Kerrankin, kun oli puhe sosialisesta kysymyksestä, hän sanoi:
– Eipä niinkään, poikaseni. Ei tässä ole kysymys minun eikä kenenkään muun mielipiteistä, vaan ankarasta todellisuudesta. Ei kukaan meistä ole yhteiskuntaa luonut, ei kukaan ihminen ole sitä tehnyt, historiallisen kehityksen kautta se on syntynyt ja muodostunut semmoiseksi kuin se on – sentähden sitä ei taideta muuttaakaan; sen puutteellisuudet itsestään poistuvat, aikojen kuluessa se täydellisentyy. Ei sinun tarvitse muuta kuin verrata toisiinsa keskiajan nyrkkivaltaa ja meidän päiviemme järjestynyttä valtiomahtia käsittääksesi, kuinka vakava ja varma edistyksen kulku on, jos se on hidaskin. Miksi potkia tutkainta vastaan, miksi tavotella mahdottomia? Ei Roomaa päivässä rakennettu. Yhteiskunta ei vielä ole eikä voi olla ihanteellisen täydellinen, vaikka se siihen päin pyrkii. Mutta tämä pyrkiminen onnistuu ainoastaan siinä määrin kuin me – jokainen meistä – uskollisesti valtiota palvelemme. Jos käännämme sille selkämme, luuletko sen siitä paranevan?.. Ei tässä ole puhettakaan alistumisesta kohtalon alle missään itämaalaisessa merkityksessä, vaan toimimisesta ainoaan järkevään suuntaan.
– Sinä katsot asiaa vallan toiselta kannalta kuin minä, sanoi Eero synkästi.
– Minä katson todellisuuden kannalta.
– Todellisuus! huudahti Eero. – Mikä on todellisuus? Olenhan minäkin todellinen. Sinä katsot asiaa samalta kannalta kuin useimmat ihmiset – kas siinä kaikki… En lainkaan ymmärrä tuota sinun historiallista kehitystäsi – taikka ymmärrän hyvinkin. Mutta minä en näe siinä muuta kuin sokeaa tottumusta, sokeaa tottumusta vain. Ihmiset ovat tottuneet tällä tavoin elämään ja tätä samaa elämää he opettavat lapsille ja nuorille, ja siten jokainen sukupolvi perii edellä kävijältään valmiiksi laaditun elämänuskon…
– Nimitä millä nimellä tahdot.
– Koko asia on toinen, eno. Yhteiskunta on syntynyt sopimuksesta, yksilöiden keskinäisestä sopimuksesta, ja sille pohjalle perustettu. Sentähden sopimus sen voi muuttaakin. Kummako se olisi! Sen laatuista tapahtuu perheessä joka päivä, ja onko kansa muuta kuin iso perhe? Miksi säilytetään köyhyys ja rikkaus vieretysten, miksi nälkä ja ylellisyys, miksi kaikenmoinen pahuus? Niin helppohan olisi siitä kaikesta päästä! Luopuisimme rikkaudesta ja ylellisyydestä, heittäisimme pahat tapamme, vähäpätöiset, itsekkäät pyyteemme, tulisimme hyviksi, onnellisiksi, rakastaviksi…
– Hulluja laskettelet, poika. Johan olen koettanut sinulle selittää, että se on mahdotonta. Luuletko, että minä ja me vanhat ihmiset ylipäänsä, joita sinä niin ylenkatseellisesti ajattelet, luuletko, että me olemme tuiki sokeita? Näemmehän mekin ja kukatiesi selvemmin kuin sinä, että on paljon kurjuutta maailmassa, mutta näemme myös, ettemme sille mitään mahda. Kurjuus sitäpaitsi ei riipu niin suuressa määrin ulkonaisista oloista kuin ihmisistä itsestään. Kyllä ahkera työmies aina toimeen tulee…
– Niinkö luulet, eno? No, miksi sitten käyvät ympäri työtä kerjäämässä?
– Huonot ajat, vastasi hovineuvos, olkapäitään kohauttaen. – Vai pitäisikö sinun mielestäsi rikkaiden jakaa omaisuutensa köyhille? Kenties vielä vaadit, että minä, sinun enosi, joka olen sinut kouluttanut, heittäisin virkani ja tuloni ja marssisin mierontielle?.. Sinäkö minua sitten elättäisit?
– Eno, et sinä minua ymmärrä. Enhän minä tahdo, että mikään vihassa tapahtuisi, vaan rakkaudessa. Mutta eikö sinua, eikö jokaista ihmistä, jolla sydän on, vaivaa pelkkä tieto siitä, kuinka hirveästi maailmassa kärsitään? Minä olen aivan sairas sitä ajatellessani. Minua vaivaa tämä lämmin huone, tämä pehmeä vuode, nämä mukavat vaatteet, tämä hyvä ruoka! Jospa voisin kaikesta tästä luopumalla lieventää niiden kärsimykset, jotka ilman ovat! Kerran, enoni, minun täytyy lähteä kauvas pois yksinäiseen korpeen, jossa ei kukaan minua näe. Siellä tahdon miettiä elämän arvotusta ja keksiä keinon millä pelastaa ihmisiä pahasta.
Eno katsoi Eeroon pitkään ja tarkkaavasti.
– Nyt en huoli enään kuunnella lörpötyksiäsi, hän sanoi. – Jos sinua kaikki tämä "mukavuus" vaivaa, niin voithan lähteä tiehesi. En minä sinua kiellä. Sitä vain tahtoisin sinulta tiedustella, mitä aiot, poika. Puhu sinä ihanteista niin kauvan kuin sinua huvittaa, tosi täällä kumminkin on kysymyksessä, ei ihminen toimeen tule paljailla teorioilla… Voi, voi, kuinka tämä tämmöinen väittely on turha! Sano minulle nyt, Eero, mikä sinulla oikeastaan on mielessäsi, jos todenteolla kaikki yliopistolukusi heität?
Eero huokasi itsekseen: "Jospa itse sen tietäisin niin, että voisin hänelle vastata" ja sanoi ääneen: – Johan sinä, eno, tuota satoja kertoja olet kysellyt – ja yhtä monta kertaa olet vastaukseni kuullut: minä tahtoisin tehdä jotakin…
– Etkö ymmärrä, poika, että järkevä ihminen saattaa raivostua tuommoisesta tyhjästä vastauksesta? Tehdä jotakin!.. No, mitä me muut ihmiset sitten tässä maailmassa?! Mekö vain olemme ja elämme?.. Voi sinua, Eero, suusi puhuu rakkaudesta ja veljeydestä, mutta sydämesi tuomitsee kaikkia "veljiäsi".
Eero teki hätäisen liikkeen kädellään.
– Ei niin, eno, enhän niin sanonut…
– Se oli kumminkin tarkotuksesi. Mutta jättäkäämme… Sinä siis tahdot tehdä jotakin – mitä?
– Tiedäthän senkin, eno. Etsin totuutta, ja kun sen löydän, julistan sen ihmisille. Puhun. Kirjotan.
– Puhun! Kirjotan! huudahti hovineuvos. – Onko mokomaa kuultu? Silläkö luulet ihmisen elävän? Ei ainakaan tässä maassa. Etkö tiedä, että suurimmat kirjailijat tässä maassa ovat muualta elatuksensa hankkineet? Et kai suinkaan uskalla asettua heidän rinnoilleen?
Eero tunsi loukkaantuvansa.
– No, en tiedä, mitä sitten teen, kun olen elämän ymmärtänyt, hän sanoi. – Ehken suutani avaakkaan. Ehkä, sydän murtuneena, jään erämaahan asumaan, ehkä tuonelan tuvilla tyyssijaa etsin… Vaan ei! hän jatkoi kiivaasti, – kun olen synnyistä syvistä selville päässyt, silloinpa mulle vasta työala aukenee! Ei niitä ihmisiä tässä maailmassa yllin kyllin ole, jotka totuuden tietävät. Et sinäkään, eno, mitään tiedä, et voi minulle vastata, kun kysyn: mikä on totuus? mitä varten olemme olemassa? Mykkänä seisot ja mykiksi kaikki jäävät… Oi missä ovat ne rohkeat ja urhoolliset sielut, jotka uskaltavat – huolimatta omasta elämästään, välittämättä siitä, kuolevatko nälkään tai muuhun vai jäävätkö eloon – jotka uskaltavat kamppailla Jumalan kanssa, kunnes hän lausuu heille nimensä, kunnes hän ilmottaa heille totuuden! Täällä me vain elelemme, tietämättömyydessä ja pimeydessä, unohtaen kaiken muun, kunhan meillä vain ruokaa on ja lämmin vuode ja koti. Kuinka itsekkäät olemme, kuinka lyhytnäköiset! Sitäkö varten olisi meidät tänne heitetty, että viettäisimme täällä aikamme kuin sieluttomat luontokappaleet! Minä en sitä usko, kuule eno, minä en sitä usko! En tiedä, mitä ne "suuret kirjailijat" lienevät tehneet, ovatko etsineet totuutta vai ovatko tiedottomuuteen tyytyneet. Ihmisiä hekin ovat olleet, ja minä aavistan, että heidänkin sieluansa sama ikävä on polttanut, sama kaiho kalvanut – mutta vaikka minä olisin ainoa maailmassa, jonka henki kaipaa sitä ääretöntä täydellisyyttä, niin minä en alistu, minä en alistu tämän maailman vaatimuksien alle, ennenkuin on tarpeeni tyydytetty… Välitänkö minä omasta itsestäni? En yhtään tästä ruumiista! En ole elämää pyytänyt. Hän joka minulle elämän antoi, hän sen ottakoon. Mutta niin kauvan kuin täällä olen, on minulla oikeus tietää miksi ja mitä varten… Tapa minut, eno, ellet minua kärsi, aja minut maantielle, mutta älä sano, ettei ihmisellä olisi oikeutta etsiä Jumalaa!.. Oh tätä elämää!
Eeron puhuessa hovineuvos istui miettien. "Käy häntä sittenkin sääli… Ei hänestä koskaan selville pääse. Suututtaa ja säälittää… Poika parka oli sentään ahkera ja lahjakas koulussa ja perin hyvillä todistuksilla ylioppilaaksikin yleni… Voi sentään, mitä tästä tulleekaan… eihän häntä raatsi kodistakaan karkottaa… no, jospa tuo vielä tyyntyisi, onhan vasta vuotta kolmatta ylioppilaana ollut".
Kun Eero oli lopettanut, lausui hovineuvos tyynesti ja isällisesti: – No, mieti nyt asiaa, Eero. Onhan siinä mitä olet sanonut paljon kaunista ja jaloa, mutta kyllä minun mielestäni kuitenkin paras olisi, jos tutkinnon yliopistossa suorittaisit ja virkamieheksi rupeaisit – vaikkapa yliopistossakin. Tosin nuo oppineet alussa nälkäpalkoilla saavat toimeentulla, mutta ken professoriksi pääsee, onhan hänellä turvattu tulevaisuus… Sinä olet lahjakas poika, sitä ei kukaan kiellä, voit korkeallekin kohota. Ja kyllä sitten aikaa riittää kirjottamiseenkin – puhua saat opettajana muutenkin. Tee nyt enolle mieliksi, niin kaikki parhain päin kääntyy. Minä olen sinusta niin paljon toivonut, olen rakastanut aivan kuin omaa lastani… Mietihän tätä, Eero, minä tästä lähden nyt työhöni.
Eero teki kieltävän liikkeen kädellään ja sanoi puoleksi itsekseen:
– Puhut kuin lapselle, eno. Mene jo.
– Siis älä nyt ole pahoillasi, sanoi hänen enonsa ja nousi istualtaan. – Parastasihan tarkotan.
Keskustelu oli tapahtunut Eeron huoneessa. Enonsa poistuttua Eero jäi yksikseen ajattelemaan. "Oh, näitä kohtauksia… Kun hän on hyvä, hän liikuttaa minua, ja minä epäilen itseäni. Olisinko väärässä? Onko hän oikeassa? Onko hän kokemuksesta viisastunut? Semmoinenko on elämä? Alistua vain, aina alistua, aina tyytyä, tietämättä miksi, kysymättä miksi?.. Ei, ei se ole niin. Sen heikkouden pudistan päältäni." Hän kävi kirjotuspöytänsä luo, istui tuolille ja katseli isä- ja äitivainajainsa kuvaa. "Te rakkaani, jotka ette minulle muuta muistoa jättäneet kuin lempivän katseenne, hellän hymynne ja suloääniset sananne, te kuvasta tuosta katsotte minuun ei nuhtelevasti, ei moittivasti, vaan hyväksyen, rohkaisten; ja kun minä teitä lähestyn, lähestyn kaikkein pyhintäni. Sinulla on sieluni avain, äitini. Sinä tunnet poikasi sydämen. Sinä tiedät, että hänen tahtonsa on hyvä. Sinä ymmärrät minua." Ja hän vaipui ajatuksiinsa. Mutta äkkiä nousi epäilys. "Ehket ymmärrä sinäkään? Ehkä se on mielikuvitukseni tuulentupia vain? Ehkette tekään minua käsittäisi… Ehkei kukaan aikaihminen minua käsitä…"
Taas tuli rauhaton mieli, ja täytyi alkaa kävellä permannolla edestakaisin.
Samassa ovi avautui, ja Linda-tädin hyväntahtoiset kasvot kurkistivat sisään.
– Tuletko kahville, Eeroseni?
– Kiitoksia, en huoli, täti.
– No mikä nyt, kun ei kahvi maistu? kysyi täti huolestuneesti ja astui huoneeseen. Sitten hän lisäsi hellästi: – Onko teillä taas ollut väittelyä Kaarlon kanssa? Näin hänen vastikään tulevan huoneestasi, synkkä ilme kasvoilla. Tiedäthän, Eero, että enosi on hermostunut ja vähän kiivas, mutta älähän nyt pane pahaksi… Mikä teillä taasen oli?
– Ei mitään merkillistä, rakas Linda-täti, sitä samaa vanhaa juttua vain. Ja pakottaen suunsa hymyyn Eero selitti: – Eno tietysti tahtoi, että minä opinnoitani harrastaisin – että minusta kerran jotakin tulisi – että laatisin varman ohjelman elämälleni ja työskentelisin sen mukaan… ja minä…
– Ja sinä…? kysyi täti, vaikka hyvinkin tiesi.
– No arvaathan sinä sen, vastasi Eero ja koetti äkkiä muuttua iloiseksi: – minä sanoin, että tahdon olla vapaa kuin taivaan lintu ja ensin pyrkiä tietoon siitä, mikä tämä elämä oikeastaan on… vaikka näin sinun kanssasi, tätiseni, tuntuu mielestäni kuin olisi elämän ongelma jo ratkaistuna, ja ratkaistuna sillä lailla, että tämä elämä onkin ikuista kuuman kahvin juomista ja hyväin lämpösten syömistä!
