Näin sanottuaan astui hän eteenpäin, otti turkkinsa, laski kätensä revolverille ja kääntyi ovelle. Minä tartuin erääseen tuoliin, mutta Holmes pudisti päätään, ja minä laskin sen jälleen. Kumartaen ja ivallisesti hymyillen poistui Milverton, ja pari minuuttia myöhemmin kuulimme vaunujen oven lyötävän kiinni ja pyörien äänen etenevän.
Holmes istui liikkumattomana takan edessä kädet pistettyinä syvälle housuntaskuihin ja silmät tähystellen hehkuvia hiiliä. Puolen tuntia oli hän aivan äänettömänä ja hiljaa. Sen jälkeen hän hypähti ylös, meni makuuhuoneeseensa ja hänen kasvojensa ilme osoitti miestä, joka oli tehnyt päätöksensä. Vähän ajan kuluttua palasi hän puettuna nuoreksi työmieheksi ja sytytti savipiippunsa lampusta, ennen kuin hän lähti ulos kadulle. "Minä tulen takaisin vähän ajan kuluttua", sanoi hän ja lähti. Minä ymmärsin, että hän oli alkanut taistelunsa Charles Augustus Milvertonia vastaan, mutta vähän saatoin aavistaa, minkä omituisen lopun tämä taistelu saisi.
Muutamia päiviä kulki Holmes retkillänsä puettuna äsken mainitsemallani tavalla, mutta minä en saanut tietää mitään hänen puuhistansa, lukuunottamatta muutamia sanoja siitä, että hän oli viettänyt aikansa Hampsteadissa määrätyssä tarkoituksessa. Viimeinkin eräänä koleana ja myrskyisenä iltana, kun tuuli helisteli ikkunanruutuja, palasi hän viimeiseltä retkeltänsä ja riisuttuaan valepukunsa, asettui hän istumaan tulen ääreen nauraen sydämellisesti hiljaisella tavallansa.
"Tuskinpa voinet uskoa, että minä olen naimisiin aikova mies, Watson?"
"En millään ehdolla!"
"Mutta sinua kai huvittaa kuulla, että minä olen kihloissa…"
"Rakas ystävä, minä onnit…"
"Milvertonin palvelustytön kanssa."
"Taivaan nimessä, Holmes!"
"Minä tarvitsin tietoja, Watson."
"Mutta etkö ole mennyt liian pitkälle?"
"Se oli aivan välttämätöntä. Olen Escott-niminen työntekijä ja minulla on lupaava liike. Olen kävellyt hänen kanssaan joka ilta ja jutellut hänen kanssaan. Taivas, minkälaisia keskusteluja ne ovat olleet? Kumminkin olen saanut tietää kaikki, mitä toivoinkin. Minä tunnen nyt yhtä hyvin Milvertonin asunnon kuin oman käteni."
"Mutta tyttö, Holmes?"
Hän kohautti olkapäitään ja sanoi:
"En voi auttaa sitä, Watson, täytyy pelata korttinsa niin hyvin kuin taitaa, kun on kysymys tällaisesta asiasta. Kumminkin iloitsen siitä, että minulla on kilpailija, joka varmaankin on syrjäyttävä minut heti, kun hetki on käsissä. Mutta kuinka ihana ilta nyt onkaan!"
"Pidätkö sinä tästä ilmasta?"
"Kyllä, se edistää minun aikeitani, Watson, sillä aion tänä yönä tehdä murtovarkauden Milvertonin asuntoon."
Minun täytyi pidättää henkeäni ja tunsin kylmiä väreitä selässäni kuultuani nämä sanat, jotka hän lausui hiljaa ja päättäväisesti. Niinkuin äkillinen valo öiseen aikaan silmänräpäykseksi paljastaa jokaisen yksityiskohdan lumipeitteisessä maisemassa, näin heti paikalla, edessäni sellaisen teon luultavat seuraukset – yllätyksen, vangitsemisen, kunniakkaan uran päättymisen epäonnistumiseen ja pilkkaan, ja ystäväni joutumisen tuon katalan Milvertonin armoille.
"Taivaan tähden, Holmes, ajattele mitä teet!" huudahdin minä.
"Rakas ystäväni, olen punninnut kaikki. Minä en milloinkaan toimi harkitsematta, enkä myöskään olisi päättänyt ryhtyä niin rajuun ja todellakin vaaralliseen yritykseen, jos joku muu keino olisi ollut mahdollinen. Jos katsomme asiaa selvästi ja avonaisesti, niin otaksun sinun myöntävän yrityksen siveellisen oikeutuksen, vaikka se lain kannalta katsoen onkin rikollinen. Hänen kotiinsa murtautuminen ei kumminkaan ole rikollisempi teko kuin lompakon ryöstäminen häneltä väkivallalla – jossa yrityksessä sinä kumminkin olit valmis minua avustamaan."
Minä mietin hetken aikaa ja vastasin sitten:
"Niin, tuo on siveellisesti oikeutettua, kunhan vain aikomuksemme on ottaa ainoastaan sellaisia esineitä, joita käytetään laittomaan tarkoitukseen."
"Juuri niin, ja koska se on siveellisesti oikeutettua, ei minulla ole muuta lukuunotettavaa kuin persoonallinen vaara. Mutta eihän gentlemannin toki pidä siihen panna suurtakaan merkitystä, kun mitä epätoivoisimmassa asemassa oleva nainen tarvitsee hänen apuansa, vai mitä?"
"Sinä joudut niin petolliseen asemaan."
"Yritys on kyllä vaarallinen, mutta muuta keinoa ei ole kirjeiden takaisin saamiseen. Tuolla onnettomalla naisella ei ole niin suurta rahasummaa, eikä hänen perheessään ole ketään, jolle hän voisi uskoa asiansa. Huomenna on aika lopussa ja silloin tuo lurjus kyllä näyttää olevansa sanansa veroinen ja syöksee hänet turmioon. Minun täytyy joko jättää hänet kohtalonsa huomaan tai lyödä esiin tämä viimeinen valttini. Meidän kesken sanoen, Watson, on tämä kaksintaistelua tuon Milvertonin ja minun välillä. Kuten näet, on hänellä parhaat voittamisen mahdollisuudet, mutta minun kunniani ja itsetuntoni käskevät minua ryhtymään taisteluun ja taistelemaan se loppuun saakka."
"No niin, minä en voi sitä hyväksyä, mutta otaksun sen niin pitävän olla. Milloin lähdemme?"
"Sinä et tule mukaan."
"Siinä tapauksessa et sinäkään lähde", sanoin minä. "Minä annan sanani – enkä ole milloinkaan elämässäni sitä rikkonut – että otan ajurin ja lähden suoraan poliisiasemalle antamaan sinut ilmi, ellet salli minun ottaa osaa tuohon seikkailuun, joka sinulla on tekeillä."
"Sinä et voi auttaa minua."
"Mistä sen tiedät? Sinä et tiedä, mitä voi tapahtua, mutta joka tapauksessa on päätökseni tehty. On muitakin henkilöitä kuin sinä, joilla on ylpeyttä ja kunniantuntoa."
Holmes oli tämän puheen aikana näyttänyt vaivautuneelta, mutta nyt hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän taputti minua olkapäälle sanoen:
"No, no, rakas ystävä, olkoon sitten niin. Me olemme asuneet yhdessä niin monta vuotta, ja olisihan somaa, jos saisimme istua yhteisessä kopissakin. Sinä tiedät, Watson, etten ole milloinkaan salannut, että minusta olisi voinut tulla hyvinkin merkillinen rikoksentekijä. Nyt on tuo tilaisuus elämässäni tullut. Kas tässä!"
Hän tarttui pieneen kauniiseen nahkalaukkuun, avasi sen ja otti esille joukon kiiltäviä työaseita.
"Nämä ovat", jatkoi hän, "ensi luokkaisen murtovarkaan tiirikoita, hänen timanttinen lasiveitsensä ja muita ammattiin kuuluvia nykyaikaisia keksinnöitä. Tässä on salalyhtyni. Kaikki on valmista. Onko sinulla pehmeitä kenkiä?"
"Kyllä, kumipohjaiset tenniskengät."
"Hyvä on! Entä naamari?"
"Voin tehdä sen mustasta silkistä."
"Huomaan sinun ymmärtävän sellaisia seikkoja. Meidän täytyy syödä hieman kylmää ruokaa, ennen kuin lähdemme. Nyt on kello puoli kymmenen. Kello yksitoista ajamme Church Rowiin. Siitä on neljännestunnin kävely Appledore Towersiin. Ennen puoltayötä täytyy meidän olla työssämme. Milverton nukkuu sikeästi ja menee levolle täsmälleen kello yksitoista. Jos kaikki käy hyvin, voimme olla kotona jälleen kello kahden ajoissa lady Evan kirjeet taskussamme."
Pukeuduimme frakkeihin, jotta näyttäisimme kotiin palaavilta teatterissakävijöiltä. Oxford-kadulta otimme ajurin ja ajoimme Hampsteadiin mainittuamme jonkun määrätyn osoitteen. Siinä lähetimme ajurin pois ja lähdimme kävelemään päämääräämme kohden päällystakit leukaan asti napitettuina, sillä ilma oli purevan kylmä.
"Tämä on asia, joka vaatii hyvin taitavaa käsittelyä", sanoi Holmes. "Kirjeet ovat varmaankin Milvertonin työhuoneessa ja sen takana on hänen makuusuojansa. Mutta tavallisesti nukkuu hän hyvin raskaasti, kuten kaikki tanakat, lihavat henkilöt. Agatha – minun morsiameni – sanoo palvelijain alituisesti tekevän pilaa siitä, että talon herraa on mahdoton saada hereille. Hänellä on myöskin sihteeri, joka äärimmäisyyteen saakka vartioi hänen etujansa, eikä astu askeltakaan työhuoneesta koko pitkänä päivänä. Senvuoksi täytyy meidän mennä sinne yöllä. Ja sitten on hänellä kamala pihakoira vartioimassa taloa. Minä olen puhutellut Agathaa hyvin myöhään kahtena viimeisenä iltana, ja hän on silloin kahlehtinut koiran helpottaakseen minun käyntiäni. No, tässä on talo, tuo suuri tuossa. Nyt on meidän jo kiinnitettävä naamarit kasvoillemme. Voit huomata, että kaikki ikkunat ovat pimeät – kaikki käy toivoni mukaan."
Kasvojamme peittävät naamarit antoivat meille hyvin epäilyttävän ja rikollisen ulkomuodon, kun me hiivimme tuohon suureen, äänettömään taloon. Sen toisessa päässä oli pitkä parveke, jolle aukeni useita ikkunoita ja kaksi ovea.
"Tuossa on hänen makuuhuoneensa", kuiskasi Holmes. "Tämä ovi vie suoraan työhuoneeseen. Se on kumminkin niin lujasti teljetty, ettemme voi sitä tietä käyttää; siitä syntyisi liian paljon melua. Menkäämme talon ympäri, tässä on eräs kasvihuone, joka johtaa vierashuoneeseen."
Ovi oli lukittu, mutta Holmes avasi sen taitavasti, ja seuraavassa hetkessä olimme me rikollisia lain silmissä. Tuskin saatoimme hengittää kasvihuoneen kuumaa, kosteata ilmaa. Holmes tarttui käteeni pimeässä ja kuljetti minua palmujen ja muiden lehtikasvien ohi, jotka raapivat meitä kasvoihin. Holmesilla oli muiden lahjojensa ohessa myöskin merkillinen kyky nähdä pimeässä. Hänen kätensä johtamana tunsin tulevani toiseen huoneeseen, jossa sikarin savua vielä tuntui ilmassa. Holmes hapuili edelleen huonekalujen välitse, avasi vielä yhden oven ja sulki sen jäljestämme. Ojentaessani kättäni tunsin muutamia takkeja riippuvan seinällä ja ymmärsin olevamme eteisessä. Menimme edelleen ja Holmes avasi varovasti erään oikealle vievän oven. Jotakin tuli vastaani, ja sydämeni melkein seisahtui rinnassani, mutta heti ymmärsin minä hymyillen säikähdykselleni, että se olikin vain kissa. Tässä uudessa huoneessa paloi tuli takassa ja täälläkin oli tupakansavua. Holmes hiipi varpaillaan sisään ja sulki sitten hiljaa oven, kun minäkin olin ehtinyt sisään. Olimme nyt Milvertonin työhuoneessa, ja verhot eräällä seinällä osoittivat, missä makuuhuone oli.
Takassa palava tuli valaisi huonetta niin, että olisi ollut tarpeetonta sytyttää sähkövaloa, jos olisimme uskaltaneetkin. Tulisijan toisella puolella oli hieno verho, joka peitti ulkoa näkemiämme ikkunoita, ja toisella puolella oli kuistikolle vievä ovi. Kirjoituspöytä oli keskellä huonetta ja sen edessä nahkapäällyksinen tuoli. Vastapäätä sitä oli suuri kirjahylly, jota koristi marmorinen Athene. Hyllyn ja seinän välissä oli suuri kassakaappi, jonka messinkisilat hohtivat tulen valossa. Holmes meni hiljaa sitä tarkastamaan ja hiipi sitten makuuhuoneen ovelle ja kuunteli tarkasti. Sieltä ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Sillä aikaa olin minä tullut ajatelleeksi, että olisi viisaampaa, jos palaisimme ulko-oven kautta, jonka vuoksi tarkastin sitä. Hämmästyksekseni huomasin, ettei se edes ollut lukittu. Minä tyrkkäsin hiljaa Holmesia ja hän käänsi naamioidut kasvonsa oveen päin. Hän säpsähti; selvästikin hämmästyi hän yhtä suuresti kuin minäkin.
"Sepä oli paha", kuiskasi hän. "Mitä tämä merkitsee? Mutta meillä ei ole missään tapauksessa varaa hukata aikaa."
"Voinko tehdä jotakin?"
"Kyllä. Seiso oven luona. Jos kuulet jonkun tulevan, niin lukitse se, että voimme lähteä pois samaa tietä kuin tulimmekin. Jos joku tulee toiselta taholta, niin voimme mennä ulos ovesta, jos olemme valmiit, tai kätkeytyä ikkunanverhojen taakse, ellemme vielä ole suorittaneet tehtäväämme. Ymmärrätkö?"
Nyökäytin päätäni. Ensimmäinen levottomuuden tunteeni oli hävinnyt; sensijaan tunsin nyt jännitystä joka oli paljon suurempi kuin ennen niissä tilaisuuksissa, jolloin olimme lain puolella. Tehtävämme tärkeys ja tieto sen hyvästä tarkoituksesta, vastustajamme hurja luonne, kaikki tämä lisäsi seikkailun jännittäväisyyttä. Ihailulla seurasin sitä tyyneyttä ja nopeutta, jolla Holmes poimi esiin aseensa, ikäänkuin taitava kirurgi leikkaukseen valmistautuessaan. Minä tiesin, että häntä huvitti lukkojen murtaminen ja saatoin ymmärtää, millä nautinnolla hän ryhtyi käsittelemään tätä kassakaappi-petoa, jonka kidassa oli niin monen nuoren naisen kunnia ja maine. Puolen tuntia työskenteli Holmes tarmokkaasti – hän oli ottanut yltään päällystakkinsa ja laskenut sen eräälle tuolille – eri aseillansa, jotka olivat hänen vierellänsä. Vihdoin kuulin hiljaisen paukahduksen, raskas ovi ponnahti auki ja sen sisäpuolella huomasin joukon paperikääröjä, joista jokainen oli suljettu ja päällekirjoituksella merkitty. Holmes tarkasti yhtä niistä, mutta niukassa valossa oli vaikea lukea ja Holmes otti senvuoksi esiin lyhtynsä. Mutta äkkiä hän pysähtyi, kokosi työaseensa, otti takkinsa ja ryömi uutimen taakse, viittaamalla käskien minua tekemään samoin.
