"Minua ei liikuta, keitä te olette! Menkää helvettiin!" ärjyi kiukkuinen ääni. "Minulla on tutkinto huomenna, enkä salli kenenkään häiritä itseäni."
"Mikä häpeämätön lurjus", sanoi herra Soames, kun menimme alas portaita. "Eihän hän kyllä tiennyt minun olevan mukana, mutta joka tapauksessa oli hänen käytöksensä kovin hävytöntä ja melkein epäiltävää näissä oloissa."
Holmesin vastaus oli hyvin omituinen:
"Voitteko sanoa minulle, kuinka pitkä hän on?" sanoi hän.
"Sitä en voi varmaan sanoa, herra Holmes. Hän on pitempi hindulaista, mutta ei niin pitkä kuin Gilchrist. Ehkä noin viisi jalkaa ja kuusi tuumaa."
"Hyvä", sanoi Holmes. "Ja nyt hyvää yötä, herra Soames!"
"Mutta hyvä herra Holmes!" huudahti seuralaisemme mitä suurimmalla pettymyksellä, "ettehän aikone poistua luotani tällä tavalla. Teillä ei varmaankaan ole asia selvillä. Huomenna on tutkinto ja tänä iltana täytyy tehdä jotakin. Minä en voi sallia tutkinnon tapahtua, jos käännös on luettu."
"Teidän tulee antaa asian olla näin. Huomenna varhain tulen tänne takaisin ja silloin voin ehkä sanoa, mitä on tehtävä. Mutta siihen mennessä ette saa ryhtyä mihinkään, ette ensinkään mihinkään."
"En, minä ymmärrän."
"Voitte olla aivan levollinen. Me selvitämme kyllä tämän vaikeutenne.
Minä otan mukaani nämä savikappaleet ja puusirut. Hyvää iltaa."
Kun olimme tulleet pimeälle pihalle, katsoimme taaskin noihin ikkunoihin. Hindulainen kulki yhä edestakaisin, mutta toisista emme nähneet mitään.
"No, Watson, mikä on sinun mielipiteesi asiasta?" kysyi Holmes tultuamme kadulle. "Tämä on vain pieni seurapeli, eikö niin? Meillä on kolme nuorukaista. Joku heistä on syyllinen. Kenen sinä valitset?"
"Tuon hävyttömänpä tietenkin! Ja hindulainen tuntuu myöskin hieman salaperäiseltä. Miksi hän käveli edestakaisin?"
"Se ei merkitse mitään. Niin tekee moni koettaessaan oppia jotakin ulkoa."
"Hän katseli meitä omituisella tavalla."
"Niin sinäkin tekisit, jos joukko vieraita tulisi häiritsemään sinua
päivää ennen tutkintoa, jolloin jokainen minuutti on kallisarvoinen.
Ei, siitä minä en välitä. Kynä ja veitset – kaikki oli järjestyksessä.
Mutta tuo toinen…"
"Kuka?"
"Bannisteria tarkoitan. Mikä osa hänellä on asiassa?"
"Hän tuntuu olevan ehdottomasti rehellinen."
"Niin kyllä, mutta se juuri hämmentääkin asiaa. Miksi ehdottomasti rehellinen ihminen … niin, niin … tässä on nyt suuri paperikauppa. Menkäämme sinne sisään."
Kaupungissa oli neljä sellaista kauppapuotia ja Holmes koetti jokaisesta ostaa samanlaista kynää kuin se, josta nuo puusirut olivat. Joka paikassa luvattiin hankkia sellainen, mutta missään ei ollut sellaisia varastossa; sellaiset kynät ovat tavattoman suuria. Ystäväni ei kumminkaan näyttänyt tulevan alakuloiseksi tästä epäonnistumisesta, vaan kohautti puolittain leikillisesti olkapäitään.
"Se ei maksanut vaivaa", sanoi hän. "Se oli viimeinen ja melkein ainoa jälki, jota saatoin seurata … ja kello on melkein yhdeksän – muistelen emäntämme puhuneen jotakin viheriöistä herneistä, joiden piti olla keitettyjä kahdeksan ajoissa. Jos sinä säännöllisine elintapoinesi otaksut minun nukahtavan samalla kertaa kuin sinä itse, erehdyt, sillä siitä ei tule mitään, ennen kuin olen selittänyt tämän arvoituksen hermostuneesta yliopistonopettajastamme, hänen huolimattomasta vahtimestaristaan ja kolmesta ylioppilaasta."
Sitten ei Holmes enää puhunut asiasta mitään, vaan hän istui ajatuksiin vaipuneena myöhäisen päivällisemme jälkeen. Kahdeksan ajoissa seuraavana aamuna tuli hän sisään juuri kun olin ehtinyt pukeutua.
"Meidän on lähdettävä nyt, Watson", sanoi hän. "Voitko tulla toimeen aamiaisetta?"
"Voin kyllä."
"Soames on luonnollisesti hyvin kiihtyneessä mielentilassa, kunnes olemme ehtineet ilmoittaa hänelle jotakin."
