54. Kurssinoteerauksia
Muutamia päiviä tämän kohtauksen jälkeen tuli Albert de Morcerf tapaamaan kreivi Monte-Cristoa tämän asuntoon Champs-Elysées'n varrelle. Talo oli jo muuttunut aivan palatsin kaltaiseksi, sillä suunnattoman suuren rikkautensa avulla kreivi saattoi järjestää erikoisen loistaviksi nekin asunnot, joissa viipyi vain lyhyen ajan.
Albertia seurasi Lucien Debray. Hän lausui muutamia kohteliaisuuksia. Ne eivät millään tavoin olleet jokapäiväisiä, mutta kreivi arvasi heti, mistä ne olivat saaneet alkunsa.
Hän aavisti, että Lucien tuli häntä katsomaan osaksi uteliaisuudesta, osaksi paronittaren lähettämänä. Koska rouva Danglars ei omin silmin voinut katsella asuntoa, jonka haltija oli lahjoittanut hänelle kolmenkymmenentuhannen frangin arvoiset hevoset ja kävi oopperassa jalokiviä säihkyvän orjattaren kanssa, oli hän lähettänyt miehen ottamaan puolestaan asioista selkoa.
Mutta kreivi ei näyttänyt millään tavoin epäilevän, että Lucienin tulo ja paronittaren uteliaisuus olisivat olleet yhteydessä keskenään.
– Te seurustelette joka päivä paroni Danglars'in perheessä? kysyi hän Albert de Morcerfilta.
– Seurustelen, herra kreivi. Olenhan maininnut teille syynkin siihen.
– Asia pysyy siis yhä vireillä?
– Entistä varmemmin, sanoi Lucien. – Se on päätetty asia.
Ja otettuaan tällä lauseella osaa keskusteluun, Lucien varmaankin arveli, että hänen täytyi pysyä siitä loitolla, ja hän nosti lornjettinsa silmilleen, puri keppinsä kultanuppia ja alkoi kävellä huoneessa tarkastaen tauluja ja aseita.
– Vai niin, sanoi Monte-Cristo. – Mutta puheistanne päättäen en olisi luullut sen kehittyvän niin nopeasti.
– Minkä sille voi. Asiat kehittyvät tahtomattammekin. Ellette itse niistä välitäkään, niin ne välittävät teistä, ja pian toteatte hämmästyneenä, kuinka pitkälle ne ovat kehittyneet. Isäni ja herra Danglars ovat yhdessä palvelleet Espanjassa, isäni armeijassa ja herra Danglars muonanhankkijana. Siellä isäni, joka vallankumouksen aikana oli köyhtynyt, ja herra Danglars, joka ei aikaisemmin ollut ollutkaan rikas, laskivat onnensa perustan, isäni poliittisen ja sotilaallisen o onnensa, herra Danglars poliittisen ja rahallisen.
– Muistelen herra Danglars'in puhuneen siitä käydessäni hänen luonaan, sanoi Monte-Cristo. – Ja, jatkoi hän luoden katseen Lucieniin, joka selaili erästä albumia, – neiti Eugénie on hyvin kaunis. Muistaakseni oli hänen nimensä Eugénie?
– Hyvin kaunis, tai pikemmin sanoen hyvin komea, vastasi Albert, – sillä en osaa sitä arvostella. En ole hänen arvoisensa.
– Aivanhan puhutte hänestä kuin jo olisitte hänen miehensä!
– Oh, sanoi Albert katsahtaen ympärilleen nähdäkseen hänkin vuorostaan, mitä Lucien teki.
– Kuulkaahan, sanoi Monte-Cristo hiljaa, – ette ole mielestäni laisinkaan ihastunut tuohon avioliittoon.
– Neiti Danglars on liian rikas, sanoi Morcerf, – se minua kauhistuttaa.
– Mitä vielä, sanoi Monte-Cristo, – tuo ei ole mikään pätevä syy.
Olettehan itsekin rikas.
– Isälläni on noin viidenkymmenentuhannen livren korot vuosittain, ja hän antaa niistä kai minulle naimisiin mennessäni kymmenen- tai kaksitoistatuhatta.
– Sehän on jokseenkin vaatimaton summa, sanoi Monte-Cristo, – varsinkin Pariisissa. Mutta eihän kaikki riipu varallisuudesta; hyvä nimi ja yhteiskunnallinen asemakin merkitsevät paljon. Nimenne on kuuluisa, asemanne verraton, sitä paitsi kreivi Morcerf on sotilas, ja ihmiset pitävät siitä, että Bayardien rikkaus liittyy Duguesclinien köyhyyteen. Vaatimattomuus on kaunein päivänpaiste, missä miekka voi välkkyä. Minun mielestäni tämä liitto on erinomaisen sopiva: neiti Danglars tekee teidät rikkaaksi, ja te aateloitte hänet!
Albert pudisti päätään ja vaipui mietteisiinsä.
– Eräs toinenkin seikka on esteenä.
– Tunnustan suoraan, sanoi Monte-Cristo, – etten voi käsittää, mistä johtuu vastenmielisyytenne rikasta ja kaunista tyttöä kohtaan.
– Tätä vastenmielisyyttä, sanoi Albert, – jos sitä nyt on, ei ole yksinomaan minun tahollani.
– Millä taholla sitten? Olettehan sanonut, että isänne toivoi tätä avioliittoa.
– Mutta äiti ei, ja äidilläni on tarkka ja varma silmä. En tiedä, mikä vastenmielisyys hänellä on Danglars'eja kohtaan.
– Oh, sanoi kreivi hieman väkinäisen tyynesti, – kyllähän sen ymmärtää. Kreivitär Morcerf on itse ylhäisyys, ja hänen on vaikea tarttua karkeaan, paksuun, moukkamaiseen käteen. Siinä syy.
– En tiedä, onko se syynä, sanoi Albert. – Tiedän vain, että jos tämä avioliitto toteutuu, niin hän tulee onnettomaksi. Jo kuusi viikkoa sitten piti meidän kokoontua keskustelemaan raha-asioista, mutta minua vaivasi niin kova päänkivistys…
– Oikeako? sanoi kreivi hymyillen.
– Aivan oikea, se johtui varmaankin pelosta … niin että kokous lykättiin kahdella kuukaudella. Eihän asialla ole mitään kiirettä, en ole vielä kahtakymmentäyhtä täyttänyt, ja Eugénie on vasta kahdeksantoista. Mutta kahden viikon päästä nuo kaksi kuukautta ovat kuluneet umpeen. Silloin on tartuttava asioihin. Ette voi kuvitellakaan, rakas kreivi, kuinka pahassa pulassa olen… Kuinka onnellinen olettekaan, kun olette vapaa!
– Olkaa tekin vapaa. Mikä teitä siinä estää? täytyy minun kysyä.
– Ellen mene naimisiin neiti Danglars'in kanssa, tuotan isälleni tavattoman suuren pettymyksen.
– Menkää siis hänen kanssaan naimisiin, sanoi kreivi kohauttaen omituisesti olkapäitään.
– Niinpä niin, sanoi Morcerf. – Mutta äidilleni se ei ole pettymys, ja jos menen naimisiin, niin tuotan hänelle surua.
– Olkaa siis menemättä naimisiin, sanoi kreivi.
– Saammepahan nähdä, teen kaiken voitavani. Annattehan minulle hyviä neuvoja? Ja jos mahdollista, niin pelastattehan minut tästä pulasta. Mieluummin joudun riitaan kreivin kanssa kuin tuotan rakkaalle äidilleni surua.
Monte-Cristo kääntyi poispäin. Hän näytti heltyneeltä.
– No, sanoi hän Debraylle, joka istui salongin toisessa päässä isossa nojatuolissa, oikeassa kädessään kynä ja vasemmassa piirustusvihko, – mitä te teette? Kopioitteko Poussinin luonnoksia?
– Minäkö? vastasi Debray rauhallisesti. – En suinkaan! Rakastan maalaustaidetta siksi paljon, etten kopioi. Enkä ylipäänsä piirrä nyt mitään. Kirjoitan numeroita.
– Numeroita?
– Niin, teen laskelmiani. Tämä tavallaan koskee teitäkin. Lasken, mitä Danglars voitti Haitin arvopaperien nousussa. Ne nousivat kolmessa päivässä kahdestasadastakuudesta neljäänsataanyhdeksään. Tuo viisas pankkiiri osti niitä suuren joukon kahdestasadastakuudesta. Hän on siis voittanut noin kolmesataatuhatta frangia.
– Se ei ole hänen paras voittonsa, sanoi Morcerf. – Eikö hän tänä vuonna voittanut Espanjan arvopapereilla miljoonan?
– Kuulkaahan, ystäväni, sanoi Lucien, – kreivi Monte-Cristo voi sanoa teille aivan samoin kuin italialaiset:
Danaro e santità
Metà della metà.10
Onhan siinäkin jo kylliksi. Minä kohautan aina olkapäitäni kuullessani moisista voitoista.
– Mutta puhuittehan Haitista? sanoi Monte-Cristo.
– Niin, Haitista, se on eri asia. Haiti on Ranskan pörssin écarté-peliä. Mies voi pitää bouillottesta, rakastaa whistiä, olla innostunut bostoniin, ja yhtä kaikki kyllästyä niihin, mutta palaa aina takaisin écarté-peliin, sillä se on jännittävin. Herra Danglars myi siis eilen neljästäsadastayhdeksästä arvopaperit ja korjasi omaan taskuunsa kolmesataatuhatta frangia. Jos hän olisi odottanut tähän päivään asti, kun arvopaperit laskivat kahteensataanviiteen, niin hän voittamiensa kolmensadantuhannen frangin sijasta olisikin menettänyt kaksikymmentäviisituhatta.
– Ja miksi nuo arvopaperit laskivat neljästäsadastayhdeksästä kahteensataanviiteen? kysyi Monte-Cristo. – Antakaa anteeksi kysymykseni, mutta minä en tunne laisinkaan pörssisalaisuuksia.
– Siksi, vastasi Albert nauraen, – että sieltä kuuluu joka päivä ristiriitaisia uutisia.
– Hitto vieköön, sanoi Monte-Cristo, – herra Danglars panee päivässä uhkapeliin kolmesataatuhatta frangia! Hän mahtaa olla tavattoman rikas?
– Hän ei pelaa pörssissä, sanoi Lucien, – vaan rouva Danglars. Hän on niissä asioissa hyvin uhkarohkea.
– Mutta kun te olette järkevä, Lucien, ja tiedätte miten epäluotettavia uutiset ovat, sillä tehän ne ensimmäisinä kuulette, niin voisittehan estää häntä tekemästä tuollaisia uhkarohkeita yrityksiä, sanoi Morcerf hymyillen.
– Kuinka minä voisin, kun hänen miehensäkään ei siinä onnistu? sanoi Lucien. – Tunnettehan paronittaren. Ei kukaan voi häneen vaikuttaa, ja hän tekee aivan niin kuin itse tahtoo.
– Jos minä olisin teidän sijassanne! huudahti Albert.
– Niin mitä tekisitte?
– Parantaisin hänet. Tekisin sillä tavoin palveluksen hänen tulevalle vävylleen.
– Kuinka niin?
– Sehän on hyvin helppoa. Antaisin hänelle pienen läksytyksen.
– Läksytyksenkö?
– Niin. Kun te olette ministerin sihteeri, niin tiedätte uutiset aivan tarkoin. Ette puhu mitään pörssimiehille. Antakaa hänen pari kertaa menettää satatuhatta frangia, niin kyllä hän parantuu.
– Minä en ymmärrä, sopersi Lucien.
– Onhan tämä aivan päivänselvää, vastasi nuori mies teeskentelemättömän suoraan. – Ilmoittakaa hänelle jonakin päivänä aivan odottamaton lennätinuutinen, jonka vain te tiedätte. Että Henrik IV oli esimerkiksi eilen Gabrielinsa luona. Silloin kurssi nousee, rouva toimii pörssissä sen mukaan ja menettää epäilemättä paljon seuraavana päivänä, kun Beauchamp lehdessään ilmoittaa:
"Väitetään aivan väärin, että kuningas Henrik IV olisi toissa päivänä ollut Gabriellensa luona. Uutinen on väärä. Kuningas ei ole poistunut kuvapatsaansa jalustalta."
Lucien nauroi hiukan väkinäisesti. Monte-Cristo oli tarkkaan kuunnellut keskustelua, vaikka näyttikin aivan välinpitämättömältä, ja hän huomasi päässeensä erään salaisuuden perille nähdessään, miten ministerin sihteeri oli hämillään.
Lucien poistuikin jokseenkin pian. Hän näytti hieman pahoinvoivalta. Saattaessaan häntä kreivi kuiskasi hänen korvaansa muutaman sanan, joihin hän vastasi:
– Mielihyvin, herra kreivi.
Kreivi palasi nuoren Morcerfin luo.
– Ettekö myönnä, sanoi hän, – että puhuitte hieman ajattelemattomasti herra Debrayn läsnä ollessa tulevasta anopistanne?
– Herra kreivi, sanoi Morcerf, – minä pyydän: älkää käyttäkö liian aikaisin tuota nimitystä.
– Liioittelematta puhuen on äitinne siis kovasti tätä avioliittoa vastaan?
– Niin suuressa määrin, että paronitar käy hyvin harvoin meillä, ja äitini on eläessään ollut tuskin kahtakaan kertaa Danglars'ien luona.
– Rohkenen siis puhua teille aivan suoraan, sanoi kreivi. – Herra Danglars on minun pankkiirini, herra Villefort on ollut minulle tavattoman kohtelias sen palveluksen johdosta, jonka onnellisen sattuman kautta jouduin hänelle tekemään. Arvaan, että tästä seuraa suuri määrä päivällisiä ja pitoja. Ettei näyttäisi siltä, että haluan voittaa heidät loistossa ja komeudessa, ja myös ehättääkseni ennen heitä, olen aikonut kutsua herra ja rouva Danglars'in sekä herra ja rouva Villefort'in maatalooni Auteuiliin. Jos kutsun teidät näille päivällisille, samoin kuin kreivi ja kreivitär Morcerfin, niin tämä saattaa näyttää jonkinmoiselta myötäjäiskokoukselta; ainakin rouva Morcerf voi sen sillä tavoin käsittää – varsinkin jos herra Danglars tuottaa minulle kunnian ottamalla tyttärensä mukaansa. Äitinne alkaisi silloin kammota minua, ja sitä en mitenkään tahdo. Päinvastoin pyydän teitä mainitsemaan hänelle niin usein kuin tilaisuus siihen tarjoutuu, että toivon hänen ajattelevan mahdollisimman hyvää minusta.
– Herra kreivi, sanoi Morcerf, – kiitän teitä minulle osoittamastanne suoruudesta ja hyväksyn sen, että jätätte meidät kutsumatta. Sanotte haluavanne, että äitini ajattelisi teistä mahdollisimman hyvää. Tiedän, että hän ajattelee.
– Niinkö luulette? sanoi Monte-Cristo hyvillään.
– Siitä olen varma. Kun viimeksi lähditte luotamme, keskustelimme hänen kanssaan teistä kokonaisen tunnin ajan. Mutta palatkaamme äskeiseen. Jos äitini saa tietää, kuinka huomaavainen olette ollut häntä kohtaan, ja aionkin sen hänelle kertoa, niin hän varmaankin tulee olemaan teille tavattoman kiitollinen. Isäni kyllä joutuu tästä raivoihinsa.
Kreivi alkoi nauraa.
– No niin, sanoi hän Morcerfille, – nyt olette saanut varoituksen. Mutta kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin ei ainoastaan isänne suutu minuun, vaan herra ja rouva Danglars pitävät minua hyvin sivistymättömänä. He tietävät, että seurustelen teidän kanssanne paljon, että olette ensimmäinen tuttavani Pariisissa. Kun he eivät siis tapaa teitä luonani, niin he kysyvät, miksi en ole teitä kutsunut. Koettakaa siis keksiä jokin este ja ilmoittakaa siitä minulle kirjelapulla. Tiedättehän, että pankkiirit uskovat vain kirjoitettuun sanaan.
– Teen kaiken voitavani tässä suhteessa, herra kreivi, sanoi Albert. – Äitini haluaa lähteä merenrannalle hengittämään raitista ilmaa. Minä päivänä ovat päivällisenne?
– Lauantaina.
– Nyt on tiistai, hyvä! Huomisiltana lähdemme. Ylihuomenna olemme Tréport'issa. Olette todellakin ihana ihminen, herra kreivi, kun tällä tavoin autatte toisia.
– Uskotte minusta parempaa kuin ansaitsenkaan. Tahdon täyttää toivomuksenne, siinä kaikki.
– Minä päivänä lähetätte kutsut?
– Vielä tänään.
– Hyvä! Riennän herra Danglars'in luo ja ilmoitan hänelle, että äitini ja minä lähdemme Pariisista huomenna. En tiedä siis mitään kutsuistanne.
– Ei, se ei käy. Näkihän herra Debray teidät luonani!
– Se on totta!
– Olen nimenomaan teidät suorastaan kutsunut, mutta olette vastannut, ettette voi tulla, sillä lähdette äitinne kanssa Tréport'iin.
– Asia on siis päätetty. Mutta tuletteko tapaamaan äitiäni ennen huomispäivää?
– Ennen huomista, se on vaikeaa. Tulenhan silloin juuri keskelle matkavalmistuksianne.
– Tehkää siis vielä enemmän! Tulkaa syömään päivällistä minun kanssani. Meitä on vain pieni seura koolla, te, äitini ja minä. Saatte tutustua äitiini lähemmin. Hän on hyvin lahjakas nainen, ja suren vain sitä, ettei hänen kaltaistaan ole toista, kahtakymmentä vuotta nuorempaa. Jos olisi, niin vannon, että pian tulisi maailmaan lisää uusi kreivi ja kreivitär Morcerf. Mitä isääni tulee niin häntä ette tapaa, hän on tänä iltana kokouksessa ja syö päivällistä yliesittelijän luona. Puhumme matkoista. Te, joka olette nähnyt koko maailman, kerrotte meille seikkailuistanne. Kerrotte tuon kauniin kreikattaren elämäkerran, joka oli oopperassa seurassanne ja jota sanotte orjaksenne, mutta jota kohtelette aivan kuin prinsessaa. Puhumme italian- ja espanjankieltä. Suostukaa, äitini olisi siitä kovin kiitollinen.
– Tuhannet kiitokset, sanoi kreivi. – Kutsunne on hyvin houkutteleva, ja mielelläni sitä noudattaisin. En ole kuitenkaan vapaa niin kuin otaksuitte, vaan minun on välttämättömästi kohdattava eräs henkilö.
– Olkaa varuillanne. Äsken juuri näytitte, millä keinoin ikävästä kutsusta päästään vapaaksi. Teidän täytyy antaa minulle todistus. En ole kaikeksi onneksi pankkiiri, niin kuin herra Danglars, mutta olen aivan yhtä epäuskoinen.
– Siksi annankin teille tuon todistuksen, sanoi kreivi.
Ja hän soitti.
– Hm, sanoi Morcerf, – kieltäydytte jo toisen kerran syömästä päivällistä äitini kanssa. Olette varmaankin tehnyt ennakkopäätöksen siinä suhteessa.
Kreivi sävähti.
– Älkää sellaista luulko, sanoi hän. – Sitä paitsi tulee tuossa todistajani.
Baptistin astui sisään ja jäi odottavana seisomaan oven eteen.
– Kuulkaa, Baptistin!.. Mitä sanoin teille tänä aamuna kutsuessani teidät työhuoneeseeni?
– Että pitäisin talon oven suljettuna heti kello viiden jälkeen.
– Entä sitten?
– Oh, herra kreivi… sanoi Albert.
– Ei, ei, sanoi Monte-Cristo, – tahdon täydellisesti puhdistautua tuosta äsken lausumastanne epäilyksestä. Liian vaikeaksi käy näytellä aina Manfredia. Tahdon elää talossa, jonka seinät ovat lasia. Sitten … jatkakaa, Baptistin.
– Sitten, etten päästäisi sisään muita kuin majuri Bartolomeo Cavalcantin ja hänen poikansa.
– Kuulettehan. Majuri Cavalcanti kuuluu erääseen Italian vanhimpaan aatelissukuun, ja Dante mainitsee hänen esi-isänsä. Muistatte sen ehkä, Infernon kymmenennessä laulussa. Hänen poikansa on miellyttävä nuori mies, melkein teidän ikäisenne, vicomte, käyttää samaa arvonimeä kuin tekin ja astuu Pariisin hienoston keskuuteen isänsä miljoonat käytettävinään. Majuri tuo tänään luokseni poikansa Andrean, il continon, niin kuin me Italiassa sanomme. Hän uskoo poikansa minun huostaani. Minä autan häntä eteenpäin, jos hän vain on jossakin määrin lahjakas. Ja autattehan tekin minua?
– Epäilemättä! Majuri Cavalcanti on siis vanha ystävänne? kysyi Albert.
– Ei laisinkaan; hän on kunnianarvoisa herra, hyvin kohtelias, hyvin vaatimaton, hyvin hienotunteinen, jommoisia Italiassa on suuri joukko, yleensä useimmat vanhojen sukujen jälkeläiset. Olen tavannut hänet monta kertaa Firenzessä, Bolognassa, Luccassa, ja hän on edeltäpäin ilmoittanut tulostaan. Matkatuttavuudet ovat hyvin vaativaisia. He vaativat, että aina ja kaikkialla tulee heille osoittaa samaa ystävällisyyttä, jota kerran sattumalta jossakin on osoittanut, aivan kuin ei sivistyneellä ihmisellä, joka voi tulla neljännestunnin ajan toimeen kenen kanssa tahansa, olisi aina omat sivutarkoituksensa. Majuri Cavalcanti tahtoo nähdä Pariisin, jossa hän tätä ennen on ollut vain läpikulkumatkalla, keisarikunnan aikana, ennen kuin hän läksi Moskovaan kärsimään vilua. Tarjoan hänelle hyvän illallisen, hän jättää poikansa huostaani. Olen luvannut pitää poikaa silmällä. Annan hänen tehdä kaikki ne tyhmyydet, jotka hän tahtoo tehdä, ja siten olemme kuitit.
– Mainiota, sanoi Albert. – Ja minä huomaan, että te olette verraton opastaja. Hyvästi siis, sunnuntaina palaamme. Unohdin mainita, että olen saanut tietoja Franzista.
– Todellako? sanoi Monte-Cristo. – Ja viihtyykö hän yhä vielä Italiassa?
– Luullakseni. Mutta hän kaipaa seuraanne. Hän sanoo, että te olitte Rooman aurinko ja että ilman teitä siellä on pilvistä. En muista varmaan, sanooko hän, että sataakin.
– Hän on siis muuttanut mielipiteitään minun suhteeni.
– Päinvastoin, hän pitää teitä tavattoman erikoisena. Sen vuoksi hän kaipaa seuraanne.
– Miellyttävä nuori mies! sanoi Monte-Cristo. – Tunsin mieltymystä häntä kohtaan heti ensimmäisestä illasta alkaen, jolloin hän suostui syömään illallista minun luonani. Hän on luullakseni kenraali Epinayn poika?
– Niin on.
– Saman, joka sai surkean surmansa vuonna 1815?
– Niin, bonapartelaisten jouduttua valtaan.
– Juuri niin! Hän miellyttää minua suuresti. Eikö hänkin aio mennä naimisiin?
– Aikoo, neiti Villefort'in kanssa.
– Se on siis totta?
– Yhtä totta kuin että minun pitäisi mennä naimisiin neiti Danglars'in kanssa, vastasi Albert nauraen.
– Miksi nauratte?
– Siksi, että silläkin taholla on aivan yhtä vähän halua mennä naimisiin kuin neiti Danglars'illa ja minulla. Mutta, herra kreivi, mehän keskustelemme naisista aivan kuin naiset keskustelevat miehistä. Se on anteeksiantamatonta.
Albert nousi.
– Joko lähdette?
– Verraton kysymys! Olen tässä jo kaksi tuntia väsyttänyt teitä, ja kohteliaana kysytte, joko aion lähteä. Olette todellakin maailman kohteliain mies, herra kreivi! Ja kuinka hyvin olette palvelijanne kasvattanut! Varsinkin Baptistinin! En ole koskaan nähnyt sellaista. Minun palvelijani pitävät esikuvinaan Théâtre-Français'n palvelijoita, joilla on vain yksi ainoa lause sanottavana ja jotka juuri sen vuoksi tulevat sen sanomaan aivan etualalle. Jos kerran luovutte Baptistinista, niin pyydän saada hänet palvelukseeni.
– Sovittu asia, sanoi kreivi.
– Vielä yksi asia. Sanokaa terveisiä minulta tuolle hienotunteiselle luccalaiselle, signor Cavalcante dei Cavalcantille. Ja jos hän sattumalta haluaa naittaa poikansa, niin hankkikaa hänelle rikas rouva, aatelinen äidin puolelta ainakin ja paronitar isän puolelta. Minä kyllä autan teitä etsimisessä.
– Ohoo, sanoi Monte-Cristo. – Onko se todellakin mielipiteenne?
– On.
– Vannomatta paras.
– Kreivi, huudahti Albert, – minkä palveluksen minulle tekisittekään ja kuinka teitä rakastaisinkaan sata kertaa enemmän, jos teidän avullanne voisin pysyä vielä kymmenen vuotta naimattomana!
– Kaikkihan voi olla mahdollista, sanoi Monte-Cristo vakavasti.
Ja sanottuaan jäähyväiset Albertille hän palasi huoneeseensa ja soitti kolme kertaa kelloa.
Bertuccio astui sisään.
– Herra Bertuccio, sanoi hän, – ilmoitan panevani ensi lauantaina toimeen vastaanoton Auteuilissa talossani.
Bertuccio värisi hiukan.
– Hyvä, armollinen herra, sanoi hän.
– Tarvitsen teitä, että kaikki olisi kunnossa, jatkoi kreivi. – Talo on hyvin kaunis tai ainakin voisi olla hyvin kaunis.
– Täytyy järjestää kaikki uudestaan, ennen kuin siihen tulokseen pääsee, herra kreivi, sillä kaikki seinäverhot ovat vanhentuneet.
– Verhotkaa siis kaikkien huoneiden seinät uudelleen, paitsi yhden, makuuhuoneen, jossa on punaiset silkkiset seinäverhot. Sen jätätte aivan siihen kuntoon, missä se on.
Bertuccio kumarsi.
– Puutarhaan ette myöskään koske, mutta pihan suhteen saatte tehdä mitä vain tahdotte. Olisin hyvin tyytyväinen, ellei sitä tuntisi enää entiseksi.
– Teen kaiken voitavani, että herra kreivi olisi tyytyväinen. Olisin rauhallisempi, jos herra kreivi lausuisi toivomuksensa päivällisen suhteen.
– Toden totta, hyvä Bertuccio, sen jälkeen kun olemme tulleet Pariisiin, olette aivan kuin toinen mies: tehän arkailette. Ettekö enää tunne minun makuanikaan?
– Mutta voisihan teidän ylhäisyytenne edes mainita, keitä tulee vieraiksi!
– Sitä en vielä tiedä, eikä teidän sitä tarvitsekaan tietää. Lucullus aterioi Luculluksen luona, siinä kaikki.
Bertuccio kumarsi ja poistui.