Vasta sitten kuin seisoin hänen vieressään, kuulin mitä hänen tarkempi korvansa oli oivaltanut. Kuului melua jostakin, ovi avattiin ja sen jälkeen kuului raskaita lähestyviä askeleita. Ne tulivat eteiseen ja pysähtyivät. Ovi avattiin ja sähkövalo sytytettiin. Sitten ovi jälleen suljettiin ja sikarinsavun tuoksua tunkeutui luoksemme. Sitten kuulimme jonkun kulkevan edes takaisin parin metrin päässä meistä. Vihdoin narisi jokin tuoli ja askeleet loppuivat. Senjälkeen paukahti avain lukossa ja minä kuulin paperien kahinaa.
Tähän asti en ollut uskaltanut katsoa huoneeseen, mutta nyt erotin uutimet varovasti toisistaan. Tunsin Holmesin olkapään painautuvan omaani vasten ja ymmärsin, että hänkin katsoi ulos reiästä. Suoraan edessämme, niin lähellä, että melkein olisimme voineet häneen koskea, oli Milvertonin leveä selkä. Selvää oli, että olimme erehtyneet; hän ei ollutkaan mennyt makuuhuoneeseensa vaan oli istunut biljaardihuoneessaan tai jossakin tupakkahuoneessa talon toisessa päässä, jonka ikkunoita emme olleet nähneet. Hänen leveä, kiiltävä pääkallonsa oli suoraan silmieni edessä. Hän nojautui tuolissaan jalat suoriksi ojennettuina ja suuri, musta sikari suupielessään. Hänellä oli yllään jonkunlainen aamunuttu, punainen, mustalla samettikauluksella varustettu sotilaskuosinen samettitakki. Toisessa kädessään oli hänellä joku vihkonen, jota hän luki huolimattomasti sikarinsavua tuprutellen. Hän oli niin mukavasti asettunut istumaan, ettei hän suinkaan aikonut kovinkaan pian lähteä tiehensä.
Minä tunsin kuinka Holmes puristi kättäni ikäänkuin sanoakseen, että hän varmasti tiesi voivansa tästäkin suoriutua. En tiennyt oliko hän nähnyt, minkä minä selvään saatoin nähdä, että kassakaapin ovi ei ollut kokonaan kiinni ja Milverton saattoi huomata sen milloin tahansa. Olin puolestani päättänyt, että heti, kun Milvertonin katseen suunnasta saattaisin nähdä hänen huomanneen kaapin oven, minä syöksyisin esiin, heittäisin päällystakkini hänen päänsä ylitse ja pitäisin häntä kiinni jättäen loput Holmesin suoritettavaksi. Mutta Milverton ei katsahtanutkaan ylös. Hän oli syventynyt lukemiseensa ja sivu toisensa jälkeen kääntyi hänen kirjasessaan. Mutta lopetettuaan sen ja poltettuaan sikarinsa loppuun hän varmaankin menisi pois, arvelin minä. Ennen kuin hän oli ehtinyt niin pitkälle, tapahtui kumminkin jotakin, joka kokonaan muutti aseman. Useita kertoja oli Milverton katsonut kelloansa, ja kerran oli hän noussut ja istuutunut jälleen tuolilleen kärsimättömästi kohauttaen olkapäitään. Mutta mieleeni ei juolahtanutkaan, että hän oli voinut sopia kohtaavansa jonkun tähän aikaan, ennen kuin äkkiä heikkoa ääntä kuului kuistikosta. Milverton kohosi suoraksi tuolillansa ja hiljainen koputus kuului. Milverton nousi ylös ja avasi kuistikon oven.
"Te tulette melkein puoli tuntia liian myöhään", sanoi hän lyhyesti.
Näin siis selvisi oven auki jääminen ja Milvertonin valvominen. Kuulin hameen kahinaa. Kun Milverton nousi, vedin minä uutimet yhteen, mutta uskalsin nyt jälleen avata ne. Milverton oli asettunut takaisin tuolilleen ja sikari oli yhä hänen suupielessään. Hänen edessään täydessä sähkövalossa seisoi kookas, hento nainen, jolla oli harso kasvoilla ja leukaan saakka napitettu iltanuttu yllään. Hän hengitti nopeasti ja jokainen piirre hänen jäntevässä ruumiissaan vapisi kiihtymyksestä.
"Te olette hukannut minulta yhden yön ihanan unen, suloinen ystäväni", sanoi Milverton. "Toivon kumminkin ettei se ole tapahtunut hyödyttömästi. Ette kai voinut saapua toiseen aikaan, vai kuinka?"
Nainen pudisti päätään.
"No niin, ellette voinut, niin ette voinut. Jos kreivitär onkin ollut ankara emäntä, niin saatte nyt korvauksen. Kas niin, hiidessä, tyyntykää. Käykäämme asioihin."
Hän otti erään paperin kirjoituspöydän laatikosta. "Te sanotte, että teillä on viisi kirjettä, jotka ovat vaarallisia kreivitär d'Albertin maineelle. Tahdotte myydä ne. Minä tahdon ostaa ne. Se on hyvä, meidän on siis vain määrättävä hinta. Minä tahdon luonnollisesti ensin nähdä nuo kirjeet. Jos ne ovat oikeaa laatua… Taivaan Jumala, tekö se olettekin?"
Nainen oli sanaakaan sanomatta nostanut tiheän harsonsa ja avannut nuttunsa. Milverton näki silloin edessään tummat, kauniit, ylpeäpiirteiset kasvot, käyrän nenän, kaareutuvat, tummat kulmakarvat, ankaran, kiiltävän silmäparin ja suoran suun, jonka kalpeat huulet hymyilivät onnettomuutta ennustavasti.
"Minä se olen", sanoi hän, "sama nainen, jonka elämän turmelitte."
Milverton naurahti, mutta siinä ilmeni pelkoa. "Te olitte niin itsepäinen", sanoi hän, "miksi pakotitte minut äärimmäisyyksiin? Minä vakuutan teille etten omasta halustani loukkaisi kärpästäkään, mutta jokaisen on hoitaminen omia asioitaan ja mitä saatoinkaan tehdä? Pyysin kohtuullista hintaa, jota ette tahtonut maksaa."
"Silloin lähetitte te kirjeet minun miehelleni ja hän, paras mies mitä on ollut – minä en edes kelvannut hänen kenkänsä nauhoja solmiamaan – hän kuoli surusta. Te muistatte tuon viimeisen illan; minä tulin tästä ovesta, kerjäsin ja rukoilin armoa, ja te nauroitte minulle vasten kasvoja, niinkuin nytkin yritätte, vaikka pelkuruutenne ei voi estää huulianne vapisemasta. Niin, te ette luullut tarvitsevanne enää nähdä minua täällä, mutta tuona iltana opin, kuinka voisin kohdata teitä silmä silmää vasten ja yksin. No, Charles Milverton, mitä teillä on sanomista?"
"Älkää koettakokaan peloittaa minua", vastasi hän nousten seisomaan. "Minun tarvitsee vain huutaa palvelijoitani saadakseni teidät vangituksi. Mutta minä annan teille anteeksi teidän luonnollisen vihanne tähden. Lähtekää huoneesta, kuten tulittekin, niin en sano mitään."
Nainen seisoi toinen käsi kohotettuna povelle ja sama hymy kapeilla huulillansa.
"Te ette saa turmella useampien elämää, kuten olette turmellut minun elämäni. Te ette tule tekemään useammille ihmisille sellaista pahaa kuin olette minulle tehnyt. Minä tahdon vapauttaa maailman myrkyllisestä matelijasta. Ota tämä, koira, ja tämä! – ja tämä! ja tämä!"
Hän oli temmannut esiin pienen kiiltävän revolverin ja ampui kuulan toisensa jälkeen Milvertonia vastaan pitäen revolverin suuta parin jalan päässä hänen päästään. Milverton väisti syrjään ja kaatui silmilleen pöydälle ähkien ja käsillään papereita hapuillen. Sitten nousi hän horjuen, sai uuden kuulan ja kaatui hervottomana lattialle.
"Se on lopussa!" huudahti hän ja jäi liikkumattomana makaamaan.
Nainen katseli häntä kauan ja kosketti sitten jalallaan hänen kasvojansa. Sitten katsoi hän häntä jälleen, mutta hän ei liikkunut. Minä kuulin kahinaa, iltailma tuulahti huoneeseen ja kostajatar oli poissa.
Me emme olisi väliintulollamme voineet pelastaa miestä tästä kohtalosta. Mutta kun nainen ampui kuulan toisensa jälkeen Milvertonin ruumiiseen, olin minä syöksymäisilläni esiin. Silloin tunsin Holmesin kylmän, suonikkaan käden tarttuvan minua kalvosimeen. Minä ymmärsin, mitä tämä luja puristus sanoi: meillä ei ollut mitään tekemistä tässä asiassa, oikeus oli kohdannut roistoa, ja meillä oli omat velvollisuutemme ja omat tarkoituksemme, joita emme saaneet laiminlyödä. Mutta tuskin oli tuo tuntematon nainen rientänyt tiehensä, ennen kuin Holmes äänettömin, nopein askelin oli ehtinyt toisen oven luo. Hän väänsi avainta lukossa. Samalla hetkellä kuulimme puhetta ja lähestyvien askelten ääniä.
Revolverin laukaukset olivat herättäneet palvelijat. Täydellisellä tyyneydellä meni Holmes kassakaapin luo, otti sieltä sylin täydeltä kirjepakkoja ja viskasi ne tuleen. Hän uudisti saman teon, kunnes kaappi oli tyhjä. Nyt tarttui joku oveen ja kolkutti siihen. Holmes katsoi ympärilleen. Kirje, joka oli kutsunut Milvertonin kuolemaan, oli vereen tahrattuna pöydällä; Holmes viskasi sen palavien paperien joukkoon. Sitten otti hän avaimen kuistikon ovesta, tuli ulos minun jäljessäni ja lukitsi oven ulkopuolelta.
"Tätä tietä, Watson", sanoi hän. "Me voimme hiipiä pitkin puutarhanaitaa tähän suuntaan."
Minä en ole milloinkaan uskonut, että voitaisiin tehdä hälyytys niin nopeasti kuin nyt tapahtui. Kun käännyimme, oli jokainen ikkuna tuossa suuressa talossa valaistu. Portti oli auki ja ihmisiä juoksi siitä ulos. Koko pihamaa oli täynnä ihmisiä ja eräs heistä huudahti, kun tulimme kuistikolle. Holmes näytti perinpohjin tuntevan paikan, hän riensi erääseen istutukseen ja minä seurasin hänen kintereillään. Me saatoimme kuulla lähimpien takaa-ajajiemme läähättävän aivan kintereillämme. Tiemme sulki kuuden jalan korkuinen muuri, mutta Holmes viskautui sen ylitse. Kun minä olin ehtinyt puolitiehen, tunsin jonkun tarttuvan minua nilkkaan, mutta minä potkaisin itseni irti ja putosin pää edellä maahan toiselle puolelle. Holmes auttoi minut ylös ja sen jälkeen juoksimme henki kurkussa suuren Hampstead Heathin poikki ja siitä edelleen. Luulen, että juoksimme noin pari peninkulmaa, jolloin Holmes vihdoin pysähtyi ja kuunteli. Kaikki oli äänetöntä. Olimme päässeet takaa-ajajistamme ja olimme turvassa.
* * * * *
Olimme jo syöneet aamiaisen tämän merkillisen seikkailun jälkeisenä päivänä ja istuimme tupakoimassa, kun herra Lestrade Scotland Yardista juhlallisen näköisenä astui yksinkertaiseen huoneeseemme.
"Hyvää huomenta, herra Holmes", sanoi hän, "hyvää huomenta. Saanko kysyä, onko teillä nykyjään hyvin kiireellisiä töitä?"
"Ei niin kiireellisiä, etten joutaisi kuulemaan, mitä teillä on sanottavaa."
"Minä ajattelin, että te, ellei teillä ole jotakin erityistä muuta tehtävää, tahtoisitte auttaa meitä selittämään erästä omituista juttua, joka sattui eilen Hampsteadissa."
"Varjele taivas", sanoi Holmes. "Minkälaista?"
"Murhaa, joka tehtiin mitä draamallisimmissa olosuhteissa. Minä tiedän, kuinka kekseliäs te olette sellaisissa seikoissa ja tekisitte meille suuren palveluksen, jos tahtoisitte tulla Applerode Towersiin meitä auttamaan. Tämä ei ole mikään tavallinen rikos. Olemme jonkun aikaa pitäneet silmällä herra Milvertonia ja meidän kesken sanoen, oli hän oikea konna. Hänellä oli tapana käyttää ylhäisön naisille vaarallisia kirjeitä rahojen kiristämiseen, ja murhaajat ovat nyt polttaneet nuo kirjeet. Mitään arvoesineitä ei ole otettu, ja senvuoksi on luultavaa, että murhaajat ovat hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa, ja heidän ainoa tarkoituksensa oli varmaankin estää jotakin häväistysjuttua."
"Murhaajat?" sanoi Holmes. "Oliko niitä useampia?"
"Kyllä, kaksi. He olivat melkein joutua kiinni. Meillä on heidän jälkensä ja tieto heidän ulkomuodostaan, ja me saamme varmaankin heidät kiinni. Ensimmäinen oli hyvin nopsa käänteissään, mutta toiseen ehti eräs puutarhurin renki tarttua kiinni, ja hän pääsi irti vasta taistelun jälkeen. Hän oli keskikokoinen, vankkarakenteinen mies, jonka kasvojen alaosa oli voimakkaasti kehittynyt, ja jolla oli mustat viikset ja naamari kasvoilla."
"Tuo kuvaus on jokseenkin vaillinainen", sanoi Holmes. "Sopiihan se esimerkiksi tohtori Watsoniin yhtä hyvin kuin johonkin muuhunkin."
"Siinä te todellakin olette oikeassa", sanoi poliisitarkastaja aivan hämmästyneenä. "Kuvaus sopii todellakin tohtori Watsoniin."
"Kumminkaan en voi palvella teitä tällä kerralla", sanoi Holmes. "Asia on niin, että minä tunsin tuon Milvertonin, ja olen sitä mieltä, että hän oli Lontoon vaarallisimpia rikollisia, ja sitäpaitsi minä uskon löytyvän muutamia rikoksia, joihin lain ei tule sekaantua, ja annan ihmisille oikeuden joskus tehdä oikeutta itse. Niin, ei maksa vaivaa puhella minun kanssani siitä, olen tehnyt päätökseni. Minun myötätuntoni on näiden murhaajien puolella eikä uhrin, enkä minä tahdo ryhtyä tähän asiaan."
* * * * *
Holmes ei ollut sanonut minulle sanaakaan tuosta murhenäytelmästä, jonka salaisia näkijöitä me olimme olleet, mutta olin huomannut, että hän oli ajatuksissaan koko aamun ja näytti siltä, että hän koetti johtaa muistiinsa jotakin. Ja kun olimme syöneet väliateriamme puoleksi, hypähti hän äkkiä ylös.
"Nyt tiedän sen, Watson!" huudahti hai "Ota hattusi ja tule mukaani!"
Hän kiiruhti minun edelläni Baker-katua Regent Circukselle. Sen vasemmalla puolella oli eräs kauppa, jonka ikkuna oli täynnä päivän kaikkien kuuluisuuksien valokuvia: näyttämöiltä, konserttisaleista, ylemmistä seurapiireistä j.n.e. Holmes osoitti yhtä muotokuvaa. Se kuvasi komeaa naista, joka oli hovipuvussa, timanttikoriste ylpeällä otsallaan. Tunsin tuon käyrän nenän, kaarevat kulmakarvat, suorat huulet ja tarmokkaasti pyöristyvän leuan. Ja hämmästyneenä luin sen jalosukuisen valtiomiehen arvonimet, jonka vaimo hän oli ollut. Silmäni kääntyivät Holmesiin. Hän pani sormen huulillensa ja äänettöminä lähdimme pois.