Tuskin olivat he molemmin tehneet sopimuksensa la Vallièren takaisinkutsumisesta, kun kumpikin koetti kääntää sitä omaksi edukseen. Kuningas halusi nähdä la Vallièrea kaikin ajoin, mutta Madame, joka tunsi kuninkaan karvaasti pahoittelevan äskeistä alistumistansa, ei tahtonut vastustamatta luovuttaa tyttöä. Hän keräsi siis vaikeuksia kuninkaan tielle.

Tavatakseen rakastajatartaan oli kuningas kaikin mokomin pakoitettava liehittelemään kälyänsä, – tämä oli Madamen toimintatavan ytimenä. Kun hän oli ottanut siihen apulaisen ja tämä oli juuri Montalais, näki kuningas joutuvansa eristetyksi joka kerta kun hän saapui Madamen luo. Hänet ympäröitiin, eikä häntä jätetty yksikseen. Madame osoitti pakinoimisessaan kaikkihimmentävää hupaisuutta ja älykkyyttä, ja hänen poistuessaan oli Montalais valmiina asettumaan sijaiseksi. Ennen pitkää tyttö kävi kuninkaalle sietämättömäksi. Tätä tyttö odottikin. Silloin hän lähetti tuleen Malicornen. Tämä sai sanotuksi kuninkaalle, että hovissa oli eräs hyvin onneton nuori henkilö, ja kun kuningas kysyi, kuka se oli, mainitsi hän neiti de Montalaisin. Kuningas virkahti olevan aivan kohtuullistakin, että sellainen henkilö oli onneton, joka saattoi muutkin samaan tilaan. Malicorne ryhtyi selittelemään; – neiti de Montalais oli antanut hänelle ohjeet. Kuninkaalle selvisi asema, ja hän huomasi, että heti kun hän näyttäytyi, ilmestyi myöskin Madame esille, viipyi käytävissä kuninkaan lähtöön asti ja saattoi hänet ovelle, jotta hänen majesteettinsa ei saanut tilaisuutta etuhuoneissa puhutella tyttöjä.

Eräänä iltana prinsessa meni pitemmällekin. Kuningas istui naisten keskellä, kalvosimellaan suojaten kädessään pitämäänsä kirjelappua, jonka hän aikoi sujauttaa la Vallièren käteen. Madame aavisteli sitä, ja kun oli vaikea estää kuningasta menemästä minne tahtoi, oli toki yritettävä pidätellä häntä pääsemästä la Vallièren luo, tervehtimästä tätä ja pudottamasta kirjettä hänen helmaansa viuhkan tai nenäliinan taakse. Kuningas oli myös valppaana, peläten, että hänelle tahdottiin virittää paulaa. Hän nousi siirtämään nojatuolinsa luontevasti neiti de Châtillonin viereen, ryhtyen laskemaan leikkiä hänen kanssaan. Sommiteltiin pikku pilasäkeitä. Neiti de Châtillonin luota kuningas vetäysi Montalaisia kohti ja edelleen lähemmäksi de Tonnay-Charentea. Näiden temppujensa avulla oli hän vihdoin saapunut la Vallièren eteen, kokonaan peittäen hänet näkyvistä. Madame oli puuhakkaasti korjailevinaan koruompeluksensa kukkakuviota.

Kuningas näytti valkoisen paperin syrjää la Vallièrelle, ja levittäen nenäliinansa haastoi tämä silmillään: – Pankaa kirje tuohon.

Nyt kuningas asetti oman nenäliinansa nojatuolilleen ja sai sen siitä näppärästi putoamaan lattialle, joten la Vallièren sopi sujauttaa omansa nojatuolille. Kuningas otti sen huolettomasti, pisti kirjelappunsa sen poimuihin ja laski nenäliinan takaisin tuolin selkämykselle. Nyt oli la Vallièren vain ojennettava kätensä, saadakseen nenäliinan arvokkaine talletuksineen.

Mutta Madame oli nähnyt kaikki. Hän sanoi Châtillonille:

"Châtillon, olkaapa hyvä ja ottakaa kuninkaan nenäliina ylös matolta."

