Ensiksi hän katsoi ensimmäiseen kyyhkyslakkaan, sitten toiseen ja kolmanteen ja niin edespäin aina kolmanteen ja niin edespäin aina viimeiseen. Kuumennettujen uunien tavalla nopeiden lintujen lukuisat savihuoneet levittivät polttavaa kuumuutta, mutta se ei estänyt Kleaa tarkalleen tutkimasta jokaista syrjäisintäkin soppea.
Hänen poskensa hehkuivat ja hiki helmeili hänen otsallaan ja kyyhkyslakan pölystä puhdistautuminen tuotti hänelle paljon vaivaa, mutta hän ei vielä ollut epätoivoon joutunut.
Kenties Irene oli mennyt Anubidiumiin tahi Asklepioksen temppeliin saamaan selkoa omituisen unen merkityksestä, jonka hän ehkä oli nähnyt, sillä paitse papillisia lääkäreitä oli siellä myöskin muudan naispappi, joka vielä paremmin taisi selittää katuvaisten unia kuin eräs erakko, joka myöskin tunsi tämän taidon.
Kysyjien täytyi usein odottaa kauvan Asklepioksen temppelin edustalla.
Tämä ajatus rohkaisi Kleaa ja esti häntä tuntemasta kuumaa lounaistuulta, joka alkoi herätä, ja auringon paahdetta; mutta kun hän hitaasti, niinkuin sotilas jouduttuaan tappiolle tappelussa, oli palannut pastophoriumiin, niin kuumuus hänestä tuntui kovin rasittavalta ja tuska ja epävarmuus ahdistivat hänen rintaansa.
Hän olisi mielellään itkenyt, ja usein hän koettikin itsekseen nyyhkiä, mutta lieventävien kyynelten lohdutusta hänelle ei suotu.
Ennenkuin hän ilmoitti Asklepiodorille, että hänen etsintänsä oli ollut turha, hän halusi vielä kerran puhutella ystäväänsä, erakkoa, mutta jo ennen kun hän edes saattoi nähdä tämän kammiota, ylimmäisen papin kirjuri jälleen astui hänen eteensä ja käski häntä tulemaan hänen kanssaan temppeliin.
Täällä hänen täytyi kauhean kärsimättömänä odottaa enemmän kuin tunnin eräässä etuhuoneessa.
Vihdoinkin hänet vietiin saliin, jossa Asklepiodor ja koko
Serapistemppelin korkeampi papisto oli koolla.
Hitaasti Klea astui sisään niin monen mahtavan miehen eteen ja taas hänen täytyi odottaa kauvan aikaa ennenkuin ylimmäinen pappi kysyi häneltä, eikö hän ollut kuullut tai huomannut mitään, joka saattaisi johdattaa oikeille jäljille, sillä hän, Asklepiodor, tiesi että jos Irene salaisesti oli lähtenyt temppelistä, se yhtä suuresti surettaisi Kleaa kuin häntäkin.
Klean oli kovin vaikea löytää sanoja ja hänen polvensa horjuivat, kun hän alkoi puhua, mutta kieltäytyi istuutumasta tuolille, jonka Asklepiodor asetutti hänen eteensä.
Hän luetteli järjestään kaikki ne paikat, joista hän turhaan oli hakenut sisartaan, ja kun hän silloin myöskin mainitsi Asklepioksen temppelin ja hänen mieleensä silloin johtui sen ylhäisen naisen kuva, joka oli tullut sinne useiden nais-orjain ja palvelijoiden seurassa selityttämään unta, niin hän myöskin tuli ajatelleeksi Zoën käyntiä ja tämän alussa ylen ystävällisiä, vaan sitten pilkkaavia ja yhä enemmän uhkarohkeita kysymyksiä hänen sisarestaan.
Heti hän keskeytti puheensa ja sanoi:
"Vapaasta tahdosta, pyhä isä, Irene varmaankaan ei ole paennut, mutta kenties joku on viekoitellut häntä lähtemään temppelistä ja minun luotani; onhan hän vielä ajattelematon lapsi. Voineekohan olla mahdollista, että joku ylhäinen nainen on viekoitellut häntä seuraamaan itseään? Muudan sellainen kävi tänään minun luonani ovenvartian huoneessa. Hän oli komeasti puettu, kultainen puolikuu oli hänellä vaaleissa kiharoissaan, joihin silkkinauhoja oli palmikoitu, ja hän kysyi innokkaasti sisartani. Lääkäri Imhotepos, joka usein käy kuninkaan palatsissa, näki hänet ja sanoi minulle hänen nimensä olevan Zoë ja hänen olevan Kleopatra kuningattaren lapsuuden ystävättären."
Hänen täten puhuessaan kokoontuneet papit suuresti hämmästyivät ja
Asklepiodor huudahti:
"Niitä naisia, niitä naisia! Sinä Philammon olit sittenkin oikeassa; minä en saattanut enkä tahtonut sitä uskoa! Kleopatra on tehnyt semmoista, jota ainoastaan kuningattarille annetaan anteeksi, vaan että hän antautuu veljensä hurjien intohimojen välikappaleeksi, sitä tuskin sinäkään, Philammon, pidit luultavana, sinä, joka kuitenkin pikemmin uskot pahaa kuin hyvää. Mutta mitä nyt on tekeminen? Kuinka me saatamme puolustaa itseämme väkivaltaa vastaan?"
Posket tulipunaisina ja hehkuen keskipäivän paahteesta Klea oli astunut papiston eteen, mutta hänen kuullessaan Asklepiodorin viime sanat, kaikki veri pakeni hänen kalpenevilta kasvoiltaan ja kylmä väristys virtaili hänen jäseniensä lävitse.
Hänen isänsä lapsi, hänen iloinen, viaton Irenensä ryöstetty, viekkaudella viety Euergeteelle, hurjimmalle mässääjälle, jonka elämästä Serapion juuri eilen illalla oli hänelle kertonut, kuvatessaan hänelle niitä vaaroja, jotka uhkaisivat häntä ja Ireneä, jos he lähtisivät temppelistä.
Niin varmaankin!
Loistoon ja komeaan elämään hänen rakasta lempilastaan hänen lohdutustaan ja iloaan oli houkuteltu häpeässä häviämään!
Hänen täytyi pitää kiinni sen tuolin selkälaudasta, jonka hän oli hyljännyt, ett'ei hän kaatuisi lattiaan.
Mutta tämä heikkous valtasi hänet ainoastaan muutamaksi silmänräpäykseksi, sitten hän parilla rivakalla askeleella astui sen pöydän luo, jonka ääressä ylimmäinen pappi istui, tarttui lujasti oikealla kädellään pöydän laitaan kiinni ja hänen muuten niin sointuisa, syvä äänensä kuului käheältä, kun hän sanoi:
"Nainen on tarjoutunut paheen välikappaleeksi tehdäkseen toisen arvottomaksi naisen nimeä kantamaan, ja te, jotka olette hyveen ja oikean palvelijoita, te, jotka olette määrätyt toimimaan niitten jumalien hengessä, joita te palvelette, te tunnette olevanne liian heikkoja sitä estämään! Jos te suvaitsette tätä, joll'ette estä tätä rikosta tapahtumasta, niin te ette, niin en minä anna keskeyttää itseäni, ansaitse sitä pyhän nimeä, sitä kunnioitusta, jota te vaaditte, niin minä syytän – "
"Vaikene tyttö!" Asklepiodor keskeytti kauheasti kiihtynyttä Kleaa. "Jumalan solvaisijana minä panettaisin sinut kiinni, joll'en käsittäisi sitä tuskaa, joka sinulta ryöstää järjen. Me kyllä tiedämme suojella ryöstettyä, mutta sinun pitää olla kärsivällinen ja ääneti. Sinä, Kallimakos, käske heti Ismael sanansaattajan satuloimaan hevoisensa ratsastaakseen Memphiisen viemään minulta kirjettä kuningattarelle; laatikaamme se yhdessä ja kirjoittakaamme nimemme sen alle, niin pian kuin olemme aivan varmat siitä, että Irene on ryöstetty näiden muurien sisäpuolelta. Käske, Philammon, antamaan merkkiä vaskilevyllä, jolla kutsutaan kaikkia temppelin asukkaita kokoon, ja sinä, tyttö, lähde tästä salista ja liity sitten muihin."
KUUDESTOISTA LUKU
Klea oli heti noudattanut papin käskyä ja meni tarkoin tietämättä mihin, suuren rakennuksen toisesta käytävästä toiseen, kunnes voimakkaasti lyödyn kuparilevyn kajahtelevat ääni-aallot, jotka tunkeutuivat temppelin etäisimpään soppeen, häntä säikähdyttivät.
Tämä kutsumus tarkoitti häntäkin ja sentähden hän astui kokouspihaan, jossa liike alkoi käydä yhä vilkkaammaksi.
Temppelin palvelijat, paarien ja veden kantajat, eläinten-hoitajat ja ovenvartiat tulvailivat yhteiseltä kesken jääneeltä aterialta, pyyhkivät suutaan juostessaan, tahi pitivät leipäpalaa, retikkaa tai taatelia kädessään, joutuisasti syödäkseen ne; kädet märkinä tulivat ne miehet ja naiset, jotka paraillaan olivat pesseet valkeita papinpukuja, ja hiki otsassa ruoan keittäjät tulivat kesken jääneestä työstään. Kauaksi pastoforien puhdistamatta jääneet kädet haisivat, sillä he olivat parhaillaan valmistaneet laboratorissa suitsutus-aineita; kirjastosta ja kirjoitus-huoneesta kirjaston virkamiehet ja temppelin omaisuuden hoitajat tulivat tukka hajalla, punaista ja mustaa väriä ohuissa työnutuissaan. Järjestyksessä niin kuin olivat seisseet kuorilaulukirjoituksissa, laulaja- ja laulajatar-joukko kulki eteenpäin ja heidän joukossaan kuihtuneet kaksois-sisarukset, joiden seuraajiksi Asklepiodor oli määrännyt Klean ja Irenen.
Meluten ja iloiten opetuksen keskeytymisestä temppelin koulupojat tunkeutuivat pihalle opettajiensa ohjaamina.
Vanhin heistä lähetettiin noutamaan suurta kunniakatosta, jonka alle temppelin johtajat kokoontuivat.
Kaikkein viimeiseksi Asklepiodor näyttäytyi ja antoi eräälle nuoremmista kirjureistaan temppelin kaikkien asukkaitten ja jäsenten luettelon, hänen lukeakseen se.
Tämä tapahtui.
Jokainen, jota huudettiin, vastasi selvään "on", ja jokaisen poissa olevan puolesta ilmoitettiin joutuisesti syy poissa-oloon.
Klea oli liittäytynyt laulajattariin ja odotti kauheimmassa jännityksessä kauvan, äärettömän kauvan sisarensa nimeä, sillä vasta sitten kun pienin koulupoika ja alhaisin paimenpoika oli huutanut "on", kirjuri luki: "Ruukunkantajatar Klea," ja nyykäytti hänelle, kun hän huusi: "on".
Sitten hän korotti ääntään vielä entistä kovemmaksi ja luki:
"Ruukunkantajatar Irene."
Kun tähän huutoon ei vastausta kuulunut, hiljainen liike syntyi kokoontuneessa temppelin väestössä, ikään kuin viljalaihon aaltoileminen aamutuulen suhistessa korsien yli. Kaikki odottivat äänettömän hiljaisuuden vallitessa, kun Asklepiodor astui esille ja kauaksi kuuluvalla äänellä sanoi:
"Minun kutsumuksestani te kaikki olette tällä hetkellä kokoontuneet.
Ainoat, jotka eivät ole tätä kutsumusta noudattaneet, ovat ne
Serapiille vihityt pyhät miehet, joita lupaus estää olopaikkojensa lukkoja murtamasta, sekä ruukunkantajatar Irene.
"Vielä kerran huudan kovasti ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran
'Irene' eikä hän vieläkään kuulu vastaavan.
"Minä siis käännyn teidän puoleenne, te Serapiin palveluksessa olevat ylhäiset ja alhaiset, miehet ja naiset! Saattaako kukaan teistä ilmoittaa missä tämä tyttö oleskelee? Onko kukaan nähnyt häntä sen jälkeen, kun hän auringon noustessa toi ensimmäisen uhriveden auringon kaivosta jumalan alttarille.
"Te olette kaikki vaiti?
"Siis ei kukaan teistä ole kohdannut häntä tänään.
"Ainoastaan muutama kysymys enää, ja se, joka saattaa vastata niihin, astukoon esille ja puhukoon totuuden mukaan.
"Minkä portin kautta ylhäinen nainen meni pois, joka tänäpäivänä varhain kävi temppelissä? Itäisen! – Hyvä —
"Oliko hän yksin? – Oli.
"Minkä portin kautta epistolografi Euleus poistui? – Itäisen.
"Oliko hän yksin? – Oli.
"Onko kukaan teistä kohdannut ylhäisen rouvan tahi epistolografin vaunuja?"
"Minä!" muudan temppelin ajureista huudahti, joka härkävaljakollaan joka päivä kävi Memphiissä sieltä ruokavaroja ja muita tarpeellisia kaluja noutamassa.
"Puhu!" Ylimmäinen pappi käski.
"Minä olen," mies vastasi, "nähnyt Euleus herran kimot, jotka hyvin tunnen viinimäen luona Kokemin kohdalla. Ne vetivät suljettuja kuomuvaunuja, joissa paitse häntä itseään muudan nainen istui."
"Oliko se Irene?" Asklepiodor kysyi.
"En minä tiedä," ajuri vastasi, "sillä minä en saattanut nähdä ketään vaunussa istujista, mutta minä kuulin eunukin äänen ja sitten naisen nauravan. Nauru helähti niin iloisesti, että minunkin täytyi myhähtää, niin tarttuvasti se minuun vaikutti."
Kun Klea kuullessaan nämä sanat oli kuulevinaan Irenen hilpeän naurun, jota hän tänään ensi kerran mieli pahalla muisteli, ylimmäinen pappi huusi;
"Itäisen portin vartia, tulivatko ja menivätkö epistolografi ja ylhäinen nainen yhdessä temppelistämme?"
"Eivät," kuului vastaukseksi. "Nainen tuli puolta tuntia myöhemmin kuin eunukki ja lähti temppelistä yksin paljoa myöhemmin kuin hän."
"Eikö Irene mennyt sinun portistasi, eikö hän ole saattanut mennä siitä? Niin kysyn sinulta Jumalan nimessä!"
"Ehkä se on mahdollista, pyhä isä," portinvartia huolestuneena vastasi, "minun lapseni on sairas ja häntä hoitaakseni olen monta kertaa käynyt huoneessamme, mutta aina vaan vähäksi aikaa; portti on auki: ja onhan Memphiissä nyt rauha."
"Sinä olet menetellyt väärin," Asklepiodor ankarasti vastasi, "mutta koska olet puhunut totta, niin saat jäädä rankaistuksetta.
"Me tiedämme kylliksi. Te portinvartiat kuulkaa nyt minua. Kaikki temppelin portit ovat huolellisesti suljettavat, ei kukaan toivioretkeläinenkään eikä kukaan Memphiin ylimyksistä, olkoonpa vaikka kuinka korkeasukuinen, saa tulla eikä mennä portista minun erityisettä luvattani. Olkaa valppaita, ikään kuin hyökkäys olisi odotettavissa ja nyt menköön kukin työhönsä."
Kokous hajosi.
He lähtivät mikä minnekin.
Klea ei huomannut että useat paheksuen katselivat häntä, ikään kuin hänen olisi ollut vastattava sisarensa käytöksestä, tahi myöskin sääliväisesti, hän ei myöskään huomannut kaksoissisaruksia, joiden sijaan hänen itsensä ja Irenen piti tulla, ja hyvien vanhentuneitten tyttöjen kävi sääliksi, joiden piti valittaa niin paljon, vaikk'eivät mitään sukua tunteneet, niin että he kärsimättömästi ja innokkaasti käyttivät jokaista tilaisuutta tunteitaan ilmaistakseen kun he kerrankin tunsivat todellista sääliä.
Mutta nämä sääliväiset olennot eivät uskaltaneet puhutella häntä, eivätkä muutkaan temppelin asukkaat, jotka lähestyivät Kleaa, häneltä kyselläkseen tahi häntä surkutellakseen, niin synkkä, niin kauhea totisuus loisti hänen maahan luoduista silmistään.
Vihdoinkin oli hän yksin avarassa pihassa.
Hänen sydämmensä sykki tavallista nopeammin ja hänen sielussaan liikkui jotain tärkeätä.
Se hänestä näytti varmalta: Euleus, hänen isänsä ilkeä verivihollinen saattoi nyt perin pohjin hävinneen miehen lapsenkin turmioon, ja hänen sitä tietämättä ylimmäinen pappi oli samaa mieltä.
Klea ei suinkaan aikonut sallia, että tämä saisi tapahtua hänen itseään suojelematta ja sekin kävi hänelle yhä selvemmäksi että hänen tuli vitkastelematta toimia.
Ensiksi hän tahtoi kysyä neuvoa Serapion ystävältään, mutta kun hän lähestyi hänen kammiotaan, vaskilevy kajahteli, joka kutsui pappeja jumalan palvelukseen ja kehoitti häntä velvollisuuttaan täyttämään, vettä ammentamaan.
Ehdottomasti ja kumminkin ajatellen ainoastaan Irenen pelastusta, hän toimitti sen mitä hän joka päivä tämän kuminan johdosta oli tottunut toimittamaan: hän meni asuntoonsa noutamaan jumalan kultaisia ruukkuja.
Kun hän astui autioon huoneesensa niin hänen kissansa juoksi hilpeästi hyppien häntä vastaan, koukisti selkäänsä, hykersi pyöreätä päätään hänen jalkojansa vastaan ja ojensi kauneilla mustilla karvoilla koristetun häntänsä suoraan ilmaan, joten sillä ainoastaan iloitessaan oli tapana tehdä.
Klea tahtoi silitellä notkeata eläintä, mutta se hypähti hänen luotaan pois ja katseli häntä arasti ja niin kuin hänestä näytti, vihaisesti viheriöillä silmillään ja peräytyi nurkkaan Irenen vuoteen viereen.
"Se on erehtynyt," Klea ajatteli, "kissastakin Irene tuntuu miellyttävämmältä kuin minä, ja tämä Irene, tämä Irene."
Hän valitti ääneensä näin ajatellessaan ja tahtoi keksiäkseen uusia keinoja ja neuvoja, jotka hänen kumminkin järjettöminä ja sopimattomina täytyi hyljätä, heittäytyi vuoteelleen, mutta vuoteella oli pieni paita, jota hän oli alkanut ommella pikku Philolle, ja silloin hän taas ensi kerran muisti sairasta lasta ja sitten velvollisuuttaan, veden ammentamista.
Vitkastelematta hän tarttui ruukkuihin ja mennessään temppelin kaivolle, hänen täytyi ajatella viimeistä neuvoa, minkä hänen isänsä, kun hän kerran sai käydä häntä vankihuoneessa tervehtimässä, oli hänelle antanut mukaan matkalle.
Hänen mieleensä juohtui silloin ainoastaan yksityisiä paikkoja tästä viimeisestä varoittavasta puheesta, eikä hän kuitenkaan ollut unhoittanut sanaakaan siitä; se ollut tällainen:
"Näyttänee ehkä siltä, että olen saanut jumalilta huonon palkan siitä, että olen toiminut sen mukaan, minkä pidän oikeana ja kunnollisena, mutta näyttää ainoastaan siltä, ja niin kauvan kun minä saatan elää sopusoinnussa ikuisia lakia noudattavan luonnon kanssa, ei kukaan saata olla oikeutettu minua surkuttelemaan. Erittäinkin ei sielun rauha minua ole jättävä, niin kauvan kun minä noudatan Zenon ja Khrysippoksen oppia, enkä asetu oman sisällisen olentoni perus-ehtoja vastaan. Tämän luvallisuuden saattaa jokainen, saatat sinäkin, vaikka olet nainen, säilyttää, jos aina teet sen, minkä olet oikeaksi katsonut, ja täytät sen, minkä olet velvollisuudeksesi ottanut. Itse jumaluuskin todistaa tämän opin totuuden, antaessaan sille, joka sitä noudattaa, tuon tunnon rauhan, joka varmaankin on sille otollinen, koska se on ainoa sielun tila, johon se ei näytä vaikuttavan estäväisesti eikä yllyttäväisesti; sitä vastoin ei kukaan, joka erkanee hyveen ja sen tyttären ankaran velvollisuuden täytännön tieltä, koskaan saavuta rauhaa, ja tuntee haikealla mielin tyytymättömän ja vihollisen voiman kovasti ahdistavan sieluaan. Joka pysyy tyynellä mielin, se ei onnettomuudessakaan ole onneton, ja kiitollisena se oppii joka elämän tilassa olemaan tyytyväinen, jo senkin tähden että hänessä vallitsee ihanin, hänen olentonsa jaloimman osan kanssa paraiten sopusoinnussa oleva tunne – minä tarkoitan oikean ja hyvän tunnetta. Elä siis, lapseni, oikeuden ja velvollisuuden mukaan tarkoitusperää kysymättä, ajattelematta, saattaako sinun tekosi tuottaa sinulle huvia vai mielipahaa, pelkäämättä ihmisten tuomiota ja jumalien kateutta, ja sinä saat säilyttää itsessäsi sielun rauhan, joka eroittaa viisaan ymmärtämättömästä, ja sinä saatat olla onnellinen vastoinkäymisessäkin, sillä ainoa todellinen pahe on pahan valta, se on luonnottoman järjettömyyden valta meissä; ainoa todellinen onni on hyveen omistamisessa, mutta tätä voi ainoastaan se kutsua omakseen, jolla tämä on kokonaan ja joka ei vähääkään riko sitä vastaan, sillä ei hyvässä eikä pahassa ole eri asteita ja pieninkin toimi velvollisuutta, oikeutta ja totuutta vastaan ja jopa sitäkin pahaa vastaan, jota ei mikään laki rankaise, on hyvän vastakohtana.
"Irene," niin Philotas oli päättänyt nyt puheensa, "ei vielä saata ymmärtää tätä oppia, mutta sinä olet totinen ja ikääsi katsoen ymmärtäväinen. Kerro sitä, joka päivä itseksesi ja kun kerran oikea aika koittaa, niin vuodata se isän viimeisenä perintönä sisaresi sydämeen, jolle sinun tulee olla äidin sijaisena."
Kulkiessaan vettä noutamaan muurin sisäpuolella olevalta kaivolta, Klea kertoeli itsekseen useita näistä sanoista ja tunsi saavansa niistä uutta rohkeutta ja hän päätti lujasti, ett'ei hän antaisi taistelutta sisartaan viekoittelijoille alttiiksi.
Sitten kun uhri-astiat olivat täytettyinä alttarille asetetut, hän palasi pikku Philon luo, jonka tila ei hänestä enää näyttänyt huolestuttavalta, viipyi enemmän kuin tunnin sen luona ja lähti sitten portinvartian asunnosta Serapionin neuvoa kysymään ja kertomaan hänelle, mitä hän rauhaisassa sairashuoneessa oli miettinyt.
Muuten erakko tavallisesti tunsi hänen askeleensa jo kaukaa ja katseli häntä ikkunastaan, kun hän tuli hänen luokseen: mutta tänään hän ei huomannut Klean lähestyvän, sillä hän astuskeli edestakaisin ja taas edestakaisin ahtaassa huoneessaan, jossa ei voinut astua juuri monta askelta perätysten.
Astuessaan edestakaisin häneltä ajatteleminen paraiten luonnistui ja hän ajatteli ajattelemistaan, sillä hän oli kuullut kaikki, mitä temppelissä Irenen häviämisestä tiedettiin, ja hän tahtoi, hänen täytyi hänet pelastaa, mutta mitä enemmän hän vaivasi päätään, sitä selvemmin hän käsitti, että olisi oleva turha yrittääkään pelastaa ryöstettyä lasta mahtavilta ryöstäjiltään.
"Eikä se kuitenkaan saa tapahtua, se ei saa!" hän huusi ja polki voimakasta jalkaansa vähää ennen kun Klea pääsi hänen kammionsa luo; mutta niin pian kun erakko huomasi hänet, niin hän koetti kaikin tavoin näyttää huolettomalta ja huudahti vilkkaasti, niin kuin hänellä oli tapana vähemmin arveluttavissa tiloissa.
"Me ajattelemme, me mietimme, me aprikoimme, lapseni, sillä jumalat ovat tänä aamuna maanneet ja meidän täytyy sen tähden olla kahta valppaampia.
"Irene, meidän pikku Irenemme!
"Kuka olisi sitä eilen uskonut!
"Kelvoton, sanomattoman kelvoton konnankoukku tämä on, ja mitä nyt pitää tehdä, temmataksemme tuolta syötetyltä hirviöltä, julmalta pedolta hänen saaliinsa takaisin, ennen kun se nielee lapsemme, meidän rakkaan lapsukaisemme?
"Usein jo on tuhmuuteni minua harmittanut, mutta niin tuhma, niin jumalattoman tuhma kuin tänään en vielä koskaan ole tuntenut olevani. Kun minä koetan ajatella, niin tuntuu siltä, kuin tämä raskas laatikko olisi naulattu minun pääni eteen. Onko sinun mieleesi juohtunut joku neuvo? Minä en ole keksinyt niin mitään, en ainoatakaan, jota ei suurimman aasin tarvitsisi hävetä!"
"Sinä siis tiedät kaikki?" Klea kysyi, "myöskin sen, että isän vihollinen Euleus luultavasti on viekoitellut lapsi parkaa seuraamaan itseään?"
"Niin, niin!" Serapion huusi. "Missä vaan konnan työ tapahtuu, siinä hänen täytyy olla osallisena, samoin kuin jauhon leivän leivonnassa! Se on minulle uutta, että hän tällä kertaa on antautunut Euergeteen välikappaleeksi. Vanha Philamon on kertonut minulle kaikki. Juuri äsken palasi sanansaattajakin Memphiistä ja toi papyruskyhäelmän, jolle kurja tahrustelija oli kirjoittanut Philometorin nimessä, ett'ei hovissa tiedetä mitään Irenestä, vaan ollaan suuresti pahoillaan, ett'ei Asklepiodor pelkää niin viekkaasti vehkeillä kuningasta vastaan. He eivät siis laisinkaan aikoneet antaa vapaehtoisesti lastamme pois."
"Minä siis teen sen, mikä on minun velvollisuuteni," Klea sanoi vakavasti. "Minä menen Memphiisen noutamaan sisartani."
Erakko tuijotti kauhistuneena tyttöön ja huusi:
"Sehän on mielettömyyttä, hulluutta, itsensämurhaamista! Tahdotko sinä yhden uhrin asemesta heittää kaksi heidän kitaansa?"
"Minä kyllä taidan suojella itseäni, ja minä aion pyytää Kleopatralta apua Irenen asiassa. Hän on nainen ja hän on mahtava, eikä hän saata kärsiä…"
"Mitä maailmassa on, jota hän ei saattaisi kärsiä, kun siitä vaan on hänelle etua ja huvia? Ken tietää, kuinka hauskojakin seikkoja Euergetes on hänelle tytöstämme luvannut?! Ei, Serapiin nimessä, ei, Kleopatra ei sinua ole auttava; mutta – se olisi jotain – ompa eräs, joka varmaankin saattaa. Roomalaisen Publius Scipion puoleen on kääntyminen, ja hänen luokseen helposti saattaisi päästä."
"Häneltä," Klea punehtuen sanoi, "en minä tahdo hyvää enkä pahaa, minä en häntä tunne, enkä tahdo häntä tuntea."
"Mutta lapsi kulta," erakko keskeytti häntä totisena ja nuhdellen. "Onko sinun ylpeytesi siis niin paljon voimakkaampi kuin rakkautesi, velvollisuutesi ja huolenpitosi? Mitä, kaikkien jumalien nimessä, Publius on sinulle tehnyt, koska sinä vältät häntä huolellisemmin, kuin jos hänessä olisi rohtuma? Kaikella on määränsä, ja nyt, vaikka miten kävisi, täytyy kuitenkin tehdä niin, sillä nyt ei ole aikaa sokeana siekailla, kun molemmin silmin näkee, mitä tapahtuu: Roomalainen on vallannut sydämesi ja se vetää sinua hänen luokseen, mutta sinä olet kunnon tyttö, ja pysyäksesi sinä, vältät sinä häntä, sillä sinä epäilet itseäsi, etkä tiedä, mitä silloin voisi tapahtua, jos hän sanoisi sinulle, että Eroksen nuoli on sattunut häneenkin.
"Vaalene ja punastu vaan ja katso minuun, niin kuin olisin vihollisesi ja lörpöttelisin joutavia. Paljon kummallista olen nähnyt, mutta ennen sinua en ketään, joka pelkästä urhoollisuudesta on tullut pelkuriksi ja sitä paitse ei pelkurimaisuus sovi kellekään tuntemalleni naiselle huonommin kuin päättävälle Klealleni.
"Matka, joka sinun on tehtävä, on vaikea, mutta, pue rintasi haarniskaan ja rohkaise mieltäsi huoleti astuaksesi Roomalaisen luo, joka on kunnon nuorukainen. Varmaankin pyytäminen käy sinulle vaikeaksi, mutta etkö sinä uskalla astua muutamaa askelta otaistakin tietä myöten? Lapsi parkamme on perikadon partaalla! Joll'et oikeita sanoja käyttäen tule ajoissa sen ainoan luo, joka tässä vielä saattaa auttaa, niin hänet upotetaan mustaan suohon, johon hän on hukkuva sen tähden, että hänen rohkea sisarensa on peljännyt omasta puolestaan."
Klea oli erakon viime sanoja puhuessa luonut silmänsä maahan ja katsoi synkkänä ja ääneti maahan ja sanoi viimeinkin vapisevin huulin ja niin kovalla äänellä, kuin hän olisi lausunut oman tuomionsa:
"Minä pyydän siis Roomalaiselta apua, mutta kuinka minä saatan päästä hänen puheilleen?"
"Nyt on Kleani taas kokonaan isänsä tytär," Serapion vastasi ja ojensi hänelle kammionsa ikkunasta molemmat kätensä ja jatkoi sitten:
"Minä saatan ainakin joinkin määrin tasoittaa vaikeata tietäsi. Tunnethan minun veljeni Glaukuksen, joka on palatsin turvajoukkojen päällikkö. Minä annan sinulle muutamia suositussanoja hänelle annettaviksi ja, helpoittaakseni tehtävääsi, myöskin pienen kirjeen Publius Scipiolle, joka on sisältävä kaiken mikä kuuluu asiaan. Jos Corneliolainen tahtoo puhutella sinua itseäsi, niin mene hänen luokseen ja luota häneen, mutta kumminkin enemmän itseesi.
"Mene nyt ja, kun vielä kerran olet täyttänyt ruukut, niin palaa minun luokseni noutamaan kirjeitä. Mitä aikaisemmin sinä saatat mennä, sitä parempi, sillä olisi hyvä, jos erämaan tie, jolla pimeässä on yltä kyllin vaarallisia kuljeksijoita, ennen yön tuloa olisi selkäsi takana. Sisareni Leukipan luona, joka asuu lähellä tullihuonetta suuren sataman varrella, näyttäessäsi tätä sormusta kohdellaan sinua ystävällisesti ja saat majapaikan itsellesi ja, jos taivahiset sinua auttavat, myöskin Irenelle."
"Minä kiitän sinua, isä," Klea sanoi, eikä muuta mitään, sitten hän lähti reippain askelin hänen luotaan.
Serapion katsoi ensiksi hellästi hänen jälkeensä; otti sitten kaksi vahalla päällytettyä puutaulua laatikostaan ja piirsi metallipuikolla toiselle lyhyen kirjeen veljelleen, toiselle pitemmän Roomalaiselle, jonka sisältö oli seuraava:
"Serapion, Serapiin erakko, Roomalaiselle, Publius Cornelius Scipio
Nasicalle.
"Serapion tervehtii Publius Scipiota ja ilmoittaa hänelle, että ruukunkantajatar Klean nuorempi sisar Irene on kadonnut tästä temppelistä ja vieläpä, niinkuin luullaan, meille molemmille tutun epistolografi Euleuksen viekkauden kautta, joka näyttää toimivan kuningas Ptolemaios Euergeteen asioissa. Koeta saada selville missä Irene on. Pelasta hänet, jos voit, hänen ryöstäjiensä käsistä ja saata hänet Memphiisen sisareni Leukipan huostaan, joka on tullihuoneessa asuvan satamapäällikön Hipparkoksen puoliso. Serapio suojelkoon sinua ja tehtävääsi."
Kun Klea palasi erakon luo, niin tämä oli juuri päättänyt kirjeensä.
Tyttö kätki ne vaatteuksensa poimuihin, sanoi ystävälleen jäähyväiset ja pysyi totisena ja tyynenä. Serapionin kostein silmin silitellessä hänen tukkaansa, lukiessaan hänelle onnentoivotuksia ja viimeksi ripustaessaan hänen kaulaansa onneatuottavan amuletin, jota hänen äitinsä oli kantanut – se oli vuorikristalli-pala, johon oli suojeleva kirjoitus.
Viipymättä hän sitten lähti temppelin porttia kohti, jonka hän ylimmäisen papin käskyn johdosta tapasi suljettuna.
Sen vartia, sairaan Philon isä, istui vartioiden sen vieressä kivipenkillä.
Klea pyysi ystävällisesti häntä sitä avaamaan, mutta huolellinen vartia ei täyttänyt heti hänen pyyntöään, vaan muistutti hänelle Asklepiodorin ankaraa käskyä ja kertoi, että noin kolme tuntia sitten ylhäinen Roomalainen oli pyrkinyt temppeliin, vaan oli ylimmäisen papin erityisen määräyksen johdosta kuitenkin käsketty pois. Hän oli myöskin kysynyt Kleaa ja luvannut palata huomenna.
Kun Klea kuuli tämän sanoman, veri tulvaili hänen päähänsä ja kasvoihinsa.
Saattoiko Publius yhtä vähän olla häntä ajattelematta, kuin hän
Publiusta?
Oliko Serapion nähnyt oikein?
"Eroksen nuoli," tämä erakon lause lensi, niin kuin sekin olisi ollut siivekäs nuoli, hänen sydämensä ja mielensä läpi ja peloitti häntä, vaan tuntui kuitenkin samalla niin suloiselta, mutta ainoastaan muutamaksi hetkeksi, sillä pian hän taas alkoi ankarasti paheksua omaa heikkouttaan ja kauhistuen hän ajatteli, että hän oli lähestymäisillään tuota julkeata miestä ja menemäisillään hänen luokseen.
Hän käsitti täydelleen tehtävänsä kauheuden, ja jos hän silloin olisi kääntynyt, niin hän kyllä olisi voinut puolustaa itseänsä, sillä olihan temppelin portti suljettu eikä sitä saanut avata kellekään ei edes hänelle itselleenkään.
Tuokion tämä viekoitteleva ajatus häntä miellytti, mutta niin pian kun hän jälleen ajatteli Ireneä, hänen päätöksensä oli luja, ja lähestyen portinvartiaa hän sanoi jyrkästi:
"Avaa viipymättä minulle portti, sillä sinä tiedät ett'ei minulla ole tapana tehdä eikä vaatia mitään väärää. Minä siis pyydän sinua heti työntämään salvat edestä pois."
Mies, jolle Klea oli tehnyt niin paljon hyvää, ja jolle ylhäinen Imhotepos lääkäri viimeksi tänään oli sanonut, että Klea oli hänen talonsa hyvä henki ja että hänen piti kunnioittaman häntä, niinkuin jumaluutta, totteli, vaikkapa arvellen ja hitaastikin, Klean käskyä.
Raskas salpa lensi edestä, vaskinen ovi aukesi, ruukunkantajatar astui ulos, heitti tumman hunnun päähänsä ja alkoi kulkea.