"Varakreivi", hän sanoi, "tuottakoot toivotukseni ja tämä suudelma teille onnea!"
Sitten hän työnsi nuorukaisen luotansa ja käski ajurin kiidättää Hôtel de Luynesiin. Vaunut vierivät pois, madame de Chevreuse nyökkäsi vielä kerran vaununoven läpi nuorelle miehelle, ja Raoul nousi hämillään jälleen ylös portaita.
Atos käsitti, mitä oli tapahtunut, ja hymyili.
"Tulehan nyt, varakreivi", hän sanoi, "sinun on aika poistua. Lähdet huomenna prinssin armeijaan; pidä huolta, että saat nukkua hyvin tämän viimeisen yösi yksityishenkilönä."
"Minusta tulee siis sotilas?" ihastui nuori mies. "Voi, monsieur, kiitän teitä sydämeni pohjasta!"
"Hyvästi, hyvä herra kreivi!" toivotti abbé d'Herblay; "lähden taas luostariini."
"Hyvästi, hyvä abbé!" sanoi koadjutori; "minä saarnaan huomenna, ja täksi iltaa on minulla vielä vertailtavana parikymmentä eri tekstiä."
"Hyvästi, hyvät herrat!" lausui kreivi; "minä laskeudun nyt neljäksikolmatta tunniksi levolle, sillä olen nääntymäisilläni väsymykseen."
Nuo kolme herrasmiestä kumarsivat ja lähtivät, vaihdettuaan vielä viimeisen katseen keskenään.
Scarron vilkui heihin salonkinsa oviverhojen lomitse.
"Yksikään heistä ei aio tehdä, mitä on sanonut", jupisi hän apinamaisesti hymyillen; "mutta menkööt he rauhassa, nuo urheat aatelismiehet! Kuka tietää, eivätkö he nyt työskentele hankkiakseen minulle takaisin eläkkeeni!.. He kykenevät liikuttamaan käsivarsiaan, he, ja se merkitsee paljon. Minä voin valitettavasti liikuttaa vain kieltäni, mutta yritänpä todistaa, että silläkin on puolensa. Kuules, Champenois, kello lyö nyt yksitoista; tule lykkäämään minut vuoteelleni… Tuo mademoiselle d'Aubigné on totta tosiaan viehättävä!"
Ja rampa-rukka katosi makuuhuoneeseensa, jonka ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja valot sammutettiin perätysten salongista Rue des Tournellesin varrelta.
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Saint-Denis
Päivä alkoi koittaa, kun Atos nousi ylös ja antoi pukea itsensä; hänen tavallista vaaleammista kasvoistaan ja valvonnan niihin jättämistä jäljistä näkyi selvästi, että hän oli viettänyt melkein koko yön unettomana. Vastoin tämän niin voimakkaan ja päättäväisen miehen tavallista olemusta oli hänen koko esiintymisensä tänä aamuna jotakin hidasta ja epäröivää.
Se johtui siitä, että hän puuhasi Raoulin matkavarustuksissa ja yritti voittaa aikaa. Ensiksikin kiilloitti hän itse miekan, jonka otti hajuvesiltä tuoksuvasta nahkakotelosta, ja tarkasteli, luontuiko kahva hyvin käteen ja oliko terä kunnollisesti juuttunut kahvaan.
Sitten hän heitti nuorelle miehelle valitun matkarepun pohjalle pienen louisdoreilla täytetyn kukkaron, huusi Olivainia – se oli kotoa tullut lakeija nimeltään – ja pani tämän sullomaan valvontansa alaisena matkareppuun kaikkia niitä kapineita, joita nuori mies tarvitsee sotaretkelle lähtiessään.
Omistettuaan tunnin ajan näille askareille hän viimein avasi oven, joka johti varakreivin huoneeseen, ja astui hyvin hiljaa sisälle.
Auringon säteet tulvivat huoneeseen suuresta ikkunasta, jonka eteen Raoul myöhään illalla kotiin tultuansa ei ollut laskenut alas kaihtimia. Hän nukkui vielä, pää soreasti nojautuneena toiseen käsivarteen. Pitkä tumma tukka peitti puolittain hänen kaunista otsaansa, joka oli aivan märkänä, kun pienet hikihelmet valuivat pitkin väsyneen lapsen poskia. Atos lähestyi. Hellää kaihoa ilmaisevaan asentoon kumartuneena hän silmäili pitkän tovin nuorukaista, tämän maatessa hymyhuulin ja silmät puolittain ummessa; suloisiapa piti olla hänen uniensa, keveätä hänen uinailunsa, kun suojelusenkeli äärettömässä hoidossaan osoitti häntä kohtaan niin harrasta huolenpitoa ja kiintymystä. Vähitellen antautui Atos yhä syvemmälle mieluisiin haaveisiin tätä kukoistavaa, viatonta nuoruutta katsellessaan. Hänen oma varhainen ikäkautensa kuvastui hänelle kaikkine herttaisine muistoineen, jotka pikemmin ovat hurmaavaa kukkien tuoksua kuin todellisia ajatuksia. Menneisyyden ja nykyisyyden välillä oli leveä rotko. Mutta mielikuvitus lentää enkelin siivin, salaman vauhdilla; se kiitää merten yli, joilla olemme olleet joutumaisillamme haaksirikkoon, pimeän halki, jossa unikuvamme ovat rauenneet tyhjiin, kuilujen poikki, jotka ovat nielleet auvomme. Hän muisteli, miten hänen nuoruutensa koko ensi puoliskon katkeroitti nainen, ja pelästyen ajatteli hän, kuinka valtaava vaikutus rakkaudella saattoi olla noin hienoon, mutta samalla peräti voimakkaaseen luonteeseen. Muistaessaan, mitä kaikkea hän itse oli kärsinyt, oivalsi hän, mitä kovia kokemuksia Raoulillakin saattoi olla edessään, ja hänen sydäntään hellyttävä harras sääli ilmeni kostuneissa silmissäkin, joilla hän tähysteli nuorukaista.
Samassa havahtui Raoul, ilman pilveä, varjotta, vähääkään tuntematta väsymystä, jollainen joustavuus on ominaista erityisille linnun eloisuutta muistuttaville luonteille. Hänen katseensa kohdistui Atoksen kasvoihin, ja hän tajusi luultavasti kaikki, mitä tämän miehen sydämessä liikkui, tämän odottaessa hänen heräämistään niinkuin rakastaja rakastajattaren, sillä hänenkin silmäyksensä kuvasti sanomatonta hellyyttä.
"Tekö täällä, monsieur?" hän sanoi kunnioittavasti.
"Niin, Raoul, tässä olen", vastasi kreivi. "Ja te ette herättänyt minua?"
"Tahdoin antaa sinun vielä hetkisen nauttia suloista untasi, ystäväiseni; sinun täytyi olla väsyksissä eilispäivän jälkeen, jota jatkui niin pitkälle yöhön."
"Voi, kuinka hyvä te olette, monsieur!" huudahti Raoul.
Atos hymyili.
"Miten jaksat?" hän kysyi.
"Erinomaisesti, monsieur; olen täydellisesti levännyt ja tunnen itseni reippaaksi ja virkuksi."
"Sinä kasvat vielä", jatkoi Atos, osoittaen kypsyneen miehen isällistä ja hyväntahtoista harrastusta nuorta miestä kohtaan, "ja sentähden tuntee ihminen sinun iälläsi kaksin verroin väsymystä."
"Voi, suokaa anteeksi, monsieur", pyysi Raoul ihan hämillään tästä suuresta huomaavaisuudesta, "olen tuotapikaa vaatteissa."
Atos kutsui Olivainin, ja sen täsmällisyyden ansiosta, jonka Atos sotilaalliseen palvelukseen tottuneena oli juurruttanut holhottiinsa, olikin nuori mies kymmenessä minuutissa valmis.
"Sullo nyt tavarani", sanoi nuorukainen lakeijalle.
"Se on jo tehty, Raoul", ilmoitti Atos. "Olen toimittanut matkareppusi kuntoon, ja sinulta ei puutu mitään. Sekä sinun reppusi että lakeijan ovat jo sidotut satuloihinkin, jos vain on toteltu käskyjäni."
