Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

Kun kuningas kellon käydessä kahta saapui takaisin Palais-Royaliin ja la Vallière astui huoneeseensa, oli kaikki paikoillaan, eikä pieninkään sahajauhojen hiukkanen, ei vähäisinkään lastu ollut todistamassa neitsytkammion pyhyyden loukkauksesta. De Saint-Aignan vain, joka parhaansa mukaan oli tahtonut olla työssä avullisena, oli raastanut sormensa verille ja repinyt paitansa sekä uhrannut paljon hikeä kuninkaansa palveluksessa. Varsinkin hänen kämmenensä olivat kauttaaltaan rakoilla, jotka johtuivat siitä, että hän oli kannattanut tikapuita Malicornelle. Hän oli sitäpaitsi yhden erältään kantanut portaitten viisi kappaletta, jotka olivat muodostetut kahdesta askelmasta kukin. Voimme tosiaankin sanoa, että jos kuningas olisi nähnyt hänet niin uutterassa uurastuksessa, olisi hän vannonut kreiville ikuista kiitollisuutta.

Kuten Malicorne, tarkkaan laskeskeleva mies, oli edellyttänyt, saatiin kaikki nämä työt valmiiksi neljässäkolmatta tunnissa. Puuseppää palkittiin neljälläkolmatta louisdorilla ja hän poistui peräti riemuissaan; olihan se yhtä paljon kuin hän muutoin ansaitsi kuudessa kuukaudessa.

Kukaan ei vähääkään aavistanut, mitä neiti de la Vallièren huoneen alla oli puuhattu. Mutta toisen päivän iltana, juuri kun la Vallière oli päässyt Madamen palveluksesta ja astunut suojaansa, kuului heikko rasahdus huoneen perältä. Kummastuneena hän katsahti ääntä kohti.

"Kuka siellä?" hän huudahti pelästyneenä.

"Minä", vastasi kuninkaan tuttu ääni.

"Te!.. te!" huudahti nuori tyttö, hetkiseksi luullen näkevänsä unta.

"Mutta missä sitten olette?.. Tekö, sire?"

"Täällä", vastasi kuningas, työntäen seinukkeen liuskoista yhden syrjään ja ilmestyen kuin haamu huoneen perälle.

La Vallière parahti ja vaipui koko ruumiiltaan väristen nojatuoliin.

174.
Ilmestys

La Vallière toipui pian hämmästyksestään. Kunnioittavaisella esiintymisellään kuningas tuotti tytölle enemmän luottamusta kuin hänen ilmestymisensä oli hätäännyttänyt ja huomatessaan, että nuorta kreivitärtä erityisesti säikytti kysymys, miten hän oli voinut tunkeutua kammioon, Ludvig selitti hänelle seinukkeen kätkemien portaiden rakenteen ja vakuutti, että hän ei suinkaan ollut mikään yliluonnollinen näky.

"Oi, sire", virkkoi la Vallière pudistaen vaaleata päätänsä ja hymyillen herttaisesti, "läsnä- tai poissaolevana näen teidät sieluni silmillä yhtä selvästi joka hetki."

"Ja se merkitsee, Louise?"

"Oi, sen te hyvin tiedätte, sire: se merkitsee, että tyttörukka, jonka salaisuuden te yllätitte Fontainebleaussa ja jonka te tulitte tempaisemaan takaisin ristin juurelta, ei ole hetkeäkään teitä ajattelematta."

"Louise, sinä saat minun iloni ylimmilleen."

La Vallière hymyili surullisesti ja jatkoi:

"Mutta, sire, oletteko ajatellut, että nerokas keksintönne ei voi meille olla miksikään hyödyksi?"

"Ja miksei? Sano; minä kuuntelen."

"Sentähden, sire, että asumani huone ei ole turvattu etsiskelyiltä, jos niitä tahdotaan panna toimeen. Madame voi sattua tulemaan, ja joka hetki vuorokaudesta toverini käyvät täällä. Oveni lukitseminen sisäpuolelta antaisi minut ilmi yhtä selvästi kuin jos kirjoittaisin sen päälle: 'Älkää astuko sisälle, kuningas on täällä!' Ja tiedättekö, sire, tälläkään hetkellä ei mikään estä ovea aukenemasta ja teidän majesteettianne tulemasta yllätetyksi minun luotani."

"Silloinhan", vastasi kuningas myhäillen, "minut todellakin luultaisiin aaveeksi, sillä kukaan ei voisi sanoa, mistä olen tänne tullut. Ainoastaan kummitukset kulkevat seinien ja lattiain läpi."

