Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

140.
Malaga!

Kunnianhimon ja rakkauden täten käydessä pitkällistä kilvoitteluansa oli muuan henkilömme, jota kenties kaikkein vähimmin sopi syrjäyttää, joutunut kovin huomaamattomaksi, unohdetuksi, onnettomaksi.

Niin, d'Artagnan!

D'Artagnan oli tosiaan ikäänkuin lakannut olemasta. Hänellä ei ollut mitään tekemistä tässä loistokkuuden ja kevytmielisyyden maailmassa. Kaksi päivää saateltuaan kuningasta Fontainebleaussa ja katseltuaan hallitsijansa esiintymistä milloin haaveellisessa paimenosassa, milloin koomillisena muinaisuuden urhona, oli muskettisoturi tuntenut, että tämä kujeilu ei riittänyt antamaan hänen elämälleen sisältöä.

Alituiseen hänet pysähdytti joku kysymyksellä:

"Miten tämä puku teidän mielestänne sopii minulle, herra d'Artagnan?"

Hän vastaili rauhallisen ivallisella äänellään:

"Kas, tehän olette komea kuin punatakkinen apina Saint-Laurentin markkinoilla."

Sellaisia kohteliaisuuksia d'Artagnan jakeli ollessaan sillä tuulella; muiden asiaksi jäi päättää, kannattiko niistä kiittää.

Harrastusta herättävänä kysymyksenä oli myös:

"Miten te pukeudutte täksi iltaa, herra d'Artagnan?"

Vastaus kuului:

"Minä riisuudun."

Ja sille naisetkin nauroivat.

Mutta kun muskettisoturi kahden tuollaisen päivän perusteella oivalsi, että koko leiskumiseen ei kätkeytynyt mitään vakavaa ja että kuningas oli näköjään täydellisesti unohtanut Pariisin, Saint-Mandén ja Belle-Islen; että herra Colbert hautoi mielessään pelkkiä värillisiä lyhtyjä ja ilotulituksia; että naiset olivat valmistautuneet vähintään kuukaudeksi vain antamaan ja ottamaan vastaan silmäniskuja; d'Artagnan pyysi kuninkaalta lomaa yksityisasioitansa varten.

Kapteenin esittäessä hänelle anomuksensa oli kuningas tanssimisen voivuttamana juuri menemässä makuulle.

"Tahdotteko jättää minut, herra d'Artagnan?" kysyi hän hämmästyneenä. Ludvig XIV ei milloinkaan käsittänyt, että kukaan saattoi hänestä eritä saatuansa ylhäiseksi kunniakseen oleskella hänen läheisyydessään.

"Sire", selitti d'Artagnan, "minä jätän teidät, kun en voi millään tavoin hyödyttää teitä. Oi, jospa edes voisin tanssiessanne pidellä tasapainotankoa, niin asia olisi toinen!"

"Mutta, hyvä herra d'Artagnan", huomautti kuningas ihan vakavasti, "vain nuorallatanssijat käyttävät tankoa."

"Kah, niinkö!" jatkoi muskettisoturi hienolla ivallaan; "sitä en tiennyt."

"Ettekö siis ole nähnyt minun tanssivan?" kysyi kuningas.

"Kyllähän; mutta minä olen luullut, että tämä kaikki oli vasta vaikeampien tehtävien harjoittelua. Olen erehtynyt; sitä suurempi syy minun poistua. Sanon vieläkin, sire: te ette tarvitse minua, ja jos asiat muuttuvat, niin teidän majesteettinne tietää kyllä, mistä minut saa käsille."

"Hyvä on", vastasi kuningas ja myönsi loman.

Niinpä emme etsikään d'Artagnania Fontainebleausta; se olisi turhaa. Mutta lukijan luvalla tavoitamme hänet Rue des Lombardsin varrelta Kultaisesta Huhmaresta, arvoisan ystävämme Planchetin asunnosta.

Kello on kahdeksan illalla; on lämmin, välikerrassa on ikkuna avoinna. Muskettisoturin sieraimiin kohoaa mausteiden tuoksua, johon sekaantuu katuloan huurua vähemmän hienona, mutta voimakkaampana hajuhermojen kutkuttimena.

D'Artagnan loikoo suunnattomassa matalaselkäisessä nojatuolissa, jalat läheiselle jakkaralle laskettuina, koko mies niin tylppänä kulmana kuin mittausoppi voi koskaan tuntea. Kädet ovat liittyneet ristiin pään yli, joka on retkahtanut vasemmalle olkapäälle. Tavallisesti niin ovelat ja eloisat silmät tuijottavat melkein verhoutuneina, ja niiden muuttumattomana näköpisteenä on savupiippujen väliin jäänyt pikku nurkkaus sinitaivasta, – juuri parahultainen kaistale paikkatilkuksi sellaiseen linssi- tai papusäkkiin, jotka olivat pohjakerran myymälän päävarastona.

Siten ojentautuneena, siten tylsistyneenä ikkunantakaisessa tirkistelyssään, d'Artagnan ei enää ole soturi, ei enää kuninkaallisen palatsin upseeri, vaan poroporvari siinä röhöttää sulatellen päivällistänsä illallissyönnin valmisteluksi tai kuluttelee aikaansa makuullemenoon asti, aivot puutuneina umpeen kaikilta ajatuksilta, kun aineellisuus ankarasti vartioitsee älyn pääsyteitä ja pitää visusti huolta siitä, että pääkuoreen ei hiivi ulkoisen mielteen sanaakaan.

Kuten sanottua, oli jo yö tulossa. Valoja sytytettiin myymälässä, samalla kun yläkerran ikkunat suljettiin; palovartion epätasaista tömistelyä kuului kadulta. Mutta d'Artagnanille ei yhä ollut olemassa muuta kuin tuo sininen kaistale taivasta.

Muutaman askeleen päässä hänestä makasi Planchet kokonaan varjossa rähmällään maissisäkin päällä, käsivarret leuan tukena, ja katseli, kuinka muskettisoturi mietti, uneksi tai nukkui silmät auki. Tätä tarkkailua oli kestänyt jo varsin kauan, ja viimein Planchet yritti saada kohtaukseen vaihtelua.

"Hm, hm!" äänteli hän.

D'Artagnan ei hievahtanut.

Maustekauppias käsitti, että oli turvauduttava tehokkaampaan keinoon, ja perusteellisen harkinnan jälkeen hän näissä olosuhteissa katsoi viisaimmaksi kierähtää säkiltä lattialle, saadakseen sadattaa:

"No, minua epattoa!"

Mutta putoamisen jyrähdyksestä huolimatta ei d'Artagnan, joka elämänsä varrella olikin kuullut monenlaista melua, näyttänyt olevan millänsäkään siitä. Koko mätkähdys sitäpaitsi miltei huventuikin jyhkeiden vankkurien jyrinään, jotka kivillä lastattuina tulivat Saint-Médéric-kadulta.

Kuitenkin oli Planchet huomaavinaan d'Artagnanin suupielissä jotakin hymyn värettä äänettömänä hyväksymisenä hänen määritelmälleen. Se rohkaisi häntä kysymään:

"Nukutteko, herra d'Artagnan?"

"En, Planchet, en edes nuku", vastasi muskettisoturi.

"Minua kovasti surettaa, kun sanotte edes", pahoitteli Planchet.

"Ka, miksi? Eikö se ole siisti sana, Planchet?"

"On toki, herra d'Artagnan."

"No, missä vika?"

"Se sana vain huolestuttaa minua."

"Selitä minulle se huolesi, Planchet", pyysi d'Artagnan.

"Kun sanotte, että te ette edes nuku, niin se on samaa kuin että teillä ei ole unenkaan lohdutusta. Taikka paremminkin se on kuin virkkaisitte minulle: Planchet, minun on hirmuisen ikävä."

"Etkö tiedä, ettei minua milloinkaan vaivaa ikävä?"

"Paitsi nykyisin."

"Joutavia!"

"Herra d'Artagnan, siitä on nyt kahdeksan päivää, kun te tulitte takaisin Fontainebleausta; kahdeksaan päivään ei teillä ole enää ollut mitään käskyjä annettavina, ei komppaniaanne komenneltavana. Te kaipaatte muskottien kalinaa, rumpujen pärrytystä ja koko komeutta; kyllähän minä vanhana sotilaana sen ymmärrän."