"Kaikki on tehty herra kreivin toivomuksen mukaan", vastasi Olivain, "ja hevoset odottavat."
"Ja minä kun nukuin", huudahti Raoul, "teidän ystävällisesti huolehtiessanne kaikista asioista, monsieur! Tosiaankin osoitatte minulle aivan liikanaista suosiollisuutta."
"Pidät minusta siis hiukan, toivoakseni?" virkkoi Atos melkein liikutetulla äänellä.
"Voi, monsieur", huudahti Raoul, joka estääkseen minkään hellyyden ilmauksen paljastamasta liikutustaan hillitsi sen niin rajusti, että oli tukehtumaisillaan, "Jumala on todistajani, että minä rakastan ja kunnioitan teitä."
"Katso nyt vielä, oletko unohtanut mitään", sanoi Atos, ollen hänkin tarkastelevinaan ympärilleen liikutuksensa salaamiseksi.
"Ei, mitään ei ole unohdettu, monsieur", vastasi Raoul.
Lakeija lähestyi nyt Atosta hieman epäröiden ja huomautti hänelle hiljaa:
"Herra varakreivillä ei ole miekkaa, sillä herra kreivi käski minun eilen korjata pois sen, jonka hän oli laskenut syrjään."
"Hyvä", vastasi Atos, "se jää minun huolekseni."
Raoul ei näkynyt kuulevan tätä keskustelua. Hän meni alas, joka hetki silmäillen kreiviä nähdäkseen, oliko eronhetki jo tullut, mutta Atos ei ollut millänsäkään.
Ulos portaille päästyään näki Raoul kolme hevosta satuloiduksi.
"Kas, monsieur", hän huudahti säihkyvin silmin, "te siis saatatte minua!"
"Seuraan sinua kappaleen matkaa", vastasi Atos.
Ilo loisti Raoulin katseesta, ja hän hyppäsi keveästi ratsaille.
Atos nousi hitaasti hevosensa selkään, virkettyään hiljaa muutamia sanoja lakeijalle, joka ei heti tullutkaan mukaan, vaan palasi ravintolaan. Ihastuksissaan siitä onnesta, että sai olla kreivin seurassa, ei Raoul huomannut tai ollut huomaavinaan mitään.
Molemmat aatelismiehet suuntasivat kulkunsa Pont-Neufin yli, seurasivat laitureita eli oikeammin silloista "Pepinin juottopaikkaa" ja ratsastivat Grand-Châteletin muureja pitkin. He saapuivat Saint-Denis-kadulle, kun lakeija tavoitti heidät.
Taipaleella oltiin ääneti. Raoul tiesi hyvin, että eronhetki läheni; kreivi oli edellisenä päivänä antanut useita käskyjä sellaisista asioista, joita hänen piti toimitella tämän päivän kuluessa. Hänen katseensa muuten kuvastivat yhä sydämellisempää hellyyttä, ja hänen virkkamansa harvat sanat ilmaisivat vielä suurempaa leppoisuutta. Tuolloin tällöin puhkesi hänen huuliltaan joku mietelmä tai neuvo, ja hänen sanansa osoittivat mitä hartainta harrastusta.
Ratsastajain jätettyä taakseen Saint-Denisin portin ja tultua les
Recolletzin ylänteelle loi Atos silmäyksen varakreivin hevoseen.
"Sinun tulee varoa, Raoul", neuvoi hän, "sinulla on raskas käsi; olen jo usein sanonut sen sinulle, ja sinä et saa unohtaa sitä, sillä se on suuri vika ratsastajassa. Näethän, hevosesi on jo väsynyt; se vaahtoaa jo, kun minun ratsuni sitävastoin näyttää tulevan suoraan tallista. Sinä teet siltä suun kovaksi noin tiukasti kiskomalla kuolainta; ajattelehan, sinä et voi enää liikuskella kyllin nopeasti. Ratsumiehen pelastus riippuu usein elukan joutuisasta tottelemisesta. Sinun on muistettava, että sinä et kahdeksan päivän kuluttua enää ohjaile hevostasi ratsastuslaitoksessa vaan taistelukentällä."
