Äkkiä tapasi hevonen matalikon ja sai jalkansa hiekkapohjalle.
"Pelastettu!" huudahti harmaatukkainen mies, kun hänkin tapasi kovan pohjan.
"Pelastettu!" mutisi aatelismies koneellisesti, samassa kun käsi irtautui hevosen harjasta, ja hän luisui satulasta Raoulin syliin.
Raoul oli ainoastaan kymmenen askeleen päässä rannasta; hän kantoi sinne taintuneen aatelismiehen, laskien hänet ruohopenkereelle, avasi hänen kaulahuivinsa ja päästi ihokkaan napit auki.
Hetkisen kuluttua oli harmaatukkainenkin mies hänen vieressään.
Monet ristinmerkit tehtyään oli myös Olivain vihdoin päässyt rannalle, ja lautturit sauvoivat parastaan pannen maata kohti, lautalla sattumalta olleen seipään avulla.
Raoulin ja sen henkilön vaalimana, joka seurasi nuorta ratsastajaa, palasi vähitellen veri kalmankalpeille poskille; hän avasi silmänsä, jotka aluksi näyttivät hämmentyneiltä, mutta pian kohdistuivat pelastajaansa.
"Voi, monsieur, teitä minä katseellani etsin; ilman teitä olisin kuollut, moneen kertaan kuollut."
"Mutta, kuten huomaatte, monsieur, teidät on herätetty henkiin; me pääsimme kaikin jutusta kylvyllä."
"Hyväinen aika, monsieur, missä kiitollisuudenvelassa olemmekaan teille!" huudahti harmaatukkainen mies.
"Kas, tekö siinä, hyvä d'Arminges! Pelästytin teidät kai pahasti, vai mitä? Mutta se oli teidän oma syynne. Te olitte opettajani; miksi ette opettanut minua paremmin uimaan?"
"Voi, herra kreivi", vastasi vanhus, "jos onnettomuus olisi teitä kohdannut, niin en olisi milloinkaan uskaltanut näyttäytyä marskille."
"Mutta miten se oikeastaan sattui?" kysyi Raoul.
"No, mitä yksinkertaisimmin", selitti kreiviksi puhuteltu. "Olimme kulkeneet kolmanneksen joen leveyttä, kun hinausköysi katkesi. Lautturien kesken syntynyttä liikettä ja hälinää säikkyen hevoseni hyppäsi veteen. Minä olen huono uimari, enkä uskaltanut heittäytyä virtaan. Sen sijaan, että olisin helpottanut hevosen liikkeitä, vaikeutin niitä, ja olin hukkumaisillani juuri kun te tulitte parahiksi vetämään minut ylös vedestä. Jos suvaitsette, monsieur, niin olemme tästälähtein ystävyksiä elämässä ja kuolemassa."
"Monsieur", vastasi Raoul kumartaen, "olen valmis palvelemaan teitä, sen vakuutan."
"Minä olen kreivi de Guiche", jatkoi nuori mies, "isäni on marski de Grammont. Ja nyt, kun tiedätte, kuka olen, pyydän saada kunnian kuulla myöskin teidän nimenne."
"Olen varakreivi de Bragelonne", sanoi Raoul punastuen, kun ei voinut ilmoittaa isänsä nimeä, kuten kreivi de Guiche oli tehnyt.
"Varakreivi, teidän kasvonne, jalo sydämenne ja rohkeutenne vetää minua puoleenne; kiitollisuuteni te olette jo ansainnut. Syleilkäämme toisiamme, ja sallikaa minun pyytää ystävyyttänne."
"Monsieur", virkkoi Raoul, vastatessaan kreivin syleilyyn, "pidän teistä jo kaikesta sydämestäni, ja pyydän sentähden saada lukeutua uskollisiin ystäviinne."
"Minne olette nyt menossa varakreivi?" kysyi de Guiche.
"Hänen ylhäisyytensä prinssin armeijaan, kreivi."
"Sinne minäkin!" huudahti nuori mies ilahtuen. "Sitä parempi, saamme siis yhdessä ampua ensimmäisen pistoolinlaukauksen."
"Oikein! Rakastakaa toisianne!" haastoi kasvattaja; "te olette nuoria molemmat, sama tähti kenties johtaa kohtaloltanne, niin että teidän on täytynyt yhtyä toisiinne."
Molemmat nuorukaiset hymyilivät nuoruuden itseluottamusta.
"Ja nyt pitää teidän vaihtaa vaatteenne", jatkoi kasvattaja; "lakeijanne, joille annoin heti käskyn, kun maihin tulivat, ovat jo varmaan saapuneet majataloon, – liinavaatteenne ja viini ovat lämpiämässä, tulkaa."
Tätä ehdotusta eivät nuorukaiset vastustaneet; päinvastoin pitivät he sitä varsin oivallisena. He nousivat siis heti ratsaille, silmäillen toisiaan molemminpuolisen ihailun valtaamina. He olivatkin uljas ritaripari, pitkä ja solakka; heillä oli molemmilla jalot kasvonpiirteet ja avoin otsa, lempeä, ylpeä katse ja vilpitön, miellyttävä hymy. De Guiche oli noin kahdeksantoista ikäinen, mutta tuskin pitempi Raoulia, joka oli ainoastaan viidentoista.
Sisäisen taipumuksen johdosta ojentaen käden toisilleen he kannustivat hevosiaan ja ratsastivat rinnatusten koko matkan virralta majataloon, toinen tuntien elämän, jonka hän äsken oli ollut menettämäisillään, ihanaksi ja hymyileväksi, toisen kiittäessä Jumalaa, joka oli antanut hänen elää kyllin kauan, hänen voidakseen tehdä jotakin, mistä suojelijansa saattaisi iloita.
Olivain oli ainoa, joka ei ollut täysin tyytyväinen herransa jaloon urotyöhön. Hän kiersi vettä mekkonsa hihoista ja liepeistä, miettien, että jos he olisivat pysähtyneet Compiègneen, olisi hän säästynyt siitä vaarasta, mistä hän nyt oli hädin suoriutunut, sekä hengenahdistuksesta ja luuvalosta, joiden täytyi koitua siitä seurauksiksi.
KAHDESNELJÄTTÄ LUKU
Kahakka
Noyonissa viivähdettiin vain tuokioksi; kaikki makasivat siellä sikeässä unessa. Raoul oli käskenyt herättää hänet Grimaudin tullessa, mutta tätäpä ei kuulunut.
Hevosetkin puolestaan pitivät epäilemättä arvossa sitä kahdeksan tunnin häiriintymätöntä lepoa ja yltäkylläistä apetta, mikä niille suotiin. Kreivi de Guichen herätti kello viisi aamulla Raoul, joka tuli toivottamaan hyvää huomenta. Aamiainen syötiin kiireesti, ja kello kuudelta oli jo katkaistu kahden lieuen taival.
Nuoren kreivin haastelu tuotti Raoulille mitä suurinta huvia. Hän kuunteli sitä halukkaasti, ja nuori kreivi jutteli yhtämittaa. Hänet oli kasvatettu Pariisissa, missä Raoul oli vain kerran käynyt, ja hovissa, jota hänen nuori kumppaninsa ei ollut koskaan nähnyt. Niinpä olikin hänellä mitä hauskinta kerrottavaa Raoulille hupaisista seikkailuistaan hovipoikana ja kahdesta kaksintaistelustaan, joihin hän oli saanut otetuksi osaa kaksintaistelukiellosta huolimatta ja kasvattajansakin uhalla. Raoul oli Pariisissa vieraillut ainoastaan Scarronin luona; hän luetteli de Guichelle, mitä henkilöitä hän oli siellä tavannut. Guiche tunsi nämä kaikki: rouva de Neuillanin, neiti d'Aubignén, de Scudéryn ja Pauletin, herttuatar de Chevreusen. Hän lasketteli sukkeluuksia kaikkien kustannuksella, ja Raoulia vapisutti pelko, että nuori kreivi kohdistaisi pilapuheensa madame de Chevreuseenkin, joka oli hänessä herättänyt todellista ja syvää myötätuntoa; mutta joko vaiston tai herttuatarta kohtaan tuntemansa kiintymyksen johdosta virkkoikin hän vain kaikkea mahdollista hyvää kuningattaren entisestä ystävättärestä. Tämä ylistys sai Raoulin yhä hartaammin mieltymään kumppaniinsa.
Puhe kääntyi keimailuun ja rakkausseikkailuihin. Tästäkin aiheesta oli Bragelonnella paljoa enemmän kuultavaa kuin sanottavaa. Hän jäi senvuoksi kuuntelijaksi ja oli muutamista jokseenkin tajuttavista seikkailuista huomaavinaan, että kreivillä oli sydämensä kätkössä salaisuus kuten hänelläkin.
Kuten jo olemme maininneet, Guiche oli kasvatettu hovissa ja tunsi kaikki sen vehkeet. Hovista oli Raoul peräti usein kuullut kreivi de la Fèren puhuvan, mutta siellä oli paljon muuttunut siitä asti kun Atos oli siellä oleskellut. Kreivin kertomuksissa oli sen vuoksi kaikki uutta hänen matkakumppanilleen. Nuori kreivi oli sukkela ja leikkisä, ja hän otti tarkastellakseen kaikkia arvohenkilöitä. Hän kuvasi madame de Longuevillen rakkausseikkailua Colignyn kanssa ja tämän kohtalokasta kaksintaistelua Place Royalella, jolloin madame de Longueville oli itse ollut katselijana sälekaihtimen lomitse. Siitä hän siirtyi puhumaan herttuattaren myöhemmästä lempijutusta Marcillacin ruhtinaan kanssa, jota hän väitti niin mustasukkaiseksi, että ylimys muka tahtoi ottaa hengiltä kaikki ihmiset, näihin luettuna hänen lemmittynsä rippi-isäkin, abbé d'Herblay. Niinikään hän jutteli Walesin prinssin seikkailusta Mademoisellen (kuninkaan tädin) kanssa, jolle annettiin myöhemmin nimitykseksi la grande Mademoiselle, ennen kuin hän oli tullut vielä kuuluisammaksi menemällä salaiseen avioliittoon Lauzunin kanssa. Itse kuningatarkaan ei säästynyt, ja kardinaali Mazarinkin sai osansa leikistä.
Päivä kului nopeasti kuin tunti. Kreivin kasvattaja, elämänhaluinen maailmanmies ja rikkiviisas, kuten hänen oppilaansa sanoi, johdatti Raoulin mieleen usein Atoksen perusteelliset tiedot ja purevan leikkisyyden, mutta soreuden, hienotuntoisuuden ja ylvään esiintymisen puolesta ei ketään voinut verrata kreivi de la Fèreen.
Hevosia säästeltiin nyt enemmän kuin edellisenä päivänä, ja ne saivat pysähtyä kello neljältä iltapäivällä Arrasissa. Oltiin jo lähestymässä sotanäyttämöä, ja seurue päätti huomiseen asti viipyä tässä kaupungissa, olletikin kun espanjalaiset sissijoukot toisinaan tekivät yöllisiä retkeilyjä Arrasin seudulle asti.
Ranskalainen armeija ulottui Pont-à-Marcista aina Valenciennesiin saakka, mistä se muodosti kulman Douain taholle. Itse prinssin sanottiin oleskelevan Béthunessa.
Vihollisarmeija levisi Casselista Courtrayn kaupungin luo; se harjoitti kaikenlaatuista rosvousta ja väkivaltaa, joten onneton rajaväestö jätti yksinäiset asuntonsa ja turvautui linnoitettuihin kaupunkeihin, saadakseen niistä suojaa. Arras oli täpösen täynnä pakolaisia.
Puheltiin taistelun olevan tulossa ja pääteltiin sitä ratkaisevaksi koetukseksi, varsinkin kun hänen ylhäisyytensä prinssi oli tähän asti tehnyt vain varovaisia liikkeitä, odottaessaan lisäväkeä, jota oli nyt vihdoinkin saapunut. Molemmat nuoret miehet onnittelivat itseänsä siitä, että tulivat niin otollisella hetkellä.
He illastivat yhdessä ja makasivat samassa huoneessa. Sillä iällä solmitaan ystävyyssiteitä nopeasti, ja heistä tuntui kuin olisivat he tunteneet toisensa syntymästään asti ja kuin olisi heidän mahdoton enää koskaan eritä.
Ilta vietettiin haastelemalla sodasta. Palvelijat kiilloittivat heidän aseitaan, nuoret miehet panostivat pistoolinsa kahakan varalta, ja aamulla havahtuessaan olivat he epätoivoisia, koska molemmat olivat nähneet unta, että he saapuivat liian myöhään perille, päästäkseen ottamaan osaa taisteluun.
Aamulla levisi huhu, että Condén prinssi oli poistunut Béthunesta peräytyäkseen Carviniin, jätettyään edelliseen kaupunkiin kuitenkin varusmiehistön. Mutta kun tässä huhussa ei ollut mitään varmaa, päättivät nuoret miehet pitkittää matkaansa Béthunea kohti, olletikin kun he saattoivat taipaleella kääntyä oikealle ja ratsastaa Carviniin.
Kreivi de Guichen kasvattaja tunsi täydellisesti seudun. Hän ehdotti senvuoksi lähdettäväksi syrjätietä myöten, joka kulki Lensin ja Béthunen teiden keskitse. Ablainissa tiedusteltaisiin asemaa. Grimaudia varten jätettiin majataloon matkasuunnitelma.
Kello seitsemältä aamulla lähdettiin ratsastamaan.
De Guiche, joka oli nuori ja vilkas, virkkoi Raoulille:
"Meitä on kolme isäntää ja kolme palvelijaa; palvelijamme ovat hyvin aseistettuja, ja teidän miehenne näyttää olevan varsin terhakka."
"En ole milloinkaan nähnyt häntä koetuksessa", vastasi Raoul, "mutta hän on bretagnelainen, ja se herättää hyviä toiveita."
"Niin, oikein", pitkitti de Guiche, "ja minä olen vakuuttunut siitä, että hän laukaisee muskettinsa tarpeen tullen. Minulla taasen on kaksi taattua miestä, jotka ovat olleet sotaretkellä isäni kanssa. Meitä on siis kuusi soturia; jos kohtaisimme pikku sissijoukon, joka lukumäärältään vastaisi meidän matkuettamme tai vaikkapa voittaisikin meidät miesluvultaan, niin emmekö hyökkäisi heidän kimppuunsa, Raoul?"
"Totta kai", arveli varakreivi.
"Seis, nuoret herrat, seis!" puuttui nyt puheeseen kasvattaja. "Jopa te olette yltiöpäitä. Entä minulle annetut ohjeet, herra kreivi? Unohdatteko, että olen saanut määräyksen viedä teidät eheänä ja turvallisesti hänen korkeutensa prinssin luo? Kerran armeijaan päästyänne surmauttakaa itsenne, jos mielenne tekee; mutta siihen asti täytyy minun muistuttaa teille, että minä kenraalina käsken peräytyä ja käännän selkäni ensimmäisen kypärätöyhdön ilmestyessä näkyviin."
De Guiche ja Raoul iskivät hymyillen silmää toisilleen. Tienoo kävi jokseenkin metsäiseksi; tuon tuostakin tuli vastaan pieniä maalaisryhmiä, jotka peräytyivät uhatulta alueelta, kaahaten karjaansa edellään ja kuljettaen kalleinta irtaintansa kärryillä tai kantamuksina selässään.
Seikkailutta saavuttiin Ablainiin. Kuulustelemalla saatiin nyt vahvistetuksi, että prinssi oli todellakin lähtenyt Béthunesta ja oleskeli Cambrinin ja la Venthien välillä. Grimaudin varalle jätettiin taaskin matkasuunnitelma ja siirryttiin oikotielle, joka puolessa tunnissa johti pikku matkueen Lys-virtaan laskevan pienen joen rannalle.
Seutu oli kaunis ja smaragdivihreiden laaksojen halkoma. Tuolloin tällöin pistäysi tie pikku metsikköön. Tällaisiin tiheikköihin antoi väijytystä varova kasvattaja kreivin kahden palvelijan ratsastaa edellä jonkunlaisena etujoukkona. Kasvattaja ja molemmat nuoret miehet edustivat pääosastoa, ja jälkijoukkona oli Olivain, ratsupyssy polvella ja silmä valppaasti vaanivana.
Jokseenkin tiheä metsä oli tuokion ollut näkyvissä taivaanrannalla. Sadan askeleen päähän tästä metsästä saavuttuaan ryhtyi herra d'Arminges tavallisiin varokeinoihinsa ja lähetti kreivin kaksi lakeijaa edeltäpäin liikkeelle.
Nämä olivat kadonneet puiden joukkoon, nuoret miehet ja kasvattaja seurasivat naureskellen ja jutellen noin sataa askelta taampana. Olivain pysytteli yhtä pitkän matkan päässä heidän takanaan, kun äkkiä pamahti viisi tai kuusi musketin laukausta. Kasvattaja käski seisahtua, nuoret miehet tottelivat ja pidättivät ratsunsa. Samassa nähtiin lakeijain palaavan täyttä neliä.
Maltittomina tietämään muskettitulen aihetta kiirehtivät molemmat nuoret miehet palvelijoita vastaan. Kasvattaja seurasi heitä.
"Onko teidät pysäytetty?" kysyivät vilkkaasti nuorukaiset.
"Ei", vastasivat lakeijat. "Onpa luultavaa, että meitä ei ole edes nähty. Laukaukset ammuttiin sadan askeleen päässä edellämme, jokseenkin tiheimmässä paikassa metsää, ja me palasimme kysymään toimintaohjeita."
"Minun neuvonani", sanoi herra d'Arminges, "ja tarpeen tullen vaatimuksenakin on, että heti peräydymme; tässä metsässä voi olla väijytys tekeillä."
"Ettekö siis ole nähneet mitään?" kysyi kreivi lakeijoilta.
"Minä olin näkevinäni keltapukuisia ratsumiehiä hiipimässä joen rannalla", vastasi toinen.
"Siinäpä se", virkkoi kasvattaja, "me olemme osuneet espanjalaisen joukkueen tielle. Takaisin, hyvät herrat, takaisin!"
Nuoret miehet neuvottelivat keskenään syrjäsilmäyksin; samassa kuului pistoolinlaukaus, jota seurasi pari kolme avunhuutoa.
Vieläkin vilkaistuaan toisiinsa olivat molemmat nuorukaiset selvillä siitä, että heistä ei kumpainenkaan halunnut peräytyä, ja kasvattajan jo käännettyä hevosensa ratsastivat he molemmat eteenpäin, Raoulin huutaessa: "Seuraa minua, Olivain!" samalla kun kreivi de Guiche käski: "Mukaan, Urbain ja Blanchet!"
Ennenkuin kasvattaja tointui hämmästyksestään, olivat he jo kadonneet metsään.
Ratsujansa kannustaessaan olivat nuoret miehet myöskin siepanneet pistoolin käteensä.
Viiden minuutin kuluttua he saapuivat paikalle, mistä hälytys tuntui tulleen. He pidättelivät nyt hevosiansa ja lähestyivät varovasti.
"Hiljaa!" varoitti de Guiche, "ratsumiehiä."
"Niin, kolme satulassa ja kolme ratsailta laskeutunutta."
"Mitä he tekevät? Näetkö sinä?"
"Luullakseni he rosvoavat miestä, joka on haavoittunut tai kuollut."
"Siinä on joku kurja murha tapahtumassa", arveli de Guiche.
"He ovat kuitenkin sotureita", huomautti de Bragelonne.
"Niin kyllä, mutta sissejä, toisin sanoen maantierosvoja."
"Eteenpäin!" sanoi Raoul.
"Eteenpäin!" toisti de Guiche.
"Hyvät herrat", huusi kasvattaja-parka, "Luojan tähden, hyvät, herrat…"
Mutta nuoret miehet eivät kuunnelleet. He ratsastivat kilpaa ja kasvattajan huuto tehosi vain varoituksena espanjalaisille.
Ratsailla istuvat kolme sissiä hyökkäsivät heti nuoria miehiä vastaan, kolmen muun yhä rosvotessa molempia matkustavaisia, sillä lähestyessään huomasivat nuorukaiset kaksi ruumista makaamassa pitkin pituuttaan maassa, luultuaan rosvojen käsiin vain yhden uhrin joutuneen.
Kymmenen askeleen matkalta ampui de Guiche ensimmäisenä, ja harhaan. Raoulia vastaan ratsastava espanjalainen ampui myös, ja Raoul tunsi vasemmassa käsivarressaan piiskan sivallusta muistuttavaa kipua. Neljän askeleen päästä laukaisi hän; espanjalainen sai luodin rintaansa, ojensi käsivartensa ja kaatui taaksepäin hevosen päälle, joka pyörsi takaisin ja vei hänet mukanaan.
Samassa näki Raoul ikäänkuin pilven läpi musketinpiipun suuntautuvan vastaansa. Hän muisti silloin Atoksen kehoituksen; nopeasti kuin salama pakotti hän hevosensa nousemaan takajaloilleen, juuri kun laukaus pamahti.
Hevonen hypähti syrjään, horjui ja keikahti seuraavassa silmänräpäyksessä nurin, likistäen Raoulin säären allensa.
Espanjalainen tarttui muskettinsa piippuun ja ryntäsi esiin, perällä musertaakseen Raoulilta pään.
Asennossaan ei Raoul kovaksi onneksi kyennyt vetämään miekkaansa huotrasta tai ottamaan pistoolia kotelosta. Hän näki musketinperän heilahtavan päänsä yli ja sulki väkisinkin silmänsä. Mutta samassa karautti de Guiche yhdellä hyppäyksellä espanjalaisen kohdalle ja asetti pistoolinsa hänen rintaansa vasten.
"Antautukaa", hän sanoi, "tai olette kuoleman oma!"
Musketti heltisi soturin kädestä; hän mukautui heti.
De Guiche huusi paikalle toisen palvelijansa, jätti hänen talteensa vangin, joka oli ammuttava, jos hän tekisi vähäisintäkään paon yritystä, ja hyppäsi sitten ratsailta, kiirehtien Raoulin apuun.
"Tosiaankin, hyvä ystävä", sanoi Raoul hymyillen, vaikka hänen kalpeutensa ilmaisi ensimmäisen ottelun ehdotonta järkytystä, "sinäpä olet joutuisa maksamaan velkasi ja vapautumaan sitoumuksistasi minulle. Ilman sinua", lisäsi hän toistaen kreivin sanat, "olisin kuollut, moneen kertaan kuollut."
"Minun viholliseni kapaisi pakoon", selitti de Guiche, "joten minun oli peräti helppo tulla auttamaan sinua. Mutta sanohan, oletko vaarallisesti haavoittunut – sinusta näkyy vuotavan verta?"
"Lienen saanut pikku nirhaman käsivarteeni", vastasi Raoul. "Auta minut vain irti hevosestani, niin ei toivoakseni mikään estä meitä pitkittämästä matkaamme."
Herra d'Arminges ja Olivain olivat jo laskeutuneet ratsailta ja kohottivat nyt hevosta, joka taisteli henkitoreissaan. Raoul sai vedetyksi jalkansa jalustimesta ja säärensä hevosen alta, kohoutuen heti seisaalle.
"Etkö ole saanut pahempaa vammaa?" kysyi de Guiche.
"En, Jumalan kiitos!" vastasi Raoul. "Mutta miten kävi niiden onnettomien, jotka joutuivat roistojen valtaan?"
"Me tulimme liian myöhään. Luulen rosvojen surmanneen heidät ja paenneen saaliinensa; molemmat palvelijat seisovat tuolla murhattujen vieressä."
"Menkää katsomaan, ovatko he ihan hengettömiä ja eikö heille voi antaa mitään apua", sanoi Raoul. "Olivain, me olemme perineet kaksi hevosta, mutta minä olen menettänyt omani; ota sinä parempi noista kahdesta itsellesi ja anna minulle hevosesi."
He lähestyivät nyt paikkaa, missä uhrit viruivat.
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU
Munkki
Kaksi miestä makasi maassa, toinen liikkumattomana suullaan, kolmen luodin lävistämänä ja verissään – hän oli hengetön.
Toisen olivat lakeijat asettaneet istumaan selkä puunrunkoa vasten. Hän kohotti silmänsä taivasta kohti ja rukoili hartaasti kädet ristissä. Häneen osunut kuula oli musertanut reisiluun yläosan.
Molemmat nuoret miehet astuivat ensin kuolleen luo ja katsoivat kummastuneina toisiinsa.
"Hän on pappi", virkkoi de Bragelonne, "hänen kiireensä on ajeltu. Haa, niitä roistoja – Herran palvelijoitakaan he eivät säästä?"
"Tulkaa tänne, monsieur", pyysi Urbain, vanha soturi, joka oli ollut kaikilla kardinaaliherttuan sotaretkillä, "tulkaa tänne! Sille toiselle ei voi mitään, mutta tämä kenties on pelastettavissa."
Haavoitettu hymyili surumielisesti.
"Minäkö pelastettavissa!" sanoi hän. "Ei, voitte ainoastaan auttaa minua kuolemaan."
"Oletteko pappi?" kysyi Raoul.
"En, monsieur."
"Onneton kumppaninne näkyy olevan kirkon miehiä", jatkoi Raoul.
"Hän oli Béthunen kirkkoherra, monsieur. Hänen piti viedä varmaan säilytyspaikkaan kirkon pyhät astiat ja rahasto, sillä hänen korkeutensa prinssi lähti tänään kaupungistamme; espanjalaiset tunkeutuvat sinne kenties huomenna. Kun tiedettiin, että vihollisen sissijoukkoja kierteli tienoolla, joten tehtävä oli vaarallinen, ei kukaan uskaltanut lähteä hänen saattajakseen; silloin tarjousin minä mukaan."
"Ja nuo konnat ovat hyökänneet päällenne, ampuneet pappia!"
"Messieurs", sanoi haavoittunut silmäten ympärilleen, "tuskani ovat tuimat, mutta kuitenkin haluaisin tulla viedyksi lähimpään taloon."
"Jotta teitä voitaisiin auttaa?"
"Ei, vaan tahtoisin saada ripitetyksi itseni."
"Mutta kenties ette olekaan niin vaarallisesti haavoittunut kuin luulette?" arveli Raoul.
"Olen kyllä, uskokaa minua, monsieur", vakuutti haavoittunut. "Tässä ei ole hetkeäkään hukattavana; kuula on rusentanut reisiluun ja tunkeutunut sisuksiin."
"Oletteko lääkäri?" kysyi de Guiche.
"En", vastasi kuoleva, "mutta ymmärrän jonkun verran vammoja, ja minun haavani on kuolettava. Yrittäkää senvuoksi toimittaa minut jonnekin, missä voisin tavata papin, tai ottakaa vaivaksenne tuoda tänne hengenmies. Jumala palkitsee teille sen siunauksellisen työn; sieluni on pelastettava, sillä ruumiini on hukassa."
"Kuolla hyväntyön hetkenä – mahdotonta! Kyllä Jumala auttaa teitä."
"Taivaan nimessä, messieurs", haastoi haavoittunut, ponnistaen kaikki voimansa ikäänkuin noustakseen ylös, "älkäämme tuhlatko kallista aikaa hyödyttömiin puheisiin. Auttakaa minut läheisimpään kylään tai vannokaa minulle autuutenne kautta lähettävänne tänne ensimmäisen munkin, ensimmäisen pastorin tai muun hengenmiehen, mitä tapaatte. Mutta", lisäsi hän epätoivoisesti, "kenties ei kukaan uskallakaan tulla tänne, kun tiedetään espanjalaisia kuljeskelevan seudulla, ja minä kuolen ilman synninpäästöä. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" tuskitteli hän niin kauhistuneesti, että molempia nuoria miehiä värisytti, "sitähän ette toki tahdo sallia? Ei, se olisi liian hirveätä!"
"Rauhoittukaa, monsieur", tyynnytti de Guiche; "minä vannon, että teidän pitää saada anomanne lohdutus. Sanokaa meille vain, missä on joku talo, josta voimme pyytää apua teille ja joku kylä, mistä voimme noutaa papin."
"Kiitos, ja Jumala teille palkitkoon! Puolen lieuen päässä tämän tien varrella on majatalo ja noin lieuen verran edempänä Greneyn kylä. Ratsastakaa sinne ja tavoittakaa pastoria; jollei hän ole kotona, niin käykää augustinilaisluostarissa, joka on kauppalan viimeinen talo oikealla, ja tuokaa luokseni veljeskunnan jäsen. Munkki tai pastori, sillä ei ole väliä, kunhan hän on vain saanut pyhältä kirkoltamme luvan synninpäästön antamiseen in articulo mortis."
"Herra d'Arminges", sanoi de Guiche, "jääkää te tämän onnettoman luo ja pitäkää huolta siitä, että hänet siirretään niin varovasti kuin mahdollista. Teettäkää kantotuoli puunoksista ja levittäkää kaikki viittamme aluseksi; kaksi palvelijaamme olkoot kantomiehinä, ja kolmas pysytelköön varalla astumaan sijalle, kun jompikumpi uupuu. Varakreivi ja minä noudamme papin."
"Tehkää niin, herra kreivi", myöntyi kasvattaja, "mutta Luojan tähden, älkää antautuko vaaraan!"
"Olkaa huoletta. Olemmehan muuten turvassa täksi päivää; tunnettehan sananparren: Non bis in idem."
"Miehuutta, monsieur!" virkkoi Raoul haavoittuneelle; "me lähdemme täyttämään toivomustanne."
"Jumala teitä siunatkoon, hyvät herrat!" vastasi kuoleva sanomattoman kiitollisena.
Nuoret miehet nelistivät neuvottuun suuntaan, kreivi de Guichen kasvattajan ryhtyessä valmistuttamaan kantotuolia.
Kymmenen minuuttia ratsastettuaan saivat nuoret miehet näkyviinsä majatalon.
Ratsailta laskeutumatta huusi Raoul esille isännän, ilmoitti hänelle, että majataloon oltiin tuomassa haavoitettua, pyysi tätä sillävälin laittamaan kuntoon kaikki, mitä voitiin tarvita hänen sitomisekseen, nimittäin vuoteen, sidekaistoja ja liinanukkaa, ja sitoutui maksamaan sanansaattajan palkkion, jos isäntä tunsi jonkun paikkakunnalla asuvan lääkärin, haavurin tai sairaanhoitajan ja lähetti häntä hakemaan.
Havaitessaan puhuttelijoinansa kaksi nuorta, rikkaasti puettua herrasmiestä lupasi isäntä toimittaa kaikki, mitä pyydettiin, ja nähtyään vastaanottoa jo valmisteltavan lähtivät ratsastajamme jälleen liikkeelle ja karauttivat vinhaa vauhtia Greneyn taholle.
He olivat edenneet runsaan lieuen verran ja eroittivat jo kylän ensimmäiset talot, joiden punaiset tiilikatot pistivät silmään ympäristönsä vihreiden puitten taustalta, kun näkivät muulilla ratsastavan munkin tulevan vastaansa; leveälierisestä hatusta ja harmaasta villakauhtanasta he päättelivät hänet augustiinilaisluostarin veljeksi. Tällä kertaa näytti sattuma lähettävän heille, mitä he hakivat. He ratsastivat munkin luo.
Tämä oli kahden- tai kolmenkolmatta ikäinen mies, mutta ulkonäöstään päättäen oli hän ennen aikojaan vanhentunut hartaudenharjoitusten voivuttamana. Hän oli valju, mutta verettömyys ei ollut sitä himmeää kalpeutta, joka tekee kasvot kauneiksi, vaan kelmeyttä; lyhyt tukka riippui tuskin sen kehän alapuolella, jonka hattu muodosti pään ympärille, ja oli väriltään vaaleankeltainen; heleänsiniset silmät näyttivät tyyten ilmeettömiltä.
"Monsieur", kysyi Raoul sävyltään kohteliaana kuten tavallisesti, "kuulutteko hengelliseen säätyyn?"
"Miksi sitä kysytte?" vastasi vieras melkein säädyttömän välinpitämättömästi.
"Saadaksemme tietää sen", selitti kreivi de Guiche korskeasti.
Vieras hoputti muuliansa korollaan ja pitkitti matkaansa.
De Guiche siirrähti yhdellä hyppäyksellä hänen eteensä ja sulki häneltä tien.
"Vastatkaa, monsieur", tiukkasi hän; "me kysyimme teiltä kohteliaasti, ja jokainen kysymys ansaitsee vastauksen."
"Luullakseni on minulla vapaus sanoa tai olla sanomatta, kuka olen, kahdelle uppo-oudolle henkilölle, joiden päähän pälkähtää minua kuulustella."
De Guichen oli kovin työläs hillitä voimakasta haluansa munkin kurittamiseksi.
"Ensiksikään", virkkoi hän väkisinkin malttaen mielensä, "emme me ole uppo-outoja; tämä ystäväni on varakreivi de Bragelonne, ja minä olen kreivi de Guiche. Toisekseen emme tee kysymystämme minkään päähänpiston vuoksi, sillä muuan haavoitettu ja kuoleva ihminen pyytää kirkon apua. Jos te olette pappi, niin kehoitan teitä ihmisyyden nimessä seuraamaan minua sen miehen auttajaksi; jos ette ole, niin asia on toinen. Silloin varoitan teitä, että minä säädyllisyyden nimessä, josta te näytte olevan aivan tietämätön, aion kurittaa teitä hävyttömyydestänne."
Munkin vaaleat kasvot saivat nyt mustansinervän synkkyyden, ja hän hymyili niin kummallisesti, että Raoul kiinteästi pitäessään häntä silmällä havaitsi tuon myhäilyn yhtä julkeaksi kuin loukkauksen.
"Hän on joku espanjalainen tai flaamilainen vakooja", virkahti hän kouraisten pistoolinsa perää.
Salaman tavoin leimahtaen oli uhkaava katse vastauksena Raoulille.
"No niin, monsieur", tiukkasi de Guiche, "suvaitsetteko vastata?"
"Olen pappi, messieurs", ilmoitti nuori mies.
Hänen kasvonsa saivat sitten takaisin tavallisen järkähtämättömyytensä.
"Siinä tapauksessa, arvoisa isä", sanoi Raoul, pistäen tuppeen pistoolinsa ja antaen sanoilleen kunnioittavan sävyn, joka ei kuitenkaan tullut sydämestä, "jos olette pappi, niin saatte tilaisuuden harjoittaa kutsumustanne, kuten ystäväni jo on sanonut: me jätimme vastikään onnettoman haavoittuneen, joka kannetaan lähimpään majataloon. Hän pyytää Herran palvelijan apua; palvelijamme saattavat häntä."
"Lähden sinne", vastasi munkki.
Ja hän kannusti taas muuliansa korollaan.
"Jos ette lopulta lähdekään sinne, monsieur", lisäsi de Guiche, "niin olkaa varma siitä, että meillä on kyllin hyvät ratsut tavoittaaksemme muulinne ja kylliksi vaikutusvaltaa otattaaksemme teidät kiinni, missä ja milloin teidät tavattaneenkin; ja minä vannon, että juttunne silloin päättyy lyhyeen: puun ja narun löytää missä hyvänsä."
Munkin silmät salamoitsivat taas, mutta siinä kaikki; hän uudisti huomautuksensa: "lähden sinne", ja poistui sitten.
"Seuratkaamme häntä", esitti de Guiche; "se olisi varmempaa."
"Samaa juuri aioin ehdottaa", vahvisti de Bragelonne.
Molemmat nuoret miehet lähtivät nyt jälleen liikkeelle ja sovittivat vauhtinsa munkin kulun mukaan, saatellen häntä pistoolinkantaman päässä.
Viiden minuutin kuluttua kääntyi munkki katsomaan, pidettiinkö häntä silmällä.
"Näetkös, – oikein teimme!" sanoi Raoul.
"Kuinka ilkeät kasvot tuolla munkilla onkaan!" huudahti kreivi de
Guiche.
"Niin on", vastasi Raoul, "ja millainen katsanto! Keltainen tukka, synkät silmät, huulet, jotka vääntyvät hänen virkkaessaan sanankaan…"
"Niin, niin", sanoi de Guiche, joka oli vähemmin kuin Raoul tarkannut kaikkia näitä yksityiskohtia, syystä että Raoul silmäili munkkia de Guichen puhellessa hänen kanssaan; "niin, kovin kummalliset kasvot – mutta nuo munkit viettävät pakosta niin turmiollista elämää: paastot kalventavat heitä, ankara kirkkokuri tekee heistä ulkokultaisia, ja heidän silmänsä sumenevat siitä, että he surevat elämän hyvyyttä, jonka ovat menettäneet, meidän saadessamme sitä nauttia."
"Vihdoinkin saa mies-poloinen papin", jatkoi Raoul; "mutta kautta taivaan, näyttääpä ripitettävällä olevan vähemmin huono omatunto kuin hänen rippi-isällään! Minä puolestani olen tottunut näkemään papit ihan toisenlaisiksi kuin tuo on, sen sanon."
"Kas", virkkoi de Guiche, "etkö nähnyt, että tämä on tuollainen kuljeksiva luostariveli, jotka kiertelevät kerjäämässä maanteillä, kunnes heille putoaa joku leipäpala taivaasta? He ovat enimmäkseen ulkomaalaisia, skotlantilaisia, irlantilaisia, tanskalaisia. Minulle on toisinaan osoitettu sellaisia."
"Niin kolkko kuin tuo?"
"Ei, mutta sentään melkoisen rumia."
"Kuinka surkeata onkaan miesrukan joutua kuolemaan tuollaisen munkin käsissä!"
"Pyh!" vähitteli de Guiche, "synninpäästö ei tule sen lausujalta, vaan Jumalalta. Mutta sanonko sinulle totuuden? No niin, minä tahtoisin mieluummin heittää henkeni ripittämättömänä kuin joutua tekemisiin tuollaisen rippi-isän kanssa. Olethan samaa mieltä, varakreivi? Ja minä näinkin sinun kopeloivan pistooliasi, niinkuin olisit tuntenut kiusausta rusentaa häneltä pään."
"Niin, kreivi, se oli kummallista, ja vielä enemmän ihmetyttänee sinua, että tuon miehen katseleminen herätti minussa kuvaamatonta kauhua. Oletko milloinkaan tavannut käärmettä tielläsi?"
"En koskaan", vastasi de Guiche.
"No, sellaista on sattunut minulle Blaisois-metsissämme, ja minä muistan, miten ensimmäisen käärmeen nähdessäni, joka tähysti minua sameilla silmillään kiemurrellessaan ja heilutellessaan päätänsä vipajavin kielin, pysähdyin hievahtamattomaksi, kalpeana ja ikäänkuin lumottuna aina siihen hetkeen saakka, jolloin kreivi de la Fère…"