KUUSI NAPOLEONIN RINTAKUVAA
Sattui useinkin, että tarkastaja Lestrade Scotland Yardista pistäytyi illoin luonamme, ja hänen käyntinsä olivat aina tervetulleita Sherlock Holmesille, koska hän siten saattoi seurata tapahtumia poliisikunnan pääkonttorissa. Lestraden kertomia uutisia palkitsi Holmes olemalla aina tarkkaavainen kuulija, hän seurasi suurella mielenkiinnolla salapoliisin yksityiskohtaisia kertomuksia ja antoi silloin tällöin jonkun viittauksen tai lausui otaksumisen, joka perustui hänen omaan suureen kokemukseensa.
Tänä iltana ei Lestrade ollut puhunut muusta kuin ilmasta ja sanomalehdissä kerrotuista tapahtumista. Sitten hän vajosi äänettömyyteen ja tupruutteli mietiskelevän näköisenä sikariansa. Holmes katseli häntä tutkivasti.
"Onko sattunut mitään merkillistä tapausta nykyään?" kysyi hän.
"Ei suinkaan, herra Holmes, ei mitään erittäin merkillistä."
"Kertokaa kumminkin."
"No niin, herra Holmes, kieltämättä eräs seikka tuottaa minulle paljon päänvaivaa. Mutta tapaus on niin naurettava, että minua epäilyttää vaivata teitä sillä. Juttu on kyllä toisaalta hyvinkin omituinen, ja tiedänhän, että teitä miellyttää kaikki, mikä on tavallisuudesta poikkeavaa. Mutta minun mielestäni kuuluu se paremmin tohtori Watsonin alaan kuin teidän."
"Onko kysymys jostakin taudista?" tiedustelin minä.
"Ei, hulluudesta, joka on hyvin merkillistä laatua. Uskoisiko kukaan, että vielä meidän aikanamme on sellaisia henkilöitä, jotka niin vihaavat Napoleonia, että tahtovat hävittää kaikki hänen rintakuvansa, jotka vain saavat käsiinsä."
"Tuo ei nähtävästi kuulu minun alaani", sanoi Holmes nojautuen taaksepäin tuolissaan.
"Niin, sitähän minä juuri sanoinkin. Mutta jos mies murtautuu huoneihin särkeäksensä esineitä, jotka eivät ole hänen omiansa, niin saapihan poliisikin semmoiseen asiaan sekautua."
Holmes muuttui heti tarkkaavaiseksi.
"Murtautuuko hän huoneihin? Sehän on merkillisempää", sanoi hän.
"Kertokaapa minulle tuo asia."
Lestrade katsoi muistikirjaansa.
"Ensimmäinen tapaus ilmoitettiin neljä päivää sitten", sanoi hän. "Se sattui Moise Hudsonin taidekaupassa Kensington Roadin varrella. Kauppapalvelija oli poistunut puodista hetkeksi, mennäkseen sisempään huoneeseen, kun hän sai kuulla kauhean jyskeen. Hän riensi puotiin ja näki erään kipsisen Napoleonin rintakuvan, joka muiden taide-esineitten joukossa oli ollut pöydällä, nyt olevan palasina lattialla. Hän juoksi kadulle, mutta vaikka useat ohikulkijat olivatkin nähneet erään miehen syöksyvän puodista, ei kumminkaan voitu saada häntä kiinni, eikä saatu edes tyydyttävästi hänen ulkonäköänsäkään selville. Rintakuva ei kumminkaan ollut kuin muutaman markan arvoinen, ja koko juttu näytti liian vähäpätöiseltä vaatiakseen poliisin sekautumista.
"Toinen tapaus oli kumminkin vakavampi ja merkillisempikin. Se sattui eilen illalla.
"Vähän matkaa Hudsonin puodista Kensington Roadin varrella asuu eräs tunnettu lääkäri, tohtori Barnicot, jolla on melkein laajin toiminta Themsin eteläpuolella. Hänen asuntonsa ja vastaanottohuoneensa ovat Kensington Roadin varrella, mutta Lower Brixton Roadin varrella on hänellä kirurginen laitos ja sairaala. Tämä tohtori Barnicot on Napoleonin innokas ihailija, ja koko hänen talonsa on täynnä kirjoja suuresta keisarista, sekä kuvia ja muistomerkkejä hänestä. Joku aika sitten osti hän Moise Hudsonilta kaksi kipsijäljennöstä ranskalaisen kuvanveistäjä Devinin tekemästä Napoleonin rintakuvasta. Toinen näistä on hänen talossaan Kensington Roadin varrella ja toinen Lower Brixtonin varrella. No niin, tullessaan huoneestaan aamulla, huomasi tohtori Barnicot, että hänen taloonsa oli tehty murtovarkaus, mutta muuta ei oltu otettu kuin hallissa sijaitseva Napoleonin rintakuva. Se oli viety ulos ja särjetty puutarhan muuria vasten, sillä sieltä löytyivät sirpaleet."
