Muhamed Abu Alahmar
Alhambran perustaja
Koska olen niin laveasti kertonut Alhambran ihmeellisiä satuja, luulen olevani miltei velvollinen ilmaisemaan lukijalle muutamia tapauksia, jotka koskevat sen varsinaista historiaa, eli pikemmin sen ylevämielisten ruhtinaiden historiaa, jotka ovat perustaneet ja valmiiksi rakentaneet tämän hovilinnan, ja joita maailma saa kiittää näin ihanasta ja romantilaisesta itämaisesta muistomerkistä.
Saadakseni selkoa näistä tapauksista, minä luovuin tuolta mielikuvatuksen ja satojen alalta, jossa kaikki pukeutuu runolliseen väriin, ja aloin tarkasti urkkia yliopiston jesuitti-kirjaston vanhoista tomuttuneista niteistä. Tämä ennen vanhaan niin kuuluisa opinvarasto on nyt paljas varjo sen suhteen mikä se muinoin oli, sillä Ranskalaiset, vallitessaan Granadassa, ryöstivät sen käsikirjoitukset ja harvinaisimmat painetut teokset. Kuitenkin se sisältää, paitse useita paksuja Jesuittien väittelykirjoja, vielä monta merkillistä teosta Hispanialaisessa kirjallisuudessa, mutta erittäinkin koko joukon noita vanhoja, pölyttyneitä pergamentti-kronikoita (aikakirjoja), joita pidän erityisessä arvossa.
Tässä vanhassa kirjastossa olen kuluttanut monta hupaista hetkeä hiljaisissa kirjallisissa tutkimuksissa, sillä ovien ja kirjakaappien avaimet uskottiin minulle hyvin mieluisesti, ja minä jätettiin yksinäni mieltäni myöten siellä liikkumaan, mikä on harvinainen vapaus näissä opillisuuden pyhäköissä, jotka useinkin antavat tiedonhaluisen nääntyä tiedon lukittuin lähteiden näkyvissä.
Näillä käynneilläni keräsin minä seuraavat tiedot puheen-alaisista historiallisista luonteista.
Granadan hallitusmiehet pitivät Alhambraa taiteen ihmeenä ja heillä oli se satu, että se kuningas joka sen rakensi oli harjoittanut noituutta, eli ainakin oli alkemisti, joten hän oli ollut tilaisuudessa hankkia äärettömiä summia, jotka käytettiin sen rakentamiseksi. Lyhyt ylisilmäys hänen historiaansa on paljastava hänen rikkautensa todellisen salaisuuden.
Tämän kuninkaan nimi oli, muutamain huoneiden seinissä olevan kirjoituksen mukaan, Abu Abdallah (s.o. Abdallahn isä); mutta Maurilaisten historiassa on hänellä tavallisesti nimenä Muhamed Abu Alahmar (s.o. Muhamed Alahmarin poika), eli, lyhyyden vuoksi, vaan: Abu Alahmar.
Hän oli syntynyt v. 591 Hegiran jälkeen, eli kristittyin ajanlaskun mukaan v. 1195 Arjoua'ssa, jalosta Bena Nasar, eli Nasarin lapset, nimisestä suvusta, ja hänen vanhempansa eivät säästäneet minkäänlaisia kustannuksia, kasvattaessaan häntä siihen korkeaan säätyyn, johonka hänen sukunsa arvo ja rikkaus häntä oikeuttivat. Arabialaiset Hispaniassa olivat sivistyksessä pitkälle edistyneet; jokainen pääkaupunki oli opillisuuden ja taiteiden paikka – niin että oli helppo ylhäisille ja rikkaille nuorukaisille saada oivallisia opettajia. Mieheksi tultuaan Abu Alahmar asetettiin alkaldiksi eli maanherraksi Arjouaan ja Jaeniin, ja teki hänensä hyvyydellään ja hurskaudellaan suuresti rakastetuksi. Muutamia vuosia myöhemmin, Abou Hud'in kuoltua, pirstautui Maurilaisten valta Hispaniassa puolueihin, ja useat kaupungit menivät Muhamed Abu Alahmarin puolelle.
