KAHDESYHDEKSÄTTÄ LUKU
Ylipäällikön kolme kenraaliluutnanttia
Atos ja Aramis eivät olleet ratsastaneet sataakaan askelta, kun heidät pidättivät katusululle asetetut etuvartijat, jotka kysyivät heiltä tunnussanaa. He olivat vastanneet olevansa menossa ilmoittamaan tärkeätä sanomaa herra de Bouillonille, ja etuvartio oli tyytynyt toimittamaan heidän matkaansa saattolaisen, muka oppaaksi ja pääsyn helpottajaksi, vaikka hänen oli määrä pitää heitä valppaasti silmällä.
Hôtel de Bouillonia lähestyessään he kohtasivat kolmimiehisen ratsastajaryhmän, joka oli selvillä tunnussanoista, sillä he kulkivat ilman opasta ja saattuetta, ja katusululle saapuessaan heidän tarvitsi vain vaihtaa muutamia sanoja vartion kanssa, jotta heidän annettiin heti pitkittää matkaansa, niin suurta kohteliaisuutta osoittaen kuin heidän arvoasemalleen näytti kuuluvankin. Heidät nähdessään Atos ja Aramis pysähtyivät.
"Kas, kas!" virkahti Aramis; "näetkö, kreivi?"
"Kyllä", vastasi Atos.
"Mitä sanot noista kolmesta ratsumiehestä?"
"Mitä sanot sinä, Aramis?"
"Että he ovat meidän miehemme."
"Et erehdy; tunsin ihan hyvin herra de Flamarensin."
"Ja minä herra de Châtillonin."
"Ja ruskeaviittainen ratsastaja…"
"Oli kardinaali."
"Omassa persoonassaan."
"Kuinka lemmossa he voivat siten uskaltautua Hôtel de Bouillonin lähistölle?" kummasteli Aramis.
Atos hymyili, mutta vaikeni. Viiden minuutin kuluttua he kolkuttivat herttuan portille.
Sitä vartioimassa oli vahtisotilas kuten ylempiarvoisen henkilön asuntoa ainakin; pikku vartio oli pihallakin, valmiina noudattamaan hänen korkeutensa prinssi de Contin kenraaliluutnantin määräyksiä.
Niinkuin laulussa oli mainittu, Bouillonin herttuaa vaivasi todellakin jäsensärky. Hän oli makuulla, mutta tukalasta taudistaan huolimatta, joka oli jo kuukauden ajan – siis Pariisin piirityksen alusta asti – estänyt häntä nousemasta ratsaille, hän ilmoitti ottavansa vastaan kreivi de la Fèren ja chevalier d'Herblayn.
Ystävykset opastettiin herttuan luo. Potilas makasi vuoteella huoneessaan, mutta ympäristö oli niin sotaisa kuin ajatella voi. Seinillä riippui yltyleensä miekkoja, pistooleja, haarniskoja ja musketteja, ja oli helppo nähdä, että Bouillonin herra aikoi heti luuvalosta suoriuduttuaan antaa parlamentin vihollisille kovan pähkinän purtavaksi. Sitä odottaessaan hän sanoi suuresti kärsivänsä toimettomasta makaamisestaan.
"Voi, messieurs!" hän huudahti nähdessään kaksi vierastansa ja yritti kohouma vuoteellaan, mutta painui takaisin irvistäen kivusta; "kyllä teidän kelpaa, kun voitte ratsastella, liikkua vapaasti, taistella kansan asian puolesta. Mutta minä olen naulittu vuoteeseeni, niinkuin näette. Oi, kirottu kolotus!" voihkaisi hän jälleen; "kirottu vaiva!"
"Monseigneur", ilmoitti Atos, "me tulemme Englannista, ja ensimmäisenä ajatuksenamme oli Pariisiin saavuttuamme tiedustaa vointianne."
"Paljon kiitoksia, messieurs, kiitän kaikesta sydämestäni!" vastasi herttua. "Jaksan huonosti, kuten näette … lemmon särky! Vai niin, te tulette Englannista? Ja Kaarlo-kuningas voi hyvin, mikäli äsken kuulin?"
"Hän on kuollut, monseigneur", sanoi Aramis.
"Eihän!" virkahti herttua hämmästyneenä.
"Kuollut mestauslavalla, parlamentin tuomitsemana."
"Mahdotonta!"
"Ja teloitus tapahtui meidän nähtemme."
"Mitä siis puhuikaan minulle herra de Flamarens?"
"Herra de Flamarens!" huudahti Aramis.
"Niin, hän lähti juuri täältä."
Atos hymyili.
"Kahden kumppanin keralla?" hän huomautti.
"Kahden kumppanin kanssa kyllä", myönsi herttua. Sitten hän lisäsi hieman rauhattomasti: "Kohtasitteko heidät?"
"Siltä minusta näytti, – kadulla", vastasi Atos. Ja hän vilkaisi myhäillen Aramiiseen, joka puolestaan katseli häntä hiukan ihmeissään.
"Kirottu luuvalo!" murahti herra de Bouillon ilmeisesti kiusaantuneena ja hämillään.
"Monseigneur", virkkoi Atos, "tarvitaan tosiaan kaikkea harrastustanne pariisilaisten pyrkimyksiä kohtaan, voidaksenne sairaanakin pysyä armeijan johdossa, ja se sitkeys herättää meidän vilpitöntä ihailuamme, herra d'Herblayn ja minun."
"Mikäs auttaa, messieurs! Täytyyhän … ja te olette itse esimerkkinä samasta, te niin urheat ja uskolliset miehet, joita rakas arvokumppanini Beaufortin herttua saa kiittää vapaudestaan ja kenties hengestäänkin … yhteisen hyvän puolesta on uhrauduttava. Sen teenkin, kuten näette; mutta minä tunnustan, että voimani ovat lopussa. Sydän on kyllä paikallaan, pää on kunnossa, mutta tämä kamala nivelpolte tappaa minut, ja sanon suoraan, että jos hovi myöntyisi anomukseeni, – aivan kohtuulliseen vaatimukseen, koska minä en pyydä muuta kuin itse vanhan kardinaalin lupaamaa vahingonkorvausta Sedanin ruhtinuuden menetyksestä, – niin minä tunnustan, että jos minulle annettaisiin samanarvoiset tilukset, jos minua hyvitettäisiin tuon alueen tuloista siitä saakka kun se minulta riistettiin eli kahdeksan vuoden ajalta, – jos sukuni jäsenille annettaisiin ruhtinaan arvonimi ja veljeni Turennen herttua saisi jälleen päällikkyytensä armeijassa, niin vetäytyisin heti takaisin maatiloilleni ja antaisin hovin ja parlamentin sopia keskenään miten haluavat."
"Ja siinä te tekisitte oikein, monseigneur", oli Atos myöntävinään.
"Te olette siis samaa mieltä, kreivi de la Fère?"
"Ehdottomasti."
"Ja te myös, chevalier d'Herblay?"
"Täydellisesti."
"No niin, ilmoitan teille, messieurs", jatkoi herttua, "että minä kaiken todennäköisyyden mukaan omaksun sen menettelytavan. Hovi tekee minulle parhaillaan esityksiä; minun tarvitsee vain hyväksyä ne. Tähän asti olen asettunut hylkäävälle kannalle, mutta kun teidänlaisenne miehet arvelevat minun olevan siinä kohden väärässä, ja etenkin kun tämä kirottu luuvalo estää minua palvelemasta pariisilaisten etuja, tekee totta tosiaan mieleni noudattaa neuvoanne ja suostua herra de Châtillonin äskeiseen tarjoukseen."
"Suostukaa, ruhtinas", kehoitti Aramis, "suostukaa!"
"Kautta kunniani, sen teen! Olenkin pahoillani, että tänä iltana melkein hylkäsin … mutta huomenna tapahtuu uusi neuvottelu, ja saammehan nähdä."
Ystävykset kumarsivat herttualle.
"Menkää, messieurs", hyvästeli tämä, "menkää, teidän täytyy olla väsyksissä matkastanne. Onneton Kaarlo-kuningas! Mutta hän oli lopultakin osittain itse syypää kukistumiseensa, ja meillä on lohdutuksena se tieto, että Ranskan ei tarvitse moittia itseänsä asiasta, koska se on tehnyt kaikkensa hänen pelastamisekseen."
"Niin, mitä siihen tulee", huomautti Aramis, "olemme me sen todistajia; ja ennen kaikkea on herra Mazarin…"
"Kas, siinä näette! Minua ilahduttaa, että annatte hänestä sen todistuksen; kardinaali on pohjaltaan hyvä ihminen, ja jollei hän olisi ulkomaalainen … no, silloin hänelle tehtäisiin oikeutta. Ai, lemmon leini!"
Atos ja Aramis poistuivat, mutta eteishuoneeseen saakka seurasi heitä Bouillonin herran vaikerrus; herttua-parka kärsi nähtävästi kadotuksen tuskia.
Heidän tultuaan portille virkkoi Aramis Atokselle:
"No, mitä ajattelet?"
"Sinä huomasitkin", sanoi Aramis, "että minä en maininnut hänelle mitään siitä asiasta, joka oli meidät toimittanut hänen luokseen."
"Siinä teit viisaasti; olisit aiheuttanut hänelle yhä pahempia kipuja.
Lähtekäämme herra de Beaufortin luo."
Ystävykset suuntasivat kulkunsa Hôtel de Vendômea kohti. Kello löi kymmenen heidän päätyessään perille. Hôtel de Vendôme oli yhtä huolellisesti vartioitu ja yhtä sotaisan näköinen kuin Bouilloninkin herttuan asuintalo. Vahtisotamies seisoi portilla, pihalla näkyi vartio muskettikeon ympärillä, satuloituja hevosia oli sidottu kytkyrenkaisiin. Kahden ratsastajan, jotka lähtivät liikkeelle juuri Atoksen ja Aramiin saapuessa, oli pakko peräyttää hevosiansa hiukan, suodakseen heille tilaa.
"Ahaa, hyvät herrat!" virkkoi Aramis; "tämä yö näkyy ihan olevan määrätty meidän keskinäisiin kohtauksiimme, ja kylläpä meillä olisi huono onni, ellemme näin usein osuttuamme yhteen tänä iltana saisi ollenkaan tavatuksi toisiamme huomenna."
"Oh, mitä siihen asiaan tulee, monsieur, niin voitte olla huoletta", vastasi Châtillon, sillä hän se oli Flamarensin kanssa tulossa Beaufortin herttuan luota; "jos tavoittamatta tapailemme toisiamme yöllä, niin voimme olla sitä varmempia kohtauksestamme päivällä, kun etsimme molemmin puolin."
"Sitä toivon, monsieur", sanoi Aramis.
"Ja minä olen siitä vakuuttunut", vastasi herttua.
Flamarens ja Châtillon pitkittivät matkaansa, ja Atos ja Aramis hyppäsivät alas ratsailta.
Juuri kun he olivat heittäneet ohjakset lakeijoilleen ja riisuneet viittansa, lähestyi muuan mies, joka tovin silmäiltyään tulijoita pihan keskelle ripustetun lyhdyn himmeässä valossa huudahti kummastuksesta ja kiirehti heittäytymään heidän syliinsä.
"Kreivi de la Fère!" ihmetteli mies; "chevalier d'Herblay, – miten olette te täällä, Pariisissa?"
"Rochefort!" virkkoivat ystävykset yhtaikaa.
"Niin kyllä. Niinkuin jo tiedätte, me tulimme neljä tai viisi päivää takaperin Vendômoisista ja valmistaudumme toimittamaan Mazarinille puuhaa. Olette kaiketi yhä meikäläisiä?"
"Entistä enemmän. Entä herttua?"
"Hän on raivostuksissaan kardinaalille. Tiedättehän, kuinka tavaton menestys rakkaalla herttuallamme on ollut? Hän on Pariisin todellisena kuninkaana; hän ei voi näyttäytyä kaduilla joutumatta syleilijäin tukahduttamaksi."
"Hei, sitä parempi!" tokaisi Aramis; "mutta sanokaa minulle, eivätkö täältä juurikään lähteneet Flamarens ja Châtillon?"
"Kyllä, he kävivät herttuan puheilla; tulivat tietenkin Mazarinin asioilla, mutta tapasivatpa miehen, joka osasi vastata heille, sen takaan."
"Hyvä!" virkkoi Atos; "voisikohan saada kunnian tavata hänen korkeuttaan?"
"Tietysti, aivan heti! Te tiedätte, että hän on aina teidän tavattavissanne. Seuratkaa minua, pyydän saada kunnian ilmoittaa teidät."
Rochefort meni edellä. Kaikki ovet avautuivat hänelle ja hänen molemmille ystävilleen. Heidän tullessaan oli herra de Beaufort istuutumaisillaan pöytään. Illan monet hommat olivat tähän asti viivyttäneet hänen ateriaansa, mutta tärkeästä toimituksesta huolimatta oli prinssi tuskin kuullut Rochefortin ilmoittamat kaksi nimeä, kun hän heti nousi tuoliltaan, jota oli ollut siirtämässä pöydän ääreen, ja astui vilkkaasti ystävyksiä vastaan.
"Ah, hitto, olkaa tervetulleita, messieurs!" puheli hän. "Otattehan osaa illalliseeni? Boisjoli, ilmoita Noirmontille, että minulla on kaksi pöytäkumppania. Tunnette kai Noirmontin, messieurs? Hän on hovimestarini, ukko Marteaun seuraaja, joka leipoi ne oivalliset piirakat, muistattehan. Boisjoli, pyydä häntä lähettämään joku sellainen valmisteensa, muttei ihan samaa lajia kuin hän paistoi La Ramée-rukalle. Nyt, Jumalan kiitos, emme enää tarvitse nuoratikkaita, tikareita tai suukapuloita!"
"Monseigneur", esteli Atos, "älkää meidän takiamme vaivatko kuuluisaa hovimestarianne, jonka monet erilaiset lahjat me tunnemme. Teidän korkeutenne luvalla puhuen on meillä tänä iltana ainoastaan kunnia kysyä, kuinka voitte, ja pyytää määräyksiänne."
"Mitä vointiini tulee, niin näette, että jakselen oivallisesti, messieurs. Terveys, joka on kestänyt viisi vuotta vankeutta herra de Chavignyn seurassa, pystyy uhmaamaan kaikkea. Mitä määräyksiini tulee, niin tunnustanpa kautta kunniani, että minun on kovin vaikea antaa teille mitään ohjeita, kun jokainen määräilee täällä, jos tällaista menoa jatkuu, niin heitän kaiken johtelun sikseen."
"Teidän korkeutenne on luonnollisesti hyvin tyytymätön tuollaiseen peliin?" sanoi Atos iskien silmää Aramille.
"Tyytymätönkö, kreivi? Sanokaa pikemmin, että minun korkeuteni on raivostunut. Siinä määrin, kuulkaa, – sanon sen teille, mutta muille en siitä hiiskuisi, – siinä määrin, että jos kuningas tunnustaisi tehneensä minulle vääryyttä, kutsuisi takaisin maanpaosta äitini ja antaisi minulle isäni amiraaliarvon, joka oli luvattu minulle hänen kuollessaan, niin melkeinpä en olisi haluton kasvattamaan koiria, opettaakseni niitä ilmoittamaan, että Ranskassa on vielä suurempiakin varkaita kuin herra Mazarin."
Atos ja Aramis eivät nyt ainoastaan iskeneet silmää toisilleen, vaan hymyilivätkin; vaikka he eivät olisikaan tavanneet Châtillonia ja Flamarensia, olisivat he silti arvanneet, että nämä olivat käyneet täällä. Sentähden eivät he hiiskuneet sanaakaan siitä, että Mazarin oli Pariisissa.
"Monseigneur", lausui Atos, "asiamme on toimitettu. Teidän korkeutenne luokse näin myöhäisenä hetkenä saapuessamme oli tarkoituksenamme ainoastaan osoittaa kiintymystämme ja ilmoittaa teille että me olemme teidän käytettävissänne uskollisimpina palvelijoinanne."
"Uskollisimpina ystävinäni, messieurs, uskollisimpina ystävinäni, sen olette todistaneet; ja jos koskaan pääsen sovintoon hovin kanssa, niin toivon saavani teidät vakuutetuiksi siitä, että minäkin olen jäänyt teidän ystäväksenne, niinkuin noiden toistenkin herrojen – mikä peijakas niiden nimi olikaan … d'Artagnan kai, ja Portos?"
"D'Artagnan ja Portos."
"Niin, aivan oikein. Käsitätte siis, kreivi de la Fère ja chevalier d'Herblay, että minä olen täydellisesti ja aina kiintynyt teihin."
Atos ja Aramis kumarsivat ja lähtivät.
"Hyvä Atos", virkkoi Aramis, "luulenpa, Jumala paratkoon, että sinä suostuit seuralaisekseni ainoastaan antaaksesi minulle läksytyksen?"
"Maltahan vielä, veikkoseni", vastasi Atos; "kerkiät huomaaman sen sitten kun tulemme koadjutorin luota."
"Pistäytykäämme siis arkkipiispalaan", esitti Aramis.
Ja he suuntasivat kulkunsa keskikaupungille.
Pariisin kehtoa lähestyessään Atos ja Aramis huomasivat katujen olevan tulvillaan, ja heidän täytyi taas turvautua veneeseen.
Arkkipiispalan koko pohjakerros oli tulvan vallassa, mutta seiniä vasten oli pystytetty jonkunlaisia tikkaita, niin että tulvan aiheuttamana ainoana muutoksena oli ikkunain käyttäminen pääsyovina.
Tätä tietä Atos ja Aramis tulivat kirkkoruhtinaan eteishuoneeseen. Se oli täynnä lakeijoita, sillä kymmenkunta ylimystä istui odotushuoneessa pyrkimässä vuorolleen.
"Taivasten tekijä!" virkahti Aramis; "katsohan, Atos, tuo koadjutorin pahus näkyy mahtailevan ystäviensä odotuttamisella eteishuoneessaan?"
Atos hymyili.
"Veikkoseni", hän vastasi, "ihmisiä on arvosteltava heidän asemansa hankaluuksien mukaan. Koadjutori kuuluu tällähaavaa niiden seitsemän tai kahdeksan kuninkaan joukkoon, jotka hallitsevat Pariisia; hänellä on oma hovinsa."
"Niin, mutta me emme ole hänen hovimiehiään", väitti Aramis vastaan.
"Ilmoittautukaamme siis, ja jos hän ei nimemme kuullessaan anna meille soveliasta vastausta, niin jätämme hänet parhaansa mukaan hoitamaan Ranskan asioita ja omiaan. Meidän tarvitsee vain kutsua tänne lakeija ja pistää puoli pistolia hänen käteensä."
"Ka, jopa nyt!" huudahti Aramis; "minä en erehdy … niin … ei … tosiaankin on siinä Bazin! Tule tänne, heittiö!"
Bazin, joka juuri astui mahtavasti eteishuoneen poikki kirkollisessa asussaan, kääntyi rypistynein silmäkulmin katsomaan, kuka hävytön häntä sillä tavoin puhutteli. Mutta tuskin hän tunsi Aramiin, kun tiikeristä tuli karitsa, ja hän sopersi lähestyessään aatelismiehiä:
"Mitä, tekö täällä, herra chevalier ja herra kreivi? Tulette juuri kun teidän suhteenne on oltu kovin levottomia! Voi, kuinka onnelliseksi nyt tunnenkaan itseni!"
"Hyvä, hyvä, Bazin!" vastasi Aramis; "lopeta jo kohteliaisuudet. Tulimme tapaamaan koadjutoria, mutta meillä on kiire, joten meidän olisi saatava heti puhutella häntä."
"Tietysti!" sanoi Bazin; "heti, epäilemättä, – teidänlaisianne herroja ei jätetä odottamaan eteisessä. Mutta hänellä on parhaillaan salainen neuvottelu erään herra de Bruyn kanssa."
"De Bruyn!" äännähtivät Atos ja Aramis yhteen suuhun.
"Niin, minä hänet ilmoitin, ja muistan hänen nimensä aivan hyvin.
Tunnetteko hänet, monsieur?" lisäsi Bazin Aramiiseen kääntyen.
"Luulen tuntevani."
"Sitä en voi minä sanoa", pitkitti Bazin, "sillä hän oli kääriytynyt niin visusti levättiinsä, että minä en mitenkään saanut edes vilahdukselta nähdyksi hänen kasvojaan. Mutta minä menen ilmoittamaan teidät, ja tällä kertaa minulla kenties on parempi onni."
"Ei ole tarvis", peruutti Aramis; "me luovumme täksi iltaa toivomuksestamme saada tavata koadjutoria, – vai mitä; Atos?"
"Miten vain haluat", vastasi kreivi.
"Niin, hänellä on peräti tärkeätä puheltavaa tuon herra de Bruyn kanssa."
"Mainitsenko hänelle herrain käynnistä?"
"Se olisi turha vaiva", arveli Aramis; "tule, Atos."
Ja ystävykset raivasivat tiensä palvelijaryhmän läpi ja poistuivat arkkipiispan palatsista, saattajanaan Bazin, joka antoi läsnäolijoille korkean käsityksen heidän arvoasemastaan, kumarrellessaan heille joka askeleella.
"No niin", kysyi Atos, kun hän ja Aramis istuivat veneessä, "alatko jo uskoa, hyvä ystävä, että me olisimme tehneet näille herrasmiehille häijyn kolttosen, jos olisimme siepanneet kiinni Mazarinin?"
"Sinä olet itse viisaus, Atos", myönsi Aramis.
Enimmin oli ystävyksiämme oudoksuttanut se vähäinen merkitys, mitä Ranskan hovi antoi Englannin verisille tapauksille, vaikka niiden olisi heidän mielestään pitänyt herättää koko Euroopan huomiota.
Paitsi onnetonta leskeä ja isätöntä prinsessaa, jotka itkivät Louvren sopessa, ei tosiaan kukaan näyttänyt edes tietävän, että maailmassa oli ollut kuninkaana Kaarlo I ja että tämä hallitsija oli vastikään menettänyt henkensä mestauslavalla.
Ystävykset päättivät tavata toisensa kello kymmeneltä aamulla, sillä vaikka yö oli kulunut pitkälle heidän saapuessaan ravintolan portille, ilmoitti Aramis vielä suorittavansa muutamia tärkeitä käyntejä ja antoi senvuoksi Atoksen mennä yksinään sisälle.
Kellon lyödessä kymmenen seuraavana aamupäivänä he olivat jälleen yhdessä. Atos puolestaan oli ollut kaupungilla kello kuudesta asti.
"No, oletko saanut mitään tietoja?" kysyi Atos.
"En ollenkaan; d'Artagnania ei ole nähty missään, eikä ole
Portoksestakaan kuultu. Entä sinä?"
"Sama tulos."
"Mutta Raoul?" muistutti Aramis.
Keveä pilvi vilahti kreivin otsalla.
"Raoulista olen hyvinkin huolissani", hän vastasi. "Hän sai eilen sanoman Condén prinssiltä, lähti prinssin luo Saint-Cloudiin eikä ole vielä palannut."
"Etkö ole tavannut madame de Chevreuseä?"
"Hän ei ollut kotona. Ja sinä, Aramis, lienet käynyt madame de
Longuevillen luona?"
"Kävin kyllä."
"No?"
"Hänkään ei ollut kotona, mutta hän oli ainakin jättänyt jälkeensä uuden asuntonsa osoitteen."
"Missä hän nyt asui?"
"Arvaappas!"
"Mistä minä tietäisin, missä frondelaisnaisista kaunein ja puuhaikkain oleksii keskiyöllä – sillä arvattavasti erosit minusta mennäksesi suoraa päätä hänen puheilleen?"
"Kaupungintalolla, veikkonen!"
"Mitä, kaupungintalolla! Onko hänet siis nimitetty pormestariksi?"
"Ei, mutta hänestä on tehty Pariisin väliaikainen kuningatar, ja kun hän ei rohjennut heti asettua Palais-Royaliin tai Tuileriehin, otti hän asuntonsa raatihuoneelta, missä hän aikoo piammiten lahjoittaa kunnon herttualle perillisen."
"Siitä et ollut minulle puhunut mitään, Aramis", virkahti Atos.
"Enkö todellakaan? Se on ollut unohdus, suo anteeksi."
"Mitä nyt teemme iltaan asti?" kysyi Atos. "Meillä ei näy olevan mitään toimitettavaa."
"Sinä unohdat, hyvä ystävä, että hommamme on määrätty täsmälleen."
"Miten niin?"
"Charentonin tienoolla, morbleu! Toivon siellä lupauksen mukaisesti tapaavani erään herra de Châtillonin, jota olen vihannut jo kauan aikaa."
"Mistä hyvästä?"
"Syystä että hän on erään herra de Colignyn veli."
"Niin, aivan oikein, sen unohdin … hänen, joka väitti saaneensa. kunnian olla sinun kilpailijasi. Mutta hän sai kovan rangaistuksen julkeudestaan, veikkonen, ja siihen saisit tyytyä."
"Kyllähän, mutta sisulleni en mitään mahda. Olen pitkävihainen; ainoastaan se ominaisuus minussa muistuttaa kirkon miestä. Nyt käsität, Atos, että sinulla ei ole mitään pakkoa tulla mukaani."
"No, no", sanoi Atos, "sinä lasket leikkiä!"
"Siinä tapauksessa, veikkonen, jos olet päättänyt saattaa minua, ei ole aikaa hukattavissa. Rummut ovat jo pärisseet, näin laahattavan kanuunia, näin porvareita järjestymässä taistelurintamaan kaupungintalon torilla; taistelu syntyy varmasti Charentonin ympäristöllä, niin kuin Châtillonin herttua eilen sanoi."
"Olisin luullut viime yön neuvottelujen aiheuttaneen jotakin muutosta noissa sotaisissa valmistuksissa", huomautti Atos.
"Kai niillä on tehonsa ollutkin, mutta silti tapellaan ainakin noiden neuvottelujen peittelemiseksi."
"Ihmis-parat", säälitteli Atos, "jotka syöksyvät surman suuhun, jotta herra de Bouillon saisi Sedanin takaisin, herra de Beaufort amiraalinarvon ja koadjutori kardinaalinhatun!"
"No, ystäväiseni", virkkoi Aramis, "tunnusta pois, että sinä et olisi noin järkeilevällä päällä, jollei Raoulisi näkyisi olevan sotkeutunut samaan rettelöön."
"Kenties olet oikeassa, Aramis."
"No niin, lähtekäämme siis taistotantereelle, – se on varma keino d'Artagnanin, Portoksen, ehkä Raoulinkin tapaamiseen."
"Voi!" huokasi Atos.
"Eikö sinullakin ole pari sanaa lausuttavana herra de Flamarensille?"
"Ystäväiseni", vastasi Atos, "olen tehnyt sellaisen päätöksen, etten enää paljasta miekkaani muulloin kuin ehdottoman pakon vaatiessa."
"Mistä asti?"
"Siitä saakka kun sivalsin tikarini."
"Kas, taaskin muisto herra Mordauntista! No niin, hyvä ystävä, puuttuu vain, että kärsit tunnonvaivoja hänen surmaamisestaan!"
"Hiljaa!" kielsi Atos laskien sormensa huulilleen ja hymyillen surumieliseen tapaansa; "älkäämme enää puhuko herra Mordauntista, – se tuottaisi meille onnettomuutta."
Ja Atos kannusti hevostaan Charentoniin päin, ratsastaen koko esikaupungin läpi ja sitten edelleen pitkin Fécampin laaksoa, joka oli mustanaan aseellisia kaupunkilaisia.
Sanomattakin on selvää, että Aramis seurasi häntä puolen hevosenmitan päässä.