"Hyvä ystävä", sanoi hän noustessaan pöydästä ja alkoi mittailla lattiaa edestakaisin. "Olet kärsivällisin toveri koko maailmassa, mutta koska en näinä kolmena päivänä mitään ilmoittanut, niin on se aiheutunut siitä, ettei ole ollut mitään ilmoitettavaa. Tämä Pariisista saapunut tiedonanto ei meitä myöskään paljon auta."
"Ainakin se nyt valaisee tuota Lucasin murhaa."
"Lucasin murha on vain mitätön juttu, jonninjoutava asia meidän varsinaisen tehtävämme rinnalla, nimittäin kirjeen löytämisen ja Euroopan pelastamisen selkkauksesta. Vain yksi ainoa tärkeämpi tapaus on sattunut näiden kolmen päivän kuluessa, nimittäin ettei mitään ole tapahtunut. Minä saan joka tunti tietoja hallitukselta ja varmaa on, ettei missään Euroopan kulmassa voida huomata minkäänlaista selkkausta. Jos kirje olisi tullut tunnetuksi, näetkös – olisi asiat kyllä aivan hullusti – mutta koska se ei ole päässyt julkisuuteen, niin missä se sitten on? Kenen hallussa se on? Mitä tämä ken odottaa, kun hän ei päästä asiaa julkisuuteen? Nämä kysymykset askaroivat yötä päivää aivoissani. Oliko tuo vain pelkkä sattuma, että Lucas menetti henkensä samana yönä kuin kirje katosi? Ennättikö hän saadakaan sitä käsiinsä? Ja jos hän olisi sen saanutkin, niin miksi sitä ei sitten löytynyt hänen paperiensa joukosta? Veikö tuo hullu ihminen, hänen vaimonsa, sen mukanaan? Onko se nyt siis hänen asunnossaan Pariisissa, ja miten voin minä etsiä sitä sieltä herättämättä Ranskan poliisien epäluuloa? On tapauksia, hyvä Watson, joissa laki on yhtä vaarallinen kuin rikoksentekijätkin. Meillä on kaikki vastassamme, ja juuri tällä kerralla, jolloin suunnattomat asiat ovat kyseessä. Jos onnellisesti saisin tämän asian ajetuksi päätökseen, niin olisi se varmaan paras ennätyksistäni. Ahah! Uutta rintamalta." Hän silmäili ahnaasti kirjelippua, joka oli hänelle tuotu ja jatkoi: "Mitä nyt! Lestrade näyttää tavanneen jotakin mieltäkiinnittävää. Pistä hattu päähäsi, Watson, käväisemme Westminsterissä".
Ensi kertaa kävin nyt murhapaikalla. Talo oli yhtä synkkä, jäykkä ja juhlallinen kuin vuosisatakin, jonka perintöä se oli. Lestrade katseli ikkunasta ja lausui meidät tervetulleiksi, kun kookas konstaapeli päästi meidät sisään. Meidät vietiin huoneeseen, jossa murha oli tapahtunut, mutta siitä ei enää näkynyt muuta jälkeä kuin kauhea tahra matolla. Matto oli neliskulmainen, tavallisen kokoinen sekä keskellä kiiltäväksi kiilloitettua, kaunista, vanhanaikaista parkettilattiaa. Kamiinin yläpuolella oli seinäkoristuksena aseita, joista yhtä oli käytetty murhayönä. Ikkunan ääressä oli kookas kirjoituspulpetti, ja kaikki, mitä huoneessa oli, taulut, matot, oviverhot, osoittivat loistonhalua.
"Oletteko nähneet Pariisin uutisia?" kysyi Lestrade.
Holmes nyökäytti päätään myöntävästi.
"Ranskalaiset virkakumppanimme näyttävät tällä kerralla osuneen oikeaan. Varmasti on asia niin kuin he sanovat. Rouva kolkutti ovelle, mies hämmästyi, arvaan, sillä hän kai luuli rouvansa olevan Ranskassa. Mies laski hänet sisään – hänhän ei voinut jättää rouvaansa kadullekaan. Vaimo kertoi millä tavalla hän oli löytänyt hänet, nuhteli miestään, suuttui ja lopuksi aivan mukavasti lopetti koko jutun tällä tikarilla. Kaikki ei tapahtunut aivan niin käden käänteessä, sillä kaikki tuolit olivat kumossa ja mies piti yhtä niistä kädessään ikäänkuin suojellakseen itseään. Me tiedämme kaikki aivan yhtä täydellisesti kuin jos olisimme itse olleet saapuvilla ja nähneet tapahtuman."
