehdotontasuosimista kaikkien muiden edellä", sanoi hän sitten.

"Suosimista kuinka pitkäksi aikaa: kuukaudeksi, kahdeksi päiväksitahi puolituntiseksiko?" kysyi harmaapäinen herra ja nauroi.

"Ei, kuulkaahan, nyt te nähtävästi ette puhukaan siitä, mistä minä."

"Kyllä, juuri siitä."

"He sanovat", puuttui asianajaja puheeseen, osoittaen naista, "että,ensiksikin, avioliiton täytyy syntyä kiintymyksestä, rakkaudesta, josniin haluatte, ja että jos sellainen on olemassa, niin ainoastaansiinä tapauksessa avioliitto on jotakin, niin sanoaksemme, pyhitettyä. Sitten, että jokainen avioliitto, joka ei ole perustettuluonnolliselle kiintymykselle, rakkaudelle, jos niin haluatte,on siveellisesti mihinkään velvoittamaton. Olenko ymmärtänytajatuksenne?" kysyi hän kääntyen naiseen.

Nainen ilmaisi päänliikkeellä asianajajan tulkinneen hänenajatuksensa oikein.

"Sitten…" jatkoi asianajaja puhettaan, mutta hermostunut herra, jonka silmät nyt paloivat lieskana ja joka vain vaivoin kykenihillitsemään itsensä, keskeytti asianajajan ja sanoi:

"Ei, siitä minä vain, yhden suosimisesta kaikkien muiden edellä,mutta kysyn vain: kuinka pitkäksi aikaa?"

"Kuinkako pitkäksi? Hyvin pitkäksi, toisinaan koko elämän ajaksi",vastasi nainen kohauttaen olkapäitään.

"Mutta sellaistahan on vain romaaneissa, ei milloinkaan todellisessaelämässä. Elämässä yhden suosiminen ennen muita saattaa kestää jonkunvuoden, mikä on sangen harvinaista, useammissa tapauksissa muutamankuukauden, mutta tavallisesti vain jonkun viikon, päivän, tunnin",puhui hän, selvästikin huomaten mielipiteensä hämmästyttävän kaikkiaja näyttäen olevan siitä tyytyväinen.

"Oh, mitä te nyt! Eihän toki… Ei, kuulkaahan…" huudahdimme kaikkikolme yhteen ääneen. Kauppapalvelijakin äännähti halveksivasti.

"Kyllä, minä tiedän sen", väitti harmaapäinen herra, koettaenvaientaa meidän äänemme. "Te puhutte siitä, mitä pidetään olevana, mutta minä puhun siitä, mikä on olemassa. Jokainen mies tuntee sitä,mitä te kutsutte rakkaudeksi, jokaista kaunista naista kohtaan."

"Jopa te puhutte kauheita asioita; mutta onhan ihmisten välilläolemassa tunne, jota kutsutaan rakkaudeksi ja joka ei kestä vainkuukausia ja vuosia, vaan koko elämän ajan!"

"Ei, ei ole. Jos vielä myönnämmekin, että mies suosisikin tiettyänaista koko elämänsä ajan, niin nainen, kaiken todennäköisyydenmukaan, siirtää suosionsa toiseen, ja niin on aina ollut ja onaina oleva tässä maailmassa", sanoi hän, ja ottaen taskustaansavukekotelon, sytytti savukkeen.

"Mutta voihan tunne olla molemminpuolinenkin", huomautti asianajaja.

"Ei, ei voi", väitti hän, "samoinkuin ei voi tapahtua, ettähernekuormassa kaksi merkittyä hernettä joutuisivat vierekkäin. Eikätässä sitäpaitsi ole pelkkä todennäköisyys, vaan sen todistaa kokemustäydellisesti. Rakastaa koko ikänsä samaa ihmistä – sehän on samaakuin jos väittäisi yhden kynttilän voivan palaa koko ihmis-iän",puhui hän imien ahnaasti savukettaan.

"Mutta te puhutte koko ajan vain lihallisesta rakkaudesta. Ettekölainkaan myönnä olevan rakkautta, joka perustuu ihanteidenyhtäläisyyteen, sielulliseen sukulaisuuteen?" kysyi nainen.

"Sielullinen sukulaisuus! Ihanteiden yhtäläisyys!" matki hän,päästäen ominaisen äännähdyksensä. "Mutta eihän siinä tapauksessatarvitse nukkua yhdessä (suokaa anteeksi karkeuteni). Ihanteidenyhtäläisyys siis veisi ihmiset nukkumaan samassa vuoteessa", sanoihän ja naurahti hermostuneesti.

"Mutta, sallikaahan", sanoi asianajaja. "Tosiasiat puhuvat teidänväitettänne vastaan. Näemmehän, että avioliittoja on olemassa, ettäkoko ihmiskunta tahi suurin osa siitä elää aviossa ja että sangenuseat elävät rehellisesti pitkäaikaisessakin avioliitossa".

Harmaapäinen herra naurahti taas.

"Äsken sanoitte, että avioliitot perustuvat rakkauteen, ja nyt, kun minä sanon epäileväni rakkauden, paitsi aistillisen, olemassaoloa, te todistatte rakkauden olemassaolon sillä, että on olemassaavioliittoja. Mutta avioliitto meidän päivinämme on – petosta!"

"Enhän toki", vastasi asianajaja, "Sanon vain, että avioliittoja onollut ja on vieläkin olemassa".

"On kyllä! Mutta miksi ne ovat olemassa? Ne ovat olleet ja ovatvieläkin niillä ihmisillä, jotka näkevät avioliitossa jotakinsalaperäistä, – sakramentin, joka velvoittaa Jumalan edessä.Sellaisilla ihmisillä avioliitto on olemassa, mutta ei meillä.Meillä ihmiset menevät naimisiin, näkemättä avioliitossa muutakuin lihallisen yhtymisen, ja tuloksena on joko petos tahiväkivalta. Jos petos, on se helpompi kestää. Mies ja vaimo vainuskottelevat ihmisille elävänsä yksiavioisuudessa, mutta elävätkinmoniavioisuudessa. Ilkeätä se on, mutta käy vielä laatuun; muttakun mies ja vaimo, mikä on tavallisinta, ovat ulkonaisestivelvoittautuneet elämään yhdessä koko ikänsä ja kuukauden päästäjo vihaavat toisiaan ja haluaisivat erota, mutta kuitenkin pysyvätyhdessä, silloin syntyy siitä se hirvittävä helvetti, joka saarupeamaan juomaan, ampumaan itsensä, murhaamaan ja myrkyttämäänitsensä ja toisensa", puhui hän yhä nopeammin ja antamatta kenenkäänpistää sanaansa väliin ja kiihtyen kiihtymistään. Kukaan ei puhunutmitään, kaikki tunsivat tilanteen tukalaksi.

"Niin, kyllähän avioelämässä epäilemättä sattuu kriitillisiävälikohtauksiakin", sanoi asianajaja, haluten lopettaa sopimattomankuumaksi käyneen keskustelun.

"Te, huomaan, tiedätte, kuka olen?" virkkoi harmaapäinen herrahiljaisella äänellä ja kuten näytti rauhallisesti.

"En, minulla ei ole sitä iloa."

"Eipä siitä suurta iloa. Olen Posdnishev, se, jolle sattui sellainenkriitillinen välikohtaus, johon vihjasitte, sellainen välikohtaus, että hän surmasi vaimonsa", sanoi hän, luoden nopean katseenjokaiseen meistä.

Kukaan ei keksinyt, mitä sanoa, ja kaikki olivat vaiti.

"Yhdentekevää", sanoi hän ja äännähti ominaisella tavallaan. "Muuten, suokaa anteeksi! En tahdo olla vaivaksi."

"Ettehän toki, Herra varjelkoon…" sanoi asianajaja.

Mutta Posdnishev, häntä kuulematta, kääntyi nopeasti ja meni omallepaikalleen. Asianajaja ja nainen puhuivat kuiskaten keskenään. Minäistuin Posdnishevia vastapäätä, keksimättä, mitä sanoa. Lukea ei enäänähnyt, ja senvuoksi ummistin silmäni, ollen tahtovinani nukkua.Seuraavalle asemalle saakka matkustimme hiljaisuuden vallitessa.

Sinne tultua asianajaja ja nainen siirtyivät toiseen vaunuun, puhuttuaan siitä jo aikaisemmin junailijalle. Kauppapalvelija rupesinukkumaan istuimelleen. Posdnishev tupakoi yhä ja joi edelliselläasemalla keittämäänsä teetä.

Kun avasin silmäni ja katsahdin häneen, sanoi hän yht'äkkiäpäättävästi ja ärtyisenä:

"Teillä varmaankin on vastenmielistä istua minun kanssanitietäessänne, kuka olen? Siinä tapauksessa menen tieheni".

"Ei mitenkään, olkaa huoletta!"

"No niin, saisiko olla teetä? Se on vain väkevää."

Hän kaatoi minulle teetä.

"He puhuvat ja puhuvat… Valhetta kaikki tyyni…" sanoi hän.

"Mistä puhutte?" kysyin.

"No siitä samasta: tuosta heidän rakkaudestaan ja siitä, mitä se on.

Eikö teitä nukuta?"

"Ei ensinkään."

"Jos tahdotte, niin kerron teille, kuinka tuo rakkaus johti minutitseni siihen mitä tein."

"Tehkää niin, ellei se vaivaa teitä".

"Ei, äänettömyys minua vaivaa. Mutta juokaahan teetä … vai onko seliian väkevää?"

Tee oli todellakin kuin olutta, mutta minä join lasillisen. Samassatuli junailija vaunuun. Posdnishev seurasi häntä vaieten äkäisinkatsein ja alotti vasta, kun tämä oli poistunut.

III

"No niin, kerronpa siis… Mutta tahdotteko todella?"

Toistin, että mielelläni tahdoin. Hän oli hetkisen vaiti, hieraisikäsillään kasvojaan ja alotti:

"Minun täytyy alottaa kertomukseni alusta asti: kertoa, miten jamiksi menin naimisiin ja millainen sitä ennen olin.

"Elin ennen naimisiinmenoani samoin, kuin kaikki meidän piirissämmeelävät. Olin tilanomistaja ja yliopiston kandidaatti jaaatelismarsalkka. Elin ennen naimisiinmenoani samoin kuin kaikki,t. s. siveettömästi, ja samoin kuin kaikki meidän piirimme ihmiset, uskoin eläessäni siveettömästi eläväni kuten tuleekin. Itsestäniajattelin, että olin herttainen olento, että olin täysin siveellinenmies. En ollut viettelijä, minulla ei ollut luonnottomia haluja, entehnyt siveettömyyttäni elämäni päätarkoitukseksi, kuten monet muutikäiseni vaan antauduin siveettömyyteen kohtuullisesti, sopivaisuuttanoudattaen, terveydekseni. Vältin sellaisia naisia, jotka saamallalapsen tahi kiintymällä minuun olisivat voineet sitoa minua. Saattoisilti olla lapsia ja kiintymystäkin, mutta minä menettelin, ikäänkuinnäin ei olisi ollut. Ja tätä en ainoastaan pitänyt siveellisenä, vaanolin siitä ylpeäkin…"

Hän vaikeni hetkeksi ja äännähti omalla tavallaan, kuten aina kun hänsai jonkin uuden ajatuksen.

"Ja sehän se kuitenkin on pahinta koko jutussa!" huudahti hän."Siveettömyyshän ei ole mitään fyysillistä, – eihän mikäänfyysillinen säädyttömyys ole siveettömyyttä: siveettömyys, todellinensiveettömyyshän on juuri sitä, että vapauttaa itsensä moraalisestasuhteesta naiseen, jonka kanssa ryhtyy lihalliseen yhteyteen. Jatätä vapauttamista minä pidin ansionani. Muistan kuinka, kerrankärsin, kunnes olin maksanut naiselle, joka arvatenkin rakastuneenaminuun oli antautunut minulle. Rauhoituin vasta, kun olin lähettänythänelle rahat, osoittaen sillä, ettei minua mielestäni mikään sitonuthäneen moraalisesti… Älkää nyökyttäkö päätänne, ikäänkuin olisittekanssani samaa mieltä", ärjäisi hän minulle. "Kyllä minä tuon asiantunnen. Teillä kaikilla, parhaassa tapauksessa teilläkin siinä,ellette ole usein sattuva poikkeus, teillä on samat ajatukset, kuinoli minulla. No, vähät siitä, suokaa anteeksi", jatkoi hän, "mutta seon kaikki niin kauheaa, kauheaa, kauheaa!"

"Mikä on kauheaa?"

"Se erehdysten lukinverkko, jossa me pyristelemme, ajatellessammenaista ja suhdettamme häneen. En voi puhua siitä rauhallisesti, eisiksi, että minulle sattui tuo välikohtaus, kuten hän sanoi, vaansiksi, että vasta sen jälkeen silmäni avautuivat ja näin kaikenuudessa valaistuksessa, kaikki ylösalaisin!"

Hän sytytti savukkeen ja nojaten kyynärpäitään polviinsa alkoi puhua.

Pimeän tähden en voinut nähdä hänen kasvojaan, kuulin vaunun tärinänläpi vain hänen miellyttävän äänensä, joka teki minuun syvän vaikutuksen.

IV

"Niin, vasta kärsittyäni, mitä olen kärsinyt, vasta sen vaikutuksestatajusin, missä kaiken juuri on, käsitin, kuinka täytyy olla, ja näinolevaisen koko kauheuden.

"Kuulkaahan siis, kuinka ja koska alkoi se, mikä johti minullesattuneeseen välikohtaukseen. Se alkoi silloin kuin en vielä olluttäyttänyt kuudettatoista ikävuottani. Olin silloin vielä lukiossa,ja vanhin veljeni oli ensimäisen vuosiluokan ylioppilas. En vielätuntenut naisia, mutta, kuten kaikki säätymme onnettomat lapset,en enää ollut viaton poika; nainen, ei henkilö, vaan nainen, naisen alastomuus oli kiusannut jo minua. Yksinäiset hetket olivatepäpuhtaita. Minua vaivasi sama tuska kuin 99 prosenttia pojistamme.Minä kauhistuin, kärsin, rukoilin ja aina lankesin. Minä olin joturmeltunut ajatuksissa ja teoissa, mutta viimeistä askelta envielä ollut ottanut. Minä turmelluin yksin, satuttamatta kättänitoiseen ihmisolentoon. Mutta kerran veljeni toveri, ylioppilas, aikailoveikko, n.k. kunnon poika, t.s. pahin heittiö, joka oli opettanutmeidät juomaan ja pelaamaan korttia, ehdotti juomingin jälkeen, ettämenisimme sinne. Me lähdimme. Veljenikin oli silloin vielä puhdas jalankesi samana yönä. Ja minä, viidentoistavuotias poika saastutinitseni ja olin mukana naisen saastuttamisessa, lainkaan käsittämättä,mitä tein. Enhän ollut keneltäkään vanhemmalta ihmiseltä kuullut, että se, mitä tein, oli pahaa. Eikä kukaan sitä nytkään saa kuulla.Tosinhan se on käskyissä, mutta käskythän luetaan vain sitävarten, että voitaisiin tutkinnossa vastata papille, eikä niitäpidetä kovinkaan tärkeinä, ei läheskään niin tärkeinä kuin sääntöäut-sanan käyttämisestä ehtolauseissa.

"En siis ollut kuullut niiltä vanhemmilta ihmisiltä, joidenmielipiteitä kunnioitin, ainoaltakaan, että tekoni olisi ollutpaha. Päinvastoin, kuulin henkilöiltä, joita pidin arvossa, ettäse oli hyvä. Kuulin, että taisteluni ja kärsimykseni tyyntyvätsen jälkeen, kuulin sen ja luin, kuulin vanhemmilta, että se oliterveydelle edullista; tovereiltani taas kuulin, että siinä olijotakin ansiokasta, miehekästä. Siitä ei siis ollut odotettavissamuuta kuin hyvää. Sairastumisen vaara? Mutta sitäkään ei tarvitsepelätä. Isällinen hallitus pitää siitä huolen. Se valvoo porttolaintoiminnan säännönmukaisuutta ja tekee epäsiveellisyyden lukiolaisilleturvalliseksi. Myöskin lääkärit valvovat sitä, saaden siitä palkkaa.Niinhän heidän täytyykin. He vakuuttavat, että siveettömyyson hyödyksi terveydelle ja niin he järjestävät säännöstellyn,säännöllisen siveettömyyden. Tunnen äitejä, jotka huolehtivat siinämielessä poikiensa terveydestä. Ja tiede lähettää nämä porttoloihin".

"Miksi tiede?" kysyin minä.

"Mitäpä lääkärit ovat, elleivät tieteen palvelijoita? Kuka turmeleenuorukaiset vakuuttamalla, että siveettömyys on tarpeellinenterveyden pysyttämiseksi? He juuri. Ja sitten he suunnattomantärkeinä parantavat kuppatautia."

"Miksikä he eivät sitä parantaisi?"

"Siksi, että jos sadas osa niistä ponnistuksista, jotka onuhrattu kuppataudin parantamiseen, olisi käytetty siveettömyydenhävittämiseen, ei kuppataudista enää moniin aikoihin olisi tarvinnutpuhuakaan. Mutta ponnistuksia ei ole uhrattu siveettömyydenpoistamiseen, vaan sen edistämiseen, siveettömyyden tekemiseenvaarattomaksi. Mutta siitä ei olekaan kysymys, vaan siitä,että minun, samoinkuin yhdeksän kymmenesosan, ellei vieläuseammankin, ei ainoastaan meidän säätymme poikien, vaan kaikkien, talonpoikaistenkin, on käynyt niin kauheasti, että lankeamiseniei johtunut jonkun naisen sulojen luonnollisesta lumosta, – ei, minua ei vietellyt kukaan nainen, vaan minä lankesin siksi, että ympäristöni näki siinä, mihin lankesin, toiset – täysinluvallisen ja terveydelle hyödyllisen toimituksen, toiset – aivanluonnollisen, ei ainoastaan anteeksiannettavan, vaan kerrassaanviattoman huvituksen nuorelle miehelle. Minä en ymmärtänytkään sitämiksikään lankeemukseksi, antauduin yksinkertaisesti vain niihinnautintoihin ja niiden tarpeiden tyydyttämiseen, jotka, kuten minulleoli opetettu, olivat ominaisia määrätyssä iässä oleville, antauduinsiveettömyyteen, samoin kuin olin alkanut juoda ja tupakoida. Muttatässä ensimäisessä lankeemuksessa oli kuitenkin jotakin erikoista jaliikuttavaa.

"Heti senjälkeen, ennenkuin vielä olin poistunut huoneestakaan, tulimieleni alakuloiseksi, niin surulliseksi, että olisin tahtonut itkeä.Itkeä viattomuuteni kadottamista, iäksi turmeltua suhdettani naiseen.Luonnollinen, yksinkertainen suhde naiseen oli iäksi turmeltu.Sen jälkeen en ole ollut enkä ole voinut olla puhtaassa suhteessanaisen kanssa. Minusta oli tullut irstailija. Ja irstailijantila on samankaltainen, fyysillinen kuin morfinistin, juomarin, tupakoitsijan. Samoinkuin morfinisti, juomari ja tupakoitsijajo on epänormaali, niin on sellainenkin mies, joka on etsinytnautintoa useammista naisista, epänormaali, iäksi turmeltunutihminen – irstailija. Samoinkuin juomarin ja morfinistin voi hetituntea kasvoista, eleistä, aivan samoin voi tuntea irstailijankin.Irstailija voi pidättäytyä, taistella; mutta hän ei voi enäämilloinkaan olla yksinkertaisessa, selvässä, puhtaassa suhteessanaiseen. Irstailijan voi heti tuntea tavasta, jolla hän katsahtaanuoreen naiseen ja silmäilee häntä. Minusta tuli irstailija ja pysyinsellaisena, ja se minut tuhosi."

V

"No, niin. Sitten menin yhä pidemmälle, yhä useammin poikkeilinoikealta tieltä. Hyvä Jumala! Kun muistelen kaikkia rivouksiani, niin aivan kauhistun! Muistelen, kuinka toverit minua pilkkasivatmuka viattomuuteni tähden! Ja mitä kaikkea kuulimme 'kultaisestanuorisosta', upseereista, pariisilaisista! Ja kaikki nuo herrat, minäkin, kun me kolmikymmenvuotiaat irstailijat, joilla olitunnollamme satoja mitä erilaatuisimpia rikoksia naista vastaan, kun me kolmikymmenvuotiaat irstailijat astumme puhtaiksi pestyinä,posket silkoisina, hajuvesillä tuoksuvina, valkeissa paidoissamme,hännystakissa tahi virkapuvussa vierassuojaan tahi tanssisaliin, – kas siinä puhtauden tunnuskuva, ihastuttava näky!

"Sillä ajatelkaahan, kuinka pitäisi olla ja kuinka on. Pitäisi ollaniin, että kun tuollainen herrasmies seurassa astuu sisareni, tyttäreni luo, minä tuntiessani hänen elämäntapansa menisin hänenluokseen, kutsuisin hänet syrjään ja hiljaa sanoisin: 'ystäväiseni, tiedänhän minä, kuinka sinä elät, kuinka ja keiden seurassa vietätyösi. Täällä ei ole sinun paikkasi. Täällä on puhtaita, viattomianuoria tyttöjä. Poistu täältä!' Näin pitäisi olla; mutta sensijaanon niin, että kun sellainen herra tulee ja tanssittaa sisartani, tytärtäni, syleillen häntä, niin me iloitsemme, jos hän on rikas jahänellä on vaikutusvaltaisia tuttavuuksia, vaikkapa taudinkin jälkiä, – vähät siitä, parantaminen käy nykyään helposti. Tiedän, kuinkamonet ylhäisimpiin piireihin kuuluvat vanhemmat ovat naittaneettyttäriään miehille, jotka potevat erästä tiettyä tautia. Oi…iljettävää! Mutta on tuleva aika, jolloin kaikki tuo saastaisuus javalhe paljastetaan!"

Hän äännähti jonkun kerran ominaisella tavallaan ja kävi juomaanteetä. Tee oli tavattoman väkevää, eikä ollut vettä, jolla laimentaasitä. Minä tunsin kiihoittuneeni niistä kahdesta lasillisesta, jotka olin juonut. Häneenkin varmaan vaikutti tee, sillä hänkiihoittui kiihoittumistaan. Hänen äänensä kävi yhä laulavammaksija kuvailevammaksi. Hän muutti lakkaamatta asentoaan, milloin ottilakin päästään, milloin pani sen taas päähänsä ja hänen piirteensämuuttuivat omituisesti ympäröivässä puolipimeässä.

"No niin, sellaista elämää vietin kolmikymmenvuotiaaksi, heittämättähetkeksikään mielestäni ajatusta mennä naimisiin ja perustaa mitäihanteellisin, puhdas perhe-elämä, ja siinä mielessä katselinitselleni tarkoitukseen sopivaa tyttöä", jatkoi hän. "Minä ryvinsiveettömyyden saastassa ja samall'aikaa etsin tyttöjä, jotkaolisivat olleet kyllin puhtaita soveltuakseen minulle.

"Usein hylkäsin juuri siksi, etteivät olleet tarpeeksi puhtaita, minulle kelvatakseen; vihdoin löysin sellaisen, jota pidin itselleniansiokkaana. Hän oli toinen erään aikoinaan sangen rikkaan, muttasitten köyhtyneen pensalaisen tilanomistajan kahdesta tyttärestä.

"Eräänä iltana, kun olimme olleet soutelemassa ja palasimme yölläkuutamossa kotiin, ja minä istuin hänen vieressään ihaillen hänensiromuotoista, tiukasti kiinnivedetyn Jersey-takin verhoamaavartaloaan ja suortuviaan, – päätin yht'äkkiä, että hän se on.Minusta tuntui sinä iltana, että hän ymmärsi kaiken, kaiken, ja ettätunsin ja ajattelin mitä ylevimpiä asioita. Mutta todellisesti olikaikki vain sitä, että Jersey-takki sopi hänelle erikoisesti, samoinsuortuvat, ja että hänen läheisyydessään vietetyn päivän jälkeenhalusin päästä häntä vieläkin lähemmäksi.

"On ihmeellistä, kuinka täydellisesti ihminen on sen harhaluulonvallassa, että kauneus on samaa kuin hyvä. Kaunis nainen puhuutyhmyyksiä, kuuntelet etkä kuule tyhmyyksiä, vaan jotakin viisasta.Hän puhuu, tekee mitä ilkeyttä tahansa, ja näet jotakin suloista. Jamilloin hän ei puhu tyhmyyksiä eikä rivouksia, mutta on kaunis, niinolet heti varma siitä, että hän on ihmeteltävän kaunis, älykäs jasiveellinen.

"Palasin kotiin haltioissani ja päätin mielessäni, että hän olisiveellisen täydellisyyden huippu ja siksi kyllin ansiokas tulemaanvaimokseni, ja seuraavana päivänä menin ja kosin häntä.

"Selvittämätön käsitteiden sekaannus! Tuhannesta naimisiin menevästämiehestä, ei yksin meidän säädyssämme, vaan kaikeksi onnettomuudeksikansankin keskuudessa, on tuskin yhtä, joka ei ennen avioliittoonastumistaan olisi ollut naimisissa jo kymmenesti, ehkäpä sadasti, tuhannestikin, kuin mikä Don Juan.

"Nykyään, totta kyllä, on, – olen kuullut ja nähnyt, – puhtaitanuoria miehiä, jotka tuntevat ja tietävät, ettei se ole leikkiä vaansuuri asia.

"Jumala heitä auttakoon! Mutta minun aikanani ei ollut ainoatakaansellaista kymmenestä tuhannesta. Ja kaikki tietävät sen, muttatekeytyvät tietämättömiksi. Kaikissa romaaneissa kuvaillaanyksityiskohtia myöten sankarien tunteet, lammikot ja pensaat, joidenluona he kulkevat; mutta kun kuvaillaan heidän suurta rakkauttaanjohonkin neitoon, ei sanallakaan mainita siitä, mitä ihaillunsankarin elämässä aikaisemmin on tapahtunut: ei sanaakaan hänenkäynneistään porttoloissa, kamarineidoista, keittiöpalvelijattarista, toisten miesten vaimoista. Jos onkin niin säädyttömiä romaaneja, niin niitä ei anneta lukea, ei ainakaan niiden, joiden ennen kaikkeatarvitsisi tämä tietää, – nuorten tyttöjen.

"Aluksi neidoille näytetään sellaista naamaa, kuin sitäsiveettömyyttä, mikä täyttää puolet kaupunkiemme, maakyliemmekinelämästä, ei olisi lainkaan olemassa. Sitten totutaan tähänteeskentelyyn siinä määrin, että vihdoin aletaan itse vilpittömästiuskoa, että kaikki olemme perin siveellisiä ihmisiä ja elämme täysinsiveellisessä maailmassa. Tytöt, poloiset, uskovat siihen aivantodenteolla. Niin uskoi minunkin onneton vaimoni. Muistan vielä,kuinka sulhasena ollessani näytin hänelle päiväkirjani, josta hän saitietää, vaikkakin vähäisessä määrässä, entisyyteni, ennen kaikkea – viimeisen suhteeni, jonka hän olisi voinut saada tietää muilta jajonka senvuoksi katsoin välttämättömäksi saattaa hänen tietoonsa.Muistan hänen kauhistuksensa, epätoivonsa, hämminkinsä, kun hän saisen tietää ja käsitti kaiken. Näin, että hän silloin olisi tahtonutpurkaa välimme. Ja miksi hän ei sitä tehnytkin!.."

Posdnishev päästi taas omituisen äännähdyksensä, otti kulauksen teetäja istui hetkisen äänettömänä.

VI

"Mutta ei, näin on sittenkin parempi, näin on parempi!" huudahti hän."Sain ansioni mukaan! Mutta siitä ei ole kysymys. Tarkoitukseni olisanoa, että petettyjä ovat ainoastaan onnettomat tyttöparat.

"Äidit kyllä tietävät asian, varsinkin ne äidit, jotka heidän miehensäovat kasvattaneet, tietävät sen mainiosti. Ja teeskennellen uskovansamiesten puhtauteen toimivat tosiasiassa aivan toisin. He tietävät, millä koukulla pyydystävät miehiä itselleen ja tyttärilleen.

"Sillä me miehethän vain emme tiedä, koska emme tahdo tietää, muttanaiset sensijaan tietävät sangen hyvin, että ylevin, runollisin, kuten sitä nimitämme, rakkaus ei riipu siveellisistä ansioista, vaanfyysillisestä läheisyydestä ja sen ohessa hiuslaitteista, puvunväristä ja laadusta. Kysykää tottuneelta kiemailijattarelta, jokaon asettanut päämääräkseen miehen kahlehtimisen, kumpaan vaaraanhän uskaltautuisi ennemmin: siihenkö, että hänet sen läsnäollessa, jota hän koettaa hurmata, saataisiin kiinni valheesta, julmuudesta, vieläpä siveettömyydestä, vai siihen, että hän esiintyisi tällemiehelle huonosti tehdyissä ja rumissa vaatteissa, – jokainen heistäepäröimättä valitsisi edellisen. Hän tietää, että meidän puheemmeylevistä tunteista on valhetta, – että meille on tarpeen vainruumis, – ja senvuoksi annamme anteeksi kaikki halpamaiset teot, mutta emme epämuotoista, mautonta, rumaa pukeutumista.

"Kiemailijatar tietää sen, jokainen viaton tyttö tuntee senvaistomaisesti, kuten sen tajuavat eläimetkin.

"Siksi ovat inhottavia nuo Jersey-takit, nuo paljaat olkapäät,käsivarret, milt'ei täysin paljaat rinnat. Naiset, erittäinkinne, jotka ovat käyneet miehen koulussa, tietävät varsin hyvin, että keskustelut ylevistä asioista ovat – keskusteluja, ja ettämiehelle on merkityksellistä vain ruumis ja kaikki se, mikä saasen esiintymään pettävimmässä, mutta samalla houkuttelevassavalossa; ja toiminta on sen mukainen. Sillä jos heitämme syrjääntoiseksi luonnoksemme käyneen tottumuksemme tuohon iljettävyyteen jatarkastamme ylempien luokkiemme elämää, sellaisena kuin se todellaon, kaikkine häpeämättömine julkeuksineen, niin eihän se ole muutakuin yksi ainoa haureuslaitos… Ette myönnä sitä? Odottakaahan, niin todistan", sanoi hän estäen minut puhumasta. "Te sanotte, että meidän yhteiskuntamme naisilla on toiset harrastukset kuinporttolain asukkailla, mutta minä väitän ja todistan, ettei niin ole.Jos ihmiset ovat erilaisia elämäntarkoitukseen, elämän henkiseensisällykseen nähden, niin se erilaisuus kuvastuu ehdottomasti heidänulkokuoressaankin, ulkokuorikin on erilainen. Mutta katsokaa heitä,noita onnettomia ja halveksittuja, ja ylhäisimpiä säätyläisnaisiamme: sama vaateparsi, sama ulkonainen esiintymistapa, sama hajuvesienkäyttö, käsivarsien, olkapäiden, rinnan paljastaminen, samallatavalla pingoitetaan vaate esiintyönnetyn istuinseudun kohdalla, samahimo jalokiviin, kalliisiin, kiiltäviin helyihin, samat huvitukset, tanssit ja musiikki ja laulu. Samoin kuin nämä houkuttelevat kaikinkeinoin, samoin nuo toisetkin. Ei minkäänlaista erotusta. Tarkoinmääriteltäessä on vain sanottava, että lyhytaikaisia prostituoitujatavallisesti halveksitaan, pitkäaikaisia – tavallisesti kunnioitetaan".

VII

"Niinpä minäkin jouduin Jersey-takin ja kiharain muodostamaan ansaan.

"Minut oli helppo pyydystää, koska minut oli kasvatettusellaisissa olosuhteissa, jotka kasvattavat rakastuvia nuoriamiehiä kuin kurkkuja höyrylavoissa. Sillä eihän meidänkiihoittava, ylellinen ravintomme, samalla kuin kulutamme elämämmetäydellisessä ruumiillisessa joutilaisuudessa, ole mitään muutakuin järjestelmällinen himon lietsoja. Kummastelkaa, tahi olkaakummastelematta, niin on asia. Enhän itsekään aivan viime aikoihinsaakka sitä lainkaan tajunnut. Mutta nyt sen olen nähnyt. Siksipäminua kiduttaakin, ettei kukaan sitä tiedä vaan puhuvat sellaistapötyä kuin tuo äskeinenkin rouva.

"Tilani läheisyydessä työskenteli keväällä talonpoikia rautatietöissä.Vähäisen talonpojan tavallisena ravintona on leipä, kalja ja sipuli;hän elää, on reipas ja terve, tekee helppoa peltotyötä. Hän tuleerautatielle, saa päivälliseksi ruuakseen suurimopuuroa ja naulanlihaa. Mutta hän kuluttaakin tämän lihamäärän 16-tuntisessa työssäkantaen tavaraa 30 puudan painosta. Ja hänen vointinsa on sama kuinsitä ennen maalla. Mutta meillä, jotka syömme kaksi naulaa lihaa, lintua ja kalaa ja kaikenlaatuisia lämmittäviä ruokia ja juomia, – mihin se meillä menee? Aistillisiin hurjisteluihin. Ja vaikka semeneekin niihin, niin, jos varaläppä on auki, on kaikki hyvin; muttasulkekaa läppä, kuten minä tein silloin tällöin, niin heti syntyykiihoitus, joka keinotekoisen elämämme särmiön läpi kuljettuaanilmenee rakastumisena puhtaimpaan veteen, joskus platoonisenakin. Jaminä rakastuin, kuten kaikki rakastuvat.

"Kaikki oli käsillä: ihastus, sulontunne, runollisuus. Muttatosiasiallisesti oli rakkauteni yhdeltä puolen äitikullan jaompelijattarien ponnistusten ja toiselta puolen liiallisen ravintonija joutilaan elämäni tulos. Ellei olisi ollut yhtäältä, veneretkiä,ompelijattaria vartalosääntöineen j.m.s. vaan vaimoni olisi ollutpuettuna laskoksettomaan kapottiin ja istunut kotonaan, ja jos, toisaalta, minä olisin viettänyt säännöllistä elämää syöden vain senverran kuin työnteko vaatii, ja jos varaläppäni olisi ollut avoinna, sensijaan että se juuri siihen aikaan sattui olemaan suljettuna, – niin en olisi rakastunut, eikä koko asiasta olisi tullut mitään".

VIII

"Mutta nyt tulikin kaikki avukseni: oma tilani, kauniit vaatteet, onnistunut veneretki. Parikymmentä kertaa epäonnistunut, nytonnistui. Jouduin kuin kettu rautoihin. En puhu pilaa. Sillänykyäänhän avioliittoihin joudutaan kuin ketunrautoihin. Sillämiten on luonnollista? Tyttö on kypsynyt, hänet on siis naitettava.Sehän on sangen yksinkertaista, kun tyttö ei ole rujo, ja onnaimahaluisia miehiä. Sitenhän ennen tehtiinkin. Tyttö tuli sopivaanikään, vanhemmat järjestivät avioliiton. Siten tehtiin ja tehdäänvieläkin koko ihmiskunnassa: niin tekevät kiinalaiset, hindut, muhamettilaiset, niin tekee meidän rahvaamme; niin tekee vähintäänyhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia koko ihmissuvusta. Vain yksisadasta, me irstailijat, havaitsimme, että niin ei ole hyvä, jakeksimme uuden tavan. Ja minkä? Sen, että neidot istuvat ja miehetkulkevat ohitse ja valitsevat kuin myymälässä. Ja neidot odottavatja ajattelevat, rohkenematta sanoa ääneen: 'ystäväiseni, ota minut!ei, ota minut! älä häntä, vaan minut: katso millaiset minulla onolkapäät ja muut.' Ja me miehet kävelemme, katselemme ja olemmesangen tyytyväiset. 'Kyllä varon, ei minua petetä.' Kävelemme, tarkastelemme, tyytyväisinä, että kaikki on meille niin hyvinjärjestetty. Katso: et varonut, – rauta loksahtaa kiinni, ja siinäpysyt!"

"Mutta kuinka siis olisi tehtävä?" kysäisin minä. "Pitäisikö ehkänaisten kosia?"

"Niin, en tiedä, kuinka; mutta jos kerran tasa-arvoisuuttatahdotaan, niin oltakoon tasa-arvoisia. Jos naittamisjärjestelmä onnähty alentavaksi, niin kyllä tämä on sitä tuhat kertaa enemmän.Edellisessä jakautuvat oikeudet ja onnistumisen mahdollisuudettasan, mutta jälkimäisessä nainen on joko orjattarena torilla tahisyöttinä satimessa. Sanokaahan jollekin äidille tahi neidolleitselleen totuudenmukaisesti, että hän toimii ainoastaan sulhastapyydystääkseen. Jumalani, mikä loukkaus! Mutta vain sitähän he kaikkitekevät, ja muuta tekemistä heillä ei olekaan. Kauheinta on nähdäsiinä toimessa joskus aivan nuoria, viattomia tyttöraukkoja. Ja josse vielä tapahtuisikin avoimesti, mutta se on pelkkää petosta. 'Ah, lajien synty, kuinka mielenkiintoista! Ah, kuinka suuresti Liliharrastaa maalaustaidetta! Menettekö näyttelyyn? Kuinka kehittävää!Entä kolmivaljakkoretket, näytelmät, sinfoniakonsertit? Mainiota!Minun Lilini ihailee mielettömästi musiikkia! Ja miksi ette ole samaamieltä näistä asioista? Entä veneretket!..' Mutta ajatus on yhäsama: 'ota, ota minut! minun Lilini! Ei vaan minut! Koetahan edes!..Oi, sitä kataluutta! valhetta!" huudahti hän ja juotuaan teensäloppuun alkoi kerätä kokoon kuppeja ja astioita.

IX

"Tietäkää", alotti hän pistäessään teelehdet ja sokerin pussiinsa,"se naisvalta, joka on maailman vitsauksena, se saa alkunsa juuritästä lähteestä."

"Mikä naisvalta?" kysyin. "Oikeudethan, kaikki tärkeimmät oikeudethanovat miehillä."

"Niinpä niin, sitähän se juuri on", keskeytti hän minut. "Juurisehän se selittääkin sen ihmeellisen ilmiön, että, yhtäältä, nainentodella on painettu alennuksen syvimpään syvyyteen ja, toisaalta, että hän hallitsee. Aivan samoin kuin juutalaiset: samoinkuin herahavallallaan kostavat sorronalaisuutensa, samoin naisetkin. 'Vainiin, te tahdotte, että me olisimme ainoastaan kauppiaina, – hyvä:kauppiaina me laskemme teidät valtamme alle', sanovat juutalaiset.'Vai niin, te tahdotte, että me olisimme vain aistillisuudenesineinä, – hyvä: aistillisuuden esineinä me orjuutamme teidät',sanovat naiset. Naisen oikeudettomuus ei ole siinä, että hän ei saaäänestää eikä olla tuomarina, – sellaiset toimet eivät käsitä mitäänoikeuksia, – vaan hänen täytyisi saada sukupuoliseurustelussa ollasaman arvoinen miehen kanssa, hänellä täytyisi olla oikeus käyttäähyväkseen miestä ja pidättäytyä yhteydestä halunsa mukaan, oikeusmielensä mukaan valita mies ja olla itse olematta valittavana. Tesanotte, että sellainen olisi säädytöntä. Hyvä! Älköön silloinmiehelläkään olko niitä oikeuksia. Nyt naiselta on evättynätämä oikeus, mikä kyllä on miehellä. Ja saadakseen korvauksentästä oikeudesta nainen vaikuttaa miehen aistillisuuteen ja sitähyväkseenkäyttäen alistaa miehen valtaansa, niin että tämä valitseevain muodollisesti, mutta todellisuudessa on valitsijana hän, nainen.Ja kerran saatuaan käsiinsä tämän keinon hän käyttää sitä väärin jasaa hirvittävän vallan ihmiseen."

"Mutta missä tämä erikoinen valta ilmenee?" kysyin minä.

"Missäkö? Kaikkialla ja kaikessa. Katsokaa jokaisen suuren kaupunginmyymälöitä. Niissä on miljoonia, niissä olevia ihmistyön tuotteitaon mahdoton arvioida, mutta katsokaa, onko yhdeksässä myymälässäkymmenestä ainoatakaan miesten käyttämää esinettä? Kaiken elämänylellisyyden vaatijoina ja kannattajina ovat naiset.

"Lukekaa kaikki tehtaat. Suunnaton osa niistä valmistaa hyödyttömiäkoristuksia, ajoneuvoja, huonekaluja, leikkikaluja naisille.Miljoonia ihmisiä, kokonaisia raataja sukupolvia tuhoutuu orjantöissätehtaissa vain naisten mielihalujen tyydyttämiseksi. Naiset pitävätkuningattarien tavoin orjuudessa ja raskaan työn raadannassa yhdeksääkymmenettäosaa koko ihmiskunnasta. Ja kaikki tämä on seurauksenasiitä, että heidät on alennettu, heillä ei ole samoja oikeuksiakuin miehillä. Ja he kostavat vaikuttamalla aistillisuuteemme, pyydystämällä meidät verkkoonsa. Niin, siitä on kaikki johtunut.

"Naiset ovat tehneet itsestään sellaisen aseen aistillisuudenkiihoittamiseksi, että mies ei voi rauhallisesti olla heidänseurassaan. Niin pian kuin mies tulee naisen läheisyyteen, joutuu hänhänen lumoihinsa ja tyhmistyy. Jo ennenkin tunsin vastenmielisyyttäja ahdistusta, aina kun näin koruissaan upeilevan, tanssiaispukuisennaisen, mutta nyt minua suorastaan kauhistuttaa, näen hänessä jotakinihmiselle vaarallista ja lainvastaista, ja mieleni tekee huutaapoliisia, turvaa vaaralta, vaatia, että vaarallinen esine vietäisiinpois lähettyviltä.

"Te nauratte!" ärjäsi hän minulle, "mutta tämä ei ole leikkiä. Olenvarma siitä, että tulee aika, tulee jo piankin, jolloin ihmisetoivaltavat tämän ja ihmettelevät, kuinka on voinut olla olemassayhteiskunta, jossa suvaittiin sellaisia yleistä turvallisuuttauhkaavia menettelytapoja, kuin tämä aistillisia himoja suoranaisestiherättävä ruumiinsa koristeleminen, joka meidän yhteiskunnassamme onnaisille sallittua. Sehän on aivan samaa kuin ansojen virittäminenkävelypaikoille ja poluille, – vielä pahempaa! Miksi on kiellettyuhkapeli, kun naisia ei ole kielletty esiintymästä himojaherättävissä puvuissaan? He ovat tuhat kertaa vaarallisempia!"

X

"Niinpä jouduin satimeen minäkin. Olin, kuten sanotaan, rakastunut.Ei ainoastaan hän ollut mielestäni täydellisyyden korkein saavutus, vaan pidin itseänikin sinä aikana, jona olin sulhasena, itsetäydellisyytenä. Sillä sellaista heittiötä ei ole, joka ei etsimälläetsien löytäisi heittiöitä, jotka jossakin suhteessa ovat häntäpahempia, ja joka senvuoksi ei löytäisi aihetta ylpeillä itsestään jaolla tyytyväinen itseensä. Niin minäkin: en mennyt naimisiin rahojasaadakseni – en siis ollut voitonhimoinen, – en kuten useimmattuttavani, jotka naivat rahojen tahi merkitsevien tuttavuussuhteidenvuoksi; minä olin rikas, hän köyhä. Siinä yksi seikka. Toinen, jostaolin ylpeä, oli että toiset menivät naimisiin aikoen vast'edeskinelää samanlaisessa moniavioisuudessa kuin ennen naimisiinmenoaankin: minulla sensijaan oli vakava aikomus pysyä häiden jälkeenyksiavioisena, ja siitäpä ennen kaikkea olin ylpeä. Olin inhottavasika, mutta uskoin olevani enkeli.

"Kihlausaika oli lyhyt. En voi häpeämättä nyt muistella tätäkihlausaikaani! Iljettävää! Rakkaudellahan ymmärretään jotakinsielullista eikä aistillista. Mutta jos rakkaus on sielullista, sielujen yhteyttä, niin sanoissa, keskusteluissa, jutteluissatäytyisi tuon sielujen yhteyden kuvastua. Mutta mitään sellaista eiollut. Puhelu oli työlästä kun olimme kahden. Se oli jonkinlaistaSisyfon työtä. Vain mietit, mitä sanoisit, sanot, vaikenet taaskeksiäksesi jotakin. Ei ollut mistä puhua. Kun kaikki, mitä saattoisanoa elämästä, joka meitä odotti, järjestelyistä, suunnitelmista, oli sanottu, niin mitä sitten? Jos olisimme olleet eläimiä, niinsilloinhan olisimme tienneet, ettei meidän ole sallittu puhua; muttanäin ollenhan oli puhuttava, eikä tiennyt mistä, sillä ajatuksetaskartelivat muissa asioissa, kuin mistä oli sallittua keskustella.Ja sen ohessa tuo inhottava tapa imeskellä konvehteja, täyttäävatsansa kaikenlaisilla imelillä ruoilla, kaikki nuo tympäiseväthäävalmistukset: neuvottelut asunnosta, makuuhuoneesta, vuoteista, aamunutuista, liinavaatteista, toalettitarpeista. Sillä teidän täytyykäsittää, että jos mennään naimisiin Huoneentaulun mukaisesti, kutentuo äskeinen ukko puhui, niin höyhenpatjat, myötäjäiset, vuoteet ovatvain yksityisseikkoja, jotka liittyvät syrjästä sakramenttiin. Muttameidän piirissämme, jossa kymmenestä naimisiin menevästä tuskin onyhtä, joka uskoisi, ellei juuri sakramenttiin, niin edes siihenkään, että avioliitto on jotakin velvoittavaa, kun sadasta miehestä tuskinon yhtä, joka ei sitä ennen olisi nainut ja viidestäkymmenestäehkä on yksi, joka ei jo ennakolta olisi valmis pettämään vaimoaanjokaisessa sopivassa tilaisuudessa, kun useimmat pitävät kirkkomatkaavain erityisenä määrätyn naisen omistamisen ehtona, – ajatelkaa, minkä hirveän merkityksen nämä yksityisseikat silloin saavat! Lopultaonkin kysymys yksinomaan niistä. Tuloksena on jonkinlainen kauppa.Irstailijalle myödään viaton tyttö, ja tämä kauppa järjestetäänmäärätyin muodollisuuksin."

XI

"Niin kaikki naivat, niin nain minäkin, ja alkoi ylistettykuherruskuukausi. Mikä typerä nimitys sekin", sähähti hänkiukustuneesti. "Kävin kerran Pariisissa ollessani katsomassa sennähtävyyksiä ja menin muutamaan paikkaan, jossa näytettiin partaistanaista ja merikoiraa, kuten ilmoituskilvessä mainittiin. Nämä eivätolleet muuta kuin mies avorintaisessa naisen puvussa ja mursunnahkaan vedetty koira, joka ui vesialtaassa. Kaikki oli perin vähänmielenkiintoista; mutta poistuessani opastaja kohteliaasti saattoiminut ovelle ja sanoi yleisölle, osoittaen minua: 'kysykääpä tältäherralta, eikö kannata tulla katsomaan. Käykää sisään, käykää sisään, frangi hengeltä!' Minua olisi hävettänyt sanoa, ettei kannatamennä katsomaan ja siihen esittäjä arvatenkin luotti. Samoin ontodennäköisesti laita niiden, jotka ovat kokeneet kuherruskuukaudenkaiken inhottavuuden eivätkä vapauta muita harhaluulosta. En minäkäänselittänyt kenellekään, mutta nyt en voi ymmärtää, miksi ei olisisanottava totuutta. Onpa mielestäni välttämätöntäkin ilmaista siitätotuus. Noloa, hävettävää, tympäisevää, surkeata ja erittäinkinikävää, mahdottoman ikävää! Koin jotakin samantapaista silloin kuinaloin tupakoida, kun minua kuvotti ja suuni tuli täyteen sylkeä,ja minä nieleskelin ja koetin näyttää tuntevani suurta nautintoa.Nautinto tupakoimisesta samoinkuin tästä toisestakin, jos tulee, tulee myöhemmin: aviopuolisoiden täytyy kasvattaa itsessään tätäpahetta, saadakseen siitä nautintoa".

"Mitenkä, pahetta?" kysyin minä. "Tehän puhutte luonnollisimmastainhimillisestä ominaisuudesta".

"Luonnollisesta?" vastasi hän. "Luonnollisestako? Ei, sanon teille, että olen päinvastoin saanut sen vakaumuksen, että se ei oleluonnollinen. Se on kerrassaan luonnonvastainen. Kysykää lapsilta, kysykää turmeltumattomalta tytöltä. Sisareni meni hyvin nuorenanaimisiin miehen kanssa, joka oli kaksi kertaa häntä itseään vanhempija irstailija. Muistan, kuinka hämmästyimme hääyönä, kun hän kalpeanaja itkien pakeni miehensä luota ja vavisten koko ruumiiltaan kertoi, ettei hän millään ehdolla voi edes sanoa, mitä mies oli häneltätahtonut.

"Te sanotte: luonnollinen!

"Luonnollista on syödä. Ja syöminen on alunpitäen hauskaa, helppoaja miellyttävää eikä lainkaan hävettävää, mutta tämä on inhottavaa,hävettävää ja tuskallista. Ei, se ei ole luonnollista! Jaturmeltumaton tyttö, se on vakaumukseni, vihaa sitä aina".

"Mutta millä tavoin", kysyin minä, "voisi ihmissuku jatkua?"

"Niin, kunpa vaan ei ihmissuku häviäisi", virkahti hän ilkeästi, ivallisesti, ikäänkuin odottaen tätä tuttua ja vilpillistähuomautusta. "Jumalista pidättäytymistä lastensiittämisestä, jottaenglantilaiset loordit aina voisivat ahmia itsensä kylläisiksi, sekäy päinsä. Julista pidättäytymistä, jotta elämä olisi hauskempaa, sekin käy laatuun; mutta hiiskahdakin, että ihmiset eivät siittäisilapsia siveellisyyden nimessä, – mikä melu siitä syntyy!.. Kun vaanihmissuku ei häviäisi, siksi että kymmenen, parikymmentä ihmistälakkaisi olemasta sikoja… Suokaa anteeksi, tuo valo vaivaa minua; voinko peittää?" kysäisi hän näyttäen lamppua.

Vastasin, että minusta on yhdentekevää, jolloin hän nopeasti, kutenaina mitä tahansa tehdessään, nousi seisomaan istuimelle ja vetivarjostimen lampun eteen.

"Mutta", sanoin, "jos kaikki ottaisivat tuon periaatteenelämänohjeekseen, niin ihmissuvun jatkuminen lakkaisi".

Hän ei heti vastannut.

"Kysytte: millä tavoin ihmissuku jatkuisi?" sanoi hän istuuduttuaanuudelleen minua vastapäätä, jalat levällään ja nojaten niihinkyynärpäillään "Miksi sen pitäisi jatkua, ihmissuvun?" kysyi hän.

"Miksikö? Muutoinhan ei meitä olisi".

"Mutta miksi meidän pitäisi olla olemassa?"

"Tietenkin elääksemme!"

