XXXI Luku.
Jumalan tuomio
Vjasemskin poissa ollessa oli Maljutalle annettu tärkeä tehtävä. Tsaari käski hänen ottamaan kiinni ruhtinas Afanasi Ivanovitshin likimmäisiä palvelijoita ja tutkia kiduttamalla heitä vahvasti, ajoiko heidän herransa myllyn luo loihtimaan, ja montako kertaa hän oli myllyllä, ja mitä hänellä oli aikeessa tsaaria vastaan.
Suurin osa palvelijoista ei tunnustanut mitään, mutta muutamat eivät kestäneet kidutusta ja tunnustivat kaikki, mitä Maljuta pani heidän suuhunsa. He todistivat, että ruhtinas on ollut myllyn luona, vahingoittaakseen hallitsijaa, että hän otti tsaarin jälkijä ja poltti ne tulella; mutta muutamat vielä todeksi näyttivät, että Vjasemski pitää ruhtinas Vladimir Andrejevitshista ja tahtoo asettaa hänet tsaarin valtaistuimelle. Miten luonnottomat nuo todistukset olivatkin, kirjoitettiin ne kidutettujen sanojen mukaan tarkoin ja luettiin tsaarille. Uskoiko Iivana Vasiljevitsh vai ei – sen tiesi Jumala! Mutta hän antoi ankaran käskyn Maljutalle, että hän Vjasemskilta, tämän palattua, salaisi syyn, jonka tähden hänen palvelijansa olivat kiinniotetut ja sanoisi, että he ovat otetut kiinni, muka epäiltyinä varkaudesta tsaarin tavara-aitoissa.
Heidän todistuksissaan oli kuitenkin paljon ristiriitaisuutta, ja Iivana lähetti hakemaan Basmanovin, saattaaksensa hänet uudistamaan kaikki, mitä hän kanteensa mukaan oli kuullut Vjasemskin palvelijoilta.
Basmanovia ei löytynyt slobodassa. Hän oli päivää ennen lähtenyt Moskovasta, ja tsaari oli epäsuosiollinen siitä, että hän oli rohjennut lähteä pois, vastoin hänen käskyänsä. Maljuta käytti sen hyväksensä, saattaakseen epäluuloa Basmanoviin.
– Kuka tiesi, hallitsija, – sanoi Skuratov, – miksi hän ei ollut kuuliainen sinun armollesi? Ehkä hän pitää yhtä Vjasemskin kanssa, ja vain näön vuoksi kantoi hänen päällensä, sitä varmemmin sinua hävittääksensä.
Tsaari käski Maljutan olemaan vielä vaiti kaikesta, ja ett'ei hän Basmanovin palattua antaisi tämän aavistaa, että hänen poissa olonsa oli huomattu.
Sillä aikaa lähestyi kaksintaisteluun määrätty päivä, Jo ennen auringon nousua kokoontui joukottain kansaa Punaiselle torille; kaikki akkunat olivat täynnä katsojia, kaikki katot niillä peitetyt. Tieto taistelusta oli jo aikoja sitten levinnyt ympäristössä. Taistelijain kuuluisat nimet viehätti kansaa eri kylistä ja kaupungeista, ja Moskovastakin tuli ihmisiä kaikenlaisista säädyistä katsomaan, kenelle Jumala antaa voiton tuossa asiassa.
– Noh, veikko, – sanoi eräs koreasti puettu guslinsoittaja toverillensa, vankkavartaloiselle, nuorelle miehelle, jolla oli hyvänluontoiset, vaan tyhmännäköiset kasvot, – käy eteenpäin; ehkä onnistuu sinulle tunkeutua ketjuun asti. Oh, tuota kansan paljoutta! Päästäkää menemään, oikea-uskoiset, laskekaa meitäkin, vladimirilaisia katsomaan Jumalan tuomiota.
Mutta hänen pyyntönsä jäi kuulematta. Väkijoukko oli niin taaja, että hyvälläkään tahdolla ei ollut mahdollista väistyä.
– No, astuhan, mokoma hylky! – guslinsoittaja taas virkkoi, työkäten toveriansa selkään; – vai etkö osaa tunkeutua eteenpäin?
– Ehkä! – nuorukainen laiskalla äänellä vastasi.
Ja kääntäen vankan olkapäänsä eteenpäin, alkoi hän lävistää kansajoukkoa, ikäänkuin rautaisella telkineellä. Kuului huutoja ja kirouksia; mutta molemmat toverit kulkivat eteenpäin siitä huolimatta.
– Oikeaan, oikeaan! – vanhempi lausui: – mitä sinä vasempaan kuljet, hölmö? Käänny tuonne, missä piikit törröttävät!
Paikka, jonne guslinsoittaja osoitti, oli valmistettu itse tsaarille. Se oli laudoista muodostettu ylennys, peitetty purppuravärisellä veralla. Sen päälle oli asetettu tsaarin nojatuoli, ja sen ympärillä törröttävät piikit ja keihäät olivat sitä ympäröivien opritshnikkien. Muut opritshnikit seisoivat pitkin ketjua, joka oli vedetty ympäri kenttää, joka oli valmistettu taistelua varten. Taistelu tapahtui joko ratsain tai jalkasin, taistelijain sopimuksen mukaan. Opritshnikit ajoivat aseillaan kansaa pois, eivätkä antaneet heidän nojautua vitjoihin.
Kulkien askel askeleelta guslinsoittaja ja vahva nuorukainen saapuivat vihdoin aivan kentän luo.
– Minne kiipeätte? – eräs opritshnikki ärjäsi, huiskaten heihin partuskallaan.
Nuorukainen ällisteli ja kääntyi hämillään toveriinsa, mutta tämäpä otti molemmin käsin päästään lammasnahkaisen, kultanauhalla reunustetun ja riikinkukon sulalla koristetun lakkinsa, ja kumartaen kerta toisensa jälkeen vyöhön asti, sanoi opritshnikille:
– Sallikaa, kunnialliset herrat, vladimirilaisten guslinsoittajien katsoa Jumalan tuomiota! Me olemme tulleet aina Volodomiirin kaupungista saakka! Sallikaa tässä seisoa, kunnialliset herrat!
Ja veikistelevällä hymyllä näytti hän mustan partansa alta valkeita hampaitansa.
– Noh, olkoon niin! – opritshnik sanoi: – ette te enää voi tunkeutua takaisin! seisokaa tässä; mutta eteenpäin älkää tunkeutuko! pääkallonne halkaisen.
Vitjoilla ympäröidyn paikan sisäpuolella käyskentelivät puolueiden puollus- ja virkamiehet. Siinä seisoi myös bojari ja okolnitshi,28 jotka olivat määrätyt kentälle ja kaksi kirjuria, joiden oli heidän kanssaan taistelun järjestystä silmällä pitäminen. Yhdellä kirjureista oli Vladimir Husevin tekemä tuomiokirja, joka oli ilmestynyt jo suuriruhtinas Iivana Vasiljevitsh III: nen aikana, ja hän keskusteli toverinsa kanssa kaksintaistelun seikoista.
– "Mutta he ovat riidassa kaksintaisteluun asti", hän luki, osoittaen sormellaan erästä paikkaa tuomiokirjassa, – "vaan taistelulla voivat sopia…" kun kansan huudot keskeyttivät häntä.
– Tsaari tulee! Tsaari tulee! – kaikki lausuivat kiihkoisesti ja paljastivat päänsä.
Opritshnikkijoukon ympäröimänä ajoi Iivana Vasiljevitsh taistelukentälle, astui alas hevosen selästä, nousi ylennyksen portaita ylös ja kumarrettuaan kansalle istui nojatuoliin, näyttäen henkilöltä, joka odottaa hauskaa näytelmää.
Hänen taaksensa ja sivuillensa asettautuivat hovimiehet seisomaan. Samassa kaikuivat kaikki slobodan kirkonkellot, ja eri suunnilta ajoivat ketjujen piiriin Vjasemski ja Morosov, molemmat taistelupuvussa. Morosovin yllä oli raitainen haarniska, koristettu teräksisillä kilseillä, jotka olivat rivittäin hopealla yhteen kudotut. Käsivarsi-raudat, kintaat ja sääriraudat kiilsivät hopeasta. Hänen päässään oli kypäri mustilla hopeakoristuksilla ja kypärätöyhdön alta valui hartioille barmitsa, pyöreillä, hopeaisilla kilseillä kiinnitettynä ristiin rinnalle. Hänen kupeellaan rippui koristetusta ja hakasella kiinnitetystä vyöstä leveä, suora kalpa, jonka kahva sekä tupen sivut ja pää myöskin olivat hopeaiset. Oikealle puolelle oli satulaan ripustettu kullalla silattu nuija, joka oli arvon merkki ja muinaisaikoina välttämätön bojarin voittorikkaissa tappeluissa, vaan nykyään painonsa takia tuskin sopiva käytettäväksi.
Morosov ratsasti leveärintaista, tummanruskeata ratsua. Sitä peitti samettinen, vadelmanvärinen loimi, johon hopeakilseitä oli tiheään ommeltu, otsanauhasta riippui kummallekin puolelle silkkiset, vadelmanväriset ja hopealangalla kierretyt tupsut, ja kaulan alta rintaan aisti riippui samallainen, mutta suurempi ja tuuheampi tupsu, jota kutsuttiin nausiksi. Ohjaksina oli hopeaiset ketjut, litteillä, kaiverretuilla ja erisuuruisilla renkailla.
Ratsu astui tasaisesti, nostellen hopeaisilla polvikoristeilla varustettuja jalkojaan, käyristäen leveätä kaulaansa, ja kun Drushina Andrejevitsh seisahdutti sen noin viisi syltä vastustajastaan, alkoi se puistella aaltoilevaa, tuuheata harjaansa, joka ulottui maahan asti, pureskellen kuolaimiaan ja kaivaen maata vahvoilla kavioillaan, jotta leveän hevosenkengän kiiltävät naulat tulivat näkyviin. Tuo vahva hevonen oli sopivasti valittu arvokkaan ratsastajan suhteen, ja sen valkea harja sopi hyvin bojarin valkeaan partaan.
Vjasemskin sota-asu oli paljoa keveämpi. Kärsien vielä haavoistansa, ei hän ollut pukeutunut haarniskaan eikä rautapaitaan, ehkä niitä pidettiin luotettavimpina varuksina, vaan oli ottanut keveän kilsepaidan. Sen kaulus, helma ja käsiraudat hohtivat kalliista kivistä. Kypärin asemesta oli ruhtinaan päässä "erihonka", se on matala, kauniisti muodostettu rautalakki, jonka töyhtö ja korvan peitteet olivat kullalla koristetut, mutta lakin reunassa oli korkea tupsu heiluvista kultalangoista, koko pituudellensa loistaen säteilevistä rubiineista. Lakin etureunaa lävisti kullalla silattu, rautainen nuoli ylhäältä alaspäin; se suojeli kasvoja miekan iskusta, mutta uljaana Vjasemski ei laskenut alas nuolta, vaan päin vastoin kohotti sen vääntiöllä rubiinitupsun korkeudelle, joten hänen vaaleat kasvonsa ja tumma partansa jäivät aivan peittämättä, ja nuoli näytti vain kultasulalta, joka oli pistetty erihongin laitaan. Soljella kiinnitetyssä vyössä, joka oli koristettu monenlaisilla helyillä ja kelluttimilla, riippui käyrä miekka, kalliilla kivillä aivan peitetty, sama miekka, jonka mylläri oli noitunut ja johon Vjasemski nyt lujasti luotti. Punasinervään, samettiseen satulaan, jossa oli hopeaiset naulat ja samasta aineesta taotut reunustat, oli sinipunervalla, kultavyöhykkeisellä samettikannikkeella kiinnitetty rautainen pieni tappara. Kilsepaidan komean liepeen alta näkyi valkonen, kullalla kirjailtu silkkipaita, ulottuva tummankeltaisille housuille, jotka olivat pistetyt vihreäisiin sahviaanisaappaisiin, joiden koristetut varret, jotka eivät olleet raudalla peitetyt, ulottuivat polveen asti ja kiinnittyivät sen alla sekä sen yli päällysnauhalla.
Äfanasja Ivanovitshin ratsu, kultakarvainen Argamak, oli aivan päästä häntään asti sälytetty helisevillä, hopeakulkusista kudotuilla vitjoilla. Tsheprakan tahi tsbaldarin29 asemasta peitti pantterin nahka sen selkää. Mustassa otsanauhassa loistivat suuret rubiinit kultakehyksissä. Vuoriston kiitäjän hoikat jalat eivät olleet ensinkään kengitetyt, mutta jokaisessa niistä, nilkan alla, oli pieni hopeakulkunen.
Kauvan oli jo kuulunut Argamakin tuttu hirnuminen. Nyt, pää pystyssä, puhaltaen tulisilla sieramillaan ja häntä suorana, astui se ensin keveästi, tuskin maahan kavioillaan koskien, Morosovin hevosta vastaan; mutta kun ruhtinas, ajamatta vastustajansa lähelle, vetäsi heliseviä suitsia, heittäytyi Argamak syrjään ja olisi hypähtänyt ketjujen yli, jos ei ratsastaja taitavalla käännöksellä olisi ohjannut sitä entiselle paikallensa. Silloin se nousi takajaloilleen, ja pyörien ympäri oli kaatua taaksepäin, mutta ruhtinas nojautui satulan yli, hellitti suitset ja painoi sen kupeesen kisilbashkilaiset jalustimet. Argamak hypähti ja seisahtui ikäänkuin naulattu. Ei ainoakaan karva sen mustasta harjasta liikkunut. Veristyneet silmänsä vilahtelivat sivuille ja kultakarvaisen nahkansa alta näkyi verkkona verellä täytetyt suonet.
Vjasemskin ajaessa esiin, helisten ja kiiltäen ikäänkuin pirskoitettuna kulta- ja timanttisateella, Vladimirin guslinsoittaja ei voinut hillitä ihastustaan; mutta hän innostui enemmän hevoseen kuin ratsastajaan.
– Oh, ratsu! hän huudahti, potkaisten jaloillaan ja tarttuen ihastuksissaan päähänsä: mimmoinen ratsu! ajatteleppas: En ikänä ole nähnyt tuollaista hevosta! Onhan minulla jommoisiakin ollut, mutta eipä Jumala tuommoista antanut! Mitenhän, – hän jatkoi itsekseen, – mitenhän tuolle ratsastajalle olisi käynyt, jos tuon näköisenä olis Hiidenkuilulle ajanut!
– Kuuleppas hän jatkoi iloisesti, työkaten käsivarrellaan toveriinsa. – kuuleppas, sinä hölmö, kumpi hevonen sinua enemmän miellyttää?
– Tuo! nuorukainen vastasi, Morosovin hevosta sormellaan osoittaen.
– Tuoko? Miksi juuri se?
– Siksi, että se on vahvempi! – nuorukainen vastasi veltosti.
Guslinsoittaja purskahti nauruun, mutta siinä samassa kuului julistajain äänet:
"Oikeauskoiset miehet! – he huusivat kentän eri kulmilla: ratkaiseva taistelu alkaa tsaarin aseenkantajan Afanasi Ivanitsh Vjasemskin ja bojari Drushina Andrejitsh Morosovin välillä. Heidän riitansa koskee loukkausta, taistelua ja haavoittamista sekä bojaritar Morosovin ryöstöä. Oikeauskoiset miehet! Rukoilkaa kaikkein pyhimpää Kolme-yhteyttä, että Hän antaisi oikeuden puolueelle voiton!"
Kaikki vaikenivat. Kaikki katsojat alkoivat ristiä silmiänsä, mutta bojari, joka oli kaksintaistelun tarkastajana, astui tsaarin eteen ja lausui syvään kumartaen:
– Käsketkö, hallitsija, aloittamaan taistelun?
– Aloittakaa! – Iivana lausui.
Bojari, rajapäällikkö; puollusmiehet, virkamiehet ja molemmat kirjurit väistyivät.
Bojari antoi merkin.
Taistelijat tarttuivat aseihinsa.
Toisen merkin annettua oli heidän toistansa vastaan hyökkääminen, mutta kaikkein hämmästykseksi horjui Vjasemski satulassa ja päästi käsistään ohjakset. Hän olisi kaatunut maahan, ell'eivät puollusmies ja hovimestari olisi juosseet esiin ja auttaneet häntä alas hevosen selästä. Paikalle rientäneet tallirengit tarttuivat Argamakin suitsiin.
– Viekää hevonen pois! – Vjasemski lausui, katsoen ympärilleen himmentynein silmin: – taistelen jalkasin!
Nähdessään ruhtinaan astuvan alas hevosen selästä, Morosov myöskin teki samaten ja jätti tumman ruskean hevosensa tallirengeille.
Morosovin hovimies toi hänelle suuren, nahkaisen kilven vaskisilla kilseillä, joka oli valmistettu jalkasin taistelua varten.
Vjasemskin hovimies toi hänelle myöskin kilven, tummansinisen, kultaisilla koristuksilla ja kultasilla tupsuilla.
Mutta Afanasi Ivanovitshilla ei ollut voimaa kantaa sitä. Jalat notkuivat hänen allansa, ja hän olisi taasen kaatunut, jos ei häntä olisi tuettu.
– Mikä sinua vaivaa, ruhtinas? – hovimestari ja puollusmies lausuivat yhteen ääneen, hämmästyneinä katsoen hänen silmiinsä: – toinnu, ruhtinas! taistelussa ei ole seisominen – se on sama, kuin olla voitettuna!
– Riisukaa minun päältäni rautapaita! – ruhtinas Vjasemski lausui ollen tukehtumaisillaan: – ottakaa pois rautapaita! Se juuri minut tukahuttaa!
Hän heitti päästään erihongin, repi rikki kilsepaidan kauluksen ja repäsi kaulastaan silkkinauhan laukkuineen, jossa oli suokyyhkynen.
– Kirous sinulle, noita! – hän huusi, heittäen nauhan kauvas luotaan – kirous, kun petit minut!
Drushina Andrejevitsh lähestyi, kalpa paljastettuna.
– Antaudu, koira! – hän sanoi iskien: tunnusta kurjuutesi!
Puollusmiehet heittäytyivät ruhtinaan ja Morosovin väliin.
– Ei! Vjasemski lausui, ja himmentynyt katseensa leimahti entisellä vihalla, – liian aikainen on minun antautua! Sinä, vanha korppi, minut pilasit! Sinä kastoit kalpasi pyhään veteen! Minä asetan edestäni taistelijan, ja sitten näemme, kuka on oikeassa!
Kummankin puolueen varamiesten välillä syntyi väittely. Toinen väitti tuomion päättyneen Morosovin hyväksi, toinen – että ei tuomiota ensinkään ollut, koska ei ollut taisteluakaan.
Sillä aikaa oli tsaari huomannut Vjasemskin liikkeen ja käski tuoda hänen pois heittämänsä taikapussin.
Uteliaasti ja epäluulolla sitä katsottuaan hän kutsui Maljutan.
– Säilytä tuo, – hän kuiskasi, – kunnes sitä pyydän! Mutta nyt, – hän lausui lujaa, – tuokaa Vjasemski luokseni.
– Mitä, Afonja? – hän sanoi epäilyttävällä hymyllä, kun Vjasemski astui hänen luoksensa: – näyttää siltä, ett'et kestä Morosovia vastaan?
– Herrani, – vastasi ruhtinas, jonka kasvot olivat kuoleman kalpeat, – viholliseni pilasi minut! Ja paitsi sitä en vielä kertaakaan ole pukenut ylleni rautapaitaa, sen jälkeen, kuin paranin. Haavani aukenivat; näetkö, miten veri juoksee kilsepaidan alta? Suo, hallisija, kutsua airueita, että he kutsuisivat vapaa-ehtoisen, joka taistelisi minun edestäni!
Vjasemskin pyyntö oli vasten sääntöjä. Ken ei tahtonut itse taistella, sen oli siitä jo edeltäpäin ilmoittaminen. Astuttuaan kerran kaksintaisteluun, ei saanut enään panna edestään toista. Mutta tsaari halusi Morosovin tappiota.
– Käske airueiden julistaa, – hän sanoi, – ehkä löytyy joku sinua uljaampi! Mutta jos ei ketään tule, on Morosov puhdas, vaan sinä annetaan mestaajille!
Vjasemski talutettiin pois, ja kohta hänen käskystänsä alkoivat julistajat käydä pitkin ketjua ja huutaa korkealla äänellä:
– Kuka slobodan, Moskovan, tai muista miehistä tahtoo käydä bojari Morosovia vastaan? Kuka tahtoo taistella ruhtinas Vjasemskin edestä?
Astukaa esiin, taistelijat, astukaa esiin ruhtinas Vjasemskin edestä taistelemaan.
Mutta kaikki olivat ääneti, eikä yksikään haluavainen ilmoittautunut.
– Astukaa esiin, vapaaehtoiset, uljaat taistelijat! – huusivat julistajat. – Astukaa esiin! Ken lyö Morosovin, sille ruhtinas antaa kaikki maatilansa, mutta jos se on halpasäätyinen mies, joka voittaa, hänelle ruhtinas antaa kaikki rahansa, mitä hänellä on!
Ei kukaan vastannut; kaikki tiesivät Morosovin asian olevan pyhän, ja tsaari, katsomatta vihaansa Drushina Andrejevitshiä kohden, valmistautui jo julistamaan hänen olevan oikeassa, kun äkkiä kuului huudot:
– Vapaaehtoinen tulee! Tulee! – Ja ketjulla ympäröidyn paikan sisään astui Matvei Homjak.
– Hei, siellä! – hän huusi, iskien miekallaan ilmaan. – Käy lähemmäs, bojari, minä olen Vjasemskin edestä!
Nähtyänsä Homjakin, kääntyi Morosov, joka tähän asti oli seisonut miekka paljastettua, inholla kaksintaistelun järjestäjiin.
– En taistele palkatun kanssa! – hän lausui ylpeästi. – Ei sovi bojari Morosovin kamppailla Grishka Skuratovin ratsupalvelijan kanssa!
Ja pistettyään miekkansa tuppeen, astui hän tsaarin luo.
– Hallitsija, – hän lausui, sinä annoit minun viholliseni asettaa taistelijan edestänsä; salli myös minun etsiä palkatun palkattua vastaan, jos ei, niin salli lykätä taistelu toistaiseksi.
Vaikka tsaari kylläkin halusi hukuttaa Morosovin, niin oli hänen pyyntönsä liiaksi oikeutettu. Tsaari ei tahtonut näyttäytyä Jumalan tuomiossa puolueellisena.
– Huuda, julistaja! – hän sanoi vihaisesti – mutta jos et löydä haluavaa, niin taistele itse tahi mene mestauslavalle!
Sillä aikaa Homjak käveli ketjua pitkin, huiskutteli miekallaan ja pilkkasi katsojia.
– Kas, – hän puhui, – miten paljon harakoita teitä on, vaan ei ole ainoatakaan haukkaa seassanne! Astuisipa edes yksikin esiin, miekkaani uudistamaan, tsaaria huvittamaan! Puidessa varmaankin kätenne ovat puutuneet! Uunilla leväten kupeenne maanneet!
– Ah, sinä hitto! – guslinsoittaja lausui puoliääneen: – kyllä minä sinulle antaisin, jos vaan miekkani olisi mukana. Katsoppa! – hän jatkoi, töykäten toveriaan kupeesen, – tunnetko häntä?
Mutta nuorukainen ei kuullut kysymystä. Hän seisoi suu ammollaan ja tuijotti Homjakiin.
– Mitä? – Homjak jatkoi: – ei näy olevan teidän seassanne haluavaista? Oh, te, kyynäräsaksat, kakun kauppiaat, kehrääjät, kankaankutojat! Kuka tahtoo minun kanssani taistella?
– Minä! – nuorukaisen ääni äkkiä kuului, ja tarttuen molemmin käsin ketjuun, heitti hän sen päänsä yli, ja oli vähällä temmata ylös tammiset pylväät, joihin se oli kiinnitetty.
Hän joutui piirin sisään ja näytti itsekin olevan hämmästynyt rohkeudestansa.
Silmät ja suu selällään, hän katsoi milloin Homjakiin, milloin opritshnikkiin, milloin itse tsaariin, mutta ei virkannut sanaakaan.
– Kuka olet? – taistelun tarkastajaksi määrätty bojari häneltä kysyi.
– Minäkö? – hän sanoi ja, vähän mietittyänsä naurahti.
– Kuka olet? – uudisti bojari.
– Mitkä olen! – hän vastasi avomielisesti ja ikäänkuin ihmetellen kysymystä.
– Kiitos sulle, uljas poika! – Morosov sanoi nuorukaiselle: – kiitos, kun tahdot taistella totuuden tähden! Jos voitat viholliseni, en säästä sinulta varojani. Ei kaikki omaisuuteni ole ryöstetty; kiitos Jumalan armolle, on minulla vielä, millä palkitsen taistelijani!
Homjak näki Mitkan Hiidenkuilulla, jossa nuorukainen oli tappanut hevosen hänen altansa seipään iskulla, ja, luullen heittäytyvänsä ratsastajan päälle, oli painanut allensa oman toverinsa. Mutta tappelun vimmassa ei Homjak katsonut hänen kasvojansa, ja paitsi sitä ei Mitkan ulkomuodossa ollut mitään merkittävää. Homjak ei tuntenut häntä.
– Millä tahdot taistella? – bojari kysyi, katsoen uteliaasti nuorukaiseen, jolla ei ollut haarniskaa eikä aseita.
– Millä tapella? – Mitka matki ja kääntyi taaksepäin, etsien silmillään guslinsoittajaa, neuvotellaksensa hänen kanssansa.
Mutta guslinsoittaja näkyi menneen toiseen paikkaan, ja vaikka Mitka olisi kuinka katsonut, ei hän tätä löytänyt.
– Mitäs, – bojari lausui, – ota itsellesi miekka ja haarniska, asettaudu taisteluun.
Mitka katsoi hämillänsä ympärilleen.
Tsaarista näytti hänen käytöksensä hupaiselta.
– Antakaa hänelle ase! – hän lausui; – katsokaamme, miten hän osaa taistella!
Miikalle annettiin täysi sota-asu; mutta vaikka hän olisi miten koettanut, ei hänen kätensä sopineet rautapaidan hihoihin, ja kypäri oli niin pieni, että pysyi vain hänen päälaellansa.
Katsoessaan häneen, alkoi tsaari nauraa ääneensä. Hänen esimerkkiänsä seurasi ensin opritshnikit, sitten kaikki katsojat.
– Mitä te kurkkujanne katkatatte? – Mitka sanoi harmistuneena; – menen ilman teidän lakkianne ja ilman rautapaitaanne tuommoista vastaan.
Häh osoitti sormellaan Homjakia ja veti päältään pois rautapaidan.
Kuului taas naurua.
– Millä sinä taistelet? – bojari kysyi.
Mitka raaputti niskaansa.
– Eikö teillä ole seivästä? – hän kysyi vitkalleen, kääntyen opritshnikkeihin.
– Mikä hupsu tuo on, – he huusivat: mistä hän ilmestyi? Ken hänet tänne työkkäsi? – Vai, luuletko sinä, hölmö, että me moukkien tavoin seipäillä tappelemme.
Mutta Iivana Vasiljevitshiä huvitti Mitkan ulkomuoto, eikä hän antanut ajaa häntä pois.
– Antakaa hänelle seiväs! – hän lausui; – taistelkoon, miten voi!
Homjak loukkautui.
– Hallitsija, älä salli moukan loukata orjaasi! – hän huudahti. – Minä rehellisesti palvelen sinun armoasi opritshnikkinä, enkä ole koskaan vielä taistellut seipäillä.
Mutta tsaari oli hyvällä tuulella.
– Tappele sinä miekalla, – hän sanoi, – mutta poika tapelkoon omalla tavallansa. – Antakaa hänelle seiväs. Katsellaanpa, miten moukka puollustaa Morosovia!
Toivat muutamia seipäitä.
Mitka otti hitaasti käteensä yhden toisensa perästä, katseli jokaista ja, tarkastettuaan kaikki seipäät, kääntyi suoraan tsaaria kohden.
– Eikö ole vahvempaa? – hän kysyi veltosti, katsoen suoraan Iivana Vasiljevitshin silmiin.
– Tuokaa hänelle aisa! – tsaari sanoi, jo edeltäpäin ilossaan häntä odottavasta näytelmästä.
Kohta ilmestyikin Mitkan kouriin raskas aisa, jonka opritshnikit pilan vuoksi olivat ottaneet kauppatorilla seisovasta kuormasta.
– Mitä, kelpaako se? tsaari kysyi.
– Mitäs? – Mitka vastasi, – ehkä kelpaa.
Ja tarttuen aisan toiseen päähän, huiskasi hän sillä ilmassa niin voimakkaasti, että tuulen puuska kävi ja pöly kierteli ilmassa, ikäänkuin vihurin lentämästä.
– Katsoppas hittoa! – opritshnikit virkkoivat, katsoen toisiinsa.
Tsaari kääntyi Homjakin puoleen.
– Seiso! hän sanoi käskevästi ja lisäsi pilkaten: – tahdonpa nähdä, miten sinä säilyt moukan seipäästä.
Mitka sillä aikaa työnsi ylös hihansa, sylki molempiin käsiinsä ja puristaen niissä aisaa, puisteli sitä, katsoen Homjakiin. Hänen ujoutensa oli hävinnyt.
– Noh, sinä! seiso, vai miten? – hän lausui päättävästi. – Minä sinut opetan morsiamia ryöstämään!
Homjakin tila, tottumattoman aseen ja Mitkan erinomaisen voiman suhteen, oli hyvin vaikea, mutta katsojat pitivät nähtävästi nuorukaisen puolta ja alkoivat jo pilkata Homjakia.
Ratsupalvelijan hämi huvitti tsaaria. Hän katsoi jo alkavaa taistelua samalla uteliaisuudella, minkä hänessä herätti ilveilijäin näytökset tahi karhujen tappelut.
– Alottakaa tappelu! – hän sanoi, nähdessään miten Homjak hämmästyi.
Silloin Mitka kohotti aisan päänsä yli ja alkoi pyörittää sitä, lähestyen Homjakia hypähdellen.
Turhaan Homjak etsi tilaisuutta iskeäkseen Mitkaa miekalla. Hänen oli vain mitä pikemmin väistyminen ja välttäminen aisaa, joka yhä pyöri suuressa piirissä Mitkan ympäri ja teki hänet saavuttamattomaksi.
Katsojien suureksi iloksi ja tsaarin suureksi huviksi alkoi Homjak vetäytyä takaisin, ajatellen ainoastaan pelastustansa. Mitka yhä jatkoi hyppimistänsä häntä kohti, ja aisa vinkui kuni vihuri hänen päänsä yli.
– Minä sinut opetan morsiamia ryöstämään! – hän huusi, vähitellen joutuen raivoon ja koettaen osata Homjakin päähän, jalkoihin ja mihin tahansa.
Katsojien myötätuntoisuus Mitkaan ilmaantui kiihoittavissa huudahduksissa ja nousi vihdoin innostukseksi.
– Kas niin, kas niin! kansa huusi, unohtaen tsaarin läsnäolon, – löylytä hänet hyvästi! Kas sepä poika!
– Puollusta Morosovia, seiso oikeuden edestä.
Mutta Mitka ei ajatellut Morosovia.
– Minäpä opetan sinut morsiamia ryöstämään! – hän kertoeli, pyörittäen ympärillänsä aisaa ja ajaen Homjakia, joka käänteleikse hänestä joka taholle.
Muutamia kertoja oli opritshnikkien maahan kyykistyminen, välttääkseen varmaa kuolemaa, kun aisa vinkuen lensi heidän päänsä ylitse.
Äkkiä kuului jymeä isku, ja Homjak, kupeesen satutettuna, lensi muutamien sylien päähän ja romahti maahan, käsivarret hajallaan.
Kentällä kaikui iloinen huuto.
Mitka heti hyökkäsi Homjakin päälle ja aikoi tukahuttaa hänet.
– Riittää, riittää! opritshnikit huusivat ja Maljuta kumartui nopeasti Iivana Vasiljevitshiä kohden ja sanoi hänelle huolestuneena:
– Hallitsija, käske vetämään pois tuota hittoa! Homjak on meillä paras mies opritshnikkien seassa.
– Vetäkää tuota tomppelia jaloista! – tsaari huusi, – kaatakaa hänen yllensä vettä, mutta muistakaa – jättäkää hänet henkiin.
Vaivoin onnistui opritshnikeille vetää pois Mitkan, mutta Homjak nostettiin ylös kuolleena, ja kun kaikkien silmät olivat kääntyneet hänen mustuneisiin kasvoihinsa ilmestyi Mitkan rinnalle Vladimirin guslinsoittaja ja vetäen häntä helmasta, sanoi hänelle kuiskaten:
– Tule, tolvana, minun kanssani! Pelasta pääsi!
Ja molemmat katosivat kansajoukkoon.