"Onko sinulla jotakin hänelle puhuttavaa?"
"Eipä ilmankaan."
"Oletko tehnyt joitakin johtopäätöksiä?"
"Olen, rakas Watson, olen ratkaissut arvoituksen."
"Ainoastaanko noilla eilen saamilla tiedoillasi?"
"Oh, enhän minä turhan tähden noussut ylös kello kuusi. Kas tässä."
Hän ojensi kätensä ja näytti minulle kolmea pientä mustasta savesta tehtyä kartiota.
"Eilenhän sinulla oli vain kaksi?"
"Niin, ja tänään olen löytänyt vielä yhden. Voidaan aivan täydellä syyllä otaksua, että nuo kaksi ensimmäistä ovat syntyneet samalla tavalla kuin tämä kolmaskin, mutta vapauttakaamme nyt ystävämme Soames levottomuudestaan."
Surkuteltava opettaja oli todellakin säälittävässä mielentilassa. Parin tunnin kuluttua piti tutkinnon alkaa, eikä hän vielä tiennyt, oliko hänen saatava aikaan julkinen häväistys, vaiko annettava rikollisen suorittaa tutkintonsa muiden kanssa. Kun Holmes tuli, riensi hän häntä vastaan ojennetuin käsin.
"Jumalalle kiitos, että tulitte. Minä pelkäsin, että te tyytymättömänä olitte luopunut koko asiasta. Mitä minun on tekeminen? Onko tutkinto tapahtuva?"
"On."
"Mutta tuo lurjus, joka…"
"Hän ei tule ottamaan siihen osaa."
"Tiedättekö kuka hän on?"
"Kyllä, niin luulen. Jollei asia saa tulla julkiseksi, täytyy teidän luovuttaa meille itsellemme jonkunlainen tuomarivalta, ja meidän on muodostettava pieni tuomioistuin. Istu sinä tuohon, Watson, ja te tähän, Soames, jos tahdotte olla niin hyvä. Minä asetun nojatuoliin tähän keskelle. Nyt voimme kyllä säikäyttää rikollista omaatuntoa. Tahdotteko olla hyvä ja soittaa?"
Bannister tuli sisään ja säpsähti, kun näki meidät yhdessä.
"Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi", sanoi Holmes. "Ja nyt Bannister, tahdotteko hyväntahtoisesti sanoa meille koko totuuden eilisestä tapahtumasta."
Hän tuli yhtä valkoiseksi kuin hänen tukkansakin. "Minä olen sanonut kaikki, sir."
"Eikö teillä ole mitään lisättävää?"
"Ei, sir."
"Siinä tapauksessa täytyy minun tehdä pari kysymystä. Kun istuitte eilen tuolle tuolille, niin eikö tarkoituksenne ollut salata jotakin esinettä, joka olisi osoittanut, kuka oli käynyt huoneessa?"
Bannister oli tuhkanharmaa kasvoiltaan.
"Ei, sir."
"Otaksuin vain niin", sanoi Holmes. "Minä myönnän suoraan, etten voi mitenkään sitä todistaa. Mutta se tuntuu yhtä uskottavalta kuin sekin, että te heti herra Soamesin lähdettyä päästitte ulos sen, joka oli makuuhuoneessa."
Bannister kostutti kuivia huuliaan.
"Siellä ei ollut ketään, sir."
"Sepä oli vahinko, Bannister. Tähän saakka olette puhunut totta, mutta nyt tiedän teidän valehtelevan."
Miehen kasvoille ilmeni jäykkää uhmaa.
"Siellä ei ollut ketään, sir."
"Kas niin, Bannister."
"Ei, sir! Siellä ei ollut ketään."
"No, sitten en tahdo olla itsepäinen. Mutta minä pyydän teitä jäämään tänne. Seisahtukaa tuohon makuuhuoneen ovelle. Ja nyt, herra Soames, pyydän teitä ystävällisesti noutamaan tänne nuoren Gilchristin."
Hetken kuluttua palasi Soames tuoden oppilasta mukanaan. Hän oli ulkonäöltään miellyttävä nuorukainen, solakka ja jäntevä, ja hänellä oli avonaiset, kirkkaat kasvot. Hänen silmänsä harhailivat levottomasti yhdestä toiseen ja pysähtyivät alakuloisin ilmein Bannisteriin.
"Sulkekaa ovi", sanoi Holmes. "Nyt ei voi kukaan meitä kuulla, herra Gilchrist, eikä kenenkään tarvitse tulla tietämään, mitä meidän kesken puhutaan. Voimme olla aivan suoria toisiamme kohtaan. Me tahdomme tietää, kuinka te, herra Gilchrist, joka olette kunniallinen nuorukainen, tulitte tehneeksi sellaisen teon kuin tuo eilinen oli?"
Poika parka säpsähti ja katsoi pitkään ja moittivasti Bannisteriin.
"Ei, sir", huudahti tämä, "ei herra Gilchrist, minä en ole puhunut sanaakaan!"
"Mutta nyt te sen teitte", sanoi Holmes. "Bannisterin sanojen jälkeen ymmärtänette, herra Gilchrist, että teidän asemanne on horjuva, ja että ainoastaan avoin tunnustus voi pelastaa teidät."
Hetken seisoi Gilchrist hiljaa ja koetti hillitä itseänsä, mutta sitten viskautui hän äkkiä silmilleen kirjoituspöytää vasten ja puhkesi kiivaisiin nyyhkytyksiin, kasvot käsiin kätkettyinä.
"No, no", sanoi Holmes osaaottavasti, "inhimillistä on erehtyä, eikä kukaan voi syyttää teitä kylmäveriseksi rikolliseksi. Ehkä olisi teille helpompaa, jos minä kertoilisin herra Soamesille, mitä on tapahtunut? Te voitte oikaista minua, jos erehdyn. Tahdotteko? Älkää huoliko vastata, vaan kuunnelkaa, etten tekisi teille vääryyttä.
"Siitä hetkestä, jolloin te, herra Soames, sanoitte, ettei kukaan, ei edes Bannister, voinut tietää paperien olevan teidän huoneessanne, alkoi asia sukeutua varmaan muotoon minun mielessäni. Hänen, joka oli painanut käännöksen, saatoin jättää pois laskuistani, sillä hänellähän oli tilaisuus jäljentää se silloin, kun se oli hänen hallussaan.
"Mutta myöskin tuntui minusta uskomattomalta sattumalta se, että joku olisi uskaltanut muitta mutkitta tulla tänne, tietämättä, että paperit juuri sinä päivänä olivat täällä. Tuon ajatuksen minä hylkäsin. Sisääntulija tiesi niiden olevan täällä. Mutta kuinka hän sen tiesi?
"Kun tuin huoneenne ulkopuolelle, katsoin ikkunaa. Huvititte minua otaksumalla minun luulevan, että joku voisi keskellä valoisaa päivää ja vastapäätä kaikkia noita toisia ikkunoita hiipiä huoneeseenne sitä tietä. Olisihan se täysin mahdotonta. Minä vain otin selon siitä, kuinka pitkä pitäisi olla, voidakseen sivumennessään nähdä paperien olevan pöydällä. Minä olen kuusi jalkaa, mutta en voinut vaivatta nähdä kirjoituspöytää. Kukaan minua lyhempi ei voisi nähdä sitä ensinkään. Nyt voitte ymmärtää, miksi minulla oli syytä luulla, että pisin teidän ylioppilaistanne oli enimmän epäiltävä.
"Tulin tänne sisään ja puhuin teidän kanssanne siitä pöydästä. Kirjoituspöydästä en voinut saada mitään selkoa, ennen kuin te kerroitte Gilchristin olevan kilpajuoksija ja hyppääjä. Silloin ymmärsin koko asian, tarvitsin vain pari lopullista todistusta mielipiteelleni.
"Tämä juttu tapahtui seuraavasti: Tämä nuori mies oli harjoitellut hyppäämistä ulkona kentällä. Hän tuli kotiin puettuna urheilukenkiinsä, joissa kuten tiedätte on suuria nauloja. Mennessään teidän ikkunanne ohi, saattoi hän, pitkä kun oli, nähdä paperit pöydällä ja arvata mitä ne olivat. Nähtyään tämän, juolahti äkkiä hänen mieleensä mennä sisään katsomaan, oliko käännös todellakin siinä. Sehän ei ollut vaarallista, sillä saattoihan hän sanoa tulleensa katsomaan olitteko te sisällä, tehdäkseen teille jonkun kysymyksen.
"No, kun hän sai nähdä, että se todellakin oli käännöksen korehtuuri, ei hän voinut vastustaa kiusausta. Hän laski pöydälle kenkänsä. Mitä te panitte tuolille ikkunan luo?"
"Sormikkaani", vastasi nuorukainen.
Holmes silmäsi voitokkaasti Bannisteriin.
"Hän pani sormikkaansa tuolille ja otti liuskan toisensa perästä jäljentääkseen ne. Hän luuli herra Soamesin tulevan pääportista ja voivansa silloin nähdä hänet. Kuten tiedämme, tulikin hän sivuportista! Äkkiä kuuli hän tulevan ovelle ja pakeneminen oli mahdotonta. Hän unhotti sormikkaansa, mutta otti kenkänsä syöksyäkseen makuuhuoneeseen. Te näette että pöydässä oleva railo on syvempi siihen suuntaan; se osoittaa, että kengät vedettiin sinne päin ja herra Gilchrist pakeni sinne. Yhteen kengän naulaan tarttunut multa jäi pöydälle, ja makuuhuoneeseen putosi toinen samanlainen pala. Minun pitää lisätä, että olen ollut tänään katsomassa kentällä mustaa muhaa, ja minä otin siitä palan mukaani sekä hiukan sahajauhoja, joita sirotetaan päälle estämään lipeämistä. Olenko esittänyt asian oikein, herra Gilchrist?"