Nuoren tytön rientäessä tottelemaan kuningas hämmentyi, Vallière hätääntyi, ja toinen nenäliina nähtiin nojatuolin selkämyksellä.

"Ah, anteeksi! Teidän majesteetillanne on kaksi nenäliinaa", virkkoi prinsessa.

Ja kuninkaan täytyi pistää taskuunsa sekä la Vallièren nenäliina että omansa. Hän sai siten muistoesineen rakastetultaan, mutta rakastettu menetti säkeistön, jonka sepittäminen oli vienyt kuninkaalta kymmenen tuntia ja jonka neljä riviä lienevät hänestä vastanneet pitkää runoelmaa.

Emme kykene kuvailemaan kuninkaan kiukustusta ja la Vallièren pettymystä. Mutta sitten tapahtui ihan uskomaton käänne.

Kun kuningas läksi huoneisiinsa, oli Malicorne jollakin tuntemattomalla tavalla opastettuna osuttautunut eteissuojamaan. Palais-Royalin etuhuoneet olivat itsestään hämäriä, ja iltaisin ei Madamen asunnossa omistettu suurtakaan huomiota niiden valaisemiseen. Kuningas piti tästä puolihämärästä. Yleisenä sääntönä on, että rakkaus, joka saa sielun ja sydämen alituisesti leimuamaan, ei suosi valoa muualla kuin sielussa ja sydämessä.

Eteinen oli siis pimeähkö; yksi ainoa hovipoika kantoi haarakynttilää hänen majesteettinsa edellä. Kuningas käveli verkalleen ja yritti niellä kiukkuaan. Malicorne sivuutti hänet hyvin läheltä, melkeinpä törmäsi häneen, ja pyysi mitä nöyrimmin anteeksi; mutta pahantuulisena kuningas vastasi jokseenkin äkäisesti, ja miesparka hiipi ääneti tiehensä.

Ludvig meni levolle kinasteltuaan hiukan iltasella kuningattaren kanssa, ja seuraavana aamuna hän työhuoneeseen mennessään sai halun suudella la Vallièren nenäliinaa. Hän kutsui kamaripalvelijansa.

"Tuo minulle takki, joka oli eilen ylläni", virkkoi hän, "mutta varo pudottamasta siitä mitään sisältöä."

Käsky täytettiin, ja kuningas tutki itse takkinsa taskun.

Hän löysi sieltä vain oman nenäliinansa. La Vallièren oli kadonnut.

Hänen johtuessaan tästä arvailuihin ja epäilyksiin tuotiin hänelle samassa kirje la Vallièrelta. Se kuului näin:

'Oli kovin ystävällistä, rakas herrani, lähettää minulle ne kauniit säkeet! Kuinka kekseliäs ja uupumattoman harras teidän rakkautenne onkaan! Kuka voisi olla teitä rakastamatta?'

– Mitä tämä merkitsee? – ajatteli kuningas. – Tässä on joku erehdys. "Etsi tarkoin", hän sanoi kamaripalvelijalle, "nenäliinaa, jonka piti olla taskussani, ja jollet sitä löydä tai jos olet siihen koskenut…"

Hän kavahti. Tehdä nenäliinan kadottamisesta valtakunnallinen asia oli antaa hyvä aihe juorupuheille. Senvuoksi hän lisäsi: "Minulla oli sen nenäliinan sisällä tärkeä paperi, joka oli luiskahtanut laskoksien väliin."

"Mutta, sire", huomautti kamaripalvelija, "teidän majesteetillanne oli vain yksi nenäliina, ja se on tässä."

"Se on totta", mutisi kuningas hammasta purren. "Oi, köyhyys, miten sinua kadehdin! Onnellinen ken itse ottaa taskustaan nenäliinansa ja kirjelappunsa."

