"Sillävälin minä pistäydyn toivottomalle käynnilleni Atoksen luo", lisäsi d'Artagnan; "mutta vaikka luulenkin hänen jo käyneen aivan kykenemättömäksi, pitää kuitenkin osoittaa säädyllisyyttä ystäviänsä kohtaan."
"Jos lähtisin mukaasi", esitti Portos, "niin se kenties virkistäisi mieltäni."
"Mahdollista kyllä", myönsi d'Artagnan, "ja elvyttäisi se minuakin, mutta silloin et saisi aikaa varusteluihisi."
"Se on totta", alistui Portos. "Lähdehän siis ja ole reippaalla tuulella. Minä puolestani tunnen kuumeellista intoa."
"Sepä mainiota!" sanoi d'Artagnan.
Ja he erosivat toisistaan Pierrefondsin tiluksien rajalla, jonne asti
Portos oli lopuksi tahtonut saattaa ystäväänsä.
– En ainakaan jää yksikseni, – tuumi d'Artagnan kääntyessään
Villers-Cotteretsia kohti. – Tuo Portoksen pentele on yhä yhtä väkevä.
Jos Atos yhtyy meihin, niin onpa meitä kolme veikkoa nauramassa
Aramiille, naismaailman pikku munkille.
Villers-Cotteretsista hän kirjoitti kardinaalille:
"Monseigneur, minulla on jo yksi tarjottavana teidän ylhäisyydellenne, ja tämä vastaa kahtakymmentä. Lähden nyt Bloisiin sillä kreivi de la Fère asuu Bragelonnen linnassa sen kaupungin lähistöllä."
Ja sinne hän sitten suuntasi kulkunsa, jutellen vilkkaasti Planchetin kanssa, joka tuotti hänelle suurta hupia pitkän matkan varrella.
VIIDESTOISTA LUKU
Kaksi enkelinpäätä
D'Artagnanin oli suoriuduttava pitkästä taipaleesta, mutta se ei häntä huolettanut, sillä hän tiesi hevostensa keränneen voimia Bracieuxin herran täyteläisistä rehusäkeistä. Uskollisen Planchetinsa saattamana alotti hän senvuoksi hyvillä mielin neljän tai viiden päivän matkan.
Kuten jo olemme maininneet, he ratsastivat rinnakkain ja juttelivat innokkaasti aikansa kuluksi. D'Artagnan oli vähitellen heittänyt isännyytensä silleen, ja Planchet oli kokonaan jättänyt palvelijan aseman. Hän oli ovela veitikka, joka porvarissäätyyn jouduttuaan oli usein kaivannut entisen ajan retkillä nauttimiansa hyviä aterioita sekä aatelisherrain puhelua ja sukkelaa seuraa, ja oman arvonsa tuntien kärsi hän nähdessään alentuvansa alituisesta oleskelusta arkiaatteisen väen parissa.
Hän kohosi senvuoksi tuotapikaa sen miehen uskotuksi, jota hän vielä sanoi isännäkseen. D'Artagnan ei ollut vuosikausiin avannut sydäntänsä kellekään. Siitä johtui, että nämä kaksi miestä jälleen tavattuaan toisensa tulivat erinomaisesti toimeen keskenään.
Planchet ei muuten ollutkaan mikään tavallinen karkeapintainen seikkailija. Hän oli neuvokas mies; vaaraa etsimättä ei hän pelännytkään sitä, kuten d'Artagnan oli usein saanut havaita. Sitäpaitsi oli hän ollut soturi, ja aseet tuottivat siihen aikaan jonkunlaista aateluutta; ja jos Planchet tarvitsikin d'Artagnania, ei hän kuitenkaan ollut tälle hyödytön. Niinpä tulivat d'Artagnan ja Planchet miltei likeisinä toveruksina Bloisin näkösälle.
Taipaleella virkkoi d'Artagnan pudistaen päätänsä ja palaten ajatukseen, joka alituiseen pyöri hänen mielessään:
"Tiedän hyvin, että yritykseni Atoksen suhteen on hyödytön ja järjetön, mutta velvollisuuteni on menetellä siten vanhaa ystävää kohtaan, jossa yhdistyivät kaikki ihmisen ylevimmät ja jaloimmat ominaisuudet."
"Niin, herra Atos oli aito ritari!" tokaisi Planchet.
"Eikö tosiaan ollutkin?" vilkastui d'Artagnan.
"Hän kylvi ympärilleen rahoja kuin taivas rakeita", jatkoi Planchet, "ja otti säilän käteensä kuninkaallisesti. Muistatteko, monsieur, kaksintaistelua englantilaisen kanssa karmeliittiluostarin luona? Voi, kuinka kaunis ja pulska oli herra Atos sinä päivänä, kun hän sanoi vastustajalleen: 'Te olette vaatinut minua ilmaisemaan teille nimeni, monsieur; sen pahempi teille, sillä minun on sitten pakko surmata teidät!' Minä seisoin lähellä ja kuulin. Sana sanalta virkkoi hän noin. Ja sitä silmäniskua, kun hän vakuutuksensa mukaan osasi vastustajaansa ja tämä kaatui edes oihkaisematta! Voi, monsieur, sanonpa vieläkin, että hän oli aito ritari."
"Niin", huomautti d'Artagnan, "kaikki tuo on totta kuin evankeliumi; mutta hänen ainoa vikansa on varmaankin nyt tärvellyt nuo kauniit ominaisuudet."
"Kyllä muistan", sanoi Planchet; "hän piti väkijuomista tai oikeammin sanoen hän joi. Mutta hän ei juonut kuten muut. Hänen silmänsä eivät ilmaisseet mitään, kun hän kohotti lasin huulilleen. Tosiaankaan ei ole vaiteliaisuus koskaan ollut niin kaunopuheista. Olin ihan kuulevinani hänen jupisevan: 'Käy sisälle, neste, ja häädä suruni!' Ja miten hän löikään poikki pikarista jalan tai pullosta kaulan! Kukaan muu ei osannut sitä temppua niin näppärästi."
"Niinpä niin", pitkitti vuorostaan d'Artagnan, "ja mikä murheellinen näytelmä odottaakaan meitä nyt! Tuo ylpeäryhtinen ylimys, tuo komea ritari, joka oli niin loistava varuksissaan, että täytyi aina kummastella, miten hän piteli pelkkää miekkaa eikä komentosauvaa, hän on kai nyt köyryselkäinen ukko, punanenäinen ja hätäräsilmäinen. Tapaamme hänet loikomassa jossakin nurmikolla, tähyillen meitä himmeillä silmillään ja tuskin tuntienkaan tulijoita. Jumala tietää, Planchet", jatkoi d'Artagnan, "että minä pakenisin sitä surkeata näkyä, jollen katsoisi velvollisuudekseni osoittaa kunnioitustani mainehikkaan kreivi de la Fèren loistavalle varjolle, kaikin pidettyämme hänestä niin suuresti."
Planchet pudisti päätänsä virkkamatta sanaakaan; oli helppo nähdä, että hän yhtyi isäntänsä pelkoon.
"Ja sitten hänen raihnaisuutensa", aloitti d'Artagnan jälleen, "sillä Atos on nyt vanha. Kenties on hän vaipunut kurjuuteen, sillä hän hoiti hutiloiden pikku omaisuuttaan; ja renttumainen Grimaud, entistään mykistyneempänä ja vielä persompana väkijuomille kuin herransa … tiedätkös, Planchet, ihan sydäntäni kourii, kun sitä kaikkea ajattelen."
"Minusta tuntuu kuin jo olisin siellä ja näkisin hänen hoipertelevan lallattaen", virkkoi Planchet säälitellen.
"Ainoana pelkonani on, sen tunnustan", huomautti d'Artagnan, "että Atos päihtyneen innostuksen hetkellä hyväksyy esitykseni. Se olisi hankala sattuma Portokselle ja minulle ja tuottaisi pahaa pulaa; mutta hänen ensi kertaa äityessään ryyppäämään me jätämmekin hänet, siinä kaikki. Selvitessään hän kyllä käsittää tarkoituksen."
"Joka tapauksessa, monsieur", sanoi Planchet, "pääsemmekin kai piammiten selville asiasta, sillä luulenpa, että nuo laskeutuvan auringon kultaamat korkeat muurit ovat Bloisin kaupunginmuurit."
"Nähtävästi", arveli d'Artagnankin, "ja nuo huipukkaat veistellyt kellotornit, jotka näemme alhaalla vasemmalla puiden keskessä, muistuttavat mitä olen kuullut Chambordista."
"Ratsastammeko kaupunkiin?" kysyi Planchet.
"Kaiketi, hankkiaksemme tietoja."
"Monsieur, neuvonpa teitä, jos kerran sinne menemme, maistamaan eräitä pienoisia hyytelörasioita, joista olen kuullut paljon puhuttavan, vaikka niitä ei valitettavasti voi tuottaa Pariisiin, joten ne ovat paikalla nautittavia."
"Ka, miksei, – ole huoletta, kyllä maistellaan!" vakuutti d'Artagnan.
Samassa ilmestyi näkyviin raskaat härkien vetämät vankkurit, jollaisilla tienoon mahtavista metsistä kuljetetaan puutavaroita Loiren satamapaikkoihin. Ne tulivat monien rattaanraitioiden uurtamalta metsätieltä, poiketen valtatielle, jota molemmat ratsumiehet kulkivat. Vankkurien vieressä asteli maalainen, joka pitkällä kärkipäällä sauvalla hoputteli vitkallista valjakkoansa.
"Hei, hyvä mies!" huusi Planchet ajajalle.
"Mitä herrat haluavat?" kysyi talonpoika sillä virheettömällä puheentavalla, joka on sen seudun asukkaille ominainen ja saattaisi häpeään itse Sorbonne-torinkin ja Yliopistokadun kaupunkilais-kielenpuhdistajat.
"Etsimme herra kreivi de la Fèren maataloa", vastasi d'Artagnan.
"Tunnetteko sitä nimeä tämän tienoon aatelisten joukossa?"
Talonpoika otti hatun päästään, kuullessaan nimen, ja selitti: "Hyvät herrat, nämä tukit, joita vedätän, kuuluvat hänelle; olen kaatanut ne hänen metsästään ja vien niitä nyt linnaan."
D'Artagnan ei tahtonut kysellä mieheltä enempää; hänelle oli vastenmielistä kuulla kenties toisen kertovan, mitä hän itse oli sanonut Planchetille.
– Linnaan! – virkkoi hän itsekseen; – linnaan! Niin kyllä ymmärränkin! Atos on tarkkatuntoinen, hän on Portoksen tavoin pakottanut alustalaisensa puhuttelemaan häntä monseigneuriksi ja nimittämään talo-pahaistansa linnaksi: hän oli kovakourainen, tuo kelpo Atos, liiatenkin ryypättyänsä.
Härät astua jönkäilivät verkalleen. D'Artagnan ja Planchet kävellyttivät ratsujaan vankkurien takana, mutta kävivät kärsimättömiksi.
"Tämäkö siis on tienämme sinne?" kysyi d'Artagnan maalaiselta, "ja voimmeko seurata sitä ilman eksymisen vaaraa?"
"Voi, hyväinen aika, monsieur, kyllä", vastasi mies; "voitte huoletta lähteä edeltä, tarvitsemattanne saatella näin hitaita juhtia. Teillä on vain puolen lieuen matka, kunnes näette oikealla linnan; tänne asti ei se vielä näy, kun on poppeleita edessä. Se linna ei ole Bragelonne, vaan La Vallière; sen ohi ratsastettuanne tapaatte kolmen pyssynkantaman päässä ison, valkoisen, liuskakivillä katetun rakennuksen, joka kohoaa jättimäisten sykomorien varjostamalta kummulta, – se on herra de la Fèren linna."
"Onko tämä lieuen puolikas pitkäkin?" tiedusti d'Artagnan; "sillä lieuet ovat monenlaisia meidän kauniissa Ranskanmaassamme."
"Vain kymmenen minuutin taival, monsieur, niin rivakalle ratsulle kuin teidän."
D'Artagnan kiitti talonpoikaa ja kannusti heti hevostaan. Vastoin tahtoaankin hämmennytti häntä ajatus, että hän oli nyt joutumassa jälleen näkemään miehen, joka oli niin sydämellisesti rakastanut häntä ja neuvoillaan ja esimerkillään niin tuntuvasti edistänyt hänen perehtymistänsä aatelismiehen käyttäytymiseen. Senvuoksi hiljensi hän sitten vähin erin hevosensa vauhtia ja ratsasti miettiväisenä pää painuksissa eteenpäin.
Myöskin Planchet oli talonpojan tapaamisesta ja hänen esiintymisestään saanut aihetta vakavaan mietiskelyyn. Hän ei ollut milloinkaan, ei Normandiessa eikä Franche-Comtéssa, ei Artoisissa eikä Picardiessa, joissa maakunnissa hän oli oleskellut, tavannut rahvaan keskuudessa noin vapaata sävyä, säädyllistä seuratottumusta, puhdasta puheenlaatua. Hän oli ollut vähällä luulla kohdanneensa jonkun herrasmiehen, itsensälaisen frondelaisen, jonka olivat valtiolliset syyt pakottaneet turvautumaan valepukuun.
Pian ilmestyi matkalaisten näkyviin tien mutkassa La Vallièren linna, joksi sitä oli talonpoika sanonut, ja neljänneslieuen verran etäämpänä kuvastui mainittu valkoinen rakennus sykomoriensa ympäröimänä tiheiden puuryhmien taustaa vasten, jota kevät puuteroitsi huikaisevilla kukkanietoksilla.
D'Artagnan ei tavallisesti ollut herkkämielinen, mutta tämä näköala herätti hänen sydämensä syvyydessä ihmeellistä liikutusta, – niin voimallisia ovat nuoruuden muistot koko elämän taipaleella. Planchet, jolla ei ollut samoja vaikutelmia, kummasteli herransa silminnähtävää mielenkuohua ja silmäili vuoroon d'Artagnania, vuoroon valkoista rakennusta.
Muskettisoturi ratsasti vielä joitakuita askeleita eteenpäin ja joutui veräjälle, jonka valutyö ilmaisi sen ajan aistikkuutta.
Veräjän läpi näkyi hyvinhoidettuja kasvimaita, jokseenkin tilava piha, jolla tömisteli useita hevosia erilaisiin livreijoihin puettujen palvelijain piteleminä, ja parivaljakko vaunuineen.
"Me joko erehdymme tai on tuo mies ilvehtinyt meille", virkkoi d'Artagnan; "täällä ei Atos voi asua. Hyvä Jumala, olisiko hän kuollut, ja kuuluisiko tämä maahovi jollekulle, joka käyttää samaa nimeä? Laskeudu ratsailta, Planchet, ja käy tiedustamassa; tunnustanpa, että minulla ei ole siihen miehuutta."
Planchet hyppäsi maahan.
"Voit lisätä", huomautti d'Artagnan, "että muuan matkustavainen aatelismies haluaa kunnioittaen tervehtiä kreivi de la Fèreä, ja jos olet tyytyväinen kuulemaasi, niin saat ilmoittaa nimenikin."
Planchet talutti ratsuansa suitsista, lähestyi veräjää ja soitti kelloa. Heti saapui harmaatukkainen palvelija, vanhuudestaan huolimatta suoraryhtinen, ja vastaanotti Planchetin.
"Täälläkö herra kreivi de la Fère asuu?" kysyi Planchet.
"Niin, monsieur, täällä", vastasi palvelija Planchetille, jolla ei ollut livreijaa yllään.
"Sotapalveluksesta eronnut ylimys, eikö niin?"
"Aivan."
"Jolla oli palvelija nimeltä Grimaud", pitkitti Planchet, sillä ainaisessa varovaisuudessaan ei hän luullut voivansa kerätä kyllin runsaasti takeita.
"Herra Grimaud on tällähaavaa poissa", ilmoitti palvelija, joka nyt alkoi tarkastella kysyjää kiireestä kantapäähän, hän kun ei ollut tottunut sellaisiin tiedustuksiin.
"Silloinpa huomaankin", huudahti Planchet ilosta säteillen, "että me etsimme juuri samaa kreivi de la Fèreä. Olkaa siis hyvä ja avatkaa minulle, sillä minä haluaisin ilmoittaa herra kreiville, että isäntäni, muuan hänen ystäviinsä kuuluva aatelismies, on tulossa häntä tervehtimään."
"Miksette sitä heti sanonut!" virkkoi palvelija avatessaan veräjän.
"Mutta missä onkaan isäntänne?"
"Hän tulee ihan perässäni."
Veräjän avattuaan astui palvelija Planchetin edellä; tämä viittasi d'Artagnanille, joka nyt ratsasti pihalle, sydämensä pamppaillessa yhä rajummin.
Portaille päästessään kuuli Planchet äänen lausuvan eräästä alakerran huoneesta:
"No, missä sitten on se aatelismies, ja mikset tuo häntä tänne?"
Tämä ääni tunkeutui d'Artagnanin korviin ja herätti hänen sydämessään tuhansia erilaisia tunteita, tuhansia unohtuneita muistoja. Hän hyppäsi joutuisasti ratsailta; sillävälin Planchet hymyillen lähestyi linnan valtiasta.
"Mutta minähän tunnen tuon miekkosen", sanoi Atos ilmestyessään kynnykselle.
"Voi, niin herra kreivi, tunnettehan te minut, niinkuin minäkin hyvin tunnen teidät. Minä olen Planchet, herra kreivi, Planchet, tiedättehän…"
Mutta kelpo palvelija ei kyennyt virkkamaan enempää, niin voimakkaasti tehosi häneen aatelismiehen aavistamaton esiintyminen.
"Mitä! Planchet!" huudahti Atos. "Onko siis herra d'Artagnan täällä?"
"Tässä olen, ystävä, tässä olen, Atos", änkytti d'Artagnan melkein hoiperrellen.
Nämä sanat saivat silminnähtävän liikutuksen kuvastumaan Atoksenkin kauniilla ja levollisilla kasvoilla. Hän läheni d'Artagnania kahdella nopealla harppauksella, kääntämättä katsettansa hänestä, ja sulki hänet hellästi syliinsä. Hämmennyksestään vapautuneena syleili d'Artagnan Atosta niin sydämellisesti, että kyyneleet herahtivat silmiin…
Atos tarttui sitten hänen käteensä, puristaen sitä omiensa välissä, ja vei hänet vierashuoneeseen, missä oli useita henkilöitä koolla. Kaikki nousivat seisaalle.
"Esittelen teille herra chevalier d'Artagnanin", sanoi Atos, "hänen majesteettinsa kuninkaan muskettiväen luutnantin, hartaan ystäväni ja mitä urheimman ja herttaisimman herrasmiehen."
D'Artagnan vastaanotti läsnäolijain tavanmukaiset kohteliaisuudet, vastasi niihin parhaansa mukaan, istuutui heidän piiriinsä ja alkoi lähemmin tarkastella Atosta, sitten kun hetkiseksi keskeytynyt keskustelu oli jälleen päässyt vauhtiin.
Merkillistä! Atos näytti tuskin vanhentuneen. Hänen kauniit silmänsä olivat vapautuneet siitä tummasta renkaasta, joka ilmaisee yövalvomista ja juopottelua, ja näyttivät nyt isommilta ja kirkkaammilta kuin koskaan. Hiukan pitentyneet kasvot olivat voittaneet arvokkuutta, mikäli ne olivat menettäneet kuumeellista jännitystä. Pehmeästä ihosta huolimatta olivat kädet vielä yhtä kauniit ja voimakkaat, pistäytyessään esiin pitsikalvostimistansa niinkuin eräissä Tizianin ja Vandyken maalauksissa. Hän oli varreltaan solakampi kuin ennen; leveät, taaksepäin vetäytyneet hartiat ilmaisivat voimaa; pitkä musta tukka oli saanut vasta joitakuita harmaita hapsia ja valui siroina luonnollisina kiharoina alas olkapäille; ääni oli vielä yhtä soinnukas kuin olisi hän ollut vasta viidenkolmatta vanha, ja kauniit hampaat, jotka olivat säilyneet valkoisina ja vahingoittumattomina, antoivat selittämätöntä viehätystä hänen hymyilylleen.
Kreivin vieraat oivalsivat keskustelun saamasta tuskin huomattavasta kylmäkiskoisuudesta, että ystävykset kiihkeästi halusivat jäädä kahden kesken. He alkoivat nyt kaikella vanhaan aikaan tavallisella hienotuntoisella kohteliaisuudella tehdä lähtöä, tätä tärkeätä suuren maailman ihmisten toimitusta, siihen aikaan kun sellaisia vielä oli. Mutta samassa kuului pihalta kovaa koirien haukuntaa, ja useat henkilöt virkkoivat yhteen suuhun:
"Kas, Raoul sieltä palaa!"
Raoulia mainitessa katsahti Atos d'Artagnaniin ja näytti väijyvän sitä uteliaisuuden ilmettä, jonka sen nimen kuuleminen tuottaisi tämän kasvoille. Mutta vielä ei d'Artagnan ymmärtänyt mitään; hän ei ollut vielä toipunut yllätyksestään. Melkein koneellisesti kääntyi hän, kun kaunis viisitoistavuotias nuorukainen yksinkertaisesti, mutta erittäin aistikkaasti puettuna astui vierashuoneeseen, soreasti kohottaen pitkillä punaisilla sulilla koristettua hattuaan.
D'Artagnania kummastutti kuitenkin tämän uuden, aivan odottamattoman henkilön näkeminen. Kokonainen uusien aatosten maailma heräsi hänen sielussaan, ja kaikkea älyänsä ponnistaen käsitti hän Atoksessa tapahtuneen muutoksen, joka oli tähän asti näyttänyt hänestä ihmeeltä. Aatelismiehen ja nuorukaisen huomattava yhdennäköisyys paljasti tämän uudestisyntymisen salaisuuden. Hän odotti, tarkkasi ja kuunteli.
"Olet siis palannut, Raoul?" virkkoi kreivi.
"Niin, monsieur", vastasi nuori mies kunnioittavasti, "ja olen toimittanut antamanne tehtävän."
"Mutta mikä sinua vaivaa, Raoul?" lisäsi Atos levottomana; "olet kalpea ja näytät järkkyneeltä."
"Se johtuu siitä, monsieur", vastasi nuori mies, "että pikku naapurillemme sattui tapaturma."
"Mademoiselle13 de la Vallièrelle?" kysyi Atos vilkkaasti.
"Mitä on tapahtunut?" tiedustivat useat äänet.
"Hän käveli hyvän Marcelinensa kanssa puistossa, missä nyt hakataan halkoja, kun minä ohitse ratsastaessani huomasin hänet ja pidätin hevoseni. Hän näki myös minut, ja kun hänen piti hypätä alas puupinolta, jolle oli kavunnut, lipesi tyttöparan jalka ja hän ei kyennytkään nousemaan seisaalle. Luulen hänen nyrjäyttäneen nilkkansa."
"Hyvä Jumala!" sanoi Atos; "tietääkö siitä hänen äitinsä, madame de
Saint-Remy?"
"Ei, monsieur; madame de Saint-Remy on Bloisissa Orleansin herttuattaren luona. Minä pelkään, että ensimmäinen side asetettiin huonosti ja riensin nyt tänne kysymään teiltä neuvoa, monsieur."
"Lähetä heti tieto kaupunkiin, Raoul! Tai oikeammin ota hevoseni ja ratsasta sinne itse."
Raoul kumarsi.
"Mutta missä sitten on Louise?" pitkitti Atos.
"Minä toin hänet tänne, monsieur, ja jätin hänet Charlotin vaimon luo, joka toistaiseksi hautoo hänen jalkaansa kylmällä vedellä."
Tämän selityksen jälkeen, joka oli antanut vieraille aiheen nousta, lausuivat he hyvästi Atokselle; ainoastaan vanha Barbén herttua, jolla kaksikymmenvuotisen ystävyytensä johdosta oli oikeus hiukan likeisempään tuttavuuteen de la Vallièren huonekunnan kanssa, kiirehti katsomaan pikku Louisea, joka itki, mutta Raoulin nähdessään kuivasi kauniit silmänsä ja heti hymyili.
Sitten tarjoutui herttua vaunuissaan viemään pikku Louisen kaupunkiin.
"Olette oikeassa, monsieur", sanoi Atos, "silloin pääsee hän pikemmin äitinsä luo; mitä sinuun tulee, Raoul, niin olet varmastikin käyttäytynyt varomattomasti, joten siinä on sinunkin syytäsi."
"Oi, ei, ei, monsieur, minä vannon", huudahti nuori tyttö, samalla kun nuorukainen kalpeni ajatellessaan, että hän kenties olikin aiheuttanut tapaturman.