Tämä oli noussut.
"Kyllä, sir", sanoi hän.
"Mutta taivaan Jumala, Gilchrist, eikö teillä ole mitään lisättävää?" huudahti Soames.
"On, sir, vaikka tämä kuulustelukohtaus on saanut minut suunniltani. Minulla on tässä teille, herra Soames kirje, jonka kirjoitin varhain aamulla unettoman yön jälkeen. Se tapahtui ennen kuin tiesinkään rikokseni tulleen tunnetuksi. Tässä se on, sir. Siitä saatte lukea, että olen päättänyt olla menemättä tutkintoon. Minulle on tarjottu paikka Rhodesiassa, ja minä matkustan ensi tilassa etelä-Afrikaan."
"Olen kumminkin iloinen kuullessani, ettette aikonut käyttää hyväksenne vääryydellä hankkimaanne etua", sanoi Soames. "Mutta miksi muutitte suunnitelmanne?"
Gilchrist viittasi Bannisteriin.
"Hän tuossa voi selittää asian", sanoi hän.
"Niin, Bannister", sanoi Holmes, "tunnustakaa nyt päästäneenne ulos tämän nuorukaisen, koska te olitte yksin sisällä ja sitten lukinneenne oven. Sillä en voi uskoa, että hän hyppäsi ulos ikkunasta. Tahdotteko nyt selittää syyn tähän tekoonne?"
"Te olette niin teräväjärkinen, sir, että teidän olisi ollut helppo keksiä se, jos vain olisitte tiennyt, että minä kerran olen ollut sir Jabeg Gilchristin, tämän nuoren herran isän, hovimestarina. Kun hän menetti omaisuutensa, tulin minä tänne, mutta en milloinkaan unhottanut entistä isäntääni, vaikka hänen oli käynytkin huonosti. En voinut korvata muuten entisiä aikoja kuin pitämällä huolta nuoresta herrasta. Ja tullessani tänne eilen, kun herra Soames huusi minua, näin ensimmäiseksi nuoren herra Gilchristin sormikkaat tuossa tuolilla. Tunsin ne heti ja ymmärsin, miksi ne olivat täällä. Jos herra Soames olisi saanut ne nähdä, olisi kaikki tullut heti ilmi. Lysähdin tuolille istumaan, eikä mikään olisi voinut saada minua siitä lähtemään, ennen kuin herra Soames oli mennyt. Silloin tuli nuori herrani makuuhuoneesta, hän, jota minä olin kantanut sylissäni, ja tunnusti minulle kaikki. Eikö ollut itsestään selvää, että minä tahdoin pelastaa hänet, ja eikö ollut luonnollista, että minä puhuin hänelle niinkuin hänen isä-vainajansa olisi puhunut ja koetin saada häntä olemaan käyttämättä hyväkseen rikostaan? Voitteko moittia minua, sir?"
"En todellakaan", sanoi Holmes sydämellisesti. "Niin, nyt on asia selvillä, herra Soames, ja aamiainen odottaa meitä kotona. Nyt menemme, Watson. Ja mitä teihin tulee, nuori mies, niin luulen, että teillä on valoisa tulevaisuus edessänne Rhodesiassa. Kerran olette vajonnut syvälle, näyttäkää nyt meille, kuinka korkealle voitte kohota."
ABBEY GRANGEN MURHA
Eräänä purevan kylmänä talviaamuna 1897 heräsin siihen, että joku kosketti olkapäähäni. Se oli Holmes. Hänen kädessään oleva kynttilä valaisi hänen, minun ylitseni kumartuneita kasvoja, ja kiihko, jonka ensi silmäyksellä huomasin niissä, ilmaisi minulle jotakin olevan tekeillä.
"Tule, Watson, tule!" huudahti hän. "Asia on täydessä käynnissä. Ei sanaakaan nyt, hyppää vain vaatteisiisi ja tule!"
Kymmenen minuuttia myöhemmin istuimme vaunuissa, jotka kiidättivät meidät hiljaisia katuja myöten Charing Crossin asemalle. Ensimmäinen heikko aamusarastus alkoi näkyä, ja voimme silloin tällöin erottaa sumuisia olentoja – työmiehiä – jotka häilyvinä ja määrättöminä kulkivat ohitsemme opaalin värisessä Lontoon sumussa. Holmes kääriytyi laajaan kauhtanaansa, ja minä olin iloinen voidessani tehdä samoin, sillä pakkanen oli todellakin pureva, emmekä kumpikaan olleet vielä palaakaan maistaneet. Vasta sitten kuin asemalla saimme teetä ja istuuduttuamme paikoillemme Kentin junaan, olimme kylliksi sulaneet kontistuksestamme, hän puhuakseen ja minä kuunnellakseni.
Holmes otti taskustaan kirjelipun ja luki ääneen:
"Abbey Grange, Marsham, Kent.
Klo 3.30 a. p.
Arvoisa herra Holmes! Tuntisin itseni todella onnelliseksi, jos heti saisin teiltä apua eräässä asiassa, joka lupaa muodostua hyvin harvinaiseksi tapaukseksi. Se koskee jotakin, joka juuri kuuluu teidän erikoisalaanne. Mutta lukuunottamatta sitä, että rouva on vapautettu, tulen huolehtimaan, että kaikki on aivan samassa tilassa kuin minun tänne tullessanikin. Mutta pyydän teitä, ettette kuluttaisi minuuttiakaan hukkaan, varsinkin kun on vaikea jättää sir Eustacea tänne.
Kunnioituksella Stanley Hopkins".
"Hopkins on kutsunut minua seitsemän eri kertaa, eikä yhdessäkään tapauksessa hänen vetoamisensa minuun ole ollut turha", huomautti Holmes. "Luulen, että jokainen niistä on saanut sijansa sinun kokoelmassasi ja minun täytyy tunnustaa, veli Watson, että sinulla on jonkunmoista arvostelukykyä, joka sovittakoon sen, mitä aiheettomasti olet ottanut kertomuksiisi. Sinun onneton tapasi, katsoa kaikkea kertomuksen eikä tieteellisen tehtävän kannalta, on kokonaan hävittänyt sen, joka olisi voinut olla ohjeena, jopa klassillisena todisteidenkin sarjana. Sinä syrjäytät äärimmäisen suuret tulokset kertoaksesi jännittäviä yksityiskohtia, jotka kyllä voivat kiihoittaa lukijan mielikuvitusta, mutta eivät millään tavalla valaise eivätkä johda häntä."
"No miksi et sitten itse kirjoita?" vastasin hänelle hiukan tuikeasti.
"Sen aion tehdäkin, rakas Watson, aion tehdä sen vielä aikanaan. Mutta tätä nykyä minulla on, kuten tiedät, jotenkin paljon suuria tehtäviä. Aion käyttää nopeasti lähestyvät viimeiset vuoteni käsikirjan laatimiseen jossa yhteen vihkoon on keskitetty koko rikosten paljastamistaito. Tällä kerralla näyttävät hakemisemme koskevan murhaa."
"Sinä siis arvelet, että tuo sir Eustace on kuollut?"
"Niin luulen. Hopkinsin kirje osoittaa hänen olleen hyvin liikutettu, eikä hän suinkaan ole mikään herkkätunteinen ihminen. Niin, arvelen murhan tapahtuneen ja ruumis on jätetty meidän tarkastettavaksemme. Yksinkertainen itsemurha ei olisi antanut Hopkinsille aihetta kutsua minua paikalle. Rouvan vapauttaminen näyttää minusta siltä, että hän on ollut teljettynä huoneeseensa murhenäytelmän ajaksi. Me tulemme liikkumaan ylhäisön maailmassa, Watson: hienon hienoa paperia, nimimerkki 'EB', vaakuna ja romanttiselta kajahtava osoite. Arvelen, että Hopkins-ystävämme arvo tulee melkoisesti kohoamaan ja meillä tulee olemaan hauska aamuhetki. Rikos tehtiin ennen kello kahtatoista viime yönä."
"Mistä sinä osaat sen niin varmasti sanoa?"
"Ottamalla selvän junista ja laskemalla ajan. Paikallispoliisi keskusteli tultuaan Scotland Yardin kanssa, Hopkins matkusti sinne, ja lopuksi hän puolestaan lähetti sanan minulle. Kaikessa tässä riittää kylliksi tekemistä yhdeksi yöksi. Katso, nyt olemme jo Chislehurstin asemalla, ja pian emme tarvitse enää olla tietämättömiä."
Ajettuamme pari peninkulmaa kapeaa maantietä, saavuimme erään puiston portille, jonka meille avasi vanha portinvartija, jonka kalpeat kasvot ilmaisivat surkean onnettomuuden tapahtuneen. Tie oli komeaa puistikkoa, jonka kupeita vanhat lehmukset reunustivat, ja päättyi pitkän rakennuksen eteen, jonka julkisivua pilarit kaunistivat. Rakennuksen keskusosa oli nähtävästi hyvin vanha ja murattiköynnöksen peittämä, vaikka sen suuret ikkunat osoittivat äskettäin tehdyn uudistuksia sen ulkoasussa; rakennuksen toinen kylkiosa näytti olevan aivan uusi. Avonaisessa ovessa oli vastassamme Stanley Hopkinsin nuorekas vartalo ja ylevät eloisat kasvot.
"Iloitsen tulostanne, herra Holmes, ja teidänkin herra Watson! Kadun kuitenkin suuresti, että vaivasin teitä tulemaan tänne, sillä sitten kuin Lady tuli täyteen tajuunsa antoi hän tapahtumasta niin tarkan selityksen, ettei täällä ole meillä enää paljonkaan tehtävää. Muistanette kai Levishamin murtovarkaat?"
"Nuoko kolme Randallia?"
