KADEKSASSADATTA LUKU
Kahden rauhattoman loppu
Grenelle-Saint-Honoré-kadulta ja Rue du Coqilta ryntäsi esiin kaksoisvirta, joka mursi sveitsiläisen kaartin heikon ketjun ja aaltoili d'Artagnanin ja Portoksen hevosten jalkoihin asti.
Tämä uusi murtautuminen oli vaarallisempi kuin edelliset, sillä hyökkääjät olivat aseellisia miehiä, ja paremminkin aseistettuja kuin rahvas tuollaisissa tilanteissa yleensä on. Viime liike ei voinut olla satunnaista tyytymättömyyden kasautumista samaan kohtaan, vaan vihamielisen johtelun järjestämää hyökkäystä.
Kumpaisellakin joukolla oli päällikkö, joista toinen ei nähtävästi kuulunut tavalliseen kansanjoukkoon, vaan kerjäläisten kunnianarvoisaan ammattikuntaan, ja toinen oli helposti tunnettavissa aatelismieheksi, vaikka hän yrittikin jäljitellä alemman kansan käytöstapaa.
Molemmat toimivat ilmeisesti saman suunnitelman mukaan.
Tuli kiivas yhteentörmäys, joka tuntui kuninkaallisissa vaunuissa asti; sitten kohosi ilmoille tuhansia huutoja yhtämittaisena pauhuna, jossa eroitti pari kolme musketinlaukausta.
"Tänne, muskettisoturit!" huusi d'Artagnan.
Suojelusvartio jakautui kahdeksi osastoksi; toinen vaunujen oikealle, toinen vasemmalle puolelle, kokoontuen d'Artagnanin ja Portoksen ympärille.
Sitten alkoi käsirysy, – sitä kamalampi, kun sillä ei ollut mitään tarkoitusperää, sitä surkeampi, kun ei tiedetty, minkä tai kenen puolesta oteltiin.
Tuon väkijoukon rynnäkkö oli hirvittävä kuten kaikkikin kansanmetelit; harvalukuiset muskettisoturit, joiden rivit oli murrettu, eivät voineet käännellä hevosiaan ja alkoivat juuttua ahdinkoon tikahtamattomiksi.
D'Artagnan tahtoi laskea alas vaunujen nahkasuojustimet, mutta nuori kuningas ojensi käsivartensa ja sanoi:
"Ei, herra d'Artagnan, tahdon nähdä."
"Teidän majesteettinne tahtoo nähdä?" vastasi d'Artagnan; "no, katsokaa siis!"
Ja kääntyen niin vimmaisesti kuin peloittavina hetkinään ainakin d'Artagnan karautti metelin johtajan kimppuun, joka pistooli toisessa kädessä ja iso säilä toisessa yritti raivata tietänsä vaununovelle, taistellen kahta muskettisoturia vastaan.
"Pois tieltä, mordioux!" karjaisi d'Artagnan; "tilaa!"
Pistoolia ja isoa säilää pitelevä mies kohotti päätänsä sen äänen kuullessaan, mutta se oli jo myöhäistä: d'Artagnanin survaisu oli osunut, miekka oli lävistänyt hänen rintansa.
"Ah, tuhannen pentelettä!" kirkaisi d'Artagnan, yrittäessään liian myöhään pidättää pistoaan; "mitä lempoa teidän pitikään tehdä täällä, kreivi?"
"Tulin täydentämään kohtaloani", vastasi Rochefort painuen toisen polvensa varaan. "Olen toipunut kolmesta miekanpistostanne, mutta neljäs teki lopun."
"Kreivi", virkkoi d'Artagnan hiukan liikuttuneena, "survaistessani en tuntenut teitä. Jos kuolette, niin en soisi kuolevanne vihoissanne minulle."
Rochefort ojensi d'Artagnanille kätensä, johon tämä tarttui. Kreivi tahtoi lausua jotakin, mutta verensyöksy tukahdutti hänen puheensa; hän suoristausi kouristuneesti ja heitti henkensä.
"Takaisin, heittiöt!" kiljaisi d'Artagnan. "Päällikkönne on kuollut, ja teillä ei enää ole mitään tekemistä täällä."
Tuntui tosiaan siltä kuin olisi kreivi de Rochefort ollut hyökkäysliikkeen sieluna tällä puolen kuninkaan vaunuja, sillä koko se parvi, joka oli seurannut häntä ja noudattanut hänen käskyjään, hajautui pakosalle nähdessään hänen kaatuvan. D'Artagnan teki kahdenkymmenen muskettisoturin etunenässä hyökkäyksen Rue de Coqille, ja tämä osa metelöitsijöitä katosi kuin savuna Saint-Germain-l'Auxerrois-torille ja laitureille päin.
D'Artagnan palasi katsomaan, tarvitsisiko Portos apua; mutta Portos oli omalla tahollaan toiminut yhtä rivakasti kuin kumppaninsakin. Vaunujen vasen puoli oli lakaistu puhtaaksi kuten oikeakin, ja parhaillaan vedettiin jälleen ylös suojustimet, jotka Mazarin oli varokeinoksi laskenut alas vähemmän sotaisena kuin kuningas.
Portos näytti kovin synkältä.
"Mikä helkkarin pilvi onkaan kasvoillasi, Portos? Tuonko näköinen sopii olla voittajan!"
"Entä sinä itse?" vastasi Portos; "näytät järkkyneeltä!"
"Syystä kyllä, mordioux! Tulin surmanneeksi vanhan ystävän."
"Niinkö!" virkahti Portos. "Kenet?"
"Kreivi de Rochefort-paran."
"No, samaten sattui minullekin: sohaisin miestä, jonka kasvoja en varmaankaan nähnyt ensi kertaa. Valitettavasti satutin päähän, niin että kasvot heti peittyivät vereen."
"Eikö hän virkkanut mitään kaatuessaan?"
"Kyllä, hän sanoi: Uh!"
"Jo käsitän", huomautti d'Artagnan, joka ei voinut olla naurahtamatta, "että jos hän ei virkkanut sen enempää, et siitä saanut suurtakaan valaistusta."
"No, monsieur?" kysyi kuningatar.
"Madame", selitti d'Artagnan, "tie on nyt aivan vapaa, ja teidän majesteettinne voi jälleen edetä."
Koko kulkue päätyikin sen enemmittä seikkailuitta Notre-Damen tuomiokirkolle, jonka pääovella koko papisto koadjutorin johtamana odotti kuningasta, kuningatarta ja ministeriä, jotta näiden onnellisen paluun johdosta veisattaisiin kiitosvirsi.
Jumalanpalveluksen loppupuolella ilmestyi kirkkoon säikähtynyt poika, riensi sakastiin, pukeutui hätäisesti kuoripojaksi ja pääsi kunnianarvoisan asunsa perusteella tunkeutumaan temppeliin ahtautuneen yleisön läpi Bazinin luo, joka sinisessä kauhtanassaan ja hopeahelainen sauva kädessään seisoi juhlallisena vastapäätä kirkonvartijaa kuorikäytävän päässä.
Bazin tunsi nykäisyn hihassaan. Hän käänsi maata kohti silmänsä, jotka oli hartaasti kohottanut taivaaseen päin, ja tunsi Friquetin.
"No, jolppi, mikä on hätänä, kun uskallat häiritä minua virkatoimissani?" kysyi pedelli.
"Herra Bazin", vastasi Friquet, "tiedättehän Maillardin, joka on jaellut Saint-Eustachen vihkivettä…"
"Kyllä, mitä sitten?"
"Häntä iskettiin katukahakassa miekalla päähän; tuo jättiläinen, joka seisoo tuolla kultaompeleisena, se häntä löi."
"Vai niin", sanoi Bazin; "siinä tapauksessa hänen tilansa on varmaankin hyvin huono."
"Niin huono, että hän kuolee, mutta sitä ennen hän tahtoisi ripittää itsensä herra koadjutorille, jolla sanotaan olevan valta päästää suurista synneistä."
"Ja hän kuvittelee, että herra koadjutori vaivautuisi hänen takiaan?"
"Niin kyllä, koska herra koadjutori kuuluu luvanneen hänelle."
"Kuka sinulle on sen sanonut?"
"Maillard itse."
"Olet siis nähnyt hänet?"
"Tottahan toki, kun olin saapuvilla hänen kaatuessaan."
"Mitä sinä siellä teit?"
"Ka, kiljuin: 'Alas Mazarin! Kuolema kardinaalille! Hirteen italialainen!' Ettekö käskenyt minun sillä tavoin huutaa?"
"Vaiti siinä, pikku lurjus!" sähähti Bazin silmäillen levottomasti ympärilleen.
"Maillard-parka sanoi minulle: 'Mene hakemaan herra koadjutoria, Friquet, ja jos tuot hänet luokseni, saat periä minut.' Ajatelkaas' isä Bazin, – minä saan periä herra Maillardin, Saint-Eustachen vihkiveden jakelijan! Hei, eipä ole minun enää tarvis tehdä muuta kuin laskea käsivarteni ristiin! Mutta eipä väliä, tahtoisin kuitenkin tehdä hänelle sen palveluksen. Mitä sanotte?"
"Menen ilmoittamaan herra koadjutorille", vastasi Bazin.
Kunnioittavasti ja verkalleen lähestyi hän kirkkoruhtinasta, kuiskasi hänelle muutamia sanoja, joihin tämä vastasi nyökkäyksellä, ja palasi sitten yhtä hiljaa kuin oli mennytkin.
"Ilmoita kuolevalle, että hänen pitää olla kärsivällinen; monseigneur tulee hänen luokseen tunnin kuluessa."
"Hyvä", vastasi Friquet, "nyt pääsen varoihini!"
"Kuules vielä", kysyi Bazin, "minne hän on antanut kantaa itsensä?"
"Saint-Jacques-la-Boucherien torniin."
Lähetystoimensa menestyksestä hyvillään Friquet lähti ulos kirkosta, riisumatta kuoripukuaan, jonka avulla hän sai helpommin raivatuksi tiensä. Kadulle tultuaan hän porhalsi juoksemaan Saint-Jacques-la-Boucherien tornia kohti.
Kiitospalveluksen päätyttyä koadjutori lupauksensa mukaan ja papillista asuansakaan vaihtamatta suuntasi vuorostaan askeleensa vanhaan torniin päin, jonka hän niin hyvin tunsi.
Hän ehti perille ajoissa. Hetki hetkeltä voipuneenakin oli haavoittunut vielä hengissä.
Koadjutorille avattiin sen kammion ovi, jossa kerjäläinen virui henkitoreissaan.
Seuraavassa tuokiossa lähti sieltä Friquet, pidellen isoa nahkamassia. Heti ulos päästyään hän avasi sen, ja hänen suureksi hämmästyksekseen se oli täytetty kultarahoilla.
Kerjäläinen oli pitänyt sanansa ja tehnyt hänet perillisekseen.
"Voi, muori Nanette!" huudahti Friquet tukahtuneesti; "voi, muori
Nanette!"
Hän ei kyennyt hiiskumaan enempää, mutta vaikka ääni petti, kykeni hän kuitenkin toimimaan. Kuin mieletön kapaisi hän vauhtiin, ja niinkuin Maratonin kentältä juossut kreikkalainen kaatui laakeriseppele kädessään Ateenan turulle, samaten Friquet suistui nurin saapuessaan parlamenttineuvos Brousselin asunnon ovelle. Täysinäisestä massista kierähti silloin päällimmäisiä louisdoreja lattialle.
Muori Nanette poimi ensin näppiinsä kultarahat ja auttoi sitten ylös
Friquetin.
Kuninkaallinen kulkue palasi sillävälin Palais-Royaliin.
"Tuo d'Artagnan on hyvin urhoollinen mies, äitini", sanoi nuori kuningas.
"Niin on, poikani, ja hän on tehnyt suuria palveluksia isällesi.
Säilytä hänet senvuoksi puolellasi vastaisen varalle."
"Herra kapteeni", virkkoi nuori kuningas d'Artagnanille, astuessaan alas vaunuista, "kuningatar on antanut toimekseni käskeä teidät ja ystävänne, parooni du Vallonin, päivällisillemme tänään."
Tämä oli suuri kunnia d'Artagnanille ja Portokselle; jälkimmäinen joutuikin ihan hurmioon. Mutta koko juhla-aterian aikana näytti arvoisa ylimys kuitenkin kovin miettiväiseltä.
"Mikä vaivaakaan paroonia?" virkkoi hänelle d'Artagnan laskeutuessaan alas Palais-Royalin portaita; "näytit tavattoman huolestuneelta päivällisillä."
"Yritin muistutella mieleeni", vastasi Portos, "missä olin nähnyt tuon kerjäläisen, jonka varmaankin surmasin."
"Ja sinä et saanut hänestä tolkkua?"
"En."
"No, muistuttele, veikkonen, muistuttele, ja kun pääset selville, ilmoitat minullekin, niinhän?"
"Totta hitossa!" vakuutti Portos.
Loppusanat
Asuntoonsa tullessaan ystävykset tapasivat kirjeen Atokselta, joka pyysi saada puhutella heitä "Kaarlo Suuren ravintolassa" seuraavan päivän aamuna.
He menivät varhain levolle, mutta kumpainenkaan ei saanut nukutuksi. Ihminen ei pääse toivomustensa perille menettämättä sen saavutuksen johdosta ainakin ensimmäisen yön unta.
Seuraavana päivänä he määrähetkellä lähtivät Atoksen luo. He tapasivat kreivin ja Aramiin matkapukuisina.
"Kas", virkkoi Portos, "lähdemmekin siis kaikki taipaleelle? Minäkin olen tehnyt valmistukseni täksi aamuksi."
"Voi, hyvä Jumala, niin!" vastasi Aramis. "Täällä Pariisissa ei ole enää mitään tekemistä frondeliikkeen loputtua. Madame de Longueville on kutsunut minut viettämään joitakuita päiviä Normandiassa ja antanut toimekseni laittaa kuntoon hänen asuntonsa Rouenissa, kunnes hänen poikansa kastetaan. Suoritan sen tehtävän, ja jollei sitten kuulu mitään uutta, palaan hautautumaan luostariini Noisyle-Seciin."
"Ja minä palaan Bragelonneen", huomautti Atos. "Sinä tiedät, hyvä d'Artagnan, että minä olen nykyään pelkästään toimeentuleva tilanomistaja. Raoulilla ei ole mitään muuta omaisuutta kuin minun, poika-paralla, ja minun täytyy valvoa sen hoitoa, koska se on jonkunlainen uskotunmiehen velvollisuus."
"Ja Raoul – mitä hänestä teet?"
"Hänet uskon sinun hoivaasi, veikkonen. Flandriassa käydään sotimaan, ja sinä viet hänet sinne; pelkään, että pitempi oleskelu Bloisin lähistöllä voisi koitua vaaralliseksi hänen nuorelle sydämelleen. Ota hänet mukaasi ja kasvata hänestä urhea ja uskollinen mies kuten itsekin olet."
"Jollen enää saa pitää sinua kumppaninani, Atos", vastasi d'Artagnan, "niin saan siis kuitenkin seurustella tuon herttaisen vaaleakutrisen kanssa; ja vaikka hän onkin vain lapsi, kuvastuu hänessä täydellisesti sinun sielusi, parahin veikkonen, joten minusta tuntuu aina, että sinä olet lähelläni saattamassa ja tukemassa minua."
Kaikki neljä ystävystä syleilivät toisiaan kyynelsilmin.
Sitten he erosivat tietämättä, tapaisivatko enää koskaan toisiansa.
D'Artagnan palasi Portoksen kanssa Tiquetonne-kadulle; jälkimmäinen oli yhä mietteissään ja yritti muistutella, kuka se mies oli, jonka hän oli surmannut. Heidän saapuessaan la Chevrette-hotellin edustalle oli paroonin ratsu lähtökunnossa, ja Mousqueton istui jo satulassa.
"Kuulehan, d'Artagnan", esitti Portos, "pane pois miekka ja tule minun kanssani Pierrefondsin, Bracieuxin tai Vallonin linnaan; siellä vanhenemme yhdessä, tarinoiden tovereistamme."
"Ei, kiitos!" kieltäysi d'Artagnan. "Hitto, kohdakkoin alkaa sotaretki ja minä tahdon olla mukana! Toivon voittavani siitä jotakin."
"Miksi siis toivot yleneväsi?"
"Ranskan marskiksi, hiisi vieköön!"
"Kah, kah!" äännähti Portos katsellen d'Artagnania, jonka mahtailuun hän ei ollut koskaan saanut oikein totutuksi.
"Tule mukaan, Portos", ehdotti d'Artagnan, "niin teen sinusta herttuan."
"Ei", epäsi Portos, "Mouston ei enää välitä sodista. Minulle on sitäpaitsi järjestetty suurenmoinen tervehdysjuhla, joka saa kaikki naapurini pakahtumaan kateudesta."
"Ei sitten auta", virkkoi d'Artagnan, joka tunsi uuden paroonin turhamaisuuden. "Näkemiin siis, veikkonen!"
"Näkemiin, kapteeni!" vastasi Portos. "Sinä tiedät olevasi aina tervetullut paroonikuntaani, kun tahdot pistäytyä katsomaan minua."
"Kyllä tulenkin sotaretkeltä palatessani", lupasi d'Artagnan.
Ystävykset puristivat toistensa kättä jäähyväisiksi. D'Artagnan jäi ovelle seisomaan, seuraten kaihomielisin katsein Portosta tämän etääntyessä.
Mutta kahdenkymmenen askeleen päässä Portos pysähtyi äkkiä, löi otsaansa ja pyörsi takaisin.
"Nyt muistan", hän sanoi.
"Mitä?" kysyi d'Artagnan.
"Kuka se kerjäläinen oli, jonka tapoin."
"Kas, niinkö? Kuka hän siis oli?"
"Se vietävän Bonacieux."
Ja peräti hyvillään siitä, että mikään ei enää painanut hänen mieltään, Portos läksi jälleen Mousquetonin luo ja katosi tämän kanssa kadunkulmasta.
D'Artagnan pysyi tovin liikkumattomana ja mietteissään. Sitten hän kääntyi ja näki sievän Madeleinen, joka seisoi kynnyksellä d'Artagnanin uudesta arvoasemasta huolissaan.
"Madeleine", sanoi gascognelainen, "anna minulle nyt alakerran huoneet; muskettikapteenina täytyy minun edustaa arvoani. Mutta pidä yhä varallani se viidennen huonekerran kamari; ei tiedä, mitä voi sattua."