"Voi, sire, millainen seikkailu! Ajatelkaahan, mikä häväistysjuttu siitä syntyisi! Mitään sellaista ei vielä koskaan liene sanottu hovineidoista, eikäpä meikäläisiä tyttöparkoja ihmisten ilkeys kuitenkaan juuri sääli."

"Ja tästä kaikesta päätät, rakas Louiseni…? No, puhuppa, selitä tarkoituksesi!"

"Tarkoitan, että täytyy, ah…! Suokaa minulle anteeksi, se on hyvin kova sana…"

Ludvig hymyili.

"No?" rohkaisi hän.

"Että teidän majesteettinne täytyy juonittelujen ja yllätysten välttämiseksi poistaa portaat. Sillä joutua nähdyksi täällä, käsitättehän, sire, olisi suurempi onnettomuus kuin kohtaustemme tuottama onni."

"Mutta, rakas Louise", vastasi kuningas hellästi, "sen sijaan että poistettaisiin portaat, joilla nousen sinun luoksesi, on olemassa yksinkertaisempi keino, jota et ole tullut ajatelleeksi."

"Keino… vieläkin?.."

"Niin, vieläkin. Oi, sinä et rakasta minua niinkuin minä rakastan sinua, Louise, koska minä olen sinua kekseliäämpi!"

Tyttö katseli häntä. Ludvig ojensi hänelle kätensä, jota Louise vienosti puristi.

"Sanot", jatkoi kuningas, "että tänne tullen joutuisin yllätetyksi, koska jokainen voi saapua huoneeseesi milloin haluaa?"

"Niin, sire, tälläkin hetkellä, kun siitä puhutte, minä vapisen pelosta."

"Olkoon; mutta sinuapa ei yllätetä, jos itse laskeudut portaita pitkin alempana oleviin huoneisiin."

"Sire, sire, mitä sanottekaan!" huudahti la Vallière säikähtyneenä.

"Sinä käsität minut väärin, Louise, kun otat noin pahaksesi ensi sanastani. Tiedätkö ensinnäkin, kelle nuo huoneet kuuluvat?"

"No, kreivi de Guichelle."

"Ei, vaan herra de Saint-Aignanille."

"Dianko totta!" huudahti la Vallière.

Tämä nuoren tytön riemuitsevasta povesta singahtanut lauselma sai ikäänkuin suloisen enteen salaman välähtämään kuninkaan lemmestä laajentuneessa sydämessä.

"Niin, ystävällemme herra de Saint-Aignanille."

"Mutta, sire, minä en voi paremmin saapua de Saint-Aignanin kuin kreivi de Guichenkaan luo", uskalsi jälleen naiseksi muuttunut enkeli muistuttaa.

"Miksi et voi, Louise?"

"Mahdotonta, mahdotonta!"

"Minun mielestäni, Louise, kuninkaan turvissa voi kaikkea."

"Kuninkaan turvissa?" virkkoi tyttö rakkautta uhkuvin katsein.

"Oi, uskothan toki sanaani?"

"Minä uskon siihen poissaollessanne, sire; mutta ollessanne saapuvilla, puhuessanne minulle, nähdessäni teidät minä en enää usko mihinkään."

"Mitä pitäisi tehdä sinua rauhoittaakseni, hyvä Jumala?"

"On kunnioituksen puutetta, sen tiedän, täten epäillä kuningastaan, mutta minulle te ette ole kuningas."

"Taivaan kiitos, sitä en tahdokaan olla! Näetkö, miten koetan kaikkeni?

Kuulehan: rauhoittaisiko sinua kolmannen läsnäolo?"

"Herra de Saint-Aignaninko? Kyllä."

"Tosiaankin, Louise, lävistät sydämeni moisilla epäluuloilla."

La Vallière ei vastannut mitään, – silmäili vain Ludvigia tuolla kirkkaalla, sydämiin tunkevalla katseella. Sitten hän kuiskasi hiljaa:

"Ah, ah, en teitä epäile, eivät arasteluni teihin kohdistu."

"Suostun siis", huoahti kuningas, "siihen että herra de Saint-Aignan, jonka onnellisena etuoikeutena on sinua rauhoittaa, on kohtauksissamme aina läsnä; minä lupaan sen sinulle."

"Oikeinko totta, sire?"

"Kunniasanallani! Entä sinä puolestasi?.."

"Oi, odottakaa, tässä ei ole kaikki."

"Vieläkö jotakin, Louise?"

"Oi, kyllä. Älkää väsykö niin pian, emme vielä ole puhuneet loppuun, sire."

"No, lävistä siis lopullisesti sydämeni!"

"Käsitätte hyvin, sire, että näille kohtauksillemme herra de Saint-Aignaninkin luona täytyy olla joku järjellinen syy."

"Järjellinen syy!" toisti kuningas lempeästi moittien.

"Epäilemättä; miettikää, sire."

"Oi, sinä olet perin hienotunteinen, ja saat uskoa, että ainoa haluni on tässä suhteessa vetää sinulle vertoja. Hyvä on, Louise, tapahtuu niinkuin tahdot. Meidän kohtauksillemme tulee järkisyy, ja olen jo keksinyt aiheen."

"Siis, sire…?" virkahti la Vallière hymyillen.

"Huomisesta alkaen, jos suvaitset…"

"Huomisesta?"

"Onko se sinusta liian myöhään?" huudahti kuningas, puristaen molemmilla käsillään la Vallièren polttavaa kättä. Samassa kuului käytävästä askelia.

"Sire, sire", hätääntyi la Vallière, "joku lähestyy, joku tulee, kuuletteko? Sire, sire, paetkaa, minä rukoilen."

Yhdellä ainoalla harppauksella kuningas ponnahti tuoliltaan irtoseinän taakse.

Olipa aikakin. Kuninkaan sulkiessa seinuketta jälkeensä ovenripa kääntyi ja Montalais näyttäytyi kynnyksellä. Sanomattakin on selvää, että hän astui sisälle aivan luontevasti ja kursailematta. Älykäs tyttö kyllä tiesi, että varovainen naputus ovelle olisi merkinnyt la Vallièrelle kiusallista epäluuloisuutta hänen puoleltaan. Hän astui siis sisälle ja nopealla silmäyksellä havaittuaan kaksi tuolia hyvin lähellä toisiaan hän käytti niin paljon aikaa ihmeellisen vastahakoisen oven sulkemiseen, että kuningas ehti nostaa laskuoven ja palata de Saint-Aignanin luo.

Heikko rasahdus, jota vähemmän tarkka korva ei olisi huomannut, ilmaisi Montalaisille kuninkaan poistuneen. Silloin hänen onnistui sulkea itsepintainen ovi, ja hän lähestyi la Vallièrea.

"Jutelkaamme, Louise", virkkoi hän, "jutelkaamme vakaasti, jos tahdot."

Suuressa mielenkuohussaan Louise tunsi salaista pelkoa tuosta sanasta "vakavasti", jota Montalais oli tarkoituksellisesti korostanut.

"Hyvä Jumala, rakas Aure", äännähti hän. "Mikä nyt on?"

"Asia on niin, rakas ystävä, että Madame aavistaa koko asian."

"Minkä niin?"

"Tarvitseeko meidän selitellä, ja etkö sinä ymmärrä, mitä tahdon sanoa? Onhan sinun täytynyt huomata Madamen vaihtelevat mielentilat jo useiden päivien kuluessa. Olethan nähnyt, miten hän on kutsunut sinut luokseen, sitten lähettänyt sinut pois, sitten jälleen ottanut takaisin."

"Se on tosiaan kummallista, mutta minä olen tottunut hänen oikkuihinsa."

"Maltahan vielä. Huomasithan myöskin, miten Madame suljettuaan sinut pois huvimatkalta eilen antoi sinulle sitten määräyksen tulla mukaan."

"Enkö sitä olisi huomannut? Epäilemättä."

"No niin, Madamella näkyy nykyään olevan riittävästi tietoja, sillä hän on suoraan käynyt päämääräänsä, kun hänellä Ranskassa ei enää ole mitään asetettavana kaikkimurskaavaa tulvaa vastaan. Tiedätkö, mitä tulvalla tarkoitan?"

La Vallière kätki kasvot käsiinsä.

"Minä tarkoitan", jatkoi Montalais hellittämättä, "sitä herraa, joka mursi auki Chaillotin karmeliittiluostarin portin ja kumosi kaikki hovin ennakkoluulot niin Fontainebleaussa kuin Pariisissakin."

"Voi, voi!" valitteli la Vallière, yhä verhoten kasvojansa sormillaan, joiden välitse hänen kyyneleensä vierivät.

"Noh, älä noin antaudu surun valtaan, kun vasta olet tuskasi puolitiessä."

"Hyvä Jumalat" oihkaisi nuori tyttö levottomana. "Mitä sitten vielä on?"

"No, asia on näin. Ollen uusien apujoukkojen puutteessa täällä, kun hän on järjestään käyttänyt molempia kuningattaria, Monsieuria ja koko hovia, Madame on äkkiä muistanut erään henkilön, jolla muka on oikeuksia sinuun."

La Vallière kävi valkoiseksi kuin vahakuva.

"Se henkilö", jatkoi Montalais, "ei ole tällähaavaa Pariisissa."

"Laupias Jumala!" vaikersi Louise.