"Niin, isä ja kaksi poikaa. Tämä on heidän työtänsä, siitä ei ole epäilemistäkään. Heillähän oli hommia pari viikkoa sitten Sydenhamissa; heidät nähtiin ja tunnettiin. On kerrassaan kylmäveristä esiintyä niin pian ja samoilla seuduilla, mutta joka tapauksessa ovat he taasen yrittäneet. Tällä kertaa he joutuvat hirsipuuhun, siitä saavat he olla varmat."
"Eustace on siis kuollut?"
"Niin on, hänen pääkuorensa murskattiin hänen omalla hiilihangollaan."
"Kuski kertoi minulle, että murhattu on sir Eustace Brackenstall."
"Aivan oikein. Hän oli Kentin rikkaimpia miehiä. Rouva Brackenstall on teehuoneessa. Naisparka, hän on saanut kauheaa kokea. Hän oli aivan puolikuoliaana, kun hänet ensi kerran näin. Teidän pitää nähdä hänet ja kuulla hänen kertomuksensa tapahtumasta. Sitten tarkastamme yhdessä ruokasalin."
Rouva Brackenstall ei ollut mikään jokapäiväinen ihminen. Harvoin olen nähnyt niin ihanaa ja miellyttävää vartaloa, niin naisellista olentoa, niin kauniita kasvoja. Hän oli vaaleaverinen, tukka kullankeltainen ja silmät siniset, ja hänen ihonsa olisi aivan varmasti ollut vaaleaveriselle ominainen, ellei tapahtuma, jonka näkijänä hän juuri oli ollut, olisi karkoittanut veren hänen kasvoiltaan ja tehnyt ne kauhean kalpeiksi. Hän oli saanut kestää sekä ruumiin että sielun tuskia, sillä toisen silmän päällä oli kauheannäköinen, sininen kuhmu, jota hänen kamarineitonsa – suurikasvuinen, töykeännäköinen nainen – uutterasti hauteli etikkavedellä. Rouva makasi voimattomana sohvalla meidän sisään astuessamme, mutta hänen eloisa, kaunis katseensa ilmaisi, ettei äskeinen kauhea tapahtuma ollut riistänyt hänen neuvokkaisuuttaan eikä rohkeuttaan. Hänellä oli päällään väljä, hopealla kirjailtu sininen aamupuku, ja musta päivällispuku oli heitetty hänen vieressään olevalla tuolille.
"Minähän olen jo kertonut koko tapahtuman teille, herra Hopkins", sanoi hän väsyneesti.
"Ettekö voisi kertoa sitä minun puolestani?"
"No niin, jos pidätte sen tarpeellisena, niin kerron näille herroille, mitä on tapahtunut. Oletteko jo käyneet ruokasalissa?"
"Pidin parempana ensin saada kuulla teidän armonne kertomuksen."
"Olen hyvin kiitollinen teille, jos järjestätte asian. On kauheaa ajatella hänen vielä makaavan siellä!"
Hän vapisi ja peitti hetkiseksi kasvot käsiinsä. Silloin laskeutui laaja hiha alas ja paljasti hänen kyynärvartensa. Holmes huudahti sen nähdessään.
"Tehän olette saanut muitakin vammoja, rouva! Mitä nämä ovat?" – Kaksi punaista pilkkua loisti hänen öisellä valkealla, täyteliäällä käsivarrellaan. Hän vetäisi kiireesti hihansa alas.
"Ei ne ole mitään. Niillä ei ole mitään tekemisiä viime öisessä kamalassa tapahtumassa. Jos te ja ystävänne suvaitsette istua, niin kerron teille mitä tiedän.
"Olen sir Eustace Brackenstallin puoliso ja olen ollut naimisissa noin vuoden. En luule olevan miksikään hyödyksi salata sitä tosiseikkaa, ettei meidän avioliittomme kuulunut onnellisimpiin. – Pelkään, että kaikki naapurimme kertoisivat sen teille, jos koettaisinkin sitä salata. Mahdollisesti olin minäkin siihen osaksi syynä.
"Olen kasvanut etelä-Austraalian vapaassa ilmastossa, eikä tämä englantilainen elämä säädyllisyyksineen ja juhlallisine tapoineen ollenkaan sovi minun luonteelleni. Mutta pääsyynä oli tuo aivan yleisesti tunnettu seikka, että sir Eustace oli suuri juomari. Jo yhdenkin tunnin viettäminen sellaisen miehen seurassa on hirveää. Voinette kai käsittää, miltä itsenäisyytensä tuntevasta naisesta tuntuu ollessaan ainaiseksi sidottu sellaiseen mieheen? Se on pyhyyden loukkaamista, ilkityötä, rikollista, että sellaista avioliittoa pidetään sitovana, pätevänä. Sanon teille, että nämä teidän törkeät lakinne tuottavat kirousta maalle. Sallimus ei tule suomaan sellaisen kurjuuden jatkua." Hetkiseksi hän nousi istualleen sohvassa, hänen poskensa hohtivat ja silmät säteilivät hänen otsallaan olevan kauhean merkin alla. Silloin painoi töykeän palvelijattaren voimakas käsi hänen päänsä jälleen takaisin tyynylle, ja hänen äkillinen mielenliikutuksensa purkautui äänettömiin, katkeriin kyyneliin. Viimein jatkoi hän:
"Tahdon kertoa kaiken, mitä viime yönä tapahtui. Olette kai huomanneet, että kaikki palvelijat nukkuvat talon uudessa kylkirakennuksessa. Tässä keskiosassa ovat meidän asuinhuoneemme; takana on keittiö ja sänkykamari on toisessa kerroksessa. Kamarineitini Theresa makaa minun huoneeni yläpuolella, kaikkein ylimpänä. Ketään muita ei asu täällä, eikä mikään ääni voi hälyyttää liikkeelle tuolla kaukaisessa kylkirakennuksessa olijoita. Sen ovat ryövärit varmaankin aivan hyvin tienneet, sillä muuten he eivät olisi uskaltaneet menetellä, kuten ovat tehneet.
"Sir Eustace meni makuukamariin kello 11. Palvelijat olivat silloin jo menneet puolelleen. Theresa vain oli tuolla ylhäällä, odottaen milloin minä menisin maata, auttaakseen silloin minua. Istuin tässä huoneessa ja lueskelin erästä kirjaa vielä kello 11 jälkeen. Sitten kiersin kaikki huoneet ennen kuin menin ylös, nähdäkseni oliko kaikki kunnossa. Teen sen aina itse, sillä kuten jo selitin, ei sir Eustaceen aina voinut luottaa. Kävin keittiössä, tarjoiluhuoneessa, kabinetissa, jossa sir Eustacen metsästys- ja muut aseet ovat, biljardisalissa, salongissa sekä viimeksi ruokasalissa. Lähestyessäni ikkunaa, jonka edessä ovat paksut verhot, hämmästyin, kun tuuli puhalsi minulle vasten kasvoja; ikkuna olikin auki. Työnsin verhon syrjään ja edessäni seisoi leveäharteinen vanhanpuolinen herra, joka avonaisesta ikkunasta oli juuri astunut huoneeseen.
"Ikkuna on korkea n.s. ranskalainen, ja muodostaa oikeastaan oven, joka vie talon edessä olevalle nimikolle. Minulla oli kynttilä kädessäni ja sen valossa näin mainitun miehen takana vielä toisen ja kolmannen, jotka kaikki olivat tulossa huoneeseen. Peräydyin, mutta samassa hyökkäsi tuo roisto päälleni ja tarttui ensiksi käsivarteeni ja sitten kurkkuuni. Avasin suuni huutaakseni apua, mutta hän antoi nyrkillään minulle kauhean iskun silmään, ja minä kaaduin lattialle. Lienen kai ollut tainnoksissa jonkun aikaa, sillä tultuani jälleen tajuntaani huomasin heidän irroittaneen kellosta vetonuoran ja sillä kytkeneen minut ruokapöydän päässä olevaan tammituoliin. Minut oli nuoritettu niin kovasti, etten voinut liikahtaakaan ja suuni eteen oli kääritty pyyheliina, joten en voinut ääntäkään päästää. Silloin astui onneton mieheni huoneeseen. Hän oli nähtävästi kuullut epäiltäviä ääniä ja oli varustautunut näytelmää vastaan, joka oli tapahtuva. Hänellä oli päällään vain paita, housut ja tohvelit jalassa, ja kädessään lempikeppinsä, tukeva orapihlajainen sauva. Hän hyökkäsi lähimmän roiston kimppuun, mutta toinen noista kahdesta – vanhin – kumartui nuolen nopeudella alas, sieppasi hiilihangon uunin edustalta ja löi sillä häntä päähän kamalalla voimalla. Sir Eustace kaatui sanaakaan sanomatta eikä enää milloinkaan liikahtanut. Pyörryin uudelleen, mutta silloin se on voinut kestää vain muutamia minuutteja. Kun taas avasin silmäni näin rosvojen koonneen hopeat astiakaapista ja avanneen siellä olleen viinipullon; heillä kaikilla kolmella oli lasi kädessään. Minä jo sanoin – enkö jo sanonutkin että muudan miehistä oli vanhanpuolinen; toiset taasen olivat nuoria parrattomia poikia. Luultavasti siis isä ja kaksi poikaa. He puhelivat keskenään kuiskaamalla. Sitten he tulivat luokseni ja tutkivat, olinko minä tarpeeksi lujasti kytketty. Lopuksi he poistuivat samaa tietä, jota olivat tulleetkin ja sulkivat ikkunan päästyään ulos. Neljännestunti kului, ennen kuin voin saada huivin revityksi suultani. Huutamalla sain kamarineitoni tulemaan avukseni. Toisetkin palvelijat herätettiin heti ja sana lähetettiin paikallispoliisille, joka heti ilmoitti tapahtumasta Lontoon poliisille. Siinä kaikki, mitä voin teille kertoa, hyvät herrat, ja toivon, etten: enää kolmatta kertaa tarvitse tätä kauheaa tapahtumaa muistella."