Koska hän oli vilkasmielinen ja sangen kunnianhimoinen, käytti hän tilaisuuden hyväkseen, matkusti maassansa ja otettiin joka paikassa ihastushuudoilla vastaan. Vuonna 1228 teki hän, kansan suuri äänisen riemun ohessa, tulonsa Granadaan. Ilostunut kansa julisti hänet kuninkaaksi, hänestä tuli kohta Maurilaisten korkein päämies Hispaniassa, ja hän oli ensimmäinen kuningas loistoisaa Beni Nasar sukua. Hänen hallituksensa oli siunaus hänen alamaisilleen. Hän asetti maanherroiksi kaupunkeihin miehiä, jotka olivat oivallisia urhoollisuudessa ja viisaudessa ja joita kansa enimmin rakasti. Hän asetti valppaan poliisin ja antoi ankaroita lakia oikeuden käyttämiseksi. Köyhille ja onnettomille oli aina esteetön pääsy hänen luoksensa, ja itse piti hän huolta heidän auttamisestaan. Hän laitti vaivaishuoneita sokeille, vanhoille, sairaille ja työhön kykenemättömille, ja kävi niitä usein katsomassa – ei määräpäivinä, loistoisasti ja komeasti, niin että oli aikaa panna kaikki kohdat kuntoonsa ja salata väärinkäytöksiä, vaan äkisti ja odottamatta; omalla vaarinotolla ja tarkalla tutkinnolla hankki hän tietoja sairaiden hoidosta ja niiden käytöksestä, joiden velvollisuutena se oli. Hän perusti kouluja ja yliopistoja, joita hän niinikään kävi tarkastamassa, ja oli itse läsnä nuorisoa opetettaissa. Hän rakennutti teurastushuoneita ja yleisiä leipomatupia, että ihmiset saisivat terveellistä ravintoa helpoilla ja määrätyillä hinnoilla. Hän teetti runsaita vedenjohtoja kaupunkiin, rakennutti kylpylaitoksia ja kaivoja, kanavoita ja ojia, Vegaa kastellakseen ja viljavaksi tehdäksensä. Tällaisten välikappalten avulla vallitsi rikkaus tässä ihanassa kaupungissa; ostajia ja myöjiä tungeksi sen porteilla, puodit olivat varustetut kaikkein maiden ja ilman-alain ylellisyydellä ja tuotteilla.
Muhamed Abu Alahmarin näin viisaasti ja onnellisesti ihanaa maatansa hallitessa, häntä yhtäkkiä uhattiin sodankauhuilla. Jaakoppi Valloittaja oli ottanut koko Valencian, ja Ferdinandi Pyhä vei voitolliset aseensa Andalusiaan. Jälkimäinen piiritti Jaenin kaupunkia, vannoen ettei ennen luopuisi piirityksestä, kuin oli saanut kaupungin haltuunsa. Muhamed Abu Alahmar tunsi kuinka riittämättömät hänen varansa olivat käydäkseen sotaa Castilian mahtavan vallitsijan kanssa. Sentähden teki hän äkisti päätöksensä, meni salaa kristittyin leiriin ja astui äkkiluulematta kuningas Ferdinandin eteen. "Minussa näet," sanoi hän, "Granadan kuninkaan Muhamedin; minä luotan kunniaasi ja antaun sinun suojelukseesi. Ota kaikki mitä minulla on ja pidä minua kuin vasalliasi (läänimiestäsi)." Näin sanottuaan kävi hän polvilleen ja suuteli kuninkaan kättä, alamaisuutensa merkiksi.
Tämä suoran luottamuksen todiste hellytti kuningas Ferdinandin, ja hän päätti, ettei rupeaisi toista huonommaksi jalomielisyydessä. Hän nosti entisen vastustajansa ylös ja syleili häntä ystävänään; hänen tarjoamansa kalliit tavarat hän hylkäsi, mutta otti hänet vasallikseen ja lahjoitti hänelle herrauden hänen aluessaan, sillä ehdolla että maksaisi vuotuista veroa, että valtakunnan ylimyksenä tulis saapuville valtiopäiville, ja sodassa auttais häntä vissillä lukumäärällä ratsumiehiä.
Kohta sen jälkeen vaadittiin Muhamedia sotapalvelukseen, auttamaan kuningas Ferdinandia, tämän piirittäessä Sevillan-kaupunkia. Maurilainen kuningas lähti viidensadan valion ratsastajan kanssa Granadasta, sillä ei kukaan maailmassa osannut paremmin kuin hän ratsastaa ja keihästä hoitaa. Surullista ja nöyristyttävää palveluksen tekoa tämä kumminkin oli, kun heidän piti käyttää miekkaa omia uskolaisiaan vastaan.
Muhamed ansaitsi urhoollisuudellaan tässä mainiossa valloituksessa surullisen mainioisuuden, mutta todellisemman kunnian sen lempeyden kautta jota hän sai kuningas Ferdinandin sodankäynnissä harjoittamaan. Kun, vuonna 1218, mainio Sevillan kaupunki jätettiin Castilian kuninkaan valtaan, palasi Muhamed murheellisena ja karvailla mielin valtakuntaansa. Hän näki tuon turmantuottavan pilven, mikä uhkasi Maurilaisten valtaa, ja lausui tuon mietelmän, jonka hän niin usein hädän ja häiriön aikana lausui: "Kuinka ahdas ja viheliäinen elämämme olisi, ellei toivomme olis niin avara ja lavealle ulottuva."
"Que angosta y miserabile seria nuestra vida, sino fuera tan dilatada y espaciosa nuestra esperanza."
Murheellisen voittajan lähetessä rakastettua Granadaansa, väestö virtasi iloisella malttamattomuudella häntä vastaan, sillä he rakastivat häntä hyväntekijänään. He olivat, hänen urotekoinsa kunniaksi, pystyttäneet voittopatsaita, ja joka paikassa, missä hän retkesi, tervehdettiin häntä riemuhuudolla El Ghalib'iksi eli voittajaksi. Muhamed nyökytti päätänsä kuullessaan tämän nimityksen. "Wa la ghalib ila Allah!" (voittajaa ei ole muuta kuin Jumala!), huudahti hän. Tästä hetkestä alkain käytti hän näitä sanoja valilausenaan. Hän piirustutti ne vaakunaansa ja kaikki hänen jälkeisensä ottivat ne valilauseeksensa.
Nöyristymällä kristittyin ikeen alle oli Muhamed ostanut rauhan; mutta hän tiesi ettei se voinut olla luotettava ja pysyväinen, missä ainekset olivat noin riitaiset ja vihollisuuden syyt noin vanhat ja syvälle juurtuneet. Hän menetteli sentähden tuon vanhan perusjohteen mukaan: "ole aseissa rauhan aikana ja vaatteissa kesällä," ja käytti tullutta rauhaa vahvistaakseen maatansa, täyttääkseen asehuoneensa jälleen ja edistääksensä niitä hyödyllisiä taitoja, jotka tuottavat valtiolle varallisuutta ja todellista voimaa. Hän määräsi palkintoja paraille käsityöläisille ja myönsi heille etuoikeuksia; hän paransi hevosrotua ja edistytti muidenkin hyödyllisten eläinten kasvattamista; hän suosi maanviljelystä, ymmärsi suojelevalla kehoituksella suuresti lisätä maan luonnollista tuottavaisuutta, ja teki kuningaskuntansa ihanat laksot kukoistaviksi kuin puutarhat. Myös edistytti hän silkin viljelystä ja valmistamista, kunnes Granadan kangaspuut tuotteiden kauneudessa ja hienoudessa kävivät edelle Syriankin kangaspuista. Sitten vielä teetti hän vireästi työtä niissä kulta- ja hopea- ja muiden metallien kaivoksissa, joita maassa oli, ja oli ensimmäinen kuningas Granadassa, joka antoi lyödä nimellään varustettuja kulta- ja hopearahoja, jonka ohessa hän myös piti huolen siitä että rahat taitavasti lyötiin.
