Kyökeissä taas häälättiin; kokit laittivat hahmuruokia ja paahtivat ja paistivat aaveen-näköisiä kanoja ja bekkasiineja. Palvelijoita juoksi edes takaisin, kantaen herkuilla täytettyjä hopeamaljoja ja järjestäen komeata atriata. Leijonain piha oli täynnä vahteja, hoviherroja ja Maurilaisia pappia (Alfaquis), niinkuin Maurilaisten muinaisina aikoina; ja Oikeuden Salin yläpäässä istui Boabdil valtaistuimellaan, hoviväkensä keskellä, ja piti tänä yönä hahmuvaltikkaansa. Vaikka tungos oli tämmöinen ja vaikka näin näyttiin edes takaisin hääläävän, ei sittenkään kuulunut ainoaakaan askelta; ei mikään muu keskeyttänyt sydän-yön hiljaisuutta, kuin suihkulähteiden lorina. Pieni Sanchica seurasi, hämmästyksestä äänettömänä, johtajatartaan palatsin kautta, kunnes tulivat portille, joka vei Comares'in ison tornin alla oleviin holvikäytäviin. Kummallakin puolen porttia seisoi alabasterinen immen kuva. Näiden päät olivat sivulle päin käännetyt ja heidän silmänsä tähystivät samaa paikkaa holvissa. Tenhottu nainen seisahtui ja viittasi pientä Sanchicaa tulemaan likemmä. "Tässä on," sanoi hän, "suuri salaisuus, ja minä tahdon, uskollisuutesi ja rohkeutesi palkinnoksi, ilmoittaa sen sinulle. Nämät äänettömät kuvapatsaat vahtaavat suurta aarretta, jonka eräs muinainen Maurilainen kuningas tänne kätki. Käske isäsi hakea se paikka, johon heidän silmänsä ovat tähdätyt, ja hän on löytävä jotain mikä tekee hänet rikkaimmaksi mieheksi Granadassa. Mutta ainoastaan sinä viattomilla käsilläsi, koska taikakalu on sinun hallussasi, voit ottaa aarteen. Käske isäsi käyttää sitä viisaasti ja määrätä jonkun osan siitä jokapäiväisten messuin lukemiseen sieluni pelastukseksi tästä jumalattomasta noituuksesta."
Puhuttuansa nämät sanat nainen sitten vei lapsen Lindaraxan puutarhaan, joka on likellä kuvapatsaiden holvia. Kuu kimelteli yksinäisen suihkulähteen aalloille, puutarhan keskellä, levittäen lauhkeata valoa orangsi- ja sitruuni-puille. Ihana nainen taittoi myrttipensaan lehvän ja kiersi sen lapsen pään ympärille. "Pidä tämä lehvä muistoksi siitä mitä olen sinulle ilmoittanut, ja todistukseksi siitä että olen totta puhunut. Hetkeni on tullut, minun täytyy palata siihen tenhottuun saliin; älä tule kanssani, ettei mikään onnettomuus sinulle tapahtuisi. Voi hyvästi, muista sanani, ja anna lukea messuja pelastuksekseni." Näin sanottuaan meni nainen pimeään käytävään, joka vei Comares'in tornin alle, ja katosi Sanchican silmistä.
Majoista Alhambran alapuolella, Darron laksossa, kuului nyt kukon vieno laulanta, ja himeä koite alkoi näkyä itäisten vuorten päällitse. Vieno tuuli alkoi leyhkää, ja pihoilta ja poluilta kuului ikäänkuin kuivain lehtien kahinaa, ja ovi oven perään meni naristen kiini.
Sanchica palasi samain huoneiden kautta, jotka hän vastikään oli nähnyt hahmuja täynnä, mutta Boabdil ja hänen aaveileva hoviväkensä oli kadonnut. Kuu paistoi tyhjiin, pikaisen loistonsa menettäneihin, ajan tahraamiin ja hävittämiin, ja hämähäkin verkkoin peittämiin saleihin ja kaltereihin. Yölipakoita räpisteli hämärissä kamareissa, ja kalalammikosta kuului sammakkoin kurina.
Sanchica riensi nyt, niin hopusti kuin taisi, eräille kaukaisille portaille, jotka veivät siihen viheliäiseen asuntoon, missä hänen vanhempansa asuivat. Ovi oli auki, niinkuin tavallisesti, sillä Lope Sanchez oli kovin köyhä lukkoa ja salpaa tarvitakseen. Sanchica hiipi hiljaa vuoteelle, laski myrttiseppeleen vierelleen ja nukkui pian.
Aamulla kertoi hän isälleen kaikki mitä hänelle oli tapahtunut. Mutta Lope Sanchez katsoi kaikkityyni paljaaksi unennäöksi ja nauroi Sanchican kevyt-uskoisuudelle. Hän meni tavalliseen työhönsä puutarhassa, mutta ei ollut hän kauan siellä ollut, ennenkuin hänen tyttärensä tuli hengästyksissä juosten. "Isä, isä!" huusi tämä, "katsokaapa myrttiseppelettä, jonka Maurilainen nainen kiersi pääni ympärille."
Lope Sanchez katseli sitä hämmästellen, sillä myrtin varsi oli puhtainta kultaa ja jokainen lehti välkkyvä smaragdi. Koska hän ei ollut paljon puuttunut kalliisin kiviin, hän ei ymmärtänyt seppeleen todellista arvoa, mutta sen verran näki hän, että varmaan tiesi sen olevan jotain todellisempaa kuin ne asiat, joita unennäöt tavallisesti ovat, ja että lapsi, oli miten oli, ei ollut hukkaan unta nähnyt. Hänen ensimmäinen huolensa oli velvoittaa tytär ehdottomaan vaitioloon; sen suhteen oli hän kumminkin turvattu, sillä tyttö oli vähempipuheinen kuin hänen iältään ja sukupuoleltaan kävi toivominenkaan. Hän meni sitten holviin, jossa noiden kahden immen alabasteriset kuvapatsaat olivat. Hän näki että niiden päät olivat käännetyt poispäin portista, ja että molempain silmät olivat rakennuksen sisään päin. Lope Sanchez ei tainnut muuta kuin ihmetellä tätä salaisuuden viisasta kätkemisen keinoa. Hän veti viivan kuvapatsaiden silmistä siihen kohtaan, mihin heidän silmänsä olivat tähdätyt, teki salaisen merkin seinälle ja meni tiehensä.
Lope Sanchezin mieli oli kuitenkin kaiken päivän tuhansista huolista levottomana. Hän ei malttanut olla kuvapatsaita kaukanakin silmäinsä edessä pitämättä, ja hän viimein miltei sairastui pelvosta, että tämä kultainen salaisuus kenties ilmi tulisi. Joka askel, minkä hän tätä paikkaa läheni, pani hänet vapisemaan. Hän olis antanut vaikka mitä, jos vaan olis voinut kääntää kuvapatsaiden päät toisinpäin, ja unhotti kokonansa että ne jo useita satoja vuosia olivat pitäneet silmiään samaan suuntaan, kenenkään ihmisen siitä sen viisaammaksi tulematta.
"Lempo heidät periköön," sanoi hän itsekseen, "he ilmoittavat kaikkityyni; onko kuultu kenenkään ihmisen tuolla lailla salaisuutta säilyttäneen?" Kun hän sitten näki jonkun tulevan, puikahti hän tiehensä, ikäänkuin peljäten että hänen läsnäolonsa tällä paikalla nostais epäluuloja. Sitten lähti hän hyvin varuisasti palaamaan, seisoi ja tirkisteli kaukaa oliko kaikki entisellään, mutta nähdessään nuot kuvapatsaat hän taas kovin harmistui. "Oih, tuossa ne seisovat," sanoi hän, "ja tuijottavat tuijottamistaan, ja tuijottavat juuri siihen paikkaan mihin eivät saisi. Soisin heidät lemmon valtaan! He ovat samanlaiset kuin kaikki heidän sukupuoleensa kuuluvat; vaikka heillä ei ole kieltä millä juoruja kantelisivat, niin tottapa tekevät sitä silmillänsä."
Tämä tuskallinen päivä kului viimein, hänen suureksi ilokseen, lopullensa. Alhambran kaikuvissa saleissa ei kuulunut enää ihmisen askelia; viimeinen siinä käynyt vieras astui vihdoin kynnyksen yli pois, iso portti salvattiin ja lukittiin, ja yölipakot, sammakot ja huutavat pöllöt ottivat niin vähitellen yölliset oikeutensa autiossa hovilinnassa jälleen käytettäviksensä.
