Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

162.

Naiskolmikko

Pariisiin saavuttuaan kuningas meni valtakunnanneuvostoon, työskennellen osan päivästä. Kuningatar pysyi kotona leskikuningattaren seurassa ja puhkesi itkemään heti kun oli sanonut kuninkaalle hyvästi.

"Ah, äitini", valitti hän, "kuningas ei enää rakasta minua! Mihin minä joudunkaan, hyvä Jumala?"

"Aviomies rakastaa aina sellaista vaimoa kuin sinä olet", vakuutti Itävallan Anna.

"Voi tulla hetki, äitini, jolloin hän rakastaa muuta naista kuin minua."

"Mitä sinä rakastamisella ymmärrät?"

"Oh, että aina ajattelee jotakuta, aina etsii tätä henkilöä."

"Oletko luullut huomaavasi", kysyi Itävallan Anna, "että kuningas olisi siten menetellyt?"

"En, madame", vastasi nuori kuningatar epäröiden.

"Siitä näet, Marie!"

"Ja kuitenkin tunnustanette, äitini, että kuningas laiminlyö minua?"

"Kuningas, tyttäreni, kuuluu koko valtakunnalleen."

"Ja siksipä hän ei enää kuulu minulle. Täten saan nähdä itseni hylättynä, unohdettuna, kuten niin monet kuningattaret ennen minua, kun sitävastoin rakkaus, maine ja kunnianosoitukset suodaan muille. Oi, äitini, kuningas on niin kaunis! Kuinka monet vielä sanovatkaan hänelle rakastavansa häntä, kuinka monien täytyykään häntä rakastaa!"

"On harvinaista, että naiset rakastavat kuninkaassa miestä, mutta jos epäilyksestäni huolimatta kuitenkin sattuisi sellaista, niin toivo pikemmin, Marie, että ne naiset todellakin rakastavat puolisoasi. Ensiksikin rakastajattaren harras tunne haihduttaa pian rakastajan kiihkeyden, ja toiseksi lemmekäs rakastajatar piankin menettää vallan rakastajaa kohtaan, jolta hän ei halua mahtia eikä rikkautta, vaan pelkkää rakkautta. Toivo siis, että kuningas rakastaa lievästi, mutta että hänen rakastajattarensa hehkuu sitä tulisemmin!"

"Oi, äiti, syvällä rakkaudella on uskomaton teho!"

"Ja silti sanot olevasi hylätty?"

"Se on totta, se on totta, minä puhun sekaisin… On kuitenkin kärsimys, jota en voisi vastustaa."

"Mikä?"

"Onnellinen valinta, talous, jonka hän laittaisi omamme ohelle, – perhe-elämä, jonka hän löytäisi toisen naisen luota. Oi, jos koskaan näkisin kuninkaalla lapsia… minä kuolisin siitä!"

"Maria, Maria", vastasi leskikuningatar hymyillen ja tarttuen miniänsä käteen, "muista tämä totuus, jonka sinulle lausun, ja olkoon se aina lohdutuksenasi: kuningas ei voi saada kruununperillistä ilman sinua, mutta sinä kyllä ilman häntä."

Nämä sanat lausuttuaan, joita hän säesti vaikuttavalla naurunpurskahduksella, leskikuningatar jätti miniänsä, mennäkseen Madamea vastaan, jonka tulon eräs hovipoika ilmoitti.

Madame oli hädin malttanut vaihtaa pukuaan. Silminnähtävästä kiihtymyksestään päättäen hän hautoi mielenkiintoista suunnitelmaa, jonka tuloksesta hän oli levoton.

"Tulin katsomaan", virkkoi hän, "ovatko teidän majesteettinne tunteneet väsymystä pikku matkamme jälkeen."

"Emme ollenkaan", sanoi leskikuningatar.

"Hiukan", vastasi Maria Teresia.

"Minä, mesdames, olen erityisesti pahoitellut, että ratsastus lienee uuvuttanut kuningasta."

"Ei, ruumiinharjoitus tekee kuninkaalle hyvää."

"Ja minä itse kehoitinkin häntä siihen", huomautti Maria Teresia kalveten.

Madame ei vastannut tähän mitään, mutta hänelle omituinen hymyily värähti hänen huulillaan, leviämättä muihin osiin kasvoja. Sitten äkkiä muuttaen puheenainetta:

"Tapaamme palatessamme Pariisin samanlaisena kuin se oli lähtiessämme: yhä lemmenjuonia, rettelöitä, keimailua."

"Lemmenjuonia!.. Mitä lemmenjuonia?" kysyi leskikuningatar.

"Puhutaan paljon herra Fouquetista ja rouva Plessis-Bellièrestä."

"Joka siis on lyöttäytynyt edellisten kymmenentuhannen joukkoon?" sanoi leskikuningatar. "Mutta viittasit rettelöihin?"

"Niin, meillä kuuluu olevan kahnausta Hollannin kanssa."

"Mistä syystä?"

"Monsieur kertoi minulle jostakin kunniaraha-jupakasta."

"Ahaa!" huudahti nuori kuningatar; "nuo Hollannissa lyödyt hopeamitalit… joissa nähdään kuninkaan auringon menevän pilveen. Olette väärässä sanoessanne sitä rettelöksi; sehän on julkista herjausta."

"Niin kehnoa herjausta, että kuningas sitä vain halveksii", lisäsi leskikuningatar. "Mutta mitä puhuit keimailusta? Tarkoititko rouva d'Olonnea?"

"En suinkaan, en suinkaan; aihe on lähempänä meitä."

"

Casa de Usted

",

6

6

  Teidän kodistanne.

Suom

.

 kuiskasi leskikuningatar huuliaan liikuttamatta miniänsä korvaan. Madame ei kuullut mitään, vaan jatkoi:

"Olette kai kuulleet kamalan uutisen?"

"Oo, kyllä, herra de Guichen haavoittumisen."

"Ja te pidätte sitä, kuten kaikki muutkin, metsästysretkellä sattuneena tapaturmana?"

"Niinhän tietysti", virkkoivat molemmat kuningattaret, mutta tällä kertaa heidän mielenkiintonsa oli herännyt.

Madame tuli lähemmäksi.

"Kaksintaistelu", sanoi hän hiljaa.

"Ah!" huudahti Itävallan Anna ankarasti. Hänen korvissaan oli sillä sanalla paha kaiku, kaksintaistelut kun olivat Ranskassa olleet kiellettyjä siitä asti kun hän siellä hallitsi.

"Perin valitettava kaksintaistelu, joka oli maksaa Monsieurille kaksi hänen parhaista ystävistään ja kuninkaalle kaksi uskollista palvelijaa."

"Ja mistä se siis johtuikaan?" kysyi nuori kuningatar salaisen vaiston yllyttämänä.

"Keimailusta", toisti Madame voitonriemuisesti. "Nuo herrasmiehet väittelivät erään naisen kunniasta: toisen mielestä hänen neitsyellisyytensä oli verrattava itse Pallas Athenen puhtauteen, toinen taas väitti tuon naisen Venusta matkien kiihoittavan Marsia, ja niinpä nuo herrat taistelivat kuin Hektor ja Akhilleus."

"Venus kiihoittamassa Marsia?" hymähti nuori kuningatar itsekseen, uskaltamatta syventyä vertaukseen.

"Kuka se nainen on?" kysyi Itävallan Anna suoraan. "Joku hovineito, niinhän sanoit?"

"Sanoinko?" virkkoi Madame.

"Niin. Luulenpa vielä, että mainitsit hänen nimensäkin."

"Tiedättekö, että sellainen nainen on turmiollinen kuninkaallisessa huonekunnassa?"

"Hän on neiti de la Vallière?" virkkoi leskikuningatar.

"Hyvä Jumala, niin, juuri se ruma tyttönen."

"Minä luulin hänen olevan kihloissa ritarin kanssa, joka tietääkseni ei ole herra de Guiche eikä herra de Wardes."

"Se on mahdollista, madame."

Nuori kuningatar otti koruompeluksen ja purki sen rauhallisuutta teeskennellen, vaikka vapisevat sormet todistivat hänen kiihtymystään.

"Mitä puhuitkaan Venuksesta ja Marsista?" tivasi leskikuningatar. "Onko joku

Mars

 pelissä?"

"Nainen sitä kehuskelee."

"Ettäkö hän kehuskelee sitä?"

"Se on ollut taistelun syynä."

"Ja herra de Guiche on puolustanut Marsia?"

"Niin, tietysti, uskollisena palvelijana."

"Uskollisena palvelijana!" huudahti nuori kuningatar, unohtaen mustasukkaisuuden puuskassa kaiken varovaisuutensa. "Miten palvelijana?"

"Koska Marsia ei voinut puolustaa muuta kuin tuon Venuksen kustannuksella", vastasi Madame, "herra de Guiche taisteli Marsin ehdottoman viattomuuden puolesta, vakuuttaen kai Venuksen vain tyhjää kerskuneen."

"Ja levittelikö herra de Wardes huhua, että Venus oli oikeassa?" kysyi Itävallan Anna rauhallisesti.

– Ah, de Wardes, – ajatteli Madame, – saatte kalliisti maksaa haavat, jotka olette tuottanut miesten jaloimmalle!

Ja hän ryhtyi syyttämään de Wardesia kaikella mahdollisella kiivaudella, maksaen täten velan haavoitetun ja omasta puolestaan, varmana siitä, että hän siten tärvelisi vihollisensa tulevaisuuden. Hän puhui niin paljon, että jos Manicamp olisi ollut siellä, olisi hän pahoitellut niin hyvin palvelleensa ystäväänsä, koska siitä seurasi tämän onnettoman vihollisen perikato.

"Kaikessa tässä", virkkoi Itävallan Anna, "minä en näe muuta kuin yhden syyllisen – sen la Vallièren."

Nuori kuningatar ryhtyi jälleen työhönsä, osoittaen jäätävää kylmyyttä.

Madame kuunteli.

"Eikö se ole sinunkin mielipiteesi?" sanoi hänelle Itävallan Anna.

"Etkö pane hänen syykseen tätä riitaa ja kaksintaistelua?"

Madame vastasi eleellä, joka ei ollut myöntävä enempää kuin kieltäväkään.

"Sitten minä en ymmärrä, mitä oikeastaan tarkoitit puhuessasi keimailun vaaroista", jatkoi Itävallan Anna.

"On totta", kiirehti Madame lausumaan, "että jos tuo nuori henkilö ei olisi keimaillut, ei Mars olisi hänestä välittänyt."

Sana "Mars" toi jälleen ohimenevän punan nuoren kuningattaren poskille, mutta siitä huolimatta hän jatkoi aloittamaansa työtä.

"Minä en tahdo, että hovissani täten ärsytetään miehet toisiaan vastaan", virkkoi Itävallan Anna hitaasti. "Ne tavat olivat ehkä hyödyllisiä aikana, jolloin jakaantuneella, kiistelevällä aatelilla ei ollut muuta yhtymäkohtaa kuin ritarillisuus. Silloin naisilla, jotka yksinään vallitsivat, oli etuoikeutena ylläpitää herrasmiesten kuntoa lukuisilla kokeilla. Mutta nykyään on Ranskassa, Jumalan kiitos, yksi ainoa valtias. Ja tämän isännän hyväksi on keskitettävä kaikki voima ja kaikki ajatukset. Minä en siedä, että pojaltani riistetään joku palvelijoistaan."

Kääntyen nuoren kuningattaren puoleen hän vielä lisäsi:

"Mitä tehdä tuolle la Vallièrelle?"

"La Vallièrelle?" toisti kuningatar tekeytyen kummastuneeksi. "En tunne sitä nimeä." Ja tätä vastausta seurasi sellainen jäinen hymyily, joka sopii vain kuninkaallisille huulille.

Madame itse oli suuri prinsessa, suuri hengenlahjoiltaan, syntyperältään ja ylpeydeltään. Mutta tämän vastauksen paino mursi hänet, ja hän tarvitsi hetkisen toipuakseen.

"Hän on seuraneitojani", vastasi hän kumartaen.

"Silloin", huomautti Maria Teresia äskeiseen tapaansa, "se on teidän asianne, sisareni… eikä meidän."

"Anteeksi", puuttui puheeseen Itävallan Anna, "kyllä asia kuuluu minulle. Ja minä käsitän varsin hyvin", jatkoi hän, luoden Madameen ymmärtäväisen katseen, "minä käsitän, miksi Henriette on minulle tämän kertonut."

"Teidän lausumanne sanat, madame", virkkoi englantilainen prinsessa, "ovat pelkkää viisautta."

"Tullessaan lähetetyksi takaisin kotiseudulleen", ehdotti Maria Teresia säveästi, "tyttö tietenkin saisi eläkkeen."

"Minun käsikassastani!" huudahti Madame kiivaasti.

"Ei, ei, Henriette", keskeytti Itävallan Anna, "ei mitään hälinää, jos suvaitset. Kuningas ei pidä siitä, että naisista levitetään pahoja huhuja. Tulkoon tämä kaikki järjestetyksi perheen piirissä. Ehkä suvaitset lähettää kutsumaan tuon tytön tänne. – Sinä, tyttäreni, tehnet hyvin ja lähtenet hetkiseksi omiin suojiisi."

Vanhan kuningattaren pyynnöt olivat käskyjä. Maria Teresia nousi palatakseen huoneeseensa ja Madame lähettääkseen paashin la Vallièreä noutamaan.

163.

Ensimmäinen kinastus

La Vallière saapui leskikuningattaren luo vähääkään aavistamatta, että häntä vastaan oli kudottu vaarallinen juoni.

Hän luuli, että oli joku palvelus kysymyksessä, eikä leskikuningatar ollut koskaan osoittautunut hänelle häijyksi sellaisessa tapauksessa. Ja kun hän sitäpaitsi ei ollut välittömästi Itävallan Annan vaikutusvallasta riippuvainen, saattoi hänellä tämän kanssa olla vain virallisia suhteita, joissa hänen oma kohteliaisuutensa ja ylhäisen prinsessan arvo tekivät hänen velvollisuudekseen osoittaa mahdollisimman suurta auliutta.

Hän lähestyi siis leskikuningatarta huulillaan rauhallinen ja lempeä hymyilynsä, joka oli hänen paras kaunistuksensa. Kun tyttö ei astunut kyllin lähelle, antoi Itävallan Anna hänelle merkin tulla ihan tuolin eteen. Silloin Madame ilmestyi jälleen sisälle ja näköjään aivan tyynenä istahti anoppinsa viereen, ryhtyen Maria Teresian aloittamaan työhön.

Käskyn asemesta, jonka hän oli odottanut heti saavansa, la Vallière tarkkasi näitä valmisteluja ja silmäili uteliaasti, elleipä levottomasti, molempien prinsessain kasvoja.

Anna mietti. Madame säilytti välinpitämättömyyden teeskentelyn, joka olisi voinut säikähdyttää vähemmänkin arkoja.

"Mademoiselle", puhkesi leskikuningatar äkkiä puhumaan, ääntämisessään murtaen espanjaksi, mikä osoitti hänen olevan tuohuksissaan, "sallikaahan, että hiukan haastelemme teistä, kun kerran olette nyt kaikkien puheenaineena."

"Minäkö?" huudahti la Vallière kalveten.

"Älkää tekeytykö tietämättömäksi, kaunokaiseni. Olettehan toki kuullut herra de Guichen ja herra de Wardesin kaksintaistelusta?"

"Hyvä Jumala, madame, huhu toi sen kyllä eilen minunkin korviini!" vastasi la Vallière, liittäen kätensä ristiin.

"Ettekö ollut sitä ennakolta aavistanut?"

"Kuinka se olisi ollut mahdollista, madame?"

"Siksi että, kun kaksi miestä taistelee keskenään, he eivät tee sitä aiheetta, ja teidän pitäisi tuntea syyt noiden kahden kiistaajan vihoihin."

"Sitä asiaa en ollenkaan tunne, madame."

"Itsepäinen kieltäminen on jokseenkin jokapäiväinen puolustustapa, ja teidän, madame, joka olette niin älykäs, pitäisi välttää arkisuutta. Jotakin muuta!"

"Hyvä Jumala, madame, teidän majesteettinne pelästyttää minut ankaralla sävyllänne. Olisinko onnettomuudekseni joutunut epäsuosioonne?"

Madame alkoi nauraa. La Vallière katseli häntä tyrmistyneenä. Anna jatkoi:

"Epäsuosiooni!.. Joutunut epäsuosiooni! Mitä kuvittelettekaan, neiti de la Vallière? Minun täytyy ajatella ihmisiä, voidakseni heihin kohdistaa epäsuosioni. Mutta minä ajattelen teitä nyt vain siksi, että teistä puhutaan vähän liian paljon; ja minä en pidä siitä, että hovini naisista puhutaan."

"Teidän majesteettinne suo minulle kunniaa sen sanomisella", vastasi la Vallière hätääntyneenä; "mutta minä en käsitä, miten olen saattanut herättää huomiota."

"Tahdon sen siis sanoa teille. Herra de Guiche kuuluu joutuneen pakotetuksi puolustamaan teitä."

"Minua?"

"Juuri teitä. Se on ritarillista, ja kauniit seikkailijattaret näkevät mielellään, että ritarit taittavat peitsensä heidän puolestaan. Minä sen sijaan vihaan kaksintaisteluja ja siis varsinkin seikkailuja ja… tehkää siitä omat johtopäätöksenne."

La Vallière vaipui kuningattaren jalkoihin, mutta tämä käänsi hänelle selkänsä. Hän ojensi kätensä Madamea kohti, ja tämä nauroi hänelle vasten kasvoja.

Ylpeyden tunne sai hänet nousemaan.

"Mesdames", virkkoi hän, "olen pyytänyt saada tietää, mikä on rikokseni. Teidän majesteettinne pitäisi se minulle ilmoittaa, mutta minä huomaan, että teidän majesteettinne tuomitsee minut ennen kuin on suonut minulle puhdistautumisen tilaisuutta."

"Ohhoh", huudahti Itävallan Anna, "kuulkaahan vain noita korulauseita, Madame, noita sieviä ajatuksia! Tämä tyttö on kuninkaallinen prinsessa, hän on suuren Kyroksen tavoittelijoita… oikea hempeyden ja sankarillisten eleiden ehtymätön lähde. Näkee hyvin, kaunokaiseni, että on kehitetty sielunlahjoja kruunupäiden seurassa."

La Vallière tunsi viittauksen vihlaisevan sydäntään; hän ei enää kalvennut, vaan kävi valkoiseksi kuin lilja, ja kaikki hänen voimansa pettivät.

"Minä tahdon sanoa teille", virkkoi kuningatar halveksivasti, "että jos yhä kehitätte tuollaisia ajatuksia, niin nöyryytätte meidät naiset siinä määrin, että meitä hävettää esiintyä lähellänne. Palatkaa luonnollisuuteen, mademoiselle.

A propos

, mitä äsken kuulinkaan? Tehän lienette kihloissa?"

La Vallière painoi poveaan, jota uusi tuska raateli.

"Vastatkaa toki, kun teitä puhutellaan."

"Olen, madame."

"Kuka siis on sulhasenne?"

"Eräs aatelismies."

"Ja hänen nimensä on?"

"Bragelonnen varakreivi."

"No, se on teille hyvin onnellinen kohtalo, mademoiselle, ja varattomana, ilman yhteiskunnallista asemaa… ilman suuria henkilöllisiä etuja, teidän pitäisi kiittää taivasta, joka on teille suonut sellaisen tulevaisuuden."

La Vallière ei vastannut mitään.

"Missä se varakreivinne oleskelee?" jatkoi kuningatar.

"Englannissa", virkkoi Madame, "mutta huhu neidin voitoista joutuu kyllä sielläkin hänen kuuluviinsa."

"Oi taivas!" äännähti la Vallière epätoivoisena.

"No niin, mademoiselle", sanoi Itävallan Anna, "nuori mies toimitetaan takaisin, ja teidät lähetetään jonnekin hänen kanssaan. Jos olette toista mieltä – tytöillä on hupsuja näkökohtia – , niin luottakaa minuun: minä laitan teidät oikealle tielle, – olen pitänyt huolta huonommankin arvoisista tytöistä kuin te nyt olette."

La Vallière ei enää kuunnellut. Säälitön kuningatar lisäsi:

"Minä lähetän teidät ensin yksinänne jonnekin, missä voitte rauhallisemmin harkita. Mietiskely tyynnyttää veren kiihkeyttä, se karkoittaa nuoruuden harhakuvat. Olette kai ymmärtänyt minut?"

"Madame, madame!"

"Ei sanaakaan!"

"Madame, olen viaton kaikkeen siihen, mistä teidän majesteettinne saattaa minua epäillä. Madame, katsokaa minun epätoivoani. Minä rakastan ja kunnioitan teidän majesteettianne niin hartaasti!"

"Olisi parempi, että te ette kunnioittaisi minua", lausui kuningatar kylmän ivallisesti. "Olisi parempi, jos ette olisi viaton, Kuvitteletteko ehkä, että tyytyisin menemään tieheni, jos te olisitte tehnyt auttamattoman virheen?"

"Oi, madame, tahdotteko surmata minut?"

"Ei mitään ilvenäytelmää, pyydän, tai muutoin minä otan huolehtiakseni loppuratkaisusta. Lähtekää, menkää kotiinne, ja olkoon läksytykseni teille opiksi."

"Madame", virkkoi la Vallière Orléansin herttuattarelle, tarttuen hänen käsiinsä, "rukoilkaa puolestani, te kun olette niin hyvä!"

"Minäkö!" vastasi tämä riemuitsevan pilkallisesti; "minäkö hyvä?.. Ah, mademoiselle, te ette sitä laisinkaan ajatelleet!"

Ja hän työnsi nuoren tytön käden tylysti takaisin.

Sen sijaan että olisi murtunut, kuten molemmat prinsessat hänen kalpeudestaan ja kyynelistään päättäen saattoivat odottaa, sai neito äkkiä takaisin kaiken tyyneytensä ja arvokkuutensa. Hän kumarsi syvään ja lähti.

"No", sanoi Itävallan Anna Madamelle, "luuletko, että hän aloittaa uudestaan?"

"Minua epäilyttävät lempeät ja kärsivälliset luonteet", vastasi Madame. "Mikään ei ole rohkeampi kuin kärsivällinen sydän, mikään ei ole varmempi itsestään kuin lempeä luonne."

"Minä vakuutan, että hän ajattelee useammin kuin kerrat ennen kuin jälleen katsahtaa Mars-jumalaan."

"Ellei hän vain käytä hänen kilpeään", varoitti Madame.

Ylpeä katse leskikuningattaren silmistä vastasi tähän huomautukseen, jolta ei puuttunut terävyyttä, ja jokseenkin varmoina voitostaan he menivät jälleen tapaamaan Maria Teresiaa, joka odotti heitä levottomuuttaan peitellen.

Kello oli silloin puoli seitsemän illalla, ja kuningas oli juuri haukannut välipalan. Hän ei hukannut aikaa. Kun ateria oli nautittu ja kaikki toimitukset päättyivät, tarttui hän de Saint-Aignanin käsivarteen, käskien kreivin tulla saattajakseen la Vallièren kammioon. Hovimieheltä pääsi äänekäs huudahdus.

"No, mitä nyt?" sanoi kuningas. "Siihen on totuttava, ja tottuakseen johonkin täytyy joskus aloittaa."

"Mutta, sire, tyttöjen asunto täällä on kuin lyhty: kaikki ihmiset näkevät, kuka sinne menee ja kuka sieltä tulee. Minun mielestäni joku veruke… Esimerkiksi…"

"Annahan kuulla."

"Ehkä teidän majesteettinne tahtoisi odottaa, kunnes Madame on palannut huoneisiinsa."

"Ei enempiä verukkeita, ei enää odottelua! On ollut jo kylliksi kiertelyä ja kiusallista salamyhkäisyyttä; en käsitä, miten Ranskan kuningas häpäisisi itseään seurustelemalla lahjakkaan tytön kanssa.

Honni soit qui mal y pense

!"

7

7

  Hävetköön, ken siitä pahaa ajattelee.

Suom

.

"Sire, sire, suokoon teidän majesteettinne anteeksi ehkä liiallisen intoni…"

"Puhu."

"Entä kuningatar?"

"Se on totta, se on totta! Tahdon, että kuningatarta aina kunnioitetaan. No niin, tänä iltana vielä menen neiti de la Vallièren luo, mutta tämän jälkeen käytän mitä verukkeita vaan tahdot. Huomenna etsimme niitä, tänä iltana minulla ei ole aikaa."

De Saint-Aignan ei vastannut; hän astui alas portaita kuninkaan edellä ja pihan yli häpeäntunteen vallassa, jota ei haihduttanut edes harvinainen kunnia saada olla kuningasta tukemassa. Tämä hovimies nimittäin tahtoi olla sekä Madamen että molempain kuningatarten hyvässä suosiossa. Hän ei myöskään halunnut olla epämieluinen neiti de la Vallièrelle, ja näin monta hyvää etua yhtaikaa tavoitellessa oli vaikea välttää vastuksia. Nuoren kuningattaren, leskikuningattaren ja itse Madamen ikkunat olivat juuri hovineitojen pihan puolella. Jos hänet nähtäisiin kuningasta saattamassa, johtuisi siitä kolmen suuren prinsessan pahastuminen, kolmen naisen, joiden vaikutusvalta oli järkkymätön; palkkiona olisi vain rakastajattaren ohimenevä mielihyvä, ja tämä oli paljon vähemmän houkuttelevaa.

Kreiviparka, joka niin uljaasti suojeli la Vallièrea Fontainebleaun Viisikulmiossa ja puistossa, ei tuntenutkaan samaa rohkeutta julkisuuden valossa. Hän keksi tyttösessä tuhansia vikoja, joita hänen teki kovin mielensä huomautella kuninkaalle. Mutta hänen koettelemuksensa loppui hyvin, he pääsivät pihan yli ainoankaan verhon nousematta tai ikkunan avautumatta. Kuningas käveli nopeasti sekä oman kärsimättömyytensä kannustamana että edellään rientävän de Saint-Aignanin pitkien säärten vaikutuksesta. Ovella tahtoi de Saint-Aignan vetäytyä syrjään, mutta kuningas pidätti hänet. Tätä huomaavaisuutta ei hovilainen lainkaan kaivannut, mutta nyt hänen täytyi seurata Ludvigia la Vallièren luo.

Hallitsijan saapuessa oli nuori tyttö juuri saanut silmänsä kuivatuiksi, mutta niin hätääntyneesti, että kuningas näki hänen itkeneen. Ludvig kyseli häneltä kuin hellä rakastaja ainakin, pakottaen häntä puhumaan.

"Ei minua mikään vaivaa, sire", väitteli tyttö.

"Mutta olettehan itkenyt."

"Oh, en suinkaan, sire."

"Katsokaahan, de Saint-Aignan, olenko minä erehtynyt?"

De Saint-Aignan ei hämillään tiennyt mitä vastata.

"Silmänne ainakin punoittavat, mademoiselle", väitti kuningas.

"Se johtuu tien tomusta, sire."

"Ei vainkaan, ei vainkaan; teillä ei nyt ole sitä tyytyväistä ilmettä, joka teidät tekee niin kauniiksi ja viehättäväksi. Te ette katso minuun."

"Sire!"

"Mitä sanoinkaan? Te ihan vältätte minun katseitani" Hovineito oli tosiaankin kääntänyt silmänsä syrjään.

"Mutta, taivaan nimessä, mitä nyt onkaan tapahtunut?" kysyi Ludvig, jonka veri oli alkanut kiehua.

"Ei mitään, sanon vieläkin kerran, sire, ja olen valmis osoittamaan teidän majesteetillenne, että sieluni on niin häiriintymätön kuin vain haluatte."

"Sielunne häiriintymätön, vaikka näen teidät hämmentyneeksi kaikessa, eleissännekin! Olisiko teitä loukattu, pahastutettu?"

"Ei, ei, sire."

"Haa, se pitäisi minulle ilmoittaa!" sanoi nuori ruhtinas säkenöivin silmin.

"Mutta kukaan ei ole minua loukannut, sire."

"No, muuttukaahan sitten jo taas niin haaveilevan hilpeäksi eli iloisen surumieliseksi, jollaisena teitä ihailin tänä aamuna. No… armosta!"

"Kyllä, sire, kyllä!"

Kuningas polki jalkaa.

"En voi käsittää tätä käännettä!" valitti hän. Ja hän katseli de Saint-Aignania, joka myöskin hyvin huomasi la Vallièren synkän raukeuden, kuten kuninkaan kärsimättömyydenkin.

Turhia olivat Ludvigin rukoukset, turhaan hän yritti taistella tuota onnetonta mielentilaa vastaan: nuori tyttö oli murtunut, kuolemankaan näkeminen ei olisi häntä horroksestaan herättänyt. Kuningas vainusi tässä kielteisessä apeudessa jotakin salaperäistä ikävyyttä; hän alkoi epäilevästi katsella ympärilleen.

La Vallièren kamarissa sattui olemaan Atoksen pienoiskuva. Kuningas näki tämän muotokuvan, joka suuresti muistutti Bragelonnea, ollen maalattu kreivin nuoruuden päivinä, la hän loi siihen uhkaavia katseita. Ahdistuneessa mielentilassaan ja kuvaa laisinkaan muistamatta la Vallière ei voinut vähääkään arvata, mitä kuninkaan sielussa liikkui. Sillävälin Ludvig antautui hirveään muistelmaan, joka jo usean kerran oli häirinnyt hänen mieltään, joskin hän oli aina karkoittanut sen luotansa. Hän ajatteli hellää ystävyyttä, joka oli vallinnut noiden kahden nuoren välillä heidän syntymästään. Hän muisti siitä johtuneen kihlauksen, – miten Atos oli Raoulin puolesta tullut häneltä pyytämään la Vallièren kättä. Hän kuvitteli, että la Vallière Pariisiin palattuaan oli saanut uutisia Lontoosta ja että nämä sanomat olivat päässeet vastapainoksi sille vaikutukselle, minkä hän oli kyennyt saamaan tytön suhteen. Ja melkein heti hän tunsi mustasukkaisuuden vihaisen paarman pistoksen ohimossaan.

Hän kyseli katkeroituneesti uudestaan, mutta la Vallière ei voinut vastata; hänen olisi täytynyt sanoa kaikki, – syyttää kuningatarta, syyttää Madamea. Siten hänelle olisi tullut kestettäväksi avonainen taistelu kahta suurta ja mahtavaa prinsessaa vastaan. Sitäpaitsi hänestä tuntui, että kun hän ei tehnyt mitään salatakseen kuninkaalta, mitä sielussaan liikkui, kuninkaan olisi pitänyt vaikenemisesta huolimatta tajuta hänen sydämensä tunteet. Jos Ludvig todella rakasti, täytyi hänen ymmärtää kaikki, arvata kaikki. Mitä olikaan sielujen sopusointu, ellei jumalallinen liekki, joka valaisi sydäntä ja teki tosirakastaville sanat tarpeettomiksi? Hän siis oli ääneti, tyytyi huokailemaan, itkemään, kätkemään päänsä käsiin.

Nämä huokaukset, nämä kyyneleet, jotka alussa olivat hellyttäneet ja sitten pelästyttäneet Ludvig XIV: ttä, ärsyttivät häntä nyt. Hän ei kyennyt sietämään vastustusta sen enempää huokauksina ja kyynelinä kuin muussakaan muodossa. Hänen sanansa kävivät kauttaaltaan karvaiksi, kiivaiksi ja hyökkääviksi. Tämä tuotti nuorelle tytölle uuden tuskan entisten lisäksi. Mutta vääryydestä, jota hän katsoi rakastajansa hänelle tekevän, hän ei ainoastaan ammentanut voimaa muiden surujensa vastustamiseksi, vaan tämänkin koettelemuksen kestämiseksi.

Kuningas alkoi suorastaan syyttää. La Vallière ei yrittänytkään puolustautua; hän kärsi kaikki nämä väitökset, vastaten vain päänpudistuksella ja lausumatta muuta kuin ne kaksi sanaa, jotka kumpuavat syvän murheen ahdistamista rinnoista: "Hyvä Jumala, hyvä Jumala!"

Mutta tyynnyttämättä kuninkaan ärtymystä tämä tuskanhuudahdus vain kartutti sitä. S