Tähän aikaan, noin kolmannentoista vuosisadan keskipalkoilla ja heti Sevillan piirityksestä palattuansa, rupesi hän rakentamaan Alhambran loistavaa hovilinnaa; hän itse piti työtä silmällä, ja meni monasti taideniekkain ja työmiesten joukkoon, johtamaan heidän töitänsä.
Vaikka näin loistava töissään ja näin suuri yrityksissään, oli Muhamed kuitenkin hyvin yksinkertainen tavoissaan ja kohtuullinen nautinnoissaan. Hänen pukunsa oli sekä ilman mitään loistoa, että myös niin yksinkertainen, ettei se häntä eroittanut hänen alamaisistaan. Hänen vaimolansa taisi vaan kerskata muutamista harvoista kaunottarista, ja näiden luona kävi hän harvoin, vaikka ne ylläpidettiin suurella komeudella. Hänen puolisonsa olivat etevimpäin ylimysten tyttäriä, ja hän kohteli heitä kuin ystäviä ja ymmärtäväisiä vaimoja, ja mikä vielä enempi on, hän osasi niin laittaa, että ne kohtelivat toisiaan ystävyydellä. Hän kulutti paljon aikaa puutarhoissaan, erittäinkin Alhambran puutarhoissa, jotka hän oli varustanut kasveilla mitä harvinaisimmilla ja kukilla mitä ihanammilla ja lemuisimmilla. Täällä luki hän huvikseen historioita taikka antoi niitä lukea ja kertoa itsellensä; toisinaan työskenteli hän, jouto-aikoina, kolmen poikansa opetuksessa, joille hän oli hakenut taitavimmat ja säädyllisimmät opettajat mitkä löytää taisi.
Niinkuin hän vapaasta tahdosta ja ilman pakotta oli tarjoutunut Ferdinandille vasalliksi, hän myös uskollisena pysyi lupauksessaan, antaen hänelle yhä todisteita mielihartaudestaan ja uskollisuudestaan. Kun tämä kiitetty yksinvaltias vuonna 1254 kuoli Sevillassa, lähetti Muhamed Abu Alahmar valtalähettejä hänen jälkeiselleen Alonzo X: lle surua tästä kuolemantapauksesta valittamaan, ja näiden seurueena oli sata Maurilaista ratsastajaa ylhäisimpään arvoluokkaan kuuluvata, jotka hautausjuhlallisuuksien kestäessä palavilla vahakynttilöillä ympäröitsivät ja seurasivat kuninkaallista ruumista. Tätä suurta kunnioituksen osoitusta uudisti Maurilainen kuningas sitten kaikkena elinaikanaan joka vuosi Ferdinandi Pyhän kuolinpäivänä, jolloin sata Maurilaista ritaria samosi Granadasta Sevillaan, ja kävi istumaan korkean vainajan muistopatsaan ympärille, keskellä komeata tuomiokirkkoa, palavat vahakynttilät kädessä.
Muhamed Abu Alahmar säilytti voimansa ja sieluntarmonsa aina viimeisiin aikoihin asti. Yhdeksännellä kahdeksatta vuodellaan ratsasti hän vielä sotaan, ritaristonsa parahiston kanssa, estämään erästä vihollista karkausta hänen valtakuntaansa. Joukon lähtiessä Granadasta taittoi joku etujoukossa ratsastava päällikkö sattumuksesta keihäänsä portin kaareen. Kuninkaan neuvonantajat tulivat tästä tapauksesta levottomiksi, sanoivat sitä onnettomaksi enteeksi ja pyysivät häntä palaamaan. Heidän rukouksistaan ei ollut apua. Kuningas ei palannut, ja iltapäivällä, sanovat Maurilaiset historioitsijat, kävi ennustus surkealla tavalla toteen. Muhamed sairastui äkisti ja oli pudota hevosen seljästä. Hän laskettiin purilaille Granadaan vietäväksi, mutta hänen tautinsa paheni niin ankarasti, että täytyi pystyttää hänen telttinsä Vegalle. Lääkärit olivat suuresti hädissään, eivätkä tienneet mitä lääkkeitä määräisivät. Muutamain tuntien kuluttua kuoli hän verikohtaukseen ja kovaan suonenvetoon. Castilian prinssi Don Filip, Alonzo X: nnen veli, oli hänen vierellään, hänen kuollessansa. Hänen ruumiinsa palsamoittiin, pantiin hopea-arkkuun ja laskettiin, hänen alamaistensa vilpittömäksi suruksi, jotka itkivät häntä kuin isäänsä, kalliisen marmorihautaan Alhambrassa.
Tällainen oli se valistunut, isänmaallinen ruhtinas, joka perusti Alhambran, jonka nimi vieläkin loistaa sen kauniimmissa ja miellyttävimmissä koristuksissa, ja jonka muisto vaikuttaa tunteita mitä juhlallisimpia niissä, jotka käyvät tällä hänen mainioisuutensa ja kunniansa rapistuneella näyttämöllä. Vaikka hänen vaikutus-alansa oli avara ja hänen ulosmenonsa äärettömät, oli hänen rahastohuoneensa yhtäkaikki aina täynnä, ja tämä näennäinen vastakkaisuus on antanut aiheen siihen maineesen, että hän tunsi noitakonsteja ja tiesi salaisuuden miten ruostuvat metallit ovat kullaksi muutettavat. Joka ajattelee hänen kotielämäänsä, jommoiseksi se nyt on osoitettu, käsittää helposti sen luonnollisen taikakonstin ja mutkattoman alkemian eli kullantekokonstin, joka täytti hänen rahastohuoneensa rikkauksilla.
Yusef Abul Hagig
Alhambran valmistaja
Alhambran päällikön huoneiden alla on se kuninkaallinen moskea, jossa Maurilaiset kuninkaat hiljaisuudessa tekivät hartautensa. Vaikka se on vihitty Katholiseksi kirkoksi, on siinä kumminkin vielä Maurilaisen alkuperän jälkiä; Maurilaiset pylväät kullattuine kapiteelillensa, ja varjostimilla varustettu kalteri naisia varten ovat vielä olemassa, ja Maurilaisten kuninkaiden vaakunat ovat seinillä sekaisin Castilian yksinvaltiaiden vaakunain kanssa.
Tässä pyhässä paikassa kuoli se kuuluisa Yusef Abul Hagig, se jalomielinen ruhtinas, joka päätti Alhambran rakennuksen, ja joka hyveillään ja taitolahjoillaan on ansainnut miltei yhtä suuren kunnian, kuin sen jalo aloittaja. Ilolla vedän esiin pimeydestä, jossa ne ylen kauan ovat haudattuina olleet, näiden kahden ruhtinaan nimet, näiden kadonneesen ja miltei unhotettuun sukuun kuuluneiden, jotka loistossa ja komeudessa vallitsivat Alhambrassa, sillä aikaa kun koko Europa, verraten, oli raakuuteen ja pimeyteen vajonneena.
Yusef Abul Hagig (eli, niinkuin välistä kirjoitetaan, Haris) astui vuonna 1333 Granadan valtaistuimelle, ja hänen luonteensa ja sielun-omaisuutensa olivat semmoiset, että hän puoleensa suovutti kaikkein sydämet, ja pani toivomaan leppeätä ja siunauksesta runsasta hallintoa. Hän oli jalon näköinen, hänen ruumiinvoimansa miehuulliseen kauneuteen yhdistetty; hänen ihonsa oli erinomaisen kaunis, ja hän ylensi, Arabialaisten historioitsijain mukaan, olentonsa arvoisuuden ja majesteetillisyyden siten, että kasvatti partansa tavattoman pitkäksi ja mustasi sitä. Hänellä oli oivallinen muisti, oppi ja tieto, ja vilkas sielu; hän arvattiin aikakautensa suurimmaksi runoilijaksi, ja oli miellyttävä, sievä ja osaava seuraelämässään. Yusefilla oli, niinkuin kaikilla jaloilla sieluilla, paljo rohkeutta; mutta hänen älynsä oli enemmin rauhaan kuin sotaan kehitetty, ja hän oli niissä monissa tiloissa, joissa hänen täytyi aseisin ryhtyä, enimmiten onneton. Hänen lempeä luonteensa ei kieltäytynyt hänen sodallisessakaan elämässään: hän kielsi pois kaiken tarpeettoman julmuuden ja käski säästää kaikkia naisia ja lapsia, iällisiä ja sairaita, ja kaikkia munkkia ja muita, jotka viettivät jumalista ja maailmasta eroitettua elämätä. Kaikkein muiden onnettomain yritystensä muassa lähti hän myöskin, yhdessä Marokkon kuninkaan kanssa, sotaretkelle Castilian ja Portugalin kuninkaita vastaan, mutta voitettiin merkillisessä tappelussa Saladon luona, joka suuri onnettomuus oli vähällä antaa kuolonkolauksen Maurilaisten vallalle Hispaniassa.
Yusef sai tämän tappion jälkeen nauttia pitkällistä sotilakkoa, jolla aikaa hän omisti huolensa alamaistensa opetukselle, sivistykselle ja heidän tapainsa parannukselle. Tätä varten asetti hän kouluja kaikkiin kyliin ja sääsi mutkattoman ja yhtäläisen kasvatustavan; joka kylällä, jossa oli useampi kuin kaksitoista taloa, piti olla moskea; väärinkäytökset ja sopimattomuudet, joita oli ilmaantunut uskonnollisiin juhlamenoihin, kansallisiin juhlallisuuksiin ja yhteisiin huvituksiin, kiellettiin ankarasti pois. Hän piti kaupungin poliisia tarkalla silmällä, pani yövartijoita ja patrulleja käymään, ja piti itse vaarilla kaikkia kaupungin tähdellisiä asioita. Myöskin oli hänen huomionsa luotuna niiden suurten rakennusten päättämiseen, joita hänen esi-isänsä olivat alkuun panneet; ja toisten rakennusten teettämiseen omain luonnosten mukaan. Alhambra, jonka jalo Abu Alahmar oli aloittanut, tehtiin nyt valmiiksi. Yusef rakennutti Oikeuden kauniin portin, joka on Alhambran pääportti, ja jonka hän päätti vuonna 1348. Myös koristutti hän useita pihoja ja saleja palatsissa, niinkuin kirjoitukset seinillä osoittavat, joissa hänen nimensä usein tavataan. Hän lopuksi rakennutti Malagan kauniin Alcazarinkin eli pesälinnan, joka kovaksi onneksi nyt vaan on raunioruho, mutta todenmukaisesti oli sisältä ennen muinoin yhtä ihana ja loistoisa kuin Alhambra.
Ruhtinaan äly painaa luonteensa aikakauteen. Granadan ylimykset jäljittelivät Yusefin pulskeata ja sievää kauneudenmallia, ja täyttivät kohta kaupungin palatseilla, joissa salien lattiat olivat mosaikkia (kivikutousta), seinät ja katot kaunistetut kuvanveisto-teoksilla, kauniisti kullatut ja maalatut taivaan-sinisillä, punaisilla ja muilla loistavilla väreillä, ja tilkoitetut seeteripuulla ja muilla kalliilla puulajeilla, joista kaikista vielä, vuosisatojen kuluttua jälkiä, on kaikessa loistossaan olemassa. Useissa kartanoissa oli kaivoja, jotka syytivät vesisuihkuja, ilman jäähdytykseksi ja viilistyttämiseksi. Myös oli niissä korkeita puisia eli kivisiä tornia, harvinaisilla koristuksilla kaunistettuja ja metalli-laakoilla peitettyjä, jotka välkkyivät auringon paisteessa. Tällainen oli se miellyttävä ja sievistynyt rakennustaidon malli, joka vallitsi tässä osaavassa kansassa, niin että, käyttääkseni erään Arabialaisen historioitsijan kaunista vertausta: "Granada Yusefin aikana oli hopea vaasi, täytetty smaragdeilla ja hyasinteillä."
Pikku tarina osoittanee kyllin tämän aimollisen ruhtinaan ylevämielisyyttä. Se pitkällinen aselepo Saladon tappelun jälkeen läheni loppuansa, ja kaikki Yusefin ahkeroimiset saada sitä pitennetyksi menivät turhaan. Hänen verivihollisensa, Alonzo XI Castiliassa, lähti suuren voiman kanssa sotaan ja piiritti Gibraltaria. Yusef kävi vasten mieltänsä aseisin ja lähetti sotaväkeä kaupungille avuksi, kun hän, huoltensa ylimmillään ollessa, sai tiedon, että hänen peljättävä vihollisensa äkisti oli joutunut ruton uhriksi. Sen sijaan että tässä tilassa olis iloa osoittanut, Yusef muistutti vainajan loistavia omaisuuksia ja suri jalomielisesti. "Ah," sanoi hän, "maailma on menettänyt ruhtinaan, joka oli sen oivallisimpia, ruhtinaan, joka ymmärsi pitää ansion arvossa sekä vihollisissaan että ystävissään."
Yksin Hispanialaisetkin historioitsijat todistavat tämän ruhtinaan jalomielistä luonnetta. Heidän kertomustensa mukaan Maurilaiset ratsumiehet kävivät kuninkaansa tunteesen osallisiksi ja ottivat murhepuvun Alonzon kuoleman johdosta. Yksin nekin jotka olivat Gibraltarissa ja noin ahtaalle saarrettuina, päättivät, kuultuaan vihollisen kuninkaan kuoleman, olla karkausta kristittyin päälle tekemättä. Sinä päivänä, jona leiri lähti matkaan ja sotajoukko samosi pois, Alonzon ruumis muassa, tuli suuria laumoja Maurilaisia Gibraltarista, jotka äänettömässä murheessa katselivat surusaattoa. Saman kunnioituksen vainajalle osoittivat kaikki Maurilaiset sotapäälliköt rajoilla; he antoisat saattokunnan, joka kuljetti kristityn kuninkaan ruumista Gibraltarista Sevillaan, rauhassa jatkaa matkaansa.
Yusef ei elänyt kauan näin jalomielisesti itkemänsä vihollisen jälkeen. Vuonna 1351, kun hän Alhambran kuninkaallisessa moskeassa teki rukoustaan, hyökkäsi mielipuoli ihminen takaa hänen päällensä ja syöksi puukon hänen kylkeensä. Kuninkaan huuto saatti vahdit ja hoviherrat hänen avuksensa. He tapasivat hänet veressään rypevänä ja vavahtelevana. Hän kannettiin kuninkaallisiin huoneisiin, mutta kuoli heti. Murhaaja hakattiin kappaleiksi ja poltettiin julkisesti, vimmastuneelle väestölle mielennouteeksi.
Kuninkaan ruumis pantiin kalliisen hautapatsaasen valkoisesta marmorista, ja pitkä hautakirjoitus kultaisilla kirjaimilla, sinisellä pohjalla, ikuustutti hänen muistoansa: "Tässä lepää kuningas ja marttyyri, loistavaa sukua, jalo, oppinut ja siveellinen; kuuluisa kauneudestaan ja lauhkeista tavoistaan; jonka hyvyyttä, säveyttä ja hyväntekeväisyyttä ylistettiin koko Granadan kuningaskunnassa; suuri ruhtinas, mainio sotapäällikkö, Mahomettilaisten terävä miekka, väkevä lipunkantaja mahtavimpain yksinvaltiaiden joukossa" y.m.
Moskea, jossa kerta Yusefin kuolemahuuto kajahti, on vielä olemassa; mutta muistopatsas, johonka hänen hyveensä olivat piirretyt, on ammoin kadonnut. Hänen nimensä on kirjoitettuna Alhambran koristeissa ja hänen muistonsa on ainian elävä yhdessä tämän loistavan rakennuksen kanssa, jonka kaunistaminen oli hänen uljuutensa ja kunniansa.