26. Gardin sillan majatalo
Ne, jotka niin kuin minäkin ovat jalkaisin liikkuneet Etelä-Ranskassa, ovat varmaankin Bellegarden ja Beaucairen välillä, noin puolitiessä kylästä kaupunkiin, mutta kuitenkin lähempänä Beaucairea kuin Bellegardea, nähneet pienen majatalon ja sen seinällä tangosta riippuvan rautapeltisen, pienimmästäkin tuulenpuuskasta narisevan kyltin, kömpelön kuvan Gardin sillasta. Kun seuraa Rhône-joen juoksua, niin tämä majatalo on sen vasemmalla puolella, rakennuksen takaosa rantaan päin. Majataloon kuuluu alue, jota Languedocissa sanotaan puutarhaksi; toisin sanoen rakennukseen liittyy aitaus, jossa kasvaa muutamia käyriä ja vaivaiskasvuisia oliivipuita ja tomuttuneita viikunapuita. Näiden välissä kasvaa vihanneksia, nimittäin valkosipulia ja espanjanpippuria. Aivan kuin unohtuneena nurkkaansa on aitauksen kulmassa pinja, jonka viuhkamainen latva kohoaa ilmaan kolmenkymmenen asteen kuumuudessa.
Kaikki nämä puut ovat tietysti taipuneet mistraltuulen suuntaan, joka tuuli on yksi Provencen kolmesta vitsauksesta. Muut kaksi, niin kuin tiedetään tai ei tiedetä, ovat Durance-joki ja parlamentti.
Siellä täällä tasangolla on harvoja vehnäpalstoja, joita tässä tomun erämaassa muutamat maanviljelyksen ystävät viljelevät, epäilemättä ainoastaan huvin vuoksi. Kaikissa niissä istuu sirkka vainoten yksitoikkoisella laulullaan jokaista tänne eksynyttä matkustajaa.
Seitsemän tai kahdeksan vuotta olivat tätä majataloa pitäneet mies ja vaimo, joiden ainoana palvelusväkenä oli Trinette-niminen piika ja tallirenki Pacaud. Nämä molemmat riittivät tekemään kaiken tarvittavan työn, sen jälkeen kun Beaucairen ja Aiguemorten välille kaivettu kanava oli syrjäyttänyt veneillään rattaat ja postipursillaan postivaunut.
Tämä kanava, joka saattoi majatalon isäntä raukan aivan rappiolle, kulki ikään kuin tehdäkseen vielä enemmän hänelle kiusaa – rikastuttamansa Rhône-virran ja köyhdyttämänsä maantien välillä noin sadan askelen päässä majatalosta.
Majatalon isäntä saattoi olla noin neljänkymmenen tai neljänkymmenenviiden ikäinen. Hän oli pitkä, kuiva ja jäntevä, oikea etelämaalainen tyyppi. Hänen silmänsä olivat syvällä ja loistavat, hänellä oli kotkannenä ja valkoisenhohtavat hampaat aivan kuin villipedolla. Vaikka hän jo alkoikin vanheta, ei tukka ottanut harmaantuakseen, ja hänen kähärässä parrassaan, jonka hän antoi vapaasti kasvaa, oli vain siellä täällä valkoinen karva. Hänen kasvojensa väri oli luonnostaankin tumma, mutta vielä enemmän tummentunut siitä, että miesparka tavallisesti seisoi majatalonsa ovella aamusta iltaan nähdäkseen jonkun jalankulkijan tai ajajan lähestyvän taloaan. Odotus oli melkein turhaa. Hän ei suojannut kasvojaan auringon polttavilta säteiltä muulla kuin punaisella huivilla, jonka hän sitoi päänsä ympäri espanjalaisten häränajajien tavoin. Tämä mies oli entinen tuttavamme Gaspard Caderousse.
Hänen vaimonsa, jonka tyttönimi oli Madeleine Radelle, oli kalpea, laiha ja sairaalloinen. Hän oli syntynyt Arles'issa, ja vaikka hänen kasvonsa vielä olivatkin kauniit, olivat ne alkaneet surkastua vilutaudin vaikutuksesta. Se vaivaa melkein kaikkia, jotka asustavat Aiguemorten lampien ja Camarguen soiden lähistöllä. Hän istuikin aina kyyryssä ja väristen omassa huoneessaan toisessa kerroksessa miehen seisoskellessa ulko-ovella. Mies viipyi ovella niin paljon kuin mahdollista, sillä joka kerta, kun hän tapasi katkeran vaimonsa, tämä ruikutti hänelle kohtalon kovuutta. Mies vastasi valituksiin enintään:
– Pidä suusi kiinni, carcontelainen! Se on Jumalan tahto.
Madeleine Radelle oli syntynyt Carconten kylässä, ja seudun tavan mukaan mies oli alkanut käyttää tällaista nimeä liian hellän ja sointuvan Madeleinen sijasta, joka ei sopinut hänen karkeaan puhetapaansa.
Vaikka majatalon isäntä näköjään alistuikin kohtaloonsa, niin hän tajusi erinomaisen hyvin, mihin kurjuuteen Beaucairen kanava oli hänet syössyt, ja kärsi vaimonsa ainaisista valituksista. Hän oli niin kuin kaikki etelämaalaiset tavallaan hyvin vaatimaton, mutta kaikissa ulkonaisissa asioissa turhamainen. Varallisuutensa aikana hän kaikissa juhlatilaisuuksissa esiintyikin carcontelaisensa kanssa yhdessä, yllään kaunis etelämainen puku, puoliksi katalonialainen ja puoliksi andalusialainen. Vaimolla puolestaan oli arlesilaisten puku, joka on aivan kuin lainattu Kreikasta ja Arabiasta. Mutta vähitellen olivat kellonvitjat, helminauhat, moniväriset vyöt, samettiliivit, koristellut sukat, värikkäät säärykset ja hopeasolkiset kengät kadonneet. Kun Gaspard Caderousse ei enää voinut esiintyä entisessä loistossaan, luopui hän kaikista juhlatilaisuuksista ja kuunteli katkerin mielin iloista hälinää, joka kaikui etäältä hänen majataloonsa asti. Hän piti taloaan pikemmin turvapaikkanaan kuin varsinaisena tulolähteenään.
Caderousse oli siis tapansa mukaan pysytellyt suurimman osan aamupäivää ovensa edustalla silmäillen kuivunutta pihamaata, jossa pari kanaa kuopi ruokaa itselleen, ja pohjoiseen ja etelään vieviä teitä, kun vaimon huuto pakotti hänet poistumaan paikaltaan. Hän läksi siis muristen sisään, kiipesi toiseen kerrokseen jättäen oven yhtä kaikki selkoselälleen, aivan kuin siten pyytäen matkustajia poikkeamaan taloon.
Tie, jota hän oli pitänyt silmällä, oli autio ja yksinäinen kuin erämaa keskipäivällä. Se eteni kahden laihan puurivin välissä harmaana ja loppumattomana. Sitä katsellessaan ymmärsi varsin hyvin, miksi ei kukaan matkustaja vapaaehtoisesti lähtenyt keskipäivällä kulkemaan tätä pelottavaa Saharaa.
Mutta jos Caderousse olisi pysynyt paikallaan, olisi hän vastoin kaikkia otaksumiaan nähnyt Bellegarden puolelta lähestyvän ratsastajan ja hevosen tyynesti ja rauhallisesti, hyvässä sovussa keskenään. Ratsu oli unkarilainen ja asteli voimakkaan tasaisesti, ja ratsastaja oli pappi, jolla keskipäivän paahteesta huolimatta oli yllään musta pukunsa ja kolmikulmainen hattunsa. He lähestyivät tasaista vauhtia.
Päästyään oven eteen he pysähtyivät. Vaikeata olisi ollut sanoa, pysähdyttikö ratsastaja hevosen vai hevonen ratsastajan. Joka tapauksessa mies laskeutui hevosen selästä, veti ratsua suitsista jäljestään ja sitoi sen kiinni rikkinäiseen ikkunaluukkuun. Ovella pappi löi rautapäisellä kepillään kolme kertaa kynnykseen kuivaten samalla punaisella pumpulinenäliinalla hikeä otsaltaan.
Heti nousi lattialta musta koira, astui muutaman askelen eteenpäin ja näytti valkoisia teräviä hampaitaan. Koiran vihamielisyys osoitti, kuinka vähän se oli tottunut näkemään matkustajia.
Seinänviertä nousevilta puuportailta kuului raskasta astuntaa, ja kurjan majatalon isäntä tuli ottamaan vastaan ovella seisovaa matkustajaa.
– Tässä minä olen! sanoi Caderousse aivan kummastuneena, – tässä minä olen. Oletko siinä alallasi, Margottin! Älkää pelätkö, se haukkuu, mutta ei pure. Tahdotte varmaankin viiniä, sillä nyt on pelottavan kuuma ilma… Anteeksi, sanoi Caderousse nähdessään minkälaatuisen matkustajan kanssa hän oli tekemisissä, – anteeksi, en huomannut, kenen kanssa minulla oli kunnia puhua. Mitä tahdotte, mitä tarvitsette, herra apotti? Olen valmis täyttämään kaikki pyyntönne.
Pappi katseli pari kolme sekuntia miestä omituisen tarkkaan; hän näytti omasta puolestaan haluavan herättää majatalon isännän huomiota. Mutta kun tämän kasvot eivät ilmaisseet mitään muuta kuin hämmästystä sen johdosta, ettei kysymykseen tullut vastausta, sanoi hän hyvin italianvoittoisella kielellä:
– Tehän olette herra Caderousse?
– Olen, vastasi Caderousse, joka hämmästyi vieläkin enemmän tätä kysymystä kuin äskeistä vaitioloa, – minä se olen. Gaspard Caderousse.
– Gaspard Caderousse … niin, ne ovat muistaakseni ristimä- ja sukunimenne. Asuittehan ennen Meilhan-kadun varrella neljännessä kerroksessa.
– Asuin.
– Ja harjoititte siihen aikaan räätälin ammattia?
– Niin, mutta se ei luonnistanut. Tuossa kirotussa Marseillessa alkaa tulla niin kuuma, että luulen ihmisten lopulta siirtyvän sieltä kokonaan pois. Mutta kuumuudesta johtuu mieleeni, ettekö tahdo mitään virkistyäksenne?
– Tahdon kyllä. Antakaa minulle pullo parasta viiniänne, ja jos teitä miellyttää, niin jatkamme sitten keskusteluamme siitä, mihin lopetimme.
– Niin kuin suvaitsette, herra apotti, sanoi Caderousse.
Ja voidakseen myydä viimeisen jäljellä olevan pullon cahors-viiniä Caderousse nosti kiireimmän kautta huoneen – joka oli samalla keittiö ja ruokailuhuone – permantoon tehdyn luukun.
Kun hän viiden minuutin kuluttua palasi, näki hän apotin istuvan rahilla nojaten kyynärpäitään pitkään pöytään. Margottin näytti tehneen rauhan tämän erikoisen matkustajan kanssa, joka kummallista kyllä tilasi jotakin. Se oli laskenut raukeasilmäisen päänsä hänen polvelleen.
– Oletteko yksin? kysyi apotti isännältään, kun tämä asetti hänen eteensä pullon ja lasin.
– Olen, Jumala paratkoon, olen, melkein yksin, herra apotti; onhan minulla vaimo, mutta hän ei voi auttaa juuri missään, sillä hän on melkein aina sairas.
– Olette siis naimisissa, sanoi pappi osaaottavasti ja loi katseen ympärilleen arvioiden oikeaan hintaan avioparin puutteellisen kaluston.
– Huomaatte kai, etten ole rikas, herra apotti, huokasi Caderousse. – Mutta minkä sille mahtaa, pelkällä rehellisyydellä ei pääse rikkaaksi tässä maailmassa.
Apotti loi häneen terävän katseen.
– Niin, minä olen rehellinen mies. Siitä voin kerskailla, sanoi isäntä kestäen apotin katseen käsi sydämellä. – Tähän maailman aikaan ei kaikista voi sanoa samaa.
– Sitä parempi teille, jos väitteenne on tosi, sanoi pappi, – sillä ennemmin tai myöhemmin saa rehellinen mies palkkansa ja epärehellinen rangaistuksensa.
– Asemanne pakottaa teidät noin sanomaan, herra apotti, tuumi Caderousse katkerasti. – Mutta toisen ei tarvitse uskoa teidän sanojanne.
– Teidän ei pitäisi puhua tuolla tavoin, sanoi apotti, – sillä ehkä juuri minä voin kohta todistaa sanani oikeiksi.
– Mitä tarkoitatte? kysyi Caderousse aivan kummastuneena.
– Minun täytyy ensiksikin tietää ehdottoman varmasti, oletteko se, jonka kanssa tahdon olla tekemisissä.
– Mitä todistuksia minun pitää antaa?
– Tunsitteko vuonna 1814 tai 1815 merimiehen, jonka nimi oli Dantès?
– Dantès…! Totta kai minä Edmond-raukan tunsin! Tottahan toki. Hän oli parhaimpia ystäviäni! huudahti Caderousse, jonka kasvoille nousi kirkas puna, samalla kun apotin tyyni ja tutkiva katse laajeni aivan kuin sulkeakseen miehen sen sisään.
– Niin, hänen nimensä oli todellakin muistaakseni Edmond.
– Hänenkö nimensä Edmond? Tietysti se oli Edmond, yhtä varmasti kuin minun nimeni on Gaspard Caderousse. Ja miten tuon Edmond-raukan on käynyt? jatkoi majatalon isäntä. – Tunsitteko hänet? Elääkö hän vielä? Onko hän vapaa? Onko hän onnellinen?
– Hän kuoli vankina, kurjempana ja synkempänä kuin pakkotyöhön tuomitut raukat, jotka Toulonissa laahaavat jalkaansa kiinnitettyä kuulaa.
Caderoussen äsken punaiset kasvot valahtivat kalmankalpeiksi. Hän kääntyi poispäin, ja apotti näki hänen kuivaavan kyynelen silmästään päähuivinsa kulmalla.
– Poikaparka! mutisi Caderousse. – Siinäkin on taas todistus siitä, mitä äsken sanoin, että Jumala on hyvä ainoastaan pahoille. Ah, huudahti hän sitten etelämaalaisen vuolaaseen tyyliin, – maailma tulee päivä päivältä yhä huonommaksi. Taivaasta saisi sataa kaksi päivää ruutia ja tunti tulta, niin että kaikki häviäisi.
– Te näytätte sydämestänne rakastaneen tuota poikaa, sanoi apotti.
– Niin, minä rakastin häntä, sanoi Caderousse, – vaikka myönnänkin hetkisen kadehtineeni hänen onneaan. Mutta sittemmin, sen vakuutan, olen kovasti surrut hänen onnetonta kohtaloaan.
Hetkisen olivat molemmat vaiti, ja sill'aikaa apotti tarkasti majatalon isännän ilmeikkäitä kasvoja.
– Tunsitteko hänet, tuon poikaraukan? jatkoi Caderousse.
– Minut kutsuttiin hänen kuolinvuoteelleen antaakseni hänelle viimeisen sakramentin, vastasi pappi.
– Ja mihin tautiin hän kuoli? kysyi Caderousse.
– Mihinkä kolmikymmenvuotiaana vankilassa kuolisi muuhun kuin siihen, että on ollut vankilassa!
Caderousse kuivasi hikeä otsaltaan.
– Kummallisinta kaikesta on, jatkoi apotti, – että Dantès kuolinvuoteellaan suudellen Kristuksen jalkoja vannoi, ettei hän tietänyt, mistä syystä oli joutunut vankilaan.
– Se on totta, se on totta, sanoi Caderousse, – eihän hän sitä voinut tietää. Ei, herra apotti, tuo poika ei valehdellut.
– Hän pyysi minua ottamaan selkoa siitä, mistä hän ei itse ollut selkoa saanut ja puhdistamaan hänen maineensa, jos se jollakin tavoin oli tahriintunut.
Apotin katse tuli yhä terävämmäksi, ja hän tarkkasi Caderoussen kasvoille nousevaa melkein synkkää ilmettä.
– Muuan rikas englantilainen, jatkoi apotti, – joka oli hänen onnettomuustoverinsa ja joka kuninkaan palatessa toistamiseen valtaan pääsi vapaaksi, omisti hyvin kallisarvoisen timantin. Vankilasta päästessään hän tahtoi antaa palkinnon Dantèsille, joka erään sairauden aikana oli hoitanut häntä uskollisena kuin veli. Hän lahjoitti nuorukaiselle timantin. Sen sijaan että Dantès olisi sen avulla koettanut lahjoa vartijansa, jotka olisivat voineet ottaa timantin ja sitten hänet pettää, säilytti hän tätä timanttia sitä hetkeä varten, jolloin jälleen pääsisi pois vankilasta. Myymällä sitten sormuksen hän tulisi rikkaaksi.
– Tuo timantti oli siis hyvin kallisarvoinen, kysyi Caderousse kiiluvin silmin.
– Kaikki on suhteellista, sanoi apotti, – ainakin Edmondin mielestä se oli kallisarvoinen. Tätä timanttia pidettiin viidenkymmenentuhannen frangin arvoisena.
– Viidenkymmenentuhannen! huudahti Caderousse. – Mutta silloinhan se oli pähkinän kokoinen?
– Ei juuri, sanoi apotti. – Mutta saattehan itse arvostella, sillä se on mukanani.
Caderousse näytti silmillään etsivän apotin puvun alta paikkaa, jossa tämä sitä säilytti.
Apotti otti taskustaan mustan nahkalippaan, avasi sen ja antoi Caderoussen ihailla jalokiveä, joka oli kiinnitetty taidokkaasti valmistettuun sormukseen.
– Onko tuo viidenkymmenentuhannen arvoinen?
– Ilman sormusta, joka sellaisenaan on myöskin jonkin arvoinen, sanoi apotti.
Hän sulki lippaan ja pisti taskuunsa timantin, joka yhä vielä välkkyi Caderoussen ajatuksissa.
– Mutta kuinka timantti on teidän hallussanne? kysyi Caderousse. – Edmond määräsi siis teidät perillisekseen?
– Ei muuta kuin testamenttinsa toimeenpanijaksi. "Minulla oli kolme hyvää ystävää ja morsian", sanoi hän minulle. "Nuo neljä kaipaavat minua varmaankin syvästi. Yhden ystävän nimi oli Caderousse."
Caderousse vavahti.
– "Toinen", jatkoi apotti ollen muka huomaamatta Caderoussen mielenliikutusta, – "oli Danglars. Kolmas, vaikkakin oli kilpailijani, rakasti minua suuresti."
Pirullinen hymy nousi Caderoussen huulille, ja hän teki liikkeen keskeytykseen apotin puheen.
– Odottakaahan, sanoi apotti, – antakaa minun lopettaa, ja jos teillä on huomautuksia tehtävänä, niin saatte kohta ne sanoa. "Kolmas, vaikkakin oli kilpailijani, rakasti minua suuresti, hänen nimensä oli Fernand. Morsiameni nimi oli…" En muista enää hänen morsiamensa nimeä.
– Mercedes, sanoi Caderousse.
– Aivan oikein, sanoi apotti tukahduttaen huokauksen. – Mercedes.
– No, entä sitten? kysyi Caderousse.
– Antakaahan minulle vettä, sanoi apotti.
Caderousse kiiruhti noutamaan sitä.
Apotti täytti lasin ja joi muutamia siemauksia.
– Minne jäimmekään? sanoi hän laskien lasin pöydälle.
– Morsiamen nimi oli Mercedes.
– Niin, juuri siihen. "Lähtekää Marseilleen…" Kertaan koko ajan Dantèsin sanoja, ymmärrättehän?
– Ymmärrän.
– "Myykää tämä timantti, jakakaa hinta viiteen osaan ja antakaa ne noille ainoille ystävilleni maailmassa!"
– Miksikä viiteen osaan? kysyi Caderousse. – Ettehän ole maininnut muita kuin neljä.
– Siksi, että viides on kuollut, sikäli kuin olen kuullut… Viides oli ukko Dantès.
– Niin kyllä, sanoi Caderousse liikuttuneena. Monenlaiset tunteet myllersivät hänen sielussaan. – Niin, miesparka on kuollut.
– Sain sen kuulla Marseillessa, sanoi apotti koettaen pysyä rauhallisena, mutta tästä kuolemantapauksesta on kulunut niin pitkä aika, etten ole saanut siitä tarkempia tietoja… Tiedättekö mitään tuon vanhuksen viimeisistä hetkistä?
– Kukapa niistä paremmin tietäisi kuin minä? sanoi Caderousse. – Minähän asuin aivan vastapäätä tuon kunnon miehen ovea… Niin, hyvä Jumala sentään, vuosi poikansa katoamisen jälkeen vanhus raukka kuoli.
– Mutta mihin tautiin hän kuoli?
– Lääkärit sanoivat sitä vatsatulehdukseksi, luullakseni. Tuttavat sanoivat hänen kuolleen suruun … mutta minä, joka melkein näin hänen kuolevan, väitän hänen kuolleen…
Caderousse vaikeni.
– Kuolleen mihin? kysyi apotti levottomana.
– No niin, kuolleen nälkään!
– Nälkäänkö? huudahti apotti syöksyen penkiltä seisoalleen. – Nälkään! Eiväthän kurjimmat elukatkaan kuole nälkään. Kadulla kuljeksivat koiratkin kohtaavat jonkun, joka heittää niille säälistä leivänpalasen. Ja ihminen, kristitty, on kuollut nälkään toisten ihmisten keskellä, jotka sanovat itseään kristityiksi! Mahdotonta! Sehän on mahdotonta!
– Minä sanon mitä sanon, väitti Caderousse.
– Ja siinä teet väärin, kuului ääni portailta. – Mitä sinä siihen sekaannut?
Miehet vaikenivat. Kaidepuiden välistä kurkistivat carcontelaisen kivulloiset kasvot. Hän oli ryöminyt sinne asti ja istui ylimmällä askelmalla kuunnellen keskustelua, pää polvien varassa.
– Mitä sinä tähän sekaannut, vaimo? sanoi Caderousse. – Herra kyselee, ja kohteliaisuudesta on hänelle vastattava.
– Mutta jos olet viisas, niin et vastaa. Kukapa tietää, missä tarkoituksessa hän niitä utelee, senkin tyhmeliini.
– Hyvässä tarkoituksessa, vastasi apotti, – sen takaan. Miehenne ei tarvitse mitään pelätä, jos hän vastaa kysymyksiini suoraan.
– Ei tarvitse mitään pelätä! Kyllä kai! Ensin aloitetaan kauniilla lupauksilla, sitten sanotaan, ettei tarvitse mitään pelätä, sitten lähdetään pois eikä pidetä lupauksia, ja eräänä kauniina päivänä onnettomuus sitten iskee aivan odottamattomalta taholta.
– Olkaa rauhassa, hyvä nainen, onnettomuus ei tule minun taholtani, siitä vastaan.
Vaimo mutisi jotakin, painoi päänsä jälleen polvia vastaan ja vapisi kuumeesta. Hän antoi nyt miehensä rauhassa jatkaa keskustelua, mutta istui niin, että saattoi kuulla jokaisen sanan.
Tällä välin apotti oli juonut muutaman kerran vettä ja oli jälleen tyyntynyt.
– Oliko tuo onneton vanhus siis niin perin yksinäinen, jatkoi hän, – koska hän saattoi sillä tavoin kuolla?
– Eiväthän Mercedes ja herra Morrel olleet häntä hylänneet, sanoi Caderousse, – mutta vanhus tunsi tavattoman suurta vastenmielisyyttä Fernandia, samaa miestä kohtaan, jota Dantès oli sanonut ystäväkseen.
– Eikö hän sitten ollutkaan ystävä? kysyi apotti.
– Gaspard, Gaspard, sanoi vaimo portailta, – varo vastaamasta.
Caderousse kuittasi vaimonsa puheen kärsimättömällä liikkeellä.
– Voiko olla sen miehen ystävä, jonka vaimon houkuttelee itselleen? vastasi hän apotille. – Dantès, jolla oli hyvä sydän, sanoi noita kaikkia ystävikseen… Edmond-parka…! Parastahan oli, ettei hän saanut mitään tietää. Hänen olisi ollut vaikea antaa heille kuolinhetkellään anteeksi… Ja sanottakoon mitä tahansa, jatkoi Caderousse käyttäen hieman runollista puhetapaa, – minä pelkään enemmän kuolleitten kirousta kuin elävien vihaa.
– Tyhmeliini! sanoi hänen vaimonsa.
– Tiedättekö siis, millä tavoin Fernand vahingoitti Dantèsia.
– Totta kai minä sen tiedän.
– Kertokaa.
– Gaspard, tee mitä tahdot, sillä sinähän olet talon isäntä, sanoi vaimo, mutta jos uskoisit minua, niin et sanoisi sanaakaan.
– Tällä kertaa olet luultavasti oikeassa, lausui Caderousse.
– Ette siis tahdo kertoa mitään? kysyi apotti.
– Minkä tähden? sanoi Caderousse. – Jos tuo nuori mies olisi elossa ja tulisi luokseni saadakseen tietää, ketkä ovat olleet hänen ystäviään ja vihamiehiään niin kyllä sanoisin. Mutta hänhän on mullassa, niin kuin kerroitte, hän ei enää voi vihata, ei voi enää kostaa. Jättäkäämme siis tämä.
– Tahdotte siis, sanoi apotti, – että minä annan noille uskottomille ja väärille ystäville sen palkinnon, joka on määrätty uskollisille?
– Se on kyllä totta, olette siinä aivan oikeassa, sanoi Caderousse. – Mitä he nyt enää tekisivät Edmond-raukan perinnöllä, sehän olisi samaa kuin heittäisi pisaran mereen?
– Lukuun ottamatta sitä, että nuo miehet voivat sinut hyvin helposti tuhota, sanoi nainen.
– Kuinka niin? Ovatko he tulleet rikkaiksi ja mahtaviksi?
– Ettekö siis tiedä, miten heidän on käynyt?
– En, kertokaahan.
Caderousse näytti miettivän hetkisen.
– Siitä tulisi liian pitkä kertomus, sanoi hän.
– Olkaa kertomatta, jos tahdotte, sanoi apotti näköjään aivan välinpitämättömänä. – Minä ymmärrän aivan hyvin arkailunne.
Todistaahan se, että olette hyvä mies. Älkäämme siis enää puhuko siitä.
Mikä oli minun tehtäväni? Puhdas muodollisuus. Minä myyn siis timantin.
Hän otti taskustaan lippaan, avasi sen ja välkytti timanttia lumoutuneen Caderoussen silmien edessä.
– Tulehan katsomaan, vaimo, sanoi tämä käheällä äänellä.
– Timantti! sanoi carcontelainen nousten ja tullen jokseenkin nopeasti portaita alas. – Mikä timantti tuo on?
– Etkö kuullut siitä mitään? sanoi Caderousse. – Se on timantti, jonka tuo poika on määrännyt meille, isälleen, kolmelle ystävälleen, Fernandille, Danglars'ille ja minulle, ja sitten morsiamelleen.
Timantti on viidenkymmenentuhannen frangin arvoinen.
– Oh, kuinka kaunis! sanoi vaimo.
– Viides osa tästä hinnasta on siis meidän? sanoi Caderousse.
– Niin on, vastasi apotti. – Ja sen lisäksi luulen, että minulla on oikeus jakaa vanhan Dantèsin osuus teidän neljän kesken.
– Miksi meidän neljän kesken? kysyi Caderousse.
– Siksi, että te neljä olette Edmondin ystäviä.
– Ystäviä eivät ole ne, jotka pettävät, mutisi vuorostaan vaimo.
– Niin, niin, sanoi Caderousse, – sitä minäkin sanon. Sehän on suorastaan rikos, pyhän solvaus, jos palkitsee petoksen, jopa rikoksenkin.
– Tehän itse olette niin tahtonut, jatkoi apotti rauhallisesti pistäen timantin taskuunsa