Balsamo antoi itsensä hervota lumoojansa käsivarsien syleilyyn.
Äkkiä kajahti kaksi helähdystä Fritzin kellosta.
"Kaksi vierasta", virkkoi Balsamo.
Kiivas soitto päätti Fritzin merkinantolauselman.
Balsamo irtautui Lorenzan syleilystä ja poistui huoneesta, jättäen nuoren naisen yhä unitilaan.
Mennessään alas saliin hän kohtasi pikalähetin, joka odotti mestarinsa käskyjä.
"Tässä on kirje", sanoi Balsamo hänelle.
"Mitä minun sillä on tehtävä?"
"Vie se määräpaikkaansa."
"Eikö muuta?"
"Ei."
Salaseuran jäsen katseli kirjeen kuorta ja sinettiä, ja kun hän näki, että ne olivat yhtä ehyet kuin äskenkin, äännähti hän ilosta ja katosi pimeyteen.
"Mikä vahinko, ettei voi säilyttää tuollaista alkuperäistä käsikirjoitusta", virkkoi Balsamo. "Ja varsinkin: mikä vahinko, ettei sitä voi lähettää varmojen kätten kautta itselleen kuninkaalle!"
Fritz ilmestyi nyt Balsamon eteen.
"Kuka tänne tuli?" kysyi Balsamo.
"Muuan herra ja nainen."
"Ovatko he käyneet täällä ennen?"
"Eivät."
"Tunnetko heidät?"
"En."
"Onko nainen nuori?"
"Nuori ja kaunis."
"Entä mies?"
"Noin kuudenkymmenen tai viidenseitsemättä vuoden ikäinen."
"Missä he ovat?"
"Salissa."
Balsamo meni nyt saliin.
NELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU
Manaus
Kreivitär Dubarry oli peittänyt kasvonsa huntuun, ja hän oli pukeutunut vaatimattoman porvarisrouvan asuun, sillä hänellä oli ollut kyllin aikaa pistäytyä tänne tullessaan Pariisissa olevassa hotellissaan.
Hän oli tullut tänne vuokra-ajurin rattailla marski de Richelieun kanssa. Viimemainittu oli vieläkin arempi kuin kreivitär, ja oli pukeutunut harmaisiin vaatteisiin, varakkaan porvariskodin sisäpalvelijan tapaan.
"Herra kreivi", kysyi rouva Dubarry; "tunnetteko minua?"
"Kyllä hyvin, kreivitär", vastasi Balsamo.
Richelieu pysyi taempana.
"Olkaa hyvä ja istukaa, madame, ja tekin, monsieur."
"Hän on minun intendenttini", sanoi kreivitär.
"Te erehdytte, madame", vastasi Balsamo ja kumarsi. "Herra on herttua de Richelieu, jonka minä erittäin hyvin tunnen ja joka olisi sangen kiittämätön, ellei hän enää minua tuntisi."
"Kuinka niin?" kysyi herttua aivan sekaannuksissaan.
"Herttua, täytyy kai olla hiukan kiitollinen ihmiselle, joka pelastaa henkemme."
"Ah, ah, herttua", virkkoi kreivitär nauraen. "Kuulitteko nyt, herttua?"
"Kuinka! Te olette pelastanut henkeni, herra kreivi?" kysyi herttua kummastellen.
"Niin, monseigneur, – Wienissä vuonna 1725, silloin kun te olitte siellä lähettiläänä."
"1725? Mutta silloin te ette ollut vielä syntynytkään, hyvä herrani."
Balsamo hymyili.
"Totta kai, herttua", vastasi hän, "koska tapasin teidän kuolemaisillanne tai melkeinpä kuolleena paareilla. Te olitte saanut miekanpiston läpi rintanne, jonka seikan minä voin todistaa mainitsemalla, että tiputin haavaan kolme pisaraa eliksiriäni… Niin, juuri tuohon paikkaan, jossa nyt rypistelette hienoja Alenconin-pitsejänne, intendentille liian kalliita koristeita."
"Mutta tehän olette tuskin kolmenkymmenen tai viidenneljättä ikäinen", keskeytti marski.
"No mutta huomatkaa toki, herttua!" huudahti kreivitär nauraen niin että kaikui; "te unohdatte, että seisotte noidan edessä; – uskotteko nyt häneen?"
"Minä olen sanattomaksi ällistynyt, kreivitär." Sitten kääntyi Richelieu jälleen Balsamon puoleen, ja sanoi: "Mutta silloin, silloin teidän nimenne oli…"
"Oh, kuten tiedätte, herttua, meillä noidilla on tapana vaihtaa nimeä jokaisen uuden sukupolven muuttuessa… ja vuonna 1725 oli meillä muotina, että nimen täytyi päättyä tavulla us tai os taikka as; eikä minua kummastuttaisi, jos siihen aikaan olisin saanut päähänpiston ottaa jonkin kreikkalaisen tai latinalaisen nimen. – Tämä ohimennen; nyt olen valmis palvelemaan teitä, rouva kreivitär, ja samoin teitä, hyvä herttua…"
"Me tulimme pyytämään teiltä neuvoa, marski ja minä."
"Liian suuri kunnia minulle, madame, varsinkin jos tuo ajatus on tullut teille aivan luonnostansa."
"Aivan kaikkein puhtaimmalla tavalla, kreivi. Teidän ennustuksenne kummittelee aina minun päässäni; mutta minä epäilen, toteutuuko se milloinkaan."
"Älkää koskaan epäilkö sitä, mitä tiede sanoo, madame."
"Oh, oh, meidän kruunumme on sangen epävarma, kreivi; siitä se johtuu", selitti marski de Richelieu. "Tässä ei ole kysymys haavasta, joka parannetaan kolmella eliksirin pisaralla."
"Ei, vaan ministeristä, joka kukistetaan kolmella pikku sanalla…" vastasi Balsamo. "Olenko ennustanut oikein? Sanokaapa se."
"Täydellisesti", vastasi kreivitär, alkaen vavista. "Kuulkaa nyt, herttua, mitäs tällaisesta sanotte?"
"Oh, älkää niin vähästä hämmästykö, madame", virkkoi Balsamo, joka saattoi ilman noituuttakin arvata, miksi rouva Dubarry ja Richelieu olivat niin levottomia.
"Ja minä suorastaan teitä jumaloisin, jos te keksitte nytkin parannuskeinon", lisäsi marski.
"Siihenkö tautiin, joka teitä vaivaa?"
"Niin; sen nimi on Choiseul."
"Ja te tahtoisitte siitä päästä?"
"Kyllä, suuri noita, juuri niin."
"Herra kreivi, te ette voi jättää meitä pulaan; tässä on kysymys ammattikunniastanne."
"Minä olen valmis kaiken parhaani mukaan teitä palvelemaan, madame. Kuitenkin tahtoisin tietää, eikö herttua de Richelieu tullut tänne ennakolta määrätyt ajatukset mielessään?"
"Minä tunnustan, herra kreivi, – ma foi, onhan ihanaa, että saa kutsua poppamiestä kreiviksi: silloin ei tarvitse irtautua totutuista tavoistaan."
Balsamo hymyili.
"Puhukaa", sanoi hän, "olkaa suora".
"Kautta kunniani, muuta en tahdokaan", vastasi herttua.
"Te aioitte kysyä neuvoa eräässä omassa asiassanne?"
"Se on totta."
"Haa, salahankittelija!" huudahti kreivitär. "Siitä asiasta ei hän puhunut minulle mitään."
"Minä en voinut sanoa sitä muille kuin kreiville, ja hänellekin ainoastaan hänen korvansa perimäiseen sopukkaan", vastasi marski.
"Miksikä ette, herttua?"
"Siksi, että te, kreivitär, olisitte punastunut sen kuullessanne korviin saakka."
"Oh, sanokaa se vain, marski, minä olen niin utelias; olen maalannut poskeni, eikä punastusta näy."
