– Oi onnellinen haaveilija, sinä!
– Mutta kuinka me siihen uskoon pääsemme?
– Seuratkaa totuuden ääntä. Menkää takaisin kaupunkiin, perustakaa vahva liitto, herättäkää Resurget uudelleen eloon, päättäkää taistella totuuden puolesta viimeiseen saakka!
– Minkä totuuden?
– Kaiken sen puolesta, mikä on totta. Tahi käännettynä: taistelkaa vääryyttä vastaan. Ettehän te sokeita ole. Tunnustakaa, mikä omassa elämässänne on ollut väärää, tunnustakaa, mikä ihmisten yhteiselämässä on väärää – oh, onhan sitä aina…
– Niin, niin…
– Ehkä olet oikeassa…
– Ehkä olet.
– Eero, Eero, ja vieläkö sinä meistä pidät?
– Johan sen sanoin, että rakastan koko maailmaa ja… vielä enemmän teitä.
– Sinä saat meidät heltymään… Se vanha rakkaus, se vanha…
– Tule tänne syliini, Aarno. Nyt tunnen, että olen voittanut teidät jälleen.
3.
Ja nyt he olivat kaikki Vuorelassa. Siellä istui kaikki talon väki pihamaalla, vanhemmat kiikkulaudalla, nuoremmat nurmikolla. Eeron täti piti pikku Annaa sylissään, hänkin oli puettuna kuin talonpoikaisvaimo, Anna-muori silitteli pienen, vieressään seisovan Eero-Jannen kiharoita, Leena istui ruoholla ja Janne, joka oli yhtä rakastunut vaimoonsa kuin ennen morsiameensa, loikoili pitkällään maassa päivän rasitusten jälkeen, pää Leenan pehmeässä sylissä. Toisen ryhmän muodostivat Aarno, Tuomo, Harry ja Eero, ja vielä toisen rengit ja piiat.
Ja aurinko laski.
Väinö vanhus, vähän harmaampana kuin ennen, istui laudalla ja piirteli sauvallaan santaan.
Hän rupesi puhumaan ja sanoi:
– Kuulkaa nyt kaikki kansa, mitä vanhus elämästä kertoo.
Ja kaikki lähestyivät. Mutta vanhus puhui:
– "Edenin onnela on ihmisten asunto, ja monenlaatuisia eläviä olentoja on annettu ihmisille iloksi ja avuksi.
"Sen metsissä kuuset kuiskailee ja sen saloissa hongat huuhuu. Kuin taivaan sini helkyttelevät sen järvien kirkkaat pinnat, ja koskissa kohisee sen vuolevat virrat. Mutta laaksoissa kelmivät viljavat vainiot, ja ihana kuin ystävän lempi on Edenin tarha.
"Vaan mistä itänyt on ikävä ihmisten sieluihin ja miksi kaihoo heidän henkensä luvattuun maahan? Siksi että kiusauksien katala käärme heidän silmiänsä sokaisee.
"Jokaisen ihmisen sydämeen, joka maailmaan syntyy, ottaa asuntonsa viisauden valo. Se on Jumalan ääni ja ihmiskunnan yhteinen kokemus.
"Mutta jokaista ihmistä sydämeen puree käärme ja kähisee: onni on oleva sinun ja kaikki tieto.
"Ja veri kuohuu ihmisen suonissa ja punakultaisena väikkyy silmissä hänen kaihonsa luvattu maa.
"Silloin viisaus kuiskaa: älä kiusausten käärmettä kuuntele, jo ne kokemukset on tehty. Usko minuun ja onni on sinun ja totuus.
"Mutta nauraapa käärme ja houkuttelee: etkö sinä tietoa tahdokkaan?
Etkö kokea samaa kuin isäsi?
"Ja ihminen lankee ja kokee, ja valo on pimeydeksi muuttunut.
"Ja kas, on ilon Edenikin murheen luolaksi tullut, ja vaivat ja vastukset ja raskas työ nyt mieltä maahan painaa. Ei veli veljeä auta, vaan tuima on taistelun vimma.
"Siks' ikävöi jokainen pois, ja unelmain onnela kutsuu, kun todellista Edeniä ei näe…
"Mutta viisaus huokaa: Milloin koittaa se päivä, jolloin ihmisten silmät aukenee? Ja milloin tulee se aika, että he minuun uskaltavat ja ymmärtävät, että heidän nyt jo on kaikki onni ja totuus? Milloin?
"Sillä koko luomakunta huokailee ja odottelee, että Jumalan pojat maailmaan ilmestyisivät."
Ja aurinko laski.
Mutta Eero katsoi ylös ja sanoi:
– Se päivä koittaa, se kerran koittaa. Resurget sol fugiens… Aarno, Tuomo, Harry, nyt sanon teille: jääkää tänne, ottakaa minun mökkini kodiksenne, oppikaa täällä rakastamaan, oppikaa täällä hiljaisuudessa rakastamaan, oppikaa täällä puhtaiksi… Minä olen vahva, olen voimakas, olen väkevä. Minä lähden maailmaan. Lähden kulkemaan kylästä kylään, lähden kulkemaan kaupungista kaupunkiin ja kerron ihmisille siitä rakkaudesta, joka on ilman sanoja, mutta ilmenee teoissa. Sen teen ja te jääkää tänne. Sen teen, sillä kulkea tahdon sen jäljissä, joka sanoi: seuraa minua! ja oli maailman suurin ihminen.
Ja aurinko laski. Mutta sen lasku hohti kultaa.