Hän syleili tätiään, pyörien hänen ympärillään.
– Älä, poikaseni, leikkiä laske, huudahti täti irtautuen Eeron sylistä. – Ovat nuo korkeita asioita ja onhan sinun totuuden etsintäsi kaunista ja kiitettävää, mutta…
– Mutta, keskeytti Eero, – kun en totuutta etsi kirkolta, niin ei minun etsintäni ole oikea, vaan välttämättä viepi perikatoon. Kas kun osasin ulkoa, mitä sinun piti sanoman!
– Jaa, jaa, poikani, sen vaan sanon, että ken halveksii uskontoa…
– Hän ihan varmaan joutuu sen tulipunaisen helvetin alimpaan kattilaan! keskeytti Eero taas naurahtaen.
Täti hymähti, mutta kävi heti totiseksi.
– Ei sinun pitäisi noin pilkata jumalallisia asioita, Eero. Kerran vielä kadut.
– Saadaanpa nähdä. Mutta totta puhuen, täti: pilkkaanko? Onko se luonteeni mukaista? Enkö minä raamatultakin tutki? Tiedäthän varsin hyvin, että kerrassaan ihailen uutta testamenttia, vaikken voi mihinkään uskoa, jota en tiedä.
– Lapseni, kenen sitten tietävän luulet? Suurimmat ja viisaimmat ihmiset ovat tunnustaneet pienuutensa ja vähäpätöisyytensä ja lopulta palanneet takaisin lapsuudenuskonsa helmaan.
– Todellako? Siinä tapauksessa minä olen heistä aivan erilainen, taikka oli heidän lapsuutensa usko toinen kuin minun… Tuo väitös muuten tuntuu minusta fraasilta… Kummapa olisi, jos ei ihminen mitään voisi tietää…
– Hm, hm. En minä ainakaan mitään tiedä enkä osaa väitellä kanssasi…
– Et, et, täti kulta, se on totta, se, mutta siksipä sinusta niin kovin pidänkin. Sinä olet hyvä, niin herttainen ja hyvä, ja sinä toivot minulle kaikkea hyvää, et ole koskaan hermostunut, et mitään minulta vaadi, rakkautesi on kuin oman äitini. Oh, kuinka sinusta pidän.
Ja Eero sulki hänet taasen syliinsä.
Tuletko nyt kahville? kysyi täti imarrellen.
– Tulen, tulen.
Semmoista oli elämä kodissa, ja vaikka Eero välistä koettikin sekottaa huumoria keskusteluihin varsinkin tädin kanssa, oli kuitenkin sydämessä haava, joka alituiseen kirveli.
II
Mutta sitten tapahtui jotakin, joka muodosti käännekohdan Eeron ulkonaisessa elämässä. Eero oli kauvan kaivannut valon sädettä, joka viittoisi hänelle tien ja samalla antaisi hänelle rohkeutta ja kykyä alkaa sitä "uutta elämää", jota hän ikävöi hämärästi.
Se oli itsessään vähäpätöinen, melkein naurettava tapaus, eikä siitä ollut asianomaiselle näennäisesti mitään ulkonaisia seurauksia, ja kuitenkin se oli kuin eteen sattuva tienhaara noille neljälle ystävälle, jotka kauvan olivat haaveilleet toisenlaisesta elämästä, mutta eivät vielä olleet varsinaista askelta sen suuntaan ottaneet.
Oli talvi-ilta vähää ennen joulua.
Eero istui kirjotuspöytänsä ääressä lukemassa. Lamppu paloi pöydällä ja valaisi Eeron pientä ja yksinkertaista, mutta kodikasta huonetta, jonka silmiinpistävimpänä koristeena oli rikas kirjasto – kolme miehenkorkuista hyllyä täynnänsä kaikenvärisiä nidoksia – ja viulu, joka lepäsi laatikossaan yhdellä hyllyllä, vieressä isohko nuottipakka ja lattialla rautainen nuottijalka. Permannon kotikutoisella matolla ojenteli Roland kookasta vartaloaan, milloin nukahtaen hetkiseksi, milloin havahtaen ja haukottaen. Olisi luullut rauhan hyvän hengettären viihtyvän tässä tyyssijassa, jonka haltija palveli sekä tieteen että taiteen jumalia…
Eero katsahti kelloonsa, sillä hän odotti vieraita. Harry oli hänelle kirjottanut: "tulen tänä iltana luoksesi; toivon olevasi yksin kotona." Tuo vähän juhlallinen kirje oli saattanut Eeron uteliaaseen jännitykseen. Kello seitsemän aikana Harry tulikin hyvin vakavan näköisenä, vaikka koetti hymyillä tervehtiessä.
Eero vei hänet sohvaan istumaan, mutta touvin aikaan Harry ei puhunut sanaakaan. Otsa rypyssä hän tuijotti eteensä ja vaikeni. Sillä aikaa Roland koira nousi makosaltaan, ojentelihe ja haukotteli; lähestyi sitten heiluttaen häntäänsä, vierasta, saadakseen siltä tervehdyshyväilyn. Mutta kun ei tämä häntä huomannut, laski hän ison viisaan päänsä tutun vieraan polvelle, harras katse uskollisissa silmissään. Harry säpsähti ja kosketteli kerran, pari kädellään koiran päätä, mutta työnsi sitten hieman hermostuneesti Rolandin luotaan. Eero käski koiran mennä nukkumaan, ja mietteissään Roland palasi vanhalle sijalleen.
– Mikä sinun on, Harry? Eero vihdoin kysyi. Harry hengähti syvään ja heitti Eeroon synkän katseen. Sitten virkkoi: – Millä hetkellä tahansa voi tapahtua, että minut erotetaan koulusta ja karkotetaan kotoa pois.
– Mitä, mitä sanot!?
– Millä hetkellä tahansa!
– Kuule, minä en käsitä tätä! sanoi Eero hämmästyneenä. – Ajettaisiinko sinut koulusta pois ja karkotettaisiin kotoa? Mutta miksikä? Mitä on tapahtunut?
Harry vastasi olkapäitään kohauttaen: – Eipä juuri mitään. Onhan tuossa ollut vähän riitaa ja vähän itkua.
– Koko juttu sinun pitää kertoman minulle, Harry, alusta loppuun. Sinut on ehkä väärin käsitetty, eikä asia ole niinkään vaarallista laatua.
– Ei, ei minua laisinkaan ole väärinkäsitetty, mutta minä olen totuutta puolustanut! väitti toinen kiivaasti ja lisäsi: – Oh, kuinka halveksin heitä kaikkia! Papit ja opettajat ja koulu ja kirkko ja yhteiskunta – kaikki se on yhtä valhetta vain. Eivät "opettajat" tiedä mikä totuus on – tai, jos tietänevät, pettävät itseään ja meitä. Kaikki ihmiset tietävät, että elämä on valheitten vyyhti, ja kuitenkin sitä kärsivät, antavat toinen toiselleen anteeksi, mairittelevat ja "palvelevat" toinen toistaan, kunhan vain jokainen saapi rauhassa rehennellä!.. Oh, kuinka minä heitä halveksin!
Hän oli hetken ääneti, ja jatkoi tyynemmin: – Luuletko sinä, Eero, että, jos minä lausun mielipiteeni jostakin asiasta, minä en yhtään ymmärrä, mitä minä puhun, ettei minulla saata olla omia mielipiteitä mistään asiasta, etten suoraan sanoen mitään osaa ajatella enkä käsittää, paitsi mitä minulle suorastaan on opetuksen kautta päähän tyrkytetty – sano, Eero?
– Onko sitten kukaan tuommoista tyhmän typerää sinusta väittänyt? Ole huoleti, Harry, äläkä siitä yhtään välitä! Kyllähän minäkin nuo sanat tunnen: meillä nuorilla "kokemattomilla" ei saa eikä saata olla minkäänlaisia mielipiteitä! Minusta sivumennen sanottuna tuntuu, että meillä nuorilla juuri onkin sydän ja pää vielä ajatuskykyisinä ja totuudelle avoinna. Mutta mitä siitä!.. Entäs jatko, Harry?
– Niin, minua on tuo monta kertaa suututtanut, vastasi toinen, – ennen kaikkea mitä uskontoon tulee. Siinäpä kaikki on valmiiksi laadittuna ja päähän päntättävänä, ja kuitenkin se on minusta – aivan niinkuin oli sinusta – niin tuiki tyhjää ja typerää, että joka kerta kun kirkkohistoriassa tai dogmatiikassa lahkolaisopeista luetaan, niiden "väärät" opetukset tuntuvat minusta paljon oikeammilta ja järkevämmiltä. Kerran tuosta huomautinkin opettajalle, ja siitäkö vasta hänen naamansa piteni! Olisit kuullut hänen saarnansa ja hänen rukouksensa! Siitä saakka hän on kantanut vihaa minua kohtaan ja luulee minut oikein luokan viettelijäksi… eihän ne muutkaan toverit kaikkea jaksa uskoa, paitsi tytöt tietysti. No niin, nyt meillä oli viime lauvantaina ainekirjotuksen koe, ja siinä oli jos joitakin aineita valittavana, uskonnollisia, luonnontieteellisiä, historiallisia ja virtus-aineita. Arvaappas, Eero, minkä minä valitsin!
– Kuinka sen osaisin arvata! Taikka oikeammin, ehkä osaankin: sinä valitsit uskonnollisen aineen.
– Niin juuri, uskonnollisen valitsin, ja kuulehan, minkä nimellisen…
– No?
Harry uhkaili sormellaan ja lausui vähän koomillisella äänenpainolla:
– "Lunastusoppi, sen uskonnollinen, siveellinen ja historiallis-yhteiskunnallinen merkitys."
– Olipa siinä aine! No mitä siitä kirjotit? kysyi Eero hymyillen.
– En tiedä, mikä päähäni pälkähti. Uhalla minä sen otin. Päätin kerrankin puhua suuni puhtaaksi. Olen niin monta kertaa ollut pakotettu valehtelemaan, että nyt päätin sanoa, mitä itse ajattelen!
– Ahaa, nyt ymmärrän, keskeytti vanhempi ystävä. – Kirjotitkin, opettajakunta pahastui, ja nyt tahtovat sinut koulusta karkottaa – eikö niin?.. Mutta onko tuo mahdollista! hän lisäsi kauhistuen omaa ajatustaan.
– Annappas kun kerron, alotti Harry. – Tiesin vallan hyvin, mihin tapaan minun olisi pitänyt kirjottaa tuo aine. Pakanuus on hirveää pimeyttä, oikeata epäjumalanpalvelusta, kristinusko on ainoa uskonto, luterilainen lunastusoppi on ihanneuskonto, Jeesuksen armo meidät pelastaa kaikista synneistä ja kaikesta pahasta, jopa ikuisesta kadotuksestakin, kristinuskon kanssa tuli maailmaan valo ja valkeus ja sivistys ja naisen vapaus ja perhe ja kaikki hyvä ja…
Eero naurahti. – Voi voi, Harry… ja mitenkä sinä sitten kirjotit?
– Alotin tällä lauseella, selitti nuorukainen toimessaan – "kristinuskoa kiitetään niin paljon, ettei vähän moitetta taida sille haitaksi olla" – käytin tuommoista hieman profetallista kieltä – "ja jos Jehovah vähänkään totuutta rakastava on, niin ei hänen tällä kertaa suuttua pitäisi"… Mitä sinä naurat?
– Kysy vielä! Enhän keskellä kaikkea tätä totisuutta saata pysyä nauramatta sinun poikamaisuudellesi… Kylläpä tuosta taisivat loukkaantua!.. Noinko se oli koko aineesi kirjotettu?
– Eipä ollut. Senhän sitten huomasinkin viaksi, kun en koko aikaa pilaa laskenut – tai oikeammin: kun en koko aikaa vakavana pysynyt…
– Vakavana, niin…
– Älä nyt kumminkaan luule, että se oli niin kirjotettu, etteivät olisi käsittäneet sen totista tarkotusta. Kirjotinhan itse aineen vallan vakavasti, muuten tähän tapaan. Näytin että kristinusko on huonoin uskonto, koska ihminen luonnostaan pyytää oikeutta ja onnea ja voimaa pahan voittamiseksi, mutta ei oppia, joka riistää sekä oikeuden että onnen elämästä ja sanoo, että ihminen on auttamattomasti langennut syntiin ja pahaan. Ei kristinuskon siveellinenkään merkitys ole suuri, koska se riistää ihmiseltä kaiken luottamuksen hänen omaan siveelliseen luontoonsa ja tekee hänestä rukoilevan raukan, joka vapisee oikullisen taivaallisen hallitsijan edessä. Mutta kun sitten pääsin puhumaan kristinuskon historiallisesta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä, selitin oikein laajalti ja tarkkaan, kuinka turmiollinen ja tuhoa tuottava se suuremmoinen oppi on ollut. Mikä oli sen ensimäinen sankarityö? Pyyhkäsi maailmasta kaiken sivistyksen ja kulttuurin…
– Tuopa oli rohkea väite. Kuinka sinä sen perustelit, Harry?
– Uskothan sinä itsekin, Eero, että kreikkalainen ja roomalainen antiikki oli yhtä korkealla – ainakin yhtä korkealla – kulttuurissa kuin meidän päiviemme kristitty Europpa?..
– Uskon kyllä. Erinäisissä kohdissa silminnähtävästi korkeammallakin…
– No – siis silloinkin olivat ihmiset vajonneet hienontuneeseen itsekkyyteen, aineellisuuteen ja uskottomuuteen. Yhdeksän kymmenettä osaa ihmiskuntaa oli kuitenkin raakoja barbaareja ja sivistymätöntä rahvasta, joka ei voinut kohota sivistyneitten ja oppineitten filosofiseen maailmankatsomukseen. Mutta heitä ei myöskään tyydyttänyt julkinen jumalanpalvelus, koska kehittyneemmät niin peittelemättä osottivat uskottomuutensa. Silloin ilmestyy väsähtäneeseen maailmaan uusi oppi. Sen levittäjinä ovat marttyyrit ja kiihkoilijat. Se pelastaa kaikesta pahasta, se lupaa vapautta orjille, terveyttä sairaille, lepoa ja rauhaa kärsiville – ja vaatii sokeata uskoa. Mikä on luonnollisempi, kuin että rahvas siihen rajusti innostui ja että yliluokka sortui omaa velttouttaan! Mutta yliluokan ohella katosi silloinen sivistys… Samaa on sitten jatkunutkin. Tulella ja miekalla, kyynelillä ja valituksilla, ryöstöllä ja hävityksellä uutta uskoa levitettiin. Kun Europpa viimein oli vallotettu eikä tulta ja miekkaa tarvittu pakanoita vastaan, käännettiin ne inkvisitsionin nimellä kristikunnan omia vääräuskoisia vastaan. Tällä tavalla kirkko väkivallalla vastusti kaiken todellisen kulttuurin edistystä. Kun tieteellinen tutkimus sai alkunsa, oli "totuuden ja valistuksen vartija" sen vaarallisin vihollinen. Niinpä meidän päiviimme saakka kirkko ja uskonto pahimmin ovat vastustaneet orjuuden poistamista, naisen vapautusta, aviollista onnea, raittiutta ja kaikkia hyviä pyrintöjä… Eikö tämä kaikki ole totta, Eero?.. Lopuksi, tiedätkö, puhuin meidän ystävyydenliitostamme, Resurgetista…
– Mitä?
– Älä pelästy. En nimeä maininnut enkä sanaakaan liitosta, ohjelman vain esitin. Sanoin, että ainoa todellinen uskonto on totuus ja ainoa todellinen usko pyrkimys totuuteen. Sitä ihmiset kaipaavat, sitä heille pitäisi opetettaman ja saarnattaman… Semmoinen se oli aineeni, Eero. Tuomitsetko minua kovin ankarasti?
Paitsi että Eero rakasti ystäväänsä ja siis olisi antanut hänelle anteeksi minkä poikamaisuuden tahansa, otti hän koko jutun vakavalta kannalta niinkuin hänen tapansa oli ja teki siitä heti mielessään jotakin tyypillistä. Hän ojensi kätensä ystävälleen ja sanoi lämpimästi:
– Minäkö? minäkö? Kyllä pitää sen ihmisen olla kovasydäminen ja ahdasmielinen, joka sinua siitä tuomitsee! Iloitahan pitäisi jokaisen siitä, että sinä niin rohkeasti esiinnyit – pakollisia ja vapaaehtoisia orjia on maailmassa kylliksi! Mitä siitä, jos mielipiteet ovat yleisistä eroavia, vaikkapa erehtyväisiäkin, rehellisyys se kumminkin pitäisi maan periä… Ystäväni!..
– Tiesinhän minä, Eero, että sinä minua puolustaisit!
– Aina, Harry.
– Oh, Eero, tämä ei vielä ollutkaan mitään; mutta sitten tuli isku. Tänään saatiin aineet takaisin, ja opettaja ilmotti minulle, että aineeni sisältöön katsoen opettajakunta oli arvellut, että minut pitäisi koulusta erotettaman, varsinkin, koska ennenkin oltiin huomattu, että levitän vaarallisia oppeja toveripiirissä; joka muuten oli valhe.
– Hävytöntä! huudahti Eero. – Mutta kun opettajakunta tarkemmin harkitsee…
– Ei, ei, kuulehan. Kotona en olisi uskaltanut vielä tänään mitään puhua – vanhempani ovat kovin oikeauskoisia, ainakin äitini – ; mutta en sitä tarvinnutkaan, sillä päivällisen jälkeen tuli luoksemme – arvaappas!
– Joku opettajista?
– Niin, uskonnonopettaja itse, puettuna pitkään mustaan nuttuun ja valkoiseen papinkaulukseen. Siinäkö vasta tuli itkua ja hammastenkiristystä. Ensin pikkuinen keskustelu hänen ja isän ja äidin välillä, ja sitten minut kutsuttiin sisään. Pappi oli yksin huoneessa. Oi kuinka hän oli pitkä ja kapea ja juhlallinen! Minä tunsin oudon vavistuksen sydämessäni, mutta kun muistin, että totuus oli puolellani, rohkaisin mieleni. "On kovin surullista ja minä olen sitä paljon surrut", alotti hän säälivällä äänellä, "että Harry, joka on niin nuori, on siksi turmeltunut sydämeltään ja mieleltään, että meidän pyhää uskoamme saattaa pilkata ja häväistä. Se riippunee huonosta seurasta tahi lukemisesta koulun ulkopuolella, sillä koulussa jumalankiitos ei ateismia opeteta". Voi, voi, kuinka hänen äänensä vielä kaikuu korvissani – se oli niin pirua täynnä! Sitten hän luki minulle värssyjä Daavidista ja Salomosta ja kaikista profetoista, ja kun minä selitin, ettei mikään voisi vakaumustani horjuuttaa, niin hän ryhtyi esitelmän pitoon, jossa toisti kaiken sen, mikä minun olisi pitänyt aineeseeni kirjottaa. Vihdoin hän kehotti minua ahkerasti raamattua lukemaan ja seurustelemaan jumalan kanssa rukouksessa, ja ajatteleppas, lopuksi hän sanoo: "nyt, Harry, meidän pitää yhdessä rukoileman, että Herra armovalkeudellaan valaisisi pimeän järkesi". – "Mitä", huudahdin kauhistuen, "tarkottaako pastori, että nyt tässä huoneessa ääneen rukoilisimme?" Hän katsoi minuun, ehkä hämmästyneenä siitä, ettei pitkä saarnansa ollut mitään vaikuttanut, ja minä lisäsin selitykseksi: "en usko rukouksen voimaan". Silloinpa hän nousi istualtaan ja hänen katseensa leimusi vihaa ja loukattua ylpeyttä, kun hän lausui: "hyvästi sitten, nuori mies, en sinulle mitään mahda, Herra olkoon sinulle armollinen". Sen sanottuaan hän kumarsi ja poistui. Seurasin häntä etehiseen ja autoin päällystakkia päälleen, mutta ei hän sanaakaan virkkanut. Kun palasin sisään, menossa kamariini, istuivat vanhempani ruokasalissa, äiti kyyryssä itkien ja isä synkkänä ja mykkänä. Silloinpa sykehtyi sydämeni, ja kamariini päästyäni heittäydyin sängylle kuumeen vallassa ja tunsin itseni viheliäiseksi ja onnettomaksi. Mutta katumusta en tuntenut… Hetken kuluttua ovi aukenee ja äiti astuu sisään. Kohoun istualle vuoteella, ja äiti tulee pöydän luo, akkunan eteen. "Harry", hän sanoo juhlallisesti, "kuinka saatoit tehdä tämän vanhemmillesi, vanhalle isällesi, joka on sinut elättänyt ja vaatettanut ja toivonut, että sinusta tulisi hyvä kansalainen, ja minulle, joka olen sinua silmäteränäni rakastanut. Kuinka saatoit sen tehdä? Koko tulevaisuutesi olet ehkä turmellut tämän uhkarohkean ja ajattelemattoman tekosi kautta". – "Miksi tulevaisuuteni olisin turmellut?" sanoin minä. "Voiko sitten elämässä tehdä paremmin kuin palvella totuutta? Ja sitä kai edelleenkin voinen tehdä, koska en nytkään sitä pettänyt". – "Lapsi, lapsi" sanoi äitini, "puhut totuuden palveluksesta sinä, joka sitä olet pilkannut. Mitä totuutta sinä sitten palvelet? Mitä parempaa sinulla on asettaa vanhan sijaan?" – "Eikö totuus itsessään ole kylliksi?" kysyin. "Sinunkin sanoistasi, äiti, näkyy, kuinka teillä kristityillä käsitteet on sekaisin." – "Meillä kristityillä!" äiti huudahti, "etkö sinä olekkaan kristitty? Harry, Harry, sinä olet itsepäinen ja ynseä, mutta sillä neuvoin et pitkälle pääse maailmassa". – Siihen minä hermostuneesti vastasin: "aina sinä puhut maailmassa ylenemisestä! mitä minä siitä välitän? Ei suinkaan se ole elämän tarkotus. Kyllä itse tulen toimeen ja kuljen omaa tietäni". – "Vielä sinä kadut tätä puhetta, Harry", valitti äiti itkemäisillään. "Enkä tee, sitä en tee", sanoin minä ja korotin ääneni, sillä minua kiusotti hänen nyyhkytyksensä, "omatuntoni hyväksyy tekoni ja muuta tuomaria en tunnusta. Älä enää puhu minulle, äiti, näitä asioita. Sinä kiusaat minua". – "Eikö kova sydämesi tunne laisinkaan sääliä omaisiasi kohtaan?" – "Ei", huudahdin minä ja ryntäsin ylös, "en alistu muulle kuin totuudelle". Näin sanoen työntäysin huoneesta ja kuulin takanani äitini nyyhkytykset. Mutta tiedätkö, Eero, en ollut onnellinen enkä tyyni. Läksin ulos kaupungille harhailemaan, kuljin kadun toisensa perästä, mutta en löytänyt rauhaa sielulleni. Ääni rinnassani kuiskasi, että minun piti kiiruhtaa takaisin kotiin, sulkea äiti syliini, suudella häntä ja ehkä itkeä hänen kanssansa, mutta samalla järki ja oikeudentunto näyttivät minulle aivan toisen kuvan siitä, kuinka minun pitäisi toimia.
Eero ei Harryn puhuessa malttanut istua, vaan alkoi kävellä edes takaisin lattialla. Hänen tunteensa olivat kuohuksissa ja erilaiset ajatukset risteilivät hänen päässään. "Tämä on väärin, väärin!" hänen sydämensä huusi. "Nuorillakin on oikeutensa. Ei nuortenkaan tunteita saa loukata. Oh, kuinka maailma on ahdas!" Ja sitten keskellä kapinaa tuli aivan kuin rauhan henkäys toisesta maailmasta ja sanoi hänen ahdistetulle sielulleen: "ei sinun tarvitse alistua. Ei kenenkään ole pakko alistua. Ihminen tekee väärinkin, jos hän alistuu itsekkään ylivallan alle." Ja tämä vapauttava ajatus täytti hänen mielensä odottamattomalla riemulla ja heitti hänen sieluunsa kirkkaan valon.
Kun Harry sanoi viimeiset sanansa, Eero äkkiä seisahtui ja kysyi:
– No mikä?