"No, hyvä", vastasi Richelieu; "kas tällaista minä ajattelin. Varokaa nyt itseänne, kreivitär, nyt minä pistän hatun kuhilaaseen!"
"Pistäkää vain, kyllä minullakin on hattuja."
"Oh, mutta ehkäpä lyötte minua, jos sanon, mitä aioin."
"Te ette ole tottunut tulemaan taistelussa lyödyksi", virkkoi Balsamo vanhalle sotamarskille, ja herttua ihastui kovin imarruksesta.
"No niin", jatkoi Richelieu; "kuulkaa nyt: kunpa en vain närkästyttäisi hänen majesteettiaan madamea… Kuinkas sen nyt sanoisinkaan?"
"Miten pitkäpiimäinen te olette", huudahti kreivitär.
"Te siis tahdotte, että puhun?"
"Tahdon!"
"Aivan jyrkästi?"
"Tietysti; johan olen sen sanonut!"
"Siis minä uskallan yrittää. Tämä on ikävä asia, herra kreivi, mutta hänen majesteettiaan ei voida enää huvittaa. Sanasutkaus ei ole minun keksimäni, kreivitär, se on madame de Maintenonin."
"Tuossa ei ole mitään minua loukkaavaa, herttua", huomautti rouva Dubarry.
"Sen parempi, Jumalan kiitos, silloin olen rauhallinen. No niin, herra kreivi, te, joka osaatte valmistaa niin erinomaista eliksiriä… teidän täytyisi…"
"Valmistakaa sellainen, joka toisi kuninkaalle takaisin kyvyn tulla huvitetuksi?" keskeytti Balsamo.
"Aivan niin."
"Ah, herttua, se on lapsenleikkiä, ammattialan aakkoskysymyksiä.
Jokainen puoskarikin osaa valmistaa lemmenjuoman."
"Jonka vaikutus koituu kreivittären hyväksi?" jatkoi herttua de Richelieu.
"Herttua!" huudahti kreivitär.
"Oh, johan tiesin, että te suuttuisitte; mutta te tahdoitte itse tätä."
"Te olette oikeassa, herttua", vastasi Balsamo; "katsokaa nyt, kuinka kreivitär punastuu. Mutta, kuten äsken sanoimme, tässä ei ole kysymys haavoista eikä rakkaudestakaan. Lemmenjuomalla ette vapauta Ranskaa herra de Choiseulista. Vaikka kuningas rakastaisi kreivitärtä kymmenen kertaa enemmän kuin hän nyt rakastaa, on se mahdotonta. Herra de Choiseul säilyttäisi siitä huolimatta yhä saman lumoavan vallan hänen järkeensä kuin kreivitär hänen sydämeensä."
"Se on totta", myönsi marski. "Mutta se olisi kuitenkin hänelle ainoa keino."
"Niinkö luulette?"
"Dame, keksikää siis parempi."
"No, luulenpa, että se on helppoa."
"Helppoako? Kuulittekos, kreivitär? Nuo noidat eivät joudu mistään ymmälleen."
"Miksikä joutua ymmälleen, kun tarvitsee ainoastaan todistaa kuninkaalle, että herra de Choiseul pettää häntä, – katsoen tietysti kuninkaan kannalta asiaa, sillä herra de Choiseul ei ajattele pettävänsä, tehdessään sitä, mitä hän tekee."
"Mitä hän sitten tekee?"
"Kreivitär, sen te tiedätte yhtä hyvin kuin minä: hän tukee parlamentin uppiniskaisuutta kuningasvaltaa vastaan."
"Kyllä; mutta pitäisi saada tietää, millä tavoin."
"Asiamiestensä kautta, jotka rohkaisevat niskureita luvaten heille, ettei heitä rangaista."
"Ja mitkä ovat hänen asiamiehiänsä? Heidän nimensä pitäisi saada tietää."
"Luuletteko esimerkiksi, että rouva Grammont matkusti maaseudulle muuta varten kuin kiihoittamaan innostuneita ja rauhoittamaan pelästyneitä?"
"Toden totta, sitä varten hän on varmasti sinne matkustanut."