Hän luki uudestaan la Vallièren kirjeen, koettaen keksiä, minkä ihmeen kautta runonen oli saapunut määräpaikkaansa. Kirjeessä oli jälkikirjoitus:

'Minä toimitan sanantuojallenne tämän vastauksen, joka niin vähän on lähetyksenne arvoinen.' – No, sepä hyvä! Nyt saan tietää jotakin! – päätti hän ilahtuen.

"Kuka siellä?" huusi hän sitten; "kuka toi tämän kirjelapun?"

"Herra Malicorne", vastasi kamaripalvelija arasti.

"Tulkoon tänne."

Malicorne astui sisälle.

"Te saavutte neiti de la Vallièren luota?" virkkoi kuningas huoahtaen.

"Niin, sire."

"Ja te olette vienyt minun puolestani jotakin neiti de la Vallièrelle?"

"Minäkö, sire?"

"Niin, te."

"En suinkaan, sire, en suinkaan."

"Neiti de la Vallière nimenomaan sanoo niin."

"Oh, sire, neiti de la Vallière erehtyy."

Kuningas rypisti kulmiaan.

"Mitä peliä tämä on?" kysyi hän. "Miksi neiti de la Vallière mainitsee teitä sanantuojakseni?.. Mitä olette vienyt hänelle? Puhukaa pian, monsieur."

"Sir, minä vein neiti de la Vallièrelle nenäliinan, siinä kaikki."

"Nenäliinan… Minkä nenäliinan?"

"Sire, sillä hetkellä, kun minä eilen täällä mielipahakseni satuin teidän majesteettinne tielle, jota onnettomuutta valitan kaiken ikäni, varsinkin teidän majesteettinne ilmaiseman närkästyksen jälkeen, – niin, sillä hetkellä, sire, minä jähmetyin epätoivosta, teidän majesteettinne oli liian kaukana kuullakseen anteeksipyyntöäni, ja silloin näin jotakin valkoista lattialla."

"Ah!" äännähti kuningas.

"Kumartuessani huomasin sen nenäliinaksi. Ensi hetkessä pelkäsin, että tölmätessäni teidän majesteettianne vastaan olin saanut sen putoamaan taskustanne. Mutta kunnioittavasti tunnustellessani sitä sattuivat sormeni kirjailuun, jonka vilkaistessani havaitsin neiti de la Vallièren nimimerkiksi. Arvellen, että neiti saapuessaan oli pudottanut nenäliinansa, kiirehdin antamaan sen takaisin hänen tullessaan ulos. Siinä kaikki, mitä olen neiti de la Vallièrelle vienyt, ja rukoilen teidän majesteettianne uskomaan sanani."

Malicorne näytti niin yksinkertaiselta, niin lohduttomalta, niin nöyrältä, että kuningas kuunteli häntä ihan nautinnokseen, ja hän luki tämän sattuman hänen ansiokseen kuin jonkun hyvin tärkeän palveluksen.

"Tämä on jo toinen onnellinen kohtaamisemme, monsieur", sanoi hän. "Te voitte luottaa ystävyyteeni."

Tosiasia on, että Malicorne aivan mutkattomasti oli varastanut nenäliinan kuninkaan taskusta, tehden sen niin hienosti kuin hyvän Pariisin taskunpuhdistajat parhaimmillaan.

Madame ei saanut koskaan tätä kepposta tietää. Mutta Montalais vihjasi siitä la Vallièrelle, ja Vallière kertoi sen myöhemmin kuninkaalle, joka makeasti nauraen sille julisti Malicornen suureksi politikoksi.

Ludvig XIV oli oikeassa, niinkuin tiedämme hänen yleensäkin olleen ihmistuntija.

171.
Puutarhureista, tikapuista ja hovineidoista

Valitettavasti ei ihmeitä voi aina sattua, jotavastoin Madamen pahantuulisuus oli pysyväistä.

Viikon kuluttua kuningas ei enää saanut tilaisuutta vilkaistakaan la Vallièreen epäluuloisen katseen häiritsemättä hänen omaansa.

Kun suunniteltiin kävelyretkeä tai huviajelua, oli Madamella sadeseikkailun tai Kuninkaan tammen tarinan uudistumisen ehkäisemiseksi aina varalla pahoinvoinnin kohtaus, jonka vuoksi hän ei voinut lähteä ulos. Näin täytyi hovineitojenkin pysyä kotona.

Minkäänlaiseen yölliseen vierailuun ei ollut tilaisuutta varsinkaan sen jälkeen kun kuningasta oli kohdannut juuri tässä suhteessa mitä kiusallisin vastoinkäyminen. Hän oli eräänä iltana ottanut de Saint-Aignanin mukaansa ja aikonut pistäytyä la Vallièren luo kuten Fontainebleaussa. Mutta hän oli tavannut ainoastaan neiti de Tonnay-Charenten, joka oli hätääntynyt parkumaan tulta ja varkaita, hälyttäen paikalle parven kamarineitoja, katsastajattaria ja hovipoikia; ja de Saint-Aignan, joka oli jäänyt yksin pelastaakseen herransa kunnian, sai leskikuningattarelta ja Madamelta ankaran nuhdesaarnan. Lisäksi oli hänelle seuraavana päivänä saapunut kaksi haastekirjettä Mortemartin suvulta. Vain kuninkaan väliintulo ehkäisi kaksintaistelut. Ylläkerrottu kommellus oli johtunut siitä, että Madame oli äkkiä määrännyt hovineitonsa vaihtamaan asuntoa, jolloin la Vallière ja Montalais sijoitettiin emäntänsä omaan sisähuoneeseen.

Mikään yhteys ei siis enää ollut mahdollista, ei edes kirjeitä välityksellä. Niiden lähetteleminen Madamen kaltaisen teräväsilmäisen, kiivasluontoisen kaitsijan vaaniessa tiesi mitä suurimpiin vaaroihin antautumista. Voi arvata, millaiseen jatkuvan ärtyisyyden ja kasvavan suuttumuksen tilaan nämä alituiset neulanpistot saattoivat jalopeuran. Kuningas kiusasi itseään tuumiskelemalla keinoja, mutta kun hän ei avannut sydäntään Malicornelle enempää kuin d'Artagnanillekaan, hän ei saanut mitään päätetyksi. Malicorne yritti kyllä silloin tällöin muutamilla sankarillisilla välähdyksillä rohkaista kuningasta täydelliseen luottamukseen. Mutta vaikka tämä alussa puraisikin syöttiä, peräytyi hän kuitenkin pian häpeäntunteen tai epäluuloisuuden vallassa.

Niinpä eräänä iltana kuninkaan kulkiessa puutarhan läpi ja kaihomielin katsellessa Madamen ikkunoihin Malicorne törmäsi puksipuupensaikkoon kätkettyjä tikapuita vasten ja virkkoi kerallaan kuninkaan takana astuvalle Manicampille, joka ei ollut mitään huomannut:

"Etkö nähnyt, että juuri törmäsin tikapuihin ja olin vähällä kaatua?"

"En", vastasi Manicamp hajamielisenä, kuten tavallista: "mutta etpä sentään näy kaatuneen?"

"Se ei muuta asiaa! On silti yhtä vaarallista antaa tikkaiden tuolla tavoin virua pensasrivin alla."

"Niinpä kyllä, niihin voi loukata itsensä, varsinkin jos ei tule varoneeksi."

"Sitä en tarkoittanut, vaan tahdoin sanoa, että on vaarallista noin jättää tikapuita hovineitosten ikkunain alle."

Ludvig säpsähti huomaamattomasti.

"Miten niin?" kysyi Manicamp.

"Puhu kovemmin", kuiskasi Malicorne nyhjäisten häntä kyynärpäällään.

"Miten niin?" toisti Manicamp äänekkäämmin.

Kuningas heristi korviaan.

"No, nämäkin tikapuut ovat yhdeksäntoista jalkaa pitkät, juuri parahiksi ulottuakseen ikkunain alustaan."

Vastauksen asemesta Manicamp vain haaveili.

"Kysy minulta toki, minkä ikkunoiden", kuiskasi hänelle Malicorne.