Holmes kohautti kulmiaan.
"Ja kuitenkin te olette kutsunut minut tänne."
"Niinpä niin. Nähkääs, on olemassa toinenkin seikka – aivan mitätön tosin, mutta sellainen, joihin te tavallisesti kiinnitätte huomionne – omituinen seikka, jota te varmaankin sanotte kummalliseksi. Se ei kuulu ollenkaan pääasiaan, murhaan – eikä voikaan kuulua."
"No mikä se sitten on?"
"Nähkääs. Tiedättehän, että me tällaisten rikosten jälkeen hyvin tarkasti säilytämme kaikki samassa kunnossa. Ei mitään ole siirrelty. Joku mies on yötä päivää ollut vahdissa. Tänä aamuna, kun ruumis oli haudattu ja tutkimus lopetettu – mikäli se tätä huonetta koskee – luulimme me voivamme täällä jonkun verran puhdistella. Tuo matto ei ole kiinni naulattu, se on vain irtaallaan lattialla. Me nostimme sitä ja löysimme – "
"Löysitte, mitä? – " Holmesin kasvoilla kuvastui sanomatonta levottomuutta.
"Olen varma siitä, ettette sadassakaan vuodessa voisi arvata, mitä me löysimme. Näettekö tuota tahraa? Paljon verta on täytynyt tunkeutua sen lävitse, eikö niin?"
"Epäilemättä."
"Niinpä niin. Sitten kai hämmästytte kuullessanne, ettei valkeassa parketissa ole vastaavaa tahraa."
"Eikö ole tahraa? Mutta siinähän täytyy – "
"Niin te sanotte. Mutta siinä ei ole tahraa."
Hän tarttui maton nurkkaan, kohotti sitä ja näytti, että asianlaita oli niin.
"Mutta toinen puolihan on yhtä tahrautunut kuin päällyspuolikin.
Merkkihän sellaisesta tietysti on jäänyt."
Lestrade pudisti iloisesti päätään saatuaan kerran kuuluisan ammattimiehen hämilleen.
"Minä selitän nyt lopultakin teille asian. On olemassa toinenkin tahra, mutta se ei ole samalla kohdalla kuin matossa, katsokaa itse", ja puhuessaan nosti hän maton toista laitaa ja paljasti lattian valkoisissa parkettiruuduissa olevan punaisen tahran. "Mitä arvelette tästä, herra Holmes?"
"Tuohan on hyvin yksinkertaista. Nämä molemmat tahrat ovat olleet toistensa kohdalla, mutta matto on käännetty toisinpäin. Koska se on neliskulmainen ja irtonainen, on se helposti käynyt päinsä."
"Virallinen poliisi ei tarvitse lähettää teitä noutamaan kuullakseen, että matto on pyöräytetty ympäri. Sehän on päivän selvää, sillä tahrat vastaavat juuri toisiaan, kun mattoa käännetään tällä tavalla. Mutta tahdomme tietää, kuka on muuttanut mattoa ja miksi se on tapahtunut?"
Holmesin liikkumattomista piirteistä huomasin, että hän sisällisesti tärisi jännityksestä.
"Kuulkaa, Lestrade", sanoi hän, "onko portailla oleva konstaapeli vartioinut taloa koko ajan?"
"On."
"Hyvä. Totelkaa sitten neuvoani. Kuulustelkaa häntä. Ei, älkää tehkö sitä meidän läsnäollessamme. Me odotamme täällä. Voittehan mennä hänen kanssaan pihan puoliseen huoneeseen. Te saatte hänet pikemmin tunnustamaan ollessanne kahden kesken. Kysykää häneltä, miten hän uskalsi päästää ihmisiä tänne ja jättää heidät yksinään tähän huoneeseen. Olkaa asiasta varma. Sanokaa hänelle tietävänne jonkun käyneen täällä. Ahdistakaa häntä. Sanokaa hänelle, että täydellinen tunnustus pelastaa hänet rangaistuksesta. Tehkää aivan niinkuin olen sanonut!"
"Hitto soikoon, jos hän jotakin tietää, niin kyllä pakotan hänet tunnustamaan", karjaisi Lestrade. Hän riensi eteiseen, ja muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin kuului hänen karjuva äänensä pihan puolisesta huoneesta.
"Nyt, Watson, nyt!" huudahti Holmes aivan kuin raivoissaan. Hän sieppasi maton syrjään ja oli samassa silmänräpäyksessä polvillaan lattialla ja tutkisteli parkettiruutujen liitoksia. Yksi ruutu antoi perään, kun hän työnsi kyntensä liitokseen ja se aukesi saranoilla liikkuvan luukun tavoin. Pieni musta reikä näkyi ja Holmes pisti kätensä sinne tutkistellen sitä ympärinsä, mutta vetäisi sen pian takaisin vihasta ja pettymyksestä karjaisten. Piilopaikka oli tyhjä.
"Joutuin, Watson, sukkelaan! Pane se paikoilleen!" Parkettilevy pantiin paikoilleen ja matto oli tuskin ennätetty levittää lattialle, kun Lestraden ääni kuului eteisestä. Hän tapasi Holmesin veltosti nojaamassa kamiinin reunaa vasten, kärsivällisenä ja levollisena, turhaan koettaen salata vastustamatonta haukotusta.
"Minua harmittaa, että olen antanut teidän odottaa. Koko asia näyttää teitä ikävystyttävän. No niin, hän tunnusti. Tule sisään, Mac Pherson. Kerro näille herroille, miten ajattelemattomasi olet menetellyt."
Tulipunaisena ja katuvaisen näköisenä vetäytyi suurikasvuinen konstaapeli oven sisäpuolelle.
"En tarkoittanut mitään pahaa, herra, vannon sen teille. Eräs nuori nainen koputti eilen ovelle – hän erehtyi talosta ja niin jouduimme me keskusteluun. Aika tulee niin pitkäksi, kun koko päivän saa olla virantoimituksessa."
"No, mitä sitten tapahtui?"
"Hän tahtoi nähdä, missä murha oli tehty, hän oli lukenut siitä sanomalehdistä", sanoi hän. "Hän oli hyvin arvokas nuori nainen ja puhui oikein hyvästi, enkä minä voinut huomata siinä mitään pahaa, että hän sai katsoa tänne. Kun hän huomasi tahran matolla, pyörtyi hän äkkiä ja kaatui kuin kuollut lattialle. Juoksin pihalle noutamaan vettä, mutta en saanut, jonka vuoksi riensin nurkan toiselle puolelle, tuonne, hakemaan viinaa. Mutta ennen kuin ennätin takaisin, oli nainen vironnut ja mennyt tiehensä. Häntä kai hävetti, arvelen, eikä senvuoksi tahtonut enää tavata minua."
"Mikä tämän maton siirsi paikoiltaan?"
"Kävi niin, herra, että kun minä tulin takaisin, oli se hiukan rutussa. Hän kaatui lattialle, nähkääs; se ei ole millään kiinni ja lattia on liukas, minä oikaisin sen jäljestäpäin."
"Oppikaa nyt tästä, ettette voi salata asioita minulta, konstaapeli Mac Pherson", sanoi Lestrade arvokkaasti. "Te arvelitte luonnollisesti, ettei teidän tottelemattomuuttanne milloinkaan havaittaisi, mutta tarkastaessani tätä mattoa huomasin heti, että joku asiaan kuulumaton oli saanut käydä huoneessa. On onneksi teille, ettei mitään ole hävinnyt, sillä muuten teille olisi käynyt huonosti. Olen pahoillani, että olen narrannut teidät liikkeelle tällaisen mitättömän asian vuoksi, herra Holmes. Mutta minä arvelin, että tuo seikka, ettei toinen tahra ollut toisen kohdalla, kiinnittäisi huomiotanne."
"Tietenkin huvitti se minua hyvinkin suuresti. Onko tuo nainen käynyt useammin kuin sen kerran, konstaapeli?"
"Ei, herra."
"Kuka hän on?"
"En tiedä hänen nimeään, herra. Hän oli viemässä vastausta ilmoitukseen, jossa tarjottiin koneella kirjoittamista, mutta erehdyksestä tuli hän väärään taloon. Hän oli erittäin miellyttävä ja hieno nuori nainen."
"Pitkä ja kaunis?"
"Niin, herra. Hän oli kookas. Arvelen, että sanoisitte häntä kauniiksi, ehkäpä toiset pitäisivät häntä erittäin kauniina. 'Ai konstaapeli, sallikaa minun pikkuisen vilkaista tuonne sisään', sanoi hän. Hänen käytöksensä oli niin kohteliasta, jos saan luvan sanoa, enkä luullut mitään vahinkoa koituvan siitä, että hän sai katsoa ovelta."
"Millaisessa puvussa hän oli?"
"Hänellä oli päällään pitkä nuttu, joka ulottui jalkoteriin saakka."
"Mihinkä aikaan hän oli täällä?"
"Juuri pimeän tullessa. Sytytettiin jo lamppuja, kun palasin viinaa hakemasta."
"Hyvä", sanoi Holmes. "Tule Watson, arvelen meillä olevan tärkeämpiä tehtäviä muualla."
Poistuessamme talosta, jäi Lestrade kadun puoliseen huoneeseen, ja katuvainen konstaapeli avasi meille oven. Portailla pyörähti Holmes ympärinsä ja näytti hänelle jotakin, joka hänellä oli kädessään. Konstaapeli tuijotti hämmästyneenä esineeseen. "Hyvä Jumala!" huudahti hän. Holmes pani sormen huulilleen, työnsi kätensä rintataskuun ja purskahti nauramaan, kun me käännyimme menemään.
"Oivallista, Watson", sanoi hän. "Esirippu nousee murhenäytelmän viimeiseen näytökseen. Sinua kai ilahduttaa kuulla, ettei tule mitään sotaa, että hänen korkea-arvoisuutensa Trelawney Hope ei tule pysähtymään loistavalla urallaan, ettei ajattelematon hallitsija tarvitse kärsiä ajattelemattomuudestaan, ettei pääministeri saa hoitaakseen mitään eurooppalaista selkkausta ja että me pienoisella sukkeluudella ja kekseliäisyydellä voimme järjestää asian niin, ettei se, vaikka se olisikin voinut muuttua hyvin kiusalliseksi jutuksi, tule tuottamaan kellekään mitään ikävyyksiä."
Olin aivan ihastuksissani Holmesin nerokkaisuudesta.
"Oletko jo löytänyt asialle ratkaisun?" huudahdin minä.
"Tuskinpa, Watson. Muutamat kohdat ovat vielä yhtä hämäriä kuin ennenkin. Mutta meillä on sellaiset kortit kädessämme, että oma vikamme on, jollemme loppuakin saa selvitetyksi. Mennään nyt suoraan Whitehall Terraceen saattamaan asia hyvään loppuun."
Kun saavuimme Euroopan asiain sihteerin asunnolle, tiedusti Sherlock Holmes, ottaisiko rouva Hilda Trelawney Hope meidät vastaan. Meidät käskettiin vierashuoneeseen.
"Herra Holmes", sanoi rouva punastuen hämmästyksestä. "Teette todellakin pahoin nyt. Kuten selitin, tahdoin, että te pitäisitte käyntini teidän luonanne salassa, jottei mieheni luulisi minun sekautuvan hänen asioihinsa. Ja kuitenkin saatatte te minut huonoon valoon tulemalla tänne ja siten osoittamalla, että olemme keskenämme jossakin tekemisessä!"
"Ikävä kyllä, mutta muutakaan en voinut, hyvä rouva. Olen saanut tehtäväkseni etsiä tuota äärettömän tärkeätä paperia ja sen tähden on minun pakko, hyvä rouva, pyytää teitä olemaan niin erinomaisen hyvä ja antamaan sen minulle."
Nainen hypähti ylös ja hänen kauniit kasvonsa muuttuivat kalman kalpeiksi. Hänen silmänsä olivat lasimaiset; hän änkytti ja minä pelkäsin hänen pyörtyvän. Mielenlujuudellaan selvisi hän kuitenkin pian hämmästyksestään.
"Te – te solvaatte minua, herra Holmes."
"En, hyvä rouva, en. – Tästä ei ole mitään hyötyä, antakaa vain kirje minulle!"
Hän hyökkäsi kellonnauhan luo.
"Kamaripalvelija saa näyttää teidät ulos!"
"Rouva, älkää soittako. Jos sen teette, menevät ponnistukseni hukkaan, enkä saa häväistysjuttua vältetyksi. Jos luotatte täydellisesti minuun, käy kaikki hyvin. Jos taas asetutte minua vastaan, niin täytyy minun ilmaista teidät."
Rouva seisoi ylpeän uhmailevana, hän oli todellakin ruhtinaallinen olento katsoessaan tuikeasti Holmesia silmiin, ikäänkuin olisi hän tahtonut lukea hänen sisimmät ajatuksensa. Kellonnauha oli hänellä kädessään, mutta hän ei soittanut.
"Te koetatte säikyttää minua. Onko sellainen miehekästä, herra Holmes. Tulette tänne peloittamaan minua, onnetonta naisraukkaa. Sanotte tietävänne jotakin – mitä te sitten tiedätte?"
"Pyydän teitä istuutumaan, hyvä rouva. Voitte loukata itseänne kaatuessanne. En puhu mitään, ennen kuin suvaitsette istua. Kiitoksia."
"Saatte aikaa viisi minuuttia, herra Holmes."
"Yksikin riittää, Hilda rouva. Tiedän, että kävitte Eduardo Lucasin luona ja annoitte hänelle kyseessä olevan paperin. Kävitte talossa eilisiltana ja otitte kirjeen piilopaikastaan maton alta."
Rouva tuijotti häneen kasvot tuhkan harmaina ja nieli pari kertaa ennen kuin sai sanan suustaan.
"Te olette hullu, herra Holmes – hullu!" huudahti hän viimein.
Holmes otti taskustaan pienen pahvipalan, joka oli leikattu eräästä naisen valokuvasta.
"Otin tämän mukaani, sillä arvelin siitä olevan jotakin hyötyä", sanoi hän, "Poliisi tunsi tämän henkilön."
Rouva huohotti ja hänen päänsä heilahti taaksepäin tuolin selkänojaa vasten.
"Rouva, kirje on teillä. Asia voidaan vielä järjestää. En tahdo mitenkään tuottaa teille ikävyyksiä. Tehtäväni loppuu heti, kun olen antanut tuon kadonneen kirjeen miehellenne. Kuulkaa neuvoani ja olkaa suora – se on ainoa keino."
Rouvan mielenlujuus oli kerrassaan ihmeteltävä. Vieläkin hän pysyi yhtä jäykkänä.
"Sanon teille vielä kerran, herra Holmes, että puheenne aiheutuu mielettömästä päähänpistosta."
Holmes nousi.
"Surkuttelen teitä, rouva. Olen tehnyt voitavani puolestanne – mutta huomaan kaiken olevan turhaa."
Holmes soitti kelloa. Kamaripalvelija astui sisään
"Onko herra Trelawney Hope kotona?"
"Hän tulee kello 12.15."
Holmes katsoi kelloaan.
"Siis neljännestunnin kuluttua", sanoi hän. "Hyvä, minä odotan."
Kamaripalvelija sai tuskin oven suljetuksi jälkeensä, kun Hilda rouva jo oli polvillaan Holmesin jalkojen juuressa ja ojensi kätensä häntä kohtaan kyynelten vieriessä; pitkin hänen kauniita kasvojaan.
"Oi, säästäkää minua, herra Holmes! Säästäkää minua!" rukoili hän epätoivoissaan. "Älkää taivaan nimessä sanoko sitä hänelle! Minä rakastan häntä niin suunnattomasti, etten soisi pienimmänkään varjon himmentävän hänen elämäänsä, ja minä tiedän, että tämä murtaisi hänen jalon sydämensä!"
Holmes nosti hänet seisomaan. "Olen kiitollinen teille, rouva, että vaikkapa aivan viime hetkessä, tulitte järkiinne. Nyt emme saa hukata sekuntiakaan. Missä on kirje?"
Rouva riensi pulpettinsa luo, avasi sen ja otti sieltä pitkän sinisen kirjekuoren.
"Tässä se on, herra Holmes. Kumpa en milloinkaan olisi sitä nähnyt!"
"Millä tavalla annamme sen takaisin?" mumisi Holmes. "Joutuin, joutuin!
Meidän on mietittävä joku keino. Missä on hänen salkkunsa?"
"Makuuhuoneessa."
"Sepä sattui onnellisesti. Joutukaa rouva ja hakekaa se tänne!"
Minuuttia myöhemmin saapui hän takaisin punainen salkku kädessään.
"Millä tavalla aukaisitte sen ensikerralla? Onko teillä toinen avain?
– Niin luonnollisesti teillä on. Avatkaa se, tehkää hyvin!"
Hilda rouva veti poveltaan pienen avaimen. Salkku avattiin. Se oli täynnä papereita. Holmes pisti sinisen kirjekuoren syvälle muiden asiapaperien joukkoon. Salkku lukittiin ja vietiin makuuhuoneeseen.
"Kaikki on nyt sitä myöten valmista", sanoi Holmes, "ja meillä on vielä kymmenen minuuttia aikaa. Olen mennyt pitkälle teitä suojellessani, Hilda rouva. Olkaa hyvä ja vastapalvelukseksi kertokaa tässä odottaessamme, mikä oli todellinen aihe tähän perin omituiseen tekoonne – mutta peittelemättä."
"Herra Holmes, kerron teille kaikki", huudahti rouva. "Oi, herra Holmes, ennen antaisin oikean käteni kuin tuottaisin hänelle pienintäkään surua! Ei koko Lontoossa ole yhtään naista, joka rakastaisi miestänsä niinkuin minä ja kuitenkin – jos hän tietäisi miten minun on ollut pakko näin menetellä, ei hän milloinkaan antaisi sitä minulle aneeksi, sillä hänen oma kunniantuntonsa on niin suuri, ettei hän voi koskaan unhottaa tai antaa anteeksi toisten vikoja. Auttakaa minua, herra Holmes! Onneni, hänen onnensa, meidän elämämme on kyseessä."
"Joutukaa, rouva, aika kuluu!"
"Kaikkeen on syynä eräs kirje, herra Holmes, varomaan kirje, kirjoitettu ennen naimistamme, lapsellinen kirje, rakastuneen tytön kirje. En sillä mitään pahaa tarkoittanut, mutta kuitenkin olisi hän pitänyt sitä rikollisena. Jos hän olisi saanut lukea tuon kirjeen, olisi hänen luottamuksensa minuun hävinnyt ainaiseksi. Vuosia on kulunut siitä, kun sen kirjoitin. Luulin jo koko asian joutuneen unholaan. Silloin kuulin tuolta mieheltä, Lucasilta, että hän oli saanut kirjeen käsiinsä ja hän aikoi antaa sen miehelleni. Rukoilin häntä olemaan armollinen. Hän vastasi antavansa kirjeen minulle vain sillä ehdolla, että hankkisin hänelle erään asiakirjan, jonka näön hän selitti minulle, ja joka oli mieheni salkussa. Hänen vakoojansa oli kertonut sen hänelle ja sanonut missä kirje on. Hän vannoi, ettei se tuottaisi miehelleni mitään ikävyyksiä. Ajatelkaa itseänne asemassani, herra Holmes! Mitä olisinkaan voinut tehdä?"
"Puhua miehellenne asiasta."
"Minä en voinut, herra Holmes. Minä en voinut! Toiselta puolelta uhkasi minua täydellinen häviö ja toiselta puolelta, niin kauheana kuin pidinkin mieheni paperien, ja päälle päätteeksi valtiollisten anastamista, en käsittänyt seurauksia, jota vastoin kuitenkin liiaksi selvään tajusin, mikä uhkasi rakkauttamme ja keskinäistä luottamustamme. Ja niin tein minä sen, herra Holmes! Otin vahaan kuvan hänen avaimestaan, Lucas hankki minulle toisen ja sillä avasin salkun. Otin kirjeen ja vein sen Lucasille."
"Mitä tapahtui hänen luonaan rouva?"
"Kolkutin ovelle, kuten olimme sopineet. Kun Lucas avasi, jätin oven raolleen jäljestäni, sillä minua peloitti olla kahden hänen kanssaan. Muistan erään naisen seisseen ulkopuolella, kun menin sisään. Asiamme oli pian selvitetty. Kirjeeni oli hänen kirjoituspöydällään; annoin hänelle asiapaperin ja hän minulle kirjeen. Silloin kuulin jonkun kulkevan ovessa ja tulevan portaita ylös. Lucas hyppäsi pöydän äärestä, käänsi kiireesti mattoa, kätki asiapaperin salaiseen kätköön lattiassa ja levitti maton paikoilleen. Silloin astui nainen sisään. Mitä sen jälkeen tapahtui, on minusta kuin kauheaa unennäköä. Muistan naisen, jolla oli synkkä, raivoava katse, ja joka huusi ranskankielellä: 'Luuloni ei ollut turhaa. Viimeinkin tapasin sinut yhdessä hänen kanssaan!' – Sitten syntyi hurja tappelu. Näin Lucasin liehuvan tuoli kädessään, veitsi kiilsi naisen kädessä. Hyökkäsin ulos huoneesta päästäkseni näkemästä tätä kauheaa näytelmää ja juoksin yhtä päätä kotiin; seuraavana aamuna näin sanomalehdistä, miten se oli päättynyt. – Olin onnellinen sinä yönä, sillä olin saanut kirjeeni takaisin, enkä silloin vielä tiennyt mitään seurauksista.
"Sain tietää samana aamuna, että olin vaihtanut pahan vieläkin pahempaan. Mieheni epätoivo, että asiapaperi oli hävinnyt, viilsi sydäntäni. Tuskin voin pidättäytyä heti heittäytymästä hänen jalkoihinsa ja tunnustamasta, mitä olin tehnyt. Mutta silloin olisin ilmaissut sen, mitä olin tahtonut salata menneiltä ajoilta. Samana aamuna tulin sitten teidän luoksenne saadakseni tietää rikokseni täyden merkityksen. Siitä hetkestä saakka, kun te sen ilmoititte, keskittyivät kaikki ajatukseni siihen, että paperi oli hankittava miehelleni takaisin. Sen täytyi edelleenkin olla siellä, mihin Lucas sen pisti, sillä hän kätki sen ennen kuin tuo kamala nainen astui sisään. Mutta millä tavalla voisin päästä huoneeseen, jossa se oli? Kaksi päivää tarkastin taloa, mutta ovea ei milloinkaan avattu. Eilisiltana tein viime yritykseni. Millä tavalla menettelin ja miten onnistuin, tiedätte jo. Toin paperin mukanani ja aioin hävittää sen, kun en keksinyt mitään keinoa, miten olisin sen antanut takaisin miehelleni paljastamatta itseäni. Hyvä Jumala – kuulen hänen askeleensa jo portaista!"
Herra Trelawney Hope riensi samassa huoneeseen.
"Tiedättekö jotakin uutta, herra Holmes, jotakin uutta?" huudahti hän.
"Minulla on hiukan toiveita."
"Luojalle kiitos!". Hänen kasvonsa loistivat. "Syön tänään aamiaista pääministerin kanssa. Voiko hänkin saada tietoa toiveistanne? Hänellä on rautaiset hermot ja kuitenkin tiedän, että hän on tuskin silmäänsä ummistanut sen jälkeen kuin tämä kauhea tapahtuma sattui. Jacobs, pyydä pääministeri sisään."
"Rakkaani, suo anteeksi, meillä on valtiollisia asioita, odota meitä viiden minuutin kuluttua ruokasalissa."
Pääministeri näytti hillitsevän itseään, mutta minä voin nähdä hänen silmäinsä kiillosta ja hänen suonikkaiden käsiensä nykäyksistä, että hänkin oli yhtäläisessä jännityksessä kuin nuori virkaveljensä.
"Teillä kuuluu olevan jotakin kerrottavaa, herra Holmes."
"Vain kielteisiä asioita toistaiseksi", vastasi ystäväni. "Olen etsinyt kirjettä kaikista mahdollisista paikoista, joissa se olisi voinut olla, ja olen varma, ettei mitään vaaraa ole pelättävissä."
"Mutta tuo ei riitä, herra Holmes. Emmehän iäti voi elää sellaisella tulivuorella. Meidän täytyy tietää jotakin varmasti."
"Minulla on hyviä toiveita, että pääsemme varmuuteen asiassa, jonka vuoksi olemme täällä. Kuta enemmän olen ajatellut tätä asiaa, sitä enemmän olen alkanut luulla, ettei kirje milloinkaan ole päässytkään tämän talon seinien ulkopuolelle."
"Herra Holmes!"
"Jos se olisi viety muualle, olisi se aivan varmaan jo julkaistu."
"Mutta miksi joku olisi ottanut sen säilyttääkseen sitä täällä?"
"En ole varma, onko sitä kukaan ottanutkaan."
"No mitenkä se sitten olisi hävinnyt salkusta?"
"En ole varma, onko se hävinnytkään sieltä."
"Herra Holmes, tämä pila ei ole paikoillaan. Vakuutan teille, ettei se ole salkussani."
"Oletteko tutkinut salkkuanne tiistaiaamun jälkeen?"
"En, sehän olisi tarpeetonta."
"Ehkä ette sitä huomannut."
"Se on mahdotonta, sanon sen teille."
"Mutta minä en ole asiasta ollenkaan varma; olen nähnyt sellaista ennenkin tapahtuvan. Siellä on ehkä muitakin papereita. Ja kirje on voinut sotkeutua niiden joukkoon."
"Se oli päällimmäisenä."
"Joku on voinut liikutella salkkua niin, että se on muuttanut paikkaa."
"Ei, ei. Minä tarkastin kaikki paperit."
"Asiahan saadaan pian ratkaistuksi, Hope", sanoi pääministeri. "Tuodaan salkku tänne ja tarkastetaan."
Sihteeri soitti kelloa.
"Jacobs, tuo tänne salkkuni. Tämä on kauheaa ajan hukkaamista. Mutta jollei mikään muu riitä, niin teen teidän mielenne mukaan. Kiitos, Jacobs, anna se tänne. Avain on aina kellonperissäni. Tässä ovat paperit, nyt näette ne. Kirje lordi Mellowilta, Charles Hardyn raportti, muistiinpanot Belgradista, nootti viljan hinnoista Venäjällä ja Saksassa, kirje Madridista, loordi Flowersin nootti – Jumalani, mitä tämä merkitsee – lordi Bellinger, lordi Bellinger!"
Pääministeri tempaisi sinisen kirjekuoren hänen kädestään.
"Tässä se on – ja kirje on aivan vahingoittumaton. Hope, onnittelen teitä!"
"Kiitos; kiitos! Tuntuu kuin olisi paino pudonnut hartioiltani. Mutta tämä on käsittämätöntä, mahdotonta. Herra Holmes, te olette velho, ihmeitten tekijä."
"Koska tiesin, ettei se voinut olla missään muualla!"
"En voi uskoa silmiäni!" Ihastuksissaan hyökkäsi hän ulos ovesta. "Missä on vaimoni? Minun täytyy kertoa hänelle, että kaikki on jälleen paikoillaan. Hilda! Hilda!" kaikui hänen äänensä portaissa.
Pääministeri katsoi Holmesiin veitikkamaisesti.
"Tässä on jotakin, jota emme näe silmillämme. Sanokaa millä tavalla kirje tuli takaisin salkkuun?"
Hymyillen väisti Holmes pääministerin omituisten silmien terävää, läpitunkevaa katsetta.
"Meilläkin on valtiolliset salaisuutemme", sanoi hän ottaen hattunsa ja läksi.