"Niin, mutta tuossa lähdössä ei kuningas huomaa mitään muuta kuin että hän vetäysi syrjään."
"Se on totta."
"Ja kuinka todistaa kuninkaalle, että sen matkan alla on muuta kuin mitä uskotellaan?"
"Rouva Grammontia täytyy syyttää."
"Oh, ellei tarvitsisi muuta kuin syyttää, kreivi!.." virkkoi marski.
"Syytös täytyy, ikävä kyllä, näyttää toteen", jatkoi kreivitär.
"Ja jos se näytettäisiin toteen, varmasti toteen, luuletteko, että Choiseul säilyttäisi yhä ministerinpaikkansa?"
"Ei mitenkään!" huudahti kreivitär.
"Tarvitsee siis ainoastaan paljastaa jokin herra de Choiseulin petos", jatkoi Balsamo varmasti, "näyttää se selvästi, tarkoin ja vakuuttavasti hänen majesteetilleen".
Marski heittäytyi nojatuolissaan selkäkenoon ja purskahti iloiseen nauruun.
"Hän on mainio!" huudahti hän; "hän ei epäile mitään. Saada nyt herra de Choiseul kiinni itse työssä… siinä kaikki… ei muka muuta mitään!"
Balsamo oli yhä järkkymättömän tyyni ja odotti, kunnes marskin ilonpuuska loppui.
"Kas niin", sanoi sitten Balsamo, "puhutaan nyt asiasta vakavasti, ja johtakaamme vielä mieleemme pääkohdittain koko asia".
"Tehdään se."
"Eikö herra de Choiseulia epäillä parlamentin kapinahengen ylläpitäjäksi?"
"Se on jo myönnetty; mutta todistukset?"
"Eikö herra de Choiseulin luulla juonittelevan sotaa Englantia vastaan, säilyäkseen täällä välttämättömänä miehenä?"
"Kyllä luullaan; mutta todistukset?.."
"Eikö herra de Choiseul lopuksi ole tässä istuvan kreivittären julkinen vihollinen, ja eikö hän koeta kaikin mahdollisin keinoin karkoittaa madamea valtaistuimelta, jonka minä olen madamelle luvannut?"
"Ah, mitä siihen tulee, se on selvää totta", virkkoi kreivitär; "mutta sekin täytyisi todistaa… Jos minä vain sen voisin!"
"Mitä siihen nyt vaaditaan? Joutavanpäiväinen seikka." Marski puhalsi kämmentään pitkin ja sanoi ivallisesti:
"Niin, niin, joutavanpäiväinen seikka vain!"
"Esimerkiksi jokin kahdenkeskinen kirje", sanoi Balsamo. "Aivan niin… sellainen pikkuasia…"
"Kirje rouva de Grammontilta, vai mitä, herra marski?" jatkoi kreivi.
"Taikuri, oi hyvä taikuri, hankkikaa minulle sellainen", huudahti rouva Dubarry. "Viisi vuotta minä olen itse sitä nyt koettanut; minä olen uhrannut joka vuosi siihen satatuhatta livreä, mutta en ole onnistunut."
"Siksi, että te ette ole kääntynyt minun puoleeni, madame", vastasi Balsamo.
"Kuinka tarkoitatte?" äännähti kreivitär.
"Niin, jos olisitte kääntynyt minun puoleeni, olisin minä…"
"Mitä?"
"Auttanut teidät pulasta."
"Te?"
"Minä."
"Onko jo nyt liian myöhäistä?"
Balsamo hymyili.
"Myöhäistä ei ole mikään koskaan."
"Oi, rakas kreivi…", sanoi rouva Dubarry ja pisti kätensä ristiin.
"Te siis tahtoisitte tuollaisen kirjeen?"
"Oi, tahtoisin."
"Rouva de Grammontin kirjeen?"
"Jos se vain on mahdollista."
"Ja joka paljastaa herra de Choiseulin kolmessa äsken puhutussa kohdassa?"
"Niin, jos saisin… antaisin vaikka toisen silmäni."
