Harry vastasi:
– Koulusta karkotettuna en voisi jäädä kotiin asumaan. Isälleni en soisi olevani taakaksi. Siis ei muuta neuvoksi, kuin hyvästi vanhemmille ja siskoille ja ulos maailmaan!.. Ja sentähden tulin luoksesi neuvottelemaan.
Heidän ajatuksensa olivat sattuneet yhteen.
– Tämä on kumma, tämä on kumma! sanoi Eero puoleksi itsekseen.
– Mitä sanot?
– Harry, Harry, kuinka kaikki tämä on kummallista.
– Miksi niin? Mitä tarkotat? Eero joutui yht'äkkiä haltioihinsa.
– Rakastatko sinä minua, Harry? hän kysyi.
– Rakastan, vastasi toinen kummeksuen, – tiedäthän sen, Eero. Miksi niin kysyt?
– Sano minulle, miksi rakastat?
– Miksi? En tiedä. Ehkä sentähden, että sinä rakastat totuutta ylinnä kaikkea.
– Sentähden, niin… Onko totuus sinulle kalliimpi kuin koko maailma?
– Niin luulen, sanoi Harry vähän epävarmasti.
– Oi Harry, minun muistui äkkiä mieleeni eräs Rydbergin lause "Prometeuksessa": "och böj dig aldrig för en själivisk makt!" Eikö se niin ole, Harry? Koko elämä asettaa meidät koetukselle – ketä enemmän rakastamme, totuutta vaiko omaa itseämme ja ulkonaista rauhaamme? Tuossa on edessämme ihanne! Se on kuin aamun koi kaukana taivaan rannalla – sitä kohti kiiruhtakaamme, Harry, sitä valoa kohti, kohti sitä luvattua maata, jossa ihmiset elävät rakkaudesta totuuteen!
– Eero!
– Sinä ehket käsitä minua, mutta minun henkeni riemuitsee. Sen kahleet vaipuvat maahan, vapaana kuin taivaan lintu se kohoaa yläilmojen valkeuteen – minä taas ihanteen näen! Ei pelkoa enää, ei epäilystä, ei murhetta. Nyt on tie edessämme selvä. Nyt kohti elämää, nyt kohti kuolemaa! Kuolemaa ei ole, totuus on ikuinen. Kuolema on elämä… Kuinka rakastan koko maailmaa nyt, kun olen vapaa ja uskallan elää. Minun henkeni vuotaa ulos avaruuteen ja mahtavana virtana se riistää kaikkien sydämet mukanaan… Kohta, kohta, Harry, sinäkin sen ymmärrät… Nyt, missä ovat Aarno ja Tuomo, että liittomme olisi täydellinen!..
– Sinä olet haltioissasi, Eero?
– Ah, älä pelkää, Harry, kyllä minä olen itseni, vaikka tulin niin iloiseksi, kun näin, mitä meidän tekemän pitää. Hän pyyhkäsi kädellään otsaansa ja lisäsi tyynemmin:
– Sinä tulit siis luokseni neuvoa kysymään. Niin, mitä sinä muuta voit tehdä kuin edetä sillä samalla tiellä, jolle jo olet astunut, ja lähteä kodistasi? Ja enkö ole minäkin samassa asemassa kuin sinä? Olenhan monta monituista kertaa väitellyt enoni kanssa samanlaisista asioista ja onhan meillä ollut puhe siitä, että minä tämän kotoni jättäisin ja lähtisin maailmaan… ja nyt minä sen teenkin.
– Sinäkö? Sinäkinkö? Minä sitä vähän aavistin, että saisin sinusta toverin!
– Niin juuri, tunnen minäkin nyt olevani ihminen, joka itse saan, jonka itse täytyy päästä oman elämäni herraksi ja ohjaajaksi. Ei sitä niin kallista lahjaa voi antaa muiden raadeltavaksi. Nyt lähtekäämme pois itse elääksemme ja työskennelläksemme… Mennään Aarnoa ja Tuomoa hakemaan, heidänkin pitää olla mukana.
– Mennään!
Mutta miksi Eero äkkiä kavahti? ja sanoi:
– Kuule, Harry!
– Mitä?
– Sinä olit liian kova äidillesi… Suuttuminen ei ole oikea…
Harry loi katseensa maahan.
– Sinun pitää pyytää häneltä anteeksi, lisäsi vanhempi ystävä hiljaa.
Harry katsoi Eeroon. – Poikkeanko kotona? hän kysyi.
– Tee se. Tule sitten Aarnon luokse. Minä käyn ensin Tuomoa hakemassa, Aarnon luona kokoonnutaan.
Eero saattoi Harryä etehiseen; juuri kun tämä oli poistumaisillaan, ja ystävät kattelivat, hän kysyi Harryltä:
– Oletko onnellinen?
– Olen, kuului melkein luonnottoman kiihkoisa vastaus.
III
Vähän myöhemmin samana iltana Eero ja Tuomo tulivat Aarnon luokse, ja Eero kertoi ystävilleen Harryn jutun, josta he suuresti hämmästyivät, sekä kysyi heidän mielipidettänsä siitä. "Paha paikka, paha paikka", sanoi Tuomo vältellen ja nousi sauhuavaa lamppua korjaamaan. "Mitä nyt on tehtävä?" kysyi Aarno, tutkien Eeron ilmettä. Siinä he istuivat kolmisin Aarnon tuiki pienessä vuokratussa ylioppilashökkelissä, Aarno ja Tuomo asiaa harkiten, Eero valmiina ilmottamaan heille päätöksensä; ja heidän välillään syntyi seuraava keskustelu:
Tuomo. Pitäneeköhän pojan muuttaa kotoa?
Aarno. Kuinka sitten? Johan sinä kuulit, että Harry itse katsoo välttämättömäksi tehdä niin.
Tuomo. Ja koulusta pois viimeiseltä luokalta!
Aarno. No, ei sitä koulussakaan paljon viisastu… Minä tässä ajattelen, että voihan Harry muuttaa tänne minun luokseni toistaiseksi. Eihän tämä minun rustinkini kovin tilava ja suurenmoinen ole, mutta kyllähän luulen Harryn tähän tyytyvän, vai mitä sinä tuumaat, Eero?
Eero. Niin, pojat, minulla se tuuma onkin jo valmiina. Ettekö huomaa, että me nyt – me kaikki – voisimme tehdä jotakin semmoista, jota me monasti olemme uneksineet ja josta monasti olemme haaveilleet?
Tuomo. Et suinkaan sinä tarkota…?
Aarno. Sitä meidän yhteistä kotiamme?
Eero. Sitä niin. Nyt on aika tullut. Kohtalo itse viittaa meille tien. Nyt pankaamme vanha tuumamme toimeen. Miksi Harry yksin tekisi sen, jota kaikki olemme hyväksi ajatelleet? Ettekö muista, kuinka aina olemme sitä ihanteena pitäneet, että meillä olisi oma mökki maalla – järven rannalla, kuusten suojassa, pikku perunamaa ja pikku puutarha, joita viljelisimme, ja venonen, joka iltasin auringon laskiessa keijuttaisi meidät järven aalloilla? Ja kun sitten välistä kaupungissa ostoksilla käytäisiin, olisimme kuin maa-ukot ainakin, ihmettelisimme komeutta, häpeäisimme ylellisyyttä ja nauraisimme keikarein turhamaisuutta… Kyllähän tunnette tuon maalaistunnelman?.. Ja kun meillä oma koti olisi, voisimme käskeä tupaan kenen tahansa, tarjota ruokaa ja yösijaa köyhälle vaeltajalle, auttaa kaikkia, jotka apua tarvitsevat, ja luoda koko ympäristöömme iloa ja onnea… Ettekö muista näitä unelmiamme?.. Muistatte hyvinkin, ja tästä näin suloisesta tulevaisuudesta emme saa puhuakkaan, sillä se miltei viettää itsekkyyteen… Mutta muistakaamme sen samaisen elämän sisällistä puolta. Me neljä, joiden sieluja polttavat tämän yhteiskunnan kauheat vääryydet ja jotka emme tahdo emmekä saata niihin vääryyksiin osaa ottaa, me jätämme ne kaikki, me luovumme tästä herraselämästä ja astumme sen kansan pariin, joka meidät povellansa kantaa… Minä olen jo yliopistolukuni hylännyt, te ette myöskään tunne niihin vetovoimaa, Harry ei niistä mitään tiedä – miksikä tänne jäisimme itsellemme ja muille vaivaksi ja kiusaksi? Virkamiehiä meistä ei tule, laiskureita ei liioin – mitä muuta kuin rupeamme todellakin työtä tekemään ihanteemme puolesta! Ei täällä muuta välittävänäkään ole, ja tarvitsee tämäkin kansa niitä, jotka sille totuuden sanovat. Opetamme, puhumme, kirjotamme – meidän kotimme ja yhdyselämämme on luova valoa koko Suomen kansaan. Sitä vartenhan elämme, että totuutta etsisimme ja opettaisimme muitakin ihmisiä elämään totuuden elämää!.. Ja kuinka paljon meillä on muille opettamista jo tämän ainoan askelen jälkeen! Minä tunnen rinnassani niin suuria ja rikkaita tunteita, että oikein tahtoisin syleillä koko maailmaa ja huutaa sille, kuinka onnellinen ihminen on, kun hän totuuden puolesta elää… Eikö niin, Aarno ja Tuomo?
Aarno. Kauniisti sinä, Eero, puhut; ja minun vastaukseni on jo kauvan ollut valmiina, kauvan olen jo kutsuntaasi ikäänkuin odottanut. Minä seuraan sinua. Eihän tässä minun nykyisessä olossani ole mitään viehättävää; jos sinä kotisi ja omaisesi jätät, enkö minä jättäisi näitä paperisia seiniä? Maalla olen syntynyt, maalla elänyt, ennenkin maata kuokkinut. Maalle halajan, sinne yhä ikävöin, ja teidän parissanne tulisin vaikka minne… Mitä sinä sanot, Tuomo?
Tuomo. Mitäpä minä sanoisin? Onhan minulla sama ihanne kuin teillä, totuuden puolesta minäkin tahdon elää. Mutta sanoppa, Eero, kuinka olet ajatellut, että tämä toimeen pantaisiin, kuinka ja koska? Eihän meillä vielä mökkiä ole…
Aarno. Totta on, ei meillä mitään ole…
Eero. Ei ole, mutta on hankittava.
Tuomo. Millä? Ei meillä rahojakaan ole.
Eero. Rahatkin on hankittava.
Aarno. Ei niistä hätää, saanhan minä vähän perintöä piakkoin ulos.
Tuomo. Totta, totta, sitä odotamme.
Eero. Emmehän me voi mitään odottaa, tällä hetkellähän Harryn on muuttaminen. Älkäämme asiaa siltä kannalta ajatelkokaan! Ei meidän elämämme saa olla rahoista riippuvainen. Mitä siitä, vaikkei meillä penniäkään olisi – muutamme nyt heti jonnekkin maalle, menemme johonkuhun taloon asumaan, kyllähän ne halvalla meille ruuan antaa ja vuoteen, opetamme paikkakunnan lapsia lukemaan, kirjottamaan ja laskemaan, tottahan sillä leivän ansaitsemme, ja sitäpaitsi, pojat, teemmehän muullakin tavalla työtä, luemme ja kirjotamme. Minä tunnen päältäni, että tulen kirjottamaan jotakin, ja sitten aion tutkia uutta testamenttia oikein juurta jaksain.
Aarno. Niin, miksei tuo kävisi päinsä? Voimmehan olla apuna talon askareissakin, ottaa kesällä ulkotöihin osaa ja talvisin kirvestä käyttää ja veistä viuhkauttaa.
Tuomo. Niin niin, ehkäpä tuota toimeenkin tultaisiin. Mutta kuulkaa, pojat, olisinko minä pelkuri, jollen sittenkään seuraisi?
Hetken äänettömyyttä.
Eero. Miksi et seuraisi?
Aarno. Etkö seuraisi kanssamme? Mikä sinun nyt on, Tuomo?
Tuomo. Ajattelen äitiäni. Hän ei semmoista tekoa käsittäisi… Te tiedätte, hän makaa sairaana, ja kukatiesi hän surusta kuolisi.
Aarno katsoi kysyvästi Eeroon.
– Onko äitisi sairas? En sitä tiennyt, sanoi tämä ja vaipui ajatuksiin.
Tuomo. Eikö mielestänne olisi kovaa näin ollen katkeroittaa äidin mieltä?
Aarno. Kovaa olisi… Mitäpä nyt on tekeminen?
Eero (toipuen ajatuksistaan). Vai on äitisi sairas, ja sinun mielestäsi olisi sydämetöntä hänet jättää… Mutta voi asiaa katsoa aivan toiseltakin kannalta ja kysyä: saako ihminen olla mistään riippuvainen, kun hänen pitää tekemän se mikä on oikein? Onko se sinun syysi, että äitisi on sairas juuri tällä hetkellä? Pitääkö sinun ihmisen takia luopua totuuden palveluksesta? Minun enoni ja tätini eivät ole sairaita, mutta kyllä varmaan he hämmästyvät, jopa pahastuvatkin, kun heille aikeeni ilmotan. Mutta voinko minä sitä lukuun ottaa? Vanhempien ja holhoojien oma syyhän se on, että ovat niin kuuroja totuuden äänelle, etteivät sitä kuule, kun se puhuu heidän lastensa suun kautta. Maailma se on paha, se se on kova, sydämetön ja sokea, mutta pitääkö meidän sen alle alistua? Minä en sitä tee, mutta en tahdo sinua mihinkään yllyttää, Tuomo…
Tuomo. Et, et, kyllä sen tiedän… Älkää nyt olko pahoillanne minulle, pojat…
Eero. Kuinka sitä olisimme, Tuomo?.. Mutta tuntuu minusta sittenkin, jos oikein sydämeni ajatuksen teille lausun, että väärin Tuomo tekisi, jos hän äitinsä takia jäisi tulematta. Miksi hän niin tekisi? Rakkaudesta – ja keneen? Äitiinsä. Onhan se hyvä. Mutta miksikä hän taas seuraisi meitä? Rakkaudesta – ja keneen? Totuuteen, ihanteeseen, Jumalaan, s.o. kaikkiin ihmisiin. Eikö edellinen hyvä häivy mitättömäksi tämän rinnalla? Eikö rakkaus kaikkiin ole suurempi kuin rakkaus yhteen? Ja muistakaamme: sillä yhdellä on toisia, jotka häntä rakastavat, mutta suuressa maailmassa on niin monta, niin monta, joita ei kukaan rakasta!.. Vieläkin: sitä yhtä totellen palvelemme sen itsekkyyttä, mutta totuutta totellen emme palvele kenenkään itsekkyyttä, vaan sitä, joka on kaikille hyvä… Ettekö ymmärrä ajatustani?
Aarno. Kyllä, kyllä.
Tuomo (taistellen itsensä kanssa). Ymmärrän, ja oikein puhunetkin…
Annappas kun mietin asiaa.
Eero (hymyillen). Ja Tuomo, rakastathan meitäkin? Tuomo (kyynelsilmin). Niin, niin, sen teen… rakastan teitä… ja rakastan äitiäni.
Eero huomasi Tuomon liikutuksen. – Tuomo, Tuomo, älä luule, että minulla on kova sydän, hän pyysi, nousi ja levitti sylinsä, johon Tuomo heittäytyi. – Olemmehan heikkoja ihmisiä ja tämä elämä on niin raskas… Oi että meitä edes on neljä ystävää! Kuinka muuten jaksaisimmekaan…
Tuomo (irtautuen Eeron sylistä ja pyyhkäisten kyyneliään). Luulenpa melkein, että siitä ystävyydestä voisimme elääkin.
Viereisestä huoneesta kuului astuntaa ja keskustelua. Joku lähestyi kamarinovea, ja Aarno hyppäsi ovelle vierasta vastaan ottamaan.
Aarno. Ehkä se on Harry, joka tulee. Kauvanpa hän on viipynytkin.
Hän avasi oven ja vaihtoi pari sanaa jonkun kanssa; sitten palasi
Eeron ja Tuomon luo, kirje kädessä.
– Kirje sinulle, Tuomo.
– Kirje! Tuomo otti sen Aarnon kädestä.
– Sisareni käsiala!
Hän aukaisi ja luki.
– Eero, Aarno! hän virkkoi kalveten, – minun täytyy kiiruhtaa kotiin – sisareni kirjottaa, että äiti on äkkiä tullut perin huonoksi.
Eero ja Aarno (hämmästyen). Mitä sanot!
Tuomo (hilliten kovaa liikutustaan). Missä on myssyni ja päällystakkini?
Aarno (huolestuneen näköisenä). Tässä, Tuomo.
Tuomo (yhä liikutustaan hilliten). Kiitos… Hyvästi, pojat.
Aarno. Emmekö lähde saattamaan?
Tuomo. Älkää, älkää, Harryhän tänne tulee.
Aarno. Niin, mutta minä lähden… Odotathan sinä täällä Harryä, Eero?
Eero. Odotan. Mene sinä vain saattamaan Tuomoa. (Puristaen Tuomon kättä.) Ole rohkea, ystäväni. Yksi on korkein kaikista!.. Näkemiin.
Tuomo poistui, kalpeana vielä, ja Aarno, joka sillä välin oli heittänyt päällystakin ylleen, seurasi häntä; Eero jäi yksin huoneeseen. "Jos hänen äitinsä kuolisi", hän ajatteli. "Ett'ei Tuomo nyt vaan luullut, että minä mihinkään tahdoin häntä kehottaa! Eihän se tarkotukseni ollut, jos kuinkakin mielelläni soisin, että Tuomo totuuden näkisi silmästä silmään… Oi teitä, ystäviäni, jos ette minua ymmärtäisikään?"
Ovi äkkiä reväistiin auki ja Harry ilmestyi kynnykselle lakkipäissä ja takki yllä.
Harry. Hyvää iltaa, pojat!
Eero. Tuossahan vihdoin tuletkin!
Harry. Yksinhän sinä olet täällä, Eero. Missä pojat ovat?
Eero. Läksivät juuri ulos.
Harry. Eivätkö takaisin tulekkaan?
Eero. Aarno kohta tulee. Lähti vain Tuomoa saattamaan. Tuomo sai kutsun kotia, äitinsä on sairas… Etkö heitä takkia päältäsi, Harry?
Harry. No jos heitänkin. Ei olisi aikaa kauvan viipyä…
Eero. Kuinka niin? Onko sinun minne mentävä?
Harry. Kotiin vain… (Reippaasti). Kuulehan, Eero, minua eivät koulusta erotakkaan!
Eero (hämmästyen). No?
Harry. Eikä kotoakaan karkoteta.
Eero. No, mitä nyt on tapahtunut?
Harry. Ei muuta kuin että isä kävi koulun johtajan puheilla, ja hän ilmotti, ett'ei minun erostani mitään tule; mutta vaikka olisi tullutkin ero, ei minun kumminkaan olisi tarvinnut kotoa muuttaa, sillä ei isä pois olisi ajanut – sen nyt tiedän. Oli miten oli, pääasia on se, että nyt on kaikki toisin, nyt saan esteettä tulla ylioppilaaksi.
Eero (hiljaa ja masentuneesti). Ja siitä sinä noin iloitset!
Harry. Kuinka muuten? Et arvaa, kuinka isän ja äidin suru painoi mieltäni… Eikö uutinen sinulle ole tervetullut?
Eero. Minulle?.. Suo anteeksi, Harry, tämä tuli niin äkkiä, niin äkkiä.
Harry. Etkö iloitse kanssani?
– Iloitse? Hän astui Harryn luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
– Kuule, Harry, katso minua silmiin.
Harry (vähän hämillään). Mitä tahdot?
Eero. Etkö sinä silloin ollut iloinen, kun kuulit, että minä seuraisin sinua maanpakolaisuuteesi? Niin ainakin sanoit, Harry.
Harry (hämillään). Olinhan… Olin kyllä… Mutta katso…
Eero. Mutta katso, nyt sinä minut jätät.
Harry. Mitä? Vieläkö sinä aiot?
Eero. Ja vieläkö sinä kysyt? Harry, lapsihan sinä olet… En sinua nyt tunnekkaan, entinen reipas Harryni!
Harry katsoi häneen ällistyneenä.
Eero hellitti kätensä ja palasi paikoilleen. – Vai semmoinen se oli, se juttu, hän sanoi huoaten.
Seurasi hetken äänettömyys. Eero istui katse maahan painettuna.
Harry. Eero!
Eero ei vastannut.
Harry. Eero! Olenko minä siis mielestäsi menetellyt väärin? (Puoleksi itsekseen.) Sitä vähän pelkäsinkin sinun puoleltasi…
Eero ei vastannut.
Samassa saapui Aarno.
Aarno. Kas, johan Harry on tullutkin.
Eero (nousten ja poistaen äkkiä raskasmielisyytensä). Entäs Tuomo?
Aarno. Tuomoa saatoin kotiin. Oli poika kalpea. Ei paljon puhuttu tiellä.
Harry. Mikä Tuomon oikeastaan oli?
Eero. Johan sanoin: äitinsä on kovin sairas.
Aarno. Entä sinä, Harry? Te näytitte vähän juhlallisilta. Niin, niin, tietäähän sen… Sepä juttu olikin, se sinun ainekirjotuksesi, Harry.
Eero (kuivasti). Kaikki on nyt parhain päin kääntynyt.
Aarno. Mitä sillä tarkotat?
Eero. Harryn ei tarvitse erota koulusta eikä muuttaa kotoa pois.
Aarno. Etkö siis meihin yhdykkään, Harry?
Harry. Lähdetkö sinäkin, Aarno? Ehkä Tuomokin?
Aarno. Tietysti minä ja luultavasti Tuomokin, vaikka poika vähän epäröi, kun äitinsä on kovin sairas.
Harry. Liittyisinhän minäkin teidän pariinne… Älä luule, Eero, että niin erityisesti iloitsen siitä, ett'ei minun tarvitse kotoa muuttaa; en iloitse – ja kuitenkin samalla olen onnellinen siitä, että kaikki on hyvä isän ja äidin kanssa… Enhän muuta voinut tehdä. Ajatelkaa, kun tulen kotia, on äiti minua vastassa ja ottaa puheilleen; hän on aivan tyyni ja rauhallinen eikä sanallakaan viittaa äskeiseen kahakkaamme; mutta hän kysyy minulta, mitä nyt tahtoisin tehdä, tahdonko lukea privatistina ylioppilaaksi. Minä vähän ällistyn, mutta vastaan hänelle, että olen aikonut muuttaa kotoa pois.
"Rakas Harryni", sanoi äiti tähän, "voitko hetkeksikään uskoa, että me, sinun vanhempasi, ajaisimme sinut kotoa pois? Onhan tämä sinunkin kotisi, poikani. Miksi etsit maailmalta toista tyyssijaa, kun sinulla yksi jo on? Isäsi juuri pyysi minua kysymään sinulta, etkö tahtoisi yksityisesti lukea ylioppilaaksi." – "Missä isä nyt on?" kysyin. – "Hän on lähtenyt koulun johtajan puheille tiedustelemaan asian oikeaa laitaa. Olethan sinä rehellinen, Harry, ja isäsi ja minä, jotka sinua tunnemme, ymmärrämme hyvin, ettet ole mitään pahaa tarkottanut. Ehkä sentään kaikki vielä hyväksi kääntyy."… Mitä minä tähän osasin sanoa? Häpesin vähän, etten ollut oikein luottanut vanhempieni rakkauteen. Samassa tuli isä kotiin hyvin tyytyväisellä ja onnellisella katsannolla. Hän syleili ja suuteli äitiä, suuteli minuakin otsalle, eikä puhunut alussa mitään. Harvoin olen häntä niin lempeänä ja iloisena nähnyt, vaikka hän on sangen tunteellinen mies. Vasta kun äiti riemastuen kysyi, kuinka asian laita oli, sai hän sanotuksi: "Kaikki on hyvin. Johtaja sanoi, että opettajakunta tarkemmin harkittuaan ja Harryn kirjotuksen luettuaan ei suinkaan katso tarpeelliseksi erottaa Harryä koulusta, vaikka tulee antamaan varotuksen… Kirjoituksessasi ei kuulu olevan muuta kuin yksi lause – alkulause – loukkaavaa laatua; muu on kirjotettu sillä lailla, että sen huomaa vilpittömäksi mielipiteeksesi, jos kohta poikkeaa tavallisesta uskosta, jopa kristinuskoa vastustaakin"… Johtaja näkyi muuten isän mielestä olevan sangen herttainen ja valistunut mies, oli kiittänyt minua lahjakkaaksi pojaksi, vaikka ylpeäksi ja kiivaaksi. Mitä pastoriin tulee, ei hän opettajakunnan puolesta ollut käynyt meillä, vaan omilla hoteillaan… No, ihmetteletkö suuresti, Eero, että hieman ilostuin? Isä ja äiti olivat niin ystävälliset ja palvelevaiset. Mitä sinä sanot, Aarno?
Aarno. Minä sanon, että mikä peijakas oli koulun johtajaan ja koko opettajakuntaan mennyt, koska se noin oli mielensä muuttanut. Eivätkö ne jo olleet päättäneet erottaa sinua koulusta?
Harry. Niinhän se opettaja sanoi… jos lie valehdellut, pelottaakseen minua.
Aarno. Turhaa hälinää sitten kaikki.
Hän istuutui, ja taas olivat pojat vaiti.
Harry. Sinä et sano mitään, Eero… Kuinka minun olisi pitänyt menetellä?
Eero. Olet siis luvannut vanhemmillesi olla tästälähtien rähisemättä ja kiltisti lukea ylioppilaaksi?
Harry. Ei meillä ollut semmoisesta puhettakaan… Tietysti ylioppilaaksi luen… Mutta ettepä te juuri iloisilta näytä, ja minä, joka tällä uutisella riensin luoksenne juoksujalassa!
Eero (äkkiä päästäen tunteensa valloilleen). Oi Harry, kuinka saattaisin iloita, kun olen ystävän kadottanut.
Hän nousi kävelemään; Harry ja Aarno seurasivat häntä katseillaan.
– Minun sydämeni on tällä hetkellä katkera, katkera, hän puhui. – Suokaa anteeksi, etten jaksa hillitä itseäni. En jaksa, en tahdo. Minun täytyy puhua ääneen, mitä sieluni kuiskaa. Harry, Harry, ethän sinä yhtään ole minua käsittänyt! Et yhtään ole katsonut asiaa samalta kannalta kuin minä. Koko huolesi keskittyi siihen, että ylioppilaaksi pääsisit. Kun tulit luokseni neuvottelemaan, mikset heti sitä sanonut? (Harry teki liikkeen ikäänkuin vastatakseen, mutta Eero ei sitä huomannut.) Minä luulin, että sinulla oli aivan toista mielessä. Kuuluthan Resurgetin liittoon ja olethan luvannut etsiä ja palvella totuutta… Onko minun pakko jättää kotini? Ei suinkaan, mutta miksikä sen aion tehdä? Sentähden että se on ehdottomasti oikeinta, mitä nyt voin tehdä. Koituuhan siitä vaikeuksia kaikenlaatuisia, kärsimyksiä ehkä paljonkin, mutta sopiiko niitä lukuun ottaa?.. Teko on oikea, siinä kaikki, mutta sitä sinä, Harry, et ole yhtään ymmärtänyt. (Tyynemmin). Enhän tällä tahdo sanoa, että sinun välttämättä olisi pitänyt jättää kotisi, jos kohta olinkin luullut, että me neljä vetäisimme yhtä köyttä; näyttääpä siltä, että meillä voikin olla sangen erilaiset käsitykset velvollisuudesta: Tuomo epäröi, sinä kerrassaan kieltäydyt – mutta se minua surettaa, ettet sinä, Harry, osannut katsoa hankettamme oikeuden ja velvollisuuden kannalta, ettet nähnyt totuutta etkä ihannetta, vaan niin pintapuolisesti koko asian olet käsittänyt, että vielä saatoit iloita, siitä vapauduttuasi.
Harry (hilliten tunnettaan). Johan sanoin, etten siitä iloitse.
Eero (itsekseen). Harry, Harry…
Harry. Mitä taas siihen tulee, etten heti sinulle sydäntäni paljastanut, niin enhän sen halua itsekään tiennyt. Vasta luotasi palattuani hoksasin, kuinka vaikeata olisi jättää vanhempani ja keskeyttää lukuni, juuri kun ne olivat päättymäisillään.
Eero (masentuneena itsekseen). Niin, niin, minkä sille saattaa?
Tämän sanottuaan hän kävi istumaan ja miettimään, pää rinnalle kallistuneena.
Aarno. Rauhoitu, Eero, turha on noin katkeroittua. (Eero nosti katseensa Aarnoon). Eihän Harry ole mitenkään väärin menetellyt… Epäröihän Tuomokin samanlaisesta syystä ja hän on kuitenkin paljon kauvemmin ollut ystävänäsi. Vasta äskenhän Harry on seuraamme liittynyt ja lienemmekö edes puhuneet hänelle sanaakaan maalla-asumistuumistamme. Aivan luonnollista, ettei hän ole sinua käsittänyt…
Harry. Kyllä minä olen Eeroa käsittänyt, olen minä siksi paljon teidän kanssanne seurustellut. (Eero käänsi katseensa häneen; Harry jatkoi jotenkin tylysti): Mutta sitä en pidä oikeana, että Eero minua noin tuomitsee… Sitäpaitsi en tosiaankaan näe mitään väärää siinä, että lukuni lopetan ja ylioppilaaksi tulen… Olettehan tekin ylioppilaita… En suinkaan silti lakkaa totuutta palvelemasta tai oikeammin etsimästä?
Aarno. Et suinkaan.
Eero (päätään pudistaen). Ei… ei… (Miettien). Kumma, kun eivät ihmiset pohjaltaan ole samallaisia…
Aarno. Mikseivät ole? Ainakin me neljä olemme siinä määrin toistemme kaltaisia, että koska meidän kesken erimielisyys onkaan vallinnut?
Eero (väsyneesti; katse maahan vaipuneena). Niin, niin.
Aarno. Totta puhuen, tämä tämänhetkinenkin näennäinen erimielisyys on minusta vallan vaaratonta laatua; sillä ymmärtääkseni ei Tuomo eikä Harry ole itse asiasta toista mieltä kuin sinäkään, eivät he vastusta sinun tuumaasi, ainoastaan sen toteuttamista juuri nyt – eikö niin, Harry?..
Harry (Eeroon katsoen). Tietysti niin.
Aarno (jatkaen)… joten siis minusta tuntuu, että koko tämä riidan aihe poistuisi sillä keinoin, että lykkäisimme tuuman toimeenpanemisen toistaiseksi, esim. siksi kun Harry on ylioppilaslakin voittanut; silloin kai Tuomollekin sopisi… Ja miksi nyt heidät jättäisimme tänne yksin? Ovathan he ystäviämme ja uskollisia aatetovereitamme – ainoat mitkä meillä onkin.
Eero (yhä mietteissään). Niin, niin.
Harry (heltyen). Niinpä niin. Jos nyt lähdette heti ja jätätte minut tänne yksin, niin ikäväksi tulee koko tämä lukuvuosi. Kenen luona enää käynkään, kehen kanssa järkeviä juttelen, keltä oppia otan? (Puoleksi innostuen). Jospa vielä tämän talven odottaisitte! Sitten minäkin olen paljon vapaampi, kun koulusta olen päässyt ja vapauden merkki on lakissani. Silloinhan teemmekin mitä tahdomme.
Eero (katsoen ylös; hymyillen). Todellako sinun tulisi meitä ikävä?
Harry. Etkö sitä usko?
Eero (käyden taas totiseksi). Uskon (katse jälleen maahan).
Aarno. Mitä sinä nyt siitä ehdotuksesta sanot, Eero?
Eero. En tiedä.
Aarno. Tiedätkö, kun minustakin rupeaa näyttämään viisaalta, ettemme nyt heti sitä askelta ota. Päätös kyllä on äkkiä tehty, mutta ainahan on niitä valmistuksia… Pitäähän meidän vähän tarkemmin miettiä, mihin ryhdymme ja mitä oikeastaan toimeen panemme – eihän sitä noin vain uutta kotia perusteta… Eikö liene viisainta, että kotvasen aikaa täällä kaupungissa vielä elää hyrrytämme?.. Maalle muuttokin on sitä mukavampi kesäiseen aikaan…
Harry. Aivan niin minustakin.
Eero (sisäisesti taistellen). Että kesäänkö?
Aarno. Niin, eihän siihen ole kuin muutama kuukausi.
Eero (nostaen päätään ja hymyillen surunvoittoisesti). Pojat, te ikäänkuin saatatte koko asian toiseksi kuin mitä minä olen tarkottanut – enkä kumminkaan tällä hetkellä osaa teitä vastustaa, sillä te olette koskettaneet sydämeni kieliä ja minä teitä rakastan. En liioin löydä järkiperusteita, millä kumoisin teidän väitteenne. Vähäinen odotus ja sen aikuinen tarkka harkinta! – tuntuuhan semmoinen ehdotus varsin hyväksyttävältä, mutta miksi yhtäkaikki minun on niin raskas olla, aivan kuin sumu peittäisi näköni ja ilma olisi usvaa täynnä?.. Epäröimään te saatatte minua, enkä nyt tiedä, minne äskeinen rauhani katosi. Oh, mikä tunteitten heittelemä houkka ihminen onkaan… Mutta sanokaa minulle, onko teidän rakkautenne niin palava ja niin voimakas, että voin siitä elää, jos nyt aikeestani luopuisin?
Aarno. Mitä tarkotat?.. Rakastammehan sinua…
Eero. Niin, niin, ette te nyt sitäkään ymmärrä. (Nousten). Nyt minä lähden aatokseni kanssa taistelemaan, täytyy miettiäkseni yksinäisyydessä ja yön hiljaisuudessa, ja huomenna sitten te tulkaa päätöstäni tiedustelemaan.
Aarno. Joko lähdet?
Eero. Lähden, ja tulkaa huomenna päivällisen jälkeen luokseni.
Eero jätti hyvästit ja poistui. Aarno ja Harry jäivät vähäksi aikaa katsomaan toinen toistaan silmiin, hieman oudoksuen ja nolostuneina, sitten Harry arveli, että "taidan minäkin nyt lähteä kotiin" ja kävi palttoonsa käsiksi.
Aarno. Mikä lie Eeroon taas tullut?
Harry. Niin, hän on välistä omituinen. Hyvästi nyt.
Aarno. Hyvästi.
Harry poistui.