"Ellen erehdy, on hän Englannissa."

"Niin, niin", huokasi la Vallière melkein murtuneena.

"Eikö hän ole kuningas Kaarle II: n hovissa? Sano."

"Kyllä."

"No, tänä iltana on Madamen kabinetista lähtenyt kirje sillä määräyksellä, että pikalähetti pysähtymättä rientäisi Hampton Courtiin, joka kuuluu olevan kahdentoista penikulman päässä Lontoosta sijaitseva kuninkaallinen linna!"

"Ja sitten?"…

"Koska Madame kirjoittaa Lontooseen säännöllisesti kerran kahdessa viikossa ja vakinainen postinviejä oli lähetetty sinne vasta kolme päivää sitten, ajattelin, että vain perin tärkeä syy sai Madamen tarttumaan kynään. Hän on laiska kirjoittamaan, tiedäthän."

"Niin on."

"Aavistukseni sanoo siis minulle, että se kirje kyhättiin sinun tähtesi."

"Minun tähteni?" toisti onneton tyttönen kuin toimimaan asetettu kone.

"Ja nähdessäni kirjeen sulkemattomana Madamen pöydällä olin siinä lukevinani…"

"Olit siinä lukevinasi…"

"Ehkäpä erehdyin."

"Mitä?.. Sano!"

"Bragelonnen nimen."

La Vallière nousi mitä tuskallisimman järkkymyksen vallassa.

"Montalais", valitti hän nyyhkäisyjen tukahduttamalla äänellä, "häipyneet ovat jo lapsuuden ja viattomuuden hymyilevät unelmat. Minulla ei enää ole mitään sinulta eikä muiltakaan salattavaa. Elämäni on ilmeistä ja avautuu kuin kirja kaikkien luettavaksi kuninkaasta ensimmäiseen ohikulkijaan asti. Aure, rakas Aureni, mitä tehdä? Mitä tästä tulee?"

Montalais siirrähti lähemmäksi.

"Dame, kysyppä neuvoa itseltäsi", sanoi hän.

"No niin, minä en rakasta herra de Bragelonnea. Ymmärrä minua oikein, kun sanon, etten rakasta häntä. Minä rakastan häntä kuin hellin sisar rakastaisi kunnon veljeä; mutta hän ei ole minulta sellaista pyytänyt, enkä minä ole hänelle sellaista luvannut."

"No, sinä rakastat kuningasta", virkkoi Montalais, "ja se on kyllin hyvä puolustus."

"Niin, minä rakastan kuningasta", sopersi nuori tyttö, "ja kalliisti olen saanut maksaa oikeuden näiden sanojen lausumiseen. No, puhu, Montalais. Mitä voit tehdä minun puolestani tai minua vastaan nykyisessä asemassani?"

"Kysyhän selvemmin."

"Mitäpä minä sanoisin?"

"Eikö siis mitään erityisempää?"

"Ei", virkahti Louise kummastuneena.

"Hyvä! Silloin sinä pyydät minulta vain neuvoa?"

"Niin."

"Herra Raoulin suhteen?"

"En muusta."

"Se on arkaluontoista", vastasi Montalais.

"Ei siinä ei ole mitään arkaluontoista. Onko minun – pitääkseni hänelle antamani lupauksen – mentävä hänen vaimokseen vai kuuntelenko yhä kuningasta?"

"Tiedätkö, että saatat minut hyvin tukalaan asemaan", haastoi Montalais hymyillen. "Kysyt minulta, pitääkö sinun naida Raoul, jonka ystävä minä olen ja jolle tuottaisin kuolettavaa mielipahaa asettuessani neuvoillani häntä vastustamaan. Ja sitten sinä puhut, ettet enää kuuntelisi kuningasta ja minähän olen kuninkaan alamainen ja loukkaisin häntä neuvomalla sinulle eräänlaista menettelyä. Voi, Louise, Louise, sinä käsittelet mitä hankalinta pulmaa kovin keveästi!"

"Et ole minua ymmärtänyt, Aure", nuhteli la Vallière loukkaantuneena Montalaisin hiukan ilvehtivästä sävystä. "Jos puhun avioliitosta herra de Bragelonnen kanssa, teen sen siksi, että voin naida hänet tuottamatta hänelle mitään surua. Tai pitäisikö minun kuninkaan tahtoa totellen saattaa kuningas anastamaan omaisuus, joka tosin kyllä on keskinkertaista laatua, mutta jolle rakkaus luo näennäisen arvon? Minä pyydän sinua siis neuvomaan minulle jonkun keinon kunniallisesti selviytyä jommastakummasta, tai pikemminkin minä kysyn, kumpaisesta voin kunniallisemmin selviytyä."