Sitten hän lisäsi äkkiä, jottei tämä kehoitus olisi saanut liian murheellista tärkeyttä:
"Katsohan, Raoul, kuinka kaunis alanko tuossa leviää ihan erinomaisena peltopyyn pyyntiin!"
Nuori mies painoi opetuksen mieleensä ja ihaili erittäin sitä hellää hienotuntoisuutta, jolla se oli hänelle annettu.
"Hiljakkoin huomasin toisenkin seikan", aloitti taas Atos. "Pistoolilla ampuessasi sinä pidit käsivarttasi liiaksi suorassa. Se jännitys tärvelee osumisen varmuuden. Kahdestatoista laukauksesta menikin kolme ohi maalin."
"Jonka te sitävastoin kaksitoista kertaa tapasitte", vastasi Raoul hymyillen.
"Niin, syystä että minä koukistin kyynärtaivetta ja siten tuin kättä kyynäspäällä. Ymmärrätkö, mitä tahdon sanoa, Raoul?"
"Kyllä, monsieur. Olen sittemmin ampunut yksikseni, sitä neuvoa noudattaen, ja onnistunut täydellisesti."
"Johtuu mieleeni", pitkitti Atos, "että sinä miekkaillessasi ahdistat vastustajaasi liian raskaasti. Tiedän hyvin, että se vika kuuluu sinun ikäkauteesi, mutta ruumiin liike vie tuimasti hyökkäillessä aina miekan syrjään keskisuunnasta, ja jos olisit tekemisissä kylmäverisen vastustajan kanssa, niin hän pysähdyttäisi sinut ensimmäisellä askeleellasi ihan yksinkertaisella irtautumisella tai suoralla survaisullakin."
"Niin, monsieur, kuten te olette tehnyt usein; mutta kaikilla ei ole teidän taitavuuttanne ja miehuuttanne."
"Kuinka raikkaana puhalteleekaan tuuli!" jatkoi Atos; "se on muistona talvesta. Sivumennen sanoen, jos joudut tuleen, – ja niinhän käy, sillä sinut on suositeltu nuorelle kenraalille, joka pitää paljosta ruudinsavusta – niin muista tarkoin, että sinä et milloinkaan ensimmäisenä ammu yksityisessä kahakassa, jollaisia usein sattuu, etenkin meille ratsumiehille. Ensimmäisenä ampuva osaa harvoin, mieheensä, sillä hän laukaisee pistoolinsa siinä pelossa, että hän sitten jää turvattomaksi aseellista vastaan; ja hänen ampuessaan kohotuta sinä hevosesi takajaloilleen – se temppu on pari kolme kertaa pelastanut henkeni."
"Kyllä käytän sitä, vaikkapa vain kiitollisuudesta."
"Kas", virkahti Atos, "eikö tuolla otetakin kiinni salametsästäjiä? Niin, totisesti!.. Ja muuan tärkeä seikka, Raoul; jos haavoitut taistelussa, jos putoat hevosen selästä ja olet vielä vähänkin voimissasi, niin yritä päästä syrjään suunnasta, johon rykmenttisi on ollut etenemässä, sillä muutoin voi helposti tapahtua, että kun se kääntyy takaisin, tallataan sinut hevosten kavioihin. Joka tapauksessa, jos saat vamman, kirjoita heti minulle tai anna jonkun muun kirjoittaa; me ymmärrämme haavoja, me vanhat", lisäsi Atos hymyillen.
"Kiitos, monsieur!" vastasi nuorukainen liikuttuneena.
"Kas, nyt olemmekin Saint-Denisissä!" jupisi Atos.
He saapuivatkin juuri tälle kahden vahtisotilaan vartioimalle kaupunginportille. Toinen sotilas huomautti toiselle:
"Tuossa menee taas nuori aatelismies, joka näkyy lähtevän armeijaan."
Atos kääntyi katsomaan; kaikki, jotka välillisestikään ottivat huomatakseen Raoulia, herättivät hänen harrastustaan.
"Mistä sen näette?" hän kysyi.
"Hänen ryhdistään, monsieur", vastasi vahtisotilas. "Hänellä muuten on se ikäkin. Hän on toinen tänään."
"Onko jo nyt aamulla tästä kulkenut minunlaiseni nuori mies?" kysyi
Raoul.
"On, totta tosiaan, ylhäisen näköinen ja erinomaisissa tamineissa; näytti olevan hyvää sukuperää."
"Minä saan siis matkakumppanin, monsieur", huomautti Raoul pitkittäessään kulkuansa; "mutta voi, hän ei voi saada minua unohtamaan sitä, jonka menetän!"
"En luule saavuttavasi häntä, Raoul, sillä minulla on hiukan sanottavaa sinulle täällä, ja se kenties sentään viivyttää sinua niin kauan, että se aatelismies saa liiaksi etumatkaa."
"Kuten suvaitsette, monsieur."
Siten puhellen ratsastivat he pitkin katuja, jotka juhlapäivän johdosta olivat väkeä täynnä, ja he saapuivat nyt vanhan kirkon edustalle, jossa pidettiin aamumessua.
"Laskeutukaamme tässä ratsailta, Raoul", sanoi Atos. "Pitele sinä,
Olivain, hevosiamme ja anna minulle miekka."
Atos otti käteensä miekan, jonka lakeija hänelle ojensi ja molemmat herrasmiehet astuivat kirkkoon.
Atos tarjosi Raoulille vihkivettä. Eräillä isänsydämillä on jossakin määrin samaa huomaavaisuutta kuin rakastajalla lemmittyänsä kohtaan.
Nuori mies kosketti Atoksen kättä, kumarsi ja teki ristinmerkin. Atos virkkoi muutamia sanoja eräälle kirkonvartijalle, joka sitten kumarsi ja astui eteenpäin hautakuoria kohti.
"Tule, Raoul", sanoi Atos, "seuratkaamme tätä miestä."
Kirkonvartija avasi kuninkaallisten hautojen ristikkoportin ja pysähtyi ylimmälle porrasaskelmalle, Atoksen ja Raoulin mennessä alas. Pimeitä hautaportaita valaisi hopealamppu, joka paloi viimeisen askelman kohdalla, ja lampun alle oli asetettu tammitelineelle kirstu verhottuna leveään, sinipunervaan, kultaisilla liljoilla kukitetusta sametista ommeltuun paarivaatteeseen.
Nuorukaista oli oman sydämensä murhe ja kirkon kunnioitusta herättävä majesteetillisuus valmistanut tähän kohtaukseen. Hän laskeutui verkkaisin ja juhlallisin askelin ja seisahtui suorana ja paljastetuin päin viimeksi kuolleen kuninkaan maallisten jäännösten eteen; vainaja ei ollut yhtyvä esi-isiinsä ennen kuin hänen seuraajansa oli asettunut hänen paikalleen, ja kirstu näytti olevan sijoitettu siihen sanomaan inhimilliselle ylpeydelle, joka niin helposti paisuu valtaistuimella:
"Maallinen tomu, minä odotan sinua!" Syntyi tovin äänettömyys.
Atos kohotti sitten kätensä ja osoitti ruumisarkkua.