Lope Sanchez odotti kuitenkin hiljaiseen yöhön, ennenkuin hän pienen tyttärensä kanssa uskalsi noiden kahden immen saliin. Hän tapasi heidät yhtä salamielisinä ja äänettöminä kuin tavallisesti katsomassa tuohon onnea kätkevään säilytyspaikkaan. "Teidän luvallanne, armaat naiset," ajatteli Lope Sanchez, astuessaan heidän keskellensä, "minä tahdon irroittaa teidät palveluksesta, joka kahden tahi kolmen sadan vuoden kuluessa epäilemättä on kovasti rasittanut sydäntänne." Sitten rupesi hän seinään merkitsemästään paikasta työhönsä, ja avasi ennen pitkää salaisen komeron, jossa oli kaksi isoa posliini-ruukkua. Hän koetti siirtää niitä esiin, mutta ne pysyivät liikkumattomina, kunnes hänen tyttärensä viaton käsi kosketti niitä. Hänen avullaan sai hän ne komerosta, ja näki suureksi ilokseen niiden olevan täynnä Maurilaisia kultarahoja, juveeleja ja kalliita kiviä. Ennen päivänkoittoa oli hän jo siirtänyt ne mökkiinsä, ja jättänyt nuot kaksi vahdissa olevaa kuvapatsasta tyhjään seinään tuijottamaan.
Näin oli Sanchezista yhtäkkiä tullut rikas mies; mutta rikkaus tuotti, niinkuin tavallisesti, kokonaisen maailman murheita täynnä, jotka tähän asti olivat olleet hänelle perin tuntemattomia. Miten oli hän saattava aarteessa luotettavaan talteen? Miten taitais hän nyt iloita siitä, epäluuloja nostamatta? Ensi kerran hänen elämässään nousi nyt pelko ryöväreistäkin hänen sielussansa. Hän katseli pelvolla ja kauhistuksella epäluotettavaa asuntoaan, ja telkesi akkunansa ja ovensa; mutta ei vielä nämätkään varokeinot sallineet hänen rauhassa nukkua. Hänen tavallinen iloisuutensa oli mennyt; hänellä ei ollut enää naapureilleen leikillisiä sanoja, ei lauluja enää varalla; sanalla sanoen, hänestä tuli onnettomin olento koko Alhambrassa. Hänen entiset toverinsa havaitsivat hänen muutoksensa, surkuttelivat häntä vilpittömästi, mutta alkoivat luopua hänestä, luullen hänen kovin puutteesen vajonneen ja täytyvän ruveta heiltä apua anomaan. Se ajatus, että rikkaus oli syynä koko hänen onnettomuuteensa, ei johtunut heille ensinkään mieleen.
Lope Sanchezin vaimo oli yhtä hätäinen kuin mieskin, mutta hänellä oli sitä vastoi hengellistä lohdutusta. Minun olis ollut jo ennen mainittava, että koska Lope oli vähän kevytmielinen, ajattelematon ihminen, hänen vaimonsa oli tottunut kaikissa tähdellisissä asioissa kysymään neuvoa rippi-isältään, pater Simonilta, eräs roteva, hartiokas, sinipartainen, pallopää munkki muutamasta läheisestä Fransiskaniluostarista, myös hengellinen lohduttaja enemmälle kuin puolelle tienoon vaimoista. Muutenkin oli hän suuresti kunnioitettu useissa naisluostareissa, jotka palkitsivat hänen hengellisiä hyviä tekojaan runsaasti lahjoittamalla semmoisia herkkuja ja leikkikaluja, joita luostareissa tehdään, niinkuin hillo-aineita, sokerileipiä ja muutamia pullollisia sydäntä virvoittavia, maustettuja juomia, jotka paastoin ja valvomisten perästä huomattiin erinomaisen vahvistaviksi välikappaleiksi.
Pater Simon voi hyvästi velvollisuuksiensa tekemisestä. Hänen öljyiset kasvonsa kiilsivät päivänpaisteessa, kun hän muuanna kuumana kesäpäivänä astua vätösti Alhambran kukkulaa ylös. Niin paljon mukavuuksia kuin hän nauttikin, osoitti kumminkin solmuinen köysi hänen vyötäisillään, kuinka kovassa kurissa hän itseään piti: ihmiset nostivat lakkiaan hänelle, kuin hurskauden esikuvalle, ja yksin koiratkin saivat vainua sen pyhyyden hajusta, joka hänen kaapustaan löyhki, ja nivoivat kopperoissaan hänen sivu mennessään.
Tämmöinen oli pater Simon, Lope Sanchezin armaan puolison hengellinen neuvonantaja; ja koska rippi-isä Hispaniassa on vaimojen likimmäisin uskollinen ystävä, niin oli hän kohta salaisesti saanut tietää tuon salaisen aarteen jutun.
Munkki levitti suunsa ja silmänsä seljälleen ja teki kaksitoista ristinmerkkiä tämän uutisen kuultuansa. Vähän aikaa vaiti oltuaan sanoi hän: "sieluni tytär! Tiedä, että sinun miehes on tehnyt kaksinkertaisen synnin – synnin valtiota ja synnin kirkkoa vastaan. Aarre, jonka hän tuolla tavoin on itselleen pidättänyt, on löytynyt kuninkaan tiluksilta ja on siis kruunun; mutta koska se ennen muinoin on ollut uskottomain oma ja on tavallaan saatanan kynsistä temmattu, niin se olis kirkolle pyhitettävä. Kuitenkin saatetaan asia vielä sovittaa. Tuokaa tänne myrttiseppele."
Kun kunnon pater sai nähdä seppelen, kiilsivät hänen silmänsä enemmin kuin milloinkaan ennen ihastuksesta smaragdin suuruuteen ja kauneuteen. "Koska tämä on tuon löydön ensimmäinen hedelmä," sanoi hän, "niin on kohtuullista että se pyhitetään jumaliseen tarkoitukseen. Minä ripustan sen pyhän Fransiskon kuvan eteen kirkossamme ja jo tänä yönä rukoilen häntä hartaasti että miehesi pysyisi teidän rikkautenne rauhallisessa nautinnossa."
Kunnon nainen oli iloissaan, että näin hyvällä hinnalla sai rauhan taivaan kanssa, ja munkki, joka pisti seppeleen kaapunsa alle, lähti pyhin askelin jälleen luostariin.
Lope Sanchezin tultua kotiin, kertoi vaimo hänelle mitä oli tapahtunut. Hän kovin suuttui, sillä hän ei ollutkaan mielenlaadultaan niin jumalinen kuin vaimo, ja oli jo kauan huokaillut munkin tuttavallisesta vierailemisesta. "Vaimo," sanoi hän, "mitä olet tehnyt? Sinä olet juorullasi pannut kaikkityyni alttiiksi."
"Mitä?" huusi vaimo; "tahdotko kieltää minua huojentamasta omaatuntoani rippi-isäni edessä?"
"En, vaimoseni; tunnusta syntisi niin paljon kuin tahdot; mutta aarteen ottaminen on minun syntini, ja omatuntoni on varsin keveä sen kuorman alla."
Mutta valituksista ei nyt enää ollut apua; salaisuus oli nyt kerta ilmoitettuna ja, niinkuin hiedalle kaadettu vesi, mahdoton ottaa takaisin. Heidän ainoa toivonsa perustui munkin vaitioloon.
Lope Sanchezin päivällä jälkeen ollessa ulkona, kuului hiljainen naputus ovelle, ja pater Simon astui sisään ystävällisesti ja siveästi silmähdellen.
"Tyttäreni," sanoi hän, "minä olen lähettänyt palavia rukouksia pyhän Fransiskon tykö ja hän on kuullut rukoukseni. Sydän-yönä tämä pyhimys ilmestyi minulle unissani, mutta hänen kasvonsa vihastuivat. Kuules," sanoi hän, "sinä rukoilet minua saadakses anteeksi tuon pakanallisen aarteen, vaikka näet kapellini köyhyyden. Mene Lope Sanchezin huoneesen, vaadi minun puolestani osaa tuosta Maurilaisesta kullasta, ja osta sillä kaksi kynttiläjalkaa kuorin alttarille, ja anna hänen rauhassa pitää jäännös."
Jumalinen nainen, kuullessaan tätä näkyä kerrottavan, ristitsi nöyrästi silmänsä, meni siihen salaiseen paikkaan, johonka Lope oli aarteensa kätkenyt, ja täytti ison nahkakukkaron Maurilaisilla kultarahoilla ja antoi sen munkille. Sitä vastaan antoi munkki hänelle enemmän kuin yhden siunauksen, jokaisessa kyllä, jos taivas sen toteutti, rikastuttamaan hänen sukunsa myöhäisimpään jälkimaailmaan asti, pudotti sitten kukkaron kaapun hihaan, laski kädet rintansa päälle ristiin ja erosi vaimosta nöyrällä ja kiitollisella silmänluonnilla.
Kun Lope Sanchez kuuli puhuttavan tästä toisesta lahjasta kirkolle, hän miltei vihasta vimmastunut. "Voi minua poloista miestä, mihinkä viimein joudun? Minua ryöstetään kerta kerralta; minä tulen perin hävitetyksi ja kerjäläissauvaan saatetuksi!"
Töin tuskin voi hänen vaimonsa lohduttaa häntä, muistuttamalla hänelle sitä ääretöntä rikkautta mikä hänellä vielä oli, ja selittämällä hänelle kuinka siivosti pyhä Fransisko teki, kun tyytyi näin vähäiseen osaan.
Kovaksi onneksi oli pater Simonilla koko joukko köyhiä sukulaisia, joista oli huoli pidettävä, mainitsemattakin puolta tusinaa vankkoja, pallopäisiä, hyljättyjä löytö- ja lapsihuoneen-lapsia, jotka hän oli suojelukseensa ottanut. Hän uudisti sentähden joka päivä käymisiään ja rukouksiaan pyhän Dominikon, pyhän Andreaksen ja pyhän Jaakopin eduksi, kunnes Lope-rukka kokonaan hurjistui ja huomasi, että ellei hän poistunut johonkin paikkaan, missä hurskas munkki ei päässyt häntä ahdistamaan, hänen olisi sovintouhria annettava kaikille annakan pyhimyksille. Hän päätti sentähden tupata tukkuun aartensa jäännöksen, lähteä salaa jonakin yönä tiellensä ja mennä johonkin toiseen tienoosen kuningaskuntaa.
Näin tuumiteltuaan ja päätettyään, osti hän vahvan ja vaakan aasin ja kytki sen pimeään holviin Seitsemän Huonekarran Tornissa, samaan paikkaan josta Belludon eli aavehevosen sanotaan tulevan sydän-yönä ulos ja karkailevan Granadan kaduilla, joukko helvetin koiria muassansa. Lope Sanches ei juuri uskonut tätä satua, mutta käytti kuitenkin hyväkseen täten nostettua pelkoa, koska hyvin tiesi ettei kukaan hevillä uskaltaisi aavehevosen maan-alaiseen talliin. Päivällä ennen lähetti hän perheensä pois, käskien sen odottaa häntä jossain kaukaisessa kylässä Vegalla. Yön tultua vei hän aarteensa holviin tornin alla, sälytti sen hevosaasinsa selkään, vei aasin ulos ja talutti sitä varovasti pimeätä tietä pitkin.
Rehellinen Lope oli kaikessa hiljaisuudessa käynyt näihin toimenpiteisin eikä ollut niitä kellekään muulle ilmoittanut kuin sydämensä uskolliselle vaimolle. Mutta jostain ihmeellisestä ilmestyksestä olivat ne kumminkin tulleet pater Simonin tietoon. Innollinen munkki näki näiden pakanallisten tavarain vähällä olevan iäksi päiväksi hänen kynsistään menemällään, ja päätti kirkon ja pyhän Fransiskon eduksi vielä kaapata niitä kourallisen. Senpä tähden, kun kellot olivat iltarukouksiksi (animas) soineet ja kaikki oli hiljaa Alhambrassa, luikki hän luostaristaan ulos, kiirehti Oikeuden portin kautta pois ja kätkeysi niihin tiheihin orjantappura- ja laakeripensaisin, jotka ovat ison portin vaiheilla. Täällä makasi hän tunteja lukien, kellon lyödessä vartijatornissa, ja tarhapöllöin hirmuista ulvinaa ja koirain haukuntaa Mustalaisten luolissa kuunnellen.
Jo viimein kuuli hän ihmisen käynnin kuminaa ja näki pimeiden, varjoisten puiden välitse jotain, kuin kuorma-eläimen kaltaista, tulevan tietä alas. Vesi valahti lihavan munkin suuhun, kun hän ajatteli, minkä puttisen hän tekisi tuolle kunnon Lopelle.
Hän köytti kaapunsa helmat ylös, köyristeli kuin rottaa vaaniva kissa, ja odotti tässä asennossa kunnes hänen saaliinsa oli hänen edessään, jolloin hän hyömäsi lehväisestä lymypaikastaan, pani toisen kätensä lautaselle, toisen lavalle, teki hyppäyksen, josta olis ollut kunnia taitavimmallekin tallimestarille, ja istui kahda reisin aasin selkään. "Ahah!" sanoi patvinen munkki, "nytpä nähdään kukaan paraiten leikin osaa." Hän oli juuri ennättänyt sanoa nämät sanat, kun aasi alkoi potkia, kavahti pystyyn, teki hypyn ja sitten karkasi täyttä laukkaa alas vuorta. Munkki koetti pidättää eläintä, mutta turhaan. Se juoksi kalliolta kalliolle, pensaan yli toiseen; munkin kaapu repesi palasiksi ja liehui tuulessa; hänen ajeltu päälakensa sai monen kovan kolauksen puiden oksilta ja monen naarman pensaikossa. Lisäksi kauhistukselleen ja surkeudelleen, näki hän seitsemän yhdellä kaulaimella yhdistettyä, täyttä voimaa haukkuvaa koiraa kintereillään, ja näki nyt mutta hiljan, että hän tosiaankin oli noussut hirmuisen Belludon selkään.
Eteenpäin he nyt mennä suhkivat, tuulen nopeudella, pitkin suurta tietä, Plaza Nuevan yli, pitkin Zacatinia, Vivairamblan sivuitse – ei ikänä ole metsästäjät ja koirat mokomaa vauhtia lentäneet eli noin helvetin lailla elamoineet. Turhaan huusi munkki kaikkia annakan pyhimyksiä ja päällisiksi pyhää Neitsyttä avukseen; aina kun hän mainitsi sellaista nimeä, se vaan vaikutti kuin oiva kannuksen isku, ja seuraus oli se, että Belludo teki hyppäyksiä korkeita kuin huoneet. Koko sen yön lenteli onneton pater Simon tällä lailla edes takaisin, ja minne ei olis tahtonutkaan, kunnes jokainen nikama hänen ruumiissaan oli kuin möyhennettynä, ja hän ratsastuksesta oli tullut niin haavoihin ja niin runnelluksi, että sitä tuskin käy selittäminen. Taas tuli lähtö Vivairamblan, Zacatinin, Plaza Nuevan yli ja tietä myöten kaivoille, ja nuot seitsemän koiraa ulvoivat ja haukkuivat, hyppivät ylös ja näykkivät peljästyneen paterin kantapäitä. Ensimmäinen aamusäde pilkoitti heidän tornin luoksi saapuessaan; täällä alkoi aavehevonen kovasti potkia, heitti munkin kuperkeikkaa ilmaan ja karkasi, nuot helvetilliset vitjaskoirat kintereillä, synkkään holviin, ja sikeä hiljaisuus seurasi tätä huumaavata hälinätä.
Onko milloinkaan mokomaa pirullista puttista millekään munkilta tehty? Eräs talonpoika, joka päivänkoitolla meni työhönsä, löysi onnettoman pater Simonin tornin juurella pitkänään, erään viikunapuun alla, mutta niin ruhjottuna ja muokattuna, ettei kyennyt puhumaan eikä liikkumaan. Hän vei hänet kaikella huolellisuudella ja huomaavaisuudella hänen kammioonsa, ja maine levisi, että rosvot olivat häntä hätyyttäneet ja rääkänneet. Pari päivää kului, ennenkuin hän taas taisi jäseniään käyttää; kuitenkin hän lohdutti mieltänsä sillä ajatuksella, että vaikka hevosaasi aarteen kanssa oli päässyt menemään, hän toki oli saanut näpistää itselleen hyvän osan tuosta pakanallisesta saaliista. Kun hän taas kykeni liikkumaan, oli hänen ensimmäinen huolensa katsoa vuoteen alle, jonne hän oli kätkenyt myrttiseppeleen ja ne nahkakukkarot kultinensa, jotka hän oli peijannut Sanchezin hurskaalta vaimolta. Mutta kuinka suuri oli hänen kauhistuksensa, nähtyänsä, että seppele ei ollutkaan muu kuin lakastunut myrttiseppele, ja että nahkakukkarot olivat täynnä hietaa ja soraa!
Pater Simon oli, vaikka haikeasti murheissaan, siksi viisas että piti suunsa kiini, koska salaisuuden ilmisaattaminen vaan olis tehnyt hänet ihmisten naurettavaksi ja tuottanut hänelle rangaistuksen hänen esimiehiltään. Vasta monta vuotta sen jälkeen, kuolinvuoteellaan, ilmoitti hän rippi-isälleen yöllisen ratsastuksensa Belludolla.
Lope Sanchezista el ollut, pitkään aikaan siitä kun hän oli Alhambrasta lähtenyt, minkäänlaisia tietoja. Häntä aina muisteltiin iloisena seuramiehenä, vaikka tuosta mielikarvaudesta ja raskasmielisyydestä, jota hän vähää ennen salamielistä lähtöään oli käytöksessään osottanut, luultiin saattavansa päättää, että köyhyys ja onnettomuus saattivat hänet tuohon hurjaan päätökseen. Muutamia vuosia sen jälkeen tuli eräs hänen ystävänsä, eräs invaliiti Malagassa, vaunuilla, joiden eteen kolme paria hevosia oli valjastettu, kumoon paiskatuksi ja vähällä yliajetuksi. Vaunut pysähtyivät; vanha, komeasti puettu herra, miekka vyöllä ja hius-pussikko niskassa, astui ulos invaliitia auttamaan. Kuinka suuri oli tämän hämmästys, kun hän tuon ylhäisen herran tunsi vanhaksi ystäväkseen Lope Sancheziksi, joka juuri silloin oli viettänyt tyttärensä häitä erään grandin (ylimyksen) kanssa, joka oli maan ensimmäisiä.
Vaunuissa istui nuori parikunta. Niissä oli niinikään rouva Sanchez, josta oli tullut pyöreä kuin tynnyri, ja joka nyt oli suljilla ja hohtokivillä, helmi- ja timantti-kaulanauhoilla, sormuksilla joka sormessa koristettu, ja niin loistavassa leningissä, että Saban kuningattaren ajoilta asti ei sen vertaista ole nähty. Pieni Sanchica oli nyt kasvanut rouvaksi, ja hänen hemmestään ja ihanuudestaan päättäen häntä olis saattanut luulla herttuattareksi, niinpä prinsessaksikin. Hänen vieressään istui ylkä – jotensakin ikäloppu, pieni ja hoikkasäärinen mies; mutta tämäpä juuri todisti hänen olevankin oikeata aatelista verta – sillä oikea Hispanialainen grandi on harvoin kahta kyynärää pitempi. Äiti oli tämän naimisen aikaansaattanut.
Rikkaus ei ollut turmellut kunnon Lopen sydäntä. Hän piti vanhaa toveriaan useita päiviä luonansa, kestitsi häntä kuin kuningasta, otti hänet mukaansa näytelmiin ja sonninpuskiaisiin, ja lähetti hänet sitten, onnellisena ja iloisena, hänen kotiinsa jälleen, lihava rahapussi muassa häntä itseään varten, ja toinen jaettavaksi hänen vanhoille ystävilleen Alhambrassa.
Lope sanoi syyksi rikkauteensa aina, että hänellä oli ollut rikas veli, joka oli kuollut Amerikassa ja perinnöksi jättänyt hänelle vaskikaivoksen; mutta Alhambran viekkaat juorulaukut väittivät, että hänen rikkautensa alku ei ollut muu kuin se seikka, että hän oli keksinyt Alhambran kahden alabasteri-immen säilyttämän salaisuuden. On huomattu, että nämät kaksi oikein vähäpuheista kuvapatsasta vielä nytkin merkillisesti tähystävät samaan paikkaan seinässä, josta moni on tullut uskomaan, että aarre, jonkun rohkean matkustajan huomiota ansaitseva, vieläkin lienee siinä kätkettynä. Sitä vastoin toiset matkustajat, erittäinkin naispuoleen kuuluvat, heihin hyvin mielistyvät, koska ne mukamas ovat alinomaisia muistomerkkiä siitä tosi asiasta, että naiset voivat kätkeä salaisuuden.