Monte-Criston kreivi

60. Lennätin

Palatessaan omalle puolelleen herra ja rouva Villefort saivat kuulla, että kreivi Monte-Cristo oli tullut käymään heidän luonaan ja odotti salongissa. Rouva Villefort'in mieli oli niin kuohuksissa, että hän ei heti voinut mennä vierastaan tapaamaan, vaan poikkesi makuuhuoneeseensa, mutta kuninkaallinen prokuraattori osasi siksi paljon hillitä itseään, että astui suoraan salonkia kohden.

Mutta niin suuresti kuin hän saattoikin hallita mielialojaan ja kasvojensa ilmettä, ei hän kuitenkaan voinut niin täydellisesti poistaa otsaltaan pilveä, ettei iloisesti hymyilevä kreivi olisi huomannut tätä synkkää ja miettivää ilmettä.

– Hyvä Jumala, sanoi Monte-Cristo tervehdittyään, – mikä teitä vaivaa, herra Villefort? Olitteko juuri laatimassa suurta syytöskirjaa?

Villefort koetti hymyillä.

– En, herra kreivi, sanoi hän, – tällä kertaa olen minä uhri. Minä juttuni menetän, ja sattuma, itsepäisyys, hulluus on laatinut syytöskirjan.

– Mitä tarkoitatte? kysyi Monte-Cristo teeskennellen suurta osanottoa.

– Onko todellakin tapahtunut jokin suuri onnettomuus?

– Herra kreivi, sanoi Villefort tyynesti mutta katkerasti, – siitä ei kannata puhuakaan. Kysymyksessä on vähäpätöinen seikka, rahanhukka ainoastaan.

– Niinpä niin, sanoi Monte-Cristo, – rahanhukka ei merkitse paljoakaan, teillä kun on suuri omaisuus ja mielenne on ylevä ja filosofinen.

– Rahakysymys ei pahoitakaan mieltäni, sanoi Villefort, – vaikka yhdeksänsadantuhannen menettämistä voikin surra tai ainakin pahoitella. Mutta mieltäni kaivelee tuo isku, jonka kohtalo, sallimus, sattuma, en tiedä miten sitä nimittäisin, iskee minuun ja joka ehkä turmelee tyttäreni tulevaisuuden. Ja tähän kaikkeen on syynä uudelleen lapseksi tulleen vanhuksen oikku.

– Mutta mitä oikein on tapahtunut? kysyi Monte-Cristo. – Sanoitteko yhdeksänsataatuhatta? Sellaista summaa kannattaa tosiaan surra, niin kuin sanoitte, vaikka olisikin filosofi. Ja kuka tämän surun teille tuottaa?

– Isäni, josta olen teille puhunut.

– Herra Noirtier! Todellako? Mutta muistaakseni olette kertonut minulle, että hän on halvaantunut ja että hänen elimiensä toiminta on kokonaan lamassa?

– Ruumiillisten kyllä, sillä hän ei voi liikkua, ei puhua, mutta yhtä kaikki, hän ajattelee, tahtoo, toimii, niin kuin näette. Tulen hänen luotaan, ja hän parhaillaan sanelee testamenttiaan kahdelle notaarille.

– Hän on siis puhunut?

– Hän on saanut tahtonsa ilmaistuksi.

– Millä tavoin?

– Katseillaan. Hänen silmissään on säilynyt elo, ja niin kuin näette, ne surmaavat.

– Ystäväni, sanoi rouva Villefort, joka samassa astui huoneeseen, – ehkä liioittelette asiaa.

– Hyvä rouva… kreivi kumarsi.

Rouva Villefort hymyili hänelle tavattoman herttaisesti.

– Mitä siis herra Villefort oikeastaan minulle kertoo? kysyi Monte-Cristo, ja mikä käsittämätön epäsuosio…?

– Käsittämätön on juuri oikea sana, toisti kuninkaallinen prokuraattori olkapäitään kohauttaen, – vanhuksen oikku!

– Eikä häntä siis voi mitenkään taivuttaa muuttamaan päätöstään?

– Kyllä, vastasi rouva Villefort, – ja minun miehestäni riippuu, tuleeko tämä testamentti muuttumaan Valentinen eduksi vai häviöksi.

Kreivi, joka huomasi tilanteen kärjistyvän, käänsi huomionsa Edouardiin, joka kaatoi mustetta lintujen juomakuppiin.

– Rakkaani, sanoi Villefort vaimolleen, – tiedättehän, etten millään tavoin ole tahtonut esiintyä kodissani patriarkkana, enkä koskaan ole luullut maailmankaikkeuden kohtalon riippuvan minun pääni nyökkäyksestä. Mutta en salli, että vanhuksen järjettömyys ja lapsen oikku pääsevät kukistamaan vuosikautiset tuumani. Paroni Epinay oli ystäväni, niin kuin tiedätte, ja ajatus saada hänen poikansa vävykseni miellytti minua suuresti.

– Luuletteko, sanoi rouva Villefort, – että Valentine on samassa juonessa hänen kanssaan?.. Niin … tyttöhän on aina vastustanut tätä avioliittoa, enkä ihmettelisi, vaikka koko äskeinen tapaus olisi vain lopputulos heidän yhteisistä päätöksistään.

– Uskokaa minua, sanoi Villefort, – ei kukaan sillä tavoin luovu yhdeksänsadantuhannen frangin suuruisesta omaisuudesta.

– Hän on valmis luopumaan vaikka koko maailmasta, sillä vuosi sitten hän sanoi haluavansa mennä luostariin.

– Olkoon kuinka tahansa, sanoi Villefort, – olen sanonut, että tämä avioliitto solmitaan.

– Vaikkapa vastoin isänne tahtoa? Se on hyvin arveluttavaa.

Monte-Cristo ei ollut kuuntelevinaan, mutta ei päästänyt ainoatakaan sanaa ohi korviensa.

– Minä voin sanoa, jatkoi Villefort, – että olen aina kunnioittanut isääni, sillä luontaiseen lapsen tunteeseen liittyi minussa tietoisuus hänen henkisestä etevämmyydestään. Onhan isä kahdessakin suhteessa pyhä, ensiksi luojanamme ja sitten valtiaanamme. Mutta tänään täytyy minun tunnustaa, ettei minusta vanhus, joka vainoaa poikaa siksi, että on vihannut isää, toimi älykkäästi. Olisinhan naurettava, jos mukautuisin hänen oikkuihinsa. Kunnioitan jatkuvasti herra Noirtier'ta, alistun nurkumatta siihen rahalliseen rangaistukseen, jonka hän on määrännyt, mutta päätöksessäni pysyn horjumatta, ja ihmiset saavat tuomita, kummalla puolella on ollut selvä järki. Minä siis naitan tyttäreni paroni Franz d'Epinaylle siksi, että tämä avioliitto on mielestäni kunniakas ja arvokas.

– Mitä, sanoi kreivi, jonka hyväksymistä kuninkaallinen prokuraattori koko ajan oli katseillaan kysellyt, – mitä? Tekeekö herra Noirtier neiti Valentinen perinnöttömäksi sen vuoksi, että hän menee naimisiin Franz d'Epinayn kanssa?

– Tekee. Siinä on syy, sanoi Villefort olkapäitään kohauttaen.

– Näennäinen syy ainakin, lisäsi rouva Villefort.

– Todellinen syy. Uskokaa minua, minä tunnen isäni.

– Mitenkä tämän voi käsittää? sanoi nuori rouva. – Kysynpä vain, minkä vuoksi herra d'Epinay on herra Noirtier'lle vastenmielisempi kuin kuka muu tahansa?

– Minähän tunnen Franz d'Epinayn, sanoi kreivi, – eikö hänen isänsä ollut kenraali Quesnel, jonka kuningas Kaarle X teki paroni Epinayksi?

– Juuri sama, lausui Villefort.

– Mutta hänhän on minusta sangen miellyttävä nuori mies.

– Tämä onkin vain tekosyy, siitä olen varma, sanoi rouva Villefort. – Vanhukset ovat tyranneja tunteissaan. Herra Noirtier ei tahdo, että Valentine menee naimisiin.

– Mutta, sanoi Monte-Cristo, – ettekö tunne syytä tähän vihaan?

– Hyvä Jumala, kukapa kaikki syyt tietää?

– Ehkä se on poliittista vastenmielisyyttä?

– Isäni ja herra d'Epinayn isä elivät niinä myrskyisinä aikoina, joiden viimeiset päivät minä näin, sanoi Villefort.

– Eikö isänne ollut bonapartisti? kysyi Monte-Cristo. – Muistaakseni mainitsitte jotakin siihen suuntaan.

– Isäni oli ennen kaikkea jakobiini, jatkoi Villefort, – ja hänen intonsa vei hänet pitemmälle kuin selvä järki olisi edellyttänyt, eikä senaattorin viitta, jonka Napoleon heitti hänen hartioilleen, muuttanut vanhusta, se vain puki hänet valepukuun. Kun isäni oli salaliitossa, ei se tapahtunut keisarin hyväksi, mutta Bourboneja vastaan, sillä isäni on siinä suhteessa ollut pelottava, ettei hän koskaan ole taistellut mahdottomien haaveiden, vaan aina mahdollisten uudistusten puolesta. Hän omaksui saman pelottavan tunnuksen kuin Montaigne, nimittäin, ettei tule karttaa mitään keinoja.

– No niin, sanoi Monte-Cristo, – siinä näette, siinä on syy; herra Noirtier ja herra d'Epinay kohtasivat toisensa poliittisessa taistelussa. Vaikka kenraali Epinay palvelikin keisarin aikana, niin eikö hän sydämensä syvyydessä ollut kuningasmielinen. Hänethän surmattiin eräänä iltana, kun hän oli lähtenyt napoleonilaisesta klubista, jonne hänet oli otettu vastaan aatetoverina.

Villefort katsoi kreiviin melkein kauhistuneena.

– Erehdynkö? kysyi Monte-Cristo.

– Ette, sanoi rouva Villefort, – päinvastoin, asian laita on juuri niin. Juuri sen vuoksi, että saataisiin vanhat vihat sammumaan, herra Villefort koetti yhdistää rakkaudessa kaksi lasta, joiden isät olivat vihanneet toisiaan.

– Ylevä ajatus! sanoi Monte-Cristo, – ihana ajatus, jonka koko maailma olisi hyväksynyt. Olisihan ollut kaunista, jos neiti Noirtier de Villefort'ista olisi tullut Franz d'Epinayn rouva.

Villefort vavahti ja katsahti Monte-Cristoon aivan kuin olisi tahtonut lukea hänen sielunsa syvyydestä, missä tarkoituksessa hän lausui nämä sanat. Mutta kreivin huulilla pysyi hyväntahtoinen hymy ja hänen silmiensä ilme oli tutkimaton.

– No niin, jatkoi herra Villefort, – vaikka Valentinea kohtaakin se onnettomuus, että hän menettää isoisänsä rikkaudet, en kuitenkaan luule tämän avioliiton jäävän sikseen. En usko, että herra d'Epinay säikähtää tällaista rahallista tappiota. Hän huomaa varmaankin, että suuremman arvoinen olen minä, kun uhraan sellaisen rahamäärän täyttääkseni lupaukseni. Hän havaitsee, että Valentine on rikas äitinsä perinnön nojalla, jota herra ja rouva Saint-Méran hoitavat. He rakastavat häntä hellästi.

– Ja Valentinen kannattaa rakastaa ja hoitaa heitä niin kuin hän on hoitanut herra Noirtier'ta, sanoi rouva Villefort. – He tulevat sitä paitsi kuukauden päästä tänne, eikä Valentinen tarvitse enää tällaisen loukkauksen jälkeen hautautua herra Noirtier'n luo, niin kuin tähän asti.

Kreivi kuunteli hyvillään tätä loukatun itserakkauden ja pettyneen ahneuden säräjävää ääntä.

– Mutta minun mielestäni, sanoi Monte-Cristo hetkisen kuluttua, – ja pyydän jo edeltäpäin anteeksi sanojani, minun mielestäni, jos herra Noirtier tekee neiti Valentinen perinnöttömäksi sen vuoksi, että tämä tahtoo mennä naimisiin hänen vihaamansa miehen pojan kanssa, ei hän voi samasta seikasta moittia herttaista Edouardia.

– Eikö totta? huudahti rouva Villefort äänellä, jonka sävyä on mahdoton kuvata, – siinä hän tekee väärin, hirvittävän väärin. Edouard parka on yhtä hyvin hänen poikansa lapsi kuin Valentinekin, ja kuitenkin, ellei Valentine olisi nyt mennyt naimisiin herra d'Epinayn kanssa, olisi herra Noirtier antanut hänelle koko omaisuutensa. Sitä paitsi Edouard säilyttää suvun nimen, ja vaikkei Valentine saisikaan periä isoisäänsä, tulee hän kuitenkin kolme kertaa niin rikkaaksi kuin veljensä.

Isku oli osunut oikeaan kohtaan, eikä kreivi enää puhunut.

– Mutta, herra kreivi, sanoi Villefort, – lakatkaamme selittelemästä teille perheasioitamme. Niin, se on totta, oikeastaan minulle tuleva rikkaus lankeaakin köyhien hyväksi, jotka tähän aikaan ovat todellisia rikkaita. Niin, isäni on pettänyt minun oikeutetut toiveeni ja aivan syyttä. Minä hänen sijassaan olisin toiminut niin kuin järkevä ja hyvä mies. Herra d'Epinay, jolle olin luvannut tämän pääoman korot, saa sen summan, vaikka minun täytyisi luopua hyvinkin paljosta elämässäni.

– Mutta, intti rouva Villefort palaten ajatukseen, joka taukoamatta eli hänen sielunsa pohjalla, – ehkä olisi viisainta ilmoittaa tämä pettymys herra d'Epinaylle. Jospa hän haluaa peruuttaa sanansa.

– Se olisi suuri onnettomuus! huudahti Villefort.

– Suuri onnettomuusko? lausui Monte-Cristo.

– Epäilemättä, sanoi Villefort hilliten mieltään; – suunnitellun avioliiton purkaminen, vaikkakin ainoastaan rahasyistä, luo nuoreen tyttöön epäedullisen valon. Sitä paitsi pääsisivät entiset huhut, joita olen koettanut tukahduttaa, uudelleen vauhtiin. Mutta niin ei käy. Jos herra d'Epinay on kunnon mies, niin Valentinen perinnöttömäksi joutuminen vain kiihottaa häntä; muussa tapauksessahan hän toimisi pelkästään ahneudesta; ei, sehän olisi mahdotonta.

– Minä ajattelen samoin kuin herra Villefort, sanoi Monte-Cristo katsoen rouva Villefort'iin. – Jos olisin niin hyvä ystävä herra d'Epinayn kanssa, että voisin antaa hänelle viisaita neuvoja, kehottaisin häntä solmimaan tämän suhteen niin lujaksi, ettei sitä enää millään voisi purkaa. Olen kuullut, että hänen pitäisi pian palata. Koettaisin jouduttaa avioliittoa, jonka solmiminen tuottaa herra Villefort'ille niin paljon kunniaa.

Herra Villefort nousi, ja hänen kasvoillaan kuvastui suuri riemu, jota vastoin hänen vaimonsa hieman kalpeni.

– Mitään muuta en toivoisikaan, ja ehdottomasti noudattaisin teidän kaltaisenne miehen neuvoja, sanoi Villefort ja ojensi kätensä Monte-Cristolle. – Jääköön tämän päivän tapaus omaan arvoonsa. Mitään ei ole muuttunut meidän tuumissamme.

– Maailma on usein arvosteluissaan puutteellinen, mutta tälle teidän päätöksellenne se varmasti antaa arvoa. Ystävänne ovat ylpeitä teistä, ja herra d'Epinay, jos hän ottaa neiti Villefort'in vaimokseen myötäjäisittä – niin kun hän epäilemättä ottaa – on iloinen päästessään jäseneksi perheeseen, jossa osataan asettua tällaisten rahallisten uhrausten yläpuolelle, jotta lupaus säilyisi ja velvollisuus täytettäisiin.

Nämä sanat lausuttuaan kreivi nousi ja aikoi lähteä.

– Joko aiotte meidät jättää? sanoi rouva Villefort.

– Minun täytyy; tulin vain muistuttamaan, että olette luvanneet ensi lauantaina tulla luokseni.

– Luulitteko, että unohtaisimme sen?

– Olette aivan liian hyvä, armollinen rouva, mutta herra Villefort'illa on niin vakavia ja toisinaan niin kiireellisiäkin tehtäviä…

– Mieheni on antanut sanansa, sanoi rouva Villefort. – Näittehän, että hän pitää sen kaiken menetyksenkin uhalla; kuinka hän siis ei pitäisi sitä silloin, kun hän voi kaiken voittaa.

– Pidetäänkö nämä kutsut asunnossanne Champs-Elysées'n varrella? kysyi Villefort.

– Ei, vastasi Monte-Cristo, – ja juuri siksi ystävällinen tulonne saakin vielä suuremman arvon; ne pidetään maalla.

– Maallako?

– Niin. Kaupungin porttien lähellä, puolen tunnin matkan päässä tullirajasta, Auteuilissa.

– Auteuilissa! huudahti Villefort. – Sehän on totta, rouvani sanoi, että asuitte Auteuilissa, sillä teidänhän asuntoonne hänet kannettiin. Missä päin Auteuilia?

– Fontaine-kadun varrella!

– Fontaine-kadun varrella! sanoi herra Villefort hieman tukahtuneella äänellä. – Entä mikä on talon numero?

– Kaksikymmentäkahdeksan.

– Siis teille, huudahti Villefort, – myytiin Saint-Méranin talo?

– Saint-Méraninko? kysyi Monte-Cristo. – Talo oli siis Saint-Méranin?

– Niin, vastasi rouva Villefort, – ja voitteko uskoa erästä asiaa, herra kreivi?

– Mitä asiaa?

– Onhan talo mielestänne kaunis?

– Hurmaava.

– No niin, mieheni ei ole koskaan tahtonut siellä asua.

– Oh, sanoi Monte-Cristo, – tätä vastenmielisyyttä en voi käsittää.

– En pidä Auteuilista, vastasi kuninkaallinen prokuraattori koettaen tyynnyttää mieltään.

– Mutta ette suinkaan tämän vastenmielisyytenne tähden tuota minulle sitä surua, etten saakaan nähdä teitä luonani? kysyi Monte-Cristo.

– Ei, herra kreivi … minä toivon … uskokaa, että teen kaiken voitavani, sopersi Villefort.

– Niin, jatkoi Monte-Cristo, – minä en hyväksy mitään estelyjä. Lauantaina kello kuusi odotan teitä, ja ellette saavu, niin alan uskoa mitä tahansa … että tähän kaksikymmentä vuotta asumattomana olleeseen taloon liittyy jokin tärisyttävä kertomus, jokin verinen tarina.

– Minä tulen, herra kreivi, sanoi Villefort, – minä tulen.

– Kiitos, sanoi Monte-Cristo. – Nyt sallikaa minun sanoa teille hyvästi.

– Sehän on totta, sanoitte todellakin, että teidän täytyi lähteä, herra kreivi, sanoi rouva Villefort, – ja luullakseni aioitte jo sanoa siihen syynkin, kun siirryitte toiseen asiaan.

– En toden totta tiedä, hyvä rouva, uskallanko sanoa minne menen.

– Joutavia, sanokaa vain suoraan.

– Menen aivan kuin mikäkin utelias ihminen katselemaan erästä kojetta, jota usein tuntikausia olen tuumiskellut.

– Mitä?

– Lennätintä. Siinä se sana nyt pujahti suustani.

– Lennätintä? toisti rouva Villefort.

– Juuri niin, lennätintä. Olen toisinaan nähnyt tien varrella, kukkulalla auringon valossa, mustia ja liikkuvia käsivarsia,¹¹ aivan kuin ison kuoriaisen raajoja, ja vakuutan, etten koskaan ole voinut niitä katsella tuntematta mielenliikutusta. Tiesin, että nämä omituiset merkit halkoivat ilmaa ja välittivät satojen peninkulmien päässä pöytänsä ääressä istuvan miehen tahdon toiselle miehelle, joka istui linjan toisessa päässä. Ne kuvastuivat harmaata taivasta vastaan vain tuon kaikkivoimaisen henkilön käskystä. Kun sitä ajattelin, uskoin haltioihin, keijukaisiin, kääpiöihin, salaisiin voimiin ja nauroin. Ei koskaan ollut tehnyt mieleni nähdä läheltä noita isoja valkovatsaisia hyönteisiä, joilla oli mustat ja laihat raajat, sillä pelkäsin aina, että näiden raskaitten siipien alla näkisin pienen ihmishengen kerskailevana, pöyhkeilevänä, saivartelevana, täynnä tietoja, loihtuja ja taikoja. Mutta eräänä päivänä sainkin tietää, että jokaista lennätinasemaa hoiti virkamiesparka tuhannenkahdensadan frangin vuosipalkalla, eikä hän suinkaan saa katsella taivasta niin kuin tähtientutkija, ei vettä niin kuin kalastaja, ei maisemaa niin kuin tyhjäntoimittaja, vaan parin peninkulman päässä olevaa valkovatsaista ja mustakoipista hyönteistä, samanlaista kuin hänen hoidettavanaan oli. Silloin minut valtasi uteliaisuus ja tahdoin läheltä nähdä tuollaisen elävän hyönteisen ja katsella niiden keskeistä ilveilyä.

– Mille lennätinasemalle lähdette? Sisäasiainministeriön vai tähtitornin asemalle?

– En, sillä sellaisissa paikoissa aina tahdotaan pakottaa minut ymmärtämään asioita, joista en välitä, ja selittää sellaista, mitä he itsekään eivät ymmärrä. Ei, minä tahdon säilyttää ajatukseni noista hyönteisistä, onhan siinä jo kylliksi, että on kadottanut hyvät ajatuksensa ihmisistä. En siis mene sisäasiainministeriön enkä tähtitornin asemalle. Tahdon nähdä tornin keskellä maaseutua, tornin, jossa istuu homehtunut mies.

– Te olette merkillinen ihminen, sanoi Villefort.

– Mitä linjaa kehotatte minua tarkastamaan?

– Sitä tietysti, jota myöten tähän aikaan eniten lähetetään sanomia.

– Hyvä, siis Espanjan linjaa?

– Juuri niin. Tahdotteko saada ministeriltä kirjeen, jossa teille selitetään…

– En suinkaan, sanoi Monte-Cristo, – sillä sanoinhan jo äsken, etten tahdo mitään ymmärtää. Niin pian kuin jotakin ymmärtäisin, ei enää olisikaan lennätintä, olisi vain herra Durchâtelin tai herra Montalivet'n antama määräys, joka lähetetään Bayonnen prefektille ja selitetään kahdella kreikkalaisella sanalla: tele, grafein. Minä tahdon säilyttää tuon mustakoipisen ja pelottavan eläimen sellaisena, kuin se on mielessäni, ja sitä kunnioittaa.

– Rientäkää siis, sillä kahden tunnin päästä tulee yö, ettekä silloin enää näe mitään.

– Tehän pelästytätte minua. Mikä on lähin asema?

– Bayonnen tielläkö?

– Vaikkapa Bayonnen tiellä.

– Châtillonissa.

– Ja Châtillonin jälkeen?

– Luullakseni Montlhéryn tornin asema.

– Kiitos ja näkemiin! Lauantai-iltana kerron vaikutelmistani.

Portilla kreivi tapasi molemmat notaarit, jotka olivat tehneet Valentinen perinnöttömäksi. He poistuivat paikalta tyytyväisinä, kun olivat laatineet testamentin, jonka ehdottomasti täytyi tuottaa heille suurta kunniaa.

61. Kuinka puutarhuri pääsee persikoita nakertelevista hiiristä

Ei samana iltana, niin kuin oli sanonut, vaan seuraavana aamuna kreivi Monte-Cristo ajoi Enfer-tullin kautta Orléans'in tietä pitkin Linas-kylän ohi pysähtymättä lennätinlaitoksen luo, joka juuri kreivin ajaessa ohi liikutti pitkiä laihoja raajojaan, ja saapui Montlhéryn torniin, joka sijaitsee samannimisen tasangon korkeimmalla kohdalla.

Kukkulan juurella kreivi nousi vaunuistaan ja alkoi astua vuoren huippua kohden kehässä kiertävää kahdeksantoista tuuman levyistä polkua myöten. Päästyään huipulle hän näki edessään pensasaitauksen, jossa punertavien ja valkoisten kukkien tilalla oli nyt vihertäviä hedelmiä.

Monte-Cristo etsi pienen aitauksen veräjää ja löysikin. Se oli pieni puuveräjä, joka liikkui pajusaranoilla ja suljettiin nerokkaasti nuoran ja naulan avulla. Kreivi pääsi pian selville lukkolaitteesta, aukaisi veräjän ja astui puutarhaan, joka oli kaksikymmentä jalkaa pitkä ja kaksitoista leveä. Sen toisella puolella oli vanha torni, jota muratti ja muuriorvokki verhosivat.

Tuota vuosien uurtamaa ja kukkien koristamaa tornia olisi voinut pitää vanhana mummona, jolle lapsenlapset tulevat toimittamaan onnea. Se olisi varmasti voinut kertoa monta kamalaa tarinaa, jos sillä olisi ollut kieli niiden korvien lisäksi, jotka sananlasku väittää seinillä olevan.

Puutarhan poikki vei punainen hiekkakäytävä, ja sitä reunusti monen vuoden vanha saarniaitaus, jonka väri olisi ihastuttanut Delacroixta, meidän aikamme Rubensia. Käytävä oli kahdeksikon muotoinen ja kierteli niin, että kahdenkymmenen jalan pituiseen puutarhaan muodostui kuudenkymmenen jalan pituinen kävelytie. Floraa, entisajan latinalaisten hymyilevää ja tuoretta jumalatarta, on harvoin kunnioitettu yhtä huolellisella ja tarkalla palveluksella kuin tässä pienessä aitauksessa.

Nurmikon kahdessakymmenessä ruusupensaassa ei ollut ainoatakaan kärpäsen jälkeä, ei lehtitäin kihermää, kosteiden kasvipaikkojen vaivaa. Eikä tästä puutarhasta suinkaan puuttunut kosteutta, sitä todisti nokimusta maa ja puiden tumma vihanta. Ja ellei luonnollista kosteutta olisi ollut, olisi keinotekoinen heti astunut sen sijaan, sillä puutarhan nurkassa oli maahan kaivettu tynnyri ja siinä seisovaa vettä; sen vihertävällä pinnalla oleili kaksi sammakkoa, jotka ilmeisesti olivat riidassa, koska koko ajan istuivat selin toisiinsa.

Käytävillä ei kasvanut ainoatakaan ruohonkortta eikä nurmikolla ainuttakaan rikkaruohoa. Hieno nainen ei huolellisemmin hoitele ruusukasvejaan kuin tämän puutarhan tähän asti näkymätön omistaja tilkkuaan.

Monte-Cristo seisahtui suljettuaan portin ja pistettyään nuoran naulaan ja loi katseen puutarhaan.

– Näyttää siltä, kuin lennättimen hoitajalla olisi oma puutarhurinsa tai kuin hän itse innokkaasti viljelisi maata, tuumi hän.

Äkkiä hän törmäsi mieheen, joka oli kumarassa lehdillä kuormattujen työntökärryjen takana. Mies nousi ja huudahti hämmästyksestä. Monte-Cristo näki edessään noin viisikymmenvuotiaan miehen, joka oli ollut poimimassa mansikoita viiniköynnöksen lehdille. Hänellä oli lautasellaan kaksitoista lehteä ja melkein yhtä monta mansikkaa, ja ne olivat kaikki vähällä pudota hänen noustessaan.

– Näytätte olevan poimimassa marjoja, sanoi Monte-Cristo hymyillen.

– Anteeksi, herra, vastasi ukko tehden kädellään kunniaa, – en ole tornissa, se on kyllä totta, mutta tulin juuri sieltä.

– Älkää antako minun millään tavoin häiritä teitä, ystäväni, sanoi kreivi. – Poimikaa mansikkanne, jos teillä niitä vielä on.

– On vielä kymmenen, sanoi mies, – sillä tässä on yksitoista, ja minulla oli kaksikymmentäyksi, viisi enemmän kuin viime vuonna. Mutta eihän se olekaan kummallista, kesä on tänä vuonna ollut kuuma, ja mansikat tarvitsevat ennen kaikkea lämpöä. Viime vuonna minulla oli kaiken kaikkiaan kuusitoista, ja nyt on tässä jo yksitoista, ja tuossa kahdestoista, kolmastoista, neljästoista, viidestoista, kuudestoista, seitsemästoista, kahdeksastoista, yhdeksästoista. Hyvä Jumala, puuttuu kaksi, ne olivat vielä eilen täällä, olivat aivan varmaan, sillä laskin ne. Varmaankin muori Simonin poika on ne siepannut, näin hänen nimittäin maleksivan täällä tänä aamuna. Senkin roisto! Varastaa puutarhasta! Eikö hän tiedä, mitä seurauksia siitä voi olla.

– Rikos on todellakin kauhea, sanoi Monte-Cristo, – mutta ottakaa varteen pojan nuoruus ja hänen halunsa herkkuihin.

– Niinpä niin, sanoi puutarhuri, – mutta ikävää se on sittenkin. Mutta kerta vielä anteeksi, herra, varmaankin annan esimieheni tällä tavoin odottaa?

Ja hän loi aran katseen kreiviin ja hänen siniseen pukuunsa.

– Rauhoittukaa, sanoi kreivi, ja hymy hänen huulillaan oli tällä kertaa pelkästään herttainen, – en ole esimies enkä tule teitä tarkastamaan, vaan vain tavallinen matkailija. Tulen uteliaisuudesta ja olen pahoillani, kun huomaan vieväni teiltä aikaa.

– Minun aikani ei ole kallista, vastasi ukko alakuloisesti hymyillen. – Aikani kuuluu hallitukselle, enkä saisi sitä käyttää hukkaan, mutta sain merkin, joka ilmoitti minulle, että saan levätä tunnin ajan (hän loi silmänsä aurinkokelloon, sillä Montlhéryn tornin puutarhassa oli vaikka mitä, aurinkokellokin), ja näettehän, minulla oli vielä aikaa kymmenen minuuttia; mansikkani olivat kypsyneet, ja päivää myöhemmin… Luuletteko, herra, että hiiret niitä syövät?

– En uskoisi, sanoi Monte-Cristo vakavasti. – Mutta hiiret ovat kyllä huonoja naapureita meille, jotka emme niitä syö hunajalla höystettyinä, niin kuin roomalaiset.

– Söivätkö roomalaiset niitä? ihmetteli puutarhuri. – Söivätkö he hiiriä?

– Niin olen lukenut Petroniuksesta, sanoi kreivi.

– Oikeinko totta? Eivät ne mahda maistua hyviltä, vaikka sanotaankin: lihava kuin hiiri, ne kun nukkuvat koko Jumalan päivän ja heräävät vasta illalla nakertelemaan. Viime vuonna minulla oli neljä aprikoosia, niistä ne kalvoivat yhden. Ja sitten minulla oli sileäkuorinen persikka, ja se on harvinainen hedelmä, mutta siitä ne kalvoivat kokonaan pois muurinpuoleisen kyljen. Se oli ihana persikka, aivan erinomaisen makuinen. En ole koskaan sen parempaa syönyt.

– Söittekö sen? kysyi Monte-Cristo.

– Sen puolen tietysti, joka oli jäänyt jäljelle. Se oli erinomaisen hyvä. Nuo elukat eivät otakaan huonoimpia paloja. Ne ovat samanlaisia kuin muori Simonin poikakin; ei hänkään valinnut huonoimpia mansikoita. Mutta toiste se ei enää tapahdu, siitä voitte olla varma, vaikka kypsymisaikana saisinkin vartioida niitä yökaudet.

Monte-Cristo oli nähnyt kylliksi. Jokaisella ihmisellä on intohimonsa, joka kalvaa häntä sydänjuuria myöten. Tämä lennättimen hoitaja oli puutarhuri. Kreivi alkoi taitella lehtiä, jotka viiniköynnöksissä varjostivat hedelmiä ja estivät niitä kypsymästä, ja voitti näin puutarhurin sydämen.

– Herra oli siis tullut katsomaan lennätintä? kysyi hän.

– Tulin kyllä, elleivät ohjesäännöt sitä kiellä.

– Ei se ole laisinkaan kiellettyä, sanoi puutarhuri, – sillä eihän siinä ole mitään vaaraa, kun ei kukaan voi ymmärtää, mitä me toisillemme ilmoitamme.

– Olen kuullut kerrottavan, että te toistelette merkkejä, joita ette aina itsekään ymmärrä.

– Niinpä kyllä, ja siitä minä eniten pidänkin, sanoi ukko nauraen.

– Miksi siitä pidätte?

– Siksi, että silloin ei minulla ole mitään edesvastuuta. Olen kone, en mitään muuta, ja kun vain toimin, ei minulta vaadita mitään muuta.

– Olisinkohan sattunut kohtaamaan miehen, jolla ei ole kunnianhimoa, tuumi Monte-Cristo. – Sepä olisi harmillista.

– Hyvä herra, sanoi puutarhuri katsahtaen aurinkokelloon, – kymmenen minuuttia on kulunut, palaan toimeeni. Tahdotteko tulla torniin kanssani?

– Mielihyvin.

Monte-Cristo meni torniin, joka oli kolmikerroksinen. Alimmaisessa oli puutarhurin työkaluja, lapioita, rautaharavia ja vesikannuja seinän vieressä. Toinen kerros oli ukon varsinaisena asuntona tai oikeammin sanoen nukkumapaikkana. Siellä oli muutamia talouskapineita, vuode, pöytä, kaksi tuolia, iso savinen vesiruukku ja kuivia yrttejä, jotka kreivi tunsi hajuherneiksi ja salkopavuiksi. Ukko oli varustanut ne nimilapuilla niin huolellisesti, kuin olisi ollut Pariisin kasvitieteellisen puutarhan hoitaja.

– Täytyykö kauankin opetella, ennen kuin osaa käyttää lennätintä? kysyi Monte-Cristo.

– Varsinainen oppiaika ei ole pitkä, mutta ylimääräisenä oleminen…

– Entä paljonko saatte palkkaa?

– Tuhat frangia.

– Se ei ole paljoa.

– Ei, mutta saanhan samalla asunnon, niin kuin näette.

Monte-Cristo katseli huonetta.

– Kunhan hän vain ei olisi asuntoonsa liiaksi ihastunut, mutisi hän itsekseen.

He menivät kolmanteen kerrokseen. Se oli varsinainen lennätinhuone. Monte-Cristo katseli rautaisia kädensijoja, joihin tarttumalla lennätinkoneisto saatiin liikkeelle.

– Tämä on sangen mielenkiintoista, sanoi hän, – mutta ajan mittaan tällainen elämä tulee kai yksitoikkoiseksi?

– Kyllä, alussa niska aivan jäykistyy, kun täytyy aina tuijottaa. Mutta vuoden tai parin päästä siihen tottuu. Sitä paitsi on meillä lepopäivämme ja lupapäivämme.

– Lupapäivännekö?

– Niin.

– Milloin?

– Silloin kun on usvaa?

– Sehän on totta.

– Ne ovat minun juhlapäiviäni. Niinä päivinä menen puutarhaani ja istutan, leikkelen, puhdistan, poimin pois matoja, joten aika kuluu erinomaisen hyvin.

– Kuinka kauan olette ollut täällä?

– Kymmenen vuotta. Sen lisäksi viisi ylimääräisenä, siis yhteensä viisitoista.

– Kuinka vanha olette?

– Viidenkymmenenviiden.

– Kuinka kauan teidän täytyy olla palveluksessa saadaksenne eläkkeen?

– Kaksikymmentäviisi vuotta.

– Ja kuinka suuri on eläke?

– Sata écutä.

– Ihmisraukat! mutisi Monte-Cristo.

– Mitä sanoitte…? kysyi ukko.

– Sanoin, että se on hyvin mielenkiintoista.

– Kuinka niin?

– Kaikki, mitä minulle näytätte… Ettekä siis yleensä ymmärrä kerrassaan mitään niistä merkeistä, jotka annatte?

– En kerrassaan mitään.

– Ettekö koskaan ole koettanut niitä ymmärtää?

– En koskaan. Miksi niistä välittäisin?

– Mutta onhan merkkejä, jotka koskevat nimenomaan teitä?

– On kyllä.

– Ja ne te ymmärrätte?

– Ne ovat aina samat ja ilmoittavat vain: … saatte tunnin levätä … huomiseen…

– Nehän ovat aivan viattomia, sanoi kreivi. – Mutta katsokaahan, eikö naapurinne ala liikuttaa laitostaan.

– Se on totta, kiitos.

– Ymmärrättekö nyt, mitä hän sanoo teille?

– Ymmärrän. Hän kysyy, olenko valmis.

– Entä mitä vastaatte?

– Annan merkin, joka samalla ilmoittaa oikeanpuoleiselle toverilleni, että minä olen valmis, ja kehottaa vasemmanpuoleista valmistautumaan.

– Erinomaisen nerokasta, sanoi kreivi.

– Saattepahan nähdä, sanoi ukko ylpeänä, – viiden minuutin päästä hän alkaa puhua.

– Minulla on siis viisi minuuttia aikaa, sanoi Monte-Cristo. – Se riittää. Sallikaahan minun tehdä teille kysymys.

– Tehkää.

– Rakastatteko puutarhanviljelystä?

– Tavattomasti.

– Ja olisitte onnellinen, jos teillä kahdenkymmenen jalan pituisen alueen sijasta olisikin kahden tynnyrinalan suuruinen?

– Minä tekisin siitä maallisen paratiisin.

– Noilla tuhannella frangilla tulette huonosti toimeen.

– Jokseenkin huonosti, mutta elänhän kuitenkin.

– Niin kyllä, mutta teillä on vain kurjan pieni puutarha.

– Se on kyllä totta, puutarha ei ole suuri.

– Ja sitäkin hävittävät hiiret.

– Sehän se on minun suurin onnettomuuteni.

– Sanokaahan, mitä tapahtuisi, jos onnettomuudeksenne kääntäisitte päänne toisaanne silloin, kun oikeanpuoleinen toverinne alkaa antaa merkkejä?

– En voisi silloin toistaa hänen merkkejään.

– Entä sitten?

– Ja kun olen huolimattomuudessani jättänyt ne lähettämättä, saan sakkoa.

– Paljonko?

– Sata frangia.

– Kymmenennen osan palkkaanne. Suuri summa.

– On kyllä, sanoi ukko.

– Onko sellaista teille tapahtunut? kysyi Monte-Cristo.

– On kerran, kun olin ruskeata ruusupensasta oksastamassa.

– Hyvä. Mutta entä jos muuttaisitte hänen antamiaan merkkejä ja lähettäisitte toisia?

– Silloin saisin eron ja menettäisin eläkkeeni.

– Kolmesataa frangia?