KUUDESKOLMATTA LUKU
D'Artagnan saapuu parahiksi
D'Artagnan nosti Bloisissa rahaerän, jonka Mazarin innokkaasti halutessaan saada hänet ensi tilassa takaisin oli päättänyt antaa hänelle vastaisista palveluksistaan.
Sieltä Pariisiin oli tavalliselle ratsastajalle neljän päivän matka. D'Artagnan saapui kolmantena päivänä kello neljän tienoissa iltapäivällä Saint-Denisin portille. Entiseen aikaan olisi hän tarvinnut vain kaksi päivää. Olemme jo nähneet, että Atos, joka oli lähtenyt matkalle kolmea tuntia myöhemmin kuin hän, päätyi perille vuorokautta aikaisemmin.
Planchet oli vieraantunut näin rasittavista ratsastusmatkoista; d'Artagnan moitti hänen veltostumistansa.
"Mutta, monsieur, neljänkymmenen lieuen taival kolmessa päivässä! Se on mielestäni varsin sievä saavutus sokerileipurille."
"Oletko sinä siis tosiaankin kaupustelija, Planchet? Ja aiotko vakavasti nyt toisemme tavattuamme viettää toimetonta elämää myymälässäsi?"
"Hm", tuumi Planchet, "te yksin, monsieur, olette luotu toimeliaaseen elämään. Katsokaa herra Atosta; kuka olisi uskonut, että hän on sama uskalikko seikkailija, jonka me muinoin tunsimme? Hän elelee nyt todellisena maalaisjunkkarina. Tietäkääs, monsieur, ei ole mitään mieluisampaa kuin tyyni elämä."
"Sinua ulkokullattua!" sanoi d'Artagnan; "kuinka hyvin sinusta näkyykään, että lähestyt Pariisia ja että sinua siellä odottaa silmukka ja poikkipiena!"
Samassa saapuivatkin molemmat matkustavaiset kaupunginportille. Planchet veti huopahatun silmilleen, sillä hän muisti joutuvansa kulkemaan katuja, joilla hän oli hyvin tunnettu, ja d'Artagnan kiersi kaarelle viiksensä muistaessaan, että Portos odotti häntä Tiquetonne-kadun varrella. Hän mietiskeli nyt keinoja, joilla saisi hänet unohtamaan Bracieuxin kartanon ja Pierrefondsin ylellisen keittiön.
Kääntyessään Montmartre-kadun kulmasta näki hän Portoksen eräässä la Chevrette-hotellin ikkunassa, pukeutuneena upeaan taivaansiniseen, hopeakirjauksilla somisteltuun ihokkaaseen ja haukotellen, niin että leukapielet olisivat voineet väännähtää sijoiltaan; siksipä ohikulkijat jotenkin kunnioittavasti silmäilivätkin tätä niin pulskaa ja rikasta aatelismiestä, joka näytti olevan peräti kyllästynyt rikkauteensa ja nuoruuteensa.
D'Artagnan ja Planchet olivat tuskin kääntyneet kadun kulmasta kun
Portos jo tunsi heidät.
"Kas, d'Artagnan!" hän huudahti, "Luojan kiitos, sinähän sieltä tuletkin!"
"Hyvää päivää, veikkonen!" vastasi d'Artagnan.
Pikku ryhmä uteliaita kokoontui pian hevosten luo, joita hotellin tarjoilijat jo pitelivät suitsista, ja ratsumiesten ympärille, jotka puhuivat siten nenä pystyssä; mutta d'Artagnanin silmäkulmien rypistys ja muutamat Planchetin uhkaavat eleet, jotka olivat helposti tajuttavia, hajoittivat joukon, tämän jo alettua kasvaa sitä enemmän, kun ei tiedetty, minkätähden oli tultu koolle.
Portos oli jo tullut hotellin kynnykselle.
"Voi, hyvä ystävä", hän sanoi, "kuinka tukalat oltavat onkaan hevosillani täällä!"
"Tosiaanko!" vastasi d'Artagnan; "olen sydämeni pohjasta pahoillani noiden jalojen elukkain tähden."
"Ja minunkin oloni olivat kehnosti viihdyttäviä", lisäsi Portos, "ja jos ei olisi ollut emäntää", hän jatkoi pöyhkeän itsetyytyväisenä huojuen edestakaisin, "joka on jokseenkin huomaavainen ja sietää leikkiä, olisinkin etsinyt toisen asunnon."
Kaunis Madeleine oli lähestynyt tämän keskustelun aikana; hän hätkähti taaksepäin ja kävi kalmankalpeaksi, kuullessaan Portoksen väitteen, sillä hän luuli sveitsiläiskohtauksen uudistuvan. Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen ei d'Artagnan edes rypistänyt otsaansa, ja loukkaantumatta virkkoi tämä nauraen Portokselle:
"Niin, minä ymmärrän, hyvä ystävä, että Tiquetonne-kadun ilmaa ei voida verrata Pierrefondsin laakson oltaviin; mutta olehan huoletta, parempaa toimitan sinulle pian hengittääksesi."
"Milloin sitten?"
"Kohtsiltään, niin toivon totisesti."
"Hei, sepä hyvä!"
Tätä Portoksen huudahdusta seurasi hiljainen ja syvä huokaus, joka kuului erään oven kulmauksesta. D'Artagnan, joka oli hypännyt maahan, näki nyt Mousquetonin mahtavan vatsan kuvastuvan seinää vasten, ja tämän murheellisesta suusta puhkesi mykkä valitus.
"Ja tekään, herra Mouston-parka, ette viihdy tässä viheliäisessä hotellissa, arvatakseni?" kysyi d'Artagnan, ja hänen leikkisä sävynsä saattoi yhtä hyvin merkitä surkuttelua kuin pilantekoa.
"Hän havaitsee keittiön kurjaksi", huomautti Portos.
"Mutta miksei hän varustele itselleen kuten Chantillyssä?" muistutti d'Artagnan.
"Voi, monsieur, minulla ei ole täällä herra prinssin oivallisia lammikoita, pyydystääkseni sieltä pulskia karppeja, eikä hänen korkeutensa metsiä, virittääkseni ansoja herkullisille peltopyille. Mitä kellariin tulee, niin olen sen tutkinut läpikotaisin, ja toden totta on se peräti niukka sisällöltään."
"Herra Mouston", virkkoi d'Artagnan, "minä säälittelisin teitä, jollei minulla olisi tällähaavaa paljoa kiireellisempää tehtävää."
Hän vei Portoksen syrjään.
"Hyvä du Vallon", hän jatkoi, "olet valmiiksi pukeutunut, ja se sattuu hyvin, sillä minä vien sinut suoraa päätä kardinaalin luo."
"Kah, niinkö?" ihmetteli Portos suurenevin silmin.
"Niin, veikkonen."
"Esittelyyn?"
"Peloittaako sinua?"
"Ei, mutta hämilleni joudun."
"Joutavia! Älä ollenkaan välitä; et ole nyt tekemisissä entisen kardinaalin kanssa – tämä ei lannista sinua majesteetillisuudellaan."
"Yhdentekevää; ymmärräthän, d'Artagnan – hovi!"
"Voi, veikkonen, ei ole enää hovia."
"Kuningatar!"
"Aioin sanoa: ei ole enää kuningatarta. Vai kuningatar? Rauhoitu, häntä emme joudu näkemään."
"Sanot siis, että me lähdemme heti Palais-Royaliin?"
"Heti. Ja jotta ei tule viivytystä, lainaan hevosistasi yhden."
"Kuten haluat; ne ovat kaikki neljä käytettävissäsi."
"Oh, en tällä hetkellä tarvitse muuta kuin yhden."
"Emmekö ota palvelijoitamme mukaan?"
"Kyllä, Mousqueton tulkoon, siitä ei ole vahinkoa. Planchetilla sitävastoin on syynsä, pysyäkseen loitolla hovista."
"Kuinka niin!"
"Hm, hän on huonoissa kirjoissa hänen ylhäisyytensä luona."
"Mouston", käski Portos, "satuloitse Vulcanus ja Bayard."
"Ja minä, monsieur, otan kai Rustaudin?"
"Ei, ota loistohevonen, Phoebus tai Superbe; me lähdemme kohteliaisuusvierailulle."
"Ah", virkkoi Mousqueton hengittäen huojentuneemmin, "on siis kysymyksessä vain vierailu?"
"Niin, pelkästään pikku käynti, Mouston. Mutta pistä sentään kaiken varalta pistoolit koteloihin; omani ovat jo satulassa ja valmiiksi panostettuina."
Mouston huoahti; hän ei oikein ymmärtänyt kohteliaisuusvierailuja, joille lähdettiin hampaisiin asti aseistautuneina.
"Totta tosiaan", virkkoi Portos tyytyväisesti silmäillessään vanhan lakeijansa loittonemista, "sinä olet oikeassa, d'Artagnan – Mouston riittää kyllä, Mouston on komea katsella."
D'Artagnan hymyili.
"Entä sinä", lisäsi Portos, "etkö sinä vaihda pukua?"
"En, minä jään tällaiseksi."
"Mutta olethan ihan märkä hiestä ja pölyttynyt, ja saappaasi ovat siistimättömät?"
"Tästä matka-asustani näkyy, kuinka innokas olen noudattamaan kardinaalin määräystä."
Samassa palasi Mousqueton, tuoden kolme satuloitua hevosta. D'Artagnan hyppäsi ratsaille kuin olisi levännyt viikon.
"Hei", hän virkkoi Planchetille, "pitkä miekkani…"
"Minulla", huomautti Portos osoittaen hänelle pientä paraatikalpaa, jonka kahva oli kullattu, "minulla on hovisäiläni."
"Ota lyömämiekkasi, veikkonen."
"Minkätähden?"
"En osaa sanoa, mutta ota kuitenkin; luota minuun."
"Lyömämiekkani, Mouston!" käski Portos.
"Mutta siitähän tulee täydellinen sota-asu, monsieur!" huomautti palvelija; "taisteluretkelle siis lähdemmekin? Sanokaa se heti suoraan, jotta tiedän ryhtyä varokeinoihini."
"Meidän seurassamme, Mouston, pitää teidän tietää, että on aina hyvä pitää varansa", huomautti d'Artagnan. "Teillä on huono muisti, jos olette unohtanut, että me emme ole tottuneet viettämään öitämme tansseissa ja laulajaisissa."
"Voi, niin, se on totta", myönsi Mousqueton aseistautuessaan kiireestä kantapäähän; "mutta unohtanut minä sen olin."
He karauttivat jokseenkin vinhasti liikkeelle ja saapuivat kardinaalin palatsiin neljänneksen yli kello seitsemän illalla. Kadut olivat täynnä väkeä, kun oli helluntaipäivä, ja kaikki katselivat ihmeissään noita kahta ratsastajaa, joista toinen oli siistitty kuin vastikään hattukotelosta putkahtaneena, mutta toinen niin pölyttynyt kuin olisi hän tullut suoraan taistelukentältä.
Mousqueton sai myös osalleen uteliaita silmäyksiä, ja kun Don Quijote-romaani oli silloin parhaassa vauhdissa, huomauttivat jotkut, että Sancho Pansa siinä nyt yhden isännän menetettyään oli saanut sijalle kaksi.
Eteishuoneeseen tultaessa huomasi d'Artagnan olevansa tuttavien keskellä; hänen komppaniansa muskettisotureita oli nimittäin nyt vahtivuorollaan. Hän kutsutti luokseen päivystäjän ja näytti kardinaalin kirjettä, jossa hänet velvoitettiin tulemaan takaisin hetkeäkään hukkaamatta. Päivystäjä kumarsi ja meni hänen ylhäisyytensä luo.
D'Artagnan kääntyi Portokseen päin ja luuli huomaavansa, että tätä vaivasi pikku vavistus. Hän hymyili ja kuiskasi kumppanilleen:
"Ole hyvällä mielellä, urhea ystäväni! Älä arkaile – usko minua, kotkansilmä on ummessa, ja me olemme tekemisissä pelkän korppikotkan kanssa. Pidä ryhtisi suorana kuin silloin Saint-Gervaisin vallinsarvella, äläkä kumarra kovin syvään tuolle italialaiselle; se antaisi hänelle halventavan käsityksen sinusta."
"Hyvä, hyvä", vastasi Portos.
Päivystäjä ilmestyi takaisin.
"Astukaa sisälle, hyvät herrat", hän sanoi, "hänen ylhäisyytensä odottaa teitä."
Mazarin istui työhuoneessaan, puuhanaan pyyhkiä pois mahdollisimman monta nimeä eräästä eläkkeiden ja armolahjan luettelosta. Silmänurkkauksestaan näki hän d'Artagnanin ja Portoksen tulon, ja vaikka hänen katsantonsa oli ilahtuneesti kirkastunut päivystäjän ilmoituksesta, ei hän nyt ilmaissut vähäisintäkään mielenliikutusta.
"Tekö siinä, herra luutnantti?" hän virkahti. "Te olette kiirehtinyt, ja se on hyvä; tervetuloa."
"Kiitos, monseigneur. Olen nyt teidän ylhäisyytenne käskettävissä, samaten kuin herra du Vallon, se vanha ystäväni, jolla oli aateluutensa verhona Portoksen nimi."
Portos kumarsi kardinaalille.
"Komea ritari!" kiitti Mazarin.
Portos käänsi päätänsä oikeaan ja vasempaan ja teki arvokkuutta tavoittelevia liikkeitä olkapäillään.
"Valtakunnan etevin miekkailija, monseigneur", vakuutti d'Artagnan, "ja sen ovat monet joutuneet kokemaan niin tehokkaasti, etteivät voi sitä sanoillaan vahvistaa."
Portos kumarsi d'Artagnanille.
Mazarin piti komeita sotureita melkein yhtä suuressa arvossa kuin sittemmin Preussin Fredrik-kuningas. Hän ihaili Portoksen jänteviä käsiä, leveitä hartioita ja avointa katsetta. Hänestä tuntui siltä kuin olisi hänen edessään ollut ministeriytensä ja valtakuntansa pelastus lihaksi ja vereksi muunnettuna. Tästä hän johtui muistamaan, että vanhaan muskettisoturiliittoon kuului neljä henkilöä.
"Entä kaksi muuta ystäväänne?" kysyi Mazarin.
Portos avasi suunsa arvellen, että hänen vuoronsa oli nyt virkkaa jotakin. D'Artagnan iski hänelle silmää vaikenemisen merkiksi.
"Toiset ystävämme ovat tällähaavaa estettyjä, mutta yhtyvät meihin myöhemmällä."
Mazarin yskäisi.
"Ja tämä herrasmies, jolla ei ole estettä, on halukas jälleen ryhtymään palvelukseen?" hän kysyi.
"Niin, monseigneur, ja pelkästä harrastuksesta, sillä herra de Bracieux on rikas."
"Rikas?" toisti Mazarin, jonka mielestä tuo ainoa sana aina kuulosti tavatonta kunnioitusta herättävältä.
"Viidenkymmenentuhannen livren korot", ilmoitti Portos.
Ne olivat ensimmäiset sanat, mitä hän oli lausunut.
"Pelkästä harrastuksesta?" pitkitti Mazarin, huulet hienoon hymyynsä vetäytyneinä; "vai pelkästä harrastuksesta?"
"Monseigneur ei kenties suurestikaan usko sitä sanaa?" kysyi d'Artagnan.
"Entä te itse, herra gascognelainen?" sanoi Mazarin nojaten molemmat kyynärpäänsä kirjoituspöytään ja tukien leukaansa käsillään.
"Minä", vastasi d'Artagnan, "uskon harrastuksen kuten esimerkiksi ristimänimen, jota luonnollisesti tulee sukunimen seurata. Ollaan tosin luonnostaan enemmän tai vähemmän harrastava, mutta jotakin jatkoa täytyy aina olla suoritetuilla harrastuksen näytteillä."
"Ja mitä haluaisi esimerkiksi teidän ystävänne saada harrastuksensa todisteen lopuksi?"
"No, monseigneur, ystävälläni on kolme uhkeata kartanoa: Vallon Corbeilissa, Bracieux Soissonnaisissa ja Pierrefonds Valoisissa. Hän haluaisi, monseigneur, että joku noista kolmesta tilasta tehtäisiin paroonikunnaksi."
"Eikö muuta?" sanoi Mazarin, ja hänen silmänsä säihkyivät ilosta, kun hän kuuli voivansa palkita Portoksen kiintymyksen keventämättä kukkaroaan; "eikö muuta? Se asia kyllä on järjestettävissä."
"Minusta tulee parooni!" huudahti Portos astahtaen askeleen eteenpäin.
"Olenhan sen sinulle sanonut", huomautti d'Artagnan pysähdyttäen hänet kädellään, "ja monseigneur vahvistaa sen nyt."
"Entä te, herra d'Artagnan, mitä te haluatte?"
"Monseigneur", vastasi d'Artagnan, "syyskuussa tulee kaksikymmentä vuotta siitä kun herra kardinaali de Richelieu korotti minut luutnantiksi."
"Vai niin, ja te tahtoisitte, että kardinaali Mazarin tekisi teistä kapteenin?"
D'Artagnan kumarsi.
"No niin, mahdottomiahan ette pyydä. Saamme nähdä, hyvät herrat, saamme nähdä. Sanokaahan nyt, herra du Vallon", jatkoi Mazarin, "mistä palveluksesta pidätte paremmin, varustus- vai kenttäpalveluksestako?"
Portos avasi suunsa vastatakseen.
"Monseigneur", tokaisi d'Artagnan, "herra du Vallon on minunkaltaiseni siinä, että hän pitää parhaiten ylimääräisestä palveluksesta, sellaisista yrityksistä, joita katsotaan mielettömiksi tai mahdottomiksi."
Tämä gascognelaisuus ei pahastuttanut Mazarinia; hän alkoi miettiä asiaa.
"Tunnustan teille kuitenkin, että olen pyytänyt teitä tulemaan tänne, pitääkseni teitä paikoillanne. Olen hieman rauhattomassa asemassa. Mutta mitä nyt?" oudoksui Mazarin.
Eteishuoneesta nimittäin kuului kiivasta melua; melkein samassa avautui työhuoneen ovi, ja huoneeseen ryntäsi pölyttynyt mies huutaen: "Herra kardinaali! Missä on herra kardinaali?" Mazarin luuli, että hänet tahdottiin murhata ja vieritti lepotuolinsa loitommaksi. D'Artagnan ja Portos siirrähtivät vastatulleen ja kardinaalin väliin.
"No, monsieur", sanoi Mazarin, "mikä on hätänä, kun tulette tänne kuin kauppahalliin?"
"Monseigneur", vastasi upseeri, jolle tämä nuhde lausuttiin, "tahtoisin heti saada puhua teille kahden kesken. Olen de Poins, kaartin upseeri, Vincennesistä."
Upseeri oli niin valju ja hätääntynyt, että Mazarin käsitti hänen tuovan tärkeää viestiä; hän antoi d'Artagnanille ja Portokselle viittauksen väistyä lähetin tieltä.
D'Artagnan ja Portos vetäytyivät työhuoneen soppeen.
"Puhukaa, monsieur, puhukaa pian!" käski Mazarin; "mitä on tapahtunut?"
"Monseigneur", ilmoitti airut, "herra de Beaufort on vastikään karannut
Vincennesin linnasta."
Mazarin huudahti ja kävi vielä valjummaksi kuin viestin tuoja; melkein musertuneena vaipui hän lepotuoliinsa.
"Karannutko!" hän toisti; "herra de Beaufort karannut?"
"Monseigneur, minä näin hänen pakenevan yläpengermältä."
"Ja te ette ampunut?"
"Hän oli jo luodin tapaamattomissa."
"Mutta herra de Chavigny – mitä siis hän teki?"
"Hän oli poissa."
"Entä La Ramée?"
"Hänet löydettiin käsistä ja jaloista sidottuna vangin huoneessa, kapula suussa ja tikari ihan lähellään."
"Mutta se mies, jonka hän oli saanut apulaisekseen?"
"Hän oli herttuan juonissa ja pakeni samalla."
Mazarin huokasi.
"Monseigneur!" virkkoi d'Artagnan astahtaen kardinaalia kohti.
"No?" kysyi Mazarin.
"Nähdäkseni menettää teidän ylhäisyytenne kallista aikaa."
"Kuinka niin?"
"Jos teidän ylhäisyytenne käskisi ajaa vankia takaa, niin kenties hänet vielä tavoitettaisiin. Ranska on laaja, ja lähimmälle rajalle on kuudenkymmenen lieuen taival."
"Ja kuka ajaisi häntä takaa?" huudahti Mazarin.
"Minä totisesti!"
"Ja te vangitsisitte hänet?"
"Miksi en?"
"Te vangitsisitte Beaufortin herttuan, hänen ollessaan aseistautunut taisteluun?"
"Jos monseigneur käskisi minun pidättää itse paholaisen, niin minä tarttuisin häntä sarvista ja toisin teidän ylhäisyytenne eteen."
"Minä myös", sanoi Portos.
"Te myös?" kertasi Mazarin katsellen kumppanuksia ihmeissään. "Mutta herttua ei antaudu ilman tuimaa ottelua."
"No niin", virkkoi d'Artagnan leimuavin silmin, "oteltakoon sitten!
Siitä on kauan kun viimeksi tappelimme, eikö niin, Portos?"
"Otteluun!" virkkoi Portos.
"Ja te luulette saavuttavanne hänet?"
"Kyllä, jos meillä on paremmat hevoset kuin hänellä."
"No, ottakaahan siis mukaanne mitä kaartilaisia saatte käsiinne täältä ja kiirehtikää."
"Se on teidän määräyksenne, monseigneur?"
"Vahvistan sen nimikirjoituksellani", vastasi Mazarin siepaten paperin ja kyhäten joitakuita rivejä.
"Lisätkää, monseigneur, että saamme ottaa kaikki hevoset, mitä taipaleella tapaamme."
"Kyllä, kyllä", hätäili Mazarin, "kuninkaan palvelukseen! Tuossa, rientäkää!"
"Hyvä on, monseigneur!"
"Herra du Vallon", sanoi Mazarin, "teidän parooniutenne on Beaufortin herttuan satulassa; teidän tarvitsee vain tavoittaa hänet. Teille, hyvä herra d'Artagnan, en lupaa mitään, mutta jos tuotte hänet takaisin elävänä tai kuolleena, saatte pyytää minulta mitä haluatte."
"Ratsaille, Portos!" sanoi d'Artagnan, tarttuen ystävänsä käteen.
"Kyllä tulen", vastasi Portos ylvään kylmäverisesti.
Ja he kiirehtivät alas pääportaita, ottivat mukaansa kaikki tapaamansa kaartilaiset ja huusivat: "Ratsaille! ratsaille!"
Heillä oli jo vähintään kymmenen miestä saattueenaan.
D'Artagnan ja Portos hyppäsivät hevosen selkään, toinen Vulcanuksen ja toinen Bayardin; Mousqueton ratsasti Phoebuksella.
"Seuratkaa minua!" huusi d'Artagnan.
"Matkaan!" virkahti Portos.
He painoivat kannuksensa jalojen juoksijain kupeisiin; vimmaisen vihurin tavoin pyyhälsivät ne pitkin Saint-Honoré-katua.
"No niin, herra parooni, lupasin sinulle liikuntoa; nyt näet, että pidän sanani."
"Kyllä, kapteeni", myönsi Portos.
He katsahtivat taakseen. Mousqueton, joka hikoili vielä enemmän kuin hevosensa, pysytteli asianmukaisen matkan päässä. Mousquetonin takana nelistivät kaartilaiset.
Porvarit riensivät ihmeissään ulos kynnyksilleen, ja säikähtyneet koirat hyppivät haukkuen ratsastajien kintereillä.
Saint-Jeanin hautausmaan kulmassa d'Artagnan ratsasti kumoon miehen, mutta se oli liian vähäpätöinen tapaus, voidakseen pysähdyttää noin kiireellisellä asialla kulkevaa joukkuetta. Ratsastajat karauttivat senvuoksi yhä eteenpäin kuin olisi hevosilla ollut siivet.
Voi, tässä maailmassa ei ole mitään pikku tapauksia, ja me saamme nähdä, että tämä oli kukistaa koko yksinvallan!
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Maantie
Siten kiirehtivät he Saint-Antoinen pitkän esikaupungin halki päästä päähän ja Vincennesin tietä pitkin; pian olivat he kaupungin ulkopuolella, pian metsässä, pian kylän näkösällä.
Hevoset tuntuivat elpyvän askel askeleelta, ja niiden sieraimet alkoivat punottaa kuin hehkuvat uunit. D'Artagnan, kannukset hevosensa kupeissa, ratsasti korkeintaan kaksi jalkaa Portoksen edellä; Mousqueton oli kahta hevosenmittaa taaempana. Kaartilaiset seurasivat eri välimatkojen päässä mikäli kunkin ratsu sai taivalletuksi.
Eräältä ylänteeltä näki d'Artagnan ihmisryhmän seisomassa toisella puolella kaivantoa, vastapäätä Saint-Maurin puolista linnantornin osaa. Hän käsitti vangin paenneen sille suunnalle ja saavansa siis tietoja siltä taholta. Viiden minuutin kuluttua oli hän päätynyt perille, kaartilaisten yhtyessä häneen vähin erin.
Kaikki ryhmässä liikkuvat ihmiset olivat kovin touhuissaan; he katselivat köyttä, joka vieläkin riippui ampumareiästä, katkettuaan kahdenkymmenen jalan päässä maasta. Heidän silmänsä mittailivat korkeutta, ja he lausuivat kaikenlaisia arveluja. Vallilla käyskenteli ällistyneen näköisiä vahtisotilaita.
Muuan kersantin komentama patrulli hääti porvarit siltä paikalta, missä herttua oli noussut ratsaille.
D'Artagnan karautti suoraan kersantin luo.
"Herra upseeri", sanoi kersantti, "tähän ei saa kukaan pysähtyä."
"Se kielto ei koske minua", vastasi d'Artagnan. "Onko karkureita lähdetty ajamaan takaa?"
"On, herra upseeri; mutta heillä on valitettavasti hyvät hevoset."
"Kuinka monta heitä on?"
"Neljä tervettä ja viides, jonka he ovat ottaneet mukaansa loukkaantuneena."
"Neljä!" sanoi d'Artagnan Portokseen katsahtaen. "Kuulitko, parooni?
Heitä on ainoastaan neljä!"
Iloinen hymy valaisi Portoksen kasvoja.
"Ja kuinka pitkä etumatka heillä on?"
"Neljänneksen kolmatta tuntia, herra upseeri."
"Neljänneksen kolmatta tuntia! Se ei merkitse mitään, kun olemme saaneet näin hyvät ratsut, vai mitä, Portos?"
Portos huoahti; hän ajatteli, mikä kohtalo odotti hänen hevospoloisiaan.
"Varsin hyvä", virkkoi d'Artagnan; "sanokaa nyt, mille suunnalle he livistivät."
"Sitä on kielletty ilmaisemasta, herra upseeri."
D'Artagnan otti paperin taskustaan.
"Tässä on kuninkaan käsky", hän sanoi.
"Puhukaa siis kuvernöörille."
"Ja missä on kuvernööri?"
"Maalla."
Suuttumus kuohahti d'Artagnanin kasvoille; hänen otsansa rypistyi ja poskensa hehkuivat.
"Sinua heittiötä!" ärjäsi hän kersantille; "luulenpa tekeväsi minusta pilaa. Maltahan!"
Hän taittoi kokoon paperin, näytti sitä toisella kädellään kersantille ja toisella otti kotelosta pistoolin, jonka veti vireeseen.
"Kuninkaan käsky, sanon sinulle. Lue ja vastaa, muutoin ammun sinut!
Mitä kautta he ratsastivat?"
Kersantti huomasi d'Artagnanin olevan tosissaan.
"Vendômois-tietä", hän vastasi.
"Ja mistä portista he menivät?"
"Saint-Maurin portista."
"Jos petät minua, vintiö", uhkasi d'Artagnan, "niin sinut hirtetään huomenna!"
"Ja jos te saavutatte hänet, ette tule takaisin minua hirtättämään", jupisi kersantti.
D'Artagnan kohautti olkapäitänsä, viittasi saattueelleen ja kannusti ratsuaan.
"Tänne, hyvät herrat, tätä kautta!" hän huusi, suunnaten kulkunsa vastamainitulle puiston portille.
Mutta nyt herttuan paettua oli portinvartija katsonut parhaaksi teljetä portin kaksinkertaisilla salvoilla. Hänet oli pakotettava avaamaan niinkuin äsken oli kersanttia kovisteltu, ja tämä vei taas kymmenen minuuttia hukkaan.
Viimeisestä esteestä suoriuduttuaan karautti joukkue yhtä huimaan vauhtiin kuin äskenkin.
Mutta kaikki hevoset eivät olleet yhtä kestäviä juoksijoita; muutamat eivät kyenneet pitkälle jatkamaan tätä vinhaa porhallusta: kolme pysähtyi tunnin juostuaan, ja sortui maahan.
D'Artagnan, joka ei vilkaissut taakseen, ei sitä edes huomannut. Portos ilmoitti sen hänelle levollisena kuten yleensä.
"Kunhan vain me kaksi ehdimme perille", sanoi d'Artagnan, "niin ei muuta tarvitakaan, heitä kun on ainoastaan neljä."
"Se on totta", myönsi Portos.
Ja hän iski kannukset ratsunsa kupeisiin.
Kahden tunnin kuluttua olivat hevoset seisahtumatta juosseet kahdentoista lieuen matkan; niiden koivet alkoivat horjua, ja pärskyvä vaahto täplitti ratsastajien takkeja, hien pusertuessa heidän alusvaatteittensa läpi.
"Levähtäkäämme hetkiseksi, jotta elukka-parat saavat hengähtää", esitti
Portos.
"Ratsastakaamme ne mieluummin hengettömiksi ja laittautukaamme perille!" vastasi d'Artagnan. "Näen vereksiä jälkiä; ei ole kulunut neljännestuntia enempää siitä kun he ovat menneet tästä."
Tiellä näkyikin kavionjälkiä. Ne eroitti päivän viimeisissä säteissä.
He pitkittivät kulkuansa, mutta kahden lieuen päässä sortui
Mousquetonin hevonen.
"Kas niin", sanoi Portos, "nyt on Phoebus pakahtunut!"
"Kardinaali maksaa siitä sinulle tuhannen pistolia."
"Oh", vastasi Portos, "en ole sen puutteessa."
"Matkaan siis, neliä!"
"Kyllä, jos voimme."
D'Artagnanin hevonen kieltäysikin nyt juoksemasta pitemmälle; se ei enää hengittänyt. Viimeinen kannuksen isku sai sen sortumaan maahan sen sijaan että olisi kiihdyttänyt sen liikkeelle.
"Voi hiisi", äännähti Portos, "nyt tuli loppu Vulcanuksesta!"
"Lempo!" huudahti d'Artagnan tukkaansa repien; "meidän täytyy siis pysähtyä! Anna minulle hevosesi, Portos. No, mikä hitto sinua vaivaa?"
"Tuhannen tulimmaista, minä kaadun", vastasi Portos, "tai oikeastaan menehtyy Bayard."
D'Artagnan yritti saada hevosta nousemaan, Portoksen kiskoessa kaikin voimin jalkojansa jalustimista; mutta samassa huomattiin, että veri pursusi elukan sieraimista.
"Se oli kolmas!" hän sanoi. "Nyt on kaikki mennyttä!"
Samassa kuului hirnahdus.
"Hiljaa!" sanoi d'Artagnan.
"Mitä nyt?"
"Kuulen hevosen."
"Se on jonkun lähenevän kumppanimme."
"Ei", väitti d'Artagnan, "ääni tuli edestäpäin."
"Sepä on toinen asia", sanoi Portos, ja hänkin vuorostaan kuunteli korviansa heristellen d'Artagnanin osoittamalle taholle.
"Monsieur", virkkoi Mousqueton, joka oli jättänyt ratsunsa maantielle ja nyt yhtyi jalkaisin isäntäänsä, "monsieur, Phoebus ei jaksanut pitemmälle, ja…"
"Vaiti siinä", käski Portos.
Samassa kuului toinen hirnahdus yötuulen tuomana.
"Se on viidensadan askeleen päässä täältä", arvioitsi d'Artagnan.
"Tosiaankin, monsieur", vahvisti Mousqueton, "ja viidensadan askeleen päässä täältä on pikku metsästystupa."
"Mousqueton, ota pistoolisi", käski d'Artagnan.
"Minulla on ne kädessäni, monsieur."
"Ota omasi koteloista, Portos."
"Tässä ovat."
"Hyvä", sanoi d'Artagnan, hänkin siepaten omat ampuma-aseensa; "käsittänethän tehtävämme, Portos?"
"En aivan."
"Me toimimme kuninkaan palveluksessa."
"No niin?"
"Kuninkaan palveluksessa tarvitsemme noita hevosia."
"Olet oikeassa", myönsi Portos.
"Ei sanaakaan enää; rivakasti toimeen!"
Kaikki kolme kävelivät eteenpäin pimeässä, hiljaisina kuin aaveet.
Syrjätien haarassa näkivät he valoa pilkoittavan puiden lomasta.
"Tuolla on talo", supatti d'Artagnan. "Anna minun toimia, Portos, ja tee kuten minä."
He hiipivät puulta toiselle ja saapuivat kahdenkymmenen askeleen päähän talosta kenenkään näkemättä. Niin likelle tultuaan he nyt huomasivat vaunuvajan seinustalle ripustetun lyhdyn valossa neljä vankannäköistä ratsua. Palvelija suki niitä. Hevosten vieressä oli satulat ja päitset.
D'Artagnan lähestyi nopeasti ja viittasi molempia seuralaisiaan pysyttelemään muutaman askeleen päässä.
"Minä ostan nämä hevoset", hän sanoi palvelijalle.
Tämä kääntyi ällistelemään, vaan ei hiiskunut sanaakaan.
"Etkö kuullut, hölmö?" aloitti taas d'Artagnan.
"Kyllä", vastasi palvelija.
"Mikset siis vastaa?"
"Koska nämä hevoset eivät ole kaupan."
"Sitten minä otan ne", uhkasi d'Artagnan.
Hän laski kätensä lähimmän lautasille. Samassa astuivat hänen molemmat saattolaisensa esille ja tekivät kuten hänkin.
"Mutta, hyvät herrat", huudahti palvelija, "ne ovat vastikään juosseet kuuden lieuen taipaleen hengähtämättä; siitä on tuskin puolta tuntia, kun vapautimme ne satuloistaan."
"Puolen tunnin lepo riittää", sanoi d'Artagnan, "ja ne käyvät sitten vain yhä innokkaimmiksi."
Tallirenki huusi apua. Jonkunlainen isännöitsijä saapui juuri kun d'Artagnan ja hänen kumppaninsa satuloitsivat hevosia.
Isännöitsijä tahtoi panna äänekkäästi vastaan.
"Ystäväiseni", varoitti d'Artagnan, "jos virkatte sanankaan, niin tukin teiltä kurkun."
Ja hän näytti pistoolia, jonka taas heti pisti kainaloonsa, täydentääkseen hommansa.
"Mutta, monsieur", intti isännöitsijä, "tiedättekö, että nämä hevoset ovat herra de Montbazonin?"
"Sen parempi!" vastasi d'Artagnan; "sitten ne varmasti ovatkin hyviä ratsuja."
"Monsieur", jatkoi isännöitsijä, askel askeleelta vetäytyen taaksepäin ja yrittäen lähestyä ovea, "minä pyydän teitä ottamaan huomioon, että huudan tänne väkeni."
"Ja minäkin huudan saapuville omani", vastasi d'Artagnan. "Olen kuninkaan muskettiväen luutnantti, minulla on kymmenen kaartilaista saattueenani; kuunnelkaahan vain – kuuletteko, kuinka ne nelistävät? Saammepa nähdä!"
Mitään ei kuulunut, mutta isännöitsijä luuli kuulevansa.
"Oletko valmis, Portos?" kysyi d'Artagnan.
"Valmis olen."
"Entä te, Mouston?"
"Samaten."
"Ratsaille siis ja taipaleelle!"
Kaikki kolme hyppäsivät satulaan.
"Tänne!" huusi isännöitsijä; "apuun, palvelijat, ratsupyssyinenne!"
"Eteenpäin!" käski d'Artagnan; "tässä tulee kuumat paikat."
Ja he porhalsivat tielle kuin tuulena.
"Tänne!" kirkui isännöitsijä, tallirengin rientäessä läheiseen rakennukseen.
"Varokaa surmaamasta hevosianne!" huusi d'Artagnan nauraen.
"Ampukaa!" vastasi isännöitsijä.
Salaman tavoin valaisi leimahdus tietä, ja samassa pamahti; ratsastajat kuulivat luotien viuhuvan vieritseen ilmaan.
"He ampuvat kuin palvelijat", morkkasi Portos; "paremmin paukuteltiin kardinaali de Richelieun aikana. Muistatko Crèvecoeurin maantietä, Mouston?"
"Voi, monsieur, tunnen vieläkin jumotusta oikealla puolella."
"Oletko varma siitä, että olemme heidän jäljillään, d'Artagnan?" kysyi
Portos.
"Totta perhanassa! Etkö siis kuullut?"
"Mitä niin?"
"Että nämä hevoset ovat herra de Montbazonin."
"Entä sitten?"
"Herra de Montbazon on rouva de Montbazonin mies."
"Vaikkapa vain."
"Ja rouva de Montbazon on herra de Beaufortin rakastajatar."
"Ahaa, nyt ymmärrän!" sanoi Portos; "rouva oli järjestänyt hevosten vaihdon."
"Aivan."
"Ja me hätyytämme herttuaa samoilla hevosilla, joita hän on äsken käyttänyt."
"Portos hyvä, sinulla on tosiaan mitä selkein järki", vastasi d'Artagnan puolittain piloillaan, puolittain vakavana.
"Hm, niinpä luulisin", sanoi Portos.
Kokonaisen tunnin kiitivät he eteenpäin; hevoset olivat valkeina vaahdosta, ja veri pulppusi niiden kupeista.
"Kas, mitä näenkään tuolla?" virkahti d'Artagnan.
"Onnellinen sinä, jos näet mitään tällaisessa pimeydessä", sanoi
Portos.
"Kipinöitä."
"Näin ne minäkin", vahvisti Mousqueton.
"Ahaa, olisimmekohan jo saavuttamassa heidät?"
"Kuollut hevonen – hyvä!" huudahti d'Artagnan palauttaessaan ratsunsa tämän tekemästä syrjähyppäyksestä; "eivät näy heidänkään elukkansa jaksavan pitemmälle."
"Olen kuulevinani ratsujoukon tömistelyä", huomautti Portos kurkoittaen päätään hevosensa harjan yli.
"Mahdotonta!"
"Heitä on monta."
"Se muuttaa asian."
"Taaskin hevonen!" virkahti Portos.
"Kuollutko?"
"Ei, henkitoreissaan."
"Satuloittu vai riisuttuko?"
"Satuloittu."
"Sitten se on heidän."
"Rohkeutta siis! He ovat käsissämme."
"Mutta jos heitä on monta", muistutti Mousqueton, "eivät he ole meidän käsissämme, vaan me heidän."
"Joutavia!" sanoi d'Artagnan; "he luulevat meidän olevan voimakkaampia, koska ajamme heitä takaa; he säikkyvät ja hajaantuvat."
"Niin, se on varmaa", arveli Portoskin.
"Kas, näetkö nyt?" huudahti d'Artagnan.
"Kyllä, taaskin kipinöitä; näin ne minäkin nyt", vastasi Portos.
"Eteenpäin, eteenpäin!" käski d'Artagnan kaikuvalla äänellään; "viiden minuutin kuluttua saamme nauraa."
He ryntäsivät jälleen yön selkään. Kivusta ja ponnistuksesta hurjistuneet hevoset kiitivät pitkin pimeätä tietä, jolla nyt alkoi häämöttää jotakin tiheämpää ja tummempaa kuin muu ilmapiiri.