"Minä vakuutan, monsieur…" sopersi Raoul.
"Lähdet kuitenkin kaupunkiin", jatkoi kreivi suopeasti, "ja esitä madame de Saint-Remylle meidän anteeksipyyntömme; sitten tulette takaisin."
Nuoren miehen posket saivat jälleen väriä. Luotuaan kysyvän silmäyksen kreiviin hän nosti voimakkaille käsivarsilleen nuoren tytön, jonka kauniit, kivun leimaamat, mutta samalla hymyilevät kasvot nojasivat hänen olkapäähänsä, laski hänet varovasti vaunuihin ja hyppäsi satulaan ketterästi ja soreasti kuin täysin harjaantunut ratsastaja. Tervehdittyään Atosta ja d'Artagnania hän poistui nopeasti, ratsastaen vaunujen vieressä, joiden sisälle hänen katseensa kiinteästi suuntautui.
KUUDESTOISTA LUKU
Bragelonnen linna
D'Artagnan seisoi koko tämän kohtauksen aikana hämmentynein katsein ja melkein avosuin; niin vähän hän huomasi asiain vastaavan aavisteluansa, että vain ällisteli ihmeissään.
Atos tarttui häntä käsivarteen ja vei hänet alas puutarhaan.
"Illallistamme valmistettaessa", virkkoi Atos hymyillen, "ei sinulla kai olisi mitään sitä vastaan, hyvä ystävä, että saisit hiukan selvitystä salaisuuteen, joka tuottaa sinulle niin suurta päänvaivaa?"
"Se on totta, kreivi", vastasi d'Artagnan; hän oli havainnut Atoksen vähitellen voittavan takaisin sen ylimyksellisen ylemmyyden, jolla kreivi oli häntä aina vallinnut.
Atos katseli häntä, huulillaan tavallinen lempeä myhäilynsä.
"Ensiksikään, hyvä d'Artagnan", hän sanoi, "ei täällä ole mitään kreiviä. Jos sanoin sinua chevalieriksi, niin se tapahtui ainoastaan esitelläkseni sinut vierailleni ja jotta he tietäisivät, kuka sinä olit; mutta sinulle, d'Artagnan, olen toivoakseni toki yhä toverisi ja ystäväsi Atos. Tahdotko noudattaa muodollisuuksia syystä että kenties pidät minusta vähemmän?"
"En, Jumala varjelkoon!" vastasi gascognelainen, ja hänen äänessään sointui se nuorekas innostus, jota harvoin tapaa kypsyneellä iällä.
"Palatkaamme siis entisiin tapoihimme ja olkaamme ensiksikin vilpittömiä toisillemme. Kaikki ihmetyttää täällä sinua?"
"Niin, peräti."
"Mutta enimmin kummastuttaa sinua oma olemukseni, myönnä pois", lisäsi
Atos.
"Niin, sen tunnustan."
"Olen vielä nuori, vai mitä, yhdeksästäviidettä ikävuodestani huolimatta? Olen vielä tunnettavissa?"
"Päin vastoin", vastasi d'Artagnan, ollen hyvin luontuvainen liioittelemaan sitä avomielisyyttä, johon Atos oli häntä kehoittanut, "sinua ei enää tunne lainkaan."
"Ah, minä ymmärrän", virkkoi Atos hiukan punehtuen; "kaikella on loppunsa, hyvä d'Artagnan, hupsuttelulla kuten muullakin."
"Olosuhteissasi näkyy myös tapahtuneen muutos. Sinä asut tavattoman mukavasti, ja arvattavasti on tämä rakennus omasi."
"Niin, tämän pikku maatilan minä sinulle sanoin perineeni, kun erosin sotapalveluksesta."
"Sinulla on puisto, hevosia, koiria?"
Atos hymyili.
"Kahdenkymmenen auranalan laajuinen puisto", selitteli hän, "kahdenkymmenen auranalan, siihen luettuina kasvimaat ja ulkorakennukset. Hevosia on kaikkiaan kaksi; enhän tietenkään lue mukaan palvelijani typpyhäntää. Koiraparveni supistuu neljään ajokoiraan, kahteen vinttikoiraan ja yhteen lintukoiraan. Ja koko tämä koirien ylenpalttisuus", lisäsi Atos myhäillen, "ei kuitenkaan ole minua varten."
"Kyllä arvaan", huomautti d'Artagnan; "ne on hankittu nuorukaiselle, joka äsken oli tässä, Raoulille."
Ja d'Artagnan katsoi Atokseen väkisinkin hymyillen.
"Oikeaan osasit, hyvä ystävä", myönsi kreivi.
"Ja tuo nuorukainen on pöytäkumppanisi, kummipoikasi, kenties sukulaisesi? Kylläpä sinä olet muuttunut, hyvä Atos?"
"Tuo nuorukainen", vastasi Atos tyynesti, "on orpolapsi, jonka hänen äitinsä jätti erään maalaispappi-poloisen luo ja hylkäsi sinne; minä olen toimittanut hänelle kasvatuksen."
"Ja hän on sinuun varmastikin hyvin kiintynyt?"
"Luullakseni rakastaa hän minua kuin olisin hänen isänsä."
"Ennen kaikkea hyvin kiitollisena?"
"Oh, kiitollisuus on molemminpuolista", vastasi Atos. "Minä olen hänelle velkaa kuten hänkin minulle; en sano sitä hänelle, mutta sinulle huomautan, d'Artagnan, että minun kiitollisuudenvelkani hänelle sittenkin on suurempi."
"Kuinka niin?" ihmetteli muskettisoturi.
"Kyllä vain; hän se on saanut minussa aikaan muutoksen, joka on pistänyt silmääsi. Olin kuivettumassa kuin irrallinen puu, jota eivät juuret sido maahan; ainoastaan sydämellinen kiintymys saattoi uudestaan juurruttaa minut elämään. Rakastajatar? Olin liian vanha siihen. Ystäviä? Minulla ei ollut muuta kuin sinut. No niin, tästä lapsesta tapasin kaiken menettämäni; minulla ei ollut enää miehuutta elääkseni itselleni, mutta hänelle minä elin. Opetus tehoo lapseen paljon, mutta esimerkki on vielä parempi. Minä olen ollut hänelle esimerkkinä, d'Artagnan. Olen luopunut paheista, joita minulla oli, teeskennellyt hyveitä, joita minulla ei ollut. En luule pettyväni, d'Artagnan: Raoul on aiottu sukeutumaan niin eteväksi aatelismieheksi kuin meidän huonontunut aikakautemme kykenee luomaan."
D'Artagnan silmäili Atosta yhä enemmän ihmetellen. He kävelivät raikkaassa ja varjoisassa puistokujassa, johon vinosti tunkeutui muutamia laskeutuvan auringon säteitä; tällainen kultainen hohdejuova valaisi Atoksen kasvoja, ja hänen silmänsä näyttivät vuorostaan säteilevän takaisin sitä leutoa ja hiljaista iltahehkua, jota niihin heijastui.
Myladyn muisto kuvastui d'Artagnanin sielussa.
"Ja sinä olet onnellinen?" hän kysyi ystävältään.
Atoksen tutkiva katse tunkeutui d'Artagnanin sydänsopukkaan ja näytti tahtovan sieltä lukea hänen ajatuksensa.
"Niin onnellinen kuin Jumalan luoduille olennoille on täällä maan päällä sallittua. Mutta täydennä aatoksesi, hyvä d'Artagnan, sillä sinä et ole vielä lausunut sitä kokonaan."
"Sinä olet hirmuinen, Atos, ja sinulta ei voi mitään salata", vastasi d'Artagnan. "No niin, tahdoin kysyä sinulta, etkö toisinaan tunne erityisiä kauhun väreitä, jotka muistuttavat…"
"Tunnonvaivoja?" pitkitti Atos; "lopetan lauseesi. Miten lienee. En tunne mitään tunnonvaivoja, koska se nainen käsitykseni mukaan ansaitsi rangaistuksensa. En tunne mitään tunnonvaivoja, sillä jos olisimme antaneet hänen elää, olisi hän epäilemättä jatkanut tihutöitänsä. Mutta sillä en tahdo sanoa olevani vakuutettu siitä, että meillä oli oikeus tehdä, mitä teimme. Kaikki vuodatettu veri kenties vaati hyvitystä. Hän korvasi omasta kohdastaan; kenties on meidänkin vielä korvattava."
"Olen toisinaan ajatellut kuten sinä, Atos", sanoi d'Artagnan.
"Sillä naisellahan oli poika?"
"Niin oli."
"Oletko koskaan kuullut hänestä?"
"En milloinkaan."
"Hänen täytyy nyt olla kolmenkolmatta vanha", mutisi Atos. "Ajattelen usein sitä nuorta miestä, d'Artagnan."
"Sepä merkillistä. Ja minä kun olen ihan unohtanut hänet!"
Atos hymyili raskasmielisesti.
"Entä loordi Winter – oletko hänestä kuullut?"
"Tiedän hänen olevan kuningas Kaarlo ensimmäisen suuressa suosiossa."
"Hän ottaa siis kai osaa hallitsijansa kohtaloon, joka on tällähaavaa kovin onneton. Tiedätkös, d'Artagnan", jatkoi Atos, "tuo johtaa minut takaisin siihen, mitä äsken sanoin. Hän vuodatutti Straffordin veren. Ja veri vaatii verta. Entä kuningatar?"
"Mikä kuningatar?"
"Englannin Henriette, Henrik neljännen tytär."
"Hän on Louvressa, kuten tiedät."
"Missä häneltä puuttuu kaikkea, eikö niin? Tämäntalvisten ankarain pakkasten aikana kuuluu hänen sairaan tyttärensä olleen pakko polttopuiden puutteessa pysytellä makuulla. Mitä siitä ajattelet?" lisäsi Atos olkapäitään kohauttaen. "Henrik neljännen tytär värisee vilusta risukimpun puutteessa! Minkätähden ei hän pyytänyt apua joltakulta meistä sen sijaan, että vetosi Mazariniin! Silloin ei häneltä olisi puuttunut mitään."
