Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut

Toinen luku

Illan suussa seuraavana päivänä laskettiin me maihin keskellä jokea pienen saaren rannalle, jossa kasvoi tiheästi pajupensaita. Kummallakin puolen jokea, vastapäätä saartamme, oli pieni kauppala, ja herttua ja kuningas alkoivat heti tuumia jotain juonta lypsääkseen rahaa noista kylistä. Jim sanoi toivovansa, että he eivät viipyisi kovan kauvan retkillään, koska hänen kävi hyvin tukalaksi ja ikäväksi maata pitkin päivää lauttamökissä sidottuna nuoriin. Meidän täytyi näet aina, kun jätimme hänet yksikseen, sitoa hänet kiinni, sillä jos joku olis sattunut näkemään hänet peräti vapaana, olis häntä arvatenkin pidetty karkuneekerinä, ja hänen olis käynyt hullusti. No, herttua sanoi nyt, että s'oli julmaa, kun ihmisen sillä viisin piti maata nuorissa koko päivän, ja hän rupes tuumimaan jotain toista konstia.

Sanottakoon mitä tahansa, oli tuo herttua kuitenkin turkkasen näppärä mies, ja pian hän oli nytkin keinon keksinyt. Hän puki Jimin päälle kuningas Learin vaatteet – pitkän, hameenkaltaisen kauhtanan koreasta kartiinikankaasta ja peruukin ja parran valkosista jouhista. Sitten otti hän framille maalipurkkinsa ja maalasi Jimin kasvot ja kädet ja kaulan ja korvat vaaleansinisiksi – niin että mies parka näytti ihmiseltä, jok'on maannut vedessä hukkuneena yheksän vuorokautta. Hän oli jumaliste nyt niin kamottavana kummituksena, ett'en ikipäivinäni ole mokomaa nähnyt. Sitten otti herttua lautapalasen ja maalasi siihen tänkaltaisen kirjotuksen:

Sairas Arapialainen – ei tee mitään pahaa, joll'ei rupee hourailemaan.

Ja hän naulasi tämän lautapalasen kiinni tankoon ja pystytti tangon seisomaan neljä viis jalkaa mökin ovesta. Jim oli tyytyväinen. Hän sanoi että tämä oli parempaa kuin maata tuntikausia joka päivä sidottuna nuoriin ja vavista kuin haavan lehti jokaisen oudon äänen kuuluessa. Herttua sanoi, että hän nyt vois olla vapaa ja ilonen, ja jos joku tulis nuuskimaan lautalle, piti hänen vain rynnätä ulos suojuksesta ja ruveta hyppimään kuin hullu ja ulvoa kamalasti, niin he kyllä korjaisivat luunsa ja jättäisit hänet rauhaan. Ja s'oli minunkin mielestäni oikein arvattu; ja enin osa tuskin odottais hänen ulvomistaankaan, sillä hän ei näyttänyt ainoastaan kuolleelta, vaan vielä paljo pahemmalta.

Nuo molemmat veijarit tuumasivat ensimmältä näissäkin kaupungeissa esittää Kuninkaan Kameleonttia, mutta sitten arvelivat sitä vaaralliseksi, sillä olisihan uutinen heidän huijauksestaan edellisessä paikassa saattanut levitä jo tännekkin. He eivät päässeet mihinkään tepsivään yhteiseen päätökseen; ja niinpä herttua viimein sanoi panevansa pitkälleen tuumiaksensa oikein pitkin päätään, eikö hän jollakin tavoin voisi lypsää tuota kauppalaa Arkansasin puolella; kuningas puolestaan aikoi pistäytyä toisessa kylässä ilman mitään valmista tuumaa ja odottaen ainoastaan, että Kaitselmus toisi hälle neuvot – hän kai tarkotti pirua. Me olimme kaikki ostaneet itsellemme uudet fiinit vaatteet siell' edellisessä kaupungissa; ja nyt puki kuningas päälleen tämän kirkkopukunsa ja käski minun tehdä samoin; ja niin siis teinkin. Kuninkaan puku oli pikimusta, ja saatuaan sen ylleen, näytti hän oikein juhlaihmiseltä. En olis uskonut, että vaatteet voi siihen määrään muuttaa ihmisen. Muuten, nimittäin tavallisissa tamineissaan näytti hän renttumaisimmalta vanhalta rantajätkältä, mitä koskaan on ollut; mutta nyt, kun oli pannut päähänsä uuden valkosen vilttihattunsa ja teki kumarruksen ja hymyili niin herttaisesti, niin näytti hän totta maarian niin arvosalta ja hyvältä ja jumaliselta, ett' olis luullut hänen astuneen maihin suoraa päätä Noakin arkista ja kenties oli vanha Leviticus itse. Jim viskas veden kanootista, ja minä tartuin melaan. Siell' oli iso höyrylaiva rannassa, pari virstaa kaupungin yläpuolella, lastaamassa tavaraa; me oltiin kulettu sen ohi joitakuita tuntia sitten. Kuningas sanoi:

"Koska minä oon puettu näin mahtavasti, niin s'olis sopivampi, että me muka tullaan St. Louisista tai Cincinnatista tai jostain muusta suuremmasta kaupungista. Melohan höyrylaivalle, Huckleberry; mennään kaupunkiin siinä."

"Minä tietysti olin heti valmis; eihän sitä joka päivä pistooata huvimatkoja höyrylaivalla. Minä meloin rantaan päin, paikalle, jok' oli noin kolme neljännes-virstaa kaupungista, ja annoin sitten mennä hiljalleen suvannossa pitkin rantaa. Siinä näimme me sitten erään nuoren ja siivon ja viattomalta näyttävän maalaismiehen, joka istui muutaman tukin päällä rannalla pyyhkien hikeä kasvoiltaan, sillä päivä oli kovasti lämmin; hällä oli pari suurta kapsäkkiä vieressään."

"Laske rantaan", sanoi kuningas. Tein niin. "Mihinkä on matka, nuori ystäväni?"

"Höyrylaivalle; pitäis matkustaa Orleansiin."

"Käykää veneeseen", sanoi kuningas. "Oottakaappas vähä, palvelijani saa auttaa teitä kantamaan kapsäkkejä. Hyppää maalle ja auta nuorta herraa, Aatolfi" – s'olin minä mukamas se.

Minä tein kuten käskettiin, ja sitten lähdettiin me matkaan taas. Se nuori mies oli kovasti kiitollinen; valitti hyvin tukalaksi kantaa noita raskaita kapsäkkejä helteessä. Hän kysyi kuninkaalta, mihin me oltiin menossa, ja kuningas kertoi tulleensa jokea alas ja käyneensä asioillaan kauppalassa toisella puolen jokea tän'aamuna, ja nyt hän mukamas oli matkalla erään vanhan ystävän luo, jolla mukamas oli pieni maatila kappaleen matkaa poispäin. Silloin sanoi nuori mies:

"Kun ensiks näin herran, aattelin ittekseni: 'se mahtaa olla herra Wilks, ja hän kuitenki tulee perille vähä liian myöhään'. Mutta sitte aattelin taas: 'ei, se ei maha olla hän, sillä silloin hän ei kulkis jokea ylöspäin'. Eihän herra ole herra Wilks?"

"Ei, minun nimeni on Blodgett – Aleksanteri Blodgett – pastori Aleksanteri Blodgett, pitää kai sanomani, koska mulle on suotu se armo, että saan kuulua Taivaallisen Herramme halpain palvelijain joukkoon. Mutta minua surettaa herra Wilks, jos hän ei ennättänyt perille aikanansa – eihän hän nyt vain ole tullut kovaan vahinkoon myöhästymisensä tähden?"

"No, eihän hän sentähen menetä mitään rahaa, sillä omaisuuen saa hän periä yhtäkaikki; mutta hän ei saanut nähä veljeään Pietaria ennen hänen kuolemaansa – ja kukapa tietää kuinka kovasti se häneen kosee; Pietari ainakin olis antanut mitä hyvänsä saa'akseen nähä häntä ennen kuolemaansa eikä viimeisinä kolmena viikkonaan puhunutkaan mistään muusta; he eivät olleet tavanneet toinen toistaan sittekuin olivat pieniä poikia; eikä Pietari ollut koskaan nähnyt William veljeään – s'on se, jok'on kuuromykkä ja ijältään ainoastaan kolmekymmentä tai viisneljättä. Pietari ja George olit ainoat, jotka muuttivat tänne Englannista; George oli nainut, ja hän ja hänen rouvansa kuolivat molemmat menny vuonna. Harvey ja William on nyt ainoat, jotk'on elossa koko perheestä; ja kovaahan s'oli, etteivät ennättäneet tänne ajoissaan."

"Onko kukaan lähettänyt heille sanan?"

"Kyllä, tietysti. He kirjottavat pari kuukautta sitten, kun Pietari ens kertaa sai halvauksen, sillä hän sanoi tuntevansa että kuolema oli tulossa. Hän oli nähkääs jo vanha, ja Georgen tytöt olit liian nuoria ollakseen hälle sopivana seurana, pait Mary Jane, jok'on punatukkanen; ja niinpä hänen mielestään oli ikääskuin vähä ikävää Georgen ja hänen rouvansa kuolema, eikä hän juur enää näkynyt suuresti välittävän koko elämästä. Mutta hän ikävöi aivan kauheasti nähäkseen Harveyta – ja Williamia myös sentähden – sillä hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan saa kynsistään mitään testamenttia. Hän jätti jälkeensä erään kirjeen Harveylle ja sanoi, että hän siinä kirjeessä oli ilmottanut missä hänen rahansa oli kätkössä ja miten hän tahtoi että omaisuus jaettais, niin ett'ei Georgen tytöt jäis ilman – sillä George ei jättänyt jälkeensä mitään. Ja tuo kirje oli ainoaa, minkä he saivat hänen kirjottamaan."

"No, minkätähden luulette Te ett'ei Harvey tule? Missä hän asuu?"

"Ooh, hän asuu Englannissa – Sheffieldissä – on pappina siellä; ei koskaan ole ollut Amerikassa. Hän tuskin oliskaan ennättänyt tänne – ja mahollistahan myös on, ett'ei hän oo saanutkaan tuota kirjettä."

"Sepä nyt surullista, todellakin hyvin surullista, ett'ei mies parka saanut elää nähdäkseen omia veljiään. Tehän olette menossa Orleansiin? eikös niin?"

"Niin, mutta matkani ei oo lopussa siellä, vaan siellä mä meen laivaan ens keskiviikkona, matkustaakseni Rio Janeiroon, jossa setäni asuu."

"S'on pitkä matka se. Mutta siellä kuuluu olevan niin kaunista; kumpahan olisin Teidän kengissänne. Vai niin, vai Mary Jane on vanhin? Mitenkä vanhat ne on muut sitten?"

"Mary Jane on yheksäntoista, Susanna viistoista ja Johanna neljäntoista paikkeilla – hän on ristihuulinen ja hyvin hyvä köyhille."

"Tyttö parat! kun jäävät niin yksikseen tähän kylmään maailmaan."

"No, olishan saattanut käyä pahemminkin. Ukko Pietarilla oli hyviä ystäviä, eikä ne jätä tyttöjä maantielle. Niitä on Hobson, baptistisaarnaaja; ja kirkkoväärtti Lot Hovey ja Ben Rucker ja Abner Shackleford ja asianajaja Levi Bell ja tohtori Robinson ja heiän rouvansa ja leskirouva Bartley ja – no, niitä on koko joukko; mutta ne ne oli Pietarin paraimmat ystävät, ja hän ruukkasi kirjottaa heistä, kun kirjotti kotiaan, niin että Harvey kyllä tietää mistä löytää ystävät, kun tulee."

Niin no, ukko veijari jatkoi yhä kyselemistään, kunnes oli lypsänyt tuon nuoren miehen tyhjäksi. Hän jumaliste tiedusteli joka ihmistä ja joka asiaa tuossa siunatussa kujakauppalassa, ja erittäinkin urkki hän selville kaikki Wilksien olot ja asiat, mikä Pietarilla oli ollut ammattina – hän oli karvari – mitä George oli ollut – hän oli nikkari – ja millä Harvey oli elänyt – hän oli lahkolaispappi; ja niin poispäin, ja niin poispäin. Muun ohessa hän kysyi:

"Oliko Pietari Wilks varakas?"

"Ooh, hän oli hyvin varakas. Häll' oli talo ja maatila, ja minä luulen että hän pani kolme neljä tuhatta arkun pohjalle joka vuosi."

"Milloin sanoittekaan taas että hän kuoli?"

"En minä sitä sanonut, mutta hän kuoli viime yönä."

"Hän kenties haudataan huomenna?"

"Niin, huomenna päivällisaikaan."

"Jaa, jaa, kyllä s'on kovasti surullista; mutta kaikkeinhan meidän täytyy kuolla, ennemmin tai myöhemmin. Meidän tulee vain aina olla valmiit; siinä kaikki, ja silloin on kaikki hyvin."

"Niin, hyvä pastori, se se on paras tie. Niin minäkin aina sanon."

Kun me päästiin höyrylaivalle, olivat he vastikään lopettaneet lastauksen, ja se oli valmiina lähtemään. Mutta kuningas ei ollut tietävinäänkään, että meidän piti mennä laivaan, niin että multa näkyi huvimatkani menevän myttyyn. Kun laiva oli lähtenyt, antoi kuningas minun meloa kappaleen matkaa jokea ylöspäin yksinäiselle paikalle, ja siinä hän meni maihin ja sanoi:

"Kas niin, joudu nyt kuin tuulessa takasin ja tuo tänne herttua ja ne molemmat uudet kapsäkit. Ja jos hän olis lähtenyt toiselle puolelle, niin lähde hänen perästään ja tuo hänet tänne vain. Ja käske hänen pukea päälleen paraat vaatteet. No, anna mennä nyt ja hyvää kyytiä."

Minä kyllä äkkäsin mitä tuo vanha kanalja tuumasi, mutt'en ollut mitään tietävinäni, vaan pidin suuni kiinni. Kun palasin takasin herttuan kanssa, kätkimme me kanootin, ja sitten he istuivat muutamalle kaatuneelle puunrungolle, ja kuningas kertoi herttualle kaikki tyyni mitä tuo nuori mies oli sanonut, jokikisen sanan. Ja kaiken aikaa hän väänteli kieltään ja oli puhuvinaan kuin Englantilainen;¹¹ ja se sujui hältä varsin hyvin, vaikka hän oli vastalkaja. Minä en osaa häntä matkia enkä sitä koitakkaan; mutta hän sopotti sitä todellakin aika hyvästi. Sitten sanoi hän:

"Kuules, Bilgewater, onkos sulla mitään kokemusta kuuromykän alalla?"

Herttua sanoi voivansa vastata semmoisesta tehtävästä; hän oli monta kertaa näyttänyt kuuromykän osaa teaterissa, sanoi hän. Ja sitten he istuivat odottamaan jotain höyrylaivaa.

Iltapäivällä tuli pari pienempää laivaa kulkien ohi, mutta ne eivät tulleet kylliksi kaukaa yläjoelta eivätkä siis sopineet. Viimein tuli kuitenkin iso laiva, ja he huusivat sille. Se laski ulos veneen, ja me mentiin siinä laivalle. Se tuli Cincinnatista, ja kun he saivat tietää, että me vain tahdottiin matkustaa kuus seitsemän virstaa, tulivat he aivan raivoihinsa ja haukkuivat meidät pahanpäiväisiksi ja uhkasit ett'eivät laskiskaan meitä maihin. Mutta kuningas ei ollut milläänkään, vaan sanoi hyvin levollisesti:

"Jos matkustavat herrat voivat maksaa dollarin mieheen kultakin virstalta, niin kai höyrylaiva voi laskea ulos veneen saattaakseen heidät maihin. Vai mitä?"

Se naula veti. He tyyntyivät heti ja sanoivat, että se kyllä kävis laatuun; ja kun me tultiin kaupungin kohdalle, laskivat he ulos veneen ja soutivat meidät maihin. Pari tusinaa miehiä tuli juosten rannalle, nähdessään veneen tulevan laivasta; ja kun kuningas sanoi – "Tietääkö kukaan herroista missä herra Pietari Wilks asuu?" niin vilkasit he toinen toiseensa ja nyykyttivät päätään ikääskuin sanoen: "Mitä mä sanoin?" Sitten sanoi heistä yks, hyvin höylisti ja sävysästi:

"Suureks mielipahaksemme voiaan me sanoa ainoastaan missä hän asui vielä eilen illalla."

Heti paikalla kietoi tuo vanha veijari kätensä miehen kaulan ympäri ja painoi leukansa hänen hartialleen ja alkoi ulvoa ja itkeä hänen selkänsä takana ja sanoi:

"Hyvä Jumala! Meidän rakas veli parkamme – kuollut; ja me ei saatu häntä nähdä. Oi, oi sentään, s'on liian, liian kovaa!"

Sitten hän kääntyi, itkien aivan vimmatusti, herttuaan päin ja teki hälle joukon hassunkurisia merkkiä käsillään, ja jumaliste – hän alkoi hänkin itkeä nyyhkyttää, ja kapsäkki ikääskuin kirposi hänen kädestään. Onko koskaan nähty niin sen vietäviä veijareita ja kelmiä kuin nuo kaks? tuumasin siinä itsekseni.

No, ihmiset tunkeili heidän ympärillään ja valittelivat surua ja lohduttelit heitä minkä jaksoivat ja kantoivat heidän kapsäkkejään mäkeä ylös ja tukivat heitä ja antoivat heidän nojata heitä vastaan ja itkeä kylliksensä; ja he kertoivat kuninkaalle hänen veljensä viimeisistä hetkistä, ja kuningas kertoi niistä sitten uudelleen sormillaan herttualle; ja molemmat näkyivät panevan tuon karvarin kuoleman niin sydämellensä, kuin vanha viikatemies olis heiltä vienyt ne kakstoista apostolia. Minua oikein tahtoi ruveta oksettamaan tuota nähdessäni, ja jumaliste – minua hävetti olla ihmisenä.

Kolmas luku

Uutinen meidän tulostamme levisi kaupunkiin kahdessa minuutissa, ja kaikilta tahoilta tuli ihmisiä kiirehtien; vetivätpä muutamat vielä par'aikaa takkia päälleen juostessaan ulos kadulle. Ennen pitkää oli meillä ympärillämme koko pataljoona, ja kadut kajahtivat heidän marssistaan. Kaikki ikkunat ja oven-suut oli ihmisiä täynnä; ja ainakin kerta minuutissa huudettiin jonkun puutarhan-aidan takaa:

"Ovatko ne tulleet?"

Ja joku niistä, jotka ravasivat mukana saattojoukossa, käänsi päätään takasinpäin ja vastasi:

"Ovatpa niinkin."

Tullessamme karvarin talolle, oli katu sen edustalla täpö täynnään väkeä, ja ne kolme tyttöä seisoi ovessa. Mary Jane oli punatukkanen, mutta vähät siitä, hän oli yhtäkaikki oikein hirveän kaunis, ja hänen silmänsä loistivat kuin pari taivaan tähteä; niin ilonen hän oli näiden kahden setänsä tulosta. Kuningas paiskas käsivartensa hajalleen, ja Mary Jane lensi hänen kaulalleen, ja ristihuuli riensi halailemaan herttuaa, ja siinäkös sitä sitten kaikellaista liikuttavaa teirenpeliä pidettiin. Ja muutkin, varsinkin vaimoväki, rupesivat itkemään ulvomaan ilosta, kun mukamas nuo sukulaiset nyt viimeinkin tapasit toinen toisensa ja olit niin iloissaan.

Sitten tuuppasi kuningas salavihkaa pikkusen herttuaan – minä sen huomasin – ja sitten katsoi hän ympärilleen ja näki ruumisarkun, joka makasi nurkassa kahden tuolin päällä; ja sitten hän ja herttua paiskas kumpikin toisen käsivartensa toinen toisensa olalle, kaulan ympäri, ja sitten kävivät he verkalleen ja juhlallisesti sinneppäin, varjostaen silmiään toisella kädellä. Kaikki ihmiset vetäytyivät vähän syrjään, jättääkseen heille tilaa; ja kaikki sanoivat "Sh!" niin ett' yhtäkkiä tuli tavaton hiljaisuus; ja kaikki ottivat hatun päästään ja painoivat samassa päänsä alaspäin. Oli niin hiljaa, ett' olis kuullut nuppineulan putoavan. Tultuaan ruumisarkulle, he kumartuivat ja katselivat hetken aikaa arkun sisään, kuollutta mukamas, ja sittenkös he ulvomaan ja poraamaan taas, niin ett' olis luullut sen kuuluvan Orleansiin asti. Sitten syleilivät he toinen toistaan ja panivat leukansa toistensa olkapäille ja itkeä tirskuttivat siinä tällingissä neljä viis minuutia yhteen mittaan; en olis koskaan luullut kahden terveen miehen vuotavan niin suunnattomasti. Mutta vielä hullumpaa oli, että kaikki toisetkin itkivät samaan malliin, niin että lopulta koko huone tuntui kostealta. Sitten lankesi kuningas polvilleen toiselle puolen ruumisarkkua ja herttua toiselle, ja he nojasit otsansa arkunlaitaan ja olivat rukoilevinaan, nuo junkkarit. No, tuo temppu vaikutti noihin ihmisiin viel' enemmän kuin kaikki muut, ja he puhkesit taaskin hurjaan itkuun – nuo tyttö paratkin; ja melkein jokikinen nainen kävi, sanomatta sanaakaan, heidän kimppuunsa ja suuteli heitä hyvin juhlallisesti otsalle ja pani kätensä heidän päänsä päälle ja katsoi kattoon, kuni taivaaseen mukamas, kyynelkarpalot vyöryen pitkin poskia, – ja sitten ryntäsi kukin vuoroonsa ulos ulvoen kuin hullu, jättääkseen tilaa toisille naisille. Sit' oli jumaliste oikein ilkeä nähdä.

No, yhtäkkiä nousi kuningas pystyyn taas ja astui pari askelta eteenpäin lattialle ja änkötti vähäsen ja rupes surkean jumalisella nenä-äänellä pitämään puhetta, – sulaa lörpötystä ja viheliäisyyttä alusta loppuun, mitenkä kova ja katkera koetus s'oli mukamas hälle ja hänen veljelleen, kun he menettivät tuon autuaan vainajan saamatta edes nähdä häntä ennen hänen kuolemaansa, vaikka he tätä varten olit matkustaneet kuus tuhatta virstaa, mutta tätä koetusta oli mukamas lieventänyt ja sulostuttanut tämä kallisarvoinen osanotto ja nämä pyhät kyyneleet; ja sentähden hän nyt kiitti heitä sekä veljensä että oman sydämensä pohjasta, sillä suullaan hän mukamas sitä ei voinut, koska sanat aina ovat liian heikot ja kylmät, sanoi hän – ja siihen lisäksi koko pitkän litanian samallaista imelää lorua ja sotkua, niin että jumaliste oikein iletti sitä kuullellessaan; ja lopuksi nuhisi hän vielä nenästään oikein surkeanjumalisen "Aa-aa-men", puhjeten samassa uudelleen ulvomaan, niin ett' olis luullut hänen olevan hengenlähdössä. Minua totta maar oksetti.

Samassa kun kaikki tuo siirappi oli vuotanut loppuun hänen suustaan, viritti joku joukosta muutaman Zionin virren, ja kaikki yhtyivät siihen oikein tarmojensa takaa, niin että minunkin, vanhan pakanan, sielu rupes lämpenemään ja siinä tuntui yhtä hyvältä kuin tavallisesti kirkosta mentäessä. Musiikki on sentään jotain hyvää; nytkin se oikein virkistytti ja tuntui niin friskiltä ja rehelliseltä kaiken tuon viheliäisen vesivellin jälkeen.

Mutta mitäs ollakkaan! Yhtäkkiä rupes kuningas pieksämään kieltään taas ja sanoi, kuinka mukamas hän ja hänen veljentyttärensä olisit iloiset, jos edes muutamat perheen paraimmista ja lähimmistä ystävistä "suosiollisesti", kuten hän sanoi, tahtoisivat syödä illallista heidän kanssaan sinä iltana ja sitten tavan mukaan valvoa vainajan ruumiin ympärillä; ja jos mukamas hänen rakas veli vainajansa nyt olis voinut puhua, niin olis hän hyvin hyvästi tiennyt, kutka nuo ystävät olit, sillä ne olivat hälle aina kovasti rakkaat ja hän oli usein puhunut heistä kirjeissään; niitä oli esimerkiksi: pastori Hobson ja kirkkoväärtti Lot Hovey ja herrat Ben Rucker ja Abner Shackleford ja Levi Bell ja tohtori Robinson ja heidän rouvansa ja leskirouva Bartley.

Pastori Hobson ja tohtori Robinson olivat sillä haavaa poissa, kaupungin toisessa päässä, samalla asialla kumpikin, niin sanoakseni; sillä tohtori passitti paraikaa muutamaa potilastaan toiseen maailmaan, ja pastori oli mukana opastamassa mies parkaa oikealle tielle. Asianajaja Bell oli matkustanut Louisvilleen käräjöimään. Muut kaikki oli saapuvilla, ja he tulivat joka sorkka paiskaamaan kättä kuninkaalle ja kiittivät häntä ja puhuttelivat häntä; ja sitten he puristivat herttuan kättä ja hymyilivät hälle ja nyykyttivät päätään, sanomatta sanaakaan, ja herttua puolestaan teki kaikellaisia konsteja käsillään, ja hänen kurkunperästään orisi alinomaa: "gu-gu-gu-gu-gu – ", aivan kuin kapalolapsen, jok'ei osaa puhua.

Ja kuningas kyseli heiltä jos jotakin toisten kaupunkien asioista, mainiten aina ihmiset nimeltään, ja muistutteli kaikellaisia pikku seikkoja, joita kulloinkin oli tapahtunut kaupungissa tai Georgen perheelle tai Pietarille; ja aina hän luulotti heille, että Pietari mukamas oli kirjottanut noista asioista, mutta s'oli valetta; hän oli urkkinut kaikki tietonsa tuolta nuorelta pölkkypäältä, jonka me olimme meloneet höyrylaivalle.

Sitten Mary Jane nouti sen kirjeen, jonka hänen setänsä oli jättänyt jälkeensä, ja kuningas luki sen ääneensä ja sai tietysti taas itkupuuskauksen. Kirjeen kautta annettiin asuinrakennus ja kolme tuhatta dollaria kullassa tytöille; ja sen kautta annettiin parkkitehdas (mainion tuottava affääri) ja pari muuta taloa maatiloineen päivineen (noin seitsemän tuhannen dollarin arvosta) sekä kolme tuhatta dollaria kultaa Harveylle ja Williamille; ja niinikään ilmotettiin siinä kirjeessä, missä paikassa nuo kuustuhatta oli kätkössä, nimittäin kellarin pohjassa. Sitten nuo kaks kanaljaa sanoivat, että mukamas oli parasta mennä noutamaan rahat heti ja lukea ne muiden nähden, niin että kaikki kävis rehellisesti ja laillisesti; ja he käskivät minun käydä mukaan kynttilä kädessä. No, me mentiin kellariin, ja he pönkäsit sen oven kiinni sisäpuolelta; ja löydettyään rahapussin, kaatoivat he kaikki rahat maahan, ja s'oli totta maarian oikein juhlallista nähdä niin paljon kiiltävää kultaa yhdessä läjässä. Ja kuninkaan silmät, ne kiilsivät melkein yhtä kirkkaasti, hänen tuijottaessaan tuota aarretta. Hän läimähytti herttuaa olkapäähän ja sanoi:

"Kas siinä! Se käy mukiinsa se! Vai mitä, Biljy? Hä? Se voittaa Kuninkaan Kameleontin. Hä?"

Herttua vakuutti samaa. He koperoivat käsillään kultakolikoissa ja antoivat niiden juosta sormiensa välistä ja helistä pudotessaan maahan; ja kuningas sanoi:

"Älähän sanokkaan. – Me ollaan luotu olemaan veljiä rikkaille karvarivainajille ja esiintymään perillisinä ulkomailta, s'on vissi se, Bilge veikkoseni. Semmosta s'on, kun luottaa Kaitselmukseen. Se se kuitenkin lopulta on paras tie maailmassa. Minä olen koetellut jos jotakin ja tiedän mitä mä sanon."

Melkein kuka hyvänsä olis tyytynyt tuohon kultaläjään siltänsä, pistänyt sen pussiinsa semmosenaan; mutta mitä vielä! Heidän piti siinä ruveta niitä lukemaan. Ja he lukivat ja lukivat, ja miten olikaan, huomattiin me, että summasta puuttui neljäsataa viistoista dollaria. Kuningas sanoi:

"Perhana! Mihin hiiteen hän on hukannut nuo neljäsataa viistoista?"

He nuuskivat vielä joka paikan, mutta löytämättä mitään. Viimein sanoi herttua:

"Hän oli kivulloinen mies ja on kaiketi laskenut hullusti – tapahtuuhan semmosta. Paras kun annetaan tuon pikkusumman olla eikä hiiskuta siitä mitään. Tullaanhan me toimeen ilman sitäkin."

"Niin, kyllähän me toimeen tullaan aina, eihän siitä ole kysymystäkään – mutta minä ajattelen tuota laskemista, näetkös. Mehän tahdotaan olla kaikin puolin tarkat ja rehelliset. Mehän tahdotaan tuoda kaikki nämä rahat sinne ylös ja laskea ne jokaisen nenän alla, ett'ei meitä millään kurin kukaan vois epäillä. Ja kun tuo kuollut karvari nahjus nyt sanoo, että niit'on kuustuhatta dollaria, niin mitenkä perhanassa – "

"Äläs hätäile", sanoi herttua. "Mitäs jos – täytettäis kassanvajaus."

Ja hän rupes totta maarian kourimaan kultarahoja omasta taskustaan.

"Sepä, saakeli soikoon, oivallinen keksintö! Sulla on pääkallo oikealla paikallaan, herttua veikkoseni; minä takaan sen", sanoi kuningas. "Niinpä, piru vie, tehdäänkin. Vanha Kameleontti saa pelastaa meidät pulasta taas" – ja hän rupes hänkin haalimaan keltasia kiekkoja plakkaristaan ja latomaan niitä kokoon.

He tulivat melkein puti puhtaiksi, mutta ne kuustuhatta dollaria saivat he täyteen, viimeiseen ropoon.

"Kuuleks", sanoi herttua, "mulla on toinenkin jalomielinen aatos kallossani. Mennään nyt ylös ja lasketaan nämä rahat, ja sitten me lahjotamme ne kaikki tyyni noille orpotytöille."

"Herra siunakkoon sinua, veli herttua. Niin nerollista aatosta ei viel' oo syntynyt syntisen ihmisen päässä. Sinusta pitäis tulla ministeri hallitukseen. Sen me teemme! Se on naula joka vetää, se kerrassaankin tappaa kaikki epäluulot, ja me istutaan varmasti satulassa, tulkoon mikä tulee. Sinä olet viisaampi kuin Salomo vainaja, rakas Bilgewater."

No, me kömpittiin ylös kellarista ja mentiin sisään, ja kaikki he tunkeilivat pöydän ympäri, kun kuningas rupesi lukemaan rahoja. Hän latoi niitä pieniin sievosiin kekoihin, kolmesataa dollaria kuhunkin, ja siitä tuli kakskymmentä kekoa. Kaikki nuo kuokkavieraat siinä ympärillä näyttivät siltä, kuin heill' olis ollut nälkä, ja maiskuttelit kielellään. Sitten kuningas ja herttua kokosivat rahat pussiin jälleen, ja minä näin selvästi, miten kuningas alkoi pöhöttyä taas pitääkseen uutta puhetta. Ja niinpä jo alkoikin:

"Rakkaat ystävät! Minun autuas veli parkani, joka makaa kylmänä tuossa, on ollut antelias niitä kohtaan, jotka hän jätti jälkeensä tähän surun laaksoon. Hän on ollut antelias näille pienille orpokaritsoille, joita hän rakasti ja turvasi. Jaa, ja me, jotka tunnemme hänet, me tiedetään, että hän olis antanut heille vielä enemmän, jos hän ei olis pelännyt loukkaavansa rakasta William veljeämme ja minua. Vai mitä te luuletten, rakkaat ystävät? Minä vähästä puolestani olen aivan varma siitä. Ja nyt kysyn minä: minkälaisia veljiä oltais me, jos me tänkaltaisella hetkellä astuttais hänen tielleen? Ja minkälaiset sedät oltais me, jos me tällä hetkellä ryös – niin, ryöstettäis näitä rakkaita pieniä lammas-raukkoja, joita hän niin hellästi rakasti? Jos minä tunnen Williamin oikein, ja minä luulen hänet tosiaankin tuntevani, niin hän – mutta, minäpä kysyn häneltä." Hän kääntyi ja rupes tekemään herttualle kaikenlaisia merkkiä käsillään; ja herttua, hän muljotti häneen hetkisen ja näkyi olevan ymmällään mukamas, mutta sitten yhtäkkiä näkyi hän tajunneen mitä toinen meinas, ja hän ryntäsi kuninkaan päälle ja korisi "gu-gu-gu-gu – " täyttä kurkkua paljaasta ilosta ja syleili häntä niin innokkaasti moneen kertaan, ett'ei siitä tahtonut tulla loppua. "Aivan oikein", sanoi kuningas, "tiesinhän mä sen; ja minä toivon, että kaikki tästä näkevät, mitä hän ajattelee asiasta. Kas tässä, Mary Jane, Susanna, Joanna, ottakaa rahat, ottakaa ne kaikki tyyni! S'on lahja häneltä, joka makaa tuossa, kylmänä ja kankeana, mutta autuaana."

Mary Jane kapusi hänen kaulaansa, ja Susanna ja Joanna karkasit halailemaan herttuata, ja siinäkös sitä suudeltiin maiskuteltiin, niin että minun oikein teki pahaa. Ja kaikki nuo muutkin tunkeilivat heidän ympärillään kyyneleet silmissä ja tahtoivat paiskata kättä noille molemmille konnille, huutaen toinen toistaan hullummasti:

"Mitä hyviä, mitä jaloja ihmisiä! Mitä suuria miehiä! Enkeleitä!"

No, siinä pakistiin sitten jos jotakin vainajasta, kuinka hyvä hän oli ollut ja mikä vahinko hänen kuolemansa oli koko seutukunnalle mukamas, ja muuta mokomaa; ja kesken heidän pakinaansa tunkesi ulkoa muuan vanhanpuoleinen pitkä herra, jonka jänteret näkyivät olevan raudasta, sinne sisään ja jäi seisomaan oven suuhun. Hän ei sanonut mitään, vaan kuunteli ja katseli vain hyvin tarkasti; eikä kukaan sanonut mitään hälle, sillä kuningas puhui taas ja he kuuntelivat häntä. Hän sanoi, jatkoksi johonkin, jota hän juur oli lörpötellyt:

" – koska he olivat vainajan lähimmät ystävät. Sentähden kutsuin heidät tänne tän'iltana; mutta huomenna me toivotaan saada nähdä teidät kaikki täällä, kaikki tyyni, sillä veli vainaja kunnioitti teitä kaikkia, hän rakasti teitä kaikkia, ja senpä vuoksi pitää myöskin hautaus-orgiat¹² tapahtua julkisesti."

Ja tuolla viisin hän sitten lörpötti hyvän aikaa, ikääskuin ihastellen omaa ääntänsä, ja tavan takaa toi hän aina kuuluviin nuo hautaus-orgiansa taas, kunnes herttua ei enään voinut sitä kestää, vaan kirjotti pienelle paperipalalle: "hautaus-seremoniiat, sinä vanha nauta!" ja kääri sen kiinni ja ojensi sen ihmisten päiden yli kuninkaalle, kumittaen minkä jaksoi "gu-gu-gu-gu-gu – ." Kuningas luki paperipalan ja pisti sen taskuunsa ja sanoi sitten:

"William parka, vaikka hänen sielunvoimansa kenties ovat vähän vaillinaiset, on ainakin hänen sydämmensä oikealla paikallaan. Hän pyytää minun kaikin mokomin kutsua kaikki, kaikki hautajaisiin – ja sanoo puolestaan tervetuliaisensa. Mutta hänen ei tarvinnut huolehtia – sitähän itse aioin tehdä juur ikään."

Ja niin veivasi hän virttään edelleen, olematta milläänkään, ja tuon tuostakin tulivat nuo orgiat framille taas, kuten ennenkin. Mutta kolmannella kerralla niitä mainitessaan, lisäsi hän:

"Minä sanon orgiat, vaikka sitä sanaa ei täällä juur käytettäne – täällä taitaan enemmän käyttää sanaa 'seremoniiat';¹³ Mutta orgiat on se oikea sana. Englannissa ei kukaan ihminen enää käytä 'seremoniiaa' – s'on joutunut muodista. Me sanotaan 'orgiat.' S'on parempi sana, vastaa paremmin asiaa. Se johtuu toiselta puolen kreikkalaisesta sanasta orgo, joka merkitsee ulkona, ulko-ilmassa, ja toiselta puolen heprealaisesta sanasta jiisum, mullata maahan, peittää, siis: haudata. Hautaus-orgiat merkitsee siis: julkinen hautaus ulkoilmassa."

En ikinä ole nähnyt niin häpeemätöntä vanhaa kanaljaa. Mutta se rautajäntereinen herra oven suussa räjähti hälle vasten silmiä aika nauruun. Kaikki hämmästyivät ja näkyivät suuttuvan. "No, mutta tohtori!" kuului joukosta, ja Abner Shackleford sanoi:

"Mutta, Robinson, etkö oo kuullutkaan sitä uutista? Tämähän on Harvey Wilks."

Kuninkaan naamalle levisi heti hymy, imelä kuin siirappi, ja liehakoiden ja levitellen käsivarsiaan lähestyi hän vierasta ja sanoi:

"Onko se todellakin rakkaan veli vainajani hyvä ystävä ja oivallinen lääkäri? Minä – "

"Pysykää minusta poissa!" sanoi tohtori. "Tekö puhutte kuin Englantilainen, te? vai niin? Empä ikinä ole kuullut huonompaa matkimista. Tekö olisitte Pietari Wilksin veli? Te olette petturi eikä mitään muuta!"

Nytkös syntyi elämää! He tunkeutuivat tohtorin ympäri ja kokivat häntä rauhoittaa ja selittää hälle asiat, ja he kertoivat hälle, miten Harvey monin kerroin oli todistanut olevansa Harvey, miten hän tunsi joka ihmisen nimeltä, jopa joka koirankin nimen kaupungissa; ja he rukoilivat ett'ei hän loukkaisi Harveyn tunteita ja noiden tyttö parkain tunteita. Mutta turhaan! Tohtori vain kävi suoraan päälle kuin ahven ja sanoi, että ihminen, joka väitti olevansa Englantilainen eikä osannut matkia Englantilaisen puhetapaa paremmin kuin tuo tuossa, ei ikipäivänä ollut mikään Englantilainen, vaan valehtelija ja petturi. Tyttö parat tarttuivat kuninkaaseen kuin takiaiset ja puhkesit poraamaan; mutta tohtori kääntyi heidän puoleensa ja sanoi: