Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

179.
Kaksi vanhaa ystävystä

Sillä välin kun hovissa jokainen ajatteli omia asioitaan, asteli Grève-torin takana muuan mies salamyhkäisesti rakennukseen, jonka jo tunnemme siitä, että d'Artagnan oli metelipäivänä karkoittanut muutamia mellakanjohtajia omasta talostaan sitä kautta pakosalle.

Rakennuksen pääportti oli Baudoyer-aukion puolella, ja se kohosi varsin kookkaana puutarhain keskellä, jotapaitsi sitä suojelivat uteliaiden korvilta Saint-Jean-kadun pajat kalkkeellaan, niinkuin kivinen muuri ja tiheät istutukset antoivat katseilta rauhan.

Mainitsemamme mies kulki lujin askelin, vaikka hän ei enää ollut nuori. Tummasta viitasta ja sen alta esiinpistävästä pitkästä miekasta olisi voinut päätellä hänen liikkuvan seikkailuretkellä, ja jos joku olisi vielä saanut silmätyksi noita ylöspäin kierrettyjä viiksiä ja hienoa, sileätä hipiää leveän röytäisen hatun suojassa, niin eikö hän olisi pitänyt selvänä, että tässä oli kysymys lempiseikkailusta?

Tuskin oli ritari astunut taloon, kun Saint-Gervaisin torninkello löi kahdeksan. Ja kymmenen minuutin kuluttua tulikin palvelijan saattama nainen kolkuttamaan samalle portille; tämän avasi heti vanha palvelijatar.

Sisäpuolelle tultuaan nainen kohotti huntuansa. Hän ei enää ollut kaunotar, mutta nainen yhäti; hänen nuoruutensa oli mennyttä, mutta hän oli vielä vilkasliikkeinen ja komean näköinen. Kallisarvoisella ja aistikkaalla puvullaan hän peitteli ikää, jota ainoastaan Ninon de l'Enclos¹² kykeni hymyillen vastustamaan.

Edellä saapunut ritari tuli pylväseteisessä vastaan ja sanoi antaen hänelle kätensä:

"Hyvää iltaa, rakas herttuatar."

"Hyvää iltaa, rakas Aramis", vastasi herttuatar.

Hänet johdettiin upeasti kalustettuun salonkiin, jonka korkeita ikkunoita päivän viimeiset säteet kultasivat muutamien kuusien tummain latvuksien läpi tunkeutuen.

He istuutuivat vierekkäin, mutta kumpainenkaan ei ajatellut pyytää valoa sytytettäväksi, joten he hautausivat huoneen hämyyn niinkuin olisivat tahtoneet jättäytyä molemminpuoliseen unohdukseen.

"Te ette ole antanut minulle mitään elonmerkkiä sen koommin kuin keskustelimme Fontainebleaussa, chevalier", aloitti herttuatar; "minun täytyy tunnustaa, etten ollut vielä koskaan niin hämmästynyt kuin nähdessäni teidät fransiskaanimunkin hautajaisissa ja huomatessani, että te olitte päässyt eräitten salaisuuksien perille."

"Voin selittää teille läsnäoloni hautuumaalla, – voin kertoa, miten olen saanut tietoni", vastasi Aramis.

"Mutta ennen kaikkea puhukaamme hiukan itsestämme", sanoi herttuatar.

"Olemmepa jo kauan olleetkin hyviä ystävyksiä."

"Niin, madame, ja jos Jumala suo, pysymme samalla kannalla aina, joskaan emme enää pitkälti."

"Se on varmaa, chevalier, ja tämä käyntini on siitä todistuksena."

"Meillä ei ole enää samoja harrastuksia kun entispäivinä, rouva herttuatar", huomautti Aramis hymyillen tässä hämyssä arastelematta, kun ei voinut pistää silmään, mitä puutteellisuuksia myhäily saattoi paljastaa entiseen verraten.

"Ei, chevalier, toiset harrastukset meillä nyt on. Kullakin ikäkaudella on omansa, mutta kun puhelemalla käsitämme toisiamme nykyään yhtä hyvin kuin muinoin puhelematta, niin haastelkaamme tässä tuokion aikaa, jos teille sopii."

"Palvelukseksenne, herttuatar. Kah, niin, miten muuten olettekaan löytänyt asuntoni? Ja miksi olette nähnyt vaivan?"

"Miksikö? Sen olen jo sanonut, – uteliaisuudesta. Tahdoin tietää, mitä välejä teillä oli tuohon fransiskaanimunkkiin, jonka kanssa minulla oli asioita ja joka kuoli niin omituisissa olosuhteissa. Kun kohtasimme toisemme siellä kirkkomaalla vastikään ummistetun haudan ääressä, olimme kumpainenkin siinä määrin järkkyneitä, ettemme saaneet mitään erityisempää uskotuksi toisillemme."

"Totta kyllä, madame."

"No niin, tuskin olin teistä erinnyt, kun jo pahoittelin. Olen aina ollut erittäin halukas tietämään asioita; siinä minä kai muistutan jossakin määrin rouva Longuevilleä, vai kuinka?"

"En tiedä", vastasi Aramis vältellen.

"Muistelin siis", jatkoi herttuatar, "kuinka meillä oli kaikki jäänyt keskeneräiseksi hautuumaalla. Te ette ollut maininnut, millä perusteella olitte osunut saattamaan tuota fransiskaanimunkkia viimeiseen leposijaansa, enkä minäkään ollut huomauttanut teille, mitä hän oli minulle merkinnyt. Minusta tällainen avomielisyyden puute tuntui arvottomalta kahden hyvän ystävän kesken ja hain tilaisuutta lähestyäkseni teitä, jotta saisin osoittaa, että Marie Michon-vainaja on jättänyt maan päälle rikasmuistoisen varjon."

Aramis kumartui herttuattaren kättä kohti ja painoi sille kohteliaan suudelman.

"Löytämiseni on täytynyt olla jokseenkin vaikeata", hän virkkoi.

"Kyllä hiukan", myönsi herttuatar vastahakoisesti palautuen tähän seikkaan, jota Aramis niin piti mielessään; "mutta tietäen teidät herra Fouquetin ystäväksi minä kuulustelin hänen lähistöstään."

"Ystäväksi? Oh, siinä liioittelette, madame", huudahti chevalier. "Jalomielisen suojelijan suosiollisuutta saavuttaneena pappiparkana minä olen ministerin kiitollinen ja uskollinen palvelija, mutta sen enempää en hänelle merkitse."

"Hän toimitti teille piispannimityksen?"

"Niin, herttuatar."

"Mutta sitenhän komea muskettisoturi saikin tilaisuuden vetäytyä mukavasti lepoon."

– Sinun jo sietäisi syrjäytyä kaikesta valtiollisesta juonittelusta! – ajatteli Aramis. "No", lisäsi hän, "te siis tiedustelitte herra Fouquetin ympäristöstä?"

"Se oli helppoa. Te olitte ollut hänen seuralaisenaan Fontainebleaussa ja sitten pistäytynyt pikimmältään hiippakuntaanne, joka lienee Belle-Isle-en-Mer?"

"Ei, ei toki, madame", oikaisi Aramis. "Hiippakuntani on Vannesin piiri."

"Sitä tarkoitinkin. Luulin vain, että Belle-Isle-en-Mer…"

"Se on muuan herra Fouquetin maakartano, siinä kaikki."

"Ah, niinkö! Minulle kerrottiin, että siitä oli tehty linnoitus, – mutta tehän olettekin soturi, rakas ystävä."

"Olen kokonaan vieraantunut siltä alalta sen jälkeen kun antausin kirkon mieheksi", sanoi Aramis nyrpeänä.

"No, mitäpä siitä… Kuulin teidän palanneen Vannesista, ja silloin lähetin kysymään ystävältänne kreivi de la Fèreltä."

"Ahaa!" äännähti Aramis.

"Hän on varovainen mies: hän vastasi olevansa ihan tietämätön osoitteestanne."

– Ainiaan Atos, – ajatteli piispa; – mikä on läpeensä hyvää, se säilyy sellaisenaan.

"Sitten… tiedättehän, että minä en voi näyttäytyä täällä, kun leskikuningatar yhä katsoisi minun olevan tiellä."

"Se on mielestäni ihmeellistä."

"Oh, se johtuu kaikenlaisista syistä. Mutta se nyt sikseen… Minun täytyy vain hymyillä, mutta onneksi tapasin herra d'Artagnanin. Eikö hän ole entisiä ystäviänne?"

"Ystävänä pidän häntä nykyäänkin, herttuatar."

"Hän antoi minulle opastusta, neuvoen tiedustamaan Bastiljin kuvernööriltä."

Aramis värähti, ja hänen silmissään välähtänyttä leimausta ei hämykään salannut tarkkanäköiseltä ystävättäreltä.

"Bastiljin kuvernööriltä!" toisti hän; "ja miksi juuri häneltä?"

"D'Artagnan sanoi, että herra de Baisemeaux oli saanut osakseen suosiollisuuttanne."

"No, kyllä niin."

"Ja ainahan suosijansa osoitteen tietää."

"Se on totta. Ja Baisemeaux siis ilmoitti sen teille?"

"Hän neuvoi kirjoittamaan Saint-Mandéhen."

"Kirjeenne onkin tässä, ja se on minulle kallisarvoinen, koska saan sitä kiittää käyntinne tuottamasta mielihyvästä", sanoi Aramis.

Herttuatar hengähti tyytyväisenä, kun oli näin sievästi suoriutunut esittelystään. Aramis ei hengähtänyt.

"Olimme siis tulleet vierailuunne Baisemeauxin luona", hän jatkoi kysyvällä äänenpainolla.

"Siitä ei ole sen enempää sanottavana", vastasi toinen hymyillen.

"Ajatukseni ovat jo edempänä."

"Leskikuningattaren yrmeydessäkö?"

"Vielä edempänä", selitti herttuatar, "ihan toisella alalla… Asia on yksinkertainen", hän lisäsi tehden päätöksen. "Te tiedätte kai, että minä elän herra de Laicquesin kanssa?"

"Kyllä, madame."

"Hänen puolisonsa asemassa?"

"Niin kerrotaan."

"Me asumme Brysselissä."

"Aivan niin."

"Tiedättekö myös, että lapseni ovat saattaneet minut häviöön, riistäneet puille paljaille?"

"Voi, sehän on surkeata, herttuatar!"

"Kamalaa! Minun on täytynyt käyttää kekseliäisyyttä elääkseni ja varsinkin säästyäkseni viettämästä ihan mitätöntä olemassaoloa."

"Sen voin käsittää."

"Minulla oli sekä vihamielisyyksiä että ystävyyden harrastuksia vielä hoideltavina; mutta luottoni oli mennyttä, suojelijat olivat vieraantuneet."

"Ja te kun olette osoittanut suosiollisuuttanne niin monille!" virkkoi Aramis säveästi.

"Sellaista on maailman meno, chevalier. Mutta minä osuin sitten Espanjan kuninkaan puheille…"

"Ahaa!"

"Hän oli juuri virallisesti vahvistanut jesuiittien veljeskunnalle suurmestarin, kuten tapa on…"

"Vai niin! Sekö on tapana!"

"Ettekö tiennyt hänen valtuuksiansa tässä kohden?"

"Suokaa anteeksi, olin hajamielinen."

"Niin, teidänhän täytyykin olla sellaisesta selvillä, kun olitte niin tuttavallisissa väleissä fransiskaanimunkkiin."

"Äskeiseen suurmestariin, tarkoitatte?" katsoi Aramis parhaaksi sanoa suoraan.

"Aivan… No, olin siis Espanjan kuninkaan puheilla. Hän halusikin osoittaa minulle hyväntahtoisuutta, ja paremman tilaisuuden puutteessa hän suositteli minua Flandriassa, minua ja Laicquesia, saaden siten toimitetuksi minulle eläkkeen veljeskunnan rahastosta."

"Jesuiittijärjestön!"

"Niin. Luokseni saapui suurmestari, tarkoitan fransiskaanimunkki, järjestämään suhteita, koska minun piti veljeskunnan sääntöjen mukaan esiintyä tekemässä sille palveluksi. Tiedättehän, että sikäläisistä varoista ei makseta vuosirahoja muulla perusteella?"

"Sitä en tiennyt."

Rouva de Chevreuse pysähtyi kotvaseksi katselemaan Aramista, mutta ilta alkoi jo olla hyvin pimeä.

"No, sääntönä se on", hän sitten jatkoi. "Minusta piti siis näyttää olevan jotakin hyötyä. Minä silloin tarjousin matkustelemaan veljeskunnan asioissa, ja niinpä minut vihittiin salaiseksi matkavaltuutetuksi. Käsitättehän, että tämä tapahtui vain muodon vuoksi."

"Tietysti."

"Ja sillä tavoin minä sain toki melkoisen eläkkeen."

"Hyvä Jumala, herttuatar, kertomanne on minulle tikarin isku! Teidänkö on ollut pakko heittäytyä jesuiittien vuosirahan nauttijaksi!"

"Ei, chevalier, vaan Espanjan, vaikka asia näennäisesti sovittiin näin."

"Noh, omantuntonne kannalta voitte sanoa niin, herttuatar, mutta käytännössä on asia tunnustettava hyvinkin samaksi."

"Ei, ei suinkaan."

"Mutta on kai sentään suuresta omaisuudestanne tähteenä…"

"On Dampierre, siinä kaikki."

"Hyvä vielä niinkin."

"Näköjään, – mutta Dampierre on kiinnitetty lainoista melkein täyteen arvoonsa ja jo hiukan rapistunut kuten omistajattarensakin."

"Ja sitä voi leskikuningatar katsella kuivin silmin?" virkkoi Aramis, jonka utelias katse ei kyennyt enää läpäisemään hämyssä.

"Niin, hän on unohtanut kaikki."

"Te lienette kyllä sopivin keinoin pyrkinyt takaisin suosioon, herttuatar?"

"Olen, mutta vastassani on merkillisenä sattumana, että pikkukuningas on perinyt rakkaan isänsä karsasmielisyyden minua kohtaan. Ah, sanotte, minä olen nyt hyljeksittäviä naisia enkä enää niitä, jotka herättävät mieltymystä!"

"Rakas herttuatar, käykäämme jo varsinaiseen asiaanne, sillä minä luulen, että me voimme olla hyödyllisiä toisillemme."

"Niin olen minäkin ajatellut. No niin, Fontainebleaun matkallani oli kaksinainen päämäärä. Ensiksikin olin saanut kutsun tuolta tuntemaltanne fransiskaanimunkilta… Miten muuten olittekaan tullut tuntemaan hänet? Olen kertonut teille omista kokemuksistani, mutta te ette ole vastannut samalla mitalla."

"Tutustuin häneen hyvin luonnollisesti: olin opiskellut hänen kanssaan jumaluustiedettä Parmassa. Meistä oli tullut ystävykset, mutta sittemmin olivat virkatehtävät, matkat ja sodat pitäneet meitä erossa."

"Tiesittehän kuitenkin, että hän oli jesuiittien suurmestari?"

"Aavistelin kyllä."

"Mutta miten ihmeessä tekin osuitte samaan ravintolaan, missä veljeskunnan matkustavaiset kokoontuivat?"

"Aivan sattumalta", vastasi Aramis tyynellä äänellä. "Olin menossa herra Fouquetin luo linnaan, päästäkseni hänen majesteettinsa vastaanottoon; tien varressa kohtasin miesparan kuolemansairaana ja tunsin hänet. Jatkon te tiedätte, hän heitti henkensä minun käsivarsieni kannattelemana."

"Niin, mutta jättäen teille taivaassa ja maan päällä niin suuren vallan, että te hänen valtuudellaan saatoitte määräillä kuten hallitsija."

"Sain häneltä tosiaan joitakuita tehtäviä."

"Mitä minun osalleni?"

"Sen olen teille jo sanonut. Kaksitoistatuhatta livreä maksettavaa.

Lähetin teille osoituksen, – ettekö vielä ole nostanut rahoja?"

"Kyllä, kyllä. Voi, rakas piispa, teidän sanotaan antavan noita määräyksiä niin salaperäisen juhlallisesti ja niin ylhäisen majesteetillisesti, että teidät yleiseen uskotaan korkean vainajan seuraajaksi."

Aramis punastui kärsimättömästi. Herttuatar jatkoi:

"Olen kuulustanut asiaa Espanjan kuninkaalta, ja hän huomautti minulle, että jesuiittien suurmestarin tulee olla veljeskunnan sääntöjen mukaan espanjalainen, – jota te ette ole."

Aramis vastasi vain:

"Siinä näette, herttuatar, että te olitte väärillä jäljillä, sillä luotattehan kuninkaan kantaan asiassa?"

"Hm, olen sittemmin tullut ajatelleeksi erästä seikkaa, hyvä Aramis."

"Mitä niin?"

"Te tiedätte, että minä mietin jonkun verran kaikkea."

"Oh, kyllä vainkin, herttuatar."

"Osaattehan espanjankieltä?"

"Jokainen frondelaisena toiminut ranskalainen osaa sitä."

"Olette oleskellut Flandriassa?"

"Kolme vuotta."

"Ja Madridissakin?"

"Viisitoista kuukautta."

"Niinpä voittekin saada Espanjan kansalaisoikeudet milloin vain haluatte."

"Niinkö luulette?" äännähti Aramis ikäänkuin aivan uutta kuullen.

"Epäilemättä… Kahden vuoden oleskelu valtakunnassa ja maan kielen tunteminen ovat ehtona. Teillä on pääsykelpoisuutta liiemmältikin."

"Mihin tähtäätte, hyvä rouva?"

"No, minä olen hyvissä väleissä Espanjan kuninkaaseen…"

– En ole huonoissa minäkään, – ajatteli Aramis.

"Jos tahdotte", jatkoi herttuatar, "niin pyydän kuningasta tekemään teistä fransiskaanimunkin seuraajan."

"Ooh, herttuatar!"

"Ellette jo ole saanut sitä nimitystä."

"Enhän mitenkään!"

"No, sen palveluksen siis voisin teille tehdä."

"Miksette ole sitä tehnyt herra de Laicquesille, herttuatar? Siinä on lahjakas mies, ja te rakastatte häntä."

"Kyllähän niin, mutta se nyt ei ole sopinut. No, tahdotteko?"

"En, kiitos, hyvä herttuatar!"

Tämä vaikeni ajatellen:

– Hänet on nimitetty.

"Kun siten kieltäydytte tarjouksestani", aloitti rouva Chevreuse jälleen, "niin enpä rohkenekaan pyytää teidän kannatustanne omaksi hyväkseni."

"Oh, pyytäkää vain huoletta."

"Mutta se on turhaakin, jos teillä kerran ei ole valtaa pyyntöni täyttämiseen."

"Teen mitä suinkin voin."

"Tarvitsen varoja Dampierren laittamiseksi kuntoon."

"Vai niin", sanoi Aramis kylmäkiskoisesti; "rahoistako on kysymys?..

No, herttuatar, millainen summa se olisi?"

"Kah, melkoinen."

"Paha juttu! Tiedättehän, että minä en ole rikas?"

"Ette te, mutta veljeskunta. Jos te olisitte suurmestari…"

"Nyt tiedätte, etten ole."

"Mutta teillä on ystävä, jonka täytyy olla rikas: herra Fouquet."

"Fouquet? Madame, hän on häviön partaalla."

"Niin kyllä puhutaan, mutta sitä en ole tahtonut uskoa."

"Miksette?"

"Syystä että minulla on muutamia kardinaali Mazarinin kirjeitä – eli Laicquesin hallussa on – , ja niistä ilmenee merkillisiä tilejä."

"Millaisia?"

"Ne koskevat myytyjä valtionobligatioita, otettuja lainoja, en oikein muistakaan. Niistä ainakin käy selville, että yli-intendentti on velkaa valtiorahastoon kolmisentoista miljoonaa, Mazarinin omakätisesti vahvistamien laskelmien mukaan. Se on vakava asia."

Aramis puristi kyntensä kämmeniin.

"Mitä!" virkahti hän; "teillä on sellaisia kirjeitä, ettekä ole ilmoittanut niistä herra Fouquetille?"

"Kas, tällaisia talletuksia pidetään varalla", vastasi herttuatar; "kun tulee tarvis, niin ne otetaan esille."

"Ja nyt on otollinen aika?"

"Niin, rakas ystävä."

"Ja te aiotte näyttää ne herra Fouquetille?"

"Mieluummin puhun asiasta teidän kanssanne."

"Teidän täytyy tosiaankin olla ahtaalla, ystävätärparka, kun saatte tuollaista mieleenne, – te kun aina piditte herra de Mazarinin kirjelmiä kovin huonossa arvossa."

"Olen todella pulassa."

"Tällaiseen tunnottomaan keinoon turvautuminen on tietysti ensin tuottanut teille tuskallista taistelua sielussanne", virkkoi Aramis kylmästi.

"Oh, jos olisin tahtonut tehdä pahaa enkä hyvää", vastasi rouva de Chevreuse, "niin sen sijaan että pyytäisin veljeskunnan suurmestarilta tai herra Fouquetilta niitä viittäsataatuhatta livreä, jotka tarvitsen…"

"Viisisataatuhatta livreä!"

"Ei enempää. Onko se mielestänne paljon? Sen verran vähänkin menee Dampierren kuntoonsaamiseen."

"Kai sitten, madame."

"Olin sanomassa, että minä tähän pyyntöön tyytymättä olisin voinut mennä tapaamaan entistä ystävätärtäni leskikuningatarta; hänen puolisovainajansa kirjeet olisivat kelvanneet suosituksekseni, ja sitten minun olisi sopinut huomauttaa: 'Madame, tahtoisin saada kunnian vastaanottaa teidän majesteettinne Dampierressä; sallikaa minun laittaa kartanoni kuntoon.'" Aramis ei vastannut sanaakaan.

"No", kysyi herttuatar, "mitä ajattelette?"

"Hiukan yhteenlaskua", sanoi Aramis.

"Ja herra Fouquet ryhtyy sitten vähentämään, minun yrittäessäni vielä kertolaskua. Me olemme hyviä laskeskelijoita ja voimme kyllä saada yhteisen tuleman."

"Suotteko minulle miettimisaikaa?" esitti Aramis.

"Ei, tällaisessahan asiassa on meikäläisten kesken heti päästävä ratkaisuun: kyllä tai ei."

– Tuo on tyhjää mahtailua, – ajatteli piispa; – on mahdotonta, että Itävallan Anna ottaisi kuunnellakseen tuollaista naista.

"No niin?" tiukkasi herttuatar.

"Minua ihmetyttäisi suuresti, madame, jos herra Fouquetilla olisi tällähaavaa käytettävissään sellainen summa."

"Ei siitä sitten sen enempää", lausui herttuatar; "Dampierre korjautukoon miten vain käy laatuun."

"Ette varmaankaan ota raskaalta kannalta tätä vastusta?"

"En, minä kyllä suoriudun."

"Niin, kaiketi kuningatar tekee hyväksenne sen, mihin yli-intendentti ei kykene", oli piispa arvelevinaan.

"Hoo, tottahan toki… Teidän mielestänne ei kenties olisi mukavaa minun puhua yli-intendentille suoranaisesti niistä kirjeistä?"

"Siinä menetelkää miten mielitte, herttuatar. Herra Fouquet tuntisi itsensä syylliseksi tai syyttömäksi; mutta minun luullakseni hän edellisessä tapauksessa olisi liian ylpeä sitä tunnustamaan, ja viattomana hän taasen peräti julmistuisi sellaisesta uhkauksesta."

"Te järkeilette aina erinomaisesti", sanoi herttuatar nousten.

"Aiotte siis tehdä kuningattarelle ilmiannon herra Fouquetista?" virkkoi Aramis.

"Ilmiannon?.. Hui, se on ruma sana. En ryhdy ilmiantajaksi, rakas ystävä; kyllähän te tunnette politiikkaa siksi hyvin, että tiedätte, millä tavoin tällainen asema järjestyy: minä vain asetun rahaministeriä vastaan."

"Niin oikein."

"Ja puoluesodassa – ase kuin ase."

"Tietenkin."

"Kerran päästyäni jälleen sovintoon leskikuningattaren kanssa minä voin olla vaarallinen."

"Siihen teillä on oikeus."

"Minä käytänkin sitä, hyvä ystävä."

"Ettehän liene tietämätön siitä, että herra Fouquet on mitä parhaimmissa väleissä Espanjan kuninkaan kanssa, herttuatar?"

"Saattaapa olla."

"Jos käytte taisteluun häntä vastaan, kuten sanotte, ryhtyy kai hänkin toimiin teidän suhteenne."

"Ah, minkäpä sille voi!"

"Hänelläkin on siihen oikeus, vai mitä?"

"Tietysti."

"Ja ollen läheisissä tekemisissä Espanjan kanssa hän varmaankin käyttää tätä ystävyyttä aseenansa."

"Tahdotte sanoa, että hän pääsee yhteistoimintaan jesuiittien suurmestarin kanssa, hyvä Aramis."

"Niin voi sattua, herttuatar."

"Ja että minulta silloin lakkautetaan eläkkeeni siltä taholta."

"Pahoin pelkään sitä."

"Täytyy lohduttautua. Oh, mitä pelkäämistä rouva de Chevreusella onkaan Richelieun jälkeen, frondelaisliikkeen yli eläneenä, maanpakonsa kestettyään?"

"Neljänkymmenenkahdeksantuhannen livren eläke sentään!.."

"Niin, onhan se rahaa."

"Ja lisäksi tiedätte, että puoluesodassa isketään vihollisen ystäviinkin."

"Ah, te tarkoitatte, että se ulottuu Laicques-parkaankin?"

"Sitä on jokseenkin mahdoton välttää, herttuatar."

"No, hänen vuosirahansa on vain kaksitoistatuhatta livreä."

"Niin; mutta Espanjan kuninkaalla on vaikutusvaltaa, jotta hän herra Fouquetin neuvosta saattaa toimittaa herra Laicquesin telkien taakse."

"Siitä ei minulla ole suurtakaan pelkoa, hyvä ystävä, sillä Itävallan Annan kanssa sovintoon päästyäni minä kyllä saisin Ranskan vaatimaan Laicquesin vapauttamista."

"Ehkä kyllä. Mutta teillä on muuta pelättävää."

"Mitä siis?" kysyi herttuatar teeskennellyn pelokkaasti.

"Te tiedätte, että kun on kerran liittynyt veljeskuntaan, siitä ei pääse hevillä eroon. Sen asioissa tietoon saadut salaisuudet ovat arkaluontoisia, paljastajalleen turmiollisia."

Herttuatar mietti tovin.

"Tuo on vakavampaa", myönsi hän sitten; "tahdon vielä ajatella."

Ja pimeässäkin Aramis tunsi ystävättärensä katseen koettavan tunkeutua hänen sydämeensä hehkuvana kuin kuumennettu rauta.

"Tehkäämme hiukan tiliä", sanoi Aramis, ollen varuillaan sujauttaen kätensä ihokkaan alle, missä hänellä oli tikari piiloitettuna. "Eläkkeenne lakkauttaminen ja Laicquesin vuosirahan lopettaminen merkitsee teille kuudenkymmenentuhannen livren tappiota. Koetan keksiä, mitä voitte saada sille vastapainoksi."

"Viisisataatuhatta livreä kuningattarelta."

"Sitä ette voi ottaa lukuun varmana eränä."

"Tiedän keinon, jolla saan sen häneltä varmasti", virkahti herttuatar ajattelemattaan.

Chevalier heristi korviaan. Tämä vastustajan hairahdus sai hänen älykkyytensä asettumaan niin varuilleen, että toinen siten menetti saavuttamansa edun, piispan käyttäessä tuota lähtökohtaa tärkeiden johtopäätösten tekemiseen.

"Jos olettaisinkin, että saatte nuo rahat", huomautti hän, "niin menetätte kuitenkin kaksin verroin, koska puolen miljoonan korot vastaavat vain puolta kuudenkymmenentuhannen livren taatusta eläkkeestä."

"Ei, se tulojen vähennys on vain ihan tilapäinen, kestäen ainoastaan sen aikaa kun herra Fouquet on ministerinä; arvioitsen hänen valtakautensa vielä korkeintaan pariksi kuukaudeksi."

"Vai niin!" äännähti Aramis.

"Olen avomielinen, kuten näette."

"Kiitän teitä, herttuatar; mutta väärin silti oletatte, että veljeskunta herra Fouquetin jouduttua epäsuosioon alkaisi jälleen suorittaa teille eläkettänne."

"Tiedän keinon veljeskunnan suostuttamiseen, kuten saan leskikuningattarenkin anteliaaksi."

"Sittenpä meidän kaikkien täytyykin laskea alas lippumme teidän edessänne, herttuatar. Teille voitto, teille riemu! Rukoilen teitä vain olemaan armollinen kymbaalien ja pasuunain kuuluttaessa valtiuttanne!"

"Miten on mahdollista", aloitti herttuatar jälleen, piispan ivallisuudesta välittämättä, "että te säikähdätte vaivaista viidensadantuhannen livren summaa, kun teiltä – tahdoin sanoa ystävältänne, anteeksi: suojelijaltanne – siten säästettäisiin puoluetaistelun suuret hankaluudet?"

"Sen sanon teille nyt suoraan, herttuatar: tuon puolen miljoonan jälkeen vaatisi herra de Laicques osuuttansa, tietenkin toiset viisisataatuhatta, ja teidän kahden jälkeen tulisi vuoro lapsillenne, auttamillenne omaisille, köyhillenne, ties keille kaikille. Mutta parista pahastakaan kirjeestä ei kannata maksaa kolmea tai neljää miljoonaa. Hyväinen aika, herttuatar, kuningattaren timanttikoristeet olivat toki enemmän arvoiset kuin nuo Mazarinin allekirjoittamat lappuset, ja mitenkään ne eivät tulleet maksamaan neljättäosaakaan siitä summasta, joka meiltä soluisi tähän juttuun."

"Niin kai, niin kai; mutta kauppias määrää tavaralle oman hintansa, ja ostajan asia on hankkia se tai jättää silleen."

"No, aivan totta puhuen, herttuatar, ilmoitan teille lopultakin sen syyn, minkätähden en osta kirjeitänne: ne ovat väärennettyjä."

"Jopa nyt!"

"Siitä ei ole epäilemistäkään, sillä olisihan tosiaan liian merkillistä, että kun juuri Mazarin aiheutti välienne rikkoutumisen kuningattaren kanssa, te kuitenkin olisitte ollut likeisissä suhteissa kardinaaliin. Tuo tuntuisi siltä kuin olisitte teeskennellyt kuningattaren edessä, – ja siinä tulisi aavistelleeksi intohimoa ja… totisesti en tahdo virkkaa sen enempää."

"Sanokaa vain."

"Ja antaumusta."

"Saattaa niin olla; mutta kyllä kirjeiden sisältö vain on oikea."

"Vakuutan teille, herttuatar, että te ette voi käyttää niitä kuningattaren luona."

"Oh, voin käyttää kaikkia perusteita hänen luonansa, mikä vain on tarvis."

– No, räkätä vain, hohkanärhi! – ajatteli Aramis; – sihise, kyy!

Mutta herttuatar oli puhunut kyllikseen ja teki lähtöä.

Aramis toimitti hänelle vielä nöyryytyksen – koston toisen tukalasta juonimisesta. Hän soitti kelloa. Salonkiin ilmestyi heti valoa, ja haarakynttiläin luodessa hohteensa herttuattaren kuihtuneille kasvoille piispa kohdisti pitkän ivallisen katseen noihin kalventuneihin ja painuneihin poskiin, kiillottomiin silmiin ja yhteenpuristuneihin huuliin, jotka eivät kyenneet salaamaan mustuneita ja harvalukuisia hampaita. Itse hän ojensi sirosti esiin suorat ja jäntevät säärensä, nosti ylevän päänsä pystyyn ja hymyili näyttääkseen hampaitaan, joilla vielä oli valossa jonkun verran hohtoa. Elähtänyt keimailijatar tunsi pilkallisen maailmanmiehen piston; juuri hänen vieressään oli iso kuvastin, jossa hänen huolellisesti salailtu raihnaisuutensa kävi ilmeiseksi vastakohdan tehostamana.

Huojuvin askelin ja hätäisyyden huumaamana hän silloin riensi ulos edes hyvästelemättä Aramista, joka kumarsin rohkeana ja pulskana kuin entiseen aikaan muskettisoturina ollessaan. Kepeän keikarimaisesti lipui Aramis lattian yli, saattaakseen häntä ovelle asti.

Rouva de Chevreuse viittasi palvelijaansa sieppaamaan jälleen musketin olalleen ja läksi tiehensä talosta, jossa kaksi hellää ystävystä ei ollut päässyt yhteisymmärrykseen, syystä että he olivat ymmärtäneet toisiaan liian hyvin.