"Tunnetko hänet, Atos?"
"En, mutta äitini näki hänet lapsena. Enkö ole kertonut sinulle, että äitini oli Maria dei Medicin hovinaisena?"
"Et koskaan. Sinä et puhele sellaisista asioista, sinä, Atos."
"Ka, hyväinen aika, kyllähän sentään", väitti Atos; "mutta tilaisuutta ei aina tarjoudu."
"Portos ei olisi sitä odottanut niin kärsivällisesti", huomautti d'Artagnan hymyillen.
"Kukin luonteensa mukaan, hyvä d'Artagnan. Vaikka Portos on hieman turhamainen, on hänellä oivallisetkin avunsa. Oletko nähnyt häntä jälleen?"
"Lähdin hänen luotansa viisi päivää takaperin", vastasi d'Artagnan.
Ja hän kuvaili nyt gascognelaisen mielenlaatunsa kaikella innostuksella, mitkä ihanuudet ympäröitsivät Portosta Pierrefondsin linnassa, lasketteli leikkiä ystävänsä kustannuksella ja tähtäsi pari kolme vasamaa kelpo Moustoniinkin.
"On ihmeellistä", haastoi Atos hymyillen tälle hilpeydelle, joka johdatti hänen mieleensä heidän entisiä rattoisia päiviänsä, "että se liitto, jonka muinoin solmimme umpimähkään, vielä kahdenkymmenen vuoden eron jälkeen yhdistää meitä niin likeisesti. Ystävyys juurtuu kunnon sydämiin syvälle, hyvä d'Artagnan; usko minua, ainoastaan pahat ihmiset kieltävät ystävyyden, koska he eivät ymmärrä sitä. No, entä Aramis?"
"Olen tavannut hänetkin", vastasi d'Artagnan, "mutta hän tuntui minusta hiukan kylmäkiskoiselta."
"Vai niin, oletko tavannut Aramiin?" tuumi Atos, tutkivalla katseellaan tähystäen d'Artagnania. "Teetkin siis todellisen toivioretken ystävyyden temppeliin, kuten runoilijat lausuisivat."
"Niinpä kyllä", vastasi d'Artagnan hämillään.
"Tiedäthän", pitkitti Atos, "että Aramis on luonnostaan hieman kylmäkiskoinen; sitäpaitsi hänellä on aina niitä naisjuttujaan."
"Luulen hänen parhaillaan antautuneen hyvinkin mutkikkaaseen juoneen", huomautti d'Artagnan.
Atos ei vastannut.
– Hän ei ole utelias – ajatteli d'Artagnan.
Eikä Atos ainoastaan ollut vastaamatta, vaan hän vielä vaihtoikin puheenaihetta.
"Sinä näet", virkkoi hän kohdistaen d'Artagnanin huomion siihen, että he nyt tunnin käveltyään olivat jälleen saapuneet linnan luo, "että olemme jotensakin tehneet kierroksen kaikkien tilusteni ympäri."
"Kaikki on täällä muhkeata ja ilmaisee aatelismiestä", kehui d'Artagnan.
Samassa kuului kavioiden kopsetta.
"Sieltä tulee Raoul takaisin", sanoi Atos: "nyt saamme tietoja tyttörukasta."
Nuorukainen ilmestyikin veräjän luo ja ratsasti pihalle ihan pölyn peitossa. Hän hyppäsi maahan, jättäen hevosensa jonkunlaisen tallirengin haltuun, ja tuli tervehtimään kreiviä ja d'Artagnania.
"Tämä herrasmies", ilmoitti Atos laskien kätensä d'Artagnanin olalle, "on chevalier d'Artagnan, josta olet usein kuullut minun puhuvan, Raoul."
"Monsieur", virkkoi nuorukainen kumartaen vielä syvempään kuin edellisellä kerralla, "herra kreivi on aina asettanut teidät esikuvaksi, milloin hän on tahtonut mainita säikkymättömän ja ylvään ritarin."
Tämä pikku kohteliaisuus ei ollut tehoamatta d'Artagnaniin, joka tunsi sen mieluisasti hivelevän sydäntänsä. Hän ojensi Raoulille kätensä ja sanoi:
"Nuori ystäväni, kaikki minulle annettu ylistys on kreivin ansiota, sillä hän on kaikinpuolin johtanut kasvatustani, ja hänen vikansa ei ole, jos oppilas ei ole käyttänyt hyödykseen hänen opetuksiaan. Mutta hän onnistuu paremmin teihin nähden, siitä olen vakuutettu. Pidän teidän ulkomuodostanne, Raoul, ja kohteliaisuutenne on liikuttanut mieltäni."
Atos ihastui enemmän kuin olisi voinut luulla; hän vilkaisi kiitollisesti d'Artagnaniin ja silmäili sitten Raoulia, huulillaan tuollainen omituinen myhäily, jollaisesta lapset ovat ylpeät, kun oivaltavat niiden merkityksen.