Holmes hieroi käsiään.
"Tämä kuulostaa omituiselta", sanoi hän.
"Niin, minä ajattelin, että tämä huvittaisi teitä. Mutta en ole vielä päässyt loppuun. Tohtori Barnicotin täytyi olla sairaalassaan kello kaksi, ja voitte ajatella hänen hämmästystään, kun hän sinne saapuessaan huomasi ikkunan avatuksi ja näki toisenkin Napoleonin rintakuvan sirpaleina lattialla. Kummassakaan tapauksessa ei ollut ainoatakaan merkkiä todistamassa, oliko tämän teon tehnyt joku hullu vai oliko sillä rikollinen tarkoitus. Sellainen on koko asia, herra Holmes."
"Se onkin merkillinen", sanoi Holmes, "hyvin kummallinen. Saanko kysyä, olivatko nämä molemmat rintakuvat aivan samanlaisia kuin se, joka särjettiin herra Hudsonin puodissa?"
"Kyllä, ne oli tehty aivan saman mallin mukaan."
"Tämä vastustaa mielipidettä, että niiden särkijä on toiminut yleisen Napoleonvihan vaikutuksesta. Kun ajatellaan, kuinka monta sataa Napoleonin kuvaa täytyy olla koko Lontoossa, niin on jokseenkin väärin luulla, että sellainen hulluus alkaa kolmen aivan samanlaisen rintakuvan särkemisellä."
"Minä olen samaa mieltä", sanoi Lestrade. "Mutta huomattakoon, että herra Hudson on ainoa taidekauppias tässä osassa Lontoota, eikä hänellä ole moneen vuoteen ollut sellaisia Napoleonin rintakuvia myytävänä. Vaikka siis Lontoossa voi ollakin monta sataa rintakuvaa, on hyvin luultavaa, että muita ei ole ollut tässä piirissä, ja joku hullu siis on voinut alkaa niistä, vai mitä luulette, tohtori Watson?"
"Tuollainen hulluus esiintyy melkein miten hyvänsä, siinä ei ole mitään rajoja", vastasin minä. "Joku tuollainen mielijohde voi olla henkilöllä, joka kaikissa muissa teoissaan ja toimissaan on muuten aivan täysijärkinen.
"Joku henkilö, joka on lukenut kovin paljon Napoleonista, tai jonka suku mahdollisesti on saanut kärsiä jotakin vääryyksiä Napoleonin sotien aikana, voi hyvin helposti saada päähänsä jonkun tuolla tavalla ilmenevän mielijohteen."
"Tuo ei kelpaa, rakas Watson", sanoi Holmes pudistaen päätään, "sillä mikään mielijohde maailmassa ei voi ilmoittaa sinun omituiselle hullullesi, missä kaikki nämä rintakuvat ovat."
"Mutta kuinka voit sen sitten selittää?"
"Minä en koetakaan sitä selittää. Minä vain huomautan, että tuon henkilön hulluudessa on paljon järkiperäistä suunnittelua. Niinpä hän esimerkiksi vei kuvan puutarhaan, sillä hän tiesi, että melu voisi herättää tohtori Bernicotin perheen, jos hän särkisi sen hallissa, jossa se oli. Minusta tuntuu tämä asia naurettavalta, mutta minä en uskalla kohauttaa sille olkapäitäni, sitten kuin olen saanut kokea, että pari vaikeinta ja merkillisintä juttuani ovat alkaneet hyvin vähäpätöisellä tavalla. Muistatko, Watson, kuinka tuo kamala juttu Abermettyn perheestä ensiksi herätti huomiotani siten, että persilja oli vajonnut syvälle voihin eräänä hyvin kuumana päivänä? Minä en senvuoksi hymyile teidän kertomuksellenne noista kolmesta särkyneestä rintakuvasta, Lestrade, olenpa teille kiitollinenkin, jos annatte minun vielä kuulla tämän jutun kehityksestä, sikäli kun jotakin vielä saatte tietää."
Ystäväni saikin, kuten oli pyytänytkin, kuulla lisää, vieläpä paljon
pikemmin ja melkoista surullisemmassa muodossa kuin oli aavistanutkaan.
Olin juuri pukeutumassa seuraavana aamuna, kun ovelleni koputettiin ja
Holmes tuli sisään sähkösanoma kädessään. Hän luki sen ääneen:
"Tulkaa heti! 131 Pitt-katu, Kensington. Lestrade!"
"Mistä on kysymys?" kysyin minä.
"Sitä en tiedä, mutta otaksun, että tämä on tuon rintakuvajutun jatkoa. Siinä tapauksessa on ystävämme kuvansärkijä siirtänyt toimintansa toiseen osaan Lontoota. Kahvi on jo pöydällä, Watson, ja ajuri odottaa portilla."
