KAHDEKSASYHDEKSÄTTÄ LUKU
Tyytymättömät kumppanukset
Siirtykäämme nyt kasvihuoneen kylkirakennuksesta metsästysmajaan.
Pihan perällä näki joonilaisten pilarien pylväskäytävästä koiratarhan, kun taasen vasemmalla kohosi pitkulainen rakennus, joka näytti käsivarren tavoin ojentuvan toista käsivartta kohti – kasvihuoneen lisäkkeeseen päin, muodostaen sen kanssa linnanpihaa saartavan puolikehän.
Tämän kylkirakennuksen pohjakerrassa olivat Portos ja d'Artagnan telkien takana, yhdessä viettäen kumpaisenkin luonteelle tuiki vastenmielisen vankeuden pitkiä tunteja.
Tuijottavin katsein ja tuon tuostakin kumeasti muristen d'Artagnan asteli kuin tiikeri edes takaisin sisäpihalle avautuvan ison ikkunan rautaristikon ohi.
Portos sulatteli vaiteliaana vankkaa päivällistä, jonka jäännökset oli äsken korjattu pois.
Toinen näytti olevan järjiltään, mutta hän mietiskeli; toinen taasen näytti syvällisesti aprikoivan, mutta hän nukkui. Hänen unensa oli kuitenkin kovin rauhatonta, kuten saattoi päättää hänen säännöttömästä ja katkonaisesta kuorsauksestaan.
"Kas niin", virkkoi d'Artagnan, "aurinko alkaa jo mennä mailleen. Kello lienee neljän vaiheilla. Kohtsiltään tulemme olleeksi täällä satakahdeksankymmentä kolme tuntia."
"Hm!" äännähti Portos ollakseen jotakin vastaavinaan.
"Kuuletko, senkin unikeko?" huudahti d'Artagnan kärsimättömänä siitä, että toinen kykeni antautumaan unen helmoihin päivällä, kun hän sitävastoin hädin tuskin sai unta yölläkään.
"Mitä niin?" sanoi Portos.
"Mitä sanon."
"Mitä siis sanot?"
"Minä sanon", aloitti d'Artagnan jälleen, "että tulee kuluneeksi satakahdeksankymmentäkolme tuntia siitä kun meidät tuotiin tänne."
"Oma vikasi", vastasi Portos.
"Mitä! Minunko vikani se on?"
"Niin, ehdotinhan sinulle, että lähtisimme täältä tiehemme."
"Irroittaen rautakangen tai murtaen oven?"
"Niin juuri."
"Portos, meidänlaisemme miehet eivät voi paeta noin yksinkertaisesti ja mutkattomasti."
"Totisesti", vakuutti Portos, "minä kyllä lähtisin tuolla yksinkertaisella ja mutkattomalla tavalla, jota sinä näyt halveksivan aivan liiaksi."
"Veikkoseni", kysyi d'Artagnan, "tiedätkö, minkätähden pasteijaleipurit eivät koskaan omin käsin ryhdy työhön."
"En", vastasi Portos, "mutta mielelläni sen kuulisin."
"No, he pelkäävät oppipoikiensa läsnäollessa polttavansa joitakuita leivoksia tai pilaavansa hyytelön."
"Entä sitten?"
"Sitten heille ilkuttaisiin, ja se ei käy laatuun, että pasteijaleipurille ilkutaan."
"Sinä tyynnytät mieltäni, d'Artagnan."
"No niin, tekeydy siis hyvälle tuulelle kuten minäkin, laskekaamme leikkiä vartijaimme kanssa, hauskuttakaamme sotamiehiä, koska emme voi heitä lahjoa; mielistele heitä enemmän kuin tähän asti, Portos, kun he tulevat ikkunaristikkojemme edustalle. Tähän asti olet vain puinut nyrkkiä heille, ja mitä kunnioittavampi sinun nyrkkisi on, Portos, sitä vähemmän se vetää puoleensa. Voi, antaisinpa paljon siitä, että minulla nyt olisi viisisataa louisdoria!"
"Ja minä myös", sanoi Portos, joka ei tahtonut jäädä d'Artagnanista jälkeen anteliaisuudessa; "minä antaisin hyvinkin sata pistolia."
Niin pitkälle olivat kumppanukset päässeet keskustelussaan, kun Comminges astui sisälle, edellään kersantti ja kaksi miestä, jotka kantoivat vangeille illallisen kulhoilla ja vadeilla täytetyssä vasussa.
YHDEKSÄSYHDEKSÄTTÄ LUKU
D'Artagnan kuulee uutisia
"Kas", virkahti Portos, "taaskin lammasta!"
"Hyvä herra de Comminges", lausui d'Artagnan, "minun on sanottava teille, että ystäväni herra du Vallon on päättänyt ryhtyä jyrkkiin äärimmäisyyksiin, jos herra Mazarin itsepintaisesti pitää häntä näin yksitoikkoisessa ruuassa."
"Vakuutanpa vielä", lisäsi Portos, "etten syö mitään muutakaan, ellei sitä heti paikalla korjata pois."
"Viekää pois lampaanliha", käski Comminges; "toivoakseni herra du Vallon nyt illastaa mieluisasti, etenkin kun minulla on ilmoitettavana hänelle uutinen, joka varmaankin antaa hänelle ruokahalua."
"Olisiko Mazarin kuollut?" kysyi Portos.
"Ei, minun täytyy päin vastoin mielipahakseni sanoa teille, että hän jaksaa erinomaisesti."
"Sen pahempi!" murahti Portos.
"Mikä uutinen se sitten on?" kysyi d'Artagnan. "Uutisen kuuleminen on vankilassa niin harvinainen onni, että suonette anteeksi kärsimättömyyteni, herra de Comminges, olletikin kun annoitte meidän ymmärtää, että se uutinen on hyvä."
"Ilahduttaisiko teitä kuulla, että kreivi de la Fère jaksaa hyvin?" vastasi Comminges.
D'Artagnanin pienet silmät remahtivat tavattoman suuriksi.
"Ilahduttaisiko se minua!" huudahti hän; "tulisin enemmän kuin iloiseksi, suorastaan autuaaksi."
"No hyvä, hän on itse antanut minulle toimeksi tuoda teille terveisensä ja sanoa, että hän on mitä parhaassa voinnissa."
D'Artagnan oli hypähtää riemastuksesta. Nopea silmänisku tulkitsi hänen ajatuksensa Portokselle. – Jos Atos tietää, missä me olemme – sanoi tuo katse, – jos hän lähettää meille terveisiä, niin silloin hän myös toimii piakkoin.
Portos ei ollut kovinkaan harjaantunut käsittämään merkkikieltä, mutta kun Atoksen mainitseminen teki häneen saman vaikutuksen kuin d'Artagnaniinkin, oivalsi hän tällä kertaa tarkoituksen.
"Vai niin", sanoi gascognelainen hiljaisesti, "kreivi de la Fère on pyytänyt teitä lausumaan terveisensä herra du Vallonille ja minulle?"
"Niin on, monsieur."
"Te olette siis tavannut hänet?"
"Olen kyllä."
"Missä, jos sitä sopii kysyä?"
"Ihan tässä likellä", vastasi Comminges hymyillen.
"Tässä likellä?" toisti d'Artagnan, jonka silmät säihkyivät.
"Niin likellä, että jos kasvihuoneen puolisia ikkunoita ei olisi muurattu umpeen, te voisitte nähdä hänet täältä."
– Hän kiertelee linnan lähistöllä, – ajatteli d'Artagnan. Sitten hän lisäsi ääneen:
"Olette kenties tavannut hänet puistossa metsästämässä?"
"Ei, vielä lähempänä, paljoa lähempänä. Tämän muurin toisella puolella", sanoi Comminges lyöden seinään.
"Tämän muurin toisella puolella? Mikä siellä sitten onkaan? Minut tuotiin tänne yöllä, niin että pahus minut periköön, jos tiedän missä olen."
"No", jatkoi Comminges, "otaksukaapa eräs seikka."
"Otaksun mitä hyvänsä tahdotte."
"Otaksukaa, että tässä seinässä olisi ikkuna."
"No?"
"No, siitä ikkunasta näkisitte kreivi de la Fèren omassaan."
"Herra de la Fère siis asuu linnassa?"
"Niin."
"Millä asialla?"
"Samalla asialla kuin tekin."
"Atos on vankina?"
"Te tiedätte hyvin", sanoi Comminges nauraen, "että Rueilissa ei ole vankeja, koska täällä ei ole mitään vankilaa."
"Älkäämme leikkikö sanoilla, monsieur. Atos on vangittu?"
"Niin, eilen Saint-Germainissa, kun hän tuli kuningattaren puheilta."
D'Artagnanin kädet vaipuivat hervottomina sivuille. Hän seisoi kuin ukkosen iskemänä.
"Ja miltä hän näytti?" tiedusti Portos, joka d'Artagnanin vaietessa käytti tilaisuutta puuttuakseen keskusteluun.
"Hän näytti olevan varsin hyvällä tuulella", vastasi Comminges. "Ensimmältä tuntui hän kovin murheelliselta kuten tekin; mutta kuullessaan, että herra kardinaali aikoi tänä iltana käydä hänen luonaan…"
"Ahaa", huudahti d'Artagnan, "kardinaali aikoo käydä kreivi de la Fèren luona?"
"Niin, hän on lähettänyt kreiville sanan, ja sen kuullessaan kreivi de la Fère pyysi minua ilmoittamaan teille, että hän käyttää kardinaalin osoittamaa suosiollisuutta puhuakseen teidän kaikkien puolesta."
"Sitä kunnon kreiviä!" kiitti d'Artagnan.
"Onpa tuokin nyt muka jotakin", murisi Portos, "suurikin suosionosoitus! Hiisi vieköön, kreivi de la Fère, jonka sukujuuret ulottuvat Montmorencyihin ja Rohaneihin, on toki Mazarinin arvoinen!"
"Olkoon vain, hyvä du Vallon", sanoi d'Artagnan mielistelevimmällä äänellään; "mutta kun asiaa oikein ajattelee, niin se on sentään suuri kunnia kreivi de la Fèrelle. Ja siitä voi toivoa paljonkin, – kardinaalin vierailusta! Minun mielestäni se on niin suuri kunnia vangille, että olen taipuvainen uskomaan herra Commingesin erehtyneen."
"Kuinka? Minäkö olisin erehtynyt?"
"Ei suinkaan herra Mazarin aio käydä kreivi de la Fèren luona, vaan kreivi lienee kutsuttu Mazarinin puheille?"
"Ei ei", vakuutti Comminges, joka piti tärkeänä esittää asian oikeassa valossa. "Kuulin aivan hyvin, mitä kardinaali sanoi minulle. Hän se todella poikkeaa puhuttelemaan kreivi de la Fèreä."
D'Artagnan yritti tavoittaa Portoksen katsetta nähdäkseen, oivalsiko hänen ystävänsä tuon vierailun merkitystä, mutta Portos ei vilkaissutkaan häneen päin.
"Kardinaalilla on siis tapana kävellä kasvihuoneessaan?" alkoi d'Artagnan urkkia.
"Hän sulkeutuu sinne joka ilta", vastasi Comminges. "Hän kai pohtii siellä valtion asioita."
"Sitten alan uskoa, että herra de la Fère todella saa luokseen hänen ylhäisyytensä", myönsi d'Artagnan; "sitäpaitsi hänellä epäilemättä on saattue mukanaan."
"On kaksi sotamiestä."
"Voi, monsieur", virkkoi d'Artagnan ikäänkuin pitkän keskustelun lyhyeksi ytimeksi, "kunhan hänen ylhäisyytensä vain leppyisi suomaan herra de la Fèrelle meidän vapautemme!"
"Toivon sitä kaikesta sydämestäni", vastasi Comminges.
"Jos hän unohtaisi tuon käynnin, niin olisiko teidän hankala muistuttaa häntä siitä?"
"Ei ollenkaan; päin vastoin."
"No, se sentään rauhoittaa minua."
Tämä taitava puhelun käänne olisi tuntunut erinomaiselta tempulta jokaisesta, joka olisi kyennyt näkemään gascognelaisen sieluun.
"Hyvästi, messieurs", toivotti Comminges. "Nukkukaa hyvin!"
"Kyllä yritämme."
Comminges kumarsi ja lähti. D'Artagnan seurasi häntä katseellaan samassa nöyrässä asennossaan ja sama alistuvaisuuden ilme kasvoillaan. Mutta tuskin oli ovi sulkeutunut kaartinkapteenin jälkeen, kun d'Artagnan syöksähti syleilemään Portosta niin riemastuneen näköisenä, että hänen tunteistaan ei voinut erehtyä.
"Kas, kas!" ihmetteli Portos; "mitä nyt? Oletko järjiltäsi, ystävä-parka?"
"Me olemme pelastettuja!" julisti d'Artagnan.
"Sitä en voi ollenkaan havaita", väitti Portos. "Päin vastoin huomaan, että me olemme kaikki vankina, Aramista lukuunottamatta, ja että meidän mahdollisuutemme päästä vapaalle jalalle ovat melkoisesti vähentyneet sitten kun Mazarin on saanut yhden rotan lisää loukkuunsa."
"Ei suinkaan, Portos veikkoseni; tämä rotanloukku vältti kahdelle, mutta se on liian heikko kolmelle."
"En ymmärrä vähääkään", päivitteli Portos.
"Se onkin turhaa", vastasi d'Artagnan. "Istuutukaamme pöytään ja kootkaamme voimia, sillä me tarvitsemme niitä tänä yönä."
"Mitäs siis teemme tänä yönä?" tiedusti Portos yhä enemmän ihmeissään.
"Lähdemme luultavasti matkalle."
"Mutta…"
"Istuutukaamme pöytään, hyvä ystävä; aatokset johtuvat mieleen syödessä. Illallisen jälkeen, kun olen saanut riittävästi aatoksia, ilmoitan ne sinulle."
Portos oli kovin utelias kuulemaan d'Artagnanin suunnitelmaa, mutta tuntien kumppaninsa menettelytavan istuutui hän aterialle sen enempää vastustelematta ja söi ruokahalulla, joka tuotti kunniaa d'Artagnanin kekseliäisyyden herättämälle luottamukselle.
YHDEKSÄSKYMMENES LUKU
Järki ja jännervoima
Ateria nautittiin ääneti, muttei painostuneella mielellä, sillä d'Artagnanin kasvoja valaisi tuon tuostakin sellainen viekas myhäily, joka oli hänellä tavallista hyvällä tuulella ollessaan. Portoksen huomiota ei välttänyt ainoakaan noista hymyilyistä, ja hän säesti niitä joka kerta jollakin huudahduksella, joka ilmaisi hänen ystävälleen, että vaikka voimamies ei käsittänytkään ilahduksen merkitystä, hän tahtoi kuitenkin tarkoin seurata sen ajatuksen kulkua, joka nyt pyöri järkimiehen aivoissa.
Jälkiruokaan päästyä d'Artagnan nojausi taaksepäin tuolillaan, laski säärensä ristiin ja huojui edes takaisin näköjään mitä tyytyväisimpänä itseensä.
Portos laski leukansa molempien käsien varaan, tuki kyynäspäitänsä pöytään ja silmäili d'Artagnania sillä luottavaisella katseella, joka antoi tälle jättiläiselle niin herttaisen suopeuden sävyn.
"No?" virkahti d'Artagnan tovin kuluttua.
"No?" kertasi Portos.
"Sinullahan on vielä yhtä jäntevät käsivarret kuin ennenkin, Portos, vai mitä?"
Portos avasi takinhihojensa napit, kääri ylös paidan hihansa ja silmäili tyytyväisenä vankkoja käsivarsiaan, jotka olivat yhtä paksut kuin tavallisen miehen reidet.
"Kyllähän näillä vielä tulee toimeen", vastasi hän.
"Kykenisit kai suuremmattakaan vaivatta vääntämään vanteen näistä hiilipihdeistä ja kiertämään tästä kohennusraudasta tulppavääntiön?"
"Varmastikin", vakuutti Portos.
"Katsotaanpa", pyysi d'Artagnan.
Jättiläinen otti mainitut kaksi esinettä ja toteutti mitä helpoimmin ja ilman näkyvää ponnistusta kumppaninsa haluamat muodonvaihdokset.
"Noin!" virkahti Portos.
"Suurenmoista!" kehaisi d'Artagnan; "sinä olet tosiaan saanut luonnolta runsaat antimet, Portos."
"Olen kuullut puhuttavan", kertoi Portos, "eräästä Krotonin Milosta, joka teki tavattomia voimatemppuja, – sitoen nuoran otsalleen ja pingoittaen sen poikki päälihaksillaan, tappaen härän nyrkiniskulla ja kantaen sen kotiin olallaan, pysähdyttäen juoksevan hevosen takajaloista ja niin edelleen. Kaikki nuo näytteet annoin kertoa itselleni Pierrefondsissa ja tein perässä ne temput, paitsi että nuoraa minä en saanut katkaistuksi ohimoitteni pullistuksella."
"Se johtuu siitä, että sinulla ei ole voima päässäsi, Portos", huomautti d'Artagnan.
"Ei, se on käsivarsissani ja hartioissani", vastasi Portos yksinkertaisesti.
"No niin, hyvä ystävä, lähestykäämme ikkunaa, ja käytä voimaasi yhden rautakangen irroittamiseen. Odota, kunnes sammutan lampun."
Portos astui ikkunan ääreen, tarttui molemmin käsin rautakankeen, veti sitä itseensä päin ja taivutti sen kaarelle, jotta molemmat päät heltisivät muurin syvennyksistä, joihin ne olivat olleet iskostettuina kolmekymmentä vuotta.
"Oivallista, hyvä ystävä!" kiitti d'Artagnan; "siinäpä temppu, johon kardinaali ei koskaan pystyisi, niin nerokas kuin hän onkin."
"Irroitanko lisää?" kysyi Portos.
"Ei, tuo riittää; mies mahtuu nyt aukosta."
Portos yritti ja pisti ulos koko yläruumiinsa.
"Kyllä mahtuu", hän sanoi.
"Aikamoinen läpi siihen tosiaan tulikin. Ojenna nyt käsivartesi."
"Mihin?"
"Ulos aukosta."
"Miksi?"
"Sen saat hetimiten tietää. Tee kuten sanoin."
Portos totteli sokeasti kuin sotamies ja ojensi käsivartensa ristikon läpi.
"Mainiota!" tuumi d'Artagnan.
"Näkyy siis luistavan?"
"Kuin öljytty, veikkonen."
"Hyvä on. Mitä minun on nyt tehtävä?"
"Ei mitään."
"Onko siis kaikki valmista?"
"Ei vielä."
"Tekisi kuitenkin mieleni ymmärtää", sanoi Portos.
"Kuulehan siis, hyvä ystävä, ja parilla sanalla selviää sinulle koko juttu. Vartiohuoneen ovi avautuu, kuten näet."
"Näen kyllä."
"Nyt lähetetään meidän pihallemme, jonka poikki Mazarinin täytyy astua mennessään kasvihuoneeseen, ne kaksi kaartilaista, jotka saattavat häntä."
"Kas tuolla he astuvatkin ulos."
"Kunhan vain sulkisivat vartiohuoneen oven perässään! Hyvä, he painavat sen kiinni."
"Edelleen?"
"Hiljaa! He voisivat kuulla."
"Mutta silloin en saa tietää mitään."
"Saat kyllä, sillä sikäli kuin panet hommaa täytäntöön, käsität jutun."
"Mieluisampaa olisi kuitenkin…"
"Hauskempaa on nauttia yllätyksestä."
"Aivan oikein, se kyllä on totta", myönsi Portos.
"Vaiti nyt!"
Portos jäi mykäksi ja hievahtamattomaksi.
Molemmat sotamiehet lähestyivät tosiaan ikkunaa, hieroen käsiään, sillä helmikuun ilta oli jokseenkin kylmä.
Samassa avautui vartiohuoneen ovi jälleen, ja toista sotamiestä huudettiin takaisin. Tämä jätti kumppaninsa ja palasi vartiohuoneeseen.
"Käykö se vieläkin laatuun?" kysyi Portos.
"Paremmin kuin koskaan", vastasi d'Artagnan. "Kuulehan nyt: minä huudan tänne tuon sotamiehen, puhellakseni hänen kanssaan, niinkuin eilen kutsuin erään hänen kumppaninsa, muistathan?"
"Kyllä, mutta minä en vain ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan."
"Niin, hänen ääntämisensä oli hyvinkin murteellista. Mutta ota nyt huomioon jokainen sana, mitä sinulle virkan; kaikki riippuu toimeenpanemisesta, Portos."
"Hyvä! Toimeenpaneminen on juuri vahvana puolenani."
"Sen tiedän hiton hyvin; sentähden luotankin sinuun."
"Puhu pois."
"Minä siis kutsun sotamiehen tänne ja juttelen hänen kanssaan."
"Sen olet jo sanonut."
"Minä käännyn vasemmalle, jotta hän joutuu oikealle puolellesi, noustessaan penkille."
"Mutta jollei hän nousekaan?"
"Nousee kyllä, ole huoletta. Samassa kun hän nousee penkille, ojennat sinä peloittavan käsivartesi ja tartut häntä kurkkuun. Sitten vedät hänet huoneeseemme niinkuin Tobias kiskoi kalan maalle kitusista, mutta muista kouristaa niin lujasti, että hän ei pääse älähtämään."
"Kyllä", lupasi Portos; "mutta jos kuristan hänet?"
"No, sitten olisi yhtä sveitsiläistä vähemmän; mutta toivottavasti et sentään tule häntä tukehduttaneeksi. Sinä lasket hänet hiljaa pitkäkseen täällä, me sullomme kapulan hänen suuhunsa ja sidomme hänet johonkin kiinni. Sillä tavoin saamme heti univormun ja miekan."
"Mainiota!" virkahti Portos katsellen d'Artagnania ihailevasti.
"Eikö olekin?" vastasi gascognelainen.
"Niin", älysi Portos muistuttaa, "mutta yksi univormu ja miekka ei riitä meille kahdelle."
"No, onhan hänellä kumppani!"
"Aivan oikein", huomasi Portos.
"Kun yskäisen, kurottaudu kaappaamaan; silloin on oikea hetki."
YHDESSADATTA LUKU
Jännervoima ja järki
Ystävykset asettuivat kumpainenkin määräpaikalleen. Asemassaan oli
Portos kokonaan ikkunansoppeen kätkeytyneenä.
"Hyvää iltaa, kumppani!" tervehti d'Artagnan mielistelevimmällä äänellään.
"Hyve ilda, monsir", vastasi sotamies.
"Ei taida nyt olla kovinkaan lämmin kävellä", sanoi d'Artagnan.
"Brrrr!" päristi kaartilainen.
"Lasillinen viiniä ei kenties olisi haitaksi?"
"Lashilinen fiini – she maishtuis."
"Kala tärppii, – jo puraisee!" jupisi d'Artagnan Portokselle.
"Kyllä ymmärrän", vastasi Portos.
"Minulla on täällä pullo", ilmoitti d'Artagnan.
"Bullo!"
"Niin."
"Däysh bullo?"
"Ihan täysi, ja lahjoitan sen teille, jos juotte terveydekseni."
"Hehee, juon gyllä!" vakuutti sveitsiläinen lähestyen.
"No, tulkaa ottamaan, veikkonen", kehoitti gascognelainen.
"Gyllä dulen. Duoll ongin benkki."
"Totta tosiaan, ihan kuin vasiten asetettuna sitä varten. Nouskaa penkille … kas noin, veikkonen."
Ja d'Artagnan yskäisi.
Samassa iski Portoksen käsivarsi alas; hänen rautainen kouransa sieppasi sotamiestä kaulasta nopeasti kuin salama ja tukevasti kuin ruuvipihti sekä veti hänet ylös aukosta toisen kykenemättä äännähtämäänkään ja ollessa tukehtumaisillaan matkalla. Voimamies asetti hänet pitkäkseen lattialle, d'Artagnan jätti hänelle juuri sen verran aikaa, että hän pääsi hengähtämään, tukki häneltä sitten suun huivillaan ja alkoi riisua uhriaan niin joutuisasti ja kätevästi kuin ainakin mies, joka oli oppinut ammattinsa taistelukentällä.
Sidottuna ja kapuloituna kannettiin sotamies liedelle, mistä ystävykset olivat ennakolta sammuttaneet tulen.
"Saatiinhan toki yksi säilä ja asu", virkahti Portos.
"Ne otan minä", sanoi d'Artagnan. "Jos sinä tahdot univormun ja miekan lisää, niin meidän on uudistettava temppumme. Pidä varasi! Näen toisen juuri tulevan vahtihuoneesta ja suuntaavan askeleensa tänne päin."
"Minä pelkään, että olisi varomatonta ryhtyä toistamiseen sellaiseen kepposeen", epäili Portos. "Sama keino ei onnistu kahdesti, väitetään. Jos tempaisuni sattuisi harhaan, niin kaikki olisi hukassa. Mieluummin ryömin ulos, kaappaan hänet kiinni aavistamattomalla hetkellä ja työnnän hänet sinulle kapuloittuna."
"Parempi on", yhtyi gascognelainen.
"Pysyttele siis valmiina", sanoi Portos luisuen alas aukosta.
Hanke toteutui Portoksen lupauksen mukaan. Jättiläinen piiloutui sotamiehen tien varteen, ja tämän astuessa ohitse hän kaappasi miestä niskasta, sulloi hänelle kapulan suuhun, työnsi hänet kuin muumion ikkunaristikon lävestä ja kapusi itse sisälle hänen perässään.
Toinen vanki riisuttiin kuten äskeinenkin. Hänet laskettiin makuusijalle ja sidottiin kaksinkertaisilla vöillä vankkoihin tammisiin vuodepatsaisiin, joten hänen suhteensa saattoi olla yhtä huoleton kuin edellisenkin.
"Kas niin", puheli d'Artagnan, "tämähän sujuu oivallisesti! Yritä nyt vetää yllesi tuon juuttaan asu, Portos. Luulen mahtuvasi siihen, mutta jos se on liian ahdas, niin eipä hätää: silloin riittäköön hankkilus ja punatöyhtöinen hattu."
Sattumalta oli toinen sotamies jättimäinen sveitsiläinen, niin että hänen univormunsa sopi Portokselle erinomaisesti, paitsi että saumoja ratkeili joistakuista kohdista.
Tuokioon ei kuulunut muuta kuin vaatteiden kahinaa, kun Portos ja d'Artagnan pukeutuivat kiireimmiten.
"Tehty!" virkahtivat he yhtaikaa. "Teille, kumppanit", he lisäsivät molempiin kaartilaisiin kääntyen, "ei tapahdu mitään pahaa, jos pysytte hiljaa, mutta jos yritätte rimpuilla, niin olette kuoleman omia."
Sotamiehet pysyivät hievahtamattomina. Portoksen koura oli saanut heidät käsittämään, että asia oli mitä vakavinta laatua ja että tästä oli leikki kaukana.
"Seuraa minua", vastasi d'Artagnan.
Ja työntyen ulos aukosta hän solui keveästi pihalle. Portos seurasi samaa tietä, vaikka vaivaloisemmin ja vitkallisemmin.
Huoneeseen kytketyt sotamiehet värisivät pelosta.
Tuskin olivat d'Artagnan ja Portos laskeneet jalkansa maahan, kun eräs ovi avautui ja kamaripalvelijan ääni huusi:
"Vartio!"
Samassa avautui myöskin vahtihuoneen ovi, ja kaikuva ääni käski:
"La Bruyère ja du Barthois, lähtekää!"
"Minä olen nähtävästi nimeltäni la Bruyère", supatti d'Artagnan.
"Ja minä du Barthois", lisäsi Portos.
"Missä olettekaan?" kysyi kamaripalvelija, joka kirkkaasta valosta tultuaan ei nähtävästi vielä kyennyt eroittamaan kahta sankariamme hämystä.
"Täällä!" vastasi d'Artagnan.
Ja Portokseen kääntyen hän kysäisi:
"Mitä tästä sanot, hyvä du Vallon?"
"Hiisi vieköön, kunpahan jatkuisi näin, niin tämä olisi hupaista peliä!"
Molemmat tilapäiset sotamiehet astelivat totisina kamaripalvelijan takana; tämä avasi heille eteisen oven ja sitten toisen, joka näytti johtavan odotushuoneeseen, sekä osoitti heille kahta töyrytuolia.
"Ohjesääntö on ihan yksinkertainen", hän sanoi. "Te sallitte ainoastaan yhden henkilön tulla tänne, kuuletteko? Yhden ainoan, ei ketään muuta; ja häntä te tottelette kaikessa. Mitä paluuseenne tulee, niin siitä ette voi erehtyä, sillä teidän tarvitsee vain odottaa, kunnes minä tulen päästämään teidät palveluksesta."
D'Artagnan oli hyvin tunnettu tälle kamaripalvelijalle, joka ei ollut kukaan muu kuin Bernouin; kuuden tai kahdeksan kuukauden aikana oli tämä hyvinkin kymmeneen kertaan johtanut hänet kardinaalin luo. Vastaamisen sijasta hän senvuoksi murahti vain jaa! koettaen saada tämän saksalaisen myönnytyssanan lausutuksi niin vähän gascognelaisesti kuin suinkin.
Portokselta taasen oli d'Artagnan ottanut lupauksen, että hän ei puhuisi missään tapauksessa. Äärimmäisyyteen ahdistettuna oli hänelle sallittua vain sadattaa juhlallisen kumeasti: Teufel.
Bernouin poistui lukiten oven jälkeensä.
"Ohoh", äännähti Portos kuullessaan avaimen kiertyvän lukossa, "täällä näkyy olevan tapana teljetä huoneisiin kaikki ihmiset. Minusta näyttää, että me olemme vain vaihtaneet vankilaa; äskeisestä kopistamme olemme siirtyneet pidätetyiksi kasvihuoneeseen. En tiedä, tokko olemme kostuneet siitä kaupasta."
"Hiljaa!" varoitti d'Artagnan; "tuolta tulee se ilmoitettu joku."
Eteisestä kuului keveitä askeleita. Ovi narisi saranoillaan, ja huoneeseen astui herrasmieheksi pukeutunut henkilö kääriytyneenä ruskeaan levättiin, leveä hattu painettuna silmille ja lyhty kädessä.
Portos painautui seinää vasten, mutta hän ei kyennyt tekeytymään niin näkymättömäksi, että tulija ei olisi häntä huomannut; hän ojensi Portokselle lyhtynsä ja käski:
"Sytyttäkää riippulamppu."
Sitten hän lisäsi d'Artagnaniin kääntyen:
"Tunnettehan ohjesäännön?"
"Ja", vastasi gascognelainen, päättäneenä turvautua tähän ainoaan saksankieliseen näytteeseen.
"Tedesco", mutisi tulija; "va bene."
Ja lähestyen vastapäistä ovea hän avasi sen ja katosi, mutta lukitsi sen jälleen jälkeensä.
"Ja mitä nyt teemme?" kysyi Portos.
"Nyt, veikkoseni, käytämme olkapäätäsi, jos tämä ovi on lukossa. Kaikella on aikansa, ja kaikki tulee oikealla hetkellä sille, joka osaa odottaa. Mutta teljetkäämme ensin sopivalla tavalla ulko-ovi, seurataksemme sitten isäntäämme."
Ystävykset ryhtyivät heti puuhaan ja kasasivat ovea vasten kaikki huonekalut, joten pääsy huoneeseen kävi sitä mahdottomammaksi, kun ovi oli sisäänpäin aukeava.
"Noin", tuumi d'Artagnan; "nyt saamme olla varmoja siitä, että meitä ei yllätetä takaapäin. Eteenpäin siis!"