SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Molemmin puolin sphinkseillä kaunistettu, kivetty tie vei Serapiin kreikkalaisesta temppelistä kallioon hakattuihin Apishautoihin sekä niitten viereen ja yli rakennettuihin temppelirakennuksiin ja kappeleihin. Näissä palveltiin osirilaista eli kuollutta Apishärkää, jota koko sen elin-aikana oli hoidettu ja rukoiltu Memphiissä, Ptah jumalan temppelissä. Kuolemansa jälkeen tälle erityisistä merkeistä tunnettavalle pyhälle eläimelle pidettiin erinomaisen kalliit hautajaiset ja sitä kutsuttiin sitten ylösnousseeksi Ptah'ksi ja pidettiin Osiriin sielun kuvana, jonka synnyttävän voiman kautta muka kaikki kuolleet ja kaikki katoovaiset, niin kuin kuollut ihminen, lakastunut taimi ja myöskin laskeutuneet taivaan kappaleet, uudelleen sikisivät ja syntyivät uuteen elämään.
Sitä muutosta, jonka alaisena näennäisesti katoava olento oli muodostuessaan toisen muotoiseen uuteen olemistilaansa, edusti Osiris-Apiksen rinnalla kunnioitettu Osiris-Sokari, ja egyptiläiset papit vallitsivat egyptiläiseen kuosiin rakennetuissa temppeleissään, jotka jo vanhaan aikaan olivat pystytetyt pyhien härkien hautaholvien päälle.
Mutta myöskin Memphiisen asettuneet kreikkalaiset Serapiin palvelijat, jonka jumaluuden Ptolemaiokset olivat Aasiasta tuoneet Niilin laaksoon antaakseen helleniläisille ja egyptiläisille alamaisilleen kunnioituksen esineen, jonka alttarin ääressä he saattaisivat yhtyä yhteiseen rukoukseen, hekin uhrasivat, noudattaen ruhtinattensa esimerkkiä, mielellään Osiris-Apikselle, joka ei ainoastaan nimensä vaan myöskin sisällisen merkityksensä puolesta ollut läheistä sukua Serapiille.
Kreikkalaiseen malliin rakennettujen kappelien edustalla niitten egyptiläisten temppelien ulkopuolella, joissa kiviset härän kuvat olivat, he toimittivat Osiiriksi muuttuneen Apiin palvelusta ja tahtoivat mielellään päästä käsittämään sen olennon korkeampaa merkitystä; tarkoittivathan heidän kaikki kotimaisetkin uskonnolliset mysteriuminsa sielun kuolemattomuutta ja sen tulevaista kohtaloa.
Samoin kuin kaksi vastakkain olevaa kaupunkia ovat sillalla yhdistetyt, samoin Serapiin kreikkalaista temppeliäkin, jonka palveluksessa ruukunkantajattaret olivat, yhdisti egyptiläiseen Osiris-Apiksen temppeliin kaunis kivetty juhlakatu, jota pitkin Klea nyt astuskeli.
Memphiisen pääsi lyhempääkin tietä, mutta hän valitsi tämän sen tähden, että hiekkakukkulat molemmin puolin sphinkseillä koristettua tietä, josta joka päivä la'aistiin erämaan santa, peitti hänet temppelitoveriensa silmäyksiltä; paras ja varmin kaupunkiin vievä tie taas kulki filosofien kuvapatsailla koristetun puoliympyrän sivuitse, joka oli uudempien Apishautojen pääsisäänkäytävän läheistössä.
Hän ei katsellut tien vieressä olevia ihmispäällä varustettuja jalopeuran ruumiita, niitä ympäröiviin muureihin kuvattuja eläinten kuvia eikä myöskään kiinnittänyt huomiotaan tumman värisiin Osiris-Apiksen temppeliorjiin, jotka suurilla luudilla lakaisivat santaa tieltä, sillä hän ajatteli ainoastaan Ireneä ja vaikeata tehtävätään, ja astui reippaasti eteenpäin silmät maahan luotuina.
Hän oli astunut vasta muutamia askeleita, kun häntä aivan läheltä huudettiin nimeltä ja kun hän peljästyneenä katsoi ylös, niin pieni Krates seppä seisoi hänen edessään, astui aivan lähelle häntä, tarttui hänen huntuunsa, veti sen syrjään, ennen kun hän ehti sitä estää ja kysyi:
"Mihin, tyttö?"
"Älä estä minua," Klea rukoili. "Tiedäthän, että Irene, josta niin pidät, on ryöstetty; luultavasti minä saatan pelastaa hänet, mutta jos sinä kavallat minut ja he ajavat minua takaa…"
"En minä sinua estä," vanhus keskeytti häntä, "niin, joll'eivät minun jalkani olisi niin pöhöttyneet, niin ehkä tulisin mukaasi, sillä minä en saata unhoittaa tuota rakasta tyttö parkaa; mutta olisinpa iloinen, kun jälleen istuisin rauhassa työhuoneessani; tuntuu aivan siltä, kuin jokaisessa jäntereessäni asuisi samanlainen mestari, kuin itse olen, ja työskentelisi siinä viiloilla, vasaroilla, taltoilla ja neuloilla. Luultavasti sinä kumminkin onnistut löytämään sisaresi, sillä sukkelille naisille on jo moni seikka onnistunut, mikä viisaille miehille on liian vaikea. Mene vaan, ja vaikka he etsisivätkin sinua, vanha Krates ei sinua ilmaise."
Hän nyykäytti ystävällisesti Klealle ja oli jo puoliksi kääntänyt hänelle selkänsä, kun hän vielä kerran kääntyi ja huusi Klealle:
"Odota vielä hetkinen, tyttö, sinä saatat tehdä minulle pienen palveluksen! Minä juuri panin uuden lukon Apishautojen oveen. Työ onnistui minulle oivallisesti, mutta yhdessä avaimessa, jonka olen tehnyt, ei ole kylliksi; me tarvitsemme siihen neljä, ja ne sinun pitää tilata ylihuomiseksi Heri sepältä, joka asuu Sokarin oven edustalla – vasemmalla, kanavan yli käyvän sillan vieressä – sinä et voi erehtyä. Yhtä mielelläni kuin keksin ja valmistan uusia, yhtä vastenmielistä on minusta jäljitteleminen, ja mallin mukaan Heri osaa tehdä työtä yhtä hyvin kuin minäkin. Joll'eivät jalkani estäisi, niin minä itse ilmoittaisin miehelle asiani, sillä joka aina puhuu toisen suun kantta, sitä usein ymmärretään väärin ja monesti ei ymmärretä ollenkaan."
"Minä kyllä mielelläni otan asiasi toimittaakseni," Klea vastasi sillä aikaa, kun seppä istuutui erään sphinksin jalustalle tien viereen, otti käteensä sivullaan riippuvan nahkaisen repun ja pudisti sen sisällön helmaansa.
Muutamia viiloja, talttoja ja nauloja, sitten avain ja viimeksi terävä, suippea veitsi, jolla Krates oli leikannut syvennyksen puuhun lukkoa oveen sovittaessaan, putosi sepän helmaan. Muutamilla viilanvedoilla hän vielä paranteli Memphiin käsityöläiselle vietävää mallia ja sitten hän totisena maristen ja käännellen päätään sinne tänne sanoi:
"Sinun täytyy kumminkin vielä kerran seurata minua ovelle, sillä minä vaadin muilta tarkkaa työtä ja minun täytyy sen tähden olla ankara itseänikin kohtaan."
"Mutta minun pitäisi ennen hämärää päästä Memphiisen," Klea rukoili.
"Koko työ kestää ainoastaan muutaman silmänräpäyksen ja, jos sinä ojennat minulle kätesi, niin joutuu matka kahta nopeammin. Tässä ovat, viilat ja tässä on veitsi."
"Anna se minulle," Klea pyysi. "Tämä terä on terävä ja kirkas ja, kun minä sitä katselen, niin se ikään kuin pyytää minua ottamaan sitä mukaani. Luultavasti minä kuljen yöllä yksinäni erämaan halki."
"Ja," seppä keskeytti häntä, "heikkokin tulee voimakkaaksi, jos hänellä on ase. Ota vaan, lapseni, veitsi, mutta ole varovainen, ett'et vahingoita sillä itseäsi. Anna tartun käteesi ja nyt eteenpäin, mutt'ei kumminkaan niin joutuisasti."
Klea vei sepän sille ovelle, jota hän tarkoitti, katseli ihmetellen, miten varmasti salpa lensi esille, kun oven puoliskot suljettiin ja miten helposti avain sen jälleen työnsi pois, vei sitten Krateen takaisin sphinksin luo, jonka ääressä hän oli hänet tavannut, ja pitkitti kulkuaan mitä joutuisimmin askelin, sillä aurinko oli jo jotensakin alhaalla ja näyttipä melkein mahdottomalta ehtiä Memphiisen ennen sen mailleen menoa.
Erään ravintolan läheistössä, jossa sotamiehillä ja huonolla roistoväellä oli tapana vierailla, kohtasi häntä juopunut orja.
Pelotta hän astui tätä vastaan ja hänen sivuitseen, sillä hänen vyötäisillään oleva puukko, jonka kahvalle hän pani kätensä, rohkaisi hänen mieltään, ja hänestä tuntui niin, kuin hän sen kautta olisi saanut kolmannen käden, joka oli voimakkaampi ja peljättävämpi kuin hänen omansa.
Ravintolan edustalla majaili joukko sotamiehiä ja he joivat halusta
Kakemin viiniä, jota kasvoi libyalaisen vuoriston itärinteellä.
Miehet olivat hyvin iloisia, sillä oltuaan kuukausimääriä Apishautojen ja Nekropolin temppelien vartioina, oli tänään puolen päivän aikaan äkkiä muuan diadokkein päällikkö tullut Memphiistä ja käskenyt heitä heti lähtemään liikkeelle ja ennen yön alkua tulemaan pääkaupunkiin.
Vasta seuraavana päivänä piti toisten sotilasten tuleman heidän sijaansa.
Kaiken tämän Klea kuuli kuolleitten kaupungissa olevan egyptiläisen temppelin sanansaattajalta, joka hänet tunsi ja tapasi hänet kulkiessaan Memphiisen viemään kuninkaalle Osiris-Apiin ja Sokarin papeilta kirjoitusta, jossa pyydettiin joutuisasti lähettämään uusia poislähteneitten sijaan.
Vähän aikaa hän kulki sanansaattajan seurassa, mutta kauvan hän ei jaksanut pysyä rientävän miehen rinnalla, vaan hänen täytyi jättäytyä jäljelle.
Toisen ravintolan edustalla istuivat viinin ääressä niitten sotamiesten päälliköt, joiden huuto oli kuulunut ensimmäisestä, ja katselivat kahden egyptiläisen neidon karkeloa, jotka hulluja hyppyjä tehden kaakottelivat kuin kanat ja kiinnittivät niin itseensä katsojiensa huomion, jotka käsiään taputtaen löivät heille tahtia, että nopeasti rientävä Klea pääsi hurjien veitikkojen huomaamatta heidän ohitsensa.
Heidän melunsa ja kaikki, mikä häntä maantiellä kohtasi, kauhistutti Serapiin temppelin hiljaisuuteen ja yksitoikkoiseen elämään tottunutta neitoa; sen tähden hän poikkesi syrjätielle, jonka hän myöskin tiesi vievän kaupunkiin, ja tämä haamoittikin jo illan sumun keskeltä pylväineen, linnoineen ja huoneineen.
Neljännes tunnin kuluttua olisi erämaa jo vallan hyvin saattanut olla hänen takanaan, ja hän olisi voinut saapua viljelymaalle, jonka sinivihreä peite alkoi käydä yhä tummemmaksi.
Hänen selkänsä takana aurinko jo laskeutui lepoon libyalaisten vuorten taa ja pian yön pimeys häntä ympäröitsi, sillä Egyptissä hämärä on lyhyt.
Länsituuli, joka jo keskipäivällä oli herännyt, alkoi puhaltaa kovemmin ja ahdisti häntä kuumalla viimallaan sekä erämaasta pölyävällä hiekalla.
Hän päätti olevansa lähellä vettä, sillä hän kuuli ruovonpäristäjien vinkuvan ja luuli hengittävänsä kosteampaa ilmaa.
Vielä muudan askel ja hänen jalkansa upposi liejuun ja hän huomasi seisovansa leveän haudan partaalla, jossa kasvoi korkeita papyruskasveja.
Syrjätie, jolle hän oli poikennut, päättyi tämän istutuksen luo, eikä hänellä ollut muuta neuvoa, kuin kääntyä takaisin ja pitkittää matkaansa vasten tuulta ja kasvuihin lentävää tomua.
Ravintolan valo osoitti hänelle, mitä suuntaa hänen oli kulkeminen, sillä kuu tosin näkyi taivaalla, mutta mustia pilviä lenteli usein sen yli ja peittivät sen ja pienemmät taivaan kappaleet pitkiksi ajoiksi.
Vielä häntä ei väsyttänyt, mutta miesten huuto ja naisten käheä melu, joka kuului ravintolasta, herätti hänessä jälleen kauhua ja inhoa.
Hän kiersi ravintolan tehden pitkän mutkan, kaalaen hiekkasärkkiä pitkin ja repien vaatteitaan orjantappuroihin ja piikkiäisiin, jotka rohkeasti olivat juurtuneet erämaahan ja siinä kasvaneet suuriksi, niin kuin rumat lapset kerjäläisen huoneessa.
Kun hän sitten riensi eteenpäin isoa tietä pitkin, tanssijattarien ilkeä nauru ja ilonrähinä yhä vielä soi hänen korvissaan.
Veri virtaili nopeammin hänen suonissaan, hänen päätänsä poltti, hän näki Irenen edessään selvän selvästi, tukka hajallaan, liehuvin vaattein pyörivän kuin menadin dionysiolaisjuhlissa hurjassa pyörretanssissa lentävän käsistä käsiin ja hillittömästi kirkuvan ja riemuitsevan, niitten onnettomien tyttöjen tavalla, joiden tieltä hän oli väistynyt.
Hän huolehti sisarensa tähden niin äärettömästi, ett'ei hän koskaan ennen ollut semmoista tuntenut, ja kun tuuli jälleen oli hänelle myötäinen, niin hän antoi sen kuljettaa itseään eteenpäin, kiiruhti jalkojaan nopeaan kulkuun ja riensi ympärilleen katsomatta ja Krates sepän asioita ajattelematta, ikäänkuin raivottarien ajamana kaupunkiin tietä pitkin, jonka varrelle oli istutettu puita ja jonka hän tiesi päättyvän kuninkaanlinnan porttien luo.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Kuninkaan palatsin korkean portin edessä istui joukko armon-anojia, joilla oli tapana tässä odottaa aikaisesta aamusta myöhään yöhön, kunnes heitä kutsuttiin saamaan vastausta, niihin kirjoituksiin, jotka he olivat jättäneet palatsiin.
Päästyään matkansa perille Klea tunsi olevansa niin väsyksissä ja niin hämillään, että hän huomasi tarvitsevansa lepoa ja tointumista ja sentähden hän istuutui näitten joukkoon erään Ala-Egyptistä olevan akan viereen.
Tuskin hän oli ääneti tervehtien istuutunut hänen viereensä, ennen kun hänen puhelias naapurinsa laveasti selittäen alkoi kertoa, miksi hän oli tullut Memphiisen ja kuinka väärin tuomari, joka oli yhtä puolta hänen ilkeän miehensä kanssa, sillä miehet ovat aina liitossa naisia vastaan, oli tuominnut häneltä kaiken, minkä hän oli naimiskontrahdissa itselleen ja lapsilleen taannut.
Kaksi kuukautta, hän jo sanoi odottaneensa aamusta iltaan korkean portin edustalla ja kuluttavansa viimeisetkin varansa kalliissa kaupungissa, mutta sama se, hätätilassa hän möisi kultakoristeensakin sillä kerran hänenkin asiansa joutuisi kuninkaan käsiin ja silloin kyllä näytettäisiin hänen ilkeälle miehelleen ja tämän rikostovereille, kessä oikeus on.
Klea kuunteli vaan osaksi tätä puhetta.
Heidän joukossaan istuessaan hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi sellainen, joka ei voi estää toista yhä valelemistaan valelemasta vettä hänen päänsä päälle.
Viimeinkin hänen naapurinsa huomasi ettei uusi tulokas laisinkaan kuunnellut hänen valituksiaan, työkkäsi häntä kädellä kylkeen ja sanoi:
"Sinä näytät ainoastaan miettivän omia asioitasi, luultavasti ne eivät ole semmoisia, että niitä saattaa muille kertoa. Mitä minuun tulee, niin on asian laita sen suhteen parempi."
Ääni, jolla tämä lausuttiin, oli niin yksitoikkoinen ja sen ohessa niin kimakka, että Kleasta tuntui vaikealta sitä kuunnella, ja hän nousi nopeasti ylös lähestyäkseen porttia.
Hän sai muutaman tylyn sanan naapuriltaan; mutta siitä hän ei ollut millään, vaan veti huntunsa tiukemmalle kasvojensa eteen ja astui kuninkaan palatsin portin kautta laveaan, piki-astioilla ja tulisoitoilla kirkkaasti valaistuun pihaan, jossa vilisi jalkamiehiä ja ratsuväkeä.
Kenties portinvartia ei ollut häntä huomannut, tahi ehkä hän oli hänen ylevän astuntonsa vuoksi estämättä päästänyt hänet ohitse kulkemaan, ja ne monet aseelliset miehet, joiden ohi hän nyt kulki, näyttivät olevan niin omiin asioihinsa kiintyneinä, ettei kukaan heistä pitänyt hänestä väliä.
Kapeassa, toiseen pihaan vievässä, lyhdyillä valaistussa, käytävässä muuan ratsastaja Philobasilisteiksi kutsutuista henkivartioista kohtasi häntä, tämä oli nuori uhkarohkea veitikka, keltaiset saappaat jalassa, rautapaita punaisen asetakin päällä; tämä huomasi hänet, koetti tunkea häntä muurin ja hevosen väliin ja ojensi kätensä vetääkseen hunnun hänen kasvoiltaan; mutta Klea vältti häntä ja ojensi käsiään torjuakseen niillä ratsun päätä, joka melkein koski häneen.
Ratsastaja, jota tämän pelko huvitti, huusi hänelle:
"Pysy vaan paikoillasi; ei se ole vihainen."
"Hevosesiko vai sinä?" Klea kysyi ja niin totisella, syvällä äänellä, että henkivartija hetkeksi joutui hämille ja siten antoi hänelle aikaa poistumaan hevosen läheisyydestä.
Mutta neidon terävät sanat olivat suututtaneet nuorta pahantapaista veitikkaa, ja kun hänellä itsellään ei ollut aikaa tätä seurata, niin hän kuitenkin yllyttäen huusi muutamille kyprolaisille sotamiehille, joiden sivu huolestunut tyttö tahtoi käydä:
"Katsahtakaa edes kerran tytön hunnun alle, kumppanit, ja jos hän on yhtä kaunis, kuin hän on solakka varreltaan, niin toivotan teille onnea saaliistanne."
Nauraen hän painoi raudikkonsa kupeita säärillään ja ajoi hitaasti pois, sillä aikaa kuin kyprolaiset tahallaan antoivat Klean astua toiseen pihaan, joka oli vielä kirkkaammaksi valaistu, kuin ensimmäinen, siellä julkeasti hänet ympäröidäkseen.
Avuttoman ahdistetun tytön veri hyytyi hänen suonissaan, ja vähän ajan kuluessa ei hän nähnyt muuta kuin hurjan sekasorron välkkyviä silmiä ja aseita, partoja ja käsiä, kuuli ainoastaan sanoja ja ääniä, joita hän ei ollenkaan käsittänyt, eikä niistä muuta tiennyt, kuin että ne olivat törkeitä, kauheita, luultavasti kuolemaakin ja kadotusta tuottavia.
Hän oli pannut käsivartensa ristiin rinnalleen, mutta nyt hän ne kohotti peittääkseen niillä kasvojaan, sillä hän tunsi voimakkaan kouran tempaavan hunnun hänen päästään.
Tämä raaka teko muutti hänen kauhistuksensa vihaksi, ja mittaillen säihkyvin silmin partaista vastustajaansa hän huusi:
"Hävetkää te, jotka kuninkaan omassa pihassa susien tavalla ahdistatte turvatonta naista, jotka rauhallisessa paikassa revitte hunnun neidon päästä. Teidän äitinne häpeäisivät teitä ja teidän sisarenne huutaisivat teille, hyi, niinkuin minä nyt teen."
Klean ylhäisestä kauneudesta hämmästyneinä, hänen silmiensä tuimasta loistosta ja hänen liikutuksesta vapisevan äänensä syvästä soinnusta peljästyneinä, kyprolaiset peräytyivät ja sama hurja veitikka, joka oli temmannut häneltä hunnun, lähestyi häntä ja sanoi:
"Kukapa huonosta hunnusta viitsisi noin suuren melun nostaa! Jos rupeat minun kullakseni, niin ostan sinulle uuden ja vielä toisen lisäksi!"
Sen ohessa tämä koetti kietoa kätensä hänen ympärilleen, mutta Klea tunsi tämän koskettaessa häntä, verensä pakenevan poskiltaan ja purppuran punaisena tulvailevan silmiinsä, ja samassa hänen kätensä, vastustamattoman sisällisen voiman pakoittamana, tarttui veitsenkahvaan, jonka Krates seppä oli hänelle lainannut, ja huusi heiluttaen sitä vapisevin käsin korkealla ilmassa:
"Päästä minut irti, tahi Serapiin nimessä, jonka palveluksessa minä olen, pistän sinun kuoliaaksi."
Sotilas, jota näin uhattiin, ei ollut mies, joka peljästyi vaimon kädessä olevasta rautapalasesta, vaan hän tarttui äkkiä hänen ranteesensa ottaakseen häneltä aseen pois; mutta vaikka Klean täytyi pudottaa veitsi, niin hän kuitenkin taisteli häntä vastaan vapauttaakseen itseään hänen kouristaan, ja tämä miehen taistelu naista vastaan, joka kumminkin näytti arvokkaammalta, kun mitä hänen huono sukunsa osoitti, näytti useimmista kyyprolaisistakin niin häpeälliseltä ja kuninkaan palatsissa niin sopimattomalta, että he vetivät toverinsa pois Klean luota, sillä välin kun taas toiset tulivat voimakkaasti itseään puolustavalle tappelijalle avuksi.
Klea seisoi läähöttäen keskellä meluavaa käsikahakkaa.
Hänen maahan heitetty vastustajansa piti, oikealla kädellä itseään puolustaessaan tovereitaan vastaan, vasemmalla yhä vielä hänen ranteestaan kiinni, ja Klea koetti voimalla ja viekkaudella temmata sitä irti, sillä keskellä suurinta vaaraa ja kiihkoa tuntui hänestä, kuin äkillinen tuulenpuuska olisi karkoittanut kaiken pelon hänen sydämestään, ja uudestaan hän tunsi kykenevänsä selvään ja tyynesti tarkastamaan tilaansa.
Jos hänen kätensä olisi ollut vapaa, niin hän kyllä olisi voinut käyttää edukseen vastustajiensa taistelua ja murtautua jostakin harvemmasta paikasta heidän rivinsä lävitse.
Kahdesti, kolmasti jopa neljästikin hän koetti nopean tempauksen kautta riuhtaista rannettaan vastustajansa sormista, mutta aina turhaan.
Äkkiä kuului hänen altaan kova, pitkäveteinen, palatsin pihan muureissa kaikuva hätähuuto, ja samassa hän tunsi vastustajansa sormien hitaasti ja vähitellen irtaantuvan hänen kädestään, kuin sandaalin hiihnat, jotka lääkäri varovaisesti irroittaa nurjahtaneen nilkan ympäriltä.
"Hän on saanut saatavansa," vanhin kyprolaisista huusi, "siten huudetaan ainoastaan kerran elämässä! Todellakin, syvälle yhdeksännen kylkiluun alle on puukko tunkeutunut! Mitä hulluja! Sehän on taas sinun töitäsi, Lykos, sinä sen riivattu susi!"
"Hän puri taistelussa syvän haavan sormeeni…"
"Ja alati te revitte toisianne ainoastaan naisten tähden," vanhus keskeytti muut, hänen puolustuksestaan huolimatta. "En minäkään aikoinani paremmin käyttäinyt eikä kukaan sitä voi muuttaa! Pois nyt, sillä jos epistrategi saa kuulla, että meidän kesken taas on oltu puukkosilla…"
Kyprolainen ei vielä ollut puhunut loppuun, ja hänen maamiehensä vielä paraillaan olivat kumppaninsa ruumiin ylösnostamisen puuhissa, kuin joukko vartiaväkeä suljetuin rivin hyökkäsi pihaan siitä käytävästä, jonka edustalla taistelu neidon tähden oli syttynyt, ja sulkivat tien pakenemaan valmiilta, sillä sen porttikäytävän kautta, jossa ratsumies oli ahdistanut Klean, täytyi jokaisen kulkea, joka tahtoi päästä ulos.
Kaikki muut toisesta linnanpihasta vievät käytävät veivät visusti vartioituihin puutarhoihin ja kuninkaan palatsin varsinaisiin rakennuksiin.
Meluava taistelu ja haavoitetun huuto olivat kutsuneet vartioväkeä, kohta kyprolaiset ja tyttö olivat heidän keskellään ja heidät vietiin syrjäkatua pitkin vankihuoneen pihaan.
Lyhyen tutkinnon jälkeen vietiin kiinni joutuneet miehet vartioituina falangeihinsa, mutta Klea seurasi mielellään vartioiden päällikköä heikommin valaistuun osaan vankihuoneen pihaa, sillä hän tunsi hänet erakon veljeksi Glaukukseksi ja tämä taas tunsi hänen sen miehen tyttäreksi, joka hänen isänsä oli hyväksi tehnyt ja uhrannut kaikki, ja myöskin hän oli usein tervehtinyt Kleaa Serapiin temppelissä ja puhellut hänen kanssaan.
"Mitä vaan voin," tämä sanoi, joka oli veljeään pitempi, mutta hoikempi, luettuaan erakon kirjeen ja Klean vastattua koko joukon kysymyksiä, "minkä voin, sen teen ilolla sinun ja sisaresi puolesta, sillä en ole unhottanut, mitä me olemme velkaa teidän isällenne; mutta minä surkuttelen sinua että olet antautunut semmoisiin vaaroihin, sillä aina on kauniin neidon vaarallista kulkea tähän palatsiin myöhään illalla, erittäinkin tänäpäivänä, sillä pihassa ei ainoastaan vilise Philometorin, vaan myöskin hänen veljensä sotamiehiä, jotka ovat tulleet tänne hallitsijansa syntymäpäiväjuhliin. Miehiä on hyvin kestitty, ja sotilas, joka on uhrannut Dionysukselle ahdistaa Eroksen ja Aphroditen lahjoja, missä vaan niitä tapaa. Veljeni Roomalaiselle, Publius Cornelius Scipiolle menevästä kirjeestä minä heti olen pitävä huolta, mutta saatuasi hänen vastauksensa, tekisit viisaammin, jos antaisit viedä itsesi minun vaimoni tahi sisareni luo, jotka asuvat kaupungissa, ja toisen tai toisen luona odottaisit aamua. Täällä et sinä saata viipyä hetkeäkään huomatuksi joutumatta, minun poissa ollessani. – Kuinka voisinkaan… Niin! Ainoa turvallinen paikka, jonka sinulle voin tarjota, on tuo vankihuone. Huone, johon rikoksen tehneitä alapäälliköitä suljetaan, on aivan tyhjä, ja siihen minä sinut vien. Sitä pidetään siistinä ja siellä on penkkikin."
Klea seurasi aivan lähellä olevaan vankihuoneesen Glaukusta, jota, niinkuin hänen kiireisistä liikkeistään selvään näkyi, oli keskeytetty tärkeistä toimistaan, pyysi häntä tuomaan Roomalaisen vastausta niinpian kuin mahdollista, sanoi mielellään tyytyvänsä pimeässä olemaan, koska hän huomasi lampun valon saattavan häntä ilmaista sekä koska hän ei peljännyt pimeätä, antoi sen jälkeen sulkea oven.
Kun hän kuuli rautasalpojen ratisten tunkeutuvan vaikeisiin sijoihinsa, niin hiljainen värähdys virtaili hänen lävitseen, ja vaikka huone, jossa hän oleskeli, ei ollut huonompi eikä pienempi, kuin hänen omansa ja sisarensa huone Serapiin temppelissä, niin hän oli kuitenkin huolestuneena, ja hänestä tuntui, kuin joku käsittämätön seikka estäisi häntä hengittämästä, kun hän itsekseen mietti sitä, että hän oli suljettuna, ja ett'ei hän vapaasti saanut käydä sisälle ja ulos.
Yhden ainoan valaistuun pihaan päin olevan ristikoilla varustetun ikkuna-aukon kautta heikko valo tunkeutui hänen vankihuoneesensa ja näytti hänelle pienen palmusauvoista tehdyn penkin, jolle hän istuutui, haluten lepoa, jonka puutteessa hän niin suuresti oli.
Jokainen vastenmielisyyden tunne katosi hänestä uuden virkistävän tunteen herätessä, ja jo alkoi hänen äsken kokemaansa kauheaan muistoon sekaantua iloisempia toiveita, ja kun liike vankihuoneen kohdalla alkoi käydä vilkkaammaksi ja sen ulkopuolelta kuului hevoisten töminää ja komentohuutoja.
Hän nousi penkiltä ja näki noin kahdenkymmenen ratsumiehen, joiden kultaisissa kypäreissä ja rautapaidoissa lamppujen valo välkkyi, tyhjentävän hänen edessään olevan lavean pihan ihmisistä. He ajoivat väkeä edestään, niinkuin liekit metsäriistaa palavalla kankaalla, tunkivat heidät toiseen pihaan, ja ajoivat heidät sieltä samalla tapaa kuin ensimäisestäkin. Ainakin kuuli Klea siellä kuten edellisessäkin pihassa kovasti huudettavan "Kuninkaan nimeä!"
Vihdoinkin ratsumiehet palasivat takaisin ja asettuivat kymmenittäin molempien pihaan vievien käytävien luo vartijoiksi.
Kleassakin tämä outo näytelmä herätti huomiota, ja kun muuan jalo ratsu, lyhdyn valon häikäisemänä pelästyi ja hypähti syrjään ja yhä karkasi pystyyn ja oli vähällä heittää ratsastajansa seljästään, ja kun tämä taas hillitsi sitä ja pakoitti sitä pysymään paikoillaan, niin makedonialainen sotilas muuttui hänen silmissään Publiukseksi, joka varmaankin taisi hillitä ratsua yhtä hyvin kuin tämä.
Tuskin henkivartiat olivat saaneet pihan ihmisistä täydelleen tyhjäksi kun eräs uusi seikka veti Klean huomion puoleensa.
Ensiksikin hän kuuli vankilansa viereisistä huoneista askeleita, sitten tunkeutui kirkkaita valonsäteitä ohuen seinän rakojen läpi, joka eroitti hänen olopaikkansa viereisestä huoneesta, sitten suljettiin hänen ikkunansa viereiset aukot raskailla luukuilla, sitten vedettiin penkkiä ja tuolia esille ja pantiin erilaisia esineitä pöydälle, mutta viimeinkin temmattiin viereisen huoneen ovi auki ja paiskattiin kiinni niin voimakkaasti, että hänenkin huonettaan sulkeva portti ja penkki, jonka viereen hän oli asettaunut, tärähtivät.
Samassa joku huusi syvällä, sointuisalla äänellä, huusi kovasti sydämen pohjasta nauraen.
"Tuo peili tänne; tuo, Euleus! Taivaan nimessä, minä en näytä vankilan ruokaa syöneeltä, mutta kyllä semmoiselta jonka suuri kallo ei ole hyviä neuvoja vailla, semmoiselta, joka ainoalla nyrkin iskulla musertaa kuoliaaksi vastustajansa ja joutuisasti kuluttaa kaiken saaliin, ennen hirteen joutumistaan ja nauttiakseen joka tuntina kokonaisen päivän nautinnot. Niin totta kuin olen Euergetes, oli minun enoni Antiochus oikeassa kun hän halusi oleskella kansan joukossa.
"Nuo loistavat nuket, jotka ympäröivät meitä kuninkaita, koristelevat puhettaan ilmaistessaan voimakkaampaa tunnetta samoinkuin he ruumiinsa eri osiin ripustavat kaikenlaisia hetaleita ja riepuja, ja oikeinpa päätä huimaisee kun ajattelee, että pitää mielessään miettiä jokaista sanaa, jonka kuulee, ja voi! kuinka monta sanaa ihmisen sentään pitää kuulla, ett'ei häntä pelättäisi. Paljon parempi on sitä vastoin tämän roistoväen laita, joka jo luulee olevansa hyvin puettuna, jos nukkavieru vyöliina riippuu sen ruskeilla vyötäisillä.
"Kun tuommoiselle alastomalle viisaalle, jolla on koko omaisuutensa yllään, toinen hänen vertaisistaan sanoo, hänen olevan koiran, niin tämä vastaukseksi lyö häntä nyrkillä naamaan, ja kuinka saattaisikaan selvemmin menetellä! Jos hänelle sitä vastoin sanotaan, hänen olevan kunnon miehen, niin hän suoraan uskoo niin olevan ja hän onkin aivan oikeassa sitä uskoessaan.
"Näitkö, miten tuo lyhytläntä, pystynokkainen ja vääräsäärinen pikku mies, joka on yhtä leveä kuin pitkäkin, mielihyvästä irvistellen näytteli hampaitaan, ylistäessäni hänen tarkkaa kättään? Sillä tavalla hyena nauraa, ja jokainen kunnon perheen-isä kutsuisi tätä poikaa jumalattomaksi roistoksi, mutta kuinka suuressa arvossa häntä taivaalliset pitänevätkään, kun ovat panneet hänen kuonoonsa niin virheettömät hampaat ja sallineet niiden onnellisesti pysyä paikoillaan viisikymmentä vuotta, sillä niin vanha tuo kunnon mies varmaankin on! Jos tämän veitikan puukko taittuu, niin hän puree uhrinsa hampaillaaan kuoliaaksi, niinkuin kettu sorsan, tahi musertaa sen luut murskaksi nyrkeillään."
"Mutta hallitsijani", Euleus eunukki vastasi kuivasti ja omituisen totisena Euergetes kuninkaalle, sillä hän oli tullut tämän kanssa Klean olopaikan viereiseen huoneesen, "mutta ohut ja sileätukkainen egyptiläinen, vaikka onkin pieni ja kuiva, on vielä luotettavampi, kestävämpi ja notkeampi, ja sentähden myöskin toveriaan kallisarvoisempi. Toinen syöksyy saaliinsa kimppuun pauhaten niinkuin katolta putoava kallionlohkare, toinen taas painaa äkkiarvaamatta myrkkyhampaansa lihaan, niin kuin hiekkaan kätkeytynyt kyykäärme. Kolmas, josta minä toivon paljon hyvää, on toissapäivänä minun tietämättäni mestattu, mutta sekin pari riittää, jota omin silmin armollisesti suvaitsit tarkastaa. Heidän ei tarvitse käyttää puukkoa eikä peitseä, vaan he tulevat hyvin toimeen ansoilla, koukuilla ja myrkytetyillä neuloilla, jotka tekevät kyykäärmeen puremien kaltaisia haavoja. Näihin poikiin kyllä saattaa luottaa."
Taas Euergetes naurahti kovasti ja huusi:
"Sitä arvostelua! Aivan kuin nämät verikoirat olisivat tragediojen näyttelijöitä, josta toinen tulisuutensa ja pathoksensa, toinen hienon käsityksensä kautta tekee paremman vaikutuksen.
"Sitä minä kutsun ennakkoluuloista vapaaksi tuomioksi!
"Mutta miksi ei voisi murhaamisessakin olla suuri?
"Mistä surmasilmukasta sinä olet pelastanut toisen kaulan? Miltä mestaus lavalta sinä toisen pään löysit?"
"Ne hetket, joina uutta huomaa, ovat onnen hetkiä ja, Herkuleen nimessä, minä en koko i'ässäni ole vielä kohdannut noitten miesten vertaisia. Enkä minä kadu, käyneeni heidän luonaan ja seurustelleeni heidän kanssaan, ikäänkuin olisin heidän vertaisensa."
"Ota nyt rikkonainen takki päältäni, ja auta minua vaatteita muuttaessani. Ennenkuin menen juhla-aterialle, heittäydyn sitäpaitse pikimmiltään kylpyyn, sillä kaikkia jäseniäni kutkuttaa; minusta tuntuu siltä kuin minä olisin likoontunut heidän läheisyydestään.
"Tuossa ovat vaatteeni ja sandaalini. Pane ne ylleni ja kerro samalla miten sinä viekoittelit Roomalaisen verkkoon."
Klea käsitti jokaisen sanan tästä kauheasta keskustelusta ja painoi kauhistuen kädellään otsaansa sillä hänestä oli vaikea uskoa niiden hirmuisten kuvien todellisuutta, joita hän täällä oli nähnyt.
Valvoiko hän vai oliko hän hirmuisen unen vallassa?
Hän ei tiennyt sitä ja käsitti tuskin puoliakaan kaikesta siitä, mitä kuuli, kunnes Roomalaisen nimi mainittiin.
Ikään kuin ohuen ja terävän miekan pisto olisi kohdannut hänen aivojaan ja lävistänyt ne vinosti oikealta vasemmalle, siltä hänestä tuntui kun hänen mieleensä äkkiä juolahti, että häntä, Publiusta vastaan Euleuksen raivoavia ihmis-asussa olevia petoja piti ärsytettämään, ja taas hänen sielunsa saavutti täyden selvyyden, hirmuisinta kauheinta nähdessään.
Hän hiipi hiljaan sen väliseinän ra'on luo, josta levein valonsäde tunki hänen pimeään huoneesensa, asetti korvansa lähelle sitä ja, niinkuin erämaahan nääntymäisillään oleva imee inhoittavaa vettä suolaisesta rapakosta, niin hänkin kuunteli, ollen kauheassa jännityksessä, tavu tavulta sitä kertomusta, minkä eunukki kertoi rikolliselle herralleen, tämän usein keskeyttäessä häntä muistutuksilla, hyväksymistä ilmaisevilla sanoilla tahi lyhyillä naurahduksilla.