"Planchet", vastasi d'Artagnan, "vakuutan sinulle, että viihdyn mainiosti."

"Vaikka makailette siinä kuin kuollut?"

"Ystäväiseni, silloin kun minä olin La Rochellen piirityksessä, – niin, ja sinä myös, – no, meidän ollessamme La Rochellen piirityksessä muuan arabialainen oli siellä aika peijooni tähtäämään kenttätykkejä. Hän oli nokkela miekkonen, vaikka tummapintainen kuin sinun puotisi oliivit. Ja kun tämä arabialainen oli syönyt vankasti tai suoriutunut hyvästä työrupeamasta, oli hänen tapanaan heittäytyä loikoilemaan niinkuin minä nyt ja sauhutella ties mitä loihtulehtiä pitkällä torvella, jossa oli merenvahasta imuke; ja jos joku upseeri ohimennessään morkkasi häntä alituisesta makailemisesta, vastasi hän tyynesti: 'Parempi istualla kuin seisoalla, makuulla kuin istualla, kuolleena kuin makuulla.'"

"Se oli kolkko murjaani sekä karvaltansa että puheissaan", sanoi Planchet; "kyllä muistan hänet hyvin. Hän katkoi protestanttien päitä suureksi nautinnokseen."

"Aivan oikein, ja palsamoitsi niistä sitten ehjät."

"Niin, ja siinä puuhatessaan yrtteineen ja ruohoineen hän oli kuin vasuntekijä pujottelemassa punonnaisiaan."

"Niin, Planchet, niin, varmastikin sama mies."

"Onhan sitä minullakin muistia."

"Sen tiedän ennestään; mutta mitä sanot hänen ajatuskannastaan?"

"Kyllähän se ajatelma minun nähdäkseni osuu kohdalleenkin, mutta yhtä hyvin sitä voi sanoa typeräksi."

"Selitähän lähemmin, Planchet."

"No, onhan tosin aina parempi istualla kuin seisoalla, silloin kun ihminen on väsynyt, – ja erityisinä hetkinä…" Planchet hymyili veitikkamaisesti. "Saattaa myös usein olla pahempi makuulla kuin istualla. Mutta mitä siihen tulee, että olisi muka parempi kuolleena kuin makuulla, niin se on minusta silkkaa pötyä. Minä annan ehdottoman etusijan vuoteelle, ja ellette te ole samaa mieltä, niin te olette ikävystynyt pilalle, niinkuin minulla jo oli kunnia huomauttaa teille."

"Tunnethan Lafontainen, Planchet?"

"Saint-Médéric-kadun rohdoskauppiaan?"

"Ei, vaan satusepon."

"Ahaa, – 'Korppi kerran istui puussa'?"

"Oikein; no, minä olen niinkuin hänen jäniksensä."

"Onko häneltä siis jäniskin?"

"On kaikenkaltaisia eläimiä."

"No, mitä se jänis tekee?"

"Uneksii."

"Ka, ka!"

"Ja minä olen lyöttäytynyt Lafontainen jänikseksi, – minä unelmoitsen."

"Te unelmoitte?" virkahti Planchet levottomana.

"Niin, myöntänethän talosi kyllin synkäksi, jotta se voi saada miehen miettivälle päälle, Planchet?"

"Teillä on kuitenkin näköala kadulle, monsieur."

"Pardieu, kehutko sitä, häh?"

"On sentään totta, monsieur, että jos asuisitte pihan puolella, teitä ikävyst… tuota, mietityttäisi vielä enemmän."

"Ma foi, enpä tiedä, Planchet."

"Mutta jos", virkkoi maustekauppias, "jos tuumittelunne olisikin sitä lajia, mikä johti teidät asettamaan kuningas Kaarle II: n takaisin valtaistuimelle…" Ja Planchetilta pääsi naurahdus, jossa oli todellista merkitystäkin.

"Voi, Planchet-veikkoseni", sanoi d'Artagnan, "sinä käyt kunnianhimoiseksi!"

"Eikö ole mitään muuta kuningasta syrjäytettynä vallasta, herra d'Artagnan, tai toista Monkia pistettävänä kirstuun?"

"Ei, hyvä Planchet, kaikki kuninkaat könöttävät nykyään valtaistuimellaan… kenties vähemmän tukevasti kuin minä tällä tuolilla, mutta valtikkaa kumminkin heiluttelevat."

Ja d'Artagnan huokasi.

"Herra d'Artagnan", ilmoitti Planchet, "ihan minun tulee teitä surku."

"Sinä olet kovin hyväsydäminen, Planchet."

"Minä uumoilen pahaa, Jumala paratkoon."

"Mitä niin?"

"Että te laihdutte, herra d'Artagnan."

"Ohoh!" sanoi d'Artagnan jymäyttäen rintakehäänsä, joka kumahti kuin tyhjä haarniska; "mahdotonta, Planchet."

"Ja katsokaas", jatkoi Planchet sydämellisen myötätuntoisesti, "jos te alatte riutua minun luonani…"

"No, entä sitten?"

"Silloin tekisin onnettoman tekosen."

"Älähän!"

"Kyllä vainkin."

"Mitä tekisitkään? Annas kuulla!"

"Etsisin käsiini sen, joka tuottaa teille mielenkarvautta."

"Vai niin, nyt haudon karvasta mieltäkin!"

"Kyllä teitä sapettaa."

"Ei, Planchet, ei."

"Kyllä, sanon minä. Sisuanne kaivelee, ja te laihdutte."

"Olenko laihtumassa? Näinköhän!"

"Ihan silmin nähden… malaga! Ja jos yhä laihdutte, niin sieppaankin säiläni ja lähden suoraa päätä sivaltamaan herra d'Herblaylta kurkun poikki."

"He-heh!" äännähti d'Artagnan tempautuen istuvaan asentoon; "mitä sanotkaan, Planchet? Mitä tekemistä herra d'Herblayn nimellä on sinun pippuripussiesi seassa?"

"Hyvä, hyvä! Kiukustukaa vain, ja sättikää minua, jos mielenne tekee; mutta morbleu, minä tiedän mitä tiedän."

Planchetin viime purkauksen ajaksi oli d'Artagnan asettunut siten, ettei häneltä jäänyt näkemättä toisen ainoakaan ilme: hän istui kyynärpäät polviin tuettuina ja kaula ojolla arvoisaan maustekauppiaaseen päin.

"Kuules nyt", tiukkasi hän, "selitähän vähän ja sano minulle, kuinka saatoit äityä noin nurjamieliseksi. Herra d'Herblay, sinun entinen esimiehesi, minun ystäväni, kirkon mies, piispaksi ylennyt muskettisoturi – kohottaisitko muka miekkasi häntä vastaan, Planchet?"

"Vaikka isääni vastaan, kun näen teidät sellaisessa tilassa."

"Herra d'Herblay, aatelismies!"

"Viis minä hänen aateluudestaan, kun tiedän, että hän myrryttää unenne. Ja pahat unet kuihduttavat. Malaga! Minä en tahdo, että herra d'Artagnan lähtee talostani laihempana kuin oli tullessaan."

"Mistä peijakkaasta johdut luulottelemaan, että hän tuottaa minulle huonoja näkyjä? Selitä, selitä, – noh!"

"Teillä on jo kolmena yönä ollut painajainen."

"Minulla?"

"Niin, teillä, ja vääntelehtiessänne te hoette: 'Aramis! Luihu Aramis!'" "Kah, olenko hölpötellyt sellaista?" virkahti d'Artagnan rauhattomana.

"Kyllä, sitä olette valittanut, niin totta kuin nimeni on Planchet!"

"No, mitäpä siitä. Eihän unista ole taikaa."

"On tässä tapauksessa, sillä joka kerta kun olette näinä kolmena päivänä käynyt ulkosalla, te olette palatessanne aina tiedustanut minulta: 'Oletko nähnyt herra d'Herblayta?' taikka toisekseen: 'Onko tänne tullut minulle kirjettä herra d'Herblaylta?'"

"Mutta on kaiketi luonnollista, että kaipaan kuulumisia rakkaasta ystävästä?" sanoi d'Artagnan.

"Ei surkastuaksenne sentään."

"Minä rupeankin lihomaan, Planchet; annan sinulle kunniasanani."

"Hyvä on, monsieur, se on sillä autettu; te ette totisesti syö sanaanne!"

"Minä heitän näkemästä unia Aramiksesta."

"Sepä erinomaista!"

"En enää kysele sinulta, onko herra d'Herblaylta tullut kirjettä."

"No, kaikki on sitten kunnossa!"

"Mutta selitä nyt minulla eräs seikka."

"Puhukaa, monsieur."

"Teen aina huomioita…"

"Sen tiedän hyvin."

"Puheessasi esiintyi äsken merkillinen voimasana…"

"Malaga! Niinkö?"

"Aivan."

"No, sehän sopii maustekauppiaan sadatukseksi."

"Kyllä vainkin, – kuivatun rusinalajin nimenä."

"Se on minun vimmastusvalani; kun en ole pysyä nahoissani, silloin minä lausahdan: malaga!"

"Mutta minä en ole milloinkaan ennen kuullut sinun käyttävän sitä kirousta."

"Minulle onkin se vasta hiljan annettu, monsieur."

Ja sen sanoessaan Planchet vilkutti veitikkamaisesti silmäänsä, kääntäen puoleensa d'Artagnanin koko huomion.

"Ohoi!" äännähti hän.

"Hei vaan!" vastasi Planchet.

"Kas, kas, Planchetilla on omat kurinsa!"

"Perhanassa, monsieur", sanoi maustekauppias, "minä en ole niinkuin te, minä en tahdo elää mietiskellen."

"Siinä teet väärin."

"Tarkoitin: ikävissäni, monsieur. Meillä on vain lyhyt aika elääksemme; miksemme käyttäisi sitä mieluisimmalla tavalla?"

"Näytpä olevan epikurolainen järkeilijä, Planchet?"

"Mikä minua estäisi? Käsi on kunnossa kirjoittamiseen, sokerin ja pippurin punnitsemiseen; jalka jaksaa tanssia ja kestää kävelyretkiä; hampaat eivät väsy jauhamasta, vatsa sulattelee vielä vaivatta, eikä sydänkään ole pilalle näivettynyt. No niin, monsieur…"

"No mitä, Planchet?"

"No, sitä juuri…" lausui maustekauppias kämmeniänsä hykerrellen.

D'Artagnan heitti toisen jalkansa ristiin toisen yli.

"Planchet, vanha veikko", sanoi hän, "sinä typerrytät minut hämmästyksellä."

"Kuinka niin?"

"Näyttäydythän minulle ihan uudessa valossa."

Se huomautus hiveli maustekauppiasta niin että hän oli hiertää nahan käsistään.

"Ahaa!" sanoi hän; "ollessani vain tyhmä, te ette ole uskonut minulla olevan laisinkaan aivoja."

"Hyvä, Planchet! Sattuvastipa sanoit!"

"Tarkatkaa ajatusjuoksuani, monsieur. Minä tulin tuumanneeksi", jatkoi Planchet, "että ilman hupia ei maailmassa saa onnea."

"No, siinä puhut ihan paikalleen!" yhtyi d'Artagnan.

"Tai kun hupia ei ole kovinkaan yleiseen tavattavissa, tulee ainakin hankkia viihdykkeitä elämän kiusojen lohduksi."

"Ja sinä lohduttelet itseäsi?"

"Niin juuri."

"Kerrohan, millä tavoin?"

"Minä käytän kilpeä ikävystymisen torjumiseksi. Arvioin määräajan kärsivällisyydelleni, ja juuri päivää ennen kuin tunnen ikävystyväni, minä haen hauskutusta."

"Eikö se ole sen pulmallisempaa?"

"Ei."

"Ja tuon kaiken sinä olet keksinyt itseksesi?"

"Ihan itsekseni."

"Ihme ja kumma!"

"Mitä sanotte siitä?"

"Minä sanon, että sinun järkeilylläsi ei ole vertaistaan koko maailmassa."

"No niin, noudattakaakin siis minun esimerkkiäni."

"Tunnen kyllä kiusausta."

"Tehkää kuten minä."

"En parempaa pyytäisi; mutta kaikki sielut eivät ole samaa maata, ja jos minun pitäisi hauskutella sinun tavallasi, niin kenties juuri ikävystyisinkin hirmuisesti…"

"Joutavia! Koettakaahan aluksi!"

"Miten siis menetteletkään?"

"Oletteko huomannut, että minä toisinaan katoan?"

"Olen kylläkin."

"Erityiseen tapaan?"

"Niin, säännöllisin väliajoin."

"Aivan oikein! Kas vain, te olette pannut sen merkille?"

"Tottahan käsität, hyvä Planchet, että kun ihmiset näkevät toisensa jokseenkin joka päivä, toisen täytyy kaivata, kun toinen on poissa? Etkö sinä ole tietääksesikään, kun minä olen virkatoimissa?"

"Kyllä, silloin on minulla kovin tyhjää, – olen kuin ruumis ilman sielua."

"No, sen todettuamme siis jatkakaamme."

"Minä aikoina minä katoan?"

"Aina kuukauden puolivälissä ja viimeisenä päivänä."

"Ja kauanko viivyn?"

"Milloin kaksi, milloin kolme tai neljäkin päivää."

"Mitä olette luullut minun hommailevan?"

"Liikkuvan liikeasioissa."

"Ja miltä olen näyttänyt kotiutuessani?.."

"Hyvin tyytyväiseltä."

"Näettehän nyt, te sanotte sen itse: aina tyytyväiseltä. Ja mistä olette arvellut tyytyväisyyteni johtuvan?.."

"Hyvistä kaupoista, – siitä että riisisuurimain, luumujen, jauhosokerin, kuivattujen hedelmien ja siirapin osto oli onnistunut mieliksesi. Sinulla on aina ollut hyvinkin hienosteleva luonnonlaatu, Planchet, ja minä en ollenkaan ihmetellyt huomatessani sinun valitsevan alaksesi maustekaupan, joka on vaihtelevimpia ja herttaisimpia liikehaaroja, siinä kun saa käsiteliä melkein kaikkia hyvänhajuisia luonnontuotteita."

"Kauniisti sanottu, monsieur, mutta kylläpä kuitenkin kerrassaan erehdyitte!"

"Mitä – erehdyinkö?"

"Luullessanne minun siten kahdesti kuussa liikkuvan täydentelemässä varastojani. Hohoo, monsieur, kuinka hitossa on sellaista johtunutkaan mieleenne! Ho, ho, hoo!"

Ja Planchetin valtasi sellainen naurunröhötys, että d'Artagnan alkoi saada mitä häpeällisimpiä epäilyksiä älynsä pätevyydestä.

"Minun täytyy tunnustaa", sanoi muskettisoturi, "etten ole sinun tasallasi."

"Se on totta, monsieur."

"Onko?"

"Kaiketikin, koska niin sanotte; mutta yhtä suuressa arvossa minä silti edelleenkin pidän teitä."

"Hei, se on toki hyvä!"

"Niin, te olette kyllä nerokas mies, ja kun on kysymys sodasta, väijytyksistä, taktiikasta, hyökkäyksistä ja eksytysliikkeistä, – hitto, silloin eivät kuninkaat merkitse mitään teidän rinnallanne; mutta mitä tulee sielunrauhaan, ruumiillisiin tarpeisiin, elämän ryyteihin, jos niin sopii sanoa, älkää lempo soikoon puhukokaan minulle neromiehistä, monsieur, sillä he ovat omia pyöveleitänsä."

"Hyvä, Planchet!" virkkoi d'Artagnan kihelmöiden uteliaisuudesta; "sinä jännität mielenkiintoani ihan tavattomasti."

"Te olette jo nyt vähemmän ikävissänne kuin äsken, vai mitä?"

"Minua ei vaivannut ikävä, mutta hupaisemmalta kuitenkin tuntuu sinun ruvettuasi juttusille."

"Kas niin, hyvä alku! Minä parannan teidät, siitä menen takuuseen!"

"No, se kelpaa!"

"Annatte minun koettaa?"

"Heti paikalla."

"Hyvä! Onko teillä täällä hevosia?"

"On: kymmenen, kaksi-, kolmekymmentä."

"Sellaista määrää emme tarvitse, kaksi vain."

"Ne ovat käytettävissäsi, Planchet."

"Hyvä! Minä otan teidät mukaani."

"Milloin?"

"Huomenna."

"Minne?"

"Hei, te kysytte liikoja."

"Myöntänet kuitenkin, että on tärkeätä minun tietää, minne matkustan?"

"Pidättekö maaseudusta?"

"Keskulaisesti."

"Olette siis kiintynyt kaupunkilaiselämään?"

"Miten milloinkin."

"No, minä vien teidät paikkaan, joka on puolittain kaupunkia ja puolittain maaseutua."

"Hyvä!"

"Sellaiseen paikkaan, missä teillä on hauskaa, siitä olen varma."

"Erinomaista!"

"Ja on merkillinen sattuma, että juuri samasta paikasta on ikävystyminen teidät vastikään karkoittanut."

"Minut?"

"Kuolettava ikävystyminen."

"Fontainebleauko siis onkin matkamme määränä?"

"Niin, Fontainebleau."

"Sinä poikkeilet Fontainebleaussa, – sinä?"

"Niin oikein."

"Mutta mitä peijakasta sinä Fontainebleaussa teet?"

Planchet vastasi d'Artagnanille hyvin ilkikurisella silmäniskulla.

"Sinua hyväkästä, olet hankkinut sieltä maatilan?"

"Oh, vain palstan ja pikku pöksän."

"Nyt sain sinut kiinni!"

"Mutta se on totisesti siisti asumus."

"Minä pääsen Planchetin huvilaan!" huudahti d'Artagnan.

"Milloin vain suvaitsette."

"Etkö sanonut huomenna?"

"Olkoon menneeksi huomenna; sehän on jo 14. päivä eli sen päivän aatto, jona pelkään kylläännykseni alkavan. Se on siis sovittu."

"Sovittu on."

"Te lainaatte minulle hevosen?"

"Parhaani."

"Ei, otan mieluummin säyseimmän. En ole milloinkaan ollut etevä ratsastaja, kuten tiedätte itse, ja kauppiaana olen vielä jäykistynyt. Sitäpaitsi", lisäsi Planchet taaskin vilkuttaen silmäänsä, "en tahdo päätyä perille väsyksissä."

"Mikset?" kysäisi d'Artagnan umpimähkään.

"Sentähden että minulle ei siitä tulisikaan hauskaa", vastasi Planchet.

Hän nousi maissisäkiltä ja oikoi itseään niin että kaikki niveleet peräkkäin natisivat jonkunlaisena sopusointuisena rätinän sarjana.

"Planchet, Planchet!" huudahti d'Artagnan, "eipä toden totta ole koko maailmassa sinun vertaistasi nautiskelijaa! Voi, Planchet, kyllä näkee, että me emme ole vielä tynnyrillistä suolaa kuluttaneet yhdessä!"

"Kuinka niin, monsieur?"

"Kun minä en vielä tunne sinua", vastasi d'Artagnan, "ja kun alan lopullisesti uskoa, mitä jo hetkisen ajattelin silloin kun sinä Boulognessa kuristit melkein hengiltä herra Wardesin kamaripalvelijan Lubinin, nimittäin että sinä olet neuvokas mies, Planchet."

Planchet remahti itseluuloiseen nauruun, toivotti muskettisoturille hyvää yötä ja meni alas puotikamariinsa, jota hän käytti makuuhuoneenaan.

D'Artagnan otti entisen asentonsa nojatuolissa, ja hänen otsansa, joka oli tuokioksi kirkastunut, kävi nyt miettiväisemmäksi kuin milloinkaan.

Hän oli jo unohtanut Planchetin hupsutukset ja haaveet.

– Niin, – tuumi hän jälleen tarttuen niiden ajatusten lankaan, jotka vastikään kertomamme rattoisa haastelu oli keskeyttänyt, – niin, siinä ongelma:

1. saada tietää, mitä Baisemeaux merkitsee Aramikselle;

2. minkätähden Aramiksesta ei kuulu mitään;

3. missä Portos oleksii.

Näissä kolmessa kohdassa piilee koko salaisuus. Ja koska ystävämme eivät ilmaise meille mitään, – jatkoi d'Artagnan, – niin turvautukaamme omaan heikkoon älyymme. Täytyy tehdä, mitä voipi, mordioux – tai malaga! kuten Planchet sanoo.