Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut

Kolmas luku

No hyvä, minä sain herätessäni aika aamusaarnan vanhalta fröökynä Watsonilta, hänen nähdessään missä siivossa vaatteeni olit. Mutta leskirouva ei rähissyt rahtuakaan, vaan hieroskeli nuttuja hyppysissään ja koki saada niistä lähtemään kurat ja savet, ja hän näytti vain olevan kovasti pahoillaan, niin että minä päätin olla hälle mieliksi jonkun aikaa, jos suinkin voisin. Sitten vei minut fröökynä Watson nurkkakamariinsa ja rupes totta maarian rukoilemaan puolestani, mutt' en minä huomannut siitä mitään parannusta lähtevän. Ja hän tahtoi, että minun mukamas piti itsekkin rukoilla joka päivä, ja kaikki mitä pyytäisin, niin saisin, kun saisinkin. Mutta siinä ei kerrassaankaan ollut mitään perää. Kerran esimerkiksi sain minä rukoilemattanikin ongensiiman, vaan en mitään koukkua. Ja mitä minä tein paljaalla siimalla? Koetteeksi rukoilin nyt pari kolme kertaa, mutta mitään koukkuja vain ei tullut. Kyllästyneenä pyysin viimein fröökynä Watsonin koettaa, mutta hän vain haukkui minua pöllöksi. Mitään oikeaa syytä hän ei tiennyt sanoa, ja minä en liioin saanut siitä tolkkua.

No, niinpä eräänä päivänä tallustin itsekseni metsään, miettiäkseni oikein rauhassa tuota rukousasiaa. Minä tuumasin että, jos ihmisparka ainoastaan rukoilemalla voi saada mitä pyytää, niin miks'ei sitten unilukkari Winn saanut takasin niitä rahoja, mitkä hän tuonaan oli menettänyt sianliha-kaupassa. Miks'ei leskirouva Douglas saanut takasin hopeista nuuskarasiaansa, joka varastettiin? Miks'ei fröökynä Watson ruvennut lihomaan? Hm, ajattelin siinä itsekseni, siinä ei mahda olla niin mitäkään perää. Ja niin menin kotiin ja kerroin huoleni rouvalle, mutta hän vain sanoi, että mukamas rukoilemalla ei saa muuta kuin "hengellisiä lahjoja." Se oli sulaa latinaa mulle, mutta hän selitti mitä hän meinasi sitten – minun mukamas vain piti autella muita ihmisiä ja puuhata heidän hyväkseen tarmoni takaa ja alinomaa vain ajatella heitä enkä koskaan itseäni. No, niihinhän nyt kuului fröökynä Watsonkin. Minä menin jälleen metsään ja mietin uudestaan asiaa. Mutta enpä kuolemaksenikaan voinut saada päähäni, että siit' olis ollut mitään hyötyä – muuta kuin kaikille noille muille ihmisille – , ja loppu lorusta oli se, että minä annoin palttua kaikille mokomille puuhille. Menköön asiat menoaan, tuumasin.

Toisinaan kun olin kahden kesken leskirouvan kanssa, kertoi hän mulle "Kaitselmuksesta" niin makeasti, ett' oikein vesi herahti suuhun mokomalle vaivaselle kuin minä; mutta jo seuraavana päivänä saattoi tapahtua, että fröökynä Watson pääsi jatkamaan saarnaa, ja silloin minun käsittääkseni hän paistoi aivan pilalle toisen taikinan. Viimein tulin minä siihen käsitykseen, että mahtoi löytyä kaks "Kaitselmusta" ja että ihmisparka kyllä voi tulla toimeen leskirouvan Kaitselmuksen kanssa, mutta – tuumasin mä – Jumal'auttakoon sitä raukkaa, johon fröökynä Watsonin Kaitselmus iskee kyntensä. Minä puolestani päätin liittyä leskirouvan Kaitselmukseen, jos se minusta huolis, vaikka minä totta tosiaan en ymmärtänyt, mitä hyötyä sillä olis mokomasta oppimattomasta lurjuksesta kuin minä.

Siit' oli nyt jo toista vuotta kuin isä ukkoa oli näkynyt, ja s'oli hyvä juttu se. Totta puhuakseni en olis tahtonut tavata häntä eläissäni enää. Hän vain alinomaa löylytti minua, joll'ei ollut siksi liian päissään, ja enimmäkseen karkasin minä metsään hänen ollessaan kylässä. Mutta juur siihen aikaan sanoivat nyt, että hän mukamas oli löydetty hukkuneena joesta, noin kakstoista virstaa yläpuolella kylää. Ainakin luulivat sitä löydettyä raatoa isä ukoksi, sillä se oli yhtä iso kuin hän ja puettuna repaleisiin, sanoivat, ja sill'oli myös erinomattain pitkät hiukset – aivan kuin ukolla – mutta s'oli ollut niin kauvan vedessä, ett'ei sitä enää voinut tuntea muuten. Sanoivat sen maanneen selällään vedessä, ja se laahattiin siitä ylös ja haudattiin maahan. Mutta minä olin yhtä kaikki vähän levoton, sillä tulimpa ajatelleeksi yhtä asiaa. Tiesin, näettekös, varsin hyvin, että hukkunut mies ei viru vedessä selällään, vaan päin vastoin naama alaspäin. Siitäpä nyt arvelin, ett'ei löydetty raato ollutkaan isä ukko, vaan joku akka-ihminen miesvaatteissa. Siitä se levoton mieleni sitten. Luulin, kun luulinkin, ukko retkaleen jonakin päivänä pujahtavan näkyviin taas, vaikka toivoin hänen menneen matkaansa iäksi.

No, me pojat, me oltiin rosvosilla silloin tällöin noin kuukauden ajan, mutta sitten otin minä puolestani apskeetin Liittokunnasta. Ja sen saman tekivät pait sitä kaikki muutkin. Me ei oltu ryövätty mitään; oltiin vain ryöväävinään. Me ruukattiin rynnätä ulos metsästä huutaen ja hoilaten, sikolaumain ja akkaväen kimppuun – jotka ajoivat puutarhatavaroitaan torille – mutta mitään pahaa emme koskaan niille tehneet. Tom Sawyer kutsui sikoja ratsujoukoiksi ja nauriita ja perunoita kultapalloiksi ja jalokiviksi, ja me mentiin luolaamme ja kerskattiin siellä urostöistämme ja laskettiin montako ihmistä olimme surmanneet ja merkinneet orjanmerkillä. Mutta minun mielestäni koko tuo peli jo oli jonijoutavaa. Kerran lähetti Tom pienen pojan kiertelemään pitkin kylää, kädessä sammunut kekäle, jota hän sanoi "arpakapulaksi" (joka oli Liittokunnan merkki kokoontumaan), ja sitten Tom sanoi, että hänen vakojansa mukamas olit ilmottaneet, että seuraavana päivänä iso joukko Espanjan kauppamiehiä ja upporikkaita Arapialaisia asettuis leiriin siihen ja siihen solaan kahdella sadalla elehvantilla ja kuudella sadalla kameelilla ja vähintäinkin tuhannella "kuorma-aasilla", joilla mukamas kullakin olis selässä säkillinen timantteja ja jalokiviä, ja koko sillä joukkokunnalla olis "henkivartiona", kuten hän sanoi, ainoastaan neljäsataa sotamiestä; ja sitten piti meidän vain asettua väijyksiin ja tappaa koko matkue ja ryövätä kaikki nuo aarteet. Hän käski meidän hioa miekat ja kiillottaa pyssynpiiput ja olla valmiina. Hän ei milloinkaan saattanut hätyyttää edes viattominta nauriskuormaa ilman että mukamas miekat ja pyssyt oli kiillotettu oikein hyvään reilaan, kuten hän sanoi; mutta nämä aseet oli vain päreitä ja luudanvarsia; ja vaikka niitä olis hangannut, kiillotellut tuomiopäivään asti, niin niistä tietysti ei sen kummempaa tullut. No, minä en tosin uskonut, että me jaksettais ruhjota niin suurta joukkoa kuin nuo Espanjalaiset ja Arapialaiset olit, mutta tahdoinpa mielelläni nähdä kamelit ja elehvantit, ja niinpä meninkin ens lauantaina toisten kanssa väijyksiin; ja kun Tom antoi merkin, niin rynnättiin me ulos metsästä mäkeä alaspäin huutaen ja hoilaten. Mutta ei siell'ollut mitään Espanjalaisia eikä Arapialaisia ollenkaan, eikä liioin mitään kameeleja eikä elehvantteja. Mitä vielä! Siell'ei ollut yhtään sorkkaa muita kuin ensimmäisen luokan kakarat sunnuntaikoulusta; ne oli huviretkellä opettajattarensa kanssa. No, me hyökättiin niiden päälle ja ajoimme koko parven solatietä ylöspäin; mutta ryöstöksi emme saaneet heiltä muuta kuin vähän piparkakkuja ja sylttipurkin. Ben Rogers sai kynsiinsä nuken ja John Harper virsikirjan; mutta sitten tuli seilaten kimppuumme opettajatar sateenvarjoineen hirveällä rähinällä, ja me heitettiin siihen koko saaliimme ja pötkittiin käpälämäkeen joka mies. Min'en nähnyt muruakaan mistään jalokivistä, ja sen sanoinkin Tom Sawyerille vasten naamaa. Mutta hän ei ollut milläänkään, vaan väitti sittenkin niitä siinä löytyvän mukamas; ja kameelitkin ja elehvantit ja kaikki tyyni siinä olit, sanoi hän. Minä kysyin, miks'emme niitä sitten nähneet. Silloin hän sanoi, että joll'en minä olis niin hirveän oppimaton ja jos olisin lukenut erään kirjan "Don Kiksotista", niin mä mukamas ymmärtäisin kysymättä. Täss'oli vain noituutta, sanoi hän. Siinä oli kyllä sadottain sotamiehiä mukamas ja elehvantteja ja kameeleja ja aarteita ja niin poispäin, mutta meillä oli vihamiehiä, joita hän nimitti noitureiksi, ja ne pedot olit muuttaneet kaikki tyyni sunnuntaikoulun kakaroiksi. No, se menee mukiinsa, sanoin minä, "mutta karataan sitte noiden noiturein kimppuun ja annetaan niille selkään aika lailla." Silloin sanoi Tom minua taas pöllöpääksi.

"Hä?" sanoi hän. "Etkö sinä, senkin tolvana, ymmärrä, että noiturit loihtuisivat kokoon ison lauman koirankuonolaisia, jotka tuossa paikassa ruhjoisit meidät mäsäksi. Ne on pitkiä ja paksuja kuin kellotapulit."

"No mutta", sanoin minä, "jos nyt mekin hankitaan joukko koirankuonolaisia auttamaan meitä ja antamaan noille muille vasten naamaa? Miten silloin käy?"

"Mistäs sinä ne hankit, sinä?"

"Niin, en minä tie. Mistä sitten he niitä hankkivat?"

"Hätäkös heillä? He vain hierovat hankaavat vanhaa messinkilamppua tai rautarengasta, ja paikalla koirankuonolaiset tulla tomahuttaa jyrinällä ja salamalla, ja mitä ikinä niiden käsketään tehdä, sen ne heti tekevät. Ne voisivat kuni tuulessa temmata kirkontornin maasta juurineen päivineen ja sivaltaa sillä jotakin kansakouluntarkastajaa tai ketä hyvänsä pitkin korvia."

"Kuka panee heidät elämöimään sillä viisin?"

"Hä? Tietysti se, joka kihnuttaa lamppua tai rengasta. Ne palvelevat sitä, joka kihnuttaa lamppua tai rengasta, ja tekevät mutisematta mitä hän käskee. Jos hän käskee heidän tekaista ison linnan paljaista timantti-tiilistä ja täynnään paukkukummia tai mitä tahansa taikkapa lennättää paikalle Kiinan keisarin tyttären aviosiipaksi jollekkin, niin tuossa paikassa täytyy heidän se toimittaa – ja vieläpä ennen auringonnousua ens' aamuna. Ja päälle päätteeksi! – heidän täytyy tanssittaa tuota linnaa ympär maan ja mantereen, miten ikinä mielitään. Ymmärrätkös?"

"Vai niin", sanoin minä, "mutta minun mielestäni nuo koirankuonolaiset ovat aika pässinpäitä, kun eivät pidä linnoja hyvänään itse, vaan antavat niiden mennä tuolla viisin. Jos minä olisin koirankuonolainen, niin totta maarian saatais minua odottaa ennenkun tottelisin vain sentähden, että hangataan vanhaa messinkilamppua."

"Mitä lörpötätkään sinä, Huck Finn! Etkö käsitä sitä, että sinun täytyis tulla kun sitä hangataan; siin'ei auttais mutiseminen."

"Hoo? Vai niin? Kun olisin pitkä ja paksu kuin kellotapuli? Hyvä! Entäpä tulisinkin; mutta minä panen pääni panttiin, että lampunkihnuttaja minut nähdessään korjais luunsa ja hiipis pitäjän korkeimpaan puuhun kuin pelästynyt orava."

"Ääh! Eihän koira vieköön maksa vaivaa puhua sinun kanssas, Huck.

Sin'et ymmärrä tämän taivaallista – pölkkypää!"

No, minä mietiskelin noita asioita pari päivää umpeensa, ja sitten tuumasin, että kelpaisihan ainakin koettaa. Sain kynsiini vanhan messinkilampun ja rautarenkaan ja menin metsään ja istuin työhön. Minä hankasin ja hankasin niin, että hiki pihkui pitkin ruumistani, ja rukoilin koirankuonolaisia joutumaan; saisivat heti rakentaa mulle linnan, mutta sen aioin minä myydä. Mutta s'oli turhaa työtä. En nähnyt heistä hännänpäätäkään. Ja niinpä viimein pisti päähäni, että koko juttu ei mahtanut olla muuta kuin Tom Sawyerin tavallisia hullutuksia. Olihan kyllä mahdollista, että hän itse luotti noihin elehvantteihin ja Arapialaisiin; mutta minä vähästä puolestani ajattelen toisin. Joll'ei kaikki merkit petä, niin olit ne sunnuntaikoulun kakaroita.

Neljäs luku

No, sillä viisin kului kolme neljä kuukautta, ja jo oli kappaleen matkaa talvesta tallusteltu. Min'olin käynyt koulua melkein kaiken aikaa ja osasin tavata ja lukea, jopa kirjottaakkin jo hiukkasen; osasimpa kertaustaulustakin tähän asti: "kuus kertaa seitsemän on kolmekymmentäviis", ja pitemmälle en, jumala paratkoon, taida päästäkkään tässä elämässä, vaikka eläisin tuomiopäivään asti. Luvunlaskussa en, totta puhuakseni, juur koskaan ole ollut mikään erityinen mestari.

Ens'alussa minä vihasin koko koulua, mutta miten olikaan, rupes sekin touhu vähitellen vetelemään. Joka kerta kuin siihen kyllästyin, jäin minä kotiin – sairaana mukamas – , ja seuraavana päivänä sain sitten selkääni opettajalta, ja se teki mulle hyvää ja reipastutti minua. Niin että mitä kauvemmin kävin koulua, sitä hauskemmalta se tuntui. Rupesin myöskin tottumaan leskirouvan äksiisiin, eikä ne enää nalkuttaneetkaan alinomaa niin hirveästi kuin ens'alussa. Tosin minua vähän hävetti, kun aina tolla viisin piti asua seinäin sisässä ja maata sängyssä kuin mikäkin prinsessa; mutta ennen pahinta pakkasta ruukkasin silloin tällöin karata öisin tieheni ja mennä metsään makaamaan, ja se ikäänkuin minua virkisti taas. Enimmän minä tietysti tykkäsin siitä entisestä elämästä, mutta rupeshan vähitellen menemään mukiinsa tämä uusikin. Rouva sanoi, että minä mukamas "edistyin" hitaasti ja varmasti ja ett'ei hänen enää tarvinnut minua hävetä.

Eräänä aamuna sattui niin hullusti, että minä kaasin suolasalkkarin pöydässä, joka, niinkuin tunnettu on, tietää jotakin pahaa. Minä noppasin hyppysilläni siitä muutaman jyväsen heittääkseni ne olkapääni yli, joka, kuten tietänette, on ainoa keino uhkaavan onnettomuuden torjumiseksi; mutta fröökynä Watson lensi päälleni kuin kotka ja esti minua sitä tekemästä. Hän tiuskasi: "Pois sormet, Huckleberry – joka paikassa sinä tohrit." Leskirouva puhui kyllä pari sanaa puolestani, mutt' eihän se saattais torjua onnettomuutta; sen tiesin varsin hyvin. Aamiaisen jälkeen menin ulos, pelko ja pöyristys rinnassani ja mietiskellen, milloin se kova onni tulis ja mitä laatua se olis. Löytyyhän tosin keinoja muutamain onnettomuuksien torjumiseksi, mutta tämä ei ollut sitä sorttia; ja niinpä siin'ei ollut muu neuvona kuin heittää kaikki hiiteen ja antaa asian mennä menoansa.

Minä nahjustin puutarhan läpi ja astuin sitten jalkaporrasta myöten sen korkean aidan yli. Siell'oli tuuman paksulta uutta lunta maassa, ja siinä näin ihmisen jäljet. Joku oli tullut kivilouhoksesta ja seisonut hetken aikaa jalkaporrasten luona ja sitten kulkenut eteenpäin pitkin aitaa. Se oli mielestäni merkillistä, ett'ei hän tullut sisään, seisottuaan tuolla viisin. Mitä hittoa olikaan hällä mielessä? Tuumasin seurata jälkiä, mutta kyykistyin ensiks' alas katsellakseni niitä oikein tarkasti. Ensinnä en hoksannut mitään, mutta sitten hoksasin. Vasemmassa saappaankorossa oli isoista nauloista lyöty risti, jolla torjutaan paholaista ja noituutta.

Paikalla juoksin minä mäkeä alas minkä jaloista lähti. Katsahin taakseni tuon tuostakin, vaan en nähnyt ketään. Eikä aikaakaan ennenkun olin laamanni Thatcherin luona. Hän sanoi:

"Hyvänen aika, poikaseni, kuinka sin'olet hengästynyt. Tahdotko sinä rahaa?"

"En", sanoin mä, "onko mulla mitään saamista nyt?"

"On, on kyllä, eilen illalla tuli puolen vuoden korot.

Sataviisikymmentä dollaria ja vähän päälle. Kokonainen rikkaus sinulle.

Paras on että annat minun panna ne kasvulle niinkuin ne kuusituhatta.

Jos itse saat ne haltuus, niin sinä vain hukkaat ne hulluuksiin."

"Ei, ei, hyvä laamanni", sanoin mä, "minä en aio niitä hukata. En tahdo nähdä niistä nenän vertaakaan. Eikö laamanni olis niin hyvä ja pitäis ne kaikki tyyni. Min' annan ne Teille lahjaksi joka pennin."

Hän tuijotti minuun kovin hämmästyneenä, ikääskuin mukamas olisin ollut vähän väärä päästäni. Sitten hän sanoi:

"Mitä Herran tähden sinä tarkotat, poika?"

"Älkää sitä multa kysykö, laamanni kulta. Pitäkää ne nyt hyvänänne vain, armosta."

"No, mutta mitä tämä tietää? Nyt mahtaa olla hullusti?"

"Pitäkää ne nyt vain, hyvä laamanni", sanoin mä taas, "ja älkää kysykö multa enään – niin pääsen minä valehtelemasta."

Hän näkyi mietiskelevän hetkisen, ja sitten hän sanoi:

"Ohoo-o, vai niin. Luulempa ymmärtäväni. Hm, hm. Sinä kai tahdot luovuttaa minulle koko omaisuutesi – eikä antaa. Jaha, aivan niin. Se käy laatuun se, aivan oikein."

Sitten kirjotti hän jotakin paperipalalle, luki sen pariin kertaan ja naurahti vähän itsekseen ja sanoi sitten:

"Kas tuossa – siinä seisoo: 'varovaisuuden tähden ja korvausta vastaan'. Se merkitsee, että minä olen sen sulta vastaanottanut ja maksanut sulle siitä. Tässä saat yhden dollarin. Pane nyt nimes tuohon alle."

Sen tein ja pötkin sitten tieheni.

Jimillä, fröökynä Watsonin neekerillä, oli nyrkin kokoinen karvapallo, joka oli löydetty härän mahasta, ja sillä ruukkasi hän noitua. Hän sanoi sen sisässä haltian asustavan, ja se mukamas tiesi vähän kutakin. No, illalla menin Jimin luo ja kerroin hänelle, että isä ukko oli tullut tienoon taas ja ett'olin nähnyt hänen jälkensä lumessa. Nyt tahdoin tietää koko asian: mitä hänell' oli täällä tekemistä? Ja kauanko hän aikoi täällä viipyä? Jim otti framille karvapallonsa ja mumisi sille jotakin, ja sitten hän kohotti sitä ylöspäin ja pudotti sen sitten lattiaan. Se vyöryi siinä noin pari tuumaa. Jim teki saman tempun vielä pari kertaa uudestaan, mutta sen kummempaa siitä ei tullut. Nyt hän pani polvilleen maahan, kallisti korvansa pallon päälle ja kuunteli. Mutta se ei hiiskahtanut sanaakaan; se ei ollut puhetuulella nyt, sanoi Jim. Toisinaan se näetkös, sanoi hän, oli ikääskuin vähän pahankurinen eikä ottanut puhuakseen, joll'ei antanut sille rahaa. Sanoin, että mulla oli vanha väärä viidenkolmatta pennin lantti, jok'ei enää kelvannut, koska näet kulutuksen tähden messinki paistoi vähän hopean läpi ja se tuntui rasvaiselta sormissa, niin että kuka hyvänsä voi tuntea sitä väärennetyksi. (En huolinut sanoa mitään dollarista, jonka laamanni oli mulle antanut). Sanoin, että s'oli joteskin huono raha, mutta kenties se menis mukiinsa karvapallolle, joka ehkä ei kykenis erottamaan väärää rahaa oikeasta. Jim haisteli sitä, pureskeli sitä ja hieroskeli sitä hetken aikaa, ja sitten hän sanoi laittavansa niin, että karvapallo kyllä ottais sen vastaan oikeana. Hän sanoi aikovansa halkaista raa'an perunan ja panna lantin sinne sisään yhdeksi yöksi, niin tulevana aamuna messinkiä ei näkyiskään enää eikä tuntuis mitään rasvaa rahassa; joka ihminen kylässä ottais sen heti paikalla vastaan oikeasta, saati sitten karvapallo. Ja minä tiesinkin, että tuo temppu oli hyvä, mutt'olin sen unohtanut.

No, Jim pisti nyt lantin karvapallonsa alle ja kyykistyi taas polvilleen kuuntelemaan. Ja tällä kertaa oli pallo paremmalla tuulella. Jim sanoi sen povaavan mulle vaikka mitä. No, anna tulla sitten, sanoin mä. Ja karvapallo nyt kertomaan Jimille ja Jim mulle. Hän puheli tällä viisin:

* * * * *

"Isä ukkos ei tiiä mitä hänen tulloo tehä. Milloin hän aikoo reissata pois, milloin hän meinaa jäärä tänne. Paras konsti on, ett'ei oo millänskään, vaan antaa ukko rukan funteerata itte. Ihmisrukass'on kaks enkeliä, ku' tappelee siitä. Toinen on valkia justiin kuin lumi ja toinen on musta kuin musta sika. Se valkia se saa ihmisrukan olemaan siivosti vähän aikaa, mutt' sitten tulee se musta sika röhkien ja tonkii kaikki tyyni mullin mallin taas. Ei kukaan tiiä, kumpiko niistä viimein voittaa. Mutta sinun laitas on aika hyvin, Huck. Välistä käy sun nolosti elämässäs, ja välistä oot sä kippee, mutt' joka kerta tuut friskiks' taas, ja välistä on sulla on perhanan lysti. Semmosta on elämä. Kaks tyttöä tulloo tappelemaan sinusta elämässäs; toisell'on vaalia tukka, toisella musta. Toinen on rikas, toinen köyhä. Ens' sinä nait sen köyhän tytön, sitte yks kaks sen rikkaan tytön. Sinun pittää pysyä poissa juoksevasta veestä ja muista vaaroista niin paljo ku voit, mutta kaikkein luultavint' on että sinä jou'ut hirteen."

Mutta kun sytytin kynttiläni ja menin huoneeseeni sinä iltana, niin istui siellä isä ukko eikä kukaan muu.

Viides luku

Olin pannut oven salpaan. Sitten käännyin, ja siinä hän oli. Minä olin häntä aina pelännyt, sillä hän ruukkasi minua hirveästi löylyttää. Luulin häntä nytkin pelkääväni, mutta pianpa äkkäsin ett'en sanottavasti pelännytkään. Niin, kyllähän ensimmältä säpsähin kelpo lailla – hänet nähdessäni niin äkkipikaa; mutta sittenpä heti jo tunsin rintani rotenevan.

Hällä lie ollut noin viiskymmentä vuotta niskoillaan, mutta hän näytti sittenkin vanhemmalta. Hänen tukkansa oli tavattoman pitkä ja takkuinen ja rasvainen ja riippui alaspäin pitkin naamaa, niin että silmät kiilsivät läpi kuin tulinen tiikeri pensaasta. Hiusten väri ei kuitenkaan ollut harmaa, vaan pikimusta; ja pitkä parta oli samaa sorttia. Itse naama oli aivan valkea, vaikka sit'ei paljo näkynyt; mutta se ei ollut valkea kuin muiden ihmisten, vaan pöyristyttävän, kamalan valkea ja limainen, melkein kuin kalan maha. Ja hänen vaatteensa sitten! – tietysti ei mitään muuta kuin repaleita. Hän piti, siinä istuessaan, toista jalkaa toisella polvellaan, ja saapas siinä jalassa oli pahanlaisesti rikki, niin että kaksi varvasta pisti ulos, ja niitä hän aina tavantakaa koukisteli. Hänen hattunsa makasi lattialla, vanha musta vilttihattu, jonka koppa oli survottu sisäänpäin kuin kastrullin kansi.

No, minä seisoin siinä ja tuijotin häneen, ja hän istui mulkoillen minuun ja kallistellen tuoliaan taakseppäin seinää vasten. Panin kynttilän pöydälle ja samassa näin, että ikkuna oli auki. Hän oli siis kavunnut sisään verandan katolta. Nyt katsoa tirkisteli hän tukkapensaansa läpi minua hyvän aikaa. Mutta sanoi sitten yhtäkkiä:

"Muhkeat nutut nuo – jumal'avita! Mukamas oot helkkarinkin heijari nyt, sinä?"

"Kukaties, kukaties en", sanon siihen.

"Vai rupeet sinä leksottelemaan? häpeehän toki!" sanoo hän. "Ja tuommonen keikariko sinust' on tullut siitä kun tavattiin? Mutta kyllä mä tässä sinut koukistan, ennenkun pääset kynsistäni. Ja oothan, saakeli soikoon, saanut maisterin vikaa; osaat lukea ja kirjottaa, kuinkas muuten! Ja nyt sinä tietysti oot mahtavampi kuin isäs, senkin nulikka, koska min'en sit' osaa. Mutta kyllä minä sulle annan, minä! Kuka käski sinun ruveta mokomiin riivatun hulluuksiin? Hä? kuka anto sulle luvan, junkkari?"

"Leskirouva. Hän pani minut kouluun."

"Leskirouva? Vai niin. Ja kuka p – le käski leskirouvan pistää nenäänsä toisten asioihin?"

"Ei tietenkään kukaan."

"Kyllä minä hänet koulutan, minä. Ja sinä, sinä annat palttua koululle, kuuletkos? Vai niin! Vai narrataan täällä toisten lapsia niskottelemaan isäänsä vastaan? Kyllä mä heiät opetan. Varo sinä vain kinttujas tuosta koulusta, lurjus, sanon mä. Äitis ei osannut lukea eläissään, saatikka kirjottaa. Ei kukaan koko suvussa ole sit' eläissään osannut. Minä en osaa lukea, enkä liion kirjottaa. Ja sinä roikale, sinä pöyhkeilet tässä nenäni alla tuolla tavoin. Min'en sitä kärsi – kuuletkos? No, annas tulla nyt vähäsen viisauttas. Lue mulle jotain."

Aukasin siinä muutaman kirjan ja luin jotakin kenraali Washingtonista ja sodasta. Mutta niukan minuutin ajan luettuani, sivalsi hän kirjan kädestäni ja viskas sen vihaisesti seinään, sanoen:

"Kas petoa vain! Osaatpa, piru vieköön, lukea. Enhän sitä oikein uskonut, siinä kehuessas. Mutta kuules nyt! Siitä pitää tulla loppu, tuosta röyhkeyestä. Min'en sitä kärsi. Kyllä minä piän sua silmällä, maisteri; ja älä enää kertaakaan kiertele tuon koulun tienoilla, jos selkäs syhyy. Muista se! Saas nähä vain, etkö tule jumalisekskin vielä, sinä hunsvotti! Onko koskaan nähty mokomaa poika retkaletta!"

Hän sai kynsiinsä erään sinisen ja keltaisen taulun, johon oli kuvattu muutamia lehmiä ja paimenpoika.

"Mitä tämä tietää?" ärjähti hän.

"Antoivathan sen mulle lahjaks koulusta, kun oon osannut läksyni hyvin."

Hän repi sen rikki ja sanoi:

"Minä sull' annan jotain lahjaks, minä myös; annan sulle selkäsaunan, että tuntuu."

Sitten hän istui siinä taas hetken aikaa mumisten ja manaten itsekseen ja alkoi taas uudestaan:

"Eläthän jumaliste herroiksi, sinä. Kas teikaria vain! Oikein sänkykin pitää olla, täkkineen lakanoineen päivineen; ja peili, kuinkas muuten; ja matto lattialla – ja isäs, hän saa, kun saakin, maata sikojen parissa parkkihuoneen seinustalla. Onko koskaan nähty mokomaa lasta? Mutta kyllä minä väännän tuon ylpey'en hampaan ikenistäs, junkkari, tie se! Ja – uskoisko sen? Sanovat sun rikkaakskin. Hä? Hyvä herra. Miten on sen asian laita?"

"S'on valetta."

"Älä möksöttele – muista kelle vastaat siinä. Olen nyt ollut kaks päivää täällä enkä, jumal'avita, kuullut puhuttavan muusta kuin sinun rikkau'estas. Ja tuolla jokivarsilla kierteli sama juttu. Senpätähden juuri tulin tänne. Nyt sinä laitat mulle nuo rahat huomispäivänä. Minä ne tarvitsen. Ymmärrätkös?"

"Mull'ei ole mitään rahoja."

"Sinä valehtelet. Tuo laamanni Thatcher niitä tallentaa. Sinä otat ne häneltä pois ja laitat ne minun haltuuni. Ymmärrätkös? Minä ne tarvitsen."

"Mulla ei ole mitään rahoja, sanon mä. Kysykää laamanni Thatcherilta.

Hän tietää asian."

"No, hyvä. Kyllähän hältä kysyn, ja kun minä sanon: 'maksa pois!' niin on laki luettu. Tie se. Mutta paljoko sull'on taskussas? Anna tänne joka Penni. Minä tarvitsen."

"Mull'ei ole muuta kuin yks dollari, ja minä tarvitsisin – "

"Sinä tarvitsisit?! Mitä pirua se tähän kuuluu?! Anna tänne se heti."

Hän otti sen ja puri siihen, koetellakseen oliko se oikea, ja sitten hän sanoi menevänsä kylään saadakseen kunnon ryypyn; hän mukamas ei ollut saanut tippaakaan koko päivänä. Päästyään verandankatolle, pisti hän päänsä sisään vielä ja haukkua kirosi minun ylpeyttäni ja röyhkeyttäni; ja kun jo luulin hänen menneen, tuli hän takasin ja pisti päänsä sisään ikkunasta vieläkin ja sanoi, että minun piti pysyä kaukana koulusta siks' että hän piti mua silmällä ja löylyttäis minut pahanpäiväiseksi, jos pistäisin nenäni sinneppäinkään.

Seuraavana päivänä oli hän päissään ja menikin laamanni Thatcherin tykö ja kirosi ja piti hirveää elämää saadakseen nuo rahat, mutta niitäpä vain ei lähtenyt, ja silloin hän kauheasti manaten uhkasi haastaa laamannin käräjiin.

Laamanni ja leskirouva toimittivat semmoisen supliikin, että oikeus ottais minut isä ukolta pois ja panis jommankumman heistä minulle holhojaksi. Mutta sinne oli vastikään tullut muuan uusi tuomari, joka ei tuntenut ukkoa; ja hän sanoi, ett'ei laki mukamas sais sekaantua tähän asiaan eikä erottaa lapsia vanhemmista, kun ei ollut pakkoa. Ja niinpä täytyi laamannin ja leskirouvan luopua koko jutusta.

Siitäkös ukko vaarille niin sanomaton ilo, ett'ei hän enää tahtonut pysyä pöksyissään. Hän mahtaili kuin pohatta ja sanoi pieksevänsä nahat selästäni, jos en hankkis hälle rahaa. Minun täytyi lainata kolme dollaria laamanni Thatcherilta, ja isä ukko otti ne ja meni ja joi itsens sikahumalaan. Ja siinä tällingissä hoiperteli hän sitten pitkin kylää huutaen ja ulvoen kuin hullu; ja päälle päätteeks sai hän kynsiinsä vanhan läkkipannun, jota hän rumputti ja rämisytti kuin piru olis irti päässyt. Puolyön aikana tuli viimein poliisi ja pisti hänet putkaan; ja seuraavana päivänä tuomitsivat ne hänet juopumuksesta ja metelistä koko viikoksi vankeuteen. Mutta hän, hän ei ollut milläänkään; sanoi vain maksavansa kaikki tyyni poika peevelilleen.

Kun hän viimein pääsi sieltä lukkojen takaa, sanoi se uusi tuomari tahtovansa tehdä hänestä ihmistä. Hän otti hänet omaan kotiinsa ja puki hänen päälleen oikeat vaatteet ja antoi hänen syödä aamiaista ja päivällistä ja illallista samassa pöydässä kuin hän itse ja rouvansa ja fiinit fröökynänsä ja piti häntä ikäänkuin omana poikanaan, niin sanoakseni. Ja illallisen perästä otti tuo suunnattoman siivo tuomari puhuakseen hälle raittiudesta ja kohtuudesta ja jumala ties mistä, kunnes ukko rahjus mukamas rupes poraamaan ja sanoi olleensa viheliäinen raato ja vaivanen syntinen ihminen; mutta hän tunsi mukamas nyt parannuksen enkelin ja pyhän hengen lähestyvän ja aikoi syntyä uudestaan, niin ettei siitä lähin kenenkään tarvinnut häntä hävetä, ja hän toivoi hyvän tuomarin häntä auttavan siinä hommassa eikä halveksivan häntä. Tuomari sanoi, että hänen teki mieli "puristaa häntä sydämmelleen" niiden sanojen tähden; ja sitten itki itse tuomarikin, ja hänen rouvansa ja fiinit fröökynänsä itkivät myös. Ja isä ukko sanoi, että ihmiset olit häntä aina, hänen vahingokseen mukamas, ymmärtäneet väärin tähän hetkeen asti; ja tuomari sanoi uskovansa häntä. Ja sitten sanoi ukko rahjus vielä, että semmoinen mies kuin hän tarvitsi vain hyvyyttä ja suopeutta; ja sitä samaa sanoi tuomarikin, ja sitten ne porasivat taas. Kun sitten tuli aika mennä makuulle, nousi isä ukko seisomaan niin suorana kuin pystyi, katsoi kattoon ja kohotti kätensä ylöspäin ja sanoi:

"Katsokaa tätä kättä, hyvät herrat ja rouvat ja kaikki tyyni; katsokaa sitä ja kourikaa sitä. Se käsi, se on ollut ruokottoman sian käsi! Mutta se ei ole sitä enään. Se on nyt semmoisen miehen käsi, joka aikoo syntyä uuestaan ja ruveta elämään uutta elämää. Ja se käsi aikoo – saakeli soikoon – kuolla tuohon paikkaan, jos ei se piä sanaansa. Muistakaa mitä minä sanon. Se on nyt puhas käsi, kunnon miehen käsi. Kourikaa sitä – ei kenenkään tarvitte sitä hävetä."

No, he kourivat sitä kaikki tyyni, toinen toisensa perään, ja sitten taas itkettiin. Ja jumaliste – tuomarin rouva suuteli hänen kättään. Ja sitten isä ukko pani puumerkkinsä raittiuslistaan. Ja se hurskas tuomari sanoi että s'oli juhlallinen hetki, tai jotain semmoista. Sitten veivät he isä ukon kauniimpaan kamariinsa ja lukitsivat oven. Mutta yöllä tuli hänen päällensä se tavallinen jano, ja hän ryömi ulos ikkunasta kuistin-katolle ja laski alas kattoränniä myöten ja lippas kapakkaan, jossa hän vaihtoi uuden takkinsa pariin viinapulloon. Sitten kapusi hän ylös samaa tietä jälleen kamariinsa ja piti siellä kelpo viinajuhlan; ja tuoss' aamun koitossa kömpi hän taaskin ulos, aika lailla päissään, ja popsahti nurin niskoin alas kuistin-katolta ja taitti vasemman käsivartensa kahdesta paikasta ja oli paleltuneena puoli-kuoliaaksi, kun löysivät hänet aamulla. Ja kun sitten mentiin katsomaan tuota hienoa vieraskamaria, niin oli siellä täysi tulva pitkin lattiaa.

Se hyvä tuomari oli ikäänkuin vähän pahoillaan. Hän sanoi, että hänen ymmärtääkseen ainoa keino ukko vaarin parannukseen oli kelpo pamaus kunnollisesta pyssystä.