"Tässä tilapäisessä haudassa", hän haastoi, "on nyt heikko mies ilman suuruutta; mutta hänen hallituksensa oli kuitenkin täynnä mitä tärkeimpiä tapauksia, ja se johtui siitä, että tämän kuninkaan ympäristössä valvoi toisen miehen henki, niinkuin tämä lamppu valvoo ruumiskirstun ääressä ja valaisee sitä. Tuo toinen oli todellinen kuningas, Raoul; ensiksimainittu oli pelkkä haamu, johon hän puhalsi sielunsa. Sellainen voima kuitenkin on meidän keskuudessamme yksivakaisella majesteetilla, että tuolle miehelle ei edes suotu kunniaa saada hautaansa sen jalkoihin, jonka mainetta ikuistaakseen hän oli uhrannut elämäänsä; sillä ota huomioosi, Raoul, että jos tuo mies tekikin tämän kuninkaan vähäiseksi, teki hän sitävastoin kuninkuuden suureksi, ja Louvre-palatsi sisältää kaksi eri suuretta: kuninkaan, joka kuolee, ja kuninkuuden, joka ei kuole. Se hallitus on lopussa, Raoul; tuo hirmuinen ministeri, jota hänen herransakin niin suuresti pelkäsi ja vihasi, painui hautaan, vetäen mukanansa kuninkaan, jonka hän ei tahtonut sallia elää yksinään, luultavasti pelosta, että tämä repisi alas hänen työnsä, sillä kuningas rakentaa ainoastaan silloin kun hänellä on apunaan joko Jumala tai Jumalan henki. Siihen aikaan katsoivat kuitenkin kaikki kardinaalin kuolemaa vapautukseksi, ja minä itsekin – niin sokeita ovat aikalaiset – vastustin toisinaan tuon suuren miehen aikeita, joka piteli Ranskaa kädessään ja sen ummistamisella tai avaamisella mielinmäärin tukahdutti tai tuuletti sitä. Että hän kauhistavassa vihassaan ei musertanut minua ja ystäviäni, se tapahtui luultavasti minun voidakseni tänään sanoa sinulle, Raoul; opi aina pitämään erillään kuningas ja kuninkuus; kuningas on vain ihminen, mutta kuninkuus on Jumalan henki. Kun olet kahden vaiheilla, kumpaista sinun tulee palvella, niin syrjäytä ulkonainen aineellisuus näkymättömän periaatteen tieltä, sillä tämä on kaikkena. Jumala on vain tahtonut saattaa tämän periaatteen paremmin havainnolliseksi, kun on ruumiillistuttanut sen ihmiseen. Raoul, olen näkevinäni tulevaisuutesi ikäänkuin pilven läpi. Minä luulen, että se tulee parempi kuin meidän. Päin vastoin kuin me, joilla oli ministeri ilman kuningasta, saat sinä ministerittömän kuninkaan. Voit siis palvella, rakastaa ja kunnioittaa kuningasta. Jos tämä kuningas on hirmuhallitsija, sillä kaikkivaltiudella on pyörrytyksensä, joka usein harhaannuttaa sen hirmuhallitukseen, niin palvele, rakasta ja kunnioita kuninkuutta, siis virheetöntä asiaa, toisin sanoen Jumalan henkeä maan päällä, sitä taivaallista kipinää, joka tekee tomumajasta niin majesteetillisen ja pyhän, että me muut korkeasukuiset ylimykset olemme yhtä vähäpätöisiä sen ruumiin edessä, joka makaa näiden portaitten viimeisen askelman vieressä, kuin tämä ruumis itse on iankaikkisen olennon valtaistuimen juurella."
"Tahdon palvoa Jumalaa, monsieur", vakuutti Raoul, "ja kunnioittaa kuninkuutta, palvella kuningasta ja pyrkiä, jos kuolen, heittämään henkeni kuninkaan, kuninkuuden tai Jumalan tähden. Olenko ymmärtänyt teitä oikein?"
Atos hymyili.
"Sinulla on jalo mielenlaatu", hän sanoi; "tuosta saat miekkasi."
Raoul vaipui toisen polvensa varaan.
"Sitä kantoi isäni, kunnon aatelismies. Minä kannoin sitä vuorostani ja usein kunniakkaasti kun kahva oli kädessäni ja huotra kupeellani. Jos käsivartesi on vielä liian heikko käyttelemään tätä säilää, niin sen parempi, Raoul; sinulla on silloin sitä enemmän aikaa oppia pysyttelemään paljastamatta sitä varemmin kuin on tarvis."
"Monsieur", vastasi Raoul vastaanottaen kreivin kädestä kalvan, "minun on kiitettävä teitä kaikesta; tämä miekka on kuitenkin kallein lahja, mitä olette minulle antanut. Minä vannon kantavani sitä kiitollisena."
Hän kohotti kahvan huulilleen ja suuteli sitä kunnioittavasti.
"Hyvä on", sa