"Rakas Louiseni", vastasi Montalais oltuaan tovin vaiti, "minä en kuulu Kreikan seitsemän viisaan joukkoon enkä tunnusta ehdottomasti muuttumattomia käytösohjeita. Mutta sen sijaan minulla on jonkun verran kokemusta, ja voin sanoa sinulle, että nainen olematta perin pulmallisessa asemassa ei koskaan pyydä sellaista neuvoa kuin sinä minulta. Kah, sinä olet antanut juhlallisen lupauksen, ja sinulla on kunniantuntoa. Jos siis sellaisen sitoumuksen tehtyäsi olet joutunut pulaan, niin ei vieraan neuvo – kaikki on rakastuneelle sydämelle vierasta, – ei siis minun neuvoni, sanon, voi sinua siitä pelastaa. En siis anna sinulle minkäänlaista ohjetta, varsinkaan kun sinuna olisin neuvon saatuani vielä enemmän ymmällä kuin ennen. Voin ainoastaan vielä toistaa: tahdotko, että autan sinua?"

"Oi, kyllä."

"Hyvä, siinä kaikki… Sano minulle, missä suhteessa tahdot minulta apua. Sano, kenen hyväksi tai ketä vastaan. Vain sillä tavoin pääsemme tuumasta toimeen."

"Mutta ensinnäkin", virkkoi la Vallière puristaen toverinsa kättä, "kenen puoltajaksi tai kenen vastustajaksi sinä itse julistaudut?"

"Sinun puoltajaksesi, jos todella olet ystäväni…"

"Etkö sinä ole Madamen uskottu?"

"Sitä hyödyllisempi voin olla sinulle. Ellen tietäisi mitään siltä taholta, en voisi sinua auttaa, eikä sinulla siis olisi mitään etua tuttavuudestamme. Ystävyysliitot elävät tällaisista molemminpuolisista palveluksista."

"Siitä johtuu, että samalla pysyt Madamen ystävättärenä?"

"Tietysti. Valitatko sitä?"

"En", sanoi la Vallière mietteissään, sillä tämä julkea avomielisyys tuntui hänestä loukkaukselta naista ja vääryydeltä ystävätärtä kohtaan.

"Hyvä on", vastasi Montalais, "sillä muutoin olisitkin hyvin hupsu."

"Sinä siis avustelet minua?"

"Kaikesta sydämestäni, varsinkin jos sinä teet minulle vastaavia palveluksia."

"Luulisin, että sinä et tunne sydäntäni", sanoi la Vallière, katsellen Montalaisia suurin, kummastunein silmin.

"Dame, se johtuu siitä, rakas Louiseni, että hoviin tultuamme olemme paljon muuttuneet."

"Miten niin?"

"Onhan se hyvin yksikertaista. Olitko sinä siellä Bloisissa Ranskan toisena kuningattarena?"

La Vallière painoi päänsä alas ja hyrähti itkuun. Montalais katseli häntä omituisesti ja tuli huoahtaneeksi: "Tyttöparka!"

Sitten hän muuttaen sävyään hymähti: "Kuningasparka!"

Suudellen Louisea otsalle hän poistui huoneeseensa, jossa Malicorne odotteli häntä.

175.
Kreivittären muotokuva

Rakkaudeksi nimitetyssä taudissa kohtaukset sairauden päästyä alkuun uudistuvat yhä lyhyemmin väliajoin. Myöhemmällä ne taas harvenevat sitä mukaa kuin paraneminen pääsee vauhtiin. Esitettyämme tämän yleensä selviönä ja erikseen lukumme johdantona, jatkakaamme kertomusta.

Seuraavana päivänä, joksi kuningas oli ehdottanut ensimmäisen tapaamisen de Saint-Aignanin luona, la Vallière työntäessään suojuskaihdinta kokoon löysi lattialta kuninkaan käsialalla kirjoitetun lappusen. Se oli tungettu sisälle laskuluukun raosta. Näin hienotuntoinen postinkulku neitsytkammioon oli Malicornen keksintöä. Nähdessään, kuinka tähdelliseksi kreivi oli joutunut kuninkaalle asuntonsa perusteella oli orléansilainen yhä pidättänyt itselleen sanansaattajan toimen, jotta suosikki ei pääsisi kokonaan hallitsevaksi, ja noin yksinkertaisesti hän oli nyt suoriutunut tehtävästä.

La Vallière luki innokkaasti kirjelmän, jossa määrättiin kohtaamishetki kello kahdeksi ehtoopäivällä ja neuvottiin, miten parkettilevyä oli käytettävä ovena.

"Laittaudu hienoksi", lisättiin jälkikirjoituksena.

Nämä loppusanat ihmetyttivät nuorta tyttöä, mutta samalla ne rauhoittivat häntä. Aika kului verkalleen, mutta lopultakin saapui sovittu hetki. Täsmällisenä kuin Hero-papitar Louise kohotti juuri kahden lyönnillä laskuluukun ja tapasi ensimmäisillä askelmilla kuninkaan, joka kunnioittavasti odotteli ojentaakseen hänelle kätensä. Tämä hienotuntoinen huomaavaisuus herätti tytössä ilmeistä liikutusta. Portaiden juurella rakastavaiset kohtasivat kreivin, joka hymyillen ja sirosti kumartaen lausui hovineidolle kiitoksensa tästä vieraskäynnistä.

Kääntyen sitten kuninkaaseen hän ilmoitti:

"Sire, miehemme on tullut."

La Vallière katsoi levottomasti Ludvigiin.

"Mademoiselle", selitti kuningas, "olenkin itsekkäästä syystä pyytänyt teitä pistäytymään tänne alas. Olen kutsuttanut luoksemme etevän maalarin, joka kykenee tapaamaan täydellisen näköisyyden, ja haluaisin teidän sallivan hänen ikuistaa piirteenne kankaalle. Jos muuten ehdottomasti vaaditte, niin muotokuva jääköön omaan haltuunne."

La Vallière punehtui.

"Te näette", jatkoi kuningas, "että me emme ole täällä edes kolmisin, vaan esiinnymme nelihenkisenä seurueena. Mutta kun meidän ei mielestämme sovi olla kahden kesken, niin olen jumala paratkoon valmis ottamaan mukaan niin monta kuin vain saatatte haluta."

Tyttö puristi hennosti kuninkaallisen rakastajan sormenpäitä. "Siirtykäämme viereiseen huoneeseen, jos teidän majesteettinne suvaitsee", esitti de Saint-Aignan.

Hän avasi oven ja antoi vieraittensa astua edellä. Kuningas ihaili takaapäin lemmittynsä helmiäisvalkoista kaulaa, jolla nuoren tytön vaaleat kutrit kähertyivät sieviksi silmukoiksi. La Vallière oli pukeutunut paksuun, vaaleanpunaisilla röyhellyksillä somistettuun vaaleanharmaaseen silkkiin. Pihkakivistä pujoteltu kaulanauha tehosti hipiän puhtoista hohdetta, ja sirot ja läpikuultavat kädet pitelivät kukkavihkoa, joka oli järjestelty orvokeista, bengalilaisista ruusuista ja hienosti hammaslaitaisista elämänlangan-lehdistä; näiden yli kohosi ikäänkuin tuoksutusmaljakkona yksinäinen haarlemilainen tulpaani, jonka harmaat ja sinipunaiset värivivahdukset olivat vaatineet puutarhurilta viiden vuoden risteytystyön, niin että tämä ihmeellinen ja muhkea muunnos olikin tullut kuninkaalle maksamaan viisituhatta livreä. Kukkavihon oli Ludvig tervehtiessään ojentanut neitoselle.

Kamarissa, jonka oven de Saint-Aignan oli avannut, odotti nuori samettitakkinen mies, jolla oli kauniit, mustat silmät ja pitkä, ruskea tukka. Maalarilla oli kangas jo asetettuna valmiiksi telineelle, värilautanen laitettuna kuntoon. Hän kumarsi neiti de la Vallièrelle niin vakavan uteliaana kuin taiteilija aina ensin tarkastaa malliansa, tervehti kuningasta hillitysti, ikäänkuin ei olisi häntä tuntenut, vaan olettanut hänet tavalliseksi aatelismieheksi, ja kehoitti kreivitärtä sitten asettumaan osoittamallensa istuimelle. Nuori tyttö omaksui heti vapaan ja luontevan asennon, keksi käsilleen hypisteltävää ja ojensi jalkansa mukavasti töyryjakkaralle. Jotta katseessakaan ei olisi mitään epämääräisyyttä tai väkinäistä ilmettä, pyysi maalari häntä vielä sovittamaan silmilleen jotakin harrastettavaa. Silloin Ludvig XIV hymyillen istuutui pieluksille rakastettunsa jalkojen juureen.

Nuori kreivitär nojailemassa taaksepäin lepotuolin selkämystä vasten ja kuningas kohottaneena häneen ihastelevan silmäilynsä, – siinä oli viehättävä ryhmä, jota taiteilija vain tarkkaili kotvasen tyytyväisenä, samalla kun de Saint-Aignan puolestaan tunsi näyn herättävän kateutta.

Maalari sai nopeasti tehdyksi luonnoksen; sitten alkoivat ensimmäiset siveltimen vedot loihtia harmaalle pohjalle viehkeän immen lempeitä ja runollisia piirteitä, – helliä silmiä ja silkkikutrien ympäröimiä rusottavia poskia. Sillaikaa rakastavaiset haastelivat melkein yksinomaan vain katseilla, jotka toisinaan sulivat niin raukeiksi, että maalarin oli keskeytettävä työnsä, välttääkseen antamasta la Vallièrelle Erysinen ilmettä. Silloin tuli de Saint-Aignan apuun: hän lausui runosäkeitä tai kertoi tuollaisia kaskuja, joista Patru tuli tunnetuksi ja Tallemant des Réaux kuuluisaksi. Väliin taas la Vallière väsyi; nyt levähdettiin, ja paikalla ilmestyi kiinalaisella posliinitarjottimella vuodenajan herkullisimpia hedelmiä ja kaiverruskoristeisessa hopeakannussa poreilevaa sherryä lisiksi tähän kuvaelmaan, josta maalarimme oli jäljennettävä vain päiväperhosen esittäjä.

Ludvig päihtyi rakkaudesta, la Vallière onnesta, de Saint-Aignan kunnianhimosta. Maalarimme kokosi muistoja vanhoiksi päivikseen. Siten kului kaksi tuntia; kello löi neljä, kun la Vallière nousi ja antoi merkin kuninkaalle. Ludvig lähestyi nyt taulua ja lausui muutamia imartelevia sanoja taiteilijalle. De Saint-Aignan ylisti yhdennäköisyyttä vakuuttaen olevansa jo varma maalauksen eloisasta onnistumisesta. La Vallière kiitti maalaria punastellen ja siirtyi viereiseen huoneeseen, jonne kuningas saattoi häntä, kutsuen mukaan de Saint-Aignanin.

"Huomiseen siis, eikö niin?" sanoi hän la Vallièrelle.

"Mutta, sire, ettekö ajattele, että minua varmasti vielä tullaan tavoittamaan ollessani poissa?"

"No, mitä siitä?"

"Miten minun silloin käy?"

"Te olette kovin arka, Louise!"

"Mutta jos Madame todella lähettää kutsun?"

"Oh", vastasi kuningas, "tuleehan toki sekin päivä, jolloin te itse sanotte minulle, että minun on uhmattava kaikkea, ollakseni teitä enää jättämättä."

"Sinä päivänä, sire, olisin järjiltäni, ja teidän majesteettinne ei saisi uskoa minua."

"Huomiseen, Louise."

Tyttö huokasi, mutta voimattomana vastustamaan kuninkaan pyyntöä hän sitten lupautui:

"Niin, koska teidän majesteettinne tahtoo."

Näin sanoen hän keveästi nousi portaita ja katosi rakastajansa näkyvistä.

"No, mitä sanotte, sire?.." kysyi de Saint-Aignan hänen lähdettyään.

"Hm, eilen pidin itseäni ihmisistä onnellisimpana, Saint-Aignan."

"Ja tänäänkö siis kenties katsotte olevanne onnettomin kuolevainen?" tiedusti kreivi hymyillen.

"En, mutta tämä rakkaus on sammumaton jano; turhaan juon, turhaan ahmin uutteruutesi hankkimia pisaroita: mitä enemmän juon, sen pahemmin janottaa."

"Se on hiukan omaakin syytänne, sire; teidän majesteettinnehan on aseman tällaiseksi sovittanut."

"Oikea huomautus."

"Niin ollen on onnellisuuden ehtona uskoa olevansa tyydytetty ja odottaa."

"Odottaa! Tunnetko muka sinä, mitä se sana merkitsee!"

"No, no, sire, älkää heittäytykö tuskailemaan. Olen jo pohtinut tilannetta ja harkitsen juuri uutta kehittelyä."

Kuningas pudisti toivottomasti päätänsä.

"Mitä! Eikö teidän majesteettiinne tyydy siihenkään?"

"No, kyllähän, hyvä de Saint-Aignan; mutta keksi, Jumalan nimessä, keksi varmasti jotakin!"

"Sire, minä otan pohtiakseni, sen enempää en voi luvata."

Kuningas tahtoi vielä tarkastella muotokuvaa, kun malli ei enää ollut nähtävissä. Hän huomautti maalarille muutamista korjattavista pikku seikoista ja poistui sitten. De Saint-Aignan hyvästeli nyt taiteilijan menemään.

Tuskin oli maalari tamineinensa kadonnut, kun Malicorne pisti päänsä oviverhojen välitse. Kreivi vastaanotti hänet avosylin, mutta silti hieman alakuloisena sävyltään; kuninkaallisen auringon tielle osunut pilvi loi varjonsa uskolliseen saattolaistähteenkin.

Malicorne huomasi ensi silmäyksellä hovimiehen katsannon verhoutumisen.

"Ohoi, herra kreivi", virkkoi hän, "jopa näen muotonne mustana!"

"Kyllä on aihettakin, totisesti, parahin herra Malicorne. Voitteko uskoa, että kuningas ei ole tyytyväinen?"

"Eikö hän olekaan hyvillään portaista?"

"Oh, kyllä portaat päinvastoin ovat miellyttäneet häntä erinomaisesti."

"Kamarien sisustusko siis ei ole ollut hänen makunsa mukaista?"

"Kas, sitä hän ei ole ajatellutkaan. Ei, kuningasta on pahoittanut…"

"Sen voin minäkin sanoa, herra kreivi: hänen majesteettinsa ei mielellään näe olevansa lemmenkohtauksessa neljäntenä. Ja ettekö te käsittänyt sitä jo ennakolta, herra kreivi?"

"Miten minä olisin voinut ottaa sitä lukuun, hyvä herra Malicorne, kun en ole muuta tehnyt kuin kirjaimellisesti noudattanut kuninkaan ohjeita?"

"Onko hänen majesteettinsa todellakin tahtonut, että olette saapuvilla?"

"Ihan ehdottomasti."

"Ja lisäksi halunnut mukaan maalarin, jonka kohtasin tuolla alhaalla?"

"Vaatinut, herra Malicorne, vaatinut!"

"No, kyllä sitten ymmärrän, pardieu, että hänen majesteettinsa on nyreissään."

"Nyreissään siitä, että hänen määräyksiään on täsmällisesti toteltu?

Mitä hittoa!"

Malicorne raapi korvallistaan.

"Mihin aikaan oli kuningas sanonut tulevansa tänne?" kysyi hän.

"Kello kaksi."

"Ja te olitte kotona odottamassa häntä?"

"Puoli kahdesta saakka."

"Kah, vai niin!"

"Lempo, olisipa ollut kaunista minun osoittaa säntillisyyden puutetta sellaisessa asiassa!"

Kreiviä kohtaan tuntemastansa kunnioituksesta huolimatta ei Malicorne voinut olla kohauttamatta olkapäitänsä.

"Entä maalari", uteli hän, "oliko kuningas kutsuttanut hänetkin kello kahdeksi?"

"Ei nimenomaan, mutta minä varasin hänet tänne jo puoleltapäivin. Onhan parempi maalarin varrota kaksi tuntia kuin kuninkaan odottaa minuuttiakaan."

Malicorne puhkesi hiljaiseen nauruun.

"No, hei, hyvä herra Malicorne", sanoi de Saint-Aignan, "myhäilkää minulle nyt vähemmän ja puhukaa enemmän."

"Niinkö vaaditte?"

"Minä rukoilen."

"No niin, herra kreivi, jos haluatte, että kuningas ensi kerralla on hiukan paremmin tyytyväinen…"

"Huomenna hän jo tuleekin."

"No, jos haluatte, että kuningas huomenna on tyytyväisempi…"

"Ventre saint-gris, kuten hänen isoisänsä sanoi, haluanko muka! Tottahan toki!"

"Niinpä kuninkaan huomenna saapuessa toimittakaakin itsellenne jotakin asiaa ulos, mutta sellaista, mitä ei sovi lykätä – välttämätöntä tehtävää."

"Ohhoh!"

"Pariksikymmeneksi minuutiksi."

"Jättäisinkö kuninkaan yksikseen pariksikymmeneksi minuutiksi?" huudahti de Saint-Aignan pelästyneenä.

"No, olkoot sanani niinkuin en olisi mitään virkkanut", lausui Malicorne vetäytyen ovea kohti.

"Ei, ei, parahin herra Malicorne, päinvastoin jatkakaa – minä alan jo ymmärtää. Entä maalari, maalari?"

"Ka, hän – hänen pitää myöhästyä puolisen tuntia."

"Puoli tuntia, arvelette?"

"Niille vaihein, niin."

"Minä teen kuten sanotte, monsieur."

"Ja varmaankin huomaatte tehneenne hyvin. Sallitteko minun tulla sitten hiukan kuulustamaan huomenna?"

"Mielihyvin."

"Minulla on kunnia olla nöyrin palvelijanne, herra de Saint-Aignan."

Ja Malicorne peräytyi syvään kumartaen.

– Ehdottomasti sillä miehellä on enemmän älyä kuin minulla, – tuumi de Saint-Aignan vastustamattoman vakaumuksen valtaamana.