"Oh, kreivitär, se kävisi liian kalliiksi; varsinkin kun annan tuon kirjeen…"
"Annatte?"
"Annan sen teille ilmaiseksi."
Ja Balsamo veti taskustaan nelin kerroin taitetun paperin. "Mikä tuo on?" kysyi kreivitär katsellen ahnaasti arkkia. "Juuri niin, sanokaapa, mikä se on?" kysyi herttua. "Toivomanne kirje."
Ja Balsamo luki kahdelle kummastuneelle kuulijalleen keskellä syvää hiljaisuutta äskeisen kirjeen, jonka lukijamme jo tuntevat.
Sikäli kuin hän luki, aukesivat kreivittären silmät yhä pyöreämmiksi ja hän alkoi jo joutua aivan suunniltaan.
"Se on väärä syytös, peijakas, varokaamme tuollaista!" mutisi Richelieu, kun Balsamo lopetti.
"Ei, herttua, se on tarkka jäljennös eräästä herttuatar de Grammontin kirjeestä, jota tänä aamuna Rouenista lähetetty postimies vie paraikaa Versaillesiin herttua de Choiseulille."
"Taivaan Jumala!" huudahti marski. "Puhutteko te totta, herra Balsamo?"
"Minä puhun aina totta, herra marski."
"Että herttuatar olisi kirjoittanut moisen kirjeen?"
"Varmasti, herra marski."
"Hän olisi ollut niin varomaton!"
"Se näyttää uskomattomalta, sen myönnän. Mutta se on kuitenkin totta."
Vanha marski katseli kreivitärtä, jolla ei ollut enää voimaa lausua sanaakaan.
"Niin", virkkoi rouva Dubarry viimein, "minä olen samaa mieltä kuin herttua: minun on vaikea uskoa, herra kreivi, että rouva de Grammont olisi voinut tällaisella kirjeellä paljastaa ja saattaa vaaralle alttiiksi oman ja veljensä aseman, hän, niin älykäs nainen… Sitäpaitsi… saadakseen tietää sellaisen kirjeen sisällön on se täytynyt saada myöskin lukea."
"Ja jos kreivi olisi saanut sen lukea, olisi hän sen pitänyt itsellään: se olisi kallis saalis", kiiruhti marski sanomaan.
Balsamo pudisti päätänsä.
"Oh, monsieur", vastasi hän, "sellainen teko sopii niille, jotka murtavat kirjeet auki niiden salaisuuksia nähdäkseen… mutta ei miehille, jotka lukevat läpi kuoren niinkuin minä… Hyi, minäkö kirjeitä murtamassa!.. Ja mitä muuten kuuluu minuun tuhota herra de Choiseulia ja rouva de Grammontia? Te tulette kysymään minulta neuvoa… hyvinä ystävinä, oletan; minä vastaan teille samalla tapaa. Te toivotte, että autan teitä, ja minä autankin. Ette kai aio maksaa minulle neuvonantoa samoin kuin Quai de la Ferraillen ennustajille?"
"Oh, herra kreivi", huudahti rouva Dubarry.
"No niin, minä olen antanut teille neuvon, jota te ette näytä ymmärtävän. Te ilmaisette minulle halunne kukistaa herra de Choiseulia ja etsitte siihen keinoa; minä annan teille neuvoni, te hyväksytte sen; minä jätän sen teidän toteutettavaksenne, silloin te ette sitä usko."
"Niin, niin, mutta… mutta…"
"Se kirje tosiaan on olemassa, sanon teille, koska kerran minulla on siitä jäljennös."
"Mutta: kuka on antanut teille siitä tiedon, herra kreivi?" huudahti Richelieu.
"Ah, tuossa se nyt taas on; tiedon? Yhdessä ainoassa minuutissa te tahdotte saada samat tiedot kuin minä, tutkija, asiaan vihitty, joka on elänyt kolmetuhattaseitsemänsataa vuotta."
"Oho", sanoi Richelieu, ja hänen mielensä masentui; "nyt turmelitte hyvän vaikutuksen, jonka olin jo teistä saanut, kreivi!"
"Minä en pyydä teitä itseäni uskomaan, herra herttua; en minä ole lähtenyt hakemaan teitä kuninkaan metsästysretkellä."
"Herttua, hän on oikeassa", sanoi kreivitär. "Herra Balsamo, minä rukoilen, älkää tulko malttamattomaksi."
"Se, jolla on aikaa, ei tule koskaan malttamattomaksi, madame."
"Pyydän… lisätkää vielä tällä suosionosoituksella kaikkea hyvää, jota jo minulle olette tehnyt: sanokaa minulle, millä tavoin olette saanut ilmi moisia salaisuuksia?"
"Sitä en epäröi sanomasta, madame", vastasi Balsamo hitaasti aivan kuin haeskellen jokaista ajatuksensa sanaa. "Sen ilmoitti minulle ääni."
"Ääni?" huudahtivat herttua ja kreivitär yhtaikaa. "Teille ilmoittaa tällaista ääni?"
"Niin; kaiken, mitä minä tahdon tietää."
"Ääni on teille sanonut, mitä rouva de Grammont on kirjoittanut veljelleen?"
"Vakuutan, madame, että minulle on sen sanonut ääni."
"Sepä on ihmeellistä."
"Mutta te ette sitä usko?"
"No, en, kreivi", vastasi herttua. "Kuinka oletatte, että minun pitäisi uskoa tuollaista?"
"Mutta uskoisitteko, jos sanoisin nyt teille, mitä se pikalähetti, joka vie kirjettä herra de Choiseulille, paraikaa tekee?"
"Dame!" huudahti kreivitär.
"Minä uskoisin, jos kuulisin sen äänen", innostui herttua vakuuttamaan. "Mutta herroilla noidilla ja ihmeentekijöillä on etuoikeus kuulla ja nähdä yksinään yliluonnollisia asioita."
Balsamo loi silmänsä herra de Richelieuhin niin omituisesti, että kreivittären selkäpiitä pitkin kävi väristys ja että se epäilevä ja itsekäs olentokin, jonka nimi on herttua de Richelieu, tunsi kylmän läikän niskassaan ja sydämessään.
"Niin", sanoi Balsamo kauan vaiettuaan, "niin, minä yksinäni näen ja kuulen yliluonnollisia asioita ja olentoja. Mutta kun joudun sellaisella järjellä varustettujen arvomiesten joukkoon kuin te, herttua, ja sellaisen kauneuden pariin kuin te, kreivitär, niin avaan aarteeni ja annan siitä muillekin… Haluttaisiko teitä suuresti kuulla sitä mystillistä ääntä, joka ilmoittaa minulle kaikki?"
"Kyllä", sanoi herttua, mutta puristi kuitenkin kätensä nyrkkiin, ettei olisi vapissut.
"Kyllä", soperteli kreivitär.
"Hyvä, herra herttua. Hyvä, rouva kreivitär, saatte siis sen kuulla.
Mitä kieltä toivotte sen puhuvan?"
"Ranskaa, olkaa hyvä", vastasi kreivitär. "Minä en osaa muita, ja pelästyisin ehkä kauheasti jotakin muuta."
"Entä te, herra herttua?"
"Niinkuin kreivitärkin… ranskaa. Minä tahtoisin mielelläni toistaa muuallakin, mitä paholainen sanoo, ja nähdä, onko hän hyvin kasvatettu ja puhuuko hän moitteettomasti ystäväni herra Voltairen kieltä."
Balsamo painoi päänsä rintaansa vasten ja meni ovelle, joka vei pieneen saliin, mistä portaat johtivat yläkertaan.
"Sallikaa minun sulkea ovi, ettette joudu kovin alttiiksi vaikutuksille", lisäsi Balsamo.
Kreivitär kalpeni, meni herttuan luo ja tarttui hänen käsivarteensa.
Kun Balsamo tuli melkein porrasoven luo, kohotti hän kätensä sitä huoneiston paikkaa kohti, jossa Lorenza oli, ja lausui kaikuvalla äänellä ja arabiankielellä seuraavat sanat, jotka me tässä lukijoillemme käännämme:
"Ystäväni… kuuletko minua?.. Jos kuulet, niin vedä kellon nauhasta ja soita kaksi kertaa."
Balsamo tarkasti näiden sanojen vaikutusta, katsellen herttuata ja kreivitärtä; nämä kuuntelivat ja avasivat silmiään sitäkin kovemmassa jännityksessä, kun eivät ymmärtäneet, mitä kreivi puhui. Kello soi selvästi kaksi kertaa.
Kreivitär hytkähti koholle sohvalla, herttua pyyhki nenäliinalla hikeä otsaltaan.
"Koska minua kuulet", jatkoi Balsamo äskeisellä kielellä, "niin paina marmorinappia, joka on liedenreunalla olevan leijonankuvan oikeana silmänä, ja lieden tausta aukeaa. Tule aukosta, käy minun huoneeni lävitse, laskeudu alas portaita ja pysähdy tänne tämän salin vieressä olevaan huoneeseen."
Tuokion päästä huomasi Balsamo, että hänen käskynsä oli ymmärretty ja että sitä toteltiin, sillä oven takaa kuului käsittämätöntä suhinaa, niinkuin aaveen häilyvää liitelyä.
"Mitä kieltä tuo on?" kysyi Richelieu teeskennellen olevansa muka rauhallinen. "Onko se kabbalankieltä?"
"Kyllä, herttua, se on kieltä, jota käytetään henkien manauksessa."
"Mutta tehän sanoitte, että me sitä ymmärtäisimme."
"Kyllä, sen mitä ääni sanoo; mutta en sanonut teidän ymmärtävän sitä, mitä minä itse sanon."
"Ja nyt on piru tullut?"
"Onko teille kukaan puhunut pirusta, herttua?"
"Niin, minä luulin, ettei muita manalakaan kuin pirua."
"Manata voi jokaista henkiolentoa."
"Ja sellainen yliluonnon olentoko…?"
Balsamo ojensi kätensä verhoa kohti, joka kätki viereisen huoneen oven.
"On välittömässä yhteydessä kanssani, monseigneur."
"Minua peloittaa", sanoi kreivitär; "entä te, herttua?"
"Kautta kunniani, kreivitär, tunnustan, että olisin mieluummin Mahonin tai Filipsburgin kentällä."
"Olkaa hyvä, kreivitär ja herttua, kuunnelkaa, koska tahdotte kuulla", sanoi Balsamo.
Ja hän kääntyi oveen päin.
NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU
Ääni
Seurasi tuokion juhlallinen hiljaisuus. Sitten kysyi Balsamo ranskankielellä:
"Oletteko siellä?"
"Olen täällä", vastasi puhdas ja hopeinen ääni, joka kuului oviverhon läpi, tuntuen läsnäolijain korviin paremminkin metallikellon kuin ihmisen ääneltä.
"Hitto, tämä alkaa käydä mielenkiintoiseksi", virkkoi herttua; "ja kaikki käy ilman soihtuja, noitatemppuja ja bengalitulia".
"Tämä on kauheaa", mutisi kreivitär.
"Seuratkaa tarkoin kysymyksiäni", jatkoi Balsamo.
"Seuraan koko olemuksellani."
"Sanokaa minulle ensin, kuinka monta henkeä on parissani tällä hetkellä?"
"Kaksi."
"Mitä sukupuolta?"
"Mies ja nainen."
"Lukekaa ajatuksistani miehen nimi."
"Herttua de Richelieu."
"Ja naisen?"
"Kreivitär Dubarry."
"Oh, oh", mutisi herttua, "tämäpä vasta on…"
"Minä en ole milloinkaan nähnyt tällaista", supisi kreivitär vavisten.
"Hyvä", sanoi Balsamo; "lukekaa nyt kädessäni olevan kirjeen ensimmäinen lause". Ääni luki sen. Kreivitär ja herttua katsahtivat toisiinsa silmissä kummastus, joka oli melkeinpä ihailua.
"Se kirje, jonka jäljensin sanelunne mukaan, missä se nyt on?"
"Se rientää."
"Minne päin?"
"Länteen."
"Onko se kaukana täältä?"
"Oi, kaukana jo."
"Kenellä se on?"
"Miehellä, jolla on vihreä takki, nahkainen hattu ja pitkävartiset saappaat."
"Kulkeeko hän jalkaisin vai ratsain?"
"Ratsastaa."
"Minkälaisella hevosella?"
"Kirjavalla."
"Missä hänet näette?"
Tuli tuokion hiljaisuus.
"Katsokaa", lausui Balsamo vaativasti.
"Leveällä tiellä; sen kahden puolen on puita."
"Mutta millä tiellä?"
"En tiedä, kaikki tiet ovat samanlaisia."
"Kuinka, eikö mikään teille osoita, mikä tie se on; jokin virstanpatsas, viitta?"
"Odottakaa, odottakaa; vaunut vierivät liki ratsastajaa: ne menevät hänen ohitseen, tulevat minua kohti."
"Minkälaiset vaunut?"
"Raskaat, suuret vaunut, täynnä pappeja ja upseereja."
"Eikö niissä ole mitään kirjoitusta?" kysyi Balsamo. "Kyllä on", vastasi ääni. "Lukekaa se."
"Luen niissä sanan 'Versailles', keltaisilla, melkein hälvenneillä kirjaimilla."
"Jättäkää vaunut ja seuratkaa pikalähettiä."
"En näe häntä enää."
"Miksi ette näe häntä enää?"
"Tie tekee mutkan."
"Kääntykää hänen perässään ja tavoittakaa hänet kiinni."
"Oh, hän ajaa täyttä laukkaa; hän katsoo kelloaan."
"Mitä näette hevosen edessä?"
"Pitkän puistokujan, komeita rakennuksia, suuren kaupungin."
"Seuratkaa häntä yhä."
"Minä seuraan."
"Ja nyt?"
"Pikalähetti suomii hevostaan, yhä kiivaammin; ratsu kylpee vaahdossa; sen rautaiset kengät jymistävät kiveystä niin, että kulkijat kääntyvät peloissaan. Ah, ratsastaja syöksyy pitkälle ja rinteenä laskeutuvalle kadulle. Hän ajaa oikealle. Hiljentää hevosensa vauhtia. Pysähtyy suuren talon eteen."
"Nyt täytyy teidän seurata häntä mitä tarkimmin, kuuletteko?"
Ääni huokasi raskaasti.
"Olette väsynyt. Ymmärrän sen."
"Ah, aivan ruhjottu."
"Väsymys kadotkoon."
"Ah."
"No nyt?"
"Kiitos."
"Oletteko väsynyt vielä?"
"En."
"Näettekö yhä pikalähetin?"
"Malttakaa… Kyllä, hän nousee ylös leveitä kiviportaita. Hänen edellään kulkee siniseen ja kultaiseen pukuun puettu lakeija. Hän menee suurten salien läpi, joissa on kultauksia. Hän tulee valaistuun kirjoitushuoneeseen. Lakeija avaa oven ja poistuu."
"Mitä näette?"
"Lähetti kumartaa."
"Kenen edessä?"
"Malttakaa… Erään miehen, joka istuu kirjoituspöydän ääressä selin oveen."
"Minkälaisessa puvussa?"
"Oh, juhlapuvussa, aivan kuin tanssiaisiin menossa."
"Onko hänellä arvomerkkejä?"
"Sininen ritarinauha kaulassa."
"Hänen kasvonsa?"
"En niitä näe… Ah!"
"Mitä nyt?"
"Hän kääntyy."
"Minkä näköinen hän on?"
"Vilkkaat silmät, epäsäännölliset piirteet, kauniit hampaat."
"Ikänsä?"
"Viisikymmentä, kahdeksankuudetta vanha."
Kreivitär kuiskasi marskille:
"Herttua, se on herttua."
Marski Richelieu nyökkäsi kuin sanoakseen:
– Kyllä, hän se on… Mutta kuunnelkaa.
"Sitten?" