– Emmekä enää kai koskaan eroa toisistamme?
– Emme. Toivon, rakas poikani, että tästä lähin pidät Ranskaa uutena isänmaanasi.
– Joutuisin aivan epätoivoon, jos minun täytyisi jättää Pariisi, lausui nuori mies.
– Minä taas en voisi elää muualla kuin Luccassa. Ymmärrät siis, että palaan sinne niin pian kuin mahdollista.
– Mutta ennen lähtöänne luovutatte varmaankin minulle paperit, joiden avulla voin todistaa syntyperäni.
– Epäilemättä, juuri sitä varten tulinkin, ja olen saanut kokea niin paljon vaikeuksia tuodakseni ne sinulle, ettei mieleni tee ruveta etsimään sinua uudelleen, sillä se kuluttaisi voimani aivan loppuun.
– Ja missä nuo paperit ovat?
– Tässä.
Andrea tarttui ahneesti isänsä vihkimätodistukseen ja omaan syntymätodistukseensa, ja kun hän oli ne kiihkeästi avannut, niin kuin saattoikin odottaa kunnon pojan tekevän, hän silmäili ne lävitse nopeasti ja tottuneesti kuten ainakin ihminen, jolla on terävä huomiokyky ja suuri mielenkiinto asiaan.
Kun hän oli lukenut paperit, väikkyi hänen kasvoillaan tavaton ilo, ja katsoen majuriin omituisesti hän sanoi puhtaalla Toscanan murteella:
– Italiassa ei siis olekaan kaleereita…?
Majuri kohotti päätään.
– Kuinka niin? kysyi hän.
– Koska siellä tohditaan valmistaa tällaisia papereita rankaisematta? Puolta pienemmistä rikoksista, rakas isä, lähetetään Ranskassa viideksi vuodeksi Touloniin hengittämään raitista ilmaa.
– Mitä tämä tarkoittaa? kysyi luccalainen koettaen esiintyä majesteetillisesti.
– Rakas herra Cavalcanti, sanoi Andrea puristaen majurin käsivartta, – kuinka paljon saatte siitä, että esiinnytte isänäni?
Majuri aikoi puhua.
– Hiljaa, sanoi Andrea vaimentaen ääntään, – minä annan teille ensin luottamukseni. Minä saan vuodessa viisikymmentätuhatta frangia siitä, että olen poikanne. Siitä ymmärrätte, ettei minun tee mieleni siitä kieltäytyä.
Majuri katsahti levottomana ympärilleen.
– Olkaa rauhassa, olemme kahden kesken, sanoi Andrea. – Puhummehan sitä paitsi italiankieltä.
– No niin, sanoi luccalainen, – minä saan viisikymmentätuhatta, kerta kaikkiaan.
– Herra Cavalcanti, sanoi Andrea, – uskotteko satuihin?
– Sitä en tehnyt ennen, mutta nyt kai minun täytyy uskoa.
– Onko teillä siis todistuksia?
Majuri otti taskustaan kourallisen kultaa.
– Tuntuvia todistuksia, niin kuin näette.
– Uskotte siis, että voin luottaa siihen, mitä minulle on luvattu?
– Uskon.
– Ja että tuo kunnon kreivi pitää lupauksensa?
– Varmasti. Mutta ymmärrättehän, että sitä varten meidän täytyy näytellä osaamme. Minun pitää olla hellä isä…
– Ja minun kunnioittava poika… Koska he tahtovat minun polveutuvan teistä…
– Ketkä he?
– Mistä minä sen tiedän; ne, jotka kirjoittivat teille kirjeen. Ettekö ole saanut kirjettä?
– Olen kyllä.
– Keneltä?
– Eräältä apotti Busonilta.
– Jota ette tietysti tunne?
– En ole koskaan nähnytkään.
– Ja mitä tuossa kirjeessä oli?
– Ettehän vain petä minua?
– En suinkaan, asiammehan on yhteinen.
– Lukekaa siis.
Ja majuri ojensi kirjeen nuorelle miehelle. Andrea luki puoliääneen:
Olette köyhä, toivoton vanhuus odottaa teitä. Tahdotteko tulla riippumattomaksi, vaikkakaan ette rikkaaksi?
Menkää Pariisiin heti paikalla ja kysykää kreivi Monte-Cristolta, joka asuu Champs-Elysées n: o 30: ssa, poikaanne, joka teillä on markiisitar Corsinarin kanssa ja joka ryöstettiin teiltä viiden vuoden ikäisenä.
Tämän pojan nimi on Andrea Cavalcanti.
Jotta ette epäilisi kirjeen kirjoittajan hyviä tarkoituksia, on tämän oheen liitetty:
1:o Kahdentuhannen neljänsadan toscanalaisen liiran maksuosoitus, jonka lunastaa Gozzi Firenzessä.
2:o Suosituskirje kreivi Monte-Cristolle, joka antaa teille neljänkymmenenkahdeksantuhannen frangin luoton.
Olkaa kreivin luona toukokuun 26. päivänä, kello seitsemän iltapäivällä.
Apotti Busoni.
– Aivan oikein.
– Kuinka niin, aivan oikein? Mitä sillä tarkoitatte? kysyi majuri.
– Tarkoitan sitä, että minä olen saanut melkein samanlaisen.
– Apotti Busoniltako?
– En, vaan eräältä englantilaiselta, lordi Wilmorelta, joka sanoo itseään merenkulkija Sindbadiksi.
– Ja jonka tunnette yhtä vähän kuin minä apotti Busonin?
– Kyllä minä hänet tunnen. Olen siis pitemmällä kuin te.
– Oletteko nähnyt hänet?
– Olen kerran.
– Missä?
– Sitä en voi teille sanoa. Silloin tietäisitte yhtä paljon kuin minäkin, ja se olisi tarpeetonta.
– Entä mitä teidän kirjeessänne oli?
– Lukekaa.
Olette köyhä ja teillä on kurja tulevaisuus edessänne. Tahdotteko saada nimen, olla vapaa ja tulla rikkaaksi?
Nouskaa vaunuihin, jotka ovat odottamassa Nizzassa Genovan portin luona. Ajakaa Torinon, Chambéryn ja Pont-de-Beauvoisinin kautta. Menkää kreivi Monte-Criston luo Champs-Elysées 30: een toukokuun 26. päivänä ja tiedustelkaa isäänne.
Olette markiisi Bartolomeo Cavalcantin ja markiisitar Oliva Corsinarin poika, niin kuin todistavat ne paperit, jotka isänne markiisi teille antaa ja joiden avulla voitte astua Pariisin hienoston keskuuteen.
Voidaksenne ylläpitää arvoanne saatte vuosittain viisikymmentätuhatta frangia.
Tämän mukaan seuraa viidentuhannen frangin maksuosoitus, jonka lunastaa pankkiiri Ferrea Nizzassa, ja suosituskirje kreivi Monte-Cristolle, joka minun puolestani tulee pitämään huolta teistä.
Merenkulkija Sindbad.
– Hyvin kaunis kirje! sanoi majuri.
– Eikö olekin?
– Oletteko tavannut kreivin?
– Tulen juuri hänen luotaan.
– Ja hän on tunnustanut kirjeen sisällyksen oikeaksi?
– Kaikki.
– Ymmärrättekö tästä mitään?
– En todellakaan.
– Tässä harjoitetaan jonkinmoista petosta.
– Mutta ei suinkaan teitä eikä minua kohtaan?
– Ei suinkaan.
– Mitä se siis meihin kuuluu?
– Ei mitään, eikö niin?
– Mennään siis vain eteenpäin ja ollaan varovaisia.
– Oikein. Saattepahan nähdä, minä olen sopivaa seuraa teille.
– Sitä en ole hetkeäkään epäillyt, rakas isäni.
– Te tuotatte minulle kunniaa, rakas poikani.
Tänä hetkenä katsoi Monte-Cristo sopivimmaksi astua salonkiin.
Kuullessaan hänen askelensa miehet heittäytyivät toistensa syliin.
– No, markiisi, sanoi Monte-Cristo, – kaikesta päättäen on poikanne ollut sellainen kuin olette toivonut.
– Oi, herra kreivi, minä aivan tukehdun ilosta.
– Entä te, nuori mies?
– Oi, herra kreivi, minä aivan menehdyn onnesta.
– Onnellinen isä! Onnellinen poika! sanoi kreivi.
– Yksi ainoa seikka tuottaa minulle surua, sanoi majuri. – Se nimittäin, että minun täytyy niin pian lähteä Pariisista.
– Oh, sanoi Monte-Cristo, – toivottavasti ette kuitenkaan lähde ennen kuin olen esitellyt teidät muutamille ystävilleni.
– Olen valmis noudattamaan herra kreivin määräyksiä, sanoi majuri.
– Mutta nyt, nuori mies, ripittäkää itsenne.
– Kenelle?
– Isällenne tietysti. Kertokaa hänelle jotakin raha-asioistanne.
– Hitto vieköön, sanoi Andrea, – kosketatte arkaa kohtaa.
– Kuuletteko, majuri? sanoi Monte-Cristo. – Tuo rakas lapsi sanoo tarvitsevansa rahaa.
– Mitä minun pitää tehdä?
– Antaa hänelle tietysti.
– Minunko?
– Niin, teidän.
Monte-Cristo astui miesten väliin.
– Tuossa on, sanoi hän Andrealle pistäen hänen käteensä setelipinkan.
– Mitä tämä on?
– Isänne vastaus. Huomautittehan, että tarvitsette rahaa?
– Huomautin kyllä. Mutta…
– Hän pyytää minua antamaan nämä teille hänen puolestaan, ensimmäisiä ostoksianne varten.
– Oh, rakas isä!
– Vaiti, sanoi Monte-Cristo, – huomaattehan, ettei hän tahdo teidän tietävän, että rahat tulevat häneltä.
– Ymmärrän tämän hienotunteisuuden, sanoi Andrea pistäen setelitukun housuntaskuunsa.
– Hyvä on, sanoi Monte-Cristo. – Ja nyt, lähtekää!
– Ja milloin meillä on kunnia tavata jälleen herra kreivi? kysyi Cavalcanti.
– Niin, kysyi Andrea, – milloin meillä on se kunnia?
– Lauantaina, jos niin tahdotte. Talossani Auteuilissa, Fontaine-katu n: o 28, on luonani päivällisillä useita henkilöitä, niiden joukossa herra Danglars, pankkiirinne. Esittelen teidät molemmat hänelle, sillä täytyyhän hänen tutustua teihin maksaakseen teille rahanne.
– Juhlapuvussako? kysyi majuri puoliääneen.
– Juhlapuvussa? Univormussa, kunniaristit rinnassa, polvihousuissa.
– Entä minä? kysyi Andrea.
– Oh, te tulette aivan yksinkertaisessa asussa: mustat housut, kiiltonahkakengät, valkoinen liivi, musta tai sininen hännystakki, pitkä kaulahuivi. Hankkikaa pukunne Bliniltä tai Véroniquelta. Ellette tunne heidän osoitettaan, niin Baptistin ilmoittaa ne teille. Mitä vaatimattomammin esiinnytte, rikkaita kun olette, sitä suuremman vaikutuksen teette. Jos ostatte hevoset, niin menkää Devedeux'n luo. Jos ostatte vaunut, menkää Baptisten luo.
– Mihin aikaan voimme tulla? kysyi nuori mies.
– Puoli seitsemältä.
– Hyvä on, me tulemme, sanoi majuri tarttuen hattuunsa.
Molemmat Cavalcantit kumarsivat kreiville ja poistuivat.
Kreivi lähestyi ikkunaa ja näki heidän menevän pihan poikki käsitysten.
– Siinä on kaksi konnaa! mutisi hän. – Mikä vahinko, että he eivät todellakin ole isä ja poika!
Vaivuttuaan sitten hetkiseksi synkkiin mietteisiin hän sanoi:
– Menkäämme Morrelien luo, sillä inho näyttää vaikuttavan minuun vieläkin voimakkaammin kuin viha.
57. Aitaus
Meidän täytyy nyt viedä lukijamme takaisin aitaukseen herra Villefort'in talon luo. Kastanjapuiden suojaaman ristikkoportin takana tapaamme vanhoja tuttuja. Tällä kertaa Maximilien saapui ensimmäisenä. Hän tirkisti laudoituksen raosta nähdäkseen varjon liikkuvan puiden suojassa ja kuullakseen silkkikengän narskuvan hiekkakäytävällä.
Odotettu ääni kuului viimein, mutta yhden varjon sijasta lähestyikin kaksi. Valentinen viipyminen oli johtunut siitä, että rouva Danglars ja Eugénie olivat tulleet vieraisille ja olivat viipyneet yli sen ajan, jolloin Valentinen piti saapua. Valentine pyysi Eugénieta tulemaan kanssaan kävelemään voidakseen siten näyttää Maximilienille, ettei itse ollut syypää viipymiseensä.
Nuori mies tajusi tämän anteeksipyynnön ja tunsi mielensä kepeämmäksi. Vaikka ei saapunutkaan äänenkantaman päähän, osasi Valentine kuitenkin sovittaa kävelynsä niin, että Maximilien näki hänen kävelevän edestakaisin, ja portin ohi kulkiessaan tyttö toverinsa huomaamatta loi aina nuoreen mieheen päin katseen, joka näytti sanovan:
"Odottakaa kärsivällisesti, näettehän, että minä olen syytön viipymiseen." Ja Maximilien odotti kärsivällisesti ihaillen tyttöjen erilaista ulkomuotoa: toinen oli vaalea, haaveksivasilmäinen ja notkea kuin paju, toinen tumma, ylväskatseinen ja suora kuin poppeli. Selväähän on, että vertailussa etusija, ainakin Maximilienin mielestä, tuli Valentinelle.
Puoli tuntia käveltyään tytöt poistuivat, ja Maximilien ymmärsi, että rouva Danglars'in vierailuaika oli loppunut.
Vähän sen jälkeen Valentine palasikin yksinään. Peläten jonkun vakoilevan hän asteli hitaasti eikä tullut suoraan portille, vaan istahti eräälle penkille tarkastettuaan sitä ennen aivan kuin ohimennen jokaista pensaikkoa ja tutkittaan jokaisen käytävän.
Sitten hän livahti portille.
– Päivää, Valentine, sanoi ääni.
– Päivää, Maximilien. Te saitte odottaa, mutta näittehän, että syy ei ollut minun?
– Näin, minä tunsin neiti Danglars'in. En luullut teitä niin hyväksi ystäväksi hänen kanssaan.
– Kuka teille on sanonut, että olemme hyviä ystäviä, Maximilien?
– Ei kukaan. Mutta näin teidän kävelevän käsitysten ja puhelevan. 01isi luullut kahden koulutoverin uskovan toisilleen salaisuuksiaan.
– Me kerroimme todellakin salaisuuksia toisillemme, sanoi Valentine.
– Hän myönsi, kuinka vastenmielisesti hän menee naimisiin herra Morcerfin kanssa ja minä tunnustin, että pidän avioliittoa Franz d'Epinayn kanssa suorastaan onnettomuutena.
– Rakas Valentine!
– Siinä syy, ystäväni, miksi näitte Eugénien ja minun seurustelevan niin hyvinä ystävinä. Puhuessani miehestä, jota en rakasta, ajattelinkin häntä, jota rakastan.
– Kuinka hyvä te olette kaikessa, Valentine, ja teillä on sitä mitä neiti Danglars'illa ei koskaan tule olemaan, ihmeellistä suloutta, joka naisessa on samaa kuin kukassa tuoksu, hedelmässä maku, sillä eihän se riitä, että kukka ja hedelmä ovat vain kauniita.
– Rakkautenne saa teidät näkemään kaiken siinä valossa, Maximilien.
– Se ei ole siihen syynä, Valentine, sen vannon. Äsken katselin teitä molempia, ja kautta kunniani, vaikka tunnustankin neiti Danglars'in kauniiksi, en voi käsittää, kuinka mies voisi häneen rakastua.
– Se käsitys on epäilemättä aivan väärä. Kun te miehet arvostelette meitä tyttöparkoja, niin emme voi odottaa erikoista sääliä.
– Sen vuoksi, että te naiset keskenänne arvostelette toisianne aivan säälimättömästi!
– Koska arvosteluumme melkein aina sekaantuu intohimoa. Mutta palatkaamme tuohon kysymykseenne.
– Rakastaako neiti Danglars jotakuta toista, koska hän ei tahdo mennä naimisiin herra Morcerfin kanssa?
– Maximilien, johan sanoin, etten ole neiti Eugénien ystävä.
– Tytöt tunnustavat yhtä ja toista toisilleen, vaikkeivät olekaan ystäviä. Myöntäkää suoraan, että kysyitte häneltä sitä. Näin teidän hymyilevän.
– Jos sen näitte, Maximilien, niin tästä lautaseinästä ei ole mitään haittaa.
– No, mitä hän siis kertoi teille?
– Hän sanoi, ettei rakasta ketään, vastasi Valentine, – että avioliitto häntä kauhistutti ja että hän mieluummin viettäisi vapaata, riippumatonta elämää. Hän melkein toivoi, että hänen isänsä menettäisi omaisuutensa, niin hänkin voisi ruveta taiteilijaksi, niin kuin neiti Louise d'Armilly.
– Enkö sitä arvannut!
– No, entä sitten, mitä se todistaa? kysyi Valentine.
– Ei mitään, vastasi Maximilien hymyillen. – Mutta palatkaamme meihin.
– Niin, se on totta, sillä meillä on aikaa tuskin kymmentä minuuttia.
– Hyvä Jumala, huudahti Maximilien säikähtyneenä.
– Niin, Maximilien, olette oikeassa, sanoi Valentine alakuloisesti, – ja minä olen huono ystävänne. Millaiseksi teenkään elämänne, teidän, joka olette luotu olemaan onnellinen. Soimaan ankarasti itseäni, siitä voitte olla varma.
– Miksi olette huolissanne! Minä olen onnellinen, jos tämän odottamisen palkaksi saan sen, että näen teidät viiden minuutin ajan ja kuulen pari sanaa huuliltanne. Ja sitä paitsi minulla on luja ja ikuinen vakaumus, että Jumala ei ole voinut luoda kahta näin toisilleen sopivaa luonnetta ja näin ihmeellisellä tavalla heitä yhdistää vain erottaakseen heidät heti.
– Kiitän teitä siitä, että toivotte meidän molempien puolesta, Maximilien, sillä se tekee minut jo puolittain onnelliseksi.
– Mitä siis nyt taas on tapahtunut, koska lähdette niin pian luotani?
– En tiedä. Rouva Villefort on pyytänyt minua luokseen vähän ajan päästä ilmoittaakseen minulle uutisen, joka koskee omaisuuttani. Ottakoot rahani, olenhan aivan liian rikas, kunhan vain jättävät minut rauhaan. Rakastaisittehan te silloinkin minua yhtä paljon kuin tähänkin asti, Maximilien?
– Minä rakastaisin teitä aina. Vähät minä välitän rikkaudesta tai köyhyydestä, kun Valentine vain on rinnallani ja kun tiedän, ettei kukaan tahdo häntä minulta riistää. Mutta ettekö luule, että tämä uutinen on jossakin yhteydessä aiotun avioliittonne kanssa?
– Sitä en usko.
– Kuulkaahan kuitenkin minua, Valentine, älkääkä kauhistuko, sillä niin kauan kuin elän, en ota ketään toista omakseni.
– Luuletteko rauhoittavanne minua noilla sanoilla?
– Anteeksi, olette oikeassa, olen liian karkeasanainen. Aioin siis kertoa, että tapasin tässä eräänä päivänä herra Morcerfin.
– Entä sitten?
– No niin, hän on saanut kirjeen Franzilta, jossa tämä ilmoittaa kohdakkoin palaavansa.
Valentine kalpeni ja nojasi kädellään ristikkoon.
– Hyvä Jumala, jos se on totta! Mutta ei, rouva Villefort ei ilmoittaisi minulle sitä asiaa.
– Miksi ei?
– Siksi, että … en tiedä mitään varmaa … mutta minusta tuntuu, että vaikka rouva Villefort ei aivan suoraan tätä avioliittoa vastustakaan, niin ei hän sitä kuitenkaan katsele suopein silmin.
– Mutta, Valentine, kaikesta päättäen täytyy minun alkaa ihailla rouva Villefort'ia.
– Älkää pitäkö sillä kiirettä, sanoi Valentine surullisesti hymyillen.
– Mutta tehdäkseen tämän avioliiton tyhjäksi hän kenties voisi kallistaa korvansa toiselle avioliitolle.
– Älkää uskoko, Maximilien. Rouva Villefort ei ole minun sulhasiani vaan avioliittoa vastaan.
– Mitä? Avioliittoanne vastaan? Jos hän niin kovasti halveksii avioliittoa niin miksi hän itse on mennyt naimisiin?
– Ette ymmärrä minua, Maximilien. Kun vuosi sitten ilmoitin aikovani vetäytyä luostariin, hän suostui siihen ilomielin, vaikkakin hän piti velvollisuutenaan vastustaa sitä muodon vuoksi. Isänikin olisi hänen kehotuksestaan suostunut siihen, siitä olen varma. Vain isoisäni pidätti minua. Ette voi kuvitellakaan, millainen ilme on tuon vanhuksen silmissä, joka ei rakasta maailmassa ketään muuta kuin minua, ja – taivas antakoon anteeksi väitteeni – jota ei maailmassa rakasta kukaan muu kuin minä. Jospa tietäisitte, kuinka hän katsoi minuun kuullessaan päätökseni, millainen syvä moite oli hänen katseessaan ja mikä suuri epätoivo hänen kyynelissään, jotka virtasivat pitkin hänen liikkumattomia poskiaan, vaikk'ei valitusta tai huokausta kuulunut hänen huuliltaan. Oi Maximilien, silloin tunsin aivan kuin omantunnonvaivoja, heittäydyin polvilleni hänen eteensä ja sanoin: "Anteeksi, anteeksi isoisä, tehkööt minulle mitä tahansa, minä en lähde teidän luotanne!" Silloin hän loi katseensa taivasta kohden!.. Maximilien, minä voin joutua kärsimään paljon, mutta tuon vanhuksen katse antoi jo edeltäpäin minulle korvauksen kaikista kärsimyksistäni.
– Rakas Valentine! Te olette enkeli, enkä ymmärrä, kuinka olen voinut ansaita sen, että olette minulle ilmestynyt. Sillä eihän se ole voinut tapahtua palkaksi siitä, että surmasin taistelussa beduiineja, ellei Jumala pidä heitä epäuskoisina. Mutta, Valentine, mitä hyötyä voi rouva Villefort'illa olla siitä, ettette mene naimisiin?
– Ettekö kuullut, että sanoin olevani rikas, liian rikas? Äidiltäni olen saanut melkein viidenkymmenentuhannen frangin vuotuiset korot. Äidinisäni ja äidinäitini, markiisi ja markiisitar Saint-Méran, jättävät minulle melkein yhtä suuren perinnön. Kaikesta päättäen aikoo herra Noirtier tehdä minut ainoaksi perillisekseen. Tästä on seurauksena, että veljeni Edouard, joka äidiltään ei saa periä mitään, on minun rinnallani köyhä. Rouva Villefort rakastaa tätä lasta aivan jumaloimiseen asti, ja jos olisin mennyt luostariin, olisi isäni perinyt minut, markiisittaren ja markiisin sekä herra Noirtier'n, ja koko tämä rikkaus olisi lopulta joutunut hänen pojalleen.
– Kuinka kummallista onkaan tuollainen ahneus niin kauniissa ja nuoressa naisessa!
– Muistakaa, että hän ei tavoittele rikkautta itselleen, Maximilien, vaan pojalleen, ja se, mistä häntä moititte, onkin äidinrakkauden kannalta katsottuna melkein hyve.
– Mutta, Valentine, jos te luovuttaisitte osan omaisuudestanne hänen pojalleen.
– Mutta miten voin ehdottaa sellaista naiselle, joka taukoamatta puhuu epäitsekkyydestä? sanoi Valentine.
– Valentine, rakkauteni on aina ollut minulle pyhä, ja niin kuin kaiken pyhän, olen sen verhonnut kunnioitukseeni ja sulkenut sydämeeni. En ole puhunut siitä ainoallekaan ihmiselle koko maailmassa, en edes sisarelleni. Valentine, ettekö salli, että puhun siitä eräälle ystävälleni.
Valentine vavahti.
– Ystävällekö? sanoi hän. – Hyvä Jumala, Maximilien, aivan vapisen kuullessani teidän puhuvan tuolla tavoin. Ystävälle? Kuka tuo ystävä on?
– Kuulkaahan, Valentine. Ettekö koskaan ole tuntenut ketään kohtaan vastustamatonta mieltymystä? Vaikka näettekin tuon ihmisen vasta ensi kerran, uskotte tunteneenne hänet jo kauan ja kysytte itseltänne, milloin ja missä olette hänet nähnyt, ja kun ette muista aikaa ettekä paikkaa, uskotte lopulta, että tuo kohtaaminen on tapahtunut toisessa maailmassa tätä ennen, ja että mieltymyksenne on vain muistona siitä?
– Olen kyllä.
– No niin, juuri sellaiselta minusta tuntui, kun näin tuon omituisen miehen ensi kerran.
– Omituisen miehen?
– Niin.
– Jonka siis olette tuntenut jo kauan?
– Kahdeksan tai kymmenen päivää enintään.
– Ja te sanotte ystäväksenne miestä, jonka olette tuntenut vasta kahdeksan päivää? Maximilien, luulin, että olisitte antanut ystävyyden kauniille sanalle suuremman arvon.
– Tavallaan olette oikeassa, Valentine, mutta sanokaa mitä tahansa, en voi kieltää, että tunnen vaistomaista mieltymystä häntä kohtaan. Minusta tuntuu aivan siltä, kuin tuo mies liittyisi kaikkeen siihen hyvään, mitä minulle saattaa elämässä tapahtua. On kuin hänen syvä katseensa jo edeltäpäin tietäisi kaiken ja johtaisi kaikkea.
– Hänellä on siis jumalainen aavistuksen lahja? sanoi Valentine hymyillen.
– Niin, vastasi Maximilien, – monesti luulen, että hän aavistaa kaiken … varsinkin hyvän.
– Tehkää minut tutuksi tuon miehen kanssa, sanoi Valentine surullisesti, – että saisin tietää, saanko niin suurta rakkautta osakseni, että se korvaa kaiken mitä olen kärsinyt.
– Ystävä parka! Mutta tehän tunnette hänet.
– Minäkö?
– Niin. Hän on se mies, joka pelasti äitipuolenne ja veljenne hengen.
– Kreivi Monte-Cristoko?
– Juuri hän.
– Oh, sanoi Valentine, – hän ei koskaan voi olla minun ystäväni, sillä hän on liian hyvä ystävä äitipuoleni kanssa.
– Kreivikö äitipuolenne ystävä, Valentine? Vaistoni ei ole niin suuressa määrässä voinut erehtyä. Olette varmasti väärässä.
– Jospa tietäisitte kaikki, Maximilien. Nyt ei enää Edouard hallitsekaan talossamme, vaan kreivi. Äitini etsii hänen seuraansa ja pitää häntä kaiken inhimillisen tietämisen huippuna, isäni ihailee häntä ja sanoo, ettei hän ole koskaan kuullut kenenkään esittävän niin loistavasti mitä ylevimpiä ajatuksia, Edouard jumaloi häntä, ja vaikka pelkääkin kreivin suuria mustia silmiä, juoksee kuitenkin aina häntä vastaan ja ojentaa hänelle kätensä, johon saa ihmeellisiä leikkikaluja. Kreivi Monte-Cristo ei käy täällä rouva Villefort'in luona, kreivi Monte-Cristo on täällä kotonaan.
– No, jos asian laita on niin kuin sanotte, Valentine, niin saatte piankin tuntea seurauksen hänen täälläolostaan. Hän tapaa Albert de Morcerfin Italiassa ja vapauttaa hänet rosvojen käsistä; hän huomaa rouva Danglars'in ja antaa hänelle ruhtinaallisen lahjan; äitipuolenne ja hänen poikansa ajavat hänen porttinsa ohitse, ja hänen nubialainen orjansa pelastaa heidät. Tuo mies on varmaankin saanut erikoisen kyvyn vaikuttaa tapahtumiin. Kun hän hymyilee minulle, on hänen hymynsä niin lempeä, että unohdan, kuinka toiset sanovat sitä katkeraksi. Sanokaa minulle, onko hän koskaan hymyillyt teille sillä tavoin? Jos hän on, olette tuntenut itsenne onnelliseksi.
– Minulleko? vastasi tyttö. – Hän ei minuun katsokaan, ja jos kuljen hänen ohitseen, niin hän kääntää katseensa muualle. Hän ei ole jalomielinen eikä teräväkatseinen. Muuten hän olisi huomannut, kuinka alakuloinen ja yksinäinen olen muiden joukossa, ja hän olisi käyttänyt vaikutusvaltaansa minun hyväkseni. Jos hän esiintyisi aurinkona, niin hän olisi säteillään lämmittänyt minua. Mistä tiedätte, että hän pitää teistä? Miehet katsovat hymyillen sotilaaseen, joka on kuusi jalkaa pitkä, jolla on viikset ja iso miekka, mutta he uskovat arkailematta voivansa polkea jalkainsa alle itkevän tytön.
– Valentine, te erehdytte, sen vannon.
– Jos asian laita olisi toisin, Maximilien, jos hän vain valtioviisaasti – syystä tai toisesta – pyrkisi perheemme suosioon, olisi hän edes kerran kunnioittanut minua tuolla hymyllä, josta niin paljon puhutte. Mutta ei, hän näkee, että olen onneton, hän tietää, etten mitenkään voi häntä hyödyttää, eikä hän minua edes huomaakaan. Kukapa tietää, eikö hän miellyttääkseen isääni, rouva Villefort'ia ja veljeäni ala vielä vainota minua? Antakaa anteeksi, sanoi nuori tyttö nähdessään, minkä vaikutuksen hänen puheensa teki Maximilieniin, minä olen ilkeä ja olen nyt sanonut tuosta miehestä sellaistakin, jota en tietänyt edes olevan mielessänikään. En kiellä, että hän kykenee vaikuttamaan ihmisiin ja minuunkin, mutta jos hän käyttää kykyään minuun, niin näettehän, että se vain vahingoittaa hyviä ajatuksiani.
– Älkäämme siis enää puhuko tästä, Valentine, huokasi Morrel. – En kerro hänelle mitään.
– Ystäväni, sanoi Valentine, – huomaan pahoittaneeni mielenne. Miksi en voi puristaa kättänne pyytääkseni teiltä anteeksi! En toivo mitään sen hartaammin, kuin että voisitte muuttaa ajatukseni. Sanokaa, mitä hyvää Monte-Cristo on tehnyt teille.
– Tunnustan suoraan, että joudun pahaan pulaan, Valentine, kun kysytte minulta, mitä hyvää kreivi on tehnyt. Ei mitään erityisen huomattavaa, sen tiedän kyllä. Mutta niin kuin jo äsken sanoin, on tunteeni häntä kohtaan puhtaasti vaistomainen, eikä sillä ole mitään tekemistä järjen kanssa. Onko aurinko tehnyt minulle jotakin erikoista? Ei, se lämmittää minua ja sen valossa näen teidät, siinä kaikki. Onko kukan tuoksu tehnyt minulle jotakin erikoista? Ei, sen tuoksu virkistää suloisesti aistimiani. Ystävyyteni tuota miestä kohtaan on yhtä salaperäinen kuin hänen ystävyytensä minua kohtaan. Salainen ääni ilmoittaa minulle, että tässä äkillisessä ja molemminpuoleisessa ystävyydessä ei ole mitään satunnaista. Hänen kaikki pienimmätkin tekonsa ovat jossakin salaisessa yhteydessä minun tekojeni ja ajatusteni kanssa. Te nauratte taaskin minulle, Valentine, mutta siitä asti, kun tutustuin tuohon mieheen, on minussa herännyt se mieletön ajatus, että hän on kaiken sen hyvän aiheuttaja, mikä minulle tapahtuu. Olenhan kuitenkin elänyt kolmekymmentä vuotta tarvitsematta tuollaista suojelijaa, eikö niin? Olkoon kuinka tahansa, kerron teille erään esimerkin: hän on kutsunut minut luokseen päivälliselle ensi lauantaina, sillä onhan se luonnollista, kun kerran olemme hyvissä väleissä, eikö niin? Mitä olen myöhemmin saanut tietää? Isänne on kutsuttu noille päivällisille, ja äitinne tulee sinne. Tapaan heidät siellä, ja kukapa tietää, mitä hyvää tulevaisuudessa koituu tästä tapaamisesta? Väitän itselleni, että kreivi, joka aavistaa kaikki, on tahtonut tehdä minut tutuksi herra ja rouva Villefort'in kanssa, ja monesti koetan tutkia hänen katseistaan, aavistaako hän minun rakastavan teitä.
– Hyvä ystävä, sanoi Valentine, – jos aina puhuisitte noin, pitäisin teitä näkyjennäkijänä ja epäilisin todellakin tervettä järkeänne. Ajatelkaahan tarkemmin. Isäni, joka ei käy seurapiireissä, on monta monituista kertaa vastannut rouva Villefort'ille kieltävästi, kun on ollut kysymys näistä kutsuista, mutta rouva Villefort tahtoo kaikin mokomin nähdä tuon upporikkaan miehen hänen omassa asunnossaan ja on sen vuoksi viimein suurella vaivalla saanut isäni suostumaan. Ei, ei, uskokaa minua, lukuun ottamatta teitä, Maximilien, en voi turvautua kehenkään muuhun kuin isoisääni, joka on puolikuollut, ja äitiini, joka on vainaja.
– Tunnen kyllä sielussani, että järki on teidän puolellanne, Valentine, mutta suloinen äänenne, joka aina ennen on voinut saada minut vakuuttuneeksi, ei tänään vaikuta minuun.
– Ei teidänkään minuun, sanoi Valentine, – ja myönnän suoraan, että ellei teillä ole minulle mitään muuta esimerkkiä kerrottavana…
– On kyllä yksi, sanoi Maximilien arkaillen, – mutta minun täytyy myöntää, että se on äskeistä vielä järjettömämpi.
– Sitä pahempi, hymyili Valentine.
– Ja yhtä kaikki, jatkoi Morrel, – se riittää vakuuttamaan minut, joka olen täydellisesti vaisto- ja tunneihminen. Kymmenenä sotapalvelusvuotena olen usein saanut kiittää pelastuksestani noita äkillisiä ajatuksen leimahduksia, jotka käskevät meitä astumaan askelen eteenpäin tai taaksepäin, niin että meihin suunnattu kuula lentää ohitse.
– Rakas Maximilien, miksi ette tunnusta, että se on ollut minun rukousteni ansiota? Kun olette täältä loitolla, en enää rukoile Jumalaa ja äitiäni omasta vaan teidän puolestanne.
– Niin, siitä asti, kun olette tuntenut minut, sanoi Morrel hymyillen, – mutta mitä sanotte siitä ajasta, jolloin ette minua tuntenut?
– Koska ette tahdo minua kiittää mistään, senkin ilkeä ihminen, niin kertokaa tuosta esimerkistä, jonka itsekin tunnustatte järjettömäksi.
– No niin, katsokaa portin raosta, niin näette tuolla puuhun sidotun hevosen, jolla olen ratsastanut tänne.
– Voi kuinka kaunis hevonen! huudahti Valentine. – Miksi ette tuonut sitä tänne portin luo? Olisin puhunut sille, ja se olisi ymmärtänyt minua.
– Se on todellakin kallisarvoinen hevonen, sanoi Morrel. – No niin, tiedättehän, että varani ovat rajoitetut enkä sen vuoksi yleensä tee ajattelemattomia kauppoja. Näin erään hevoskauppiaan luona tämän suurenmoisen Medeian ja sain kuulla, että se maksoi neljätuhattaviisisataa frangia. Ymmärrättehän, että sain luopua sitä ihailemasta ja läksin pois raskain mielin, sillä ratsu oli katsonut minuun hellästi, oli hyväillyt minua päällään ja iloisesti juossut noustuani sen satulaan. Samana iltana oli luonani muutamia ystäviä, Château-Renaud, Debray sekä viisi, kuusi muuta tyhjäntoimittajaa, joita ette tunne edes nimeltä. Alettiin pelata korttia. En pelaa koskaan, sillä en ole kylliksi rikas voidakseni menettää enkä kylliksi köyhä toivoakseni voittoa. Mutta olin omassa kodissani, ymmärrättehän, ja minun täytyi lähettää noutamaan kortit. Juuri kun istuimme pelipöytään, tuli kreivi Monte-Cristo. Hän istui pöydän ääreen, pelattiin, ja minä voitin; rohkenen tuskin teille mainita, että voitin viisituhatta frangia. Erosimme puoliyön aikaan. En voinut hillitä itseäni, otin vaunut ja ajoin hevoskauppiaan luo. Soitin kelloa kiihkeänä ja levottomana. Portinvartija luuli minua varmaankin hulluksi. Ryntäsin pihaan, juoksin talliin, katsoin pilttuuseen. Mikä onni! Medeia söi kaurojaan. Otan satulan, panen sen ratsun selkään, panen sen päähän suitset, Medeia mukautuu vastustelematta kaikkeen. Pantuani neljätuhattaviisisataa frangia hämmästyneen kauppiaan eteen pöydälle palasin, tai oikeammin sanoen vietin yöni ratsastamalla pitkin Champs-Elysées'ta. No niin, näin valoa kreivin ikkunasta ja olin huomaavinani hänen varjonsa liikkuvan verhon takana. Nyt olen valmis vannomaan, että kreivi tiesi minun haluavan hevosta ja hävisi tahallaan, että minä voisin voittaa.
– Rakas Maximilien, sanoi Valentine, – olette todellakin aivan liian suuri haaveksija … te ette kauaakaan rakasta minua… Noin runoileva mies ei voi tyytyä niin yksitoikkoiseen rakkauteen kuin meidän on… Mutta, hyvä Jumala, kuulkaa, joku huutaa minua … kuuletteko?
– Valentine, sanoi Maximilien, – pistäkää sormenne portin raosta, että voin sitä suudella.
– Maximilien, olemmehan luvanneet noudattaa toistemme toivomuksia.
– Niin kuin siis tahdotte, Valentine.
– Olisitteko onnellinen, jos täyttäisin toivomuksenne?
– Olisin!
Valentine nousi penkille eikä ojentanut hänelle sormeaan, vaan koko kätensä portin ylitse.