Puolessa tunnissa olimme Pitt-kadulla, joka on pieni rauhallinen katu, ja jonka lähellä on eräs Lontoon vilkkaimpia liikkeitä. N: o 131 oli samoin kuin naapuritalotkin hyvin matala ja teki hyvin ikävän vaikutuksen. Saapuessamme perille, huomasimme joukon poikasia kokoontuneen portille. Holmes vihelsi heikosti.
"Tämä on ainakin murhayritys", sanoi hän. "Mikään vähäisempi tapaus ei voi saada lontoolaista sähkösanomapoikaa seisahtumaan. Katsohan vain hänen pyöreitä olkapäitään ja kurotettua kaulaansa… Ja kas tässä Watson, ylemmät portaat ovat märät ja toiset kuivat. Jälkiä tässä kyllä on tarpeeksi. Tuossa on Lestrade, nyt saamme pian tietää kaikki."
Tarkastaja näytti vakavalta kuljettaessaan meidät vierashuoneeseen, jossa eräs vanhanpuolinen herra, tukka harjaamattomana ja yönuttu yllään, kiihtyneessä mielentilassa kulki edestakaisin lattialla. Hänet esitettiin meille talon omistajaksi, herra Horace Harkeriksi, Central Pressin toimittajaksi.
"Napoleonin rintakuvat ovat taaskin kysymyksessä", sanoi Lestrade. "Juttu näytti teitä niin huvittavan, herra Holmes, että otaksuin teidän haluavan tietää, että asia on nyt saanut paljon vakavamman käänteen."
"Mitä on sitten nyt tapahtunut?"
"Murha. Herra Harker, tahdotteko kertoa tälle herralle, mitä on tapahtunut?"
Yönuttuun puettu herra tuli luoksemme kasvoillaan hyvin alakuloinen ilme.
"Koko elämäni", sanoi hän, "olen kerännyt uutisia muista ihmisistä, ja kun nyt jotakin oikein huomiota herättävää on sattunut minulle itselleni, olen niin hämmentynyt, etten saa kokoon yksinkertaisinta lausettakaan. Jos olisin tullut tänne sanomalehtimiehenä, olisin kysellyt itseltäni ja kirjoittanut kaksi palstaa asiasta. Nyt on laita niin, että saan kertoa tätä juttua ehtimiseen muille ihmisille, hyötymättä siitä ollenkaan. Mutta jos teiltä, herra Holmes, saan jotakin apua tämän selittämiseen, niin palkitsee se täydellisesti sen, että kerron jutun vieläkin kerran."
Holmes istuutui kuuntelemaan.
"Kaikki näyttää koskevan sitä Napoleonin rintakuvaa, jonka ostin neljä kuukautta sitten ja asetin tähän huoneeseen. Minä sain sen halvalla Harding-veljeksiltä, joiden kauppa on aivan High-kadun aseman lähellä. Sanomalehtityöni on useimmin suoritettava yöllä, joten voi sattua, että istun täällä kirjoittamassa päivän valkenemiseen saakka. Kuten esimerkiksi tänäänkin. Istuin kirjoituspöytäni ääressä eräässä huoneessa talon yläkerroksen takaosassa, ja kello oli kolme, kun olin kuulevinani jonkun kulkevan täällä alhaalla. Kuuntelin, mutta silloin oli aivan hiljaista, jonka vuoksi otaksuin melun kuuluneen kadulta. Mutta äkkiä, viisi minuuttia myöhemmin, kuului kauhea huuto, kaikkein kamalin ääni, mitä milloinkaan olen kuullut, herra Holmes. Se tulee kaikumaan korvissani koko elämäni. Istuin ensin paikallani aivan jähmettyneenä kauhusta, mutta vihdoin voin ottaa uuniraudan ja lähteä alas. Tullessani tähän huoneeseen, huomasin ikkunan olevan selkiselällään ja näin heti, että rintakuva oli kadonnut. Mitä rosvo sillä tekee, on minulle käsittämätöntä, sillä se oli kipsinen ja tykkänään arvoton.
"Te voitte itsekin huomata, että rosvo mentyään tästä ikkunasta ulos, voi pitkällä hypyllä päästä portin edessä oleville portaille. Niin on murtovaras selvästikin tehnyt. Minä taasen menin avaamaan ovea päästäkseni ulos sitä tietä. Tullessani pimeyteen olin kompastua kynnyksellä makaavaan ruumiiseen. Juoksin sisään noutamaan kynttilää, ja silloin näin, että sillä raukalla oli syvä haava kurkussa ja oli yltäänsä veressä. Hän makasi selällään, polvet olivat hänellä koukussa ja suu auki. Minä tulen uneksimaan siitä öisin. Ehdin puhaltaa poliisipilliini, mutta sitten lienen pyörtynyt, sillä en muista muuta, ja herättyäni huomasin poliisimiehen seisovan luonani eteisessä."
"Kuka tuo murhattu on?" kysyi Holmes.
"Ei ole mitään, josta sen saisimme tietää", vastasi Lestrade. "Saatte nähdä ruumiin ruumishuoneessa, mutta me emme vielä ole saaneet tietää, kuka hän on. Murhattu on pitkä, vankkarakenteinen, päivän paahtama, korkeintaan kolmenkymmenen vuoden vanha mies. Hän on köyhästi puettu, mutta ei näytä työmieheltä. Hänen vieressään olevasta verilammikosta löydettiin veitsi. En tiedä, onko murha tehty sillä, vai oliko se vainajan. Hänen liinavaatteissaan ei ole nimimerkkiä, eikä hänen taskuissaan ollut mitään muuta kuin omena, nuoranpätkä, halpa Lontoon kartta ja eräs valokuva. Tässä se on."
Se oli silmänräpäysvalokuva, joka oli otettu pienellä käsikoneella. Se kuvasi laihaa miestä, jolla oli terävät piirteet ja paksut kulmakarvat sekä omituisesti ulkoneva leuka.
"Ja mihin on rintakuva joutunut?" kysyi Holmes tutkittuaan tarkasti valokuvaa.
"Sen saimme tietää vähää ennen teidän tuloanne. Se on löydetty sirpaleina erään asumattoman talon pihalta Campden Hours Roadin varrelta. Minä lähden sitä nyt katsomaan. Tuletteko mukaan?"
"Luonnollisesti. Katselen vain hetkisen ympärilleni täällä."
Hän tutki ikkunan ja maton.
"Hänen jalkansa ovat olleet joko tavattoman pitkät, tai on hän ollut hyvin notkea mies. Ei ole ollut helppo päästä ikkunan luo ja avata sitä portailta – palaaminen taasen ei ole ollut kovinkaan vaikea. Tuletteko mukaan katsomaan rintakuvanne jäännöksiä, herra Harker?"
Sanomalehtimies oli alakuloisena istuutunut erään pöydän ääreen.
"Minun täytyy koettaa tehdä tästä jotakin", sanoi hän, "vaikka varmaan tiedän, että iltalehdet jo palstottain siitä kertovat. Tämä juuri kuvaa, kuinka huono onni minulla on. Muistatteko lehterin sortumista Doncasterilla? No, minä olin ainoa saapuvilla oleva sanomalehtimies, mutta minun lehteni oli ainoa, joka ei sisältänyt sanaakaan asiasta, sillä minä olin liian säikähdyksissäni voidakseni kirjoittaa siitä mitään. Ja nyt olen taaskin tullut liian myöhään, kun on tehty murha omassa talossani."
Kun me lähdimme, oli hän jo alkanut kirjoittaa, sillä kuulimme hänen kynänsä rapisevan paperilla.
Rintakuvan jäännösten löytöpaikka ei ollut etäällä. Ensimmäisen kerran saivat silmämme nähdä sen kuvan keisarista, joka näytti tuossa tuntemattomassa herättävän niin sammumatonta vihaa. Se oli ruohostossa rikki lyötynä. Holmes poimi siitä useita kappaleita ja tutki niitä tarkasti. Hänen kasvojensa jännitetystä ilmeestä ja hänen hitaista liikkeistään ymmärsin, että hän oli päässyt jäljille.
"No?" kysyi Lestrade.
Holmes kohautti olkapäitään.
"Paljon on vielä jäljellä", sanoi hän. "Ja kumminkin … ja kumminkin … niin. tässä on kohtia, joista voi aloittaa tutkimisen. Tämän yksinkertaisen kipsikuvan haltuunsa saaminen on tuon tuntemattoman silmissä ollut arvokkaampi kuin ihmiselämä. Se on yksi seikka. Ja sitten vielä yksi, hän ei särkenyt sitä talon sisällä eikä sen ulkopuolella, jos nyt hänen ainoa tarkoituksensa oli sen särkeminen."
"Tuo toinenhan yllätti hänet, ja tuskinpa hän oikein tiesi, mitä hän tekikään."
"Niin, onhan se luultavaa. Mutta minä tahtoisin huomauttaa teille erästä tätä taloa koskevasta seikasta."
Lestrade katsoi ympärilleen…
"Talo on asumaton, ja siitä hän tiesi, ettei häntä täällä puutarhassa häirittäisi."
"Niin, mutta onhan tuolla etempänä tämän kadun varrella toinenkin asumaton talo, jonka ohitse hänen on täytynyt mennä, ennen kuin hän tuli tänne. Miksi ei hän mennyt siihen, varsinkin kun vaara jonkun kohtaamisesta tuli sitä suuremmaksi, kuta kauemmin hän kantoi rintakuvaa."
"Minä luovun kaikesta", sanoi Lestrade.
Holmes osoitti suoraan edessämme olevaa lyhtyä.
"Tässä hän saattoi nähdä mitä hän teki, tuolla ei", sanoi hän.
"Siinä olette oikeassa", huudahti salapoliisi. "Kun nyt ajattelen asiaa, särjettiin tohtori Barnicotilta otettu kuva aivan hänen punaisen yölamppunsa vieressä. Mutta mitä hyötyä on tämän tietämisestä, herra Holmes?"
"Meidän tulee muistaa se. Vastaisuudessa voimme keksiä jotakin, johon tämä yhtyy. Mutta mitä meidän teidän mielestänne nyt on tekeminen, Lestrade?"
"Järjellisin keino on ehkä koettaa saada selville, kuka murhattu on. Se ei voine olla vaikeaa. Kun olemme saaneet tietää, kuka hän on ja keitä tovereita hänellä on ollut, niin voimme sen johdolla päättää, mitä hänellä on voinut olla tekemistä Pitt-kadulla sekä kuka tuli häntä vastaan ja surmasi hänet herra Harkerin portailla. Ettekö usko sitä?"
"Ehkä, vaikka minä puolestani en menettelisi siten."
"No, miten sitten?"
"Ah, älkää antako minun mitenkään vaikuttaa teihin. Minä ehdotan, että toimitte oman suunnitelmanne mukaan ja minä samoin. Sitten voimme verrata huomioitamme ja täydentää niitä."
"Niin, se on hyvä", vastasi Lestrade.
"Jos palaatte Pitt-kadulle, tapaatte kyllä herra Harkerin. Tervehtikää häntä minulta ja sanokaa minun olevan varma siitä, että joku vaarallinen mielenvikainen on käynyt hänen talossaan viime yönä."
"Mutta ettehän sitä itse uskone?" sanoi Lestrade hämmästyneenä.
"Enkö? Ehkä en", vastasi Holmes hymyillen. "Mutta, joka tapauksessa se huvittaa herra Harkeria ja Central Pressin lukijoita. Ja nyt, Watson, on meillä edessämme pitkä työpäivä. Hyvä olisi, herra Lestrade, jos voisitte tulla meille Baker-kadun varrelle kello kuusi iltapäivällä. Ja siihen asti pyydän saada pitää tämän valokuvan, joka löytyi murhatun taskusta. On mahdollista, että pyydän teitä avukseni pienessä yrityksessä illalla, jos nimittäin minun todistelmani sattumalta näyttäytyvät oikeiksi. Hyvästi niin kauaksi ja onnea toimillenne?"
Holmes ja minä menimme yhdessä High-kadulle, ja siellä hän meni Harding-veljesten puotiin, josta viimeinen rintakuva oli ostettu. Eräs puotipalvelija ilmoitti meille, että herra Harding oli poissa kotoa, eikä palaisi ennen kuin illalla; hän itse oli äsken tullut, eikä voinut antaa meille minkäänlaisia tietoja. Holmesin pettymys oli suuri.
"No niin, emmehän voi odottaakaan, että kaikki kävisi niin onnellisesti, Watson", sanoi hän vihdoin. "Me saamme nyt palata tänne iltapäivällä hakemaan herra Hardingia. Kuten ymmärrät, tahdon saada selville näiden rintakuvien lähtökohdan, sillä tavalla saadakseni ilmi, onko niissä jotakin erikoista, joka aiheuttaa kaikkien niiden rikkomisen. Menkäämme nyt herra Hudsonin luo Kensington Roadin varrelle nähdäksemme voiko hän valaista asiaa."
Tunnin ajettuamme saavuimme toisen taidekauppiaan puotiin. Herra Hudson oli pieni, tanakka, kasvoiltaan punakka mies, jonka käytös oli hieman levoton.
"Niin, sir, juuri tässä pöydällä", sanoi hän. "Minun täytyy maksaa kalliit vuokrat ja tullit ja kaikki muut, ja siten tulee joku mies kadulta lyömään tavarat kappaleiksi. Niin, minä myin nuo kaksi rintakuvaa tohtori Barnicottille. Mitäkö ovat? Anarkisteja, tietysti! Muut kuin anarkistit eivät voisi saada semmoista päähänsä. Mistäkö sain nuo rintakuvat! Jos sen tahdotte tietää, niin olen saanut ne Gelder & Comp: lta Church-kadun varrelta Stepneystä. Se on vanha hyvämaineinen liike tällä alalla. Montako minulla oli? Kolme – kaksi ja yksi on kolme, nuo, jotka tohtori Barnicot osti, ja sitten vielä se, joka keskellä selvää päivää viskattiin alas pöydältäni. Tunnenko tuon valokuvan? En – kyllä, minä tunnen sen! Onhan Beppo, eräs italialainen, jota olen käyttänyt kaikenlaiseen työhön täällä puodissa. Hän lähti luotani viikko sitten, enkä sen jälkeen ole hänestä mitään kuullut. En, minä en tiedä, mistä hän tuli tai mihinkä hän joutui. Minulla ei ollut mitään muistutettavaa häntä vastaan sinä aikana, kun hän oli täällä. Hän luopui paikastaan paria päivää ennen kuin rintakuva särjettiin."
"Tämä on selvästikin kaikki, mitä voimme saada tietää Moise
Hudsonilta", sanoi Holmes tullessamme puodista. "Olihan Beppon nimi joka tapauksessa tämän ajoretken arvoinen. Menkäämme nyt etsimään
Gelder & Comp: ia! Ihmettelen, ellemme sieltä saa jotakin johtoa."
Nopeaa vauhtia ajoimme hienon Lontoon ohitse, Lontoon teatterien, Lontoon suurten hotellien, Lontoon liikepaikkojen ohitse ja vihdoin tulimme laivatelakoiden sivu erääseen esikaupunkiin, jossa on satatuhatta asukasta. Sen leveältä pääkadulta, jonka varrella ennen rikkaat City-kauppiaat asuivat, löysimme etsimämme kuvanveistoliikkeen. Sen ulkopuolella oli piha, joka oli täynnä muistomerkkejä ja muuta sellaista, ja siihen kuului suuri huone, jossa viisikymmentä työmiestä puuhaili. Pitkäkasvuinen, vaaleatukkainen saksalainen johtaja otti meidät hyvin kohteliaasti vastaan ja antoi selviä, varmoja vastauksia Holmesin kysymyksiin. Silmäys kirjoihin osoitti, että oli valmistettu sata kipsijäljennöstä Devinin Napoleoninkuvasta, ja nuo kolme, jotka puoli vuotta sitten oli lähetetty Hudsonin taidekauppaan, muodostivat puolet yhdestä "ryhmästä", jonka toinen puoli oli lähetetty Harding-veljeksille Kensingtoniin. Nämä kuusi olivat varmasti samallaisia kuin muutkin. Saksalainen ei voinut keksiä syytä, miksi tahdottiin hävittää juuri ne, ja nauroi niin järjettömälle ajatukselle. Tehtaanhinta oli kuusi shillinkiä, mutta jälleenmyyjät saivat kaksitoista tai enemmänkin. Rintakuva oli kokoonpantu kahdessa valinmuotissa, yksi kumpaakin kasvojen puoliskoa varten. Tämän työn tekivät tavallisesti italialaiset siinä huoneessa, jossa nyt olimme. Kun valaminen oli tehty, asetettiin kuvat erään huoneen ulkopuolella olevalle pöydälle kuivamaan ja sitten ne siirrettiin varastoon. Muuta hän ei voinut sanoa.
Mutta sitten sai hän nähdä valokuvan, ja sillä oli hyvin omituinen vaikutus häneen. Hän tuli tummanpunaiseksi vihasta ja kulmakarvat rypistyivät kokoon hänen aitosaksalaisten sinisten silmiensä päällä.
"Ah, tuoko roisto!" huudahti hän. "Niin, hänet kyllä hyvin tunnen. Tämä on aina ollut hyvin arvossapidetty toiminimi, ja ainoan kerran, jolloin poliisi sekautui asioihimme, tapahtui se tuon vintiön vuoksi. Se sattui enemmän kuin vuosi sitten – hän puukotti erästä toista italialaista kadulla ja tuli tänne poliisit kintereillään sekä vangittiin täällä. Beppo oli hänen nimensä, sukunimeä en tiedä. Se oli vallan oikein minulle, että sain ikävyyksiä hänen tähtensä, koska olin ottanut hänet työhöni; noiden kasvojen olisi pitänyt varoittaa minua. Mutta hän oli kumminkin minun parhaita työmiehiäni."
"Minkä rangaistuksen hän sai?"
"Hän pääsi yhdellä vuodella, sillä hänen puukottamansa mies toipui jälleen. Hän on varmaankin taasen vapaalla jalalla, mutta tänne ei hän ole uskaltanut astua jalallaankaan. Eräs hänen serkuistaan on täällä työssä ja hän voi varmaankin ilmoittaa teille, missä hän on."
"Ei, ei", huudahti Holmes, "älkää puhuko sanaakaan serkulle, sitä pyydän teiltä! Tärkeä asia on kysymyksessä ja kuta enemmän siihen syvennyn, sitä suurempiarvoiseksi näyttää se tulevan. Kun katsoitte kassakirjaan, huomasin minä, että myitte nuo rintakuvat kolmantena päivänä kesäkuuta viime vuonna. Voitteko sanoa minulle, milloin Beppo vangittiin?"
"Sen saan helposti selville kirjoistani. Katsotaanpa, hän sai palkkansa toukokuun 20 päivänä."
"Kiitos", sanoi Holmes. "Nyt en kauemmin tahdo kuluttaa aikaanne."
Kiitettyämme vielä saksalaista ja pyydettyämme häntä olemaan ilmaisematta mitään meidän kyselyistämme, lähdimme me pois.
Päivä oli pitkälle kulunut ennen kuin ehdimme syömään erääseen ravintolaan. Sisäänastuessamme ostimme sanomalehden, jossa oli "Huomiota herättävä murha. Murhaaja hullu", ja se osoitti, että herra Harker oli kuin olikin onnistunut saamaan jotakin kokoon asiasta. Kahden palstan pituudelta oli siinä mitä pöyristyttävimpiä kuvauksia murhatapauksesta. Holmes asetti sanomalehden syrjään leipäkoria vasten ja luki syödessään. Pari kertaa nauroi hän itsekseen.
"Tämä on erinomaista, Watson", sanoi hän. "Kuulehan vain: 'Lohdullista on tietää, ettei voi olla erilaisia mielipiteitä tästä surkeasta tapauksesta sen jälkeen kuin herra Lestrade, eräs poliisikuntamme etevimpiä jäseniä, ja hyvin tunnettu yksityissalapoliisi herra Sherlock Holmes ovat yksimielisiä siitä, että se omituinen tapahtumain jakso, joka on saanut niin kamalan käänteen, on kotoisin jonkun hullun eikä rikoksentekijän hämmentyneistä aivoista.' Sanomalehdistö on hyödyllinen laitos, Watson, kun vain osaa sitä käyttää. Jos olet jo lopettanut, lähdemme taaskin Kensingtoniin kuulemaan, mitä Harding-veljeksillä on kerrottavaa."
Veljekset Harding-nimisen toiminimen perustaja oli vilkas, valpas ja pirteä pieni herra, jolla oli sangen sukkela kieli.
"Kyllä sir, olen jo lukenut asian iltalehdistä. Herra Horace Harker osti meiltä rintakuvan pari kuukautta siteen. Me tilasimme kolme samanlaista kuvaa Gelder & Comp: lta ja ne on kaikki myyty. Minnekö? Sen voin teille heti sanoa, kunhan vain ehdin silmätä kirjoihini. Ensimmäinen myytiin herra Harkerille kuten tiedätte, toinen herra Josiah Brownille, Labarnum Hodge, Chiswick, ja kolmas herra Sanderfordille, Lower Grove Road, Reading. En, minä en ole milloinkaan nähnyt miestä, jota tuo kuva esittää. Muussa tapauksessa en olisi voinut häntä unhottaa, sillä rumempia kasvoja tuskin olen nähnyt. Josko meillä on italialaisia palveluksessamme? Niitä on montakin työmiestemme joukossa. Te voitte kyllä silmätä tähän kassakirjaan, jos tahdotte, meillä ei ole mitään syytä pitää sitä salassa. Niin, tämä on merkillinen juttu ja sangen huvittavaa olisi saada tietää, onko teidän tutkimuksillanne oleva mitään tuloksia."
Herra Hardingin puhuessa oli Holmes tehnyt useita muistiinpanoja ja hän näytti tyytyväiseltä saamiinsa tietoihin. Mutta hän ei kumminkaan sanonut mitään muuta kuin, että meidän tuli kiirehtiä ehtiäksemme kotiin kello kuudeksi, jolloin meidän piti tavata Lestradea. Kun ehdimme perille, oli tarkastaja kumminkin siellä ennen meitä. Hän kulki levottomana edestakaisin lattialla, eivätkä hänenkään tutkimuksensa näyttäneet olleen turhia.
"No", sanoi hän, "oletteko onnistunut hyvin, herra Holmes?"
"Meillä on ollut paljon tekemistä, emmekä ole työskennelleet menestyksettä", vastasi ystäväni. "Olemme käyneet kummankin taidekauppiaan luona sekä siinä tehtaassa, jossa kuvat on valmistettu, ja minä tiedän nyt, mistä nuo rintakuvat ovat lähtöisin."
"Kuvatko!" huudahti Lestrade. "Niin teillähän on omat menettelytapanne, herra Holmes, enkä minä voi sanoa niistä mitään, mutta luulen kumminkin käyttäneen päiväni paremmin kuin te. Olen saanut selville, kuka murhattu on."
"Todellako?"
"Ja tiedän murhan syyn."
"Suurenmoista!"
"Meillä on eräs tarkastaja, jonka tehtävänä on pitää silmällä italialaisten asuntopaikkoja. No, murhatulla oli katolilainen taikakalu kaulassaan, ja tuo seikka, samoin kuin hänen tumma ihonsa, saattoivat minut otaksumaan hänet etelämaalaiseksi. Tarkastaja Hill tunsi hänet heti. Hän on Pietro Venucci Neapelista, ja on ollut Lontoon pahimpia puukottajia. Hän kuuluu maffian-liittoon, joka kuten tunnette, on salainen valtiollinen puolue, joka ei kammoksu murhiakaan päästäkseen päämääräänsä. Nyt voinette huomata, kuinka asia alkaa selvitä! Tuo toinen on varmaankin myös italialainen ja maffian jäsen. Hän on kai rikkonut sääntöjä vastaan jollakin tavalla. Pietro on lähetetty häntä etsimään. Luultavasti esittää murhatun taskusta löytämämme valokuva tuota toista, ja Pietrolla täytyi olla se, voidakseen varmaan tuntea kysymyksessä olevan henkilön. Hän pääsee uhrinsa jäljille, näkee hänen menevän erääseen taloon ja odottaa häntä ulkopuolella. Taistelussa hän kumminkin itse saa kuoliniskun. Mitä arvelette, herra Holmes?"
"Erinomaista, Lestrade, erinomaista", sanoi hän. "Mutta minä en ole vielä saanut selville, miksi rintakuvat on särjetty."
"Rintakuvatko! Niitä ette voi saada päästänne. Sehän ei ole mitään, siitä saa hän korkeintaan kuusi kuukautta. Meidän on syytettävä häntä murhasta, ja minulla ovat kaikki langat käsissäni."
"Ja mihin ensiksi ryhdytte?"
"Lähden yksinkertaisesti Hillin seurassa ltalialaiskortteliin etsimään sitä, jota tuo valokuva esittää, ja vangitsen hänet murhasta. Tuletteko meidän mukaamme?"
"En luule tulevani. Kuvittelen voivamme saavuttaa tarkoituksemme paljon yksinkertaisemmalla tavalla. Minä en voi sanoa sitä varmasti, koska se riippuu – niin, se riippuu eräästä asiasta, jota on meidän kokonaan mahdoton valvoa. Mutta minä toivon – minä voin itse asiassa uskaltaa kaksi yhtä vastaan – että saamme miehemme kiinni tänä iltana, jos tahdotte tulla meidän mukaamme, Lestrade."
"Italialaiskortteliinko?"
"Ei, Chiswickiin, niin on osoite. Jos te seuraatte minua sinne tänä iltana, Lestrade, niin minä tulen huomenna teidän mukananne italialaiskortteliin, ja silloinhan ei ole mitään vahinkoa tapahtunut. Mutta nyt tarvitsemme ensin nukkua pari tuntia, sillä minä en aio lähteä ennen kuin kello yksitoista illalla, emmekä varmaankaan ehdi takaisin ennenkuin aamulla. Te syötte päivällistä kanssamme, Lestrade, ja sitten saatte tuon sohvan haltuunne, kunnes on aika lähteä. Tahdotko sinä, Watson, nyt lähettää noutamaan pikalähettiä, sillä minun täytyy kirjoittaa eräs kirje, joka on heti lähetettävä."
Holmes vietti illan penkomalla vanhoja sanomalehtikasoja vinnillä. Kun hän vihdoinkin tuli alas, loistivat hänen silmänsä voitonriemusta, mutta hän ei sanonut mitään. Minä puolestani olin askel askeleelta seurannut hänen kulkuansa tässä omituisessa tapauksessa, mutta vaikka en ymmärtänytkään, mihin hän tahtoi tulla, saatoin kumminkin käsittää, että Holmes otaksui tuon kummallisen rikollisen yrittävän saada käsiinsä molemmat jäljellä olevat rintakuvat, joista toinen oli Chiswickissä. Retkemme tarkoitus oli varmaankin vangita hänet itse työssä ja minä ihmettelin ystäväni viisasta menettelyä, koska hän sanomalehdissä päästi julkisuuteen tiedon väärästä otaksumisesta saadakseen itse häiritsemättä seurata suunnitelmaansa. Minä en kummastunut, kun Holmes kehoitti minua ottamaan revolverin mukaani. Itsekin hän oi aseilla varustettu.
Kello yksitoista olivat vaunut portin edessä. Ajoimme vähän matkaa Hammersmith-sillan toiselle puolelle. Siinä sai ajuri käskyn odottaa. Lyhyt kävely vei meidät eräälle kadulle, jota reunustivat pienet, yksinäiset rakennukset, joilla kullakin oli edessään pieni puutarha. Erään lyhdyn valossa luimme portin päältä: "Villa Laburnum." Talon asukkaat olivat nähtävästi kaikki menneet levolle, sillä koko talo oli pimeä, lukuunottamatta erästä heikkoa valoa, joka säteili ulko-oven yläpuolella olevasta ikkunanruudusta. Aita, joka erotti puutarhan kadusta, loi synkän varjon sisäänpäin, ja siihen me pysähdyimme.
"Pelkään, että saamme odottaa kauan", kuiskasi Holmes. "Saamme kiittää onneamme, ettei sada. En edes usko, että me uskallamme tupakoidakaan aikamme kuluksi. Mutta varmaan saammekin vaivamme palkituksi sitten."
Odotuksemme ei tullutkaan pitkälliseksi. Se keskeytyi hyvin omituisella tavalla. Aivan äkkiä, hiljaisimmankaan äänen meitä varoittamatta, aukeni portti ja pieni tumma olento riensi sisään, notkeasti ja nopeasti kuin apina. Näin hänen kulkevan ovesta tulevan valon ohitse ja katoavan talon mustaan varjoon. Sitten seurasi pitkä odotus, jolloin tuskin uskalsimme hengittää. Senjälkeen kuului heikko, nariseva ääni; avattiin joku ikkuna. Melu lakkasi ja taaskin seurasi pitkä äänettömyys. Mies oli päässyt taloon. Näimme valon tuikkivan parista ikkunasta.