KAHDESKOLMATTA LUKU
Muuan Marie Michonin seikkailu
Samaan aikaan, kun näitä pakosuunnitelmia pohdittiin Beaufortin herttuan ja Grimaudin kesken, saapui Pariisiin Saint-Marcelin etukaupungin kautta kaksi ratsumiestä, joita muutaman askeleen päässä saattoi lakeija. Nämä kaksi miestä olivat kreivi de la Fère ja varakreivi de Bragelonne.
Ensi kertaa oli nuorukainen tulossa Pariisiin, ja Atos ei toiminut suosiollisesti vanhaa ystäväänsä pääkaupunkia kohtaan, kun hän osoitti Raoulille siitä ensin tämän puolen. Tourainen kehnoinkin kylä oli totisesti mieluisampaa katseltavaa kuin Pariisi Bloisin puoliselta sivulta nähtynä. Ja meidän täytyykin ylistellyn kaupungin häpeäksi mainita, että se nuorukaiseen teki hyvin keskinkertaisen vaikutuksen.
Atoksella oli yhä huoleton ja tyyni sävynsä.
Heidän tultuaan Saint-Médardiin poikkesi Atos, joka oli kumppaninsa oppaana tässä laajassa sokkelossa, ensin Rue des Postesille, sitten Rue de l'Estrapadelle, Rue des Foséss-Saint-Michelille ja Vaugirard-kadulle. Tultuaan Férou-kadun kohdalle ratsastivat he sitä myöten. Lähes puolitiehen katua päästyään katsoi Atos hymyillen ylös ja virkkoi, näyttäen nuorelle miehelle erästä porvarillisen näköistä rakennusta:
"Kas tuossa, Raoul, on talo, jossa minä olen viettänyt elämäni seitsemän mieluisinta ja samalla katkerinta vuotta."
Nuorukainen hymyili nyt vuorostaan ja tervehti taloa. Raoulin rakkaus suojelijaansa kohtaan ilmeni kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa.
Olemme jo maininneet, että Raoul ei ollut Atokselle ainoastaan keskipisteenä, jonka ympäri hänen koko elämänsä pyöri, vaan myöskin vanhoja soturimuistoja lukuunottamatta hänen ainoana hellittävänään, ja on helppo käsittää, kuinka hellästi ja hartaasti Atoksen sydän nyt kykeni rakastamaan.
Molemmat matkustavaiset pysähtyivät Vieux-Colombierkadulla "Vihreän Ketun" kyltin kohdalle. Atos tunsi tämän ravintolan ennestään; hyvinkin sata kertaa oli hän ollut siellä ystäviensä kanssa. Mutta kahdenkymmenen vuoden aikana oli majatalossa tapahtunut paljon muutoksia, omistajaakin se oli vaihtanut.
Ratsumiehet jättivät hevosensa palvelusväelle, ja kun elukat olivat jaloa rotua, käskettiin niitä hoitaa mitä huolellisimmin, antamalla niille muuta kuin olkia ja kauroja sekä huuhdellen niiden hävästä ja koipia haalealla viinillä. He olivat päivän mittaan ratsastaneet kahdenkymmenen lieuen taipaleen. Sitten kun he olivat, kuten oikeitten hevosmiesten tulee, ensin pitäneet huolta hevosistaan, pyysivät he kaksi huonetta itselleen.
"Sinun tulee järjestää asusi, Raoul", sanoi Atos; "minä esittelen sinut eräälle."
"Tänään, monsieur?" kysyi nuorukainen.
"Puolen tunnin kuluttua."
Nuorukainen kumarsi.
Vähemmän väsymättömänä kuin Atos, joka tuntui olevan rautaa, olisi hän kenties mieluummin ottanut kylvyn Seine-virrassa, josta hän oli kuullut paljon puhuttavan ja jonka hän arveli huomaavansa Loirea mitättömämmäksi, ja sitten laskeutunut levolle. Mutta kreivi de la Fère oli puhunut, ja hän totteli sokeasti.
"Siistiydykin muuten huolellisesti, Raoul", kehoitti Atos; "tahdon, että sinut havaitaan kauniiksi."
"Toivoakseni ei ole kysymys naimisesta, monsieur", virkkoi nuori mies hymyillen. "Te tiedätte suhteeni Louiseen."
Atos hymyili vuorostaan.
"Ei, ole huoletta", hän vastasi, "vaikka aionkin esitellä sinut naiselle."
"Naiselle?" toisti Raoul.
"Niin, ja haluanpa vielä, että rakastaisit häntä."
Nuorukainen katseli kreiviä hieman rauhattomasti, mutta kun Atos hymyili, tyyntyi hän pian.
"Kuinka vanha hän on?" kysyi varakreivi de Bragelonne.
"Hyvä Raoul, sanonpa sinulle kertakaikkiaan", huomautti Atos, "että sellaista ei koskaan kysytä. Milloin voit lukea naisen iän hänen kasvoistaan, on turha kysyä sitä; jollet voi, on se epähienoa."
"Ja onko hän kaunis?"
"Kuusitoista vuotta sitten ei häntä pidetty ainoastaan kauneimpana ranskattarena, vaan viehkeimpänäkin."
Tämä vastaus tyydytti varakreiviä täydellisesti. Atoksella ei voinut olla mitään naittamishanketta hänen ja naisen suhteen, jota oli pidetty Ranskan kauneimpana ja viehkeimpänä vuotta ennen hänen syntymäänsä.
Hän vetäytyi senvuoksi huoneeseensa, ja noudattaen miellyttämishalua, joka niin hyvin soveltuu nuorisolle, ryhtyi hän täyttämään Atoksen määräystä, tekemään itsensä niin kauniiksi kuin mahdollista. Helpoksi se kävikin, kun luonto oli jo tehnyt peräti paljon hänen puolestaan.
Nuorukaisen palatessa vastaanotti hänet kreivi sillä isällisellä hymyllä, jolla hän oli entiseen aikaan tervehtinyt d'Artagnania; mutta Raoulille se nyt ilmaisi vielä hartaampaa hellyyttä.
Atos loi silmäyksen hänen jalkoihinsa, käsiinsä ja tukkaansa, noihin kolmeen hyvän syntyperän tunnukseen. Raoulin tummat hiukset oli sievästi suorittu jakaukselle keskeltä, kuten siihen aikaan käytettiin, ja valuivat kiharoina hänen vaaleitten kasvojensa ympärille; harmahtavasta hirvennahasta tehdyt sormikkaat, joiden väri piti yhtä hatun kanssa, hahmoittelivat hienoja ja kauniita käsiä, ja sormikkaiden ja hatun väriset saappaat puristivat jalkaa, joka näytti kuuluvan kymmenvuotiaalle lapselle.
"Kas niin", jupisi Atos; "jollei madame tunne itseänsä ylpeäksi hänestä, niin hän on kovin vaatelias."
Kello oli kolme iltapäivällä; hetki oli siis sovelias vieraskäynnille. Molemmat matkalaiset lähtivät Grenelle-kadulle, kulkivat sitten Rue des Rosiersia pitkin Saint-Dominique-kadulle ja pysähtyivät upean hotellin17 edustalle vastapäätä Jakobiniluostaria; sen julkipuolta koristi Luynes-suvun vaakuna.
"Olemme perillä", sanoi Atos.
Hän astui hotelliin sellaisin lujin ja varmoin askelin, jotka ovenvartijalle ilmaisivat, että tulijalla on oikeus siihen. Hän nousi ylös portaita, kysyi komeaan livreijaan puetulta lakeijalta, ottiko Chevreusen herttuatar vastaan, ja pyysi tätä ilmoittamaan kreivi de la Fèren.
Hetkisen kuluttua tuli lakeija takaisin ja vastasi, että Chevreusen herttuatar ei tosin ollut saanut kunniaa tutustua herra kreivi de la Fèreen, mutta pyysi tätä kuitenkin tulemaan.
Atos seurasi lakeijaa, joka vei hänet pitkän huonerivin läpi ja viimein pysähtyi suljetun oven eteen. Oltiin salissa. Atos viittasi varakreivi de Bragelonnea jäämään tänne.
Lakeija avasi ja ilmoitti kreivi de la Fèren.
Madame de Chevreuse, josta olemme niin usein puhuneet "Kolmen muskettisoturin" kertomuksessa, saamatta tilaisuutta esittää häntä näyttämöllä, pidettiin vielä erinomaisen kauniina naisena. Vaikka hän tähän aikaan oli jo neljän- tai viidenviidettä vanha, näytti hän tuskin kahdeksan- tai yhdeksänneljättä ikäiseltä. Hänellä oli vielä kauniit vaaleat hiuksensa, suuret vilkkaat ja älykkäät silmänsä, jotka juoniminen oli niin usein avannut ja rakkaus niin usein ummistanut; hänellä oli vielä se keijukaista muistuttava vartalo, joka sai aikaan, että hän takaapäin katsellen näytti yhä nuorelta tytöltä, samalta, joka Itävallan Annan kanssa hyppäsi ojan yli Tuileriein palatsin luona, niin että Ranskan kruunu v. 1623 menetti perillisen.
Hän oli muuten yhäti sama hupakko, jonka lempiseikkailuilla oli sellainen omintakeisuuden leima, että ne ovat melkein tuottaneet loistoa hänen suvulleen.
Hän oli pienessä korukammiossa, jonka ikkunat olivat puutarhan puolella. Tämän korukammion seinät oli verhottu eräänlaisella punakukkaisella ja kultalehtisellä sinisellä damastilla sen kuosin mukaan, jonka madame de Rambouillet oli saanut muotiin, rakennuttaessaan oman hotellinsa. Madame de Chevreusen ikäinen nainen osoitti suurta keimailua, ottaessaan vastaan vieraskäyntejä sellaisessa korukammiossa ja etenkin nykyisessä asennossaan, maaten leposohvalla, pää seinään nojattuna.
Hän piteli kädessään puoliavointa kirjaa, pielus kyynäspään tukena.
Lakeijan ilmoittaessa kreivin kohottausi hän hiukan ja kurotti uteliaana päätänsä.
Atos ilmestyi esiin. Hän oli pukeutunut sinipunaiseen samettiin, joka oli koristeltu samanvärisillä nauhapunoksilla; silmukset olivat kullattua hopeaa, viitta oli kultakirjailua vailla, ja mustassa hatussa oli yksinkertainen sinipunainen töyhtö.
Jalassa oli hänellä mustat saappaat, ja kiilloitetussa hankkiluksessa riippui se uhkea säilä, jota Portos oli niin usein ihaillut Férou-kadun varrella, Atoksen milloinkaan suostumatta lainaamaan sitä hänelle. Alaskäännettynä paidankauluksena oli kalliita kudoksia, ja sellaisia myös riippui hänen saappaittensa reunan yli.
Henkilö, joka oli vastikään ilmoitettu madame de Chevreuselle tuiki tuntemattomalla nimellä, esiintyi niin ylvään ryhdikkäänä, että herttuatar heti nousi puolittain ja armollisesti antoi hänelle merkin istuutua viereensä.
Atos kumarsi ja totteli. Lakeija aikoi poistua, mutta Atos viittasi häntä pysähtymään.
"Madame", hän sanoi herttuattarelle, "olen rohjennut saapua hotelliinne tuntemattomana; tämä rohkeus on onnistunut, koska olette suvainnut ottaa minut vastaan. Nyt rohkenen pyytää teiltä puolen tunnin puhelua."
"Minä myönnän sen teille, monsieur", vastasi madame de Chevreuse mitä leppoisimmin hymyillen.
"Mutta siinä ei ole vielä kaikki, madame. Voi, tiedän olevani kovin vaatelias. Sen keskustelun, jota pyydän, tulee tapahtua kahden kesken, ja mitä hartaimmin haluan, että sitä ei keskeytettäisi."
"En ole kotona kellekään", huomautti herttuatar lakeijalle. "Mene!"
Lakeija poistui.
Syntyi tovin äänettömyys; nämä kaksi henkilöä, jotka heti ensi katseella olivat havainneet toisensa ylhäiseen sukuun kuuluviksi, silmäilivät toisiansa sillävälin ilman vähäisintäkään hämiä.
Chevreusin herttuatar keskeytti ensimmäisenä äänettömyyden.
"No niin, monsieur", hän sanoi hymyillen, "ettekö näe, että odotan kärsimättömästi?"
"Ja minä, madame", vastasi Atos, "katselen teitä ihaillen."
"Monsieur", jatkoi madame de Chevreuse, "suokaa anteeksi, että kaipaan saada tietää, kenen kanssa puhun. Te olette hovimies, se on epäilemätöntä, ja kuitenkaan en ole koskaan nähnyt teitä hovissa. Tuletteko kenties Bastiljista?"
"En, madame", vastasi Atos hymyillen, "mutta olen kenties tiellä, joka vie sinne."
"Niinkö! Siinä tapauksessa sanokaa minulle heti, kuka olette, ja menkää matkaanne", virkahti herttuatar hilpeään tapaansa, joka oli hänellä peräti viehättävä, "sillä minä olen jo kyllin huonoissa kirjoissa, tarvitakseni lisää epäsuosiota."
"Kukako olen, madame? Teille on sanottu nimeni: kreivi de la Fère. Tätä nimeä ette kaiketi ole koskaan kuullut mainittavan. Minulla oli ennen toinenkin, jonka kenties tunsitte, mutta olette luultavasti unohtanut."
"Sanokaa se kuitenkin, monsieur."
"Entiseen aikaan", jatkoi kreivi de la Fère, "oli nimenäni Atos."
Madame de Chevreusen silmät suurenivat. Kuten kreivi oli sanonut, näytti ilmeiseltä, että tämä nimi ei ollut tyyten häipynyt hänen muististaan, vaikka se kenties oli sekaantunut muihin nimiin.
"Atos?" toisti hän, "malttakaahan…"
Hän laski molemmat kätensä otsalleen ikäänkuin pakottaakseen sen sisäpuolella risteileviä monia erilaisia ajatuksia hetkiseksi pysähtymään, jotta hän voisi selkeästi katsella niiden loistavaa ja kirjavaa liutaa.
"Tahdotteko, että autan teitä, madame?" kysyi Atos hymyillen.
"Mielelläni", vastasi herttuatar jo väsyneenä hapuiluun; "tekisitte minulle silloin palveluksen."
"Tuo Atos oli likeisessä ystävyyssuhteessa kolmeen nuoreen muskettisoturiin, jotka olivat nimeltään d'Artagnan, Portos ja…"
Atos pysähtyi.
"Ja Aramis", täydensi herttuatar vilkkaasti.
"Aramis, niin juuri", pitkitti Atos; "ette ole siis kokonaan unohtanut sitä nimeä?"
"En", vastasi herttuatar, "en; Aramis-parka! Hän oli miellyttävä aatelismies, hieno, tarkkatuntoinen ja sievien säkeiden sepittelijä; hän taisi joutua huonoille teille."
"Mitä huonoimmille: hänestä tuli abbé."
"Voi, sepä vahinko!" sanoi madame de Chevreuse huolettomasti leikkien viuhkallaan. "Toden totta, monsieur, minä kiitän teitä."
"Mistä madame?"
"Tuon muiston herättämisestä, joka on nuoruuteni päivien mieluisimpia."
"Sallitteko minun herättää toisenkin?" kysyi Atos.
"Onko sillä mitään yhteyttä edellisen kanssa?"
"On ja ei."
"Totta tosiaan", myöntyi madame de Chevreuse, "sanokaahan toki; teidänlaisenne miehen seurassa uskallan kaikkea."
Atos kumarsi.
"Aramiilla", hän jatkoi, "oli suhde erääseen nuoreen Toursin ompelijattareen."
"Nuoreen Toursin ompelijattareen?" toisti, madame de Chevreuse.
"Niin, ompelijatar oli Aramiin serkku ja nimeltään Marie Michon."
"Kas, minä tunnenkin hänet!" huudahti madame de Chevreuse; "hänelle Aramis kirjoitti La Rochellen piirityksen aikana, ilmoittaakseen hänelle Buckingham-parkaa vastaan suunnitellusta murhayrityksestä."
"Aivan", vahvisti Atos; "sallitteko minun puhua siitä ompelijattaresta?"
Madame de Chevreuse silmäili Atosta.
"Kyllä", hän vastasi, "kunhan ette puhu hänestä liian pahaa."
"Silloin olisin kiittämätön", sanoi Atos, "ja kiittämättömyyttä minä en pidä virheenä tai rikoksena, vaan paheena, mikä on raskauttavampaa."
"Tekö kiittämätön Marie Michonia kohtaan, monsieur?" kummeksui madame de Chevreuse, yrittäen lukea Atoksen silmistä. "Miten voisitte siihen vikaan joutua? Ettehän ole koskaan tuntenut häntä henkilökohtaisesti?"
"Kah, kuka tietää, madame?" sanoi Atos; "vanha sananlasku väittää, että ainoastaan vuoret eivät voi tavata toisiaan, ja vanhoissa sananlaskuissa on toisinaan paljon perää."
"Jatkakaa, monsieur, jatkakaa", pyysi madame de Chevreuse vilkkaasti, "sillä te ette voi kuvitellakaan, kuinka suuresti tämä keskustelu herättää mielenkiintoani."
"Te rohkaisette minua", vastasi Atos; "tahdon siis pitkittää. Tuolla Aramiin serkulla, tuolla Marie Michonilla, ompelijattarella, oli alhaisesta säädystä huolimatta mitä ylhäisimpiä tuttavia; hänen ystäviinsä kuului hovin loistavimpia naisia, ja häntä sanoi sisarekseen kuningatar, vaikka hän itävaltalaisprinsessana ja espanjattarena on kaksin verroin korskea."
"Voi", huoahti madame de Chevreuse keveästi kohauttaen silmäkulmiaan, kuten hänellä oli tapana, "siitä saakka ovat asiat suuresti muuttuneet!"
"Ja kuningatar oli oikeassa", jatkoi Atos, "sillä ompelijatar oli häneen sydämestään kiintynyt, siinä määrin, että hän toimi välittäjänä hallitsijattaren ja tämän veljen – Espanjan kuninkaan – kesken."
"Mitä nykyään katsotaan hänelle suureksi rikokseksi", huomautti herttuatar.
"Niin kiintynyt", pitkitti Atos, "että kardinaali – todellinen kardinaali, se toinen – eräänä päivänä päätti vangituttaa Marie Michon-poloisen ja lähettää hänet Lochesin linnaan. Onneksi ei hanketta voitu ajaa niin salassa, ettei se olisi tullut tunnetuksi; tapaus oli otettu ennakolta lukuun: jos Marie Michonia uhkasi vaara, lähettäisi kuningatar hänelle vihreään samettiin sidotun rukouskirjan."
"Aivan oikein, monsieur! Te olette saanut tarkkoja tietoja."
"Eräänä aamuna saapui vihreä kirja, sen toi hänelle Marcillacin ruhtinas. Ei ollut aikaa menetettävänä. Onneksi soveltui Marie Michonille ja hänen Kitty-nimiselle kamarineidolleen erittäin hyvin miehinen asu. Ruhtinas hankki Marie Michonille herrasmiehen puvun, ja Kitty sai lakeijan livreijan. Kahden kelpo ratsun selässä jättivät pakolaiset pikaisesti Toursin, suuntasivat kulkunsa Espanjan rajaa kohti, vapisivat vähäisimmästäkin melusta, ratsastivat ainoastaan sivuteitä, kun eivät uskaltaneet käyttää valtamaantietä, ja turvausivat vieraanvaraisuuteen, kun eivät tavanneet ravintolaa."
"Niin, tosiaan, juuri niin oli asian laita!" huudahti herttuatar lyöden kätensä yhteen. "Olisi totisesti ihmeellistä…"
Hän pidättyi.
"Jos minä seuraisin molempia pakolaisia heidän matkansa päähän asti?" tokaisi Atos. "Ei, madame, siinä määrin en tahdo tuhlata aikaanne; me saatamme heitä ainoastaan pieneen limousinilaiseen kylään, joka sijaitsee Tullen ja Angoulêmen välillä, pieneen kylään nimeltä Roche-l'Abeille."
Madame de Chevreuse huudahti kummastuksesta ja katseli Atosta niin hämmästelevin ilmein, että vanhan muskettisoturin täytyi hymyillä.
"Odottakaahan, madame", jatkoi Atos, "sillä minulla on vielä merkillisempää kerrottavaa teille kuin olen jo virkkanut."
"Monsieur", sanoi madame de Chevreuse, "ehdottomasti olette taikuri; olen valmistautunut kaikkeen, mutta jatkakaahan toki."
"Tällä kertaa oli heillä ollut pitkällinen ja vaivaloinen päivämatka; oli hyvin kylmä, yhdestoista lokakuuta. Kylässä ei ollut majataloa eikä linnaa; maalaistalot olivat köyhiä ja epäsiistejä. Marie Michon oli hyvin ylimyksellinen nainen; kuningatar-siskonsa tavoin oli hän tottunut hajuvesiin ja hienoihin liinavaatteisiin. Hän päätti senvuoksi pyytää yösijaa pappilasta."
Atos pysähtyi.
"Jatkakaa", pyysi herttuatar, "olenhan sanonut teille valmistuneeni kaikkeen."
"Matkalaiset koputtivat ovelle. Oli myöhä; pappi, joka oli jo käynyt levolle, huusi heitä astumaan sisälle. He tekivät niin, sillä ovi oli lukitsematon, – maalaiskylissä vallitsee luottamus ihmisten rehellisyyteen. Lamppu paloi huoneessa, jossa pappi makasi. Marie Michon, joka esiintyi mitä sievimpänä herrasmiehenä, työnsi oven auki, pisti sisälle päänsä ja pyysi vieraanvaraisuutta.
"'Mielelläni, nuori herra', vastasi pappi, 'jos tahdotte tyytyä illalliseni jäännökseen ja puoleen huonettani'.
"Matkustavaiset neuvottelivat hetkisen. Pappi kuuli heidän purskahtavan nauruun; sitten sanoi herrasmies eli oikeammin vallasnainen: 'Kiitos, herra pastori, se sopii'.
"'No, istuutukaa siis pöytään, mutta olkaa niin hiljaisina kuin mahdollista', vastasi pappi, 'sillä minäkin olen matkustanut koko päivän enkä olisi pahoillani, jos saisin nukkua yöni'."
Madame de Chevreuse joutui silminnähtävästi yllätyksestä hämmästykseen, hämmästyksestä tyrmistykseen. Hänen katsellessaan Atosta saivat hänen kasvonsa ilmeen, jota on mahdoton kuvata; selvästikin olisi hän tahtonut virkkaa jotakin, mutta vaikeni kuitenkin siinä pelossa, että menettäisi kertojan sanoista ainoankaan.
"Edelleen?" hän virkahti.
"Edelleen?" toisti Atos. "Niin, nyt tuleekin vaikein."
"Sanokaa kuitenkin. Minulle voi kertoa kaikki. Eihän se muuten koskekaan minua, vaan ainoastaan mademoiselle Marie Michonia."
"Se on totta", vastasi Atos. "No niin, Marie Michon illasti saattolaisensa kanssa ja astui saamansa luvan mukaan sitten huoneeseen, jossa hänen isäntänsä makasi, Kittyn heittäytyessä lepotuoliin eteishuoneessa, siinä nimittäin, missä he olivat aterioineet."
"Totisesti, monsieur", virkkoi madame de Chevreuse, "jollette ole itse paholainen, niin en ymmärrä, kuinka voitte tietää kaikkia noita seikkoja."
"Tämä Marie Michon oli viehättävä nainen", jatkoi Atos, "tuollainen iloinen olento, joilla mitä kummallisimmat aatokset alituiseen liehuvat mielessä, tuollainen tenhotar, joita maailmaan tulee syöksemään meitä kaikkia lankeemukseen. Ajatellessaan, että hänen isäntänsä oli pappi, sai keimailijatar sen päähänpiston, että hänelle vanhoina päivinään jäisi hauskaksi muistoksi kaikkien jo saatujen hauskain muistojen joukkoon abbénkin vietteleminen."
"Kreivi", sanoi herttuatar, "te peloitatte minua, kautta kunniani!"
"Voi!" jatkoi Atos; "abbé-parka ei ollut mikään pyhä Ambrosius, ja sanon vielä kerran, että Marie Michon oli viehkeä olento."
"Monsieur", huudahti herttuatar tarttuen Atoksen molempiin käsiin, "sanokaa minulle heti, kuinka voitte tietää kaiken tuon; muutoin lähetän hakemaan munkkia augustinilaisluostarista ja manautan teidät pahana henkenä."
Atos naurahti.
"Mikään ei ole helpompaa, madame. Muuan herrasmies, joka oli itse saanut suoritettavakseen tärkeän tehtävän, vetosi tuntia aikaisemmin pappilan vieraanvaraisuuteen, ja samassa kutsuttiin pappi erään kuolevan luo, joten hän poistui talostaan ja kylästäkin koko yöksi. Hengenmies luotti rajattomasti vieraaseensa, joka muuten oli aatelismies, luovuttaen hänelle talonsa, ateriansa ja huoneensa. Kelpo abbén vieraalta siis, eikä abbélta itseltään, oli Marie Michon pyytänyt yösijaa."
"Ja tuo herrasmies, tuo vieras, ritari, joka oli tullut hänen edellään…?"
"Olin minä, kreivi de la Fère", ilmoitti Atos nousten seisaalle ja kunnioittavasti kumartaen Chevreusen herttuattarelle.
Herttuatar hämmästyi ja puhkesi sitten äkkiä nauramaan.
"Onpa tuo tosiaan peräti hullunkurista", hän sanoi, "ja Marie Michonin hupakko tapasi parempaa kuin toivoikaan. Istuutukaa, hyvä kreivi, ja lopettakaa kertomuksenne."
"Minun on enää vain syytettävä itseäni, madame. Olen jo sanonut, että matkustin kiireellisellä asialla; päivän sarastaessa menin hiljaa ulos huoneesta ja jätin viehkeän seuralaiseni suloiseen uinailuun. Eteishuoneessa nukkui hänen saattolaisensa, pää nojautuneena lepotuolin selkämykseen, kaikin puolin emäntänsä arvoisena. Hänen sievät kasvonpiirteensä herättivät huomiotani; lähestyessäni tunsin pikku Kittyn, jonka Aramis-ystävämme oli toimittanut hänen palvelukseensa. Sillä tavoin sain tietää, että kaunis matkalainen oli…"
"Marie Michon", tokaisi de madame Chevreuse.
"Aivan … Marie Michon", jatkoi Atos. "Lähdin sitten talosta, menin alas talliin, tapasin hevoseni satuloittuna ja lakejani varustautuneena; me ratsastimme pois."
"Ja te ette ole sen koommin käynyt siinä kylässä?" kysyi madame de
Chevreuse vilkkaasti.
"Vuotta myöhemmin, madame."
"No niin?"
"No, minä halusin jälleen tavata kelpo pastoria. Huomasin hänen aprikoivan tapausta, jota hän ei käsittänyt. Kahdeksaa päivää aikaisemmin oli hänelle lähetetty kätkyessä pienoinen viehättävä kolmen kuukauden vanha poikanen, kultarahoilla täytetty kukkaro ja kirje, joka sisälsi ainoastaan sanat: 'Lokakuun 11 p. 1633.'"
"Sinä päivänähän tuo kummallinen seikkailu oli tapahtunut", huomautti madame de Chevreuse.
"Niin, mutta hän ei ymmärtänyt siitä mitään, paitsi että hän oli sen yön viettänyt kuolevan luona, sillä myöskin Marie Michon oli lähtenyt pappilasta ennen hänen paluutansa."
"Tietäkää, monsieur, että Marie Michon v. 1643 päästessään takaisin Ranskaan pyysi heti tietoja lapsesta, sillä maanpaossaan ei hän ollut voinut pitää sitä. Pariisiin tultuaan tahtoi hän kasvattaa pienokaisen lähellään."
"Mitä vastasi hänelle silloin abbé?" kysyi Atos vuorostaan.
"Että muuan herrasmies, jota hän ei tuntenut, oli ottanut huolehtiakseen lapsesta, mennyt takuuseen sen tulevaisuudesta ja vienyt sen mukanaan."
"Se oli totta."
"Ah, nyt ymmärrän! Se herrasmies olitte te, se oli hänen isänsä!"
"Hiljaa, älkää puhuko niin kovaa, madame! Hän on ulkopuolella."
"Hänkö täällä!" huudahti madame Chevreuse pikaisesti nousten; "hän on täällä, poikani, Marie Michonin poika! Tahdon heti nähdä hänet."
"Muistakaa, madame, että hän ei tiedä isäänsä eikä äitiänsä", keskeytti
Atos.
"Te olette säilyttänyt salaisuuden, ja nyt tuotte hänet luokseni, tehdäksenne minut hyvin onnelliseksi. Oi, kiitos, kiitos, monsieur!" huudahti madame de Chevreuse, tarttuen hänen käteensä ja tahtoen nostaa sen huulilleen; "kiitos! Teillä on jalo sydän."
"Minä tuon hänet luoksenne", sanoi Atos vetäen kätensä takaisin, "jotta tekin vuorostanne voitte tehdä jotakin hänen hyväkseen, madame. Aina tähän asti olen minä valvonut hänen kasvatustaan, ja luulen luoneeni hänestä täydellisen aatelismiehen; mutta se hetki on tullut, jolloin näen pakolliseksi palata puoluemielien harhailevaan ja vaaralliseen elämään. Huomispäivästä alkaen heittäydyn epätietoiseen selkkaukseen, jossa voin menettää henkeni; silloin on hänellä ainoastaan teidät suojelijakseen tässä maailmassa, missä hänellä on oikeus kunnolliseen sijaan."
"Voi, olkaa huoletta!" huudahti herttuatar. "Valitettavasti on minulla nykyään vain vähän vaikutusvaltaa, mutta se tähde kuuluu hänelle. Mitä varallisuuteen ja arvonimeen tulee…"
"Älkää olko siitä levoton, madame; olen tehnyt hänet Bragelonnen kartanon perilliseksi, itse saatuani sen perintönä; se antaa hänelle varakreivin arvonimen ja kymmenen tuhannen livren vuosikorot."
"Kautta sieluni, monsieur", sanoi herttuatar, "te olette todellinen aatelismies! Mutta ikävöitsen näkyviini nuorta varakreiviämme. Missä hän onkaan?"
"Tuolla salissa; kutsun hänet, jos haluatte."
Atos liikahti ovea kohti. Madame de Chevreuse pysähdytti hänet.
"Onko hän kaunis?" hän kysyi.
Atos hymyili.
"Hän muistuttaa äitiänsä", hän vastasi.
Samassa hän avasi oven ja viittasi nuorukaiselle, joka heti ilmestyi kynnykselle.
Madame de Chevreuse ei voinut olla ihastuneesti huudahtamatta, kun näki herttaisen nuorukaisen, joka voitti kaikki toiveet, mitä hänen ylpeytensä olisi koskaan kyennyt kuvittelemaan.
"Tulkaa lähemmäksi, varakreivi", sanoi Atos; "Chevreusen herttuatar sallii teidän suudella kättänsä."
Nuorukainen lähestyi viehättävästi hymyillen; paljastetuin päin painui hän toisen polvensa varaan ja suuteli madame de Chevreusen kättä.
"Herra kreivi", hän virkkoi Atokseen kääntyen, "ettekö sanonutkin vain ujouttani säästelläksenne, että madame oli Chevreusen herttuatar, ja eikö hän pikemmin ole kuningatar?"
"Ei, varakreivi", vastasi madame de Chevreuse, nyt vuorostaan tarttuen hänen käteensä, antaen hänen istuutua viereensä ja tarkastaen häntä ilosta sädehtivin silmin; "ei, valitettavasti en ole kuningatar, sillä jos se olisin, niin tekisin teidän hyväksenne heti kaikki mitä ansaitsette. Mutta vaikka niin ei ole asian laita", lisäsi hän tuskin kyeten pidättymään painamasta huuliansa hänen kauniille otsalleen, "pyydän teitä kuitenkin sanomaan minulle, mille uralle haluatte."
Seisomaan jääneenä silmäili Atos heitä sanomattoman auvoisin ilmein.
"Madame", sanoi nuori mies vienolla ja silti soinnukkaalla äänellään, "minun nähdäkseni tarjoutuu aatelismiehelle vain yksi ura: soturin. Kreivi lienee vasiten kasvattanutkin minua sotilaalliseen kutsumukseen, ja hän on antanut minun toivoa, että hän esittelee minut Pariisissa jollekulle, joka kenties voisi suositella minua hänen korkeudelleen prinssille."
"Niin, minä ymmärrän, että teidänlaisenne nuori sotilas tahtoisi mielellään palvella tuollaisen kenraalin alaisena; mutta malttakaahan … itse en ole hyvissä väleissä hänen kanssaan sen johdosta, että anoppini, madame de Montbazon, on joutunut epäsopuun madame de Longuevillen kanssa; mutta Marcillacin ruhtinaan välityksellä … tosiaan, kreivi, sitä tietä se käykin päinsä. Marcillacin ruhtinas on vanha ystäväni; hän suosittelee nuorta ystäväämme madame de Longuevillelle, ja tämä antaa hänen viedäkseen suosituskirjeen veljelleen, joka rakastaa sisartaan niin hellästi, että ehdottomasti tekee heti kaikki, mitä tämä häneltä pyytää."
"No sehän käy oivallisesti", huomautti kreivi. "Rohkenisinko minäkin nyt pyytää teitä noudattamaan mitä suurinta nopeutta? Minulla on erityisiä syitä toivomukseen, että varakreivi ei huomisiltana enää ole Pariisissa."
"Tahdotteko toimittaa tietoon, herra kreivi, että te harrastatte hänen menestystään?"
"Hänen tulevaisuudelleen olisi kenties parempi, jos ei saataisi koskaan tietää, että hän on minua tuntenutkaan."
"Voi, monsieur!" huudahti nuori mies.
"Te tiedätte, Bragelonne", huomautti kreivi, "että minä en milloinkaan toimi aiheettomasti."
"Kyllä, monsieur", vastasi nuorukainen, "minä tiedän, että teitä johtaa mitä suurin viisaus, ja minä tottelen teitä, niinkuin olen tottunut tekemään."
"No niin, kreivi, luovuttakaa hänet minulle", sanoi herttuatar; "lähetän kutsun Marcillacin ruhtinaalle, joka onneksi parhaillaan oleskelee Pariisissa, ja minä en päästä häntä ennen kuin asia on päätetty."
"Hyvä on, herttuatar, kiitän tuhannesti. Minulla on itselläni useita käyntejä tehtävänä tänään, ja tullessani takaisin noin kuudeksi illalla odotan varakreiviä hotellissa."
"Mitä teette illemmalla?"
"Me pistäydymme abbé Scarronin luo, jolle minulla on kirje vietävänä ja jonka luona tapaan erään ystäväni."
"Hyvä on", virkkoi Chevreusen herttuatar, "minäkin poikkean sinne hetkiseksi; älkää siis lähtekö hänen salongistaan, ennen kuin olette nähnyt minut."
Atos kumarsi madame de Chevreuselle ja aikoi poistua.
"No, herra kreivi", sanoi herttuatar nauraen, "noin juhlallisestiko erotaan vanhoista ystävistä?"
"Voi", jupisi Atos suudellessaan hänen kättänsä, "jospa olisin ennen tiennyt, että Marie Michon oli niin viehättävä olento!.."
Ja hän lähti huoaten.