"Isäsi?" kysyi de Guiche.
"Ei, holhoojani", vastasi Raoul punastuen.
"Vai niin."
"Aina siihen hetkeen saakka", pitkitti Raoul, "jolloin kreivi de la Fère sanoi minulle: No niin, Bragelonne, iskehän! Vasta silloin juoksin käärmeen luo ja sivalsin sen kahtia, samassa kun se sähisten kohoutui pyrstölleen, itse heittäytyäkseen minun kimppuuni. No, minä vannon kokeneeni ihan samaa tunnetta, katsellessani tuota miestä, kun hän sanoi: Miksi sitä kysytte? ja silmäili minua."
"Sinua siis kaduttaa, ettet sivaltanut häntä kahtia, kuten teit käärmeelle?"
"Niinpä melkein", myönsi Raoul.
Tällöin oli tultu niin pitkälle, että pikku majatalo oli näkyvissä, ja sen toiselta puolen läheni nyt haavoittunutta kuljettava saattue herra d'Armingesin johtamana. Kaksi miestä kantoi kuolevaa, kolmannen taluttaessa hevosia.
Nuoret miehet kannustivat ratsujaan.
"Tuolla tuodaankin haavoitettua", virkkoi de Guiche ratsastaessaan augustinilaismunkin ohi; "suvaitkaa kiirehtiä hiukan, herra munkki."
Raoul sitävastoin etääntyi munkista niin loitos kuin saattoi tien toiselle reunalle ja pitkitti ratsastustaan, samalla kun hän inhoten käänsi pois kasvonsa.
Nuoret miehet riensivät nyt munkin edellä, sen sijaan että olisivat häntä seuranneet. He saapuivat haavoittuneen luo ja ilmoittivat hänelle ilahduttavan sanoman. Mies kohoutui katsomaan mainitulle suunnalle, näki munkin, joka hoputti muulinsa kulkua, ja vaipui takaisin kantotuolissaan, mielihyvän kirkastaessa hänen kasvojaan.
"Nyt", huomauttivat nuorukaiset, "olemme tehneet hyväksenne kaiken voitavamme, ja kun meillä on kiire prinssin armeijaan, täytyy meidän pitkittää matkaamme; suonettehan anteeksi, monsieur? Sanotaan taistelun olevan tulossa, ja me emme tahdo päätyä perille päivääkään myöhästyneinä."
"Kiirehtikää, hyvät nuoret herrat", vastasi haavoittunut; "Jumala teitä sääliväisyydestänne siunatkoon! Te olette tosiaan, kuten sanoitte, tehnyt hyväkseni kaiken voitavanne; saatan sanoa teille vain vielä kerran: Jumala teitä varjelkoon ja niitä, jotka ovat teille rakkaita!"
"Monsieur", huomautti de Guiche kasvattajalleen, "me ratsastamme edeltä, ja te tulette perästämme Cambrinin tietä."
Isäntä seisoi ovella, laitettuaan kuntoon kaikki valmistukset haavoittuneen vastaanotoksi; muuan tallirenki oli lähtenyt Lensiin, lähimpään kaupunkiin, noutamaan lääkäriä.
"Hyvä", sanoi isäntä, "me toimimme toivomustenne mukaan; mutta ettekö te jää sidottamaan vammaanne?" lisäsi hän de Bragelonneen päin kääntyen.
"Ka, haavani on vähäpätöinen", vastasi varakreivi. "Lähimmässä pysähdyspaikassa ehdin kyllä pitää huolta siitä. Mutta jos näette ratsumiehen, joka kysyy ruodikolla ratsastavaa ja lakeijan saattamaa nuorta miestä, niin olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että olette minut kyllä tavannut, mutta että pitkitin matkaani ja aion syödä päivällistä Mazingarbessa ja yöpyä Cambriniin. Se ratsumies on minun palveluksessani."
"Eikö olisi parempi ja varmempi minun tiedustaa hänen nimeään ja sanoa hänelle omanne?" ehdotti isäntä.
"Liiallisestakaan varovaisuudesta ei ole haittaa", arveli Raoul. "Olen varakreivi de Bragelonne, ja hänen nimensä on Grimaud."
Samassa saapui haavoitettu toiselta puolelta ja munkki toiselta. Molemmat nuoret miehet peräytyivät suodakseen tilaa kantotuolille; munkki puolestaan laskeusi muulin selästä ja käski panna sen talliin riisumatta siltä satulaa.
"Herra munkki", virkkoi de Guiche, "ripittäkää kunnollisesti tuo kelpo mies älkääkä huolehtiko omista ja muulinne kuluista, kaikki on maksettu."
"Kiitos, monsieur!" vastasi munkki, huulet jälleen hymyssä, joka oli värisyttänyt de Bragelonnea.
"Tule, kreivi", sanoi Raoul, jonka vaisto ei näyttänyt kykenevän sietämään augustinilaismunkin läsnäoloa; "tule, voin täällä pahoin."
"Vielä kerran kiitos, kunnon nuoret herrat", sanoi haavoitettu, "älkääkä unohtako minua rukouksissanne."
"Emme suinkaan", vastasi de Guiche kannustaen hevostaan, saavuttaakseen de Bragelonnen, joka oli ehtinyt jo parikymmentä askelta edelle.
Tällöin kantoivat molemmat palvelijat taakkansa sisälle taloon. Isäntä ja hänen niinikään esille rientänyt vaimonsa seisoivat portailla. Onneton väijytyksen uhri näytti kärsivän kovia tuskia; kuitenkaan ei hän mitään muuta ajatellut kuin saada tietää, seurasiko munkki häntä.
Valjun ja verisen miehen nähdessään tarttui emäntä miestänsä kiivaasti käsivarteen.
"No, mitä nyt?" kysyi jälkimmäinen. "Käännytkö sairaaksi?"
"En, mutta katsohan", vastasi emäntä, viitaten haavoitettuun.
"Niin", myönsi mies, "hänen tilansa näyttää pahalta."
"Sitä en aikonut sanoa", jatkoi vaimo vapisten; "kysyn etkö tunne häntä."
"Tuota miestäkö? Maltas…"
"Voi, nyt näen, että tunnet hänet", sanoi vaimo, "sillä sinäkin kalpenet."
"Oikeassa olet", huudahti isäntä; "voi taloani! Hän on Béthunen entinen pyöveli."
"Béthunen entinen pyöveli!" jupisi nuori munkki hätkähtäen taaksepäin, kasvojensa ilmaistessa hänen ripitettävänsä herättämää inhoa.
Ovelle seisomaan jäänyt herra d'Arminges huomasi hänen epäröimisensä.
"Herra munkki", hän sanoi, "jos tuo onneton onkin tai on ollut pyöveli, niin hän on silti ihminen. Tehkää hänelle siis se viimeinen palvelus, jota hän teiltä pyytää, ja työnne on sitä ansiollisempi."
Munkki ei vastannut, vaan lähti vaiteliaana astelemaan siihen alakerran huoneeseen, jonne palvelijat olivat kuolevan jo laskeneet vuoteelle.
Nähdessään hengenmiehen lähestyvän haavoittuneen päänalusta poistuivat palvelijat ja sulkivat oven, jättäen munkin ja hänen ripitettävänsä kahden kesken.
D'Arminges ja Olivain odottivat heitä. Kaikki nousivat taas ratsaille ja laskettivat ravia eteenpäin seuraten samaa tietä, jota myöten Raoul oli kadonnut matkakumppaninsa keralla.
Juuri kun kasvattaja ja hänen saattueensa vuorostaan hävisivät näkyvistä, pysähtyi uusi matkustavainen ravintolan portille.
"Mitä herra haluaa?" kysyi isäntä vielä kalpeana ja tutisevana äskeisestä havainnostaan.
Matkustavainen teki juomista ilmaisevan merkin, hyppäsi maahan, viittasi hevoseensa ja oli hierovinaan kädellään.
"Hitto", tuumi isäntä itsekseen, "tuo näyttää olevan mykkä! Missä sitten tahdotte juoda?" hän kysyi.
"Täällä", vastasi matkustavainen, osoittaen likeistä pöytää.
"Minä erehdyin", oikaisi isäntä arveluaan, "hän ei ole aivan mykkä."
Hän kumarsi ja kävi noutamassa pullon viiniä ja korppuja, jotka asetti harvasanaisen vieraansa eteen.
"Haluaako herra mitään muuta?" hän kysyi.
"Kyllä", vastasi matkustavainen.
"Mitä herra haluaa?"
"Tietää, oletteko nähnyt viisitoistavuotiaan aatelismiehen ratsastavan tästä ohi raudikolla ja lakeijan saattamana."
"Varakreivi de Bragelonnen?" tiedusti isäntä.
"Aivan."
"Te olette siis herra Grimaud?"
Matkustavainen nyökkäsi.
"No niin", jatkoi isäntä, "nuori herranne oli täällä vasta neljännestunti takaperin. Hän syö päivällistä Mazingarbessa ja pysähtyy yöksi Cambriniin."
"Pitkäkö matka täältä on Mazingarbeen?"
"Puolenkolmatta lieuen verran."
"Kiitos!"
Tietäessään jo illaksi tapaavansa nuoren herransa näytti Grimaud nyt tyynemmältä. Hän pyyhki otsaansa ja kaatoi itselleen lasillisen viiniä, tyhjentäen sen äänettömänä.
Hän oli vastikään laskenut lasin pöydälle ja laittausi täyttämään sen toistamiseen, kun hirvittävä kirkaisu tunkeusi huoneesta, missä munkki ja kuoleva olivat.
Grimaud kavahti seisaalle.
"Mitä tuo on?" hän kysyi; "mistä kuului huuto?"
"Haavoitetun kamarista", vastasi isäntä.
"Minkä haavoitetun?" tiedusti Grimaud.
"Béthunen entisen pyövelin, joka joutui espanjalaisten soturien käsiin. Hänet on kannettu tänne, ja häntä ripittää nyt muuan augustinilaisveli; pahasti haavoittunut hän näytti olevan."
"Béthunen entinen pyöveli", mutisi Grimaud, yrittäen koota muistojaan. "Viidenkuudetta ja kuudenkymmenen ikävuoden väliltä, pitkä, vanttera, tummaihoinen mies, hiukset ja parta tummat?"
"Aivan niin, paitsi että parta on harmaantunut ja tukka valjennut.
Tunnetteko hänet?" kysyi isäntä.
"Olen kerran nähnyt hänet", vastasi Grimaud, ja hänen kasvojaan synkistytti kuva, jonka tuo muisto loihti hänen eteensä.
Vapiseva emäntä riensi paikalle.
"Kuulitko sinä?" hän kysyi mieheltään.
"Kuulin", vastasi isäntä, levottomasti silmäillen ovelle päin.
Samassa kajahti taas huuto, vähemmin vihlova kuin äsken, mutta sitä seurasi pitkällinen voihkaus.
Kaikki kolme kuuntelijaa silmäilivät toisiaan hirmustuneina.
"Meidän täytyy katsoa, mikä siellä on hätänä", virkkoi Grimaud.
"Voisi luulla miestä siellä murhattavan", murisi isäntä.
"Jeesus!" huudahti emäntä, tehden ristinmerkin.
Jos Grimaud puhuikin niukasti, niin tiedetään vanhastaan, että hän toimi sitä enemmän. Hän ryntäsi ovelle ja jyskytti sitä kiivaasti, mutta se oli lukittu sisäpuolelta.
"Avatkaa", kirkui isäntä, "avatkaa, herra munkki, heti!"
Ei vastausta.
"Ovi auki, tai lyön sen säpäleiksi!" huusi Grimaud.
Sama hiljaisuus.
Grimaud vilkaisi ympärilleen ja huomasi rautakangen, joka oli sattumalta jätetty nurkkaan. Hän syöksähti soppeen, tempasi käsiinsä aseen ja survaisi oven auki, ennenkuin isäntä ehti asettua hänen aikomustansa vastaan.
Lattia oli patjalta virtaavan veren tahrima. Haavoitettu ei enää puhunut, hän korisi; munkki oli kadonnut.
"Munkki? Missä on munkki?" huusi isäntä.
Grimaud säntäsi avoimen ikkunan ääreen, joka oli pihan puolella.
"Hän on paennut tästä", huudahti Grimaud.
"Niinkö luulette?" sanoi tyrmistynyt isäntä.
"Tarjoilija, katsokaa, onko munkin muuli tallissa."
"Ei ole muulia siellä!" huusi mies, jolle käsky oli annettu.
Grimaud rypisti silmäkulmiaan, isäntä pani kätensä ristiin ja katseli epäluuloisesti ympärilleen. Hänen vaimonsa ei ollut uskaltanut tulla huoneeseen, vaan seisoi säikkyneenä ovella.
Grimaud lähestyi haavoitettua ja katseli tämän teräväpiirteisiä kasvoja, jotka hänessä herättivät niin kamalan muiston.
Vaiteliaana ja synkkänä tovin tarkasteltuaan kuolevaa hän sanoi viimein:
"Ei enää epäilystäkään; hän se on."
"Elääkö hän vielä?" kysyi isäntä.
Vastaamatta avasi Grimaud hänen takkinsa tunnustellakseen, sykkikö sydän, samalla kun isäntäkin lähestyi. Mutta molemmat kavahtivat taaksepäin, isännän huudahtaessa kauhistuneena ja Grimaudin kalvetessa.
Tikari oli vartta myöten tunkeutuneena pyövelin rintaan vasemmalle puolelle.
"Kiirehtikää hankkimaan apua", sanoi Grimaud; "minä jään hänen luokseen."
Isäntä lähti huoneesta aivan sekaannuksissa; hänen vaimonsa oli paennut kuullessaan miehensä huudahduksen.
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Ripitys
Tapahtunut oli seuraavaa:
Olemme jo nähneet, että munkki ei ollut vapaaehtoisesti, vaan varsin vastahakoisesti seurannut haavoitettua, joka oli niin kummallisella tavalla uskottu hänen hengelliseen hoivaansa. Hän olisi kenties yrittänyt päästä tehtävästä eroon, jos se olisi vain ollut mahdollista; mutta noiden kahden nuoren ylimyksen uhkaukset, heidän saattueensa, joka oli jäänyt majataloon heidän lähdettyään ja arvattavasti saanut toimintaohjeita, toisin sanoen harkintasyyt olivat nähtävästi saaneet munkin liian suurta vastustelua ilmaisematta loppuun asti näyttelemään rippi-isän osaa. Heti kamariin tultuaan oli hän senvuoksi astunut haavoittuneen päänalusen ääreen.
Ihmisillä, jotka tuntevat olevansa kuolemaisillaan ja joilla senvuoksi ei ole hetkeäkään hukattavana, on nopea havaintokyky. Sellaisella katseella tähysti pyöveli sen henkilön kasvoja, josta piti tulla hänen hengellinen lohduttajansa; hän liikahti kummastuksesta ja sanoi:
"Te olette hyvin nuori, isä."
"Minun vaateparttani käyttävillä ei ole mitään määrättyä ikää", vastasi munkki kuivakiskoisesti.
"Voi, puhukaa minulle lempeämmin, isä!" pyysi haavoittunut; "tarvitsen ystävää viimeisinä hetkinäni."
"Teillä on suuret tuskat?" kysyi munkki.
"Niin on, mutta sieluni kärsii kahta kauheammin kuin ruumiini."
"Me pelastamme sielunne", vakuutti nuori mies. "Mutta oletteko tosiaan
Béthunen pyöveli, kuten nuo ihmiset väittivät?"
"Kyllähän olen ollut", vastasi haavoittunut, joka varmaankin pelkäsi, että pyövelin nimi riistäisi häneltä viimeisen haluamansa avun, "mutta en ole enää; siitä on nyt viisitoista vuotta, kun jätin palveluksen. Olen vielä ollut saapuvilla teloituksissa, vaan en ole ottanut osaa toimituksiin – oi, en, en!"
"Kammoatte siis ammattianne?"
Pyöveli huokasi raskaasti.
"Niin kauan kuin teloitin ihmisiä ainoastaan lain ja oikeuden nimessä", selitti hän, "salli ammattini minun nukkua rauhallisesti, olletikin kun minulla oli oikeuden ja lain suoja; mutta siitä hirveästä yöstä asti, jolloin olin yksityisen koston välikappaleena ja vihan vallassa kohotin miekkani Jumalan luoman olennon pään menoksi … siitä saakka…"
Pyöveli vaikeni, epätoivoisen näköisenä pudistaen päätänsä.
"Puhukaa", kehoitti munkki, joka oli istuutunut vuoteen jalkopäähän ja näytti saavan mielenkiintoa kertomuksen kuulemiseen, tämän alettua niin kummallisesti.
"Voi!" huudahti kuoleva, ja hänen äänessään purkausi kauan hillitty tuska, "ja minä olen kuitenkin yrittänyt kahdenkymmenen vuoden hurskaalla elämänlaadulla huumata omantunnon soimausta. Olen häätänyt sielustani sen rajuuden, joka on veren vuodattajille luonnollinen; kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa olen pannut henkeni alttiiksi, pelastaakseni vaaran uhkaamia; olen maailmalle säilyttänyt useita ihmisolentoja hyvitykseksi siitä, jonka tempasin pois. Eikä vielä sillä hyvä: ammattini harjoittamisessa ansaitsemani omaisuuden olen jakanut köyhille; olen ahkeraan käynyt kirkossa; ne jotka ennen kaihtoivat minua, ovat tottuneet näkemään minua; kaikki ovat antaneet minulle anteeksi, jotkut ovat minuun kiintyneetkin. Mutta kuitenkin luulen, että Jumala ei ole minulle leppynyt, sillä tuon mestauksen muisto vainoaa minua lakkaamatta, ja minä olen joka yö näkevinäni tuon naisen haamun kohoavan eteeni."
"Naisen! Siis olettekin naisen murhannut!" huudahti munkki.
"Tekin", voihkaisi pyöveli, "tekin käytätte sitä sanaa, joka ainiaan kaikuu korvissani: murhannut! Olen siis murhannut, enkä mestannut – olen siis murhamies, enkä oikeuden toimeenpanija!"
Hän ummisti silmänsä, huokaisten syvään. Munkki nähtävästi pelkäsi hänen kuolevan kertomustansa jatkamatta, sillä hän huomautti vilkkaasti:
"Jatkakaa, minä en tiedä mitään; kun olette lopettanut kertomuksenne, tuomitsemme Jumala ja minä asiassanne."
"Voi, hyvä isä!" pitkitti pyöveli silmiänsä avaamatta, ikäänkuin hän olisi pelännyt näkevänsä jonkun hirveän ilmestyksen; "etenkin pimeässä ja jonkun virran yli mennessäni tämä minulle voittamaton kauhu yltyy kaksinkertaiseksi. Silloin tuntuu minusta käteni tulevan yhtä raskaaksi kuin pitelisi se vieläkin miekkaa, vesi kuvastuu veripunaisena, ja kaikki luonnon äänet – puitten humina, tuulen kohina, aaltojen loiske – yltyvät itkeväksi, epätoivoiseksi, hirveäksi ääneksi, joka huutaa minulle: Tapahtukoon Jumalan oikeus!"
"Hän hourii!" mutisi munkki päätänsä pudistaen.
Pyöveli avasi silmänsä, liikahti kääntyäkseen nuoreen mieheen päin ja tarttui häntä käsivarteen.
"Hourin", hän toisti, "hourin, sanotte? Ei, ei, sillä illalla minä heitin hänen ruumiinsa virtaan, ja nuo sanat, joita tunnontuska hokee minulle, lausuin silloin röyhkeydessäni; oltuani inhimillisen oikeuden välikappaleena luulin tulleeni jumalallisenkin tahdon täyttäjäksi."
"Mutta sanokaahan siis, miten se kävi. Puhukaa!" käski munkki.
"Se tapahtui illalla; muuan mies tuli noutamaan minua, näyttäen määräyksen. Seurasin häntä. Neljä muuta herrasmiestä odotti minua. He veivät minut mukanaan naamioituna. Pidätin itselleni kuitenkin oikeuden kieltäytyä, jos minulta vaadittu tehtävä näyttäisi väärältä. Ratsastimme viiden tai kuuden lieuen matkan, vaiteliaina, synkkinä, tuskin sanaakaan vaihtaen. Vihdoin he osoittivat minulle pienen mökin ikkunasta naista, joka istui kyynäspää pöytään tuettuna, ja he sanoivat minulle: 'Tuossa on se, joka teidän tulee mestata.'"
"Hirveätä!" huudahti munkki. "Ja te tottelitte käskyä?"
"Pyhä isä, se nainen oli epäsikiö; hänen väitettiin myrkyttäneen toisen miehensä, yrittäneen murhata lankonsa, joka oli nyt mukana saattolaisteni joukossa; hän oli äskettäin myrkyttänyt kilpailijattarekseen katsomansa nuoren naisen, ja hyvällä syyllä epäiltiin, että hän oli ennen Englannista lähtöään murhauttanut kuninkaan suosikin."
"Buckinghamin?" huudahti munkki.
"Niin, Buckingham oli hänen nimensä."
"Se nainen oli siis englannitar?"
"Ei, hän oli ranskatar, mutta hän oli mennyt naimisiin Englannissa."
Munkki vaaleni, pyyhki otsaansa ja meni lukitsemaan oven. Pyöveli luuli tulevansa hylätyksi ja vaipui huoaten taaksepäin vuoteelleen.
"Ei, ei tässä minä olen", huomautti munkki, nopeasti palaten hänen luokseen. "Jatkakaa, – keitä olivat ne miehet?"
"Yksi oli ulkomaalainen, luullakseni englantilainen. Muut neljä olivat ranskalaisia ja käyttivät muskettisoturin univormua."
"Heidän nimensä?" kysyi munkki.
"En tuntenut heitä. Tiedän vain, että nuo neljä muuta herrasmiestä puhuttelivat englantilaista mylordiksi."
"Oliko hän kaunis, tuo nainen?"
"Oli, nuori ja kaunis, – voi, hyvin kaunis! Näen hänet vieläkin, kun hän polvilleen vaipuneena ja pää taaksepäin painuneena rukoili jalkojeni juuressa. En ole sen koommin kyennyt käsittämään, kuinka hennoin hakata poikki niin ihanan ja kalpean pään."
Munkkia näytti eriskummainen liikutus järkyttelevän. Hän vapisi joka jäsenessään; näköjään tahtoi hän tehdä kysymyksen, muttei rohjennut.
Viimein virkkoi hän rajusti ponnistaen:
"Mikä oli se nainen nimeltään?"
"Sitä en tiedä. Niinkuin jo sanoin, hän lienee ollut kahdesti naimisissa, ensin Ranskassa ja sitten Englannissa."
"Hän oli nuori, sanotte?"
"Viidenkolmatta vanha."
"Kaunis?"
"Viehättävä."
"Vaaleaverinen?"
"Niin."
"Hänellä oli pitkä tukka, joka valui alas hartioille?"
"Niin oli."
"Silmissä ihailtava ilme?"
"Milloin hän tahtoi. Voi, aivan niin!"
"Hänen äänellään oli ihmeellisen suloinen sointu?"
"Kuinka te sen tiedätte?"
Pyöveli nojasi kyynärpäähänsä ja kohdisti hirmustuneen katseensa munkkiin, jonka kasvot olivat kamalasti synkistyneet.
"Ja te surmasitte hänet!" sanoi munkki; "te antausitte välikappaleeksi noille roistoille, jotka eivät itse uskaltaneet murhata häntä! Teissä ei herättänyt sääliä hänen nuoruutensa, kauneutensa, heikkoutensa! Te tapoitte sen naisen!"
"Voi, olenhan jo sanonut teille, pyhä isä", puolustausi pyöveli, "että siinä naisessa piileksi viehättävän pinnan alla turman henki, ja nähdessäni hänet, – muistaessani, mitä kaikkea pahaa hän oli tuottanut minulle itselleni…"
"Teillekö? Mitä pahaa hän oli saattanut teille aiheuttaa? Sanokaa!"
"Hän oli vietellyt ja syössyt tuhoon veljeni, joka oli pappi! Hän oli houkutellut veljeni karkaamaan luostarista."
"Kanssansako?"
"Niin. Veljeni oli hänen ensimmäinen rakastajansa; hän aiheutti veljeni kuoleman. Voi, pyhä isä, älkää katsoko minuun tuolla tavoin! Voi, olenko siis suurestikin rikollinen? Oi, ettekö siis anna minulle anteeksi?"
Munkki pakotti kasvonpiirteensä lauhkeammiksi.
"Kyllä, kyllä", hän vastasi, "annan teille anteeksi, jos sanotte kaikki."
"Kyllä", huudahti pyöveli, "kaikki, kaikki, kaikki!"
"Vastatkaa minulle siis! Jos hän vietteli veljenne … sanoittehan hänen vietelleen?"
"Niin."
"Jos hän aiheutti veljenne kuoleman … sanoittehan niin tapahtuneen?"
"Sanoin", toisti pyöveli.
"Silloin täytyy teidän myöskin tietää hänen tyttönimensä."
"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" vaikersi pyöveli; "luulen kuolevani tähän paikkaan. Synninpäästö, pyhä isä, synninpäästö!"
"Sanokaa minulle hänen nimensä", tiukkasi munkki, "niin annan sen teille."
"Hänen nimensä oli … laupias taivas, armahda minua!" mutisi pyöveli vaipuen hervottomana vuoteelleen, kalpeana ja vapisten kuin viimeistä hetkeänsä lähenevä.
"Hänen nimensä!" vaati munkki kumartuen pyövelin yli ikäänkuin pakottaakseen tämän lausumaan sen, jos hän tahtoi vastustaa; "hänen nimensä? … Sanokaa se, muutoin ei mitään synninpäästöä!"
Kuoleva näytti keräävän kaikki voimansa. Munkin silmät salamoitsivat.
"Anne de Bueil", jupisi haavoittunut.
"Anne de Bueil!" huudahti munkki, nousten seisaalle ja kohottaen kätensä taivasta kohti; "Anne de Bueil! Sanoit Anne de Bueil? Niinhän?"
"Niin, niin, se oli hänen nimensä. Antakaa minulle nyt synninpäästö, sillä minä kuolen!"
"Minäkö antaisin sinulle synninpäästön?" huudahti munkki, ja hänen ivanaurunsa sai kuolevan hiukset nousemaan pystyyn; "vai synninpäästön! En ole mikään pappi."
"Ettekö olekaan pappi!" kauhistui pyöveli; "kuka te sitten olette?"
"Sen sanon sinulle vuorostani, konna!"
"Voi, taivasten tekijä!"
"Olen John Francis Winter."
"En tunne teitä", voihkaisi pyöveli.
"Odota, odota, kyllä pian tulet tuntemaan minut: olen John Francis
Winter", hän toisti, "ja se nainen…"
"No, se nainen?"
"Oli äitini!"
Silloin puhkesi pyövelin rinnasta hänen ensimmäinen huutonsa, se kamala kirkaisu, joka oli hätkähdyttänyt kuulijoita.
"Voi, antakaa anteeksi, antakaa anteeksi", vaikeroi hän, "jollette Jumalan, niin ainakin omassa nimessänne, – jollette pappina, niin toki poikana!"
"Sinulleko anteeksi!" huudahti munkiksi tekeytynyt; "vai niin! Jumala kenties antaa sinulle anteeksi, mutta en ikinä minä."
"Armeliaisuudesta!" rukoili pyöveli ja ojensi kätensä häntä kohti.
"Ei mitään armeliaisuutta sitä kohtaan, joka ei itse ollut armelias! Kuole ripittämättömänä, epätoivoisena, kuole ja ole kirottu!" Hän sieppasi tikarin ja survaisi sen avuttoman rintaan. "Tuossa", hän sanoi, "tuossa synninpäästösi!"
Silloin kuului edellämainittu heikompi parkaisu, jota seurasi pitkällinen korina.
Pyöveli oli noussut koholle, mutta painui nyt jälleen taaksepäin vuoteelleen. Tempaamatta tikaria haavasta riensi munkki ikkunan luo, avasi sen, hyppäsi alas pikku puutarhan kukkalavojen keskelle, hiipi talliin, otti muulinsa, ratsasti ulos takaveräjästä ja kiirehti lähimpään metsikköön. Siellä hän viskasi pois munkinpukunsa, otti matkalaukustaan täydellisen herrasmiehen asun ylleen ja lähti jalkaisin lähimmälle kyytiasemalle, missä hän hankki itselleen hevosen ja pitkitti mitä joutuisimmin matkaansa Pariisiin.