"Ja miksi elämme? Ellei ole mitään päämäärää, jos elämä on annettumeille vain, jotta eläisimme, ei ole mitään syytä elää. Ja jos niinon, niin Schopenhauerit ja Hartmannit ja kaikki buddhalaiset ovattäysin oikeassa. Mutta jos elämällä on tarkoitus, niin onhan selvää,että elämän täytyy loppua, kun tarkoitus on saavutettu. Ja niinkäykin", jatkoi hän kiihkeästi, nähtävästi suuresti hellien tätäajatustaan. "Niin käykin. Pankaa merkille, jos ihmiskunnan päämääräon onni, hyvä, rakkaus, kuinka tahdotte, jos sen päämäärä on se, mikä on sanottu profeettain ennustuksissa, että kaikki ihmisetyhtyvät keskenään rakkaudessa, että peitset taotaan sirpeiksi janiin edelleen, niin mikä estää tämän päämäärän saavuttamista?Intohimot sitä estävät. Intohimoista voimakkain, pahin, itsepintaisinon aistillinen, lihallinen rakkaus; ja siksi, jos intohimothäviävät, myöskin viimeinen, voimakkain niistä, lihallinen rakkaus, niin ennustus täyttyy, ihmiset yhtyvät keskenään, ihmiskunta onpäässyt päämääräänsä eikä sen enää tarvitse elää. Mutta niin kauankuin ihmiskunta elää, on sillä edessään ihanne eikä tietenkäänkaniinien ja sikojen ihanne, mahdollisimman runsas sikiäminen, eimyöskään apinoiden tahi pariisilaisten, joiden ihanteena on tehdäsukupuolihimosta saatu nautinto mahdollisimman hienostutetuksi, vaanhyvän ihanne, joka saavutetaan pidättyväisyyden ja puhtauden avulla.Siihen ihmiset ovat aina pyrkineet ja yhä pyrkivät. Ja nähkää, mitätapahtuu.

"Käy niin, että lihallinen rakkaus on – varaventtiili. Elleinykyinen sukupolvi ole päässyt päämäärään, on siihen syynä se, että sillä on intohimoja, ja niistä voimakkain sukupuolihimo. Jakun on sukupuolihimo, on uusi sukupolvikin, ja niin ollen myösmahdollisuus saavuttaa päämäärä seuraavan sukupolven eläessä. Elleisekään sitä saavuta, – niin taas seuraava, ja niin edelleen kunnespäämäärä saavutetaan, ennustus täyttyy, ihmiset yhtyvät keskenään.Mutta miten kävisi muutoin? Jos oletamme, että Jumala loi ihmisetmäärättyä tarkoitusta varten, niin olisi hän luonut heidät jokosukupuolihimoa puuttuviksi kuolevaisiksi tahi kuolemattomiksi. Joshe olisivat olleet kuolevaisia, mutta vailla sukupuolihimoa, mitäsiitä olisi seurannut? Se, että he olisivat eläneet aikansa jakuolleet, ennenkuin olisivat päässeet päämääräänsä, ja tarkoituksensaavuttamiseksi olisi Jumalan ollut pakko luoda uusia ihmisiä. Jostaas he olisivat kuolemattomia, niin voisimme ajatella (vaikka onkinvaikeampi samoille ihmisille kuin uusille sukupolville korjatatehtyjä erehdyksiä ja lähetä täydellisyyttä), voimme ajatella, ettähe olisivat päässeet päämääräänsä moniaan vuosituhannen kuluttua, mutta mitä heistä sitten olisi? Mihin heidät panisi? Parasta kaikestaon niinkuin on… Mutta teitä ehkä ei miellytä tämä esitysmuoto, olette ehkä kehitysopin kannattaja. Siinäkin tapauksessa tulos onoleva sama. Korkeimman eläinlajin – ihmisten – täytyy säilyäkseentaistelussa muiden eläinten kanssa supistuen ryhmittyä yhteen kutenmehiläisparven eivätkä saa laakkaamattomasti si'itä; heidän täytyymehiläisten tavoin kasvattaa sukupuolettomia, toisin sanoin taaskinpyrkiä ei suinkaan himon kiihoittamiseen, vaan pidättyväisyyteenjohon meidän elämämme koko rakenne on suuntautunut."

Hän vaikeni hetkeksi.

"Ihmissuku lakkaa olemasta? Voiko sitten kukaan, millainen hänenmaailmankatsomuksensa lieneekin, sitä epäillä? Sehän on yhtäepäilemätöntä kuin kuolema. Tuleehan kaikkien kirkon opetustenmukaan maailman loppu, ja kaikkien tieteen tutkimusten mukaan käyvälttämättömästi samoin. Mitä ihmeellistä siis olisi siinä, ettäsiveysopin mukaan tapahtuu aivan samoin?"

Sen sanottuaan hän oli kauan vaiti, poltti loppuun savukkeensa jaotti pussistaan uusia, pannen ne vanhaan tahraiseen savukekoteloonsa.

"Kyllä käsitän ajatuksenne", sanoin minä. "Jotakin sellaista väittääeräs kveekarilahko."

"Aivan niin, ja he ovat oikeassa", vastasi hän. "Sukupuolihimo, esiintyköön se missä puitteissa tahansa, on paha, kauhea paha, jota vastaan on taisteltava, vaan jota ei ole kannustettava, kutenmeillä tehdään. Evankeliumin sanat siitä, että se, joka himoitenkatsoo naista, jo on sillä tehnyt huorin hänen kanssaan, eivättarkoita ainoastaan toisten miesten vaimoja, vaan nimenomaan – japääasiallisesti – omaa vaimoa".

XII

"Mutta meidän piirissämme on aivan päinvastoin: jos mies vieläajatteli pidättymistä ollessaan nuorimies, niin naimisiin mentyäänjokainen arvelee, että pidättyminen ei sitten enää ole tarpeen.Sillä eiväthän nuo kahdenkeskeiset matkat häiden jälkeen, joillevastanaineet vanhempien suostumuksella lähtevät, ole mitään muutakuin lupa irstailun harjoittamiseen. Mutta siveyslaki kostaa itsepuolestaan, kun sitä rikotaan. Kuinka yritinkin järjestää itsellenioikeaa kuherruskuukautta, ei siitä syntynyt mitään. Kaiken aikaaoli ilkeätä, hävettävää ja ikävää. Mutta sangen pian kävi kaikkisuorastaan tuskallisen raskaaksi. Se alkoi hyvin pian. Kolmantenatai neljäntenä päivänä tapasin vaimoni ikävissään, aloin kysellä,mistä se johtui, syleilin häntä, mikä mielestäni oli kaikki, mitähän saattoi toivoa, mutta hän työnsi käteni syrjään ja purskahtiitkemään. Miksi? Hän ei osannut sanoa syytä. Mutta hän tunsimasennusta, painostusta. Rupesin kyselemään, hän puhui jotakinsentapaista, että hänen oli ikävä, kun äiti ei ollut hänen luonaan.Se ei tuntunut minusta todelta. Tyynnyttelin häntä, puhumattamitään äidistä. Käsitin, että hänen mieltään muutoin vain painostija että äiti oli vain keksitty selitys. Mutta hän pahastui hetisiitä, etten puhunut äidistä, ikäänkuin en olisi uskonut häntä.Hän sanoi näkevänsä, etten rakastanut häntä. Nuhtelin häntä hänenoikkuilustaan, ja silloin hänen piirteensä äkkiä kokonaan muuttuivat, mielipahan sijaan niissä kuvastui suuttumusta, ja hän alkoi perätiilkein sanoin soimata minua itsekkyydestä ja kovasydämisyydestä.Katsahdin häneen. Hänen kasvonsa kuvastivat jäätävää kylmyyttä javastenmielisyyttä, miltei vihaa minua kohtaan. Muistan, kuinkasäikähdin sen nähdessäni. – Kuinka? Mitä? – ajattelin minä. – Rakkaus, sielujen liitto, ja sensijaan tällaista! Mahdotonta, se eivoi olla hän! Koetin hellyttää häntä, mutta eteeni kohosi sellainenylipääsemätön kylmän, purevan vihamielisyyden muuri, etten ennättänytajattelemaankaan, ennenkuin itsekin ärryin, ja me syydimme molemmatkoko joukon pahoja sanoja toisillemme. Tämä ensimäinen riitamme tekimieleeni kauhean vaikutuksen. Sanoin sitä riidaksi, mutta se ei ollutmikään riita, vaan sen kuilun paljastaminen, joka todellisuudessaoli meidän välillämme. Aistillisuuden tyydyttäminen oli haihduttanutrakastuneisuuden, ja meille paljastui todellinen suhteemme toisiimme,s. o. kahden toisilleen aivan oudon egoistin, jotka halusivat hankkiaitselleen toisen avulla mahdollisimman paljon huvia. Sanoin riidaksisitä, mitä välillämme tapahtui, mutta riita se ei ollut; se olivain todellinen suhteemme, joka näyttäytyi nyt, kun aistillisuusoli saanut omansa. En ymmärtänyt että tämä kylmä ja vihamielinensuhde oli meidän normaalisuhteemme, en ymmärtänyt siksi, että senensi aikoina taas sangen pian peitti meiltä uudelleen herääväaistillisuuden puuska, s.o. rakastuminen.

"Ajattelin, että olimme riitaantuneet ja leppyneet ja ettei sellaistaenää vasta satu. Mutta tämän ensimäisen kuherruskuukauden aikanatuli taas hyvin pian kyllästymiskausi, taas lakkasimme olemastatoisillemme tarpeellisia, ja taas puhkesi riita. Tämä toinen riitakoski minuun vielä kipeämmin kuin ensimäinen. – Ensimäinen ei siisehkä ollutkaan mikään satunnaisuus, vaan näin tulee olla ja näin onoleva – , ajattelin. Toinen riita koski minuun sitäkin kovemmin, kun se johtui aivan mahdottomasta asiasta. Syynä olivat jollakintavoin rahat, joita en milloinkaan säälinyt enkä mitenkään voinutkaansääliä vaimoni vuoksi. Muistan vain, että hän jotenkin väänsi asian, että joku huomautukseni näytti minun taholtani halulta vallitahäntä rahojeni avulla, joihin minä muka olin väittänyt itselläniolevan yksinoikeuden; jotakin mahdotonta, typerää, alhaista, mikäei ollut minulle eikä hänelle ominaista. Suutuin, soimasin häntäepäkohteliaisuudesta, hän minua vuorostaan, – ja riita oli valmis.Hänen sanoissaan, kasvojensa ilmeessä ja katseessaan näin taassaman tylyn, kylmän vihamielisyyden, joka kerran ennen oli niinoudostuttanut minua. Muistan riitaantuneeni veljeni, ystävien, isänikanssa, mutta meidän välillämme ei milloinkaan ollut tuollaistaerikoista, purevaa ilkeyttä. Mutta kului jokunen aika ja taastämä molemminpuolinen vihamielisyys hävisi rakastuneisuuden, s.o.aistillisuuden varjoon, ja minä lohduttauduin vielä kerran silläajatuksella, että nämä molemmat riidat olivat erehdyksiä, jotkasaattoi korjata. Mutta pian tuli kolmas, neljäs riitaantuminen, jaminä tajusin, ettei se ollutkaan satunnaista, vaan että niin täytyiolla, että niin oli aina oleva, ja kauhistuin elämää, joka odottiminua. Sen lisäksi minua kidutti hirveä ajatus, että ainoastaanminä elän niin pahoin vaimoni kanssa, niin eri tavalla kuin olinodottanut, kun muissa avioliitoissa sensijaan ei sellaista tapahdu.En vielä silloin tiennyt, että se on aivan yleistä, mutta ettäkaikki, samoinkuin minäkin, luulevat sen olevan heidän yksinomaisenonnettomuutensa ja salaavat tämän hävettävän onnettomuutensa eiainoastaan muilta vaan itseltäänkin, eivät rohkene tunnustaa sitäitselleenkään.

"Se alkoi ensimäisinä päivinä ja jatkui koko ajan, käyden yhäkiihkeämmäksi ja katkerammaksi. Sieluni sisimmässä tunsin joensimäisinä viikkoina, että olin mennyt mies, että oli käynyttoisin kuin olin odottanut, että avioliitto, paitsi sitä ettei seollutkaan mikään onni, oli jotakin hyvin raskasta; mutta minä kutenkaikkikin en tahtonut tunnustaa sitä itselleni (en tunnustaisinytkään, ellei kaikki olisi lopussa) ja salasin sen sekä muiltaettä itseltänikin. Nyt minua ihmetyttää etten nähnyt todellistatilaani. Sen olisi voinut tajuta jo siitäkin, että riidat syntyivätsellaisista seikoista, että myöhemmin, lepyttyämme, oli useinmahdoton muistaa, mistä olimme riitaantuneet. Järki ei ennättänytväärentää alituisesti vallitsevalle keskinäiselle vihamielisyydellekylliksi aiheita. Mutta sitäkin hämmästyttävämpää oli leppymisensyiden riittämättömyys. Toisinaan oli sanoja, selityksiä,vieläpä kyyneleitäkin, mutta joskus … oh! nyt inhoittaa senmuisteleminenkin – soimattuamme toisiamme mitä ilkeimmin sanoin, yht'äkkiä sanaton silmäys, hymyily, suuteloita, syleilyjä… Kuinkaruokotonta! Kuinka saatoin olla silloin näkemättä tuon kaiken saastaisuutta…"

XIII

Vaunuun tuli kaksi matkustajaa ja alkoi sijoittautua loitommalle.Posdnishev oli vaiti niin kauan kuin he puuhailivat, mutta hetiheidän tauottuaan hän jatkoi päästämättä hetkeksikään ajatustensajuoksua näkyvistään:

"Ja vielä ruokottomin asia. Teoriassa oletetaan, että rakkaus onjotakin ihanteellista, ylevää, mutta käytännössähän rakkaus onjotakin ilkeää, sikamaista, josta on inhottava ja hävettävä puhuakinja muistella. Eihän luonto toki aiheettomasti ole tehnyt sitäinhottavaksi ja hävettäväksi. Ja jos se kerran sitä on, niin se onsiten ymmärrettäväkin. Mutta tässä suhteessa ihmiset päinvastoinmenettelevät siten, kuin inhottava ja hävettävä olisi ihanaa jaylevää.

"Missä ensin ilmeni rakkauteni? Siinä, että antauduin elukkamaisiinliiallisuuksiin enkä edes hävennyt niitä vaan vielä, tiesi mistäsyystä, ylpeilinkin siitä, että nämä fyysilliset liiallisuudetolivat mahdollisia, enkä silloin ajatellut hituistakaan vaimonisielullista enkä edes fyysillistä elämää. Ihmettelin, mistä johtuikatkeroitumisemme toisiamme kohtaan, mutta sehän oli päivänselvää:tämä katkeroituminen ei ollut mitään muuta kuin inhimillisen luonnonnousu eläimellistä vastaan, joka sitä sorti.

"Kummastelin keskinäistä vihaamme. Mutta eihän voinut olla toisin.Tämä viha ei ollut mitään muuta kuin rikollisen vihaa rikostoveriaankohtaan – sekä rikokseen yllyttämisestä, että osallisuudesta siihen.Kuinka se ei olisi ollut rikos, kun hän, poloinen, tuli raskaaksikohta ensimäisen kuukauden aikana ja meidän sikamainen suhteemmeyhä jatkui. Te ajattelette, että poikkean kertomuksestani? Envähäistäkään. Kerron kaiken aikaa miten tapoin vaimoni. Oikeudessaminulta kysyttiin, millä, kuinka hänet tapoin? Hölmöt! He luulevat, että tapoin hänet silloin veitsellä, lokakuun 5 päivänä. En silloin, vaan paljoa aikaisemmin minä hänet tapoin. Aivan samalla tavalla kuinhe kaikki nyt juuri tappavat, kaikki, kaikki…"

"Millä sitten?" kysyin minä.

"Sehän se juuri on ihmeellistä, että kukaan ei tahdo tietää sitä,mikä on niin selvää ja silminnähtävää, sitä, mikä lääkärien pitäisitietää ja mitä heidän olisi saarnattava, mutta mistä he ovat vaiti.Asiahan on äärettömän yksinkertainen. Mies ja nainen ovat luodut, kuten eläin, siten, että lihallisen rakkauden jälkeen alkaa raskaus, senjälkeen ruokkiminen, – tiloja, joiden aikana naiselle ja hänenlapselleenkin lihallinen rakkaus on vahingollinen. Miehiä ja naisiaon kumpiakin yhtä paljon. Ja mitä siitä seuraa? Pitäisihän sen ollaselvää. Ei tarvita suurtakaan viisautta voidakseen siitä tehdäsaman johtopäätöksen kuin eläin, nimittäin että on pidättäydyttävälihallisesta yhteydestä. Mutta eipähän. Tiede on päässyt niinpitkälle että on keksinyt joitakin leukosiittejä, joita kulkeeveressä, mutta tätä se ei ole voinut ymmärtää. Ainakaan ei olekuultu, että se olisi siitä puhunut.

"Tällöin on naisella vain kaksi vaihtoehtoa: joko hän tekee itsestäänrujon, hävittää kerrassaan tahi tarpeen mukaan kykynsä olla nainen,s. o. äiti, jotta mies voisi rauhallisesti ja alituisesti nauttia, tahi on hänellä toinen keino, joka on raaka, suoranaisesti luonnonlakien rikkomista ja jota käytetään kaikissa n.s. kunniallisissaperheissä, se nimittäin, että naisen täytyy vastoin luontoaanolla samanaikaisesti raskaana, imettävänä ja rakastajattarena,täytyy alentua siihen, mihin ei ainoakaan eläin alene. Ja hänenvoimansa eivät sitä kestä. Siitä meidän piirissämme hysteerikot jahermostuneet naiset, kansan keskuudessa, 'riivatut'. Ja huomatkaa: puhtaissa tytöissä ei ilmene 'riivaantuneisuutta', ainoastaannaiduissa, miesten kanssa elävissä naisissa. Siten meillä. Aivansamoin Euroopassa. Kaikki hysteerikkosairaalat ovat täynnä naisia, jotka rikkovat luonnon lakia. Mutta 'riivatut' ja Chareotin potilaat, nehän ovat täysin rujoja, ja puolirujoja naisia on maailma täynnä.Ajatelkaamme vain, mitä suurta tapahtuu naisessa, kun hän onhedelmöitynyt tahi kun hän imettää jo syntynyttä lasta. Siinä kasvaase, joka jatkaa sukuamme, joka on astuva meidän sijaamme. Ja tätäpyhää tapahtumaa häiritään – millä? – hirvittävää ajatellakin!Puhutaan vielä vapaudesta, naisen oikeuksista! Se on samaa kuin josihmissyöjät syöttäisivät ateriakseen vangitsemiaan ihmisiä ja samallavakuuttaisivat huolehtivansa heidän oikeuksistaan ja vapaudestaan".

Kaikki tämä oli uutta ja hämmästytti minua.

"Mitenkä siis? Jos on niin, kuin sanotte", huomautin, "niin vaimoaanvoi rakastaa vain kerran kahdessa vuodessa, mutta miehellehän…"

"Miehelle on välttämätöntä", ehätti hän. "Sen nuo herttaiset tieteenuhripapit taas ovat osanneet panna kaikki uskomaan. Minäpä tahtoisinpanna nuo poppamiehet niiden naisten asemaan, jotka heidän mielestäänovat miehille välttämättömiä. Mitähän he silloin sanoisivat? Vakuuttakaa ihmisille, että heille on tarpeen viina, tupakka, opiumi,ja ne käyvät välttämättömiksi. Niin ollen Jumala ei olisi tiennyt, mikä on tarpeen ja kun ei kysynyt tietäjien mieltä, järjesti asiathuonosti. Suvaitkaahan katsoa, asiat eivät ole oikealla tolalla. Miehelle on tarpeellista, välttämätöntä, niin he päättivät, saadatyydyttää halunsa, mutta nyt on tullut väliin synnyttäminen jalasten ruokkiminen, joka estää tyydyttämästä tätä tarvetta. Mitäsiis on tehtävä? Käännyttävä noiden velhojen puoleen, he sen asianjärjestävät. Ja he ovatkin keksineet keinot. Ah, milloin syöstäännuo kelvottomat petkuttajat vallasta? Jo olisi aika! Näettehänmihinkä saakka jo on jouduttu: ihmiset tulevat mielipuoliksi jatekevät itsemurhia, ja kaikki vain tästä syystä. Kuinkapa muutoin? Eläimet näyttävät tajuavan, että jälkeläinen jatkaa niiden sukua, janoudattavat määrättyä lakia siinä suhteessa. Vain ihminen ei sitäosaa eikä tahdokaan tietää. Miettii vain, miten hankkisi itselleenmahdollisimman paljon nautintoa. Sellainen on luonnon herra, ihminen!Pankaa merkille: eläimet yhtyvät vain silloin kuin voivat siittääjälkeläisen, mutta kelvoton luonnon herra – aina, huvinvuoksi.Eikä siinä kyllin, vaan hän korottaa tuon apinain askaren luomisenkruunuksi, rakkaudeksi. Ja tämän rakkauden, tämän ruokottomuudennimessä hän tuhoaa – toisen puolen ihmiskuntaa. Kaikista naisista, joiden tulisi olla apuna ihmiskunnan pyrkiessä totuuteen ja hyvään,hän nautintohimonsa vuoksi tekee vihollisia eikä auttajia! Näettehän, kutka kaikkialla jarruttavat ihmiskunnan liikettä eteenpäin. Naisetne ovat. Ja miksi he niin tekevät? Juuri tämän asiantilan vuoksi.Niin juuri, niin juuri", toisteli hän ja alkoi liikahdella, ottisavukkeen ja alkoi polttaa, nähtävästi rauhoittuakseen.

XIV

"Kas sellaisena sikana minä elin", jatkoi hän taas äskeisellääänensävyllään. "Pahinta kaikesta oli, että minä eläessäni tuotainhottavaa elämää kuvittelin mielessäni, että koska en ihastele muitanaisia, vietän rehellistä perhe-elämää, olen siveellinen ihminen jaetten ole mihinkään syyllinen, vaan että jos meidän välillämme onriitaisuuksia, niin syyllinen on vaimoni, hänen luonteensa.

"Syyllinen ei tietenkään ollut hän. Hän oli samanlainen kuin kaikkimuut, kuin useimmat. Hänet oli kasvatettu meidän säätymme naistenasemaan vaatimusten mukaisesti, samoin kuin poikkeuksetta kaikkivarakkaiden luokkien naiset kasvatetaan, eikä heitä voida muullatavalla kasvattaa. Puhutaan jostakin uudesta naissivistyksestä.Tyhjiä sanoja: naisen sivistys on juuri sellainen, kuin sentäytyy olla, kun nykyinen teeskentelemätön, todellinen, yleinenkatsantokanta naiseen nähden on vallitsemassa.

"Ja naisen sivistys on aina oleva sen mukainen, missä mielessä miehethäneen katsovat. Kyllähän me tiedämme, mikä miehen ajatus naisestaon: 'Wein, Weib und Gesang', niinhän runoilija laulaa. Ottakaa kokorunous, koko maalaus- ja kuvanveistotaide, alkaen rakkausrunoistaja alastomista Venus- ja Phryne-kuvista, – te näette, että nainenon nautinnonväline; sellainen hän on Trubassa ja Gratschevkassa, sellainen hovitanssiaisissa. Ja huomatkaa saatanan kavaluus: koska kysymys kerran on nautinnosta, tyydytyksestä, niin olisipeittelemättä ilmaistava, että niin on, että nainen on tuo nautinnonmakea omena. Mutta ei, muinaiset ritarit väittävät, että jumaloivatnaista (jumaloivat ja siitä huolimatta hän on heidän silmissäännautinnon välikappale), nykyiset taas väittävät kunnioittavansanaista. Toiset luovuttavat hänelle paikkansa, nostavat hänellepudonneen nenäliinan maasta; toiset tunnustavat hänellä olevanoikeuden kaikkiin virkoihin, osallisuuteen hallituksessa ja niinedelleen. Kaikki tämä tehdään, mutta katsantokanta hänen suhteensaon yhä sama kuin ennen. Hän on nautinnonväline. Hänen ruumiinsa onnautinnon välikappale. Ja hän tietää sen. Samahan se on kuin orjuus.Sillä eihän orjuus ole mitään muuta kuin että muutamat hyötyvätmonien pakonalaisesta työstä. Ja jotta orjuutta ei olisi, täytyisiihmisten lakata tahtomasta käyttää hyväkseen toisten pakonalaistatyötä, täytyisi pitää sellaista syntinä tahi häpeänä. Mutta helakkauttavat vain orjuuden ulkonaisen esiintymismuodon, järjestävätsiten, ettei enää voida pitää orjia kauppatavarana ja kuvittelevatmielessään ja uskottelevat itselleen, ettei ole enää orjuutta, eivätkä näe, eivät tahdokaan nähdä, että orjuus yhä on olemassa, koska ihmiset yhä samalla tavoin pitävät hyvänä ja oikeana hyötyätoisten työstä. Ja koska sitä pidetään hyvänä, on aina olemassaihmisiä, jotka voimakkaampina tahi viekkaampina osaavat käyttää tätähyväkseen. Niin on laita naisvapautuksen. Sillä naisen orjuushanon vain siinä, että ihmiset tahtovat käyttää häntä nautinnonvälikappaleena ja pitävät sitä oikeudenmukaisena. Pannaan toimeennaisvapautus, naiselle suodaan kaikenlaisia oikeuksia, samoja kuinmiehelle, mutta hän on meidän silmissämme edelleenkin nautinnonvälikappale; siinä mielessä häntä kasvatetaan jo lapsuudessa, sellaiseksi hänet kasvattaa yleinen mielipidekin. Ja niinpä hänyhä vain on sama nöyryytetty ja turmeltu orja ja mies yhä samaturmeltunut orjanisäntä kuin ennenkin.

"Naisvapautusta suoritetaan kursseilla ja virastoissa, mutta hänessänähdään kuitenkin nautinnonväline. Opettakaa hänet, kuten hänet onmeillä opetettu, katsomaan sellaisin silmin itseensä, omaan itseensä,ja hän pysyy ainaisesti alempana olentona. Taikka hän rupeaalääkäriroistojen avulla ehkäisemään hedelmän sikiytymistä, s.o.hänestä tulee täydellinen prostituoitu, joka on vajonnut eläintäkinalemmaksi, esineeksi, tahi tulee hänestä se, mikä hän useimmissatapauksissa on – sairassieluinen hysteerinen, onneton, ja mitäkaikkea he ovatkaan, vailla mahdollisuutta henkiseen kehittymiseen.

"Lukiot ja kurssit eivät voi auttaa tätä asiantilaa. Sen voi muuttaaainoastaan muutos miehen katsantokannassa naiseen ja naisen omassakatsantokannassa itseensä. Ja ne muuttuvat vasta silloin kuin nainenrupeaa pitämään korkeimpana olotilana neitsyellisyyttä eikä, kutennyt, ihmisen korkeinta tilaa – häpeänä. Niin kauan kuin siten eiole, on jokaisen tytön ihanteena, olkoon hän kuinka sivistynyttahansa, kuitenkin oleva taito vetää puoleensa mahdollisimman moniamiehiä, mahdollisimman monia uroksia, jotta hänellä aina olisivalitsemisen mahdollisuus.

"Se, että tämä nainen taitaa hiukan enemmän matematiikkaa ja tuo osaasoittaa harppua, ei vähintäkään muuta asiaa. Nainen on onnellinen jasaavuttaa kaiken, mitä voi toivoa, kun hän lumoaa miehen. Ja siksi onnaisen suurin päämäärä – miehen lumoaminen. Niin on ollut ja niinon olevakin. Se on hänen päämääränsä meidän aikanamme neitona, jasamoin naituna. Neidolle se kyky on tarpeellinen valitsemisen vuoksi, naidulle naiselle siksi, että hän voisi hallita miestä.

"Vain yksi seikka sen lopettaa tahi keskeyttää joksikin aikaa, – lapset, ja nekin vain silloin, kuin nainen ei ole rujo, s.o. kun hänitse imettää. Mutta tässä ovat taas lääkärit saapuvilla.

"Vaimolleni, joka tahtoi itse imettää ja imettikin seuraavat viisilasta, sattui ensimäistä lasta imettäessään sairaus. Lääkäritpä,jotka kyynillisesti riisuivat hänet ja kopeloivat häntä kaikkialta, mistä minun oli heitä kiitettävä ja maksettava heille, – nämäherttaiset lääkärit keksivät, että hän ei saa imettää, ja niinhäneltä kohta riistettiin se ainoa, mikä saattoi estää häntäkeimailemasta. Lasta ruokki imettäjä, s.o. me käytimme hyväksemmenaisen köyhyyttä, hädänalaista tilaa ja tietämättömyyttä,houkuttelimme hänet lapsensa luota meidän lapsemme luo ja siitähyvästä puimme hänet nauhakkeilla koristeltuun myssyyn. Muttaei siitä kysymys, vaan siitä, että nyt, kun vaimoni oli vapaaraskaudentilasta ja imettämisestä, hänessä heräsi erikoisenvoimakkaana sitä ennen uinahtanut naisellinen keimailunhalu. Ja minuaalkoi senmukaisesti kiduttaa erikoisen voimakkaasti mustasukkaisuudenpuuskat, jotka lakkaamatta raatelivat minua koko avioliittoni ajan, kuten niiden täytyy raadella kaikkia aviomiehiä, jotka elävätvaimojensa kanssa minun tavallani siveettömästi."

XV

"Mustasukkaisuuden tuskat eivät jättäneet minua rauhaan kokosinä aikana, jona olin naimisissa. Mutta oli ajanjaksoja, joinaerikoisen kipeästi niistä kärsin. Ja ensimäinen sellainen ajanjaksooli se, jolloin lääkärit ensimäisen lapsen synnyttyä kielsiväthäntä imettämästä. Sinä aikana olin tavattoman mustasukkainen, ensiksikin koska vaimoni silloin oli sen äideille ominaisenrauhattomuuden vallassa, joka ehdottomasti syntyy, kun elämänsäännöllistä kulkua aiheettomasti häiritään; toiseksi koska minä,nähdessäni kuinka helppoa hänen oli luopua täyttämästä äidinsiveellisiä velvollisuuksia, päätin, vaikkakin itsetiedottomasti, että hän yhtä helposti voi vapautua puolisonkin velvollisuuksista, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän oli täysin terve ja noidenkelpo lääkärien kiellosta huolimatta imetti itse seuraavat lapsetkärsimättä pienintäkään haittaa".

"Tepä ette liioin rakasta lääkäreitä", virkoin, huomatessani, kuinkahänen äänensä sai aina erikoisen vihamielisen sävyn, kun hän mainitsiheistä.

"Tässä ei ole kysymys siitä, rakastanko vai enkö rakasta heitä. Heovat tuhonneet minun elämäni, samoinkuin ovat tuhonneet ja vieläkintuhoavat tuhansien, satojen tuhansien ihmisten elämän, enkä minävoi olla yhdistämättä syytä ja seurausta keskenään. Minä ymmärrän, että he, kuten asianajajat ja kaikki muutkin tahtovat, ansaitarahoja, ja minä antaisin mielelläni heille puolet tuloistani, javarmasti jokainen, jos käsittäisi, mitä he tekevät, jotta he vaineivät puuttuisi perhe-elämäämme, eivät milloinkaan lähestyisi meitä.En kylläkään ole kerännyt tilastoa, mutta tiedossani on kymmeniätapauksia – niitä on lukemattomia! – joissa he ovat surmanneetlapsen äidin kohtuun, vakuuttaen, ettei äiti voi kestää synnytystä,mutta äiti siitä huolimatta on myöhemmin synnyttänyt mainiosti.Näitä murhia ei kukaan ota lukuun, yhtävähän kuin otettiin lukuuninkvisition tekemiä murhia, koska uskottiin että ne tapahtuivatihmiskunnan onneksi. Heidän tekemiään rikoksia ei voi lukea. Muttakaikki nämä rikokset eivät ole mitään sen siveellisen materialistisenmädännäisyyden rinnalla, jonka he istuttavat yhteiskuntaan, erittäinkin naisten kautta.

"En puhukaan siitä, että jos heidän ohjeitaan rupeaisi seuraamaan, niin ihmiset eivät saisi kaikkialla uhkaavan tartunnanvaaran vuoksitulla yhteen, vaan heidän täytyisi kokonaan eristäytyä; kaikkientäytyisi heidän neuvojensa mukaisesti istua toisista erillään,päästämättä hetkeksikään suustaan karbolihapporuiskutusta (muuten onkeksitty, ettei sekään kelpaa). Mutta sekään ei vielä ole mitään.Myrkky on pääasiallisin tekijä ihmisten, erittäinkin naistenturmelemisessa.

"Nykyään ei käy sanominen: 'elät huonosti, elä paremmin'; sitä eiole sanottava itselleen eikä toiselle. Jos elää huonosti, on syyetsittävä hermoston toiminnan epäsäännöllisyydestä j.m.s. Ja silloinon mentävä lääkärien luokse, he neuvovat ostamaan parillakymmenelläkopeekalla lääkettä apteekista, ja nielemään sen. Käyt huonommaksi, ota lisää lääkkeitä, käy uudestaan lääkärissä. Erinomainen keino!

"Mutta sekään ei kuulu asiaan. Sanon vain, että vaimoni kykenimainiosti itse imettämään lapset, ja tämä lasten kasvattaminen jaimettäminen yksin pelasti minut mustasukkaisuuden kidutuksesta. Elleiniin olisi ollut, olisi kaikki tapahtunut jo aikaisemmin. Lapsetsuojelivat minua ja häntä. Kahdeksan vuoden kuluessa hän synnyttiviisi lasta. Ja kaikki, paitsi ensimäistä, hän imetti itse".

"Missä ovat nyt lapsenne", kysäisin.

"Lapset?" kysyi hän säikähtäen.

"Suokaa anteeksi, teidän on ehkä vaikea muistella heitä?"

"Ei se mitään. Lapset otti kälyni ja hänen veljensä huostaansa.He eivät antaneet niitä minulle. Minä annoin heille omaisuuden, mutta lapsia he eivät antaneet minulle. Minuahan pidetään hulluna.Tulen nyt heidän luotaan. Sain nähdä lapset, mutta en saanut heitäluokseni. Muutoinhan kasvattaisin heidät niin, että heistä ei tulisisamanlaisia, kuin heidän vanhempansa olivat. Mutta heistä täytyytulla juuri sellaisia. Mitäpä teet! Onhan luonnollista, ettei heitäanneta minulle, ei uskota minun hoitooni. Enkähän sitäpaitsi tiedä,kykenisinkö kasvattamaan heidät. Luulen, etten kykenisi. Olenihmisraunio rampa. Mutta yksi minussa on. Minä tiedän. Niin, varmaaon, että tiedän sen, minkä tietämiseen kaikilta muilta kuluu vieläpitkä aika.

"Niin, lapset ovat elossa ja kasvavat samanlaisina villeinä kuinkaikki heidän ympärillään. Olen nähnyt heidät kolme kertaa. En voitehdä mitään heidän hyväkseen, en mitään. Nyt matkustan etelään.Minulla on siellä pikku talo ja puisto…

"Kauan kestää, ennenkuin ihmiset tulevat tietämään sen, minkä minätiedän. Kuinka paljon on rautaa ja mitä metalleja on auringossa jatähdissä he voivat pian saada tietää, mutta sen keksiminen, mikäpaljastaa meidän sikamaisuutemme, se on vaikeaa, hirveän vaikeaa!

"Te edes kuuntelette; olen kiitollinen edes siitä".

XVI

"Mainitsitte lapset. Kuinka kauheasti valehdellaankaan lapsista!Lapset ovat jumalan siunaus, lapset ovat ilo. Valettahan tämä on! Seon ollut totta joskus, mutta nyt siinä ei ole totuuden rahtuakaan.Lapset ovat vaiva eikä mitään muuta. Useimmat äidit sen kyllätuntevatkin ja toisinaan huomaamattaan sen suoraan myöntävätkin.Kysykää useimmilta äideiltä meidän varakkaiden luokassa, ja hevastaavat teille, etteivät tahdo saada lapsia, pelosta että heidänlapsensa sairastelisivat ja kuolisivat, eivätkä tahdo imettää, jos joovat synnyttäneet, jotta eivät kiintyisi niihin ja sitten kärsisi.Nautinto, jonka lapsi heille tuottaa suloillaan, kätösillään, pikkujaloillaan, koko pienellä ruumiillaan, on vähäisempi kuin pelko, jota he tuntevat, puhumatta lapsen sairastumisesta tahi kuolemasta,jo yksin sairastumisen ja kuoleman mahdollisuudestakin. Punnittuaanetuja ja haittoja he huomaavat, että haitat ovat painavammat, jasenvuoksi lapsen saaminen ei ole toivottavaa. He sanovat tämänsuoraan, arvelematta, luulen, että nuo tunteet johtuvat heissärakkaudesta lapsiin, hyvästä ja kiitettävästä tunteesta, jostahe ylpeilevät. He eivät huomaa, että he niin puhuen suorastaankieltävät rakkauden ja vahvistavat vain oman itsekkyytensä. Hetuntevat vähemmän nautintoa lapsen suloista kuin kärsimystä pelostasen puolesta, ja siksi ei saa tulla lasta, jota he rakastaisivat. Heeivät uhraa itseään rakastetun olennon hyväksi, vaan tuon rakastetunolennon oman itsensä hyväksi.

"Onhan selvää, ettei sellainen ole rakkautta, vaan itsekkyyttä. Muttakätemme ei kohoa tuomitsemaan heitä, varakkaiden perheiden äitejä,kun muistaa mitä kaikkea he kärsivät lasten terveyden vuoksi meidänherraselämässämme, kiitos jälleen lääkärien. Kun muistan vain, vielänytkin, vaimoni elämän ja tilan ensi aikoina, kun meillä oli kolme, neljä lasta, kuinka niiden hoito vei hänen kaiken aikansa, hänenkaikki ajatuksensa, niin aivan kauhistun! Elämämme ei suorastaanollut elämää. Se oli alituisen vaaran uhkaa, siitä pelastumista, uusivaara, taas epätoivoisia ponnistuksia ja uudelleen pelastuminen, – tuntui kuin olisi ollut uppoavassa laivassa. Toisinaan minusta tuntuituo kaikki tahalliselta, siltä kuin hän olisi vain ollut olevinaanhuolestunut lasten voinnista, voidakseen pitää minut vallassaan.Sehän oli niin houkuttelevaa, sillähän hän sai kaikki kysymyksetratkaistuiksi oman mielensä mukaisesti. Minusta näytti joskus siltä,että kaikki, mitä hän näissä tapauksissa teki ja puhui, oli ennakoltaharkittua ja tarkoituksellista. Mutta niin ei ollut, hän kärsi itsesanomattomasti ja vaivasi itseään alinomaan lasten tähden, heidänterveydestään ja sairauksistaan. Se oli hänelle kidutus ja minullesamoin. Ja muutahan hän ei voinut. Sillä kiintymystä lapsiin,eläimellinen tarve ruokkia, helliä, suojella heitä hänellä kylläoli, kuten useimmilla naisilla, mutta hänellä ei ollut sitä, mikäoli eläimillä, – mielikuvituksen ja harkinnan puutetta. Kana eiole peloissaan siitä, mitä voi tapahtua sen poikaselle, ei tiedäniitä kaikkia tauteja, jotka voivat käydä siihen käsiksi, ei tiedäniitä keinoja, joilla ihmiset luulevat voivansa suojella taudeiltaja kuolemalta. Kanalle lapset eivät ole mikään vaiva. Se tekeepoikasilleen sen, mikä sille on ominaista ja hauska tehdä; lapsetovat sille ilo. Kun kananpoika alkaa sairastaa, on emon huolenpitosangen rajoitettua: se lämmittää ja ruokkii poikastaan. Ja sentehdessään se tietää tekevänsä kaiken, mikä on tarpeen. Jos poikanenkuolee, ei se kysele itseltään, miksi se on kuollut, mihin mennyt,se kaakattaa jonkun aikaa, sitten herkeää, ja elämä jatkuu entiseentapaan. Mutta niin ei ole laita meidän naisparkojemme ja minunvaimoni. Puhumattakaan siitä, että hän aina ajatteli tauteja, mitenparantaa niitä, kuinka kasvattaa lapset, hän joka puolelta kuuli jaluki mitä erilaisimpia ja alituisesti vaihtuvia sääntöjä. Näin onruokittava, tällä; ei, ei sillä tavoin, ei sillä, vaan näin; miten onpuettava, juotettava, kylvettävä, kävelytettävä, vietävä ulkoilmaan, – siitä kaikesta me, hän varsinkin, saimme joka viikko uusiasääntöjä. Aivankuin vasta eilispäivänä olisi ruvettu synnyttämäänlapsia, ja jos ruokimme toisin, kylvetimme toisin, tahi toiseenaikaan kuin säännöt määräsivät ja lapsi sairastui, niin syyllisiäolimme me, koska olimme menetelleet toisin kuin olisi pitänytmenetellä.

"Näin, kun lapset olivat terveinä. Sekin jo oli vaiva. Mutta kunsattui sairaus, niin silloin oli tietenkin suorastaan helvetti.Uskotaan, että tauti voidaan parantaa ja että on olemassa sellainentiede ja sellaisia ihmisiä – lääkärit, – he kyllä tietävät. Eivätkaikki, vaan parhaat heistä tietävät. Lapsi sairastuu, ja niin onlöydettävä tämä, paras, se joka voi pelastaa, ja silloin lapsi onpelastettu; mutta ellet löydä sitä lääkäriä tahi jos asut toisessapaikassa kuin hän, silloin lapsi on hukassa. Niin ei uskonut yksinvaimoni, niin uskovat kaikki hänen piirinsä naiset, ja joka taholtahän kuulee vain tätä: Jekaterina Semjonovnalta kuoli kaksi lasta, kunei ajoissa kutsuttu Ivan Saharitshia, mutta Maria Ivanovnan vanhimmantyttären Ivan Saharitsh paransi, ja Petrovit menivät tohtorinneuvosta ajoissa asumaan hotelleihin ja jäivät henkiin, tahi eivätmenneet – ja lapsetpa kuolivat. Ja näillä oli heikko lapsi ja hematkustivat tohtorin neuvosta etelään, ja lapsi pelastui. Onko siisihme, että hän kärsi ja tuskaili koko elämänsä, kun lasten henki, joihin hän oli eläimellisesti kiintynyt, riippui siitä, että hänsaisi ajoissa tietää, mitä Ivan Saharitsh siitä tahi tästä asiastasanoo! Ja mitä Ivan Saharitsh sanoisi, sitä ei tiedä kukaan, vähimminkaikista hän itse, koska hän sangen hyvin tietää, ettei hän tiedämitään eikä voi mitään auttaa, vaan metkuilee vain miten sattuu, jotta ihmiset vain eivät lakkaisi uskomasta, että hän tietää jotakin.Jos vaimoni olisi ollut täydellisesti eläin, ei hän olisi tuskaillut; jos hän olisi ollut täydellisesti ihminen, olisi hän uskonut Jumalaanja puhunut ja ajatellut kuin uskovaiset ja rahvaan naiset: 'Herraantoi, Herra otti, Herran kättä et voi välttää.' Hän olisi ajatellut, ettei yhdenkään ihmisen, ei siis hänen lapsensakaan, elämä ja kuolemaole ihmisten vaan yksin Jumalan vallassa, eikä hän silloin olisituntenut tuskaa siitä, että hän olisi kyennyt estämään lastensasairastumisen ja kuoleman, mutta ei ollut sitä tehnyt. Hänelleoli asema seuraava: on olemassa hentoja, lukemattomille vaaroillealttiita heikkoja olentoja. Näitä olentoja kohtaan hän tunteeintohimoista, eläimellistä kiintymystä. Senlisäksi nämä olennot ovatuskotut hänen hoiviinsa, mutta samalla niiden varjelemiskeinot ovathäneltä salattuja ja aivan vieraiden ihmisten tiedossa, joilta voisaada apua ja neuvoja vain suuresta maksusta eikä aina siitäkään.

"Eikö siitä jo kärsisi? Hän kärsikin alati. Tuskin olimme ehtineetrauhoittua jonkun mustasukkaisuuskohtauksen tahi riidan jälkeen jayrittäneet taas hengähtää, lukea, ajatella hiukan, ryhtyä johonkintoimeen, kun samassa ilmoitetaan, että Vasjaa oksettaa, tahiMashalla on nenävuoto, tahi Andrjushalla rohtumaa, ja niin on rauhataas lopussa. Mihin juostava, minkä tohtorin luo, mihin sairaseristettävä? Alkavat ruiskeet, kuumeenmittaamiset, lääkkeet, lääkärinkäynnit. Eikä tämä kaikki vielä ennätä loppua, kun jo on uusi häiriöedessä. Meillä ei ollut mitään tyyntä, vakaantunutta perhe-elämää,elimme ainaisessa kuviteltujen tahi todellisten vaarojen pelossa. Jasellaistahan on nykyään elämä useimmissa perheissä. Minun perheessänise vain ilmeni erikoisen räikeänä. Vaimoni oli lapsirakas jaherkkäuskoinen.

"Lapset eivät siis suinkaan tehneet elämäämme paremmaksi, nekerrassaan myrkyttivät sen. Senlisäksi niistä, lapsista, tuli meilleuusi eripuraisuuden aihe. Siitä alkaen kuin lapsia tuli ja mitäsuuremmiksi ne kasvoivat, sitä useammin juuri lapset olivat sekäriidan välineenä että esineenä. Eikä vain riidan esineenä, vaantaisteluaseinammekin, me ikäänkuin taistelimme toisiamme vastaan – lapsilla. Meillä oli kummallakin lemmikkimme – aseemme. Minätappelin tavallisimmin Vasjalla, vanhimmalla, ja vaimoni Lisalla.Mutta sitä mukaa kuin lapset varttuivat ja heidän luonteenpiirteensäkävivät selviksi, tulikin heistä liittolaisia, joita kumpikinkoetimme kosiskella puolellemme. He kärsivät siitä kauheasti, poloiset, mutta meidän alituinen sotatilamme ei antanut meille aikaaruveta ajattelemaan heitä. Tytär oli minun liittolaiseni, vanhinpoika, joka oli vaimoni näköinen, hänen lemmikkinsä, oli useinvihamielinen minua kohtaan."

XVII

"Niin me elimme. Välimme kävivät yhä vihamielisemmiksi, ja lopultajouduimme siihen, että erimielisyys ei herättänyt vihamielisyyttä,vaan vihamielisyytemme toisiamme kohtaan teki meidät erimielisiksi; sanoipa hän mitä tahansa, minä olin jo ennakolta eri mieltä, ja hänaivan samoin.

"Neljäntenä vuotena kävi meille kummallekin kuin itsestään selväksi, ettemme voineet ymmärtää toisiamme, olla keskenämme yhtä mieltä.Herkesimme yrittämästä puhua ajatuksiamme päähän saakka. Mitäyksinkertaisimmissa asioissa, erittäinkin mikä koski lapsia, pysyimmekumpikin järkähtämättömästi omalla kannallamme. Mielipiteet, joistapidin kiinni, eivät, kuten nyt muistelen, olleet minulle niinsuuriarvoisia, etten olisi voinut niistä tinkiä; mutta hän olitoista mieltä, ja sellainen tinkiminen olisi merkinnyt peräytymistähänen voitokseen, ja siihen en voinut myöntyä. Eikä hänkään omaltataholtaan. Hän oli luullakseni aina mielestään oikeassa minuunnähden; samoin olin minäkin omissa silmissäni aina puhdas hänenedessään. Kahdenkesken ollessamme olimme aina tuomitut joko olemaanvaiti tahi puhelemaan seuraavaan tapaan, jollaisia keskusteluja, kuten uskon, eläimillä voi olla keskenään: 'paljonko kello on? lieneeaika mennä nukkumaan. Mitä tänään on päivälliseksi? Mihin lähtisimme?Mitä on sanomalehdessä? Täytyy lähettää kutsumaan lääkäri. Mashallaon kurkku kipeä.' Tarvitsi vain hituisen verran poiketa tästämahdottomuuteen saakka kutistuneesta keskusteluaineistosta, niinjo oli kiista valmis. Sanasota ja kiukunpurkaus saattoi syntyäkahvista, pöytäliinasta, ajoneuvoista, epäonnistuneen kortinlyömisestä pelissä, – asioista, joilla ei voinut olla kummallekaanmitään suurta merkitystä. Ainakin minussa syttyi aina raivoisasuuttumus häntä kohtaan. Katselin toisinaan, kuinka hän kaasi teetä,kiikutteli jalkaansa, kohotti lusikkaa huulilleen, vaapotteli siinälientä ja imi sitä suuhunsa, ja vihastuin häneen sellaisesta kuinjostakin perin sopimattomasta teosta. En huomannut silloin, ettävihamielisyyden ajanjaksot syntyivät aivan säännöllisesti, ollen eripitkiä sen mukaan kuinka kiihkeitä olivat sen tunteen puuskat, jotasanoimme rakkaudeksi: rakkaudenpuuska – vihamielisyyden ajanjakso, kiihkeä rakkaudenpuuska – pitkä-aikainen vihamielisyys, heikompilemmenleimahdus – lyhyt vihamielisyydenaika. Emme ymmärtäneetsilloin, että tuo rakkaus ja vihamielisyys olivat aivan samaaeläimellistä tunnetta, että ne olivat vain saman tunteen kaksiäärimmäistä ilmenemismuotoa. Elämämme olisi ollut hirvittävä, josolisimme oikein oivaltaneet asemamme; mutta emme sitä oivaltaneetemmekä nähneet. Ihmisen onni ja onnettomuus on siinä, että häneläessään väärin voi sokaista silmänsä, niin ettei näe tilansakauheutta. Niin me teimme. Hän koetti etsiä unohdusta jännitetystä,aina kiireisestä askartelusta: huolehtimalla taloudesta, huoneidensisustamisesta, omista ja lasten vaatetuksesta, lasten luvuistaja terveydestä. Minulla oli samaten oma – raivoni: virkaan, metsästykseen, kortinpeluuseen. Olimme kumpikin alati toimessa.Tunsimme kumpikin, että mitä enemmän meillä on kaikenlaista hommaa, sitä ilkeämpiä voimme olla toisillemme. 'Hyvä sinun on virnistellä',ajattelin hänestä, 'koko yön olet kiusannut minua oikuillasi, jaminun on huomenna oltava istunnossa'. 'Kyllä sinulla on hyvä', sanoihän, eikä vain ajatellut, 'minä olen saanut valvoa koko yön lapsentähden'. Nuo uudet hypnotismi-, mielisairaus- ja hysteerisyysteoriatovat typeryyttä, eikä mitään joutavaa, vaan vahingollista, saastaistatyperyyttä. Vaimoni olisi Charcot [Charcot, Jean Martin, (1825-93), kuuluisa ranskalainen lääkäri, jonka hermosairaus- ja varsinkinhysteriateoriat aikoinaan herättivät suurta huomiota. Suom. muist.]varmasti selittänyt hysteeriseksi ja minut epänormaaliksi ja olisialkanut parannella. Eikä siinä kuitenkaan ollut mitään parannettavaa.

"Niin elimme alituisessa sumussa näkemättä sitä tilaa, missä olimme.Ja ellei olisi tapahtunut niinkuin tapahtui, olisin elänyt sitenvanhuuteen saakka, olisinpa kuollessani vielä ajatellut, ettäolen elänyt elämäni hyvin, en tosin kiitettävän hyvin, mutta enhuonostikaan elänyt, kuten kaikki elävät; en olisi havainnut sitäpohjatonta onnettomuuden ja saastaisen valheen allikkoa, jossa olinrypenyt.

"Mutta me olimme kaksi toinen toistaan vihaavaa vankia, jotka olikytketty kiinni toisiinsa, samalla kahleella, jotka myrkyttivättoistensa elämän ja koettivat olla sitä näkemättä. En vielä sillointiennyt, että sadasta avioliitosta on yhdeksänkymmentäyhdeksänsamanlaisia helvettejä kuin minunkin, ja ettei toisin voikaan olla.Silloin en vielä tiennyt sitä toisista enkä itsestäni".

* * * * *

"Ihmeellistä, millaisia yhtäläisyyksiä on oikealla ja väärälläkinelämällä! Sekin, että kun vanhemmat ovat tehneet elämän toisilleensietämättömäksi, käyvät kaupunkiolosuhteet välttämättömiksi lastenkasvattamiselle, ja silloin tulee tarve siirtyä asumaan kaupunkiin".

Hän vaikeni ja päästi pari kertaa omituisen äännähdyksensä, joka nytjo muistutti pidäteltyä nyyhkytystä. Tulimme asemalle.

"Paljonko kello on?" kysyi hän.

Katsoin; kello oli kaksi.

"Ettekö ole väsynyt?" kysyi hän.

"En, mutta te ehkä olette?"

"Minua ahdistaa. Kävelen hiukan, käyn juomassa vettä".

Hän meni horjuen vaunun lävitse. Minä istuin yksin, miettien kaikkea, mitä hän oli minulle kertonut, ja vaivuin ajatuksiini, niin ettenlainkaan huomannut, kun hän tuli takaisin toisesta ovesta.

XVIII

"Niin, minä aina kiihoitun", alotti hän. "Olen ajatellut paljon.Katsantokantani on moneen seikkaan nähden muuttunut, ja kaikentahtoisin kertoa. No niin, muutimme kaupunkiin. Kaupungissaonnettomien ihmisten on helpompi elää. Kaupungissa ihminen voi elääsatavuotiaaksi, eikä siellä huomata, että hän aikoja sitten onkuollut ja maatunut. Ei ole aikaa tutkistella itseään, aina on niinpaljon huolehtimista. Asiat, seuraelämä, terveys, taiteet, lastenterveys, niiden kasvatus. Milloin on otettava vastaan tämä tai tuovieras, mentävä tuon tai tämän luo, milloin käytävä katsomassa tätätai kuulemassa tuota. Sillä ainahan kaupungissa on joka hetkelläjoku kuuluisuus, toisinaan kaksi tai kolmekin yht'aikaa, joita eimillään ehdolla sovi jättää näkemättä tahi kuulematta. Milloin onparanneltava itseään, tätä tahi tuota, milloin on puuhaa opettajista,läksynvalmistajista, kotiopettajattarista, ja kuitenkin elämä ontyhjää tyhjempi. Sellaista elämää me vietimme – emmekä kärsineetniin paljon yhdyselämästämme. Sitäpaitsi oli ensi aikoina hauskaapuuhaa – sijoittuminen uuteen kaupunkiin, uuteen asuntoon, ja matkatkaupungista maalle ja maalta kaupunkiin.

"Niin elimme yhden talven, ja toisena talvena sattui tapaus, kenellekään huomaamaton, joka näytti sangen mitättömältä, mutta jokalopuksi johti siihen, mitä sitten tapahtui.

"Vaimoni oli sairas, ja lääkärit kielsivät häneltä synnyttämisen janeuvoivat keinon. Minua se inhotti. Taistelin sitä vastaan, muttahän piti ajattelemattomalla itsepintaisuudella puoliaan, ja minämyönnyin; sian-elämän viimeinen puolustus – lapset – oli riistettymeiltä, ja elämä kävi entistä saastaisemmaksi.

"Mushikalle, työmiehelle, lapset ovat tarpeellisia; vaikkakin hänen onvaikea elättää niitä, niin ne ovat kuitenkin tarpeen, ja siksi hänenaviollisilla suhteillaan on puolustus. Mutta meille, 'ihmisille',joilla on lapsia, ovat enemmät lapset tarpeettomia, ne tietävät lisäähuolia, menoja, uusia kanssaperillisiä, ne ovat vaivaksi. Meidänsian-elämällemme ei ole minkäänlaista puolustusta. Me joko estämmekeinotekoisesti lasten sikiämisen tahi pidämme niitä onnettomuutena, varattomuuden seurauksena, mikä on vieläkin saastaisempaa.

"Puolustusta ei ole, mutta me olemme langenneet niin siivosti, ettemmevoi käsittää mitään puolustusta tarvittavan.

"Suurin osa nykyistä sivistyneistöä harjoittaa tätä siveettömyyttä,tuntematta mitään tunnonvaivoja.

"Eikähän tunnonvaivoja voinutkaan olla, koska meidän oloissamme eimitään omaatuntoa olekaan, paitsi, jos niin voi sanoa, yleisenmielipiteen ja rikoslain omaatuntoa. Mutta niitähän ei loukata, kumpaistakaan: yleisen mielipiteen vuoksi en tarvitse arkailla, kaikkihan niin tekevät – niin Maria Pavlovna kuin Ivan Saharitsh.Ja miksi saattaa maailmaan kerjäläisiä tahi riistää itseltäänmahdollisuus ottaa osaa seuraelämään? Ei myöskään ole mitään syytäarkailla rikoslain vuoksi tahi pelätä sitä. Raa'at rahvaantytötja sotamiesten vaimothan ne vain heittävät lapsia lammikkoihin jakaivoihin, heidät tietenkin on teljettävä tyrmään, mutta meillähänkaikki tapahtuu hyvissä ajoin ja siivolla tavalla.

"Niin elimme taas kaksi vuotta. Lääkäriheittiöiden neuvoma keinoalkoi nähtävästi vaikuttaa: vaimoni pulskistui ja kaunistui kuinkesän viimeinen kauneus. Hän tunsi sen ja huolehti itsestään. Häneentuli jonkinlaista uhmaavaa kauneutta, joka kiihdytti ihmisiä.Hän oli kolmikymmenvuotias, synnytyksestä vapaa, hyvinsyötettyja ärtynyt nainen täydessä voimassaan. Hänen olemuksensa saattoimiehet rauhattomiksi. Kun hän liikkui miesten joukossa, kiintyiväthäneen kaikkien katseet. Hän oli kauan aikaa paikoillaanseissyt, syötetty ajohevonen, joka on päästetty suitsista.Suitsia ei ollut minkäänlaisia, yhtä vähän kuin sellaisia onyhdeksälläkymmenelläyhdeksällä sadasta naisesta meidän piirissämme.Ja minä tunsin että minuakin pelotti."

XIX

Hän nousi yht'äkkiä ja siirtyi aivan ikkunan luo.

"Suokaa anteeksi", virkkoi hän ja istui pari kolme minuuttia mitäänpuhumatta, tuijottaen ikkunaan. Sitten hän huoahti raskaasti ja tulitaas istumaan vastapäätä minua. Hänen piirteensä olivat kokonaanmuuttuneet, katseensa oli surullinen, ja miltei kummallinen hymykarehti hänen huulillaan.

"Olen hiukan väsynyt, mutta jatkan. Aikaa on vielä, ei vieläsarasta. No, niin", alkoi hän taas, sytytettyään savukkeen. "Hänkävi täyteläisemmäksi siitä pitäin kuin lakkasi synnyttämästä, jahänen tautinsa – alituinen huoli lasten tähden – alkoi mennäohitse… ehkei juuri sitä, mutta hän ikäänkuin selvisi humalasta, tuli tajuihinsa ja näki ympärillään Jumalan maailman ja sen riemut, jotka hän oli unohtanut, mutta jossa hän ei ollut osannut elää, – Jumalan maailman, jota hän ei lainkaan käsittänyt. 'Kumpa vain enpäästäisi käsistäni! Aika rientää, eikä tule takaisin!' Minustatuntuu, että hän ajatteli tai pikemminkin tunsi niin, eikähän hänolisi voinut ajatella eikä tuntea toisin: hänet oli kasvatettusiihen ajatukseen, että maailmassa vain yksi on jonkin arvoista – rakkaus. Hän joutui naimisiin, sai jotakin tästä rakkaudesta, jokaei ainoastaan ollut kaukana siitä mitä oli luvattu, odotettu, muttajonka lisäksi tuli paljon pettymyksiä, kärsimyksiä ja vielä aivanodottamaton vaiva – sellainen lapsijoukko! Tämä vaiva näännyttihänet. Ja nyt hän saikin avuliailta lääkäreiltä tietää, että voi ollalapsia saamattakin. Hän ilostui, koetteli sitä ja alkoi taas eläävain sille, mitä tunsi – rakkaudelle. Mutta rakkaus turmeltuneen, mustasukkaisen ja aina ilkeän miehen kanssa ei enää ollut oikeaa.Hänelle alkoi häämöttää jonkinlainen toinen, puhdas, uusi rakkaus; niin ainakin arvelin hänestä. Hän alkoi katsella ympärilleen,ikäänkuin odottaen jotakin. Minä näin sen enkä voinut ollavapisematta.

"Sattui tuhkatiheään, että hän, kuten ainakin, keskustellessaankanssani toisten välityksellä, s.o. puhuen sivullisten kanssa, mutta kohdistaen sanansa minuun, mainitsi rohkeasti, lainkaanajattelematta, että hän tuntia aikaisemmin oli puhunut aivanpäinvastoin, mainitsi puolivakavasti, että äidin huoli on – petosta, ettei kannata uhrata elämäänsä lapsilleen, kun on nuoruutta javoi nauttia elämästä. Hän huolehti lapsistaan vähemmin, ei enääniin rajattomalla antaumuksella kuin ennen, mutta alkoi hoidellaitseään yhä enemmän, huolehti ulkonäöstään, vaikkakin salaillensitä, huvitella, vieläpä kehittää itseään. Hän kävi taas innokkaastikäsiksi pianonsoittoon, joka oli jäänyt häneltä aivan unohduksiin.Siitä saikin kaikki alkunsa."

Hän kääntyi taas ikkunaan päin, tuijottaen siihen väsynein katsein, mutta taas kohta, nähtävästi ponnistaen tahtoaan, jatkoi:

"No niin, sitten tuli tuo mies…"

Hän siirtelihen ja tuhautti pari kertaa nenäänsä omituisellatavallaan.

Näin, että hänen oli tuskallista mainita, muistella tuota miestä,puhua hänestä. Mutta hän pakotti itseään, ja ikäänkuin mursi sulun, joka oli hänen tiellään, ja jatkoi päättävästi:

"Hän oli kurja mies, minun silmissäni, minun arviointini mukaan. Eisuinkaan sen merkityksen tähden, mikä hänelle tuli minun elämässäni, mutta siksi, että hän todella oli sellainen. Se, että hän oli huonoihminen, todistaa vain, miten syyntakeeton vaimoni oli. Ellei tuomies, niin joku toinen, niin olisi ehdottomasti käynyt!"

Hän vaikeni taas hetkeksi.

"Hän oli musiikkimies, viuluniekka; ei ammattilainen, muttapuoliammattilainen, puolijulkinen henkilö. Hänen isänsä,tilanomistaja, oli isäni naapuri. Isä menetti omaisuutensa, ja lapset – niitä oli kolme poikaa – etsivät itselleen toimen; yksi heistä,nuorin, juuri tämä, joutui ristiäitinsä hoiviin Pariisiin. Siellähänet pantiin konservatorioon musikaalisten lahjojensa tähden, ja hänpääsi sieltä viulutaiturina ja esiintyi konserteissa. Ihmisenä hänoli…" hän ei jatkanut lausettaan, nähtävästi jottei olisi sanonuthänestä pahaa, vaan sanoi nopeasti. "No niin, enhän tiedä, miten hänsen jälkeen eli, tiedän vain, että hän tänä vuonna ilmestyi Venäjälleja tuli minun luokseni.

"Mantelinmuotoiset, kosteat silmät, punaiset, hymyilevät huulet, vahatut pikkuviikset, tukka tuoreimman kuosin mukaisesti kammattu, puku kuosikas, kasvot typeränsievät – sellaiset, joista naisetsanovat: ei hullumpi – ruumiinrakenne heikko, vaan ei siltiepämuodostunut, istuinseutu sangen voimakkaasti kehittynyt, kuten naisilla, kuten hottentoteilla, sanotaan. Myöskinhottentottien sanotaan olevan musikaalisia. Tuttavallisuuksiinpyrkivä niin suuressa määrin kuin mahdollista, mutta tarkkavainuinenja aina valmis pysähtymään vähäisimmänkin esteen tiellä,ulkonaisen arvokkuuden vaatimuksia noudattava, nappikengissään, loistavan värisissä kaulahuiveissa ja kaikessa muussapariisilaisvivahdus, jonka ulkomaalaiset Pariisissa omaksuvat ja jokauutuuden-erikoisuudellaan aina vaikuttaa naisiin. Käyttäytymisessä japuhetavoissa teennäinen, ulkonainen hilpeys. Tuo tapa, tiedättehän, puhua kaikesta vihjauksin ja katkolausein, ikäänkuin toinenluonnollisestikin kaiken tietäisi, muistaisi ja voisi itse täydentää.

"Tämä mies se musiikkineen oli kaiken aiheena. Oikeudessa asiaesitettiin siten, että kaikki oli tapahtunut mustasukkaisuudesta.Ei ollut niin mitään, tahi eipä niinkään, ettei mitään ollut, muttaei siinä mielessä. Oikeudessa päätettiinkin, että minä olin petettyaviomies ja tein murhan puolustaessani loukattua kunniaani (niinhänse on heidän kielellään). Ja siitä syystä minut vapautettiin. Koetinoikeudessa selvittää syitäni, mutta he käsittivät sen siten, ettätahdoin puhdistaa vaimoni.

"Hänen suhteillaan tähän soittajaan, millaiset ne olivatkin, ei ollutminulle mitään varsinaista merkitystä, eikä hänelle itsellekään.Ratkaiseva merkitys oli sillä, mistä olen teille kertonut, minunsikamaisuudellani. Kaikki tapahtui siksi, että meidän välillämmeoli tuo kauhea kuilu, josta teille puhuin, tuo katkeamaisilleenjännitetty viha toisiamme kohtaan, jonka vallitessa ensimäinen aiheriitti aikaansaamaan lankeamisen. Riitamme olivat viime aikoinajotakin kerrassaan hirveätä ja koskivat erikoisen tuskallisesti, janiiden välillä purkautui eläimellinen intohimomme ilmoille aivanerikoisen kiihkeänä.

"Ellei tämä mies olisi tullut, niin joku toinen. Elleimustasukkaisuus, niin jokin toinen aihe. Minä vakuutan, että kaikkiaviomiehet, jotka elävät siten, kuin minä elin, rupeavat ehdottomastiirstailemaan tahi eroavat vaimoistaan tahi surmaavat itsensä taivaimonsa, kuten minä tein. Jos on joku, jonka ei ole niin käynyt,on se perin harvinainen poikkeustapaus. Minäkin, ennenkuin lopetinsiten, kuin lopetin, olin useita kertoja tekemäisilläni itsemurhan,ja vaimonikin otti useita kertoja myrkkyä".

XX

"Sellaista oli vähän ennen loppua.

"Välillämme vallitsee jonkinlainen aselepo, eikä ole mitään syytä sitärikkoa; satun mainitsemaan, että jokin koira on näyttelyssä saanutmitalin. Vaimoni väittää: ei mitalia, vaan kiitoslauseen. Riitaalkaa. Tarraudumme asiasta toiseen, syydämme soimauksia: 'tiesihäntuon, aina sama juttu', 'minä siis valehtelen!..' Tunnen että taasalkaa kauhea riita, jolloin tekisi mieli tappaa itsensä tahi hänet.Tiedän, että se heti alkaa, ja pelkään sitä kuin tulta, ja siksitahtoisin hillitä itseni, mutta kiukku valtaa koko olemuksen. Hän – samassa, vieläkin pahemmassa tilassa, sinkauttaa takaisin jokaisensanani, antaen niille valheellisen merkityksen; jokainen hänensanansa huokuu myrkkyä; mihin hän tietää kipeimmin koskevan, sinnehän survaisee. Jatkuu – kiihtyy. Huudan: 'vaikene!' tahi jotakinsentapaista. Hän ryntää ulos huoneesta, juoksee lastenhuoneeseen.Minä koetan pidättää häntä sanoakseni sanottavani loppuun ja tartunhänen käsivarteensa. Hän teeskentelee tuntevansa kipua ja huutaa:'lapset, isänne lyö minua!' Minä huudan: 'älä valehtele!' – 'Eikätämä ole ensimäinen kerta!' huutaa hän tahi jotakin samantapaista.Lapset juoksevat hänen luokseen. Hän rauhoittaa heitä. Minä sanon:'älä teeskentele!' Hän: 'sinä näet kaikessa vain teeskentelyä; sinätapat ihmisen ja sanot sitten että hän teeskentelee. Nyt ymmärränsinut. Sitä sinä vain tahdotkin!' – 'Kunpa läkähtyisit siihenpaikkaan!' huudan minä. Muistan vielä, kuinka kauhistuin sanottuaninuo hirveät sanat. En olisi voinut ajatellakkaan voivani päästääsuustani niin kauheita, raakoja sanoja, ja ihmettelen, kuinka tulinne sanoneeksi. Sanoin ja juoksin työhuoneeseeni, heittäydyin sohvalleja aloin polttaa. Kuulen hänen menevän eteiseen ja valmistautuvanuloslähtöön. Kysyn: 'minne menet?' Hän ei vastaa. 'Menköön vaikkahiiteen', sanon itsekseni, palatessani työhuoneeseen, menen taasenpitkäkseni ja sytytän savukkeen. Mieleeni tulee tuhansia erilaisiasuunnitelmia, miten kostaa hänelle, miten päästä hänestä, ja kuinkasovittaa kaiken ja järjestää, kuten mitään ei olisi tapahtunut.Ajattelen, poltan, poltan. Ajattelen lähteä pois hänen luotaan, paeta, matkustaa Amerikkaan! Joudun niin pitkälle, että ajattelen, kuinka pääsen hänestä eroon ja kuinka ihanalta se tuntuu, kuinka otantoisen, kauniin naisen, aivan uuden. Pääsen siten, että hän kuolee, tahi siten, että otan avioeron, ja mietin, kuinka sen tekisin. Näen, että kuljen harhapoluilla, että ajattelen muuta kuin mitä pitäisiajatella, mutta, jotten näkisi ajattelevani tarpeettomia, siksipoltan.

"Mutta kodissa kulkee elämä rataansa. Luokseni tulee kotiopettajatar, kysyy: 'missä rouva on? milloin tulee?' Palvelija kysyy: 'onkokatettava teepöytä?' Menen ruokasaliin; lapset, varsinkin vanhimmat,Lisa, joka jo ymmärtää asioita, katsovat minuun kysyvästi, pahansuovasti. Juomme teen vaitiollen. Häntä ei vielä kuulu. Niinkuluu koko ilta – hän ei ole tullut, ja kaksi tunnetta vuorotteleesielussani: suuttumus häneen siitä, että hän kiusaa minua ja lapsiapoissaolollaan, joka päättyy siihen, että hän kuitenkin taas palaa,ja pelko siitä, että hän ei tulekaan ja tekee jotakin itselleen.Tahtoisin mennä etsimään häntä. Mutta mistä? Hänen sisarensa luotako?Mutta olisihan tyhmää mennä kysymään. Olkoon Herran huomassa. Jos häntahtoo kiusata, niin kiusaantukoon itsekin. Hän kai vain odottaakin, että tulisin häntä hakemaan. Ja seuraavalla kerralla on vieläkinpahempaa. Mutta ellei hän olekaan sisarensa luona, vaan tekee tahi joon tehnyt jotakin itselleen!.. Kello lyö yksitoista, kaksitoista.En mene makuuhuoneeseen – tyhmäähän olisi yksin maata ja odottaa – vaan paneudun pitkäkseni siihen, niissä olen. Tahdon tehdä jotakin, kirjoittaa kirjeen, lukea, mutta en voi mitään. Istun yksinänityöhuoneessani, kiusaudun, suututtelen, kuuntelen. Kolme, neljä – hän on yhä poissa. Aamupuolella nukahdan. Herään – hän ei ole tullut.

"Kaikki kotona käy tavallista kulkuaan, mutta kaikki ovat neuvottominaja katsovat minuun kysyvästi ja moittivasti, arvellen kaikenjohtuneen minusta. Ja minussa taistelevat keskenään suuttumus siitä,että hän kiusaa minua, ja levottomuus hänen tähtensä.

"Kello yhdentoista tienoissa aamulla tulee hänen sisarensa hänenlähettämänään. Alkaa tavallinen laulu: 'hän on kauheassa tilassa.Mitä tämä oikeastaan on? Mutta eihän mitään ole tapahtunut!' Puhunhänen mahdottomasta luonteestaan ja vakuutan, etten ole tehnyt mitään.

"'Mutta eihän asia voi näilleenkään jäädä', sanoo sisar.

"'Hänen asiansa, eikä minun', selitän. 'Minä en astu ensimäistäaskelta. Jos tuli ero, niin erotaan.'

"Kälyni poistuu toimittamattomin asioin. Olin urheasti sanonut, ettenastu ensimäistä askelta; mutta kun hän oli mennyt ja minä tulinhuoneestani ja näin lapset surkeina, peloissaan, olin jo valmisastumaan ensimäisen askeleen. Tekisin sen mielellänikin, mutta entiedä miten. Taas kävelen, tupakoin, juon aamiaispöydässä viinaa javiiniä – ja pääsen siihen, mihin itsetiedottomasti pyrin: en näeasemani typeryyttä, mielettömyyttä.

"Kello kolmen tienoissa hän tulee. Ei puhu mitään nähdessään minut.Ajattelen, että hän on leppynyt, alan puhua, että kiihdyin hänensoimauksistaan. Hänen ilmeensä on yhä jäykkä ja hirveän kiusaantunut,ja hän sanoo, ettei tullut selityksille, vaan ottamaan lapsetmukaansa, ja ettemme voi elää yhdessä. Sanon, etten minä olesyyllinen, vaan että hän saattoi minut raivoihini. Hän luo minuunankaran, ylpeän katseen ja sanoo: 'Älä puhu enempää, sinä kadut.'Sanon hänelle, etten kärsi ilveilyä. Silloin hän kirkaisee jotakin, josta en saa mitään selvää, ja juoksee omaan huoneeseensa. Avainkilahtaa: hän on lukinnut oven. Kolkutan – ei vastausta, ja poistunkiukuissani. Puolen tunnin kuluttua Lisa syöksyy itkien luokseni.'Mitä? Onko tapahtunut jotakin?' – 'Äidin huoneesta ei kuulu mitään.'Menemme. Tempaisen ovesta kaikin voimin. Salpa oli työnnetty huonostikiinni, ja molemmat ovenpuoliskot lentävät auki. Menen vuoteen luo.Vaimoni makaa hervottomana, alushameisillaan ja pitkävartiset kengätjalassa. Pöydällä oli tyhjä opiumipullo. Saamme hänet virkoamaan.Kyyneliä ja taas sovinto. Ei sovintoa: kummankin sielussa on yhäentinen viha toistaan kohtaan ja lisänä tämän viimeisen synnyttämäkatkeruus, jonka kumpikin panemme toisemme tiliin. Mutta täytyyhäntämä jotenkuten lopettaa, ja niin jatkuu elämä taas entiseentapaansa. Ja sellaisia ja sitäkin pahempia riitoja oli lakkaamatta, joskus kerran viikossa, toisinaan kerran kuussa, väliin joka päivä.Yhä samanlaista. Kerran otin jo ulkomaanpassin – riitaa oli kestänytkaksi päivää. Mutta sitten taas puolinainen selittely, puolinainensovinto – ja minä jäin."

XXI

"Sellaiset olivat suhteemme, kun tuo toinen mies ilmestyi. Hän saapuiMoskovaan – hänen nimensä on Truhatschevski – ja tuli tapaamaanminua. Tuli kerran aamulla. Otin hänet vastaan. Olimme joskussinutelleet toisiamme. Hän luovi 'teidän' ja 'sinun' välillä, pyrkienkuitenkin 'sinua' kohti, mutta minä ohjasin suoraan 'teihin', jahän alistui kohta. Heti ensi silmäykseltä tunsin vastenmielisyyttähäntä kohtaan. Mutta – kummallista! – jokin ihmeellinen, kohtalokasvoima esti minua työntämästä häntä luotani, loitontamasta, ja pakottiminua lähentämään häntä itseeni. Olisinhan perin mutkattomasti voinutpuhella hänen kanssaan kylmänlaisesti, sanoa hyvästi, esittelemättähäntä vaimolleni. Mutta eipähän, tulin kuin vartavasten puhuneeksihänen soitostaan, mainitsin kuulleeni, että hän oli heittänytviulunsoiton. Hän vastasi että hän, päinvastoin, nyt soitti enemmänkuin ennen. Muisteli, että minäkin soittelin ennen. Vastasin, ettensoita enää, mutta että vaimoni soittaa hyvin. Merkillistä! Suhteenihäneen tapaamisemme ensimäisenä päivänä, ensimäisellä hetkellä olisellainen, kuin se voi olla vasta kaiken sen jälkeen, mitä tapahtui.Siinä oli jotakin pingoittunutta: tarkkasin jokaista hänen ja itsenilausumaa sanaa ja annoin niille tärkeän merkityksen.

"Esittelin hänet vaimolleni. Heti sukeutui keskustelu musiikista jahän tarjoutui avuliaasti soittamaan vaimoni kanssa. Vaimoni, kutenaina viime aikoina, esiintyi sangen viehkeästi ja miellyttävästi, oli levottomuutta herättävän kaunis. Vieras selvästikin miellyttihäntä kohta ensi näkemältä. Sitäpaitsi hän ilostui siitä, että saisitilaisuuden yhteissoittoon viulun kanssa, mistä hän tavattomastipiti, niin että oli palkannut sitävarten viulunsoittajan teatterista; tuo ilo kuvastui hänen kasvoillaan. Mutta katsahtaessaan minuun hänheti oivalsi, mitä mielessäni liikkui, ja hänen ilmeensä muuttui,ja niin alkoi molemminpuolisen pettämisen näytteleminen. Hymyilinystävällisesti ja koetin näyttää olevani erittäin mielissäni.Hän, silmäillen vaimoani sillä tavalla kuin kaikki siveettömätmiehet silmäilevät kauniita naisia, tekeytyi ikäänkuin hänenmielenkiintonsa olisi ollut pelkästään keskusteluaineessa, joka eivähäistäkään kiinnittänyt hänen mieltään; vaimoni koetti näyttäävälinpitämättömältä, mutta minun teeskennelty mustasukkaisen-hymyni, jonka hän sangen hyvin tunsi, ja toisen himokkaat silmäyksettekivät hänet levottomaksi. Näin, että hänen silmiinsä tuli hetiensi kohtaamisen aikana kiihkeä loiste ja että heidän välillään, luultavasti mustasukkaisuuteni vaikutuksesta, näytti syntyvänkuin sähkövirta, joka teki heidän katseensa ja hymynsä sävynsamanlaiseksi. Vaimoni punastui – vieras punastui. Hän hymyili – vieraskin hymyili. Haasteltiin musiikista, Pariisista, kaikenlaisistajoutavuuksista. Truhatschevski nousi lähteäkseen ja jäi seisomaan, hymyillen, painaen hattuaan vapisevaa reittään vasten, katsoenvuoroon vaimooni, vuoroon minuun, ikäänkuin odottaen, mitä teemme.Muistan sen hetken erikoisen hyvin siksi, että sillä hetkellä olisinvoinut olla kutsumatta häntä, ja silloin ei olisi mitään tapahtunut.Mutta minä katsahdin häneen, katsahdin vaimooni. 'Äläpäs luule, että olen mustasukkainen', sanoin ajatuksissani vaimolleni, 'tahiettä pelkään sinua', sanoin ajatuksissani vieraalleni ja pyysinhäntä tuomaan jonakin iltana viulun mukaansa ja soittamaan vaimonikanssa. Vaimoni katsahti hämmästyneenä minuun, punastui ja, ikäänkuinpelästyen, rupesi estelemään, selittäen, ettei hän soita kyllinhyvin. Hänen estelemisensä suututti minua, ja minä kehoittelin yhäinnokkaammin. Muistan sen omituisen tunteen, joka valtasi minutkatsoessani hänen niskaansa, kaulaansa, jonka valkoinen hipiäjyrkästi erottautui mustasta jakaukselle kammatusta tukastaan, hänenmennessään luotamme ponnahtelevin, lintumaisin askelin. Minun täytyitunnustaa itselleni, että tuon miehen läsnäolo kiusasi minua. Minunvallassani on, ajattelin, toimittaa niin, etten milloinkaan enää näehäntä. Mutta sittenhän vain tunnustaisin pelkääväni häntä! Ei, minäen pelkää häntä. Se olisi liian alentavaa, puhuin itselleni. Ja vieläeteisessä, tietäen vaimoni kuulevan, kehoitin häntä tulemaan jo tänäiltana viuluineen. Hän lupasi tulla ja lähti.

"Illalla hän tuli viuluineen, ja he soittelivat. Mutta kesti jonkunaikaa, ennenkuin soittaminen luonnistui, – ei ollut niitä nuotteja, joita hän tarvitsi, ja niitä kappaleita, joita oli, ei vaimoniosannut soittaa valmistelematta. Minä rakastan suuresti musiikkiaja avustin heitä laittamalla kuntoon nuottitelinettä ja kääntämällälehteä. He soittivat joitakuita 'sanattomia lauluja' ja eräänMozartin sonaatin. Truhatschevski soitti erinomaisesti: hänellä olisuuressa määrin sitä, mitä sanotaan soinnuksi. Senlisäksi hänelläoli hienostunut, jalo maku, mikä ei ollut ensinkään ominaista hänenluonteelleen.

"Hän oli tietenkin aika tavalla etevämpi vaimoani ja auttoi tätä,samalla kuitenkin kohteliaasti kehuen hänen soittoaan. Hänenkäytöksensä oli moitteeton. Vaimoni näytti olevan kiintynyt vainmusiikkiin ja oli sangen teeskentelemätön ja luonnollinen. Minä,vaikkakin koetin näyttää olevani innostunut musiikkiin, kärsin kokoillan mustasukkaisuuden tuskia.

"Kohta ensi hetkellä, kun hänen ja vaimoni katseet kohtasivattoisensa, näin että eläin, joka asui heissä molemmissa, vastoinkaikkia tilanteen ja seurapiirin sovinnaissääntöjä, kysyi: 'voiko?'ja vastasi: 'kyllä, kernaasti'. Huomasin, ettei hän ollut mitenkäänodottanut kohtaavansa vaimossani, moskovalaisessa säätyläisnaisessa, niin ihastuttavaa naista, ja oli siitä iloinen. Iloinen siksi, etteihänellä ollut pienintäkään pelkoa siitä, että tämä ei suostuisi.Kysymys oli vain siitä, ettei sietämätön aviomies häiritsisi. Josolisin itse ollut puhdas, en olisi sitä ymmärtänyt, mutta minä,kuten useimmat muut, olin ajatellut naisista samoin, ennenkuinmenin naimisiin, ja siksi hänen sielunsa oli minulle kuin avoinkirja. Erikoisesti kärsin siitä, että selvästi tajusin, etteihän tuntenut minua kohtaan muuta kuin alituista vihamielisyyttä,jonka vain silloin tällöin keskeyttivät tottumukseksi käyneetaistillisuudenpuuskat, mutta tämä mies – sekä ulkonaisenhienostuneisuutensa ja uutuutensa että varsinkin kieltämättömänmusikaalisen lahjakkuutensa avulla, lähentymisen, jonka yhteissoittosai aikaan, sen vaikutuksen avulla, joka musiikilla, erittäinkinviulunsoitolla on tunteikkaihin luonteisiin, – varmasti, ilmanpienintäkään epäilystä, ei ainoastaan miellyttäisi, vaan voi saadavaimon kokonaan valtoihinsa, mielensä mukaan muokata ja muuntaahänet, tehdä hänestä mitä suinkin haluaisi. Näin sen selvästi jakärsin hirvittävästi. Mutta siitä huolimatta, tahi ehkä juurisenvuoksi, jokin voima pakotti minut vastoin tahtoani olemaan hänelleperin kohtelias, eikä vain kohtelias, vaan suorastaan ystävällinen.Vaimoni ja hänen tähtensä tein sen näyttääkseni, etten pelännythäntä, ja itseni tähden ehkä pettääkseni itseäni, – en tiedä, muttakohta ensi tapaamisestani lähtien tunsin, etten voinut olla vilpitön.Minun oli pakko, jotten olisi haluani noudattaen heti tappanut häntä,tekeytyä ystävälliseksi. Juotin hänelle aamiaispöydässä kalliitaviinejä, ihastelin hänen soittoaan, puhuessani hymyilin hänelle mitäherttaisimmin ja kutsuin hänet seuraavaksi sunnuntaiksi päivälliselleja soittamaan vielä vaimoni kanssa. Sanoin kutsuvani joitakuitatuttavianikin, musiikin ihailijoita, kuulemaan hänen soittoaan. Niinpäättyi se vierailu".

Posdnishev muutti asentoaan ankaran kiihtymyksen vallassa ja päästitaas ominaisen äännähdyksensä.

"Oli aivan ihmeellistä, kuinka tuon miehen läsnäolo vaikutti minuun",jatkoi hän, kyeten nähtävästi vain vaivoin pysymään tyynenä. "Tulentoisena tahi kolmantena päivänä senjälkeen kotiin näyttelystä, astuneteiseen ja tunnen yht'äkkiä jotakin raskasta, ikäänkuin kiven, laskeutuvan sydämelleni enkä voi selittää itselleni, mitä se on.Mennessäni eteisen poikki olin huomannut jotakin, mikä muistuttiminulle hänestä. Vasta työhuoneeseen tultuani tajusin, mitä seoli, ja menin takaisin eteiseen tarkistaakseni huomioni. En olluterehtynyt, siellä riippui hänen viittansa. Kuosin mukainen viitta.(Kaiken, mikä koski häntä, vaikka en selvittänytkään itselleni, minäpanin tarkoin merkille.) Ajattelen: niinpä niin, hän on täällä.Menen saliin, en vierashuoneen vaan lasten lukuhuoneen lävitse.Lisa, tyttäreni, istuu kirjan ääressä, ja pöydän luona lapsenhoitajapienimmän kanssa leikittelee jollakin kannella. Salin ovi oliraollaan ja sieltä kuulen tasaisia arpeggiolyöntejä ja hänen javaimoni äänen. Koetan kuunnella, mutta en eroita sanoja. Soinnutpianolla ovat nähtävästi vain tarkoitetut estämään heidän puhettaan, suuteloita … ehkä kuulumasta. Hyvä Jumala, mikä silloin heräsiminussa! Mitä kuvailinkaan mielessäni! Kun vain muistelenkin petoa, joka silloin heräsi sielussani, niin minua hirvittää! Sydämeni tuntuipuristuvan kokoon, lakkasi hetkeksi sykkimästä ja alkoi sittenvimmatusti takoa. Voimakkain tunteeni oli, kuten aina suuttumuksenhetkinä, sääli itseäni kohtaan. Lasten aikana! hoitajan aikana!ajattelin. Olin varmaan kauhean näköinen, sillä Lisakin katsoi minuunoudosti. Mitä minun oli tekeminen? Menisinkö sisään? En voi: teenvielä Herra tiesi mitä. Mutta poistuakaan en voi. Hoitaja katsoominuun, kuten ymmärtäisi asemani. En voi muuta kuin mennä sisään,päätin, ja avasin nopeasti oven. Truhatschevski istui pianon ääressäja soinnutteli arpeggioitaan ylöspäin taivutetuilla, pitkillä,valkoisilla sormillaan. Vaimoni seisoi pianon kulmassa avattujennuottilehtien ääressä. Hän ensimäisenä näki tahi kuuli, kun tulin, jakatsahti minuun. Joko hän pelästyi ja tekeytyi rauhalliseksi tahi eitodellakaan pelästynyt mutta hän ei vavahtanut eikä liikahtanutkaan, vaan ainoastaan punastui, sitäkin vasta hetkisen kuluttua.

"'Olenpa iloinen, että tulit; emme ole voineet päättää, mitä mesunnuntaina soittaisimme', sanoi hän sellaisella sävyllä, jota eiolisi käyttänyt, jos olisimme olleet kahden. Tämä ja se, että hänsanoi 'me' puhuessaan itsestään ja Truhatschevskista, suututti minua.Tervehdin ääneti.

"Truhatschevski puristi kättäni ja alkoi heti, kuten minusta näytti, ivallisesti hymyillen selittää, että hän oli tullut tuomaan nuotitsunnuntaista soittoa varten ja että he eivät olleet päässeetyksimielisyyteen siitä, mitä olisi soitettava: vaikeampaako, klassillista, nimittäin Beethovenin viulusonaatti, vaikopikkukappaleita. Tämä kaikki oli niin luonnollista ja yksinkertaista, ettei ollut mitään, mihin olisi voinut takertua, mutta kuitenkin näinja olin varma siitä, että se oli valhetta ja että he olivat sopineetkeskenään, miten pettäisivät minua.

"Kiusallisimpia seikkoja mustasukkaiselle (ja niitähän ovat meidänyhteiskunnassamme kaikki) ovat määrätyt seuraelämän säännöt, jotkasuovat miehelle ja naiselle tilaisuuden mitä läheisimpään javaaralliseen kosketukseen keskenään. Narrina pidettäisiin sitä, jokayrittäisi vastustaa lähentymistä tanssiaisissa, lääkärin ja hänennaispotilaansa keskinäistä läheisyyttä, lähentymistä taiteen – maalaustaiteen ja erittäinkin musiikin – harjoittamisessa. Kaksiihmistä harjoittaa kahden taiteista jalointa – soitantoa; siinä onvälttämätöntä jonkinlainen läheisyys; eikä sellaisessa lähentymisessäole mitään moitittavaa. Vain typerä, mustasukkainen aviomies voisiinä nähdä jotakin paheksuttavaa. Ja kuitenkin kaikki tietävät, että juuri näiden toimien avulla, erittäinkin musiikin, tapahtuvatuseimmat huorinteot meidän yhteiskunnassamme.

"Hämmennys, joka kuvastui kasvoissani, sai nähtävästi heidätkinhämilleen: en saanut hyvään aikaan sanaakaan suustani. Olin kuinsuu alaspäin käännetty pullo, josta vesi ei pääse juoksemaan poissentähden, että pullo on liian täysi. Minun teki mieleni herjatahäntä, ajaa hänet tiehensä, mutta tunsin, että minun taas täytyi ollahäntä kohtaan rakastettava ja ystävällinen. Niin teinkin. Tekeydyinikäänkuin olisin hyväksynyt kaiken, taaskin tuon kummallisen tunteenvaikutuksesta, joka pakotti minut osoittamaan hänelle sitä suurempaaystävällisyyttä, mitä enemmän hänen läsnäolonsa minua kiusasi. Sanoinhänelle, että luotan hänen makuunsa ja neuvoin vaimoni tekemäänsamoin. Hän viipyi vielä niin kauan, kuin oli välttämätöntä senepämiellyttävän tunnelman haihduttamiseksi, jonka minun odottamatontuloni, saikähtynyt ilmeeni ja äänettömyyteni oli aikaansaanut, japoistui sitten, kun muka oli päätetty, mitä huomenna soitettaisiin.Mutta minä olin vakuutettu siitä, että siihen verraten, mikä heidänmieltään oli kiinnittänyt, oli kysymys siitä, mitä soitettaisiin, heille täysin yhdentekevä.

"Saattelin hänet erinomaisen kohteliaasti eteiseen. (Kuinkapa enolisi saattanut miestä, joka oli tullut häiritsemään ja tuhoamaankokonaisen perheen onnea!) Puristin tavattoman ystävällisesti hänenvalkoista, pehmeää kättään."

XXII

"Koko sinä päivänä en puhunut vaimoni kanssa, – en voinut. Hänenläheisyytensä synnytti minussa sellaisen vihan häntä kohtaan, ettäpelkäsin itseäni. Päivällispöydässä hän lasten aikana kysyi minulta, milloin matkustan. Minun oli seuraavalla viikolla matkustettavamaalle piirineuvoston istuntoon. Sanoin milloin aion lähteä. Hänkysyi, enkö tarvitsisi mitään matkalle. En vastannut mitään, istuinääneti päivällisen loppuun ja ääneti menin työhuoneeseeni. Viimeaikoina hän ei milloinkaan tullut luokseni huoneeseeni, varsinkaantähän aikaan. Makaan työhuoneessani ja kiukkuilen. Yht'äkkiä kuulentutun käynnin. Ja mieleeni pyrkii kauhea ilkeä ajatus, että hän, kuten Urian vaimo, tahtoo peittää jo tekemänsä rikoksen ja senvuoksitulee näin tavattomaan aikaan luokseni. 'Tuleekohan hän vain tänne!'ajattelin, kuunnellen hänen läheneviä askeliaan. 'Jos tulee, niinolen siis oikeassa.' Ja sielussani herää kuvaamaton viha häntäkohtaan. Askeleet lähenevät yhä. Ehkä menee ohitse, saliin. Ei, ovinarahtaa ja kynnykselle ilmestyy hänen kookas, kaunis vartalonsa.Hänen kasvonsa, silmänsä ovat arat ja mielistelevät, minkä hän tahtoosalata, mutta minkä kuitenkin näen, ja tiedän, mitä se merkitsee.Olin miltei tukehtua, niin kauan pidätin hengitystäni, ja yhä katsoenhäneen etsin käsiini savukekotelon ja sytytin savukkeen.

"'Mitä tuo on, tulen istumaan luoksesi hetkeksi, ja sinä alattupakoida', sanoi hän ja istuutui viereeni sohvalle kallistuenpuoleeni. Minä siirryin syrjemmälle, välttäen koskettamasta häneen.

"'Näen, että olet tyytymätön siitä, että aion soittaa sunnuntaina',sanoi hän.

"'En ole lainkaan tyytymätön', vastasin.

"'Mutta näenhän sen.'

"'Oletpa tarkkanäköinen. Minä en näe mitään muuta kuin että sinäkäyttäydyt kuin ilonainen… Sinua vain kaikki kunnottomuusmiellyttää, mutta minua se kauhistuttaa.'

"'Jos sinä rupeat räyhäämään kuin mikäkin rantajätkä, niin minä menentieheni.'

"'Mene, mutta tiedä se, että ellet sinä pidä perheen kunniaa arvossa, niin minä en pidä sinua minkään arvoisena (hiisi sinut periköön!),vaan perheen kunnia!'

"'Mitä, mitä nyt?'

"'Mene tiehesi, Jumalan tähden, mene!'

"Joko hän sitten teeskenteli, ettei käsittänyt, mitä tarkoitin, tahiei todellakaan käsittänyt, mutta hän loukkaantui ja suuttui kovasti.Hän nousi, mutta ei poistunut, vaan pysähtyi keskelle huonetta.

"'Sinä olet käynyt aivan mahdottomaksi', alkoi hän. 'Ihmisen kanssa, jolla on tuollainen luonne, ei enkelikään voisi elää.' Ja koettaenkuten aina, loukata minua mahdollisimman kipeästi, hän huomauttikäytöksestäni hänen sisartaan kohtaan (olin kerran vimmoissani ollutkarkea hänen sisarelleen). Hän tiesi, että se koski minuun, ja siksiiski minua siihen kohtaan. 'Tämän jälkeen ei mikään tekosi voi minuaenää kummastuttaa', päätti hän.

"'Niin, niin, nyt sinä loukkaat, halvennat, häpäiset minua, ja minussataaskin on syy', ajattelin, ja yht'äkkiä minut valtasi niin kiihkeäviha häntä kohtaan, jollaista milloinkaan ennen en ollut tuntenut.

"Minut valtasi ensi kerran halu ilmaista vihaani fyysillisesti.Ponnahdin pystyyn ja syöksyin hänen luokseen; mutta samassasilmänräpäyksessä kuin hypähdin seisoalleni, tajusin vihani ja kysyinitseltäni: 'onko edullista antautua tämän tunteen valtaan?' ja hetivastasin, että se olisi edullista, että se säikähdyttäisi häntä, jaaloin heti, sensijaan että olisin koettanut lannistaa vimmaani, vainkiihdyttää sitä ja olin mielissäni, kun tunsin sen yhä yltyvän.

"'Mene, tahi tapan sinut!' huusin, mennen aivan hänen luokseenja tarttuen hänen käteensä. Kiihdytin tietoisesti äänensävyänipuhuessani, ja varmaan olin kauhean näköinen, sillä hän säikähtyiniin, ettei kyennyt liikahtamaankaan, vaan mutisi: 'Vasja, mitäajattelet, mikä sinun on?'

"'Mene!' karjuin yhä kovemmin, 'Sinä saatat minut raivoihini. Envastaa teoistani!'

"Päästettyäni raivoni valloilleen juovuin siitä ja tahdoin vielätehdä jotakin tavatonta, mikä olisi ilmaissut vimmani rajattomuutta.Minussa raivosi halu lyödä häntä, tappaa hänet, mutta tiesin, etteise käynyt laatuun, ja senvuoksi, päästääkseni kuitenkin kiukkunipurkaantumaan, sieppasin pöydältä paperipainimen ja heitin senmaahan hänen ohitseen, vielä kerran huutaen: 'pois täältä!' Heitinsen taitavasti hänen sivuitseen. Silloin hän poistui, mutta pysähtyiovelle. Ja vielä hänen nähtensä (tein sen vartavasten, jotta hännäkisi) sieppasin pöydältä kaikenlaisia esineitä, kynttilänjalkoja, mustetolpan ja heittelin niitä maahan yhä huutaen: 'Mene! tiehesiheti! En vastaa teoistani!' Hän meni – ja minä herkesin hetiraivoamasta.

"Tunnin kuluttua tuli lastenhoitaja luokseni ja sanoi, että vaimollanioli hysteerinen kohtaus. Menin hänen luokseen; hän itki ja nauroi, eivoinut puhua mitään ja vapisi koko ruumiiltaan. Hän ei teeskennellyt,hän oli todella sairas.

"Aamupuolella hän rauhoittui, ja me sovimme riitamme sen tunteenvaikutuksen alaisina, jota nimitin rakkaudeksi.

"Aamulla, kun sovittuamme tunnustin hänelle, että olin olluthänelle mustasukkainen Truhatschevskin tähden, hän ei hämmentynytvähäistäkään, vaan purskahti mitä luonnollisimmalla tavallanauramaan: niin kummalliselta hänestäkin tuntui, kuten hän sanoi, mahdollisuuskin, että sellaiseen mieheen voisi kiintyä.

"'Voiko kunnollinen nainen tuntea sellaista miestä kohtaan muuta kuinmusiikin tuottamaa mielihyvää? Jos tahdot, niin en enää koskaantahdo tavata häntä … en sunnuntainakaan, vaikkakin kaikki jo ovatkutsutut; kirjoita hänelle, että olen huonovointinen, ja kaikki onlopussa. Ilkeätä on vain, että joku, ja pahinta – hän itse, voisiluulla, että hän on vaarallinen. Ja minä olen liian ylpeä salliakseniniin ajateltavan.'

"Hän ei valehdellut, hän uskoi itse siihen, mitä puhui; hän toivoisanoillaan voivansa herättää itsessään halveksimista tuota miestäkohtaan ja puolustautua sen avulla häneltä, mutta se ei onnistunuthänelle. Kaikki oli häntä vastaan, erittäinkin kirottu musiikki. Niinpäättyi se asia, ja sunnuntaina tulivat vieraat, ja he soittivat taas."

XXIII

"Lienee tarpeetonta mainita, että olin sangen turhamainen; elleimeidän elämässämme olisi turhamainen, ei voisi elääkään. Niinpäryhdyn sunnuntaina mielihalulla tekemään valmistuksia päivällistäja musiikki-illanviettoa varten. Ostin itse kaikenlaista tavaraapäivällisiksi ja kävin kutsumassa vieraat.

"Kello kuudeksi olivat vieraat saapuneet; hänellä oli hännystakkija mauttomat briljanttinapit. Hän käyttäytyi luontevasti, vastasikaikkeen kiirehtien, hienosti hymyillen myöntämisen, ymmärtämisenmerkiksi, tiedättehän, tuohon erikoiseen sävyyn, ikäänkuin kaikki, mitä teette tahi sanotte, olisi juuri sitä, mitä hän oli odottanut.Kaiken, mikä hänestä oli tapojen vastaista, panin nyt mielihyvinmerkille, koska kaikki se luonnollisesti rauhoitti minua ja osoitti, että hän oli vaimoni nähden siksi alhaisella asteella, ettei vaimoni, kuten hän oli sanonut, voinut laskeutua niin alas. En antanutmustasukkaisuuden ruveta kiusaamaan itseäni. Ensiksikin olin joliiaksi siitä kärsinyt, ja minun täytyi saada hengähtää; toiseksitahdoin uskoa ja uskoinkin vaimoni vakuutteluihin. Mutta vaikka enollutkaan mustasukkainen, niin oli käytökseni häntä ja vaimoanikohtaan kuitenkin hieman teennäistä, ja päivällisen kestäessä jaalkuillan aikana, ennenkuin soitto oli alkanut, minä yhä vielätarkkasin heidän liikkeitään ja katseitaan.

"Päivällinen oli kuten ainakin päivällinen, ikävä, teennäinen.Soitto alkoi jotenkin aikaisin. Muistan tämän illan kaikkiyksityistapaukset: muistan kuinka hän toi viulunsa, avasi laatikon, nosti peitteen, jonka joku nainen oli ommellut hänelle, otti viulunja alkoi virittää. Muistan, kuinka vaimoni istuutui teeskennellynvälinpitämättömin ilmein, jonka avulla hän, kuten huomasin, koettisalata pelkoaan – etupäässä soittotaitonsa vuoksi, – pianonääreen. Sitten alkoi tavanmukainen a-sävelen soinnuttaminen,näppäileminen viululla, nuottien asetteleminen. Muistan vielä, kuinkahe katsahtivat toisiinsa, vilkaisivat kuulijoihin, sanoivat sittenjotakin toisilleen, ja soitto alkoi. Truhatschevski veti ensimäisetsoinnut. Hänen kasvoilleen tuli vakava, tuima, miellyttävä ilme, jakuunnellen viulunsa ääntä hän varovasti näpäytteli kieliä sormillaan.Piano vastasi. Soitto alkoi…"

Posdnishev vaikeni ja päästi useita kertoja peräkkäin omituisiaäännähdyksiään. Aikoi taas jatkaa, mutta tuhautti nenäänsä japysähtyi taas.

"He soittivat Beethovenin Kreuzer-sonaatin", jatkoi hän sitten."Tunnetteko sen ensimäisen presto-osan? Tunnetteko?" kiljaisi hän."Ooh!.. Se on jotakin kauheata, tuo sonaatti. Ja erittäinkin tämäosa. Ja musiikki yleensä on jotakin hirveätä! Mitä se on? En käsitä.Mitä on musiikki? mitä se tekee? ja miksi se tekee sitä, mitä setekee? Sanotaan, että musiikki vaikuttaa sieluun ylentävästi. Lorua, valhetta! Se vaikuttaa kyllä, vaikuttaa voi, – puhun itsestäni, – mutta ei suinkaan mieltäylentävästi. Se ei ylennä, ei alennamieltä, vaan ärsyttää. Kuinka teille sanoisin? Musiikki saa minutunohtamaan itseni, todellisen asemani; musiikin vaikutuksen alaisenaminusta tuntuu, kuin tuntisin sellaista, mitä oikeastaan en tunne, ymmärtäisin, mitä en ymmärrä, voisin mitä en voi. Selitän sen siten, että musiikki vaikuttaa kuin haukotus, kuin nauru: minua ei nukuta, mutta kuitenkin haukottelen, katsoessani haukottelevaa; ei ole millenauraa, mutta nauran kuullessani naurettavan.

"Se, musiikki, siirtää minut heti, silmänräpäyksessä siihensieluntilaan, jossa on ollut se, joka musiikin on säveltänyt.Minä sulaudun häneen sieluineni ja siirryn yhdessä hänen kanssaansieluntilasta toiseen; mutta miksi niin teen, en tiedä. Mutta se, joka on säveltänyt, sanokaamme Kreuzer-sonaatin – Beethoven – hänhän tiesi, miksi hän oli sellaisessa sieluntilassa; se tilapakotti hänet tiettyihin toimiin, ja senvuoksi sillä tilalla olihäneen nähden tarkoitus, mutta minuun nähden ei mitään. Ja siksipämusiikki vain ärsyttää, mutta ei johda tulokseen. Soitetaansotilasmarssi, sotilaat marssivat sen tahdissa, musiikki on tehnyttehtävänsä; soitetaan tanssimusiikkia, minä tanssin, musiikki ontehnyt tehtävänsä; lauletaan messu, nautin herranehtoollisen, siinäkin musiikin tarkoitus on täytetty; mutta tässä on vainkiihoitus, mutta sitä, mihin musiikki kiihoittaa, ei tapahdu. Jasiksi musiikin vaikutus toisinaan on niin kauhea. Kiinassa musiikinharjoittaminen on valtion asia. Ja niin täytyykin olla. Kuinkavoidaan sallia jokaisen, joka tahtoo, hypnotisoida toisen tahimonia ja sitten tehdä heille mitä haluaa? Ja pahinta on, että tuohypnotisoija voi olla ensimäinen tielle osuva irstailija! Hirveä asesellaisen ihmisen käsissä.

"Sopiiko esim. Kreuzer-sonaatti, sen ensimäinen presto, soitettavaksivierashuoneessa, jossa on naisia avokaulaisissa puvuissaan. Kappalesoitetaan, sille taputetaan käsiä, sitten istutaan syömään jäätelöäja puhumaan uusimmista juoruista! Sellaisia kappaleita sopii esittääainoastaan vakavissa, juhlallisissa tilaisuuksissa ja silloinkuin on edellytyksiä sellaista musiikkia vastaavalle toiminnalle.Silloin on soitettava ja tehtävä sitä, mihin musiikki innoittaa.Mutta tuollainen aikaan ja paikkaan soveltumaton energian ja tunteenesiinmanaaminen, tunteen, joka ei pääse missään ilmenemään, sevaikuttaa väkisinkin tappavasti. Ainakin minuun tämä kappale tekikauhean vaikutuksen; olin keksivinäni aivan uusia tunteita, uusiamahdollisuuksia, joista en ollut siihen saakka mitään tiennyt. 'Kasnäin: aivan toisin kuin ennen ajattelin ja elin, aivan toisin', olinkuulevinani äänen sanovan sisimmässäni. Mitä tuo uusi oli, jonkahavaitsin, sitä en voinut selvittää itselleni, mutta tunsin suurtailoa tuon uuden tajuamisesta. Kaikki ympärilläni olevat henkilöt, niiden joukossa vaimoni ja Truhatschevskin, näin aivan toisessavalossa.

"Preston jälkeen he soittivat ihanan, mutta sangen tavallisen, mitäänuutta sisältämättömän andanten typerine muunnelmineen ja perin heikonfinaalin. Sitten he vielä vieraiden pyynnöstä soittivat Ernstinelegian ja muita pikkukappaleita. Kaikki sangen hyvää musiikkia, mutta sen aikaansaamaa tunnelmaa ei voinut verratakaan äskeiseen.Kaikki se tapahtui ensimäisen tunnelman taustalla.

"Mieleni oli keveä ja hilpeä koko illan. En ollut milloinkaan nähnytvaimoani sellaisena kuin sinä iltana. Hänen loistavat silmänsä,hänen vakava, arvokas ilmeensä soiton kestäessä ja jonkinlainenheltyneisyytensä, hänen vieno, surumielinen, autuaallinen hymynsäsenjälkeen kuin he olivat lopettaneet! Minä näin tämän kaiken, muttaen ajatellut sen merkitsevän muuta kuin että hän oli tuntenut samaakuin minäkin, että hänellekin oli kuvastunut ikäänkuin uusia tähänsaakka salassa olleita tunteita.

"Ilta oli kulunut hauskasti, ja vieraat tekivät poislähtöä.Truhatschevski, tietäen että minun oli kahden päivän kuluttuamatkustettava istuntoon, sanoi hyvästellessään, että toivoi taasMoskovaan saapuessaan voivansa viettää yhtä hauskoja hetkiä kuin tänäiltana. Siitä saatoin päättää, että hän ei katsonut voivansa käydämeillä minun poissaollessani, ja olin siitä hyvilläni.

"Huomasimme, että koska en palaisi ennen hänen lähtöään, emme enäätapaisi toisiamme.

"Ensi kerran puristin vilpittömästi mielissäni hänen kättään ja kiitinhäntä hauskasta illasta. Vaimolleni hän ikäänkuin sanoi lopullisestijäähyväiset. Heidän hyvästelynsä näytti minusta täysin luonnolliseltaja kaikin puolin säädylliseltä. Kaikki oli käynyt erinomaisesti.Olimme molemmat, vaimoni ja minä, erittäin tyytyväiset iltaamme".

XXIV

"Kahden päivän kuluttua matkustin mitä parhaassa, levollisimmassamielentilassa, jätettyäni hyvästi vaimolleni.

"Piirikunnan keskuksessa oli aina työtä loppumattomiin, ja elettiinkuin aivan eri pikku maailmassa. Kahtena päivänä olin virastossakymmenen tuntia kumpanakin. Toisena päivänä tuotiin minulle virastoonkirje vaimoltani. Luin sen heti.

"Hän kirjoitti lapsista, sedästä, hoitajattaresta, ostoksista, jaohimennen, kuin aivan tavallisesta seikasta, että Truhatschevski olikäynyt tuomassa lupaamansa nuotit ja luvannut vielä soittaa, muttaettä hän oli kieltäytynyt.

"Minäpä en muistanut, että hän olisi luvannut tuoda mitään nuotteja; minusta oli näyttänyt, että hänen hyvästijättönsä tuona iltana olilopullinen, ja siksi tuo tieto vaikutti minuun epämieluisesti. Muttaminulla oli niin paljon puuhaa, etten joutanut ajattelemaan, ja vastaillalla, palattuani asuntooni, luin kirjeen uudelleen.

"Paitsi sitä, että Truhatschevski oli vielä käynyt kotonani minunpoissaollessani, tuntui kirjeen koko sävy sangen teennäiseltä.Mustasukkaisuuden hullu peto alkoi ärjyä häkissään ja yritti hypätäulos, mutta minä pelkäsin sitä ja työnsin kiireesti teljen oveneteen. 'Mikä inhottava tunne tämä mustasukkaisuus!' sanoin itselleni.'Mikä voi olla luonnollisempaa, kuin se, mitä hän kirjoittaa?'

"Menin vuoteeseen ja rupesin ajattelemaan huomisia toimiani. Minunon aina ollut vaikea saada unta näillä istuntomatkoilla oudoissapaikoissa, mutta nyt nukahdin sangen pian. Toisinaan, tiedättehän, herää yht'äkkiä kuin sähköiskuun. Heräsin sellaiseen ja joherätessäni ajattelin vaimoani, lihallista rakkauttani häneen,Truhatschevskia ja sitä, että heidän välillään on kaikki lopussa.Pelko ja viha ahdistivat sydäntäni. Mutta minä koetin ajatellajärkevästi. 'Mitä turhia', sanoin itselleni, 'eihän ole mitäänaihetta eikä ole ollutkaan mitään. Ja kuinka voinkaan niin halventaahäntä ja itseäni, että oletan jotakin sellaista! Mies, jota milteivoi pitää palkkasoittajana, tunnetusti luonteeton henkilö, jaarvossapidetty nainen, kunnioitettu perheenäiti, minun vaimoni!Järjetöntä!' niin tuntui yhtäältä. 'Miksi ei niin voisi olla?' tuntuitoisaalta. 'Miksi ei tässä olisi voinut olla samaa, yksinkertaista jakäsitettävää minkä vuoksi minä hänet nain, samaa, minkä vuoksi minäolen elänyt hänen kanssaan, sitä, mikä oli ainoaa häneltä haluamaanija mitä siis toisetkin halusivat, tuo soittajakin? Hän on naimaton, terve (muistan kuinka hänen hampaansa murskasivat kotletin rustoaja hänen punaiset huulensa ahnaasti painuivat viinilasin reunaan),kylläinen, muhkea mies, joka ei pitänyt itsellään muita sääntöjäkuin sen, että käyttäisi hyväkseen kaikkia tarjoutuvia nautintoja.Ja heitä oli yhdistämässä musiikki, hienostetuin himojen herättäjä.Mikä voi häntä pidättää? Ei mikään. Kaikki, päinvastoin, houkutteleehäntä. Vaimoni? Mikä hän sitten on? Sama salaisuus kuin hän ainaon ollut. En tunne häntä. Tunnen hänet vain eläimenä. Eikä eläintämikään voi eikä saakaan pidättää.'

"Vasta silloin muistin heidän kasvonilmeensä tuona iltana, kun heKreuzer-sonaatin jälkeen soittivat erään intohimoisen, en muistakenen säveltämän, kerrassaan siivottomuuteen saakka aistillisenkappaleen. 'Kuinka saatoinkaan lähteä?' ajattelin, muistaessaniheidän kasvonsa. 'Eikö ollut aivan selvää, että kaikki tapahtuiheidän välillään sinä iltana? Ja saatoinhan nähdä, että jo sinäiltana he molemmat, ja varsinkin vaimoni, hiukan häpesivät sitä, mitäheidän välillään oli tapahtunut. Muistan hänen heikon, surumielisen, autuaallisen hymynsä hänen pyyhkiessään hikeä punehtuneiltakasvoiltaan, kun menin pianon luo. He jo silloin välttivät katsomastatoisiinsa ja vasta illallispöydässä, kun hän kaasi vaimolleni vettä,he katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät tuskin huomattavasti.'Muistin kauhistuen tuon heidän silmäyksensä ja tuskin huomattavanhymynsä, jonka sattumalta olin äkännyt. 'Asia on selvä', sanoiminulle ääni sisimmässäni, ja toinen ääni sanoi heti aivan toista:'hullu päähänpisto, eihän se voi olla mahdollista.' Minua alkoikammottaa pimeässä, raapaisin tulta, ja minua alkoi melkein pelottaapienessä keltaisella paperoidussa huoneessani. Sytytin savukkeen ja, kuten tavallista kun pääsemättömästi harhailen selvittämättömienristiriitojen sokkelossa, aloin polttaa; poltin savukkeen toisensajälkeen tylsyttääkseni mieleni tajuamasta ristiriitoja.

"En päässyt uneen koko yönä ja kello viiden aikaan, kun en voinutenää kestää jännitystä, nousin, herätin ovenvartijan, joka palveliminua, ja lähetin hänet noutamaan hevosia. Piirineuvostoon lähetinkirjelipun, jossa ilmoitin, että kiireelliset asiat vaativat minualähtemään Moskovaan, ja pyysin määräämään jonkun neuvoston jäsenistäsijaani. Kello kahdeksan nousin rattaille ja lähdin".

XXV

Junailija tuli vaunuun, ja huomattuaan kynttilämme palaneen melkeinloppuun, sammutti sen asettamatta uutta sijaan. Ulkona alkoi valjeta.Posdnishev oli vaiti, hengittäen raskaasti koko ajan, niin kauankuin junailija oli vaunussa. Hän jatkoi kertomustaan vasta kun tämäoli poistunut ja puolipimeässä vaunussa kuului vain ikkunalasienhelähtely ja kauppapalvelijan tasainen kuorsaaminen. Sarastuksenpuolihämärässä ei Posdnishevia ensinkään näkynyt. Kuulin vain hänenyhä kiihtyneemmän, kärsivän äänensä.

"Minun oli ajettava viisineljättä virstaa hevosilla ja kahdeksantuntia junassa. Hevosmatka oli ihana. Oli syyspäivä, pakasti jaaurinko paistoi kirkkaasti. Tiedättehän, sellainen aika, jolloinrattaiden pyörät painavat jäljen kovahkoksi ajettuun tiehen. Tietolivat tasaiset, päivänvalo selkeä, ilma reipastuttava. Vankkureissaoli mukava ajaa. Päivänkoitossa matkalle lähtiessäni kävi mielenikeveämmäksi. Katsellessani hevosia, ja vastaantulijoita, unohdinminne olin matkalla. Toisinaan minusta tuntui, että ilman muuta vainajan, ja ettei sitä mikä minut oli pakottanut lähtemään, lainkaanollut olemassa. Ja minusta oli erittäin mieluista unohtua sillätavoin. Kun taas muistin matkani tarkoituksen, sanoin itselleni:'sittenpähän näet, älä ajattele.' Puolimatkassa tuli kaiken lisäksiviivähdys, mikä vieläkin enemmän hajoitti ajatuksiani: vankkuritvioittuivat ja ne oli korjattava. Tällä vioittumisella tuli olemaantärkeä merkitys, sillä sentähden en joutunutkaan Moskovaan kelloviideksi, kuten olin laskenut, vaan vasta kahtatoista käydessä,koska en ennättänyt pikajunaan vaan täytyi jäädä seuraavaan, matkustajajunaan. Matka kärryjä hakemaan, korjaus, maksunsuorittaminen, teenjuonti kievaritalossa, juttelu pihamiehen kanssa, – kaikki tämä johti ajatuksiani muihin asioihin. Hämärissä kaikkioli valmiina ja minä lähdin taas matkaan, ja yöllä oli vieläkinparempi matkustaa kuin päivällä. Oli uudenkuun aika, hiukan pakkasta, keli oli vielä erinomainen, hevoset mainiot, ajaja iloinen, ja minäajoin ja nautin, ajattelematta juuri lainkaan sitä, mikä minuaodotti, tai oikeastaan juuri siksi tunsin aivan erikoisen suurtanautintoa, että tiesin mikä minua odotti, ja sanoin hyvästi tämänelämän riemuille. Mutta rauhallinen mielentilani, mahdollisuuslannistaa tunteeni, oli lopussa, kun hevosmatka päättyi. Niin piankuin olin astunut rautatievaunuun, muuttui kaikki aivan toiseksi.Tämä kahdeksantuntinen rautatiematka oli minulle niin hirveä, ettenikänäni sitä unohda. Mistä lie johtunut, siitäkö, että istuuduttuanivaunuun aloin kiihkeästi kuvailla mielessäni olevani jo perillä,vai siitä, että rautatie vaikuttaa niin kiihottavasti ihmiseen, mutta siitä hetkestä lähtien kun olin tullut vaunuun, en enääkyennyt hallitsemaan mielikuvitustani, ja se loi lakkaamatta eteenimustasukkaisuuttani kiihdyttäviä näkyjä, toisen toisensa jälkeen, toisen toistaan kyynillisemmän, ja kaikki vain siitä – siitä, mitäkotona tapahtui minun poissaollessani, kuinka hän petti minua, vihasta ja eräänlaisesta oman häpeäni juopumuksesta, tarkastellessaninäitä mielikuvia, enkä voinut karkoittaa niitä mielestäni; en voinuthaihduttaa niitä, en voinut olla loihtimatta niitä esiin. Eikä siinäkyllin, vaan mitä enemmän syvennyin tutkimaan mielikuvitukseni luomianäkyjä, sitä lujemmin aloin uskoa niiden todellisuuteen. Näidenmielikuvien selväpiirteisyys näytti minusta todistavan, että se, mitä kuvittelin mielessäni, oli todellista. Jokin pahahenki keksi jakuiskasi minulle mitä kauheimpia mahdollisuuksia. Mieleeni muistuikauan sitten sattunut keskusteluni Truhatschevskin veljen kanssa,ja minulle tuotti eräänlaista riemua raadella sieluani sillä, ettäsovellutin sitä Truhatschevskiin ja vaimooni.

"Siitä oli kulunut pitkä aika, mutta muistin sen kuitenkin.Truhatschevskin veli mainitsi kerran, kun häneltä kysyttiin,käykö hän porttoloissa, että säädyllinen mies ei mene sellaisiinpaikkoihin, joissa voi saada tauteja ja joissa muutoinkin onsaastaista, kun kuitenkin aina voi löytää säädyllisenkin naisen.Ja niinpä hänen veljensä oli löytänyt minun vaimoni. Tosin hän eienää ole nuorempia, jokunen hammaskin lienee lähtenyt, ja hiukanturpeahko hän on, ajattelin hänen puolestaan, mutta mitä tehdä,täytyy käyttää hyväkseen sitä, mitä saa. Hän osoittaa alentuvaisuuttavaimoani kohtaan, ottaen hänet rakastajattarekseen, sanoin itselleni.Onhan hän kuitenkin vaaraton hänen kalliille terveydelleen… Ei,se on mahdotonta! ajattelen kauhistuen. Ei ole mitään sellaistatapahtunut, ei mitään. Eikä ole minkäänlaista aihetta ajatella mitäänsentapaista. Sanoihan hän minulle häpeävänsä ajatellakin, että minävoisin olla hänelle mustasukkainen tuon miehen tähden. Niin, muttahän valehtelee, valehtelee! huudan minä, ja taas alkoi sama…Samassa vaunussa oli vain kaksi muuta matkustajaa, vanha nainen jahänen miehensä, ja he poistuivat eräällä asemalla, ja minä jäinyksin. Olin kuin häkkiin suljettu peto; milloin hypähdin pystyyn, menin ikkunoihin, milloin aloin horjuen kävellä edestakaisin,ikäänkuin toivoen siten voivani kiirehtää junan kulkua; mutta vaunukaikkine istuimineen ja ikkunoineen vain tärisi aivan samoin kuintämäkin…"

Ja Posdnishev hypähti seisoalleen, käveli hetkisen ja istuutuiuudelleen.

"Minä pelkään, pelkään rautatievaunuja, ne kauhistuttavat minua.Kauhistuttavat!" jatkoi hän. "Sanoin itselleni: ajattelenpa jotakinmuuta. No, vaikkapa kievarin isäntää, jonka luona join teetä. Näinmielikuvituksessani pitkäpartaisen pihamiehen ja hänen pojanpoikansa; poika on saman ikäinen kuin minun Vasjani. Vasja? Hän näkee soittajansuutelevan hänen äitiään. Mitähän poloisen sielussa liikkuu? Muttamitäpä tuo nainen siitä! Hänhän rakastaa… Taas ilmestyy samakuva. Ei, ei… Koetan muistella sairaalakatselmusta. Eilen muudanpotilas teki valituksen tohtorin käyttäytymisestä. Tohtorilla olisamanlaiset viikset kuin Truhatschevskilla. Ja kuinka röyhkeästihän … he pettivät minua molemmat, kun hän sanoi matkustavansapois. Ja taas ilmestyivät samat kuvat. Kaikki mitä ajattelin, johti Truhatschevskiin. Kärsin hirvittävästi. Pahinta kaikestaoli tämä epätietoisuus, epäilykset, kaksinaisuus, tietämättömyyssiitä, täytyikö minun rakastaa vaiko vihata häntä. Kärsimykseniolivat niin sietämättömät, että tulin jo ajatelleeksi, ja se ajatusmiellytti minua suuresti, että poistuisin junasta matkan varrella, heittäytyisin kiskoille ja antaisin kaiken loppua. Silloin enainakaan enää epäilisi. Ainoa mikä esti minua sitä tekemästä, olisääli itseäni kohtaan, joka heti synnyttyään herätti vihani vaimoanikohtaan. Truhatschevskia kohtaan minussa oli eräänlainen omituinen, vihamielisyyden tunne, oman häpeäni ja hänen voittonsa tietoisuus, mutta vaimoani vihasin hirvittävästi. 'Ei käy laatuun, että lopetanelämäni ja jätän hänet, hänenkin täytyy saada kärsiä edes hiukan, saada edes käsittää, mitä minä olen kärsinyt', selittelin itselleni.

"Jokaisella asemalla menin ulos vaunusta haihduttaakseni ajatuksiani.Erään aseman ravintolassa näin juotavan, ja silloin otin itsekin hetiviinaryypyn. Vieressäni seisoi muuan juutalainen, joka myöskin joi.Hän rupesi kanssani puheisiin, ja minä, vain päästäkseni olemastayksin vaunussani, menin hänen kanssaan likaiseen kolmannen luokanvaunuun, joka oli täynnä tupakansavua ja lattialle viskeltyjenauringonsiementen kuoria. Istuin hänen viereensä, ja hän puhelipaljon kaikenlaista ja kertoi kaskuja. Kuuntelin häntä, mutta omiltaajatuksiltani en käsittänyt mitään hänen puheestaan. Hän huomasisen ja alkoi vaatia minulta tarkkaavaisuutta; silloin nousin jamenin takaisin omaan vaunuuni. 'Minun täytyi ajatella tarkoin',sanoin itselleni, 'onko totta, mitä minä ajattelen, ja onko minullamitään syytä kiusata itseäni'. Istuuduin aikoen rauhallisestiharkita asioita, mutta heti sotkeuduin taas harhakuviin: rauhallisenharkinnan sijasta – kaikenlaisia näkyjä ja mielikuvia. 'Kuinkamonesti olen näin kärsinyt', puhuin itselleni (muistelin entisiämustasukkaisuudenpuuskiani), 'ja sitten huomannut, ettei oleollutkaan mitään. Niinpä nytkin, kenties, ja aivan varmasti, tapaanhänet rauhallisesti nukkumasta; hän herää, ilostuu tulostani jahänen sanoistaan ja katseestaan tunnen, ettei ole ollut mitään jaettä tämä kaikki on ollut typerää kuvittelua. Oi, kuinka hyvä seolisi!' – 'Mutta ei, siten on tapahtunut liian usein, nyt ei enääniin tapahdu', tuntui jokin ääni kuiskaavan, ja silloin ilmestyivättaas mielikuvat. Mikä hirveä kidutus! Enpä veisi nuorta miestäkuppatautisairaalaan, saadakseni halun naisiin lähtemään hänenmielestään, vaan omaan sieluuni – näkemään niitä paholaisia, jotkaovat sitä raadelleet! Sillä olihan kauheata, että minä ajattelinitselläni olevan epäilemättömän, täyden oikeuden hänen ruumiiseensa, aivankuin se olisi ollut minun ruumiini, ja samalla kertaa tunsin, etten voi sitä vallita, ettei se ole minun ja että hän voi määrätäsiitä oman mielensä mukaan ja tahtookin käyttää sitä toisin kuin minätahtoisin. Enkä minä voi mitään hänelle enkä tuolle toiselle. Tämävain, kuten Vanjkavouti hirsipuun juurella, laulaa laulun siitä,kuinka simasuuta suudeltiin ja niin edelleen. Ja voitto on hänen.Ja vielä vähemmin voin vaimolleni jotakin. Ellei hän ole tehnyt, mutta tahtoisi, ja minä tiedän hänen tahtovan, niin se on vieläkinpahempaa: tekisi sitten mieluummin niin, että tietäisin, ettei olisitätä epätietoisuutta. En olisi voinut sanoa mitä minä tahdoin.Toivoin, ettei hän olisi tahtonut sellaista, mitä hänen täytyitahtoa. Sehän oli täydellistä hulluutta!"

XXVI

Viimeistä edellisellä asemalla, kun junailija tuli ottamaanmatkaliput, panin tavarani kokoon ja menin vaunusillalle. Tietoisuussiitä, että ratkaisu oli lähellä, miltei käsissä, teki minut yhäkiihtyneemmäksi. Minua rupesi paleltamaan, ja leukani vapisi niinettä hampaat kalisivat. Menin koneentapaisesti joukon mukana asemaltakadulle, otin pika-ajurin, istuin ajoneuvoihin ja lähdin ajamaankotiin. Istuin katsellen harvoja ohikulkijoita ja talonmiehiäja ajoneuvojeni varjoa, joka lyhtyjen ohi ajaessamme ilmestyivuoroin eteen, vuoroin taakse, enkä ajatellut mitään. Puolisenvirstaa ajettuamme alkoi jalkojani paleltaa ja muistin riisuneenivaunussa villasukat jalastani ja panneeni ne matkalaukkuun. Missäoli laukku? Mukanako? Mukana oli. Entä kori? Muistin, että olinkokonaan unohtanut matkatavarat, mutta muistaen ottaneeni kuitin jakatsottuani, että se oli tallella, päätin, ettei kannata palata niitänoutamaan, ja ajoin edelleen.

Vaikka miten pingoittaisin nyt muistiani, en voi muistaa silloistamielentilaani: mitä ajattelin, mitä tahdoin, – en tiedä. Senmuistan vain, että tunsin jotakin kauheata ja sangen tärkeää olevanlähestymässä elämääni. Aiheutuiko tämä tärkeä siitä, että näinajattelin, vaiko siitä, että aavistin, – sitä en tiedä. Mahdollistaon sekin, että sen jälkeen, mitä tapahtui, kaikki sen edellisethetket ovat muistossani saaneet synkän sävyn. Saavuin portaideneteen. Kello kävi yhtä. Valaistut ikkunat olivat houkutelleetmuutamia ajureita portaiden luo odottamaan kyydittäviä (valo tulimeidän asunnostamme, salista ja vierashuoneesta). Rupeamattamiettimään, miksi meidän ikkunamme ovat vielä näin myöhäänvalaistuina, nousin yhä samassa tilassa, odottaen jotakin kauheaa, portaille ja soitin. Palvelijani, hyväsydäminen, uuttera ja hyvintyhmä – Jegor – avasi oven. Eteiseen astuessani osui ensimäisenäsilmiini vaatenaulakossa muiden vaatteiden vieressä riippuva miehenpäällystakki. Sen olisi pitänyt kummastuttaa minua, mutta minäen kummastunut, sillä olin odottanut näkeväni sen siinä. 'Niinpäsiis olikin', sanoin itselleni, kun kysyin Jegorilta, kuka meilläoli, ja hän mainitsi Truhatschevskin. Kysyin: 'Onko ketään muita?'Hän vastasi: 'ei ketään' suloisella äänensävyllä kuin olisi hänuskonut ilahduttavansa minua karkoittaessaan epäluuloni, että olisiollut vielä joku muukin. 'Vai niin, vai niin', virkahdin ikäänkuinitselleni. 'Entä lapset?' – 'Terveinä ovat; Jumalan kiitos. Ovat johyvän aikaa olleet nukkumassa.'

En kyennyt hillitsemään leukojeni tutinaa. 'Ei siis olekaan niin kuinajattelin: ennen luulin, että nyt on onnettomuus tapahtunut, muttakaikki olikin hyvin, ennallaan. Nyt eivät asiat olekaan ennallaan, nyt onkin tapahtunut, mitä mielessäni kuvailin, ajattelen sen olevanvain mielikuvitusta. Se olikin siis totta'.

Olin miltei purskahtaa itkuun, mutta samassa paholainen kuiskasikorvaani: 'itke sinä vain, rupea hentomieliseksi, sill' aikaa hetyynesti eroavat, todisteita ei ole, ja sinä saat ikäsi epäillä jakärsiä.' Heti hävisi hellämielisyyteni ja sijaan tuli kummallinentunne – te ette usko minua – ilon tunne, tunsin iloa siitä,että nyt loppuu kärsimiseni, että nyt voin rangaista häntä,pääsen hänestä, voin antaa vihalleni vallan. Ja minä päästinvihani valloilleen – muutuin pedoksi, julmaksi ja viekkaaksipedoksi. 'Älä mene, ei tarvitse', sanoin Jegorille, joka aikoimennä vierashuoneeseen, 'vaan kuulehan: mene pian ja ota ajuri…tässä on kuitti, käy noutamassa tavarat. Lähde menemään!' Hänmeni eteiskäytävän läpi ottamaan päällystakkinsa. Peläten hänensäikähdyttävän sisällä olijoita, seurasin häntä kamariinsa saakkaja odotin niin kauan kuin hän pukeutui. Vierashuoneesta, toisenhuoneen takaa, kuului puhetta ja veitsien ja lautasien kalinaa. Heolivat aterioimassa eivätkä olleet kuulleet soittoani. 'Kunpa vaineivät lähtisi nyt' ajattelin. Jegor oli saanut astrakaanikauluksisenpäällystakkinsa ylleen ja lähti. Minä päästin hänet ulos ja suljinoven hänen jälkeensä. Minua kauhisti, kun huomasin jääneeni yksin, jaajattelin, että nyt oli toimittava. Kuinka – sitä en vielä tiennyt.Tiesin vain, että kaikki oli selvää, että hänen syyllisyyttään eienää voinut epäillä ja että kohta olisin rankaiseva häntä ja tekevävälimme selviksi.

Vielä vähän aikaa sitten olin epäröinyt ja arvellut: 'ehkä se eisittenkään ole totta, olen ehkä erehtynyt', mutta nyt en enääepäillyt. Päätökseni oli horjumaton. Minun selkäni takana, kahdenhänen kanssaan, yösydännä! Unohtaen kaiken varovaisuuden! Tahi vieläpahempaa: tahallista rohkeutta, julkeutta rikoksen teossa, jottatämä julkeus voisi olla hänen syyttömyytensä todistuksena. Kaikkioli selvää. Ei epäilyksen sijaa. Pelkäsin vain, että he jotenkutenennättäisivät erota, keksisivät vielä uuden petoksen ja riistäisivätminulta siten todistamisen mahdollisuuden. Ja päästäkseni pikemminheidän kimppuunsa menin varpaillani saliin, jossa he istuivat, envierashuoneen vaan eteiskäytävän ja lastenhuoneen kautta.

Ensimäisessä lastenhuoneessa nukkuivat pojat. Toisessa hoitajatarliikahti, näytti aikovan herätä, ja minä kuvailin mielessäni, mitähän ajattelisi, saadessaan tietää kaiken, ja silloin tunsin yht'äkkiäsellaista sääliä itseäni kohtaan, etten voinut pidättää kyyneliäni,ja jotten olisi herättänyt lapsia, juoksin varpaisillani käytävään jatyöhuoneeseeni, vaivuin sohvalle ja puhkesin nyyhkytyksiin.

Minä – kunniallinen mies, minä – vanhempieni poika, minä, jokakoko elämäni olin uneksinut perhe-elämän onnesta, mies, joka enmilloinkaan ollut pettänyt häntä… Ja nyt! Viiden lapsen äiti, jasyleilee soittoniekkaa, koska tällä on punaiset huulet!

'Ei, hän ei ole ihminen! Narttu hän on, saastainen narttu! Lastensahuoneen vieressä, joita hän on teeskennellyt rakastavansa kokoelämänsä ajan. Ja kirjoittaa minulle sillä tavoin! Ja niin julkeastiheittäytyy syliini! Mutta mistäpä minä tiedän? Kenties on näinollut kaiken aikaa. Kuka tiesi, vaikka hän olisi palvelijain kanssasiittänyt kaikki nämä lapset, joita minä pidän ominani.

"Huomenna olisin tullut kotiin, ja hän olisi ottanut minut vastaansomasti järjestettyine hiuksineen, kauniine vartaloineen, velttoine, siroine liikkeineen (näin selvästi edessäni hänen ihastuttavat, vihamieliset kasvonsa) – ja tämä mustasukkaisuuden peto olisipysynyt koko elämän ajan sydämessäni ja raadellut sitä. Mitähänhoitajatar ajattelee … Jegor… Ja Lisa parka! Hän on jo huomannutjotakin. Ja tämä julkeus, tämä valhe, tämä eläimellinen aistillisuus, jonka niin hyvin tunnen!' ajattelin.

"Aioin nousta, mutta en voinut. Sydämeni sykki niin ankarasti, ettenvoinut pysyä jaloillani. Kuolen halvaukseen. Hän surmaa minut. Se onhänelle oikein. Mutta miksi antaa hänen surmata! Ei se olisi hänelleliian edullista, sitä mielihyvää en suo hänelle. Tässä minä istun jahe tuolla syövät ja nauravat… Niin, vaikkapa hän ei ollutkaan enäänuorimpia, ei tuo mies kuitenkaan häntä hylkinyt, olihan hän sentäänkauniinpuoleinen, ja ainakin hän oli vaaraton hänen kallisarvoiselleterveydelleen, sehän oli pääasia. Ja miksi en kuristaisi häntäsilloin, ajattelin, muistaen kuinka viikko takaperin ajoin hänettyöhuoneestani ja särjin huonekaluja. Muistin elävästi sen tilan, jossa olin silloin; enkä ainoastaan muistanut, vaan tunsin nytkinsamaa tarvetta saada lyödä, hävittää. Tahdoin toimia, ja kaikkiajatukset, paitsi niitä, jotka olivat tarpeen toimiakseni, haihtuivatmielestäni. Jouduin siihen tilaan, johon fyysillinen kiihoitussaattaa eläimen tahi ihmisen vaaran hetkellä, jolloin ihminen toimiitäsmällisesti, hätäilemättä, jättämättä silti ainoatakaan hetkeäkäyttämättä, pyrkien vain yhteen ainoaan, määrättyyn päämäärään.

"Ensi työkseni vedin saappaat jalastani, menin sukkasillani seinänluo, jolla sohvan yläpuolella riippui pyssyjä ja tikareita, ja otinkäyrän madaskolaisen tikarin, jota ei ollut kertaakaan käytetty jajoka oli hyvin terävä. Vedin sen tupesta. Tuppi putosi sohvan taakse,ja muistan, että sanoin itsekseni: 'täytyy sitten etsiä se, muuten envoi hävitä'. Sitten riisuin päällystakin, joka oli koko ajan ollutylläni ja menin kevyesti astuen sukkasillani ovelle".

XXVII

"Hiivin hiljaa ovelle ja avasin sen äkkiä.

"Muistan vielä heidän ilmeensä. Muistan sen siksi, että se tuottiminulle tuskallista iloa. Se oli kauhistuksen ilme. Sitä juuriolin toivonutkin. En milloinkaan unohda sitä rajattoman kauhunilmettä, joka ensi hetkellä tuli molempien kasvoille, kun he näkivätminut. Truhatschevski oli arvatenkin istunut pöydän ääressä, muttanähdessään tahi kuullessaan tuloni hän ponnahti pystyyn ja jäiseisomaan selin kaappiin. Hänen kasvoillaan kuvastui ainoastaansekoittumaton kauhistus. Vaimoni kasvoilla oli niinikään kauhunilme, mutta sen ohessa jotakin muutakin. Jos se olisi ollutyksin, ei kenties olisi tapahtunutkaan sitä, mikä tapahtui; muttahänen piirteensä ilmaisivat, – siltä ainakin minusta näytti ensisilmänräpäyksessä, – senlisäksi suuttumusta, tyytymättömyyttä siitä,että hänen lemmenleikkiään ja onnen hetkeään tuon toisen kanssahäirittiin. Hän ei nähtävästi kaivannut mitään muuta kuin saadanyt olla häiritsemättä onnellinen. Nämä ilmeet pysyivät kummankinkasvoilla vain silmänräpäyksen ajan. Truhatschevskilla se vaihtuitoiseen, joka näytti kysyvän: voiko tässä valehdella, vai eikö? Josvoi, niin nyt on alotettava; ellei, niin seuraa tästä jotakin muuta.Mutta mitä? Hän katsahti kysyvästi vaimooni. Vaimonikin suuttumuksenja harmin ilme vaihtui toiseen: minusta näytti, hänen katsahtaessaanTruhatschevskiin, että hän huolehti vain tästä.

"Jäin hetkiseksi seisomaan ovelle, pidellen tikaria selkäni takana.

"Samassa hetkessä Truhatschevski hymyili ja alkoi naurettavanvälinpitämättömällä äänensävyllä:

"'Soittelimme tässä…'

"'Enpä voinut odottaakaan!' alotti vaimoni yht'aikaa, samallaäänensävyllä. Mutta kumpikaan ei päättänyt alkamaansa lausetta: samaraivo, jota olin tuntenut viikko takaperin, valtasi minut taas. Taastunsin samaa halua hävittää, iskeä ja riehua ja antauduin sen valtaan.

"Kumpikaan ei lopettanut lausettaan. Seurasi se, mitä Truhatschevskioli pelännyt, mikä yhdellä sivalluksella lopetti heidän puheensa.Hyökkäsin vaimoni kimppuun, yhä vielä pidellen tikaria kätkössä,jotta Truhatschevski ei olisi voinut estää minua pistämästä sitävaimoni kylkeen rinnan alapuolelle. Olin alunpitäen valinnut senpaikan. Samassa silmänräpäyksessä kuin kävin vaimooni käsiksi, hänhuomasi aseen ja vastoin kaikkea odotustani kävi kiinni käteeni jahuusi: 'Malttakaa mielenne, mitä aiotte!.. Ihmiset…!'

"Riistin käteni irti hänen otteestaan ja kävin hänen kimppuunsa. Hänenkatseensa kohtasi minun, hän kävi kalpeaksi kuin palttina, huuliamyöten, hänen silmiinsä syttyi kummallinen loiste ja hän – mitä enmyöskään ollut voinut häneltä odottaa – puikahti flyygelin alleja ovesta ulos. Aioin juosta hänen jälkeensä, mutta tunsin samassaraskaan painon vasemmassa käsivarressani. Se oli vaimoni. Yritinriistäytyä irti. Hän tarrautui yhä lujemmin eikä päästänyt kättäni.Tämä odottamaton este ja hänen kosketuksensa, joka inhotti minua, kiihoitti yhä enemmän mieltäni. Tunsin olevani aivan hulluna raivostaja pelottavan näköinen, ja iloitsin siitä. Huitasin kaikin voiminenivasemmalla kädelläni, ja kyynärpääni sattui hänen kasvoihinsa.Hän kirkasi ja päästi käteni irti. Aioin juosta Truhatschevskinjälkeen, mutta tulin ajatelleeksi, että olisi naurettavaa ajaasukkasillaan takaa vaimonsa rakastajaa, enkä minä tahtonut ollanaurettava vaan peljättävä. Huolimatta raivosta, jonka vallassa olin, muistin kaiken aikaa, millaisen vaikutuksen teen toisiin, ja tämävaikutus johti osaksi toimianikin. Käännyin vaimooni päin. Hän olivaipunut leposohvalle ja pidellen kädellään silmiään, jotka oliniskenyt vialle, katsoi minuun. Hänen kasvoillaan kuvastui pelko javiha minua, vihollista kohtaan, ikäänkuin rotalla, kun nostetaanhiirenloukkua, jonne se on joutunut. Minä en ainakaan nähnyt hänessämitään muuta kuin tuon pelon ja vihan ilmeen. Saman pelon ja vihanminua kohtaan, jotka tunteet rakkaus toiseen oli herättänyt. Muttavielä olisin ehkä hillinnyt itseni enkä olisi tehnyt sitä, minkätein, jos hän olisi ollut vaiti. Mutta hän alkoi yht'äkkiä puhua jatapailla kättäni, jossa pidin tikaria.

"'Hillitse kiihkosi! Mitä aiot? Mikä sinun on? Ei ole ollut mitään, eimitään… Vannon sen!'

"Olisin vieläkin arvellut, mutta hänen viimeiset sanansa, joistapäätin aivan päinvastaista, s.o. kaikki oli tapahtunut, vaativatvastausta. Ja vastauksen täytyi olla sen mielentilan mukainen, johonolin kiihottanut itseni ja joka koko ajan kulki crescendossa jajonka edelleenkin täytyi kiihtyä. Raivollakin on lakinsa.

"'Älä valehtele, hylkiö!' Karjuin minä ja tartuin vasemmalla kädellänihänen käsivarteensa, mutta hän riistäytyi irti. Silloin minä,päästämättä tikaria kädestäni, kävin vasemmalla hänen kurkkuunsa, kaadoin hänet selälleen ja aloin kuristaa. Mikä jäntevä kaula!..Hän tarttui molemmin käsin minun käsiini, koettaen irroittaaniitä kaulansa ympäriltä, jolloin minä, ikäänkuin olisin vainsitä odottanut, survaisin koko voimallani tikarin hänen vasempaankylkeensä kylkiluiden alapuolelle.

"Kun ihmiset sanovat, etteivät he raivokohtauksen aikana muistamitä tekevät, niin he valehtelevat. Minä muistin kaiken enkäsilmänräpäykseksikään herjennyt muistamasta. Mitä kiivaammaksikehitin raivoani, sitä selkeämmäksi kävi tajuntani, jonka valossaen voinut olla näkemättä vähäistäkään siitä, mitä tein. Joka hetkitiesin tarkoin, mitä tein. En väitä tienneeni ennakolta, mitä tulisintekemään; mutta juuri teon hetkellä, ehkä juuri hituista ennemmin, tiesin, mitä teen, ikäänkuin sitävarten, että voisin sanoa itsellenivielä voineeni pysähtyä. Minä tiesin, että pistäisin kylkiluidenalapuolelle, ja sen, että tikari painuisi sisään. Sillä hetkellä,jolloin sen tein, tiesin tekeväni jotakin kauheata, sellaista, jotaen koskaan ollut tehnyt ja jolla oli oleva hirveät seuraukset. Muttatämä tietoisuus välähti kuin salama, ja seuraavassa silmänräpäyksessäoli teko tapahtunut. Tajusin tekoni tavattoman selvästi. Kuulin jatunsin että kureliivi silmänräpäyksen ajan vastusti, senjälkeentunsin vielä jotakin vastusta, sitten tikari upposi pehmeään lihaan.Hän tarttui käsin tikariin, leikkasi sormensa, mutta ei voinut sitäpidättää.

"Myöhemmin, vankilassa ollessani, senjälkeen kuin minussa olitapahtunut siveellinen muutos, ajattelin kauan tätä hetkeä, muistelinmitä voin ja tein päätelmiä. Muistan silmänräpäyksen ajan, vainsilmänräpäyksen, ennen tekoa kauhistuen tajunneeni, että murhaanja murhasin naisen, turvattoman naisen, oman vaimoni! Muistantämän tajunnan kauheuden ja siitä päätän, muistankin hämärästi, että työnnettyäni tikarin hänen ruumiiseensa heti vedin sentakaisin, tahtoen korjata, ehkäistä tekoni. Seisoin sekunnin ajanliikkumattomana odottaen, mitä tapahtuisi, voisinko korjata tekoni.

"Hän syöksähti pystyyn ja huusi lapsenhoitajattarelle: 'hän onmurhannut minut.'

"Hoitajatar oli kuullut melua ja seisoi ovella. Minä seisoin yhäodottaen enkä uskonut. Mutta silloin tulvahti verivirta kureliivinalta. Vasta silloin käsitin, ettei tekoni ollut korjattavissa, japäätin samalla, ettei sitä saanutkaan korjata, että juuri tätätahdoinkin ja että juuri näin oli täytynyt tapahtua. Odotin, kunneshän kaatui, ja hoitajatar syöksyi huudahtaen hänen luokseen, jasilloin vasta viskasin tikarin kädestäni ja poistuin huoneesta.

"'Täytyy tyyntyä, täytyy tietää, mitä teen', sanoin itsekseni, katsomatta häneen ja hoitajattareen, joka huusi palvelustyttöä. Menineteiskäytävän poikki, ja lähetettyäni palvelustytön heidän luokseenmenin omaan huoneeseeni. Mitä nyt on tehtävä? kysyin itseltäni jaheti huomasin, mitä. Tultuani huoneeseen menin suoraa päätä seinälle, otin naulasta revolverin, tarkastin sen – se oli ladattu – ja paninsen pöydälle. Sitten etsin sohvan takaa tikarin tupen ja istuuduinsohvaan.

"Istuin siinä kauan. En ajatellut mitään, en muistellut mitään.Kuulin, kuinka siellä puuhattiin jotakin. Kuulin jonkun tulevan, sitten vielä jonkun. Kuulin ja näin Jegorin kantavan asemaltanoutamansa korin huoneeseeni. Ikäänkuin joku olisi sitä kaivannut!

"'Oletko kuullut, mitä on tapahtunut?' kysyin häneltä. 'Menesanomaan pihamiehelle, että käyvät ilmoittamassa poliisille.' Hänmeni sanaakaan sanomatta. Nousin, lukitsin oven, etsin savukkeitaja tulitikkuja ja aloin tupakoida. En ollut ennättänyt polttaaensimäistä savuketta loppuun, ennenkuin uni voitti minut ja minänukahdin. Nukuin varmaan pari tuntia. Uneksin, että olimme ystäviäkeskenämme, olimme riitaantuneet ja sopisimme, että jokin seikkahiukan esti sovintoamme, mutta kuitenkin olimme ystävät. Heräsinsiihen, että ovelle kolkutettiin. 'Poliisi', ajattelin. 'Minähänolen tehnyt murhan. Tai ehkä se onkin hän, eikä mitään olekaantapahtunut.' Muistin kureliivin vastustelun ja tikarin painumisenruumiiseen, ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. 'Se ontapahtunut, on tapahtunut! Ja nyt on minun vuoroni'. Ajattelin niinja kuitenkin tiesin, etten surmaisi itseäni. Nousin kuitenkin ja otinrevolverin käteeni. Mutta ihmeellistä! Tätä ennen olin monta kertaaollut tekemäisilläni itsemurhan, ja viimeksi junassa oli se tuntunuthelpoltakin, helpolta siksi, että silloin ajattelin, kuinka sekoskisi häneen. Nyt en sitä voinut tehdä, en voinut edes ajatellasitä. Miksi sen tekisin? kysyin itseltäni, enkä saanut vastausta.Ovelle taas kolkutettiin. 'Katson ensin, kuka siellä on. Kylläsittenkin vielä ennätän.' Panin revolverin pöydälle ja peitin sensanomalehdellä. Menin ovelle ja työnsin salvan syrjään. Siellä olivaimoni sisar, hyväsydäminen, yksinkertainen leski.

"'Vasja! Mitä tämä tietää?' huudahti hän, ja aina herkkä kyyneltulvavalahti hänen silmistään.

"'Mitä tahdot?' kysyin töykeästi. En tiennyt miksi olin hänelletöykeä, mutta en keksinyt muutakaan sävyä.

"'Vasja, hän kuolee! Ivan Saharitsh sanoi niin'.

"Ivan Saharitsh oli lääkäri, hänen lääkärinsä ja neuvonantajansa.

"'Onko hän täällä?' kysyin, ja suuttumukseni leimahti taasilmiliekkiin. 'No, entä sitten?'

"'Vasja, mene hänen luokseen. Voi, kuinka hirveätä tämä on!' vaikeroihän.

"'Hänen luokseenko?' kysyin itseltäni. Ja heti vastasin, että minunoli mentävä. Että niin varmaankin on tapana, että kun mies, kutenminä nyt, on murhannut vaimonsa, on ehdottomasti mentävä hänenluokseen. 'Jos niin on tapa, täytynee mennä. Jos tarvitaan, niinennätän myöhemminkin'. Ajattelin aikomustani ampua itseni ja seurasinkälyäni. 'Nyt tulee korulauseita, virnistyksiä, mutta minäpä enantaudu.'

"'Odotahan', sanoin kälylleni. 'On hassua mennä sukkasillaan; otanedes tohvelit jalkaani.'"

XXVIII

"Ihmeellistä! Nyt taas, kun tulin työhuoneestani ja kuljin tutuissasuojissa, heräsi sydämessäni toivo, ettei mitään ollut tapahtunut, mutta tuntiessani jodoformin ja karboolin iljettävän hajun,säpsähdin. Kyllä, kaikki on tapahtunut. Mennessäni pitkin käytäväälastenkamarin ohi, näin Lisan. Hän katsoi minuun säikähtyneinkatsein. Minusta näytti, että kaikki viisi lasta olivat siellä jakaikki katsoivat minuun. Menin ovelle, palvelijatar avasi sen minulleja poistui. Ensimäisenä osui silmiini vaimoni vaaleanharmaa puku, joka oli pantu tuolille ja joka oli musta verestä. Kahdenmaattavassavuoteessamme, minun vuoteessani – sille pääsi mukavammin – makasivaimoni, polvet koukussa. Hänen päänsä alla oli vain yksi, matalapielus, ja hänen aamunuttunsa oli auki. Haavalle oli asetettujotakin. Huoneessa oli raskas jodoformin haju. Ennen muuta ja enimminminua hätkähdyttivät hänen turvonneet kasvonsa, nenänsä ja silmienalla olevat mustelmat. Ne olivat syntyneet kyynärpääni survaisusta, kun hän koetti pidätellä minua. Kauneudesta ei ollut merkkiäkään, minä olin näkevinäni hänessä vain jotakin inhottavaa. Olin pysähtynytkynnykselle. 'Mene hänen luokseen', kehoitti käly. 'Ehkä hän katuu',ajattelin. 'Voinko antaa anteeksi? Hänhän kuolee, kyllä voin',ajattelin jalomielisesti. Menin hänen luokseen aivan vuoteen viereen.Hän kohotti vaivaloisesti katseensa minuun – hänen toinen silmänsäoli sinelmillä – ja sanoi takerrellen:

"'Olet saavuttanut tarkoituksesi, olet murhannut minut…' Ja hänenkasvoistaan kuvastui fyysillisten tuskien ja lähenevän kuolemantietoisuuden lävitse yhä sama tuttu eläimellinen viha. 'Lapsia … enkuitenkaan … anna sinulle… Hän (sisar) ottaa ne…'

"Siitä, mikä minusta oli tärkeintä – syyllisyydestään, uskottomuudestaan hän nähtävästi piti tarpeettomana puhua.

"'Riemuitse nyt siitä, mitä olet saanut aikaan,' sanoi hän, katsahtaenovelle, ja puhkesi nyyhkytyksiin. Ovella seisoi kälyni lasten kanssa.'Katso, mitä olet tehnyt.'

"Katsahdin lapsiin, hänen sinelmille lyötyihin kasvoihinsa, ja ensikerran unohdin itseni, oikeuteni, ylpeyteni, ensi kerran näin hänessäihmisen. Ja niin mitättömältä minusta näytti kaikki se, mikä oliminua loukannut, koko mustasukkaisuuteni, ja niin suurelta se, mitäolin tehnyt, että olisin tahtonut langeta hänen eteensä, painaakasvoni hänen käsiinsä ja pyytää anteeksi – mutta en rohjennut.

"Hän oli vaiti, silmät ummessa, ei nähtävästi jaksanut puhua enempää.Sitten hänen pahoinpidellyt kasvonsa värähtivät. Hän työnsi heikostiminut luotaan.

"'Miksi näin on tapahtunut? Miksi?'

"'Anna anteeksi', sanoin.

"'Anteeksi? Turhia… Kunpa vain en kuolisi', kirkaisi hän, kohottautuen, ja hänen kuumeesta loistavat silmänsä tuijottivatminuun. 'Olet saanut, mitä olet tahtonut!.. Vihaan sinua… Aih!Aah!' kirkaisi hän, nähtävästi hourien ja säikähtäen jotakin. 'Muttakaikki, kaikki ja hänet!.. Hän meni!.. Meni jo!.. Murhaa minut, murhaa, en pelkää sinua!..'

"Houreet eivät enää tauonneet. Hän ei enää tuntenut ketään. Samanapäivänä, puolenpäivän tienoissa, hän kuoli. Minut oli sitä ennen, kello kahdeksan aamulla, viety poliisiasemalle ja sieltä vankilaan.Ja siellä, odottaessani yksitoista kuukautta oikeudenkäyntiä jaasian päättymistä, mietin elämääni ja tilaani, ja ymmärsin kaikki.Aloin ymmärtää kolmantena päivänä: kolmantena päivänä minut vietiinsinne…"

Hän aikoi sanoa jotakin, mutta ei voinut pidättää nyyhkytyksiä javaikeni. Tyynnyttyään hiukan, hän jatkoi:

"Aloin ymmärtää vasta silloin kuin näin hänet ruumisarkussa…"

Hän alkoi taas nyyhkyttää, mutta hillitsi itsensä ja jatkoi:

"Vasta kun näin hänet jäykkänä ja kylmänä, ymmärsin, mitä olintehnyt. Ymmärsin, että minä, minä olin hänet murhannut, muuttanuthänet, joka oli elävä, liikkuva, lämmin olento, liikkumattomaksi, vahanjäykäksi, kylmäksi, ja ettei sitä voisi milloinkaan, missään, millään korjata. Se, joka ei ole kokenut sitä, ei voi sitäymmärtää… Ooh?" kirkaisi hän useita kertoja ja vaikeni sitten.

Istuimme kauan puhumatta mitään. Hän nyyhkytti ja vapisi, istuessaanedessäni. Hänen kasvonsa näyttivät pitenevän, kapenevan, ja suunäytti ulottuvan koko niiden leveydelle.

"Niin", virkkoi hän äkkiä. "Jos olisin tiennyt, mitä nyt tiedänolisivat asiat toisin. En olisi nainut häntä millään ehdolla … enolisi koskaan mennyt naimisiin".

Taas istuimme ääneti hyvän aikaa.

"Suokaa anteeksi…" Hän kääntyi poispäin ja asettui makaamaanpenkille, vetäen huopapeitteen ylitseen. Sillä asemalla, jolla minunoli poistuttava – kello oli silloin kahdeksan aamulla – menin hänenluokseen sanoakseni hyvästi. Hän joko nukkui tahi oli nukkuvinaan, mutta hän ei liikahtanutkaan. Kosketin häntä kädelläni. Hän työnsipeitteen syrjään, hän ei ollut nukkunut.

"Hyvästi", sanoin minä ojentaen käteni. Hän antoi kätensä ja hymähti, mutta niin surullisesti, että minua itketti.

"No niin, suokaa anteeksi", toisti hän samat sanat, joilla olipäättänyt kertomuksensa.