"Mutta mistä ikkunoista sitten puhut?" kysyi Manicamp ääneen.

"Madamen ikkunoista."

"Ohhoh!"

"Kah, en tarkoita, että kukaan uskaltaisi kiivetä Madamen luo. Mutta Madamen suojamassa nukkuvat vain ohuen väliseinän eroittamina neidit de la Vallière ja de Montalais, jotka molemmat ovat hyvin sieviä naikkosia."

"Vain ohuen väliseinänkö takana?" virkkoi Manicamp.

"Kas, tuolta näkyy hyvin kirkas valo Madamen huoneesta. Näetkö noita kahta ikkunaa?"

"Näen kyllä."

"Ja himmeämmin valaistun ikkunan toisten vieressä? Näetkö senkin?"

"Mainiosti."

"Se on hovineitojen ikkuna. Kas, helteisen illan vuoksi neiti de la Vallière tuolla juuri avaa ikkunaansa. Ah, kuinka hyvin voisi peloton rakastaja nousta juttelemaan hänelle, jos aavistaisi nämä yhdeksäntoista jalkaa pitkät tikkaat, jotka ulottuvat juuri ikkunalaudan alle!"

"Mutta sanoithan, että tyttö ei ole yksinään? Eikö neiti de Montalais asu hänen kanssaan?"

"Neiti de Montalaisia ei tarvitse ottaa lukuun. Hän on tytön lapsuudenystävä ja peräti hartaasti kiintynyt toveriinsa, oikea kaivo, johon voi huoletta upottaa kaikki salaisuudet."

Ainoakaan sana tästä keskustelusta ei jäänyt kuninkaalta kuulematta.

Olipa Malicorne huomannut kuninkaan hiljentäneen askeleitansakin, suodakseen hänelle aikaa puhua loppuun.

Portille saavuttua Ludvig jättikin kaikille muille hyvästi paitsi Malicornelle. Se ei ihmetyttänyt ketään, sillä tiedettiinhän kuninkaan olevan rakastunut ja aavisteltiin hänen sepittelevän kuutamorunoja. Tosin ei tänä iltana ollut kuutamoa, mutta kuningas saattoi runoilla kuitenkin. Kaikki lähtivät. Silloin kuningas kääntyi kunnioittavasti odottelevaan Malicorneen päin.

"Mitä te äsken puhuitte tikapuista, herra Malicorne?" hän kysyi.

"Minäkö, sire, – puhuinko minä tikapuista?"

Ja Malicorne kohotti silmänsä taivaalle ikäänkuin tavoitellakseen muististaan häipyneitä sanoja.

"Puhuitte… yhdeksäntoista jalkaa pitkistä."

"Ah, niin, sire, se on totta! Mutta minä puhuin herra de Manicampille, ja olisin vaiennut, jos olisin arvannut teidän majesteettinne kuulevan pakinaamme."

"Ja miksi olisitte vaiennut?"

"En olisi tahtonut toimittaa nuhteita puutarhurille, joka ne on sinne unohtanut… miesparka!"

"Hänelle ei tule mitään… Mutta millaiset tikapuut ovat?"

"Tahtooko teidän majesteettinne nähdä?"

"Kyliä."

"Mikään ei ole helpompaa. Ne ovat tuolla, sire."

"Pensastossako?"

"Aivan."

"Näyttäkää ne minulle."

Malicorne kääntyi takaisin, vieden kuninkaan tikkaiden luo.

"Tuossa ne ovat, sire", virkkoi hän.

"Vetäkää ne vähän ulommaksi."

Malicorne kiskoi tikapuut käytävälle. Kuningas käveli pitkinpuolin niiden vieressä.

"Hm!" virkahti hän… "Sanotte näiden olevan yhdeksäntoista jalan pituiset?"

"Niin, sire."

"Yhdeksäntoista jalkaa on paljon; minä en usko niitä niin pitkiksi."

"Tässä näkee ne huonosti, sire. Jos tikapuut olisivat pystyssä esimerkiksi puuta tai seinää vasten, niin näkisi paremmin, sillä vertailu auttaisi paljon."

"Oh, ei väliä, herra Malicorne, mutta vaikea minun on uskoa, että nämä tikapuut ovat yhdeksäntoista jalan mittaiset."

"Vaikka tiedän, kuinka tarkkasilmäinen teidän majesteettinne on, olisin kuitenkin valmis lyömään vetoa."

Kuningas pudisti päätänsä.

"On varma todistuskeino", ehdotti Malicorne. "Jokainen tietää, sire, että palatsin pohjakerta on kahdeksantoista jalkaa korkea."

"Se on totta, sen kyllä voi tietää."

"No niin, nostamalla tikapuut seinää vasten voisi mitata."

"Totta kyllä."

Malicorne kohotti tikkaat kuin höyhenen ja asetti ne muuria vasten. Hän valitsi tai sattuma valitsi juuri la Vallièren makuusuojan ikkunan tähän kokeeseen. Tikapuut ulottuivat ihan ikkunan alustukeen eli melkein ikkunalautaan asti, niin että niiden lähinnä ylimmälle askelmalle kohonnut keskimittainen mies, jollainen kuningaskin oli, saattoi helposti jutella kammion asujain tai oikeammin asujatarten kanssa.

Tuskin olivat tikkaat pystytetyt, kun kuningas kaikesta teeskentelystä luopuen alkoi nousta puolapuita, Malicornen tukiessa tikkaita. Mutta hän oli päässyt vasta puoliväliin, kun sveitsiläisten partio ilmestyi puutarhaan, rientäen suoraa päätä tikapuita kohti.

Kuningas astui kiireisesti alas ja lymysi pensasryhmään. Malicorne ymmärsi, että hänen oli uhrauduttava. Jos hänkin kätkeytyisi, niin etsittäisiin, kunnes hän tai kuningas tai ehkä molemmat löytyisivät. Parempi oli, että hänet tavoitettaisiin yksin. Malicorne piiloutui sentähden niin kömpelösti että vartijat löysivät vain hänet.

Kiinni siepattuna Malicorne vietiin suoraan vahtimajaan, siellä hän mainitsi nimensä, jolloin hänet heti tunnettiin. Sillävälin oli kuningas pensasryhmästä toiseen hiiviskellen saapunut asuntonsa pikkuportaille hyvin nolostuneena ja ennen kaikkea pettyneenä, sitäkin enemmän, kun pidätyksen melu oli vietellyt la Vallièren ja Montalaisin ikkunaansa ja Madamekin kahden kynttilän välissä oli ilmestynyt omaansa kysellen mitä oli tekeillä.

Tällaikaa oli Malicorne vedonnut d'Artagnaniin, ja tämä kiirehti hänen kutsustaan paikalle. Mutta joskaan hänen ei ollut vaikea saada d'Artagnania ymmärtämään yskä, ei näiden kahden nokkelan ja älykkään miehen silti mitenkään onnistunut antaa seikkailulle sopivampaa luonnetta. Malicornella ei ollut muuta neuvoa kuin myöntää yrittäneensä Montalaisin luo, kuten herra de Saint-Aignan oli saanut syykseen yrityksen tunkeutua neiti de Tonnay-Charenten huoneeseen. Madame oli taipumaton kahdestakin syystä. Ensiksikin oli herra Malicornen yritys hiipiä ikkunasta yön aikaan ja tikapuiden avulla Montalaisia tapaamaan rangaistava teko, jota ei voinut jättää sikseen. Ja toiseksi, jos Malicorne sensijaan olisi toiminut omasta puolestaan, oli ollut välittäjänä la Vallièrelle ja eräälle henkilölle, jota hän ei tahtonut mainita, oli rikos vielä paljon suurempi, koskapa kaikkisovittavaa intohimoa ei silloin ollut häntä puolustamassa.