"Tahdotteko kysyä mitään, herra Holmes?" kysäsi Hopkins.
"En tahdo enää vaivata rouva Brackenstallia", vastasi Sherlock Holmes. "Ennen kuin lähden ruokasaliin tahdon kuitenkin kuulla, mitä te tiedätte asiasta?" – hän katsoi palvelijattareen.
"Minä näin miehet jo ennen kuin he olivat talossakaan", vastasi hän. "Istuin huoneessani ikkunan ääressä ja näin kuunvalossa kolme miestä tuolla portilla, mutta en arvannut siihen kiinnittää huomiotani sen paremmin. Noin tuntia myöhemmin kuulin emäntäni hätähuudon. Riensin portaita alas ja tapasin hänet sellaisessa tilassa kuin hän itse jo kertoi, ja sir Eustacen lattialla pää halki ja verta ja aivoja ympäri huonetta. Tuohan olisi jo riittänyt tekemään vaimosta mielipuolen, kun hän oli sidottu tuoliin ja hänen vaatteensa olivat tahrautuneet miehen vereen. Mutta mielenlujuutta häneltä ei ole puuttunut milloinkaan, eikä miss Mary Fraser Adelaidesta rouva Brackenstallina Abbey Grangessa ole ottanut uusia tapoja. Te olette kuulustelleet häntä kyllin kauan, hyvät herrat, nyt on hänen seurattava vanhaa Theresaansa omaan kamariinsa lepäämään, joka hänelle on aivan välttämätöntä."
Vanha nainen kietoi suonikkaan käsivartensa äidillisellä hellyydellä rouvan vyötäisille ja talutti hänet varovasti ulos huoneesta.
"Hän on pitänyt huolta rouvasta kaiken hänen elinikänsä", sanoi
Hopkins, "kasvattanut hänet lapsesta asti, seurannut häntä tänne
Englantiin, kun he ensi kerran noin 18 kuukautta sitten läksivät
Austraaliasta. Hänen nimensä on Theresa Wright, ja tuollaisia palvelijattaria et enää löydä meidän päivinämme. – Tätä tietä, herra
Holmes, olkaa hyvä!"
Vilkas innostus oli hävinnyt Sherlock Holmesin ilmeikkäistä kasvoista, ja minä tiesin, että asia ei kiinnittänyt häntä enää salaperäisyydellään. Tässä oli vain vangitseminen toimeenpantava, mutta keitä olivat sitten nuo jokapäiväiset roistot, joihin hänen kätensä oli koskenut? Vaikeasti liikkeelle saatava, oppinut erikoislääkäri, joka huomaa itsensä kutsutuksi vain tuhkarokon tähden, tuntisi kai samanlaista pettymystä kuin nyt ystäväni silmissä voin havaita. Näky Abbey Grangen ruokasalissa oli kuitenkin siksi harvinainen, että se kiinnitti jälleen hänen huomiotansa ja elähdytti sammunutta mielenkiintoa.
Sali oli suuri ja korkea, laudoitus leikkauksilla varustetusta tammesta ja seinät oli koristettu peuran päillä ja aseilla. Vastapäätä ovea oli tuo mainittu ranskalaine suuri ikkuna. Oikealla puolella olevat kolme pienempää ikkunaa päästivät kylmän talviaamusarastuksen tulvimaan huoneeseen. Vasemmalla oli laaja, mahtava uuni, jonka vierellä seisoi raskas tamminen käsi- ja selkänojalla varustettu tuoli. Tuoliin oli kääritty punainen nuora, jonka molemmat päät oli kiinnitetty tuolin jalkojen ristikkoon. Kun rouva päästettiin siitä irti oli nuora liukunut hänen päältään, joten solmut oli voitu jättää liikuttamatta. Näihin seikkoihin kiinnitimme huomiomme vasta myöhemmin, nyt sen veti puoleensa vain kauhea näky, joka kohtasi silmiämme uunin eteen levitetyltä tiikerin nahalta.
Siinä oli pitkän, rotevan noin 40 vuoden vanhan miehen ruumis. Hän makasi selällään, kasvot ylöspäin, valkeat hampaat näkyivät lyhyen mustan parran välistä. Hänen nyrkkiin puristuneet kätensä oli kohotettu pään yli ja raskas orapihlajakeppi oli poikittain käsivarsien päällä. Tummat kaunismuotoiset kasvot koukkunenineen olivat vääristyneet kuin vihasta, ja kuolon jähmetyttämissä piirteissä oli saatanallinen ilme. Hän oli nähtävästi noussut suoraan sängystä, sillä hänellä oli päällään kauniisti kirjailtu yöpaita ja lahkeiden suusta näkyivät tohveleissa olevat paljaat jalat. Pää oli kammottavasti murskattu ja kaikkialla huoneessa näkyi todistuksia sen iskun voimasta, joka oli hänet surmannut. Ruumiin vieressä oli lyönnin voimasta mutkalle taipunut raskas hiilihanko. Holmes tutki tarkasti sekä sen että ruumiin.