Madame nosti siis kovan melun ja toimitti Malicornen eroitetuksi Monsieurin palveluksesta, ollenkaan ajattelematta, sokea naisparka, että Malicorne ja Montalais pitivät häntä vallassaan hänen de Guichen luo tekemänsä vierailun ja monien muiden arkaluontoisten seikkain avulla. Raivostunut Montalais tahtoi heti kostaa, mutta Malicorne osoitti hänelle, että kuninkaan tuki oli koko maailman epäsuosiota merkitsevämpi ja että oli kaunista kärsiä kuninkaan puolesta.

Malicorne oli oikeassa. Ja vaikka Montalais oli nainen, jopa kymmenkertaisesti nainen, sai hän tytön mukautumaan käsitykseensä. Ja kiirehtikäämme mainitsemaan, että kuningaskin puolestaan oli lohdutuksessa avullisena. Ensiksi hän maksatti Malicornelle viisikymmentätuhatta livreä menetetyn paikan korvaukseksi. Sitten Ludvig otti hänet omaan talouteensa, mielissään siitä, että täten sai kostaa Madamelle kaikki kärsimykset, joita tämä oli hänelle ja la Vallièrelle tuottanut.

Mutta kun kuninkaalla ei enää ollut Malicornea nenäliinojaan varastamassa ja tikapuita mittaamassa, joutui rakastajarukka neuvottomaksi. Ei enää ollut toivoa koskaan lähestyä la Vallièreä, niin kauan kun tämä viipyi kuninkaallisessa palatsissa. Kaiken maailman arvonimistä ja rahasummista ei ollut tässä apua.

Onneksi Malicorne valvoi. Hän keksi tilaisuuden tavata Montalaisin. Tosin tyttökin puolestaan teki parhaansa päästäkseen Malicornen pakeille.

"Mitä teet öisin Madamen luona?" kysyi hän nuorelta tytöltä.

"No, yöllähän minä nukun", vastasi tämä.

"Mitä, nukutko sinä?"

"Tietysti."

"Mutta onhan hyvin väärin nukkua. Nukkuminen ei ole sopivaa tytölle hänen tuntiessaan sellaista surua kuin sinä."

"Millaista surua minä sitten tunnen?"

"Eikö poissaoloni syökse sinua epätoivoon?"

"Ei tietenkään, kun sinä olet saanut viisikymmentätuhatta livreä ja paikan kuninkaan luona."

"Mitä siitä? Kyllä sinä kovin murehdit, kun et enään näe minua niinkuin ennen. Olet epätoivoissasi varsinkin siitä, että olen menettänyt Madamen luottamuksen, eikö totta? Puhu."

"Oh, kyllä se on totta."

"No niin, se murhe estää sinut öisin nukkumasta, ja silloin sinä nyyhkyttelet, huokailet, niistää nuhistelet nenääsi kymmenen kertaa minuutissa."

"Mutta, rakas Malicorneni, Madamehan ei siedä asunnossaan pienintäkään melua."

"Tottahan toki minä hyvin tiedän, että hän ei voi sellaista sietää, ja sanonpa sinulle, että hän kuullessaan niin syvää surua ennen pitkää ajaa sinut luotansa."

"Jo käsitän."

"Se on hyvä."

"Mutta mitä sitten tapahtuu?"

"Sitten la Vallière nähdessään itsensä sinusta eroitetuksi tietysti voihkii ja valittelee yökaudet niin kamalasti, että saattaa emäntänsä suurempaan epätoivoon kuin te molemmin."

"Sitten hänet sijoitetaan toiseen huoneeseen."

"Niin, mutta mihin?"

"Mihinkö? Onko herra Kekseliäs joutunut ymmälle?"

"En suinkaan; annettakoon hänelle mikä huone tahansa, siitä tulee mukavampi kuin vuodekomero Madamen suojassa."

"Totta kyllä."

"Hyvä on; alappa nyt ruikutella valitusvirsiäsi jo tänä yönä."

"En unohda sitä."

"Ja vie kehoitukseni la Vallièrellekin."

"Älä pelkää, hän nyyhkyttelee jo riittävästi itsekseen."

"No, itkeköön hän tästälähin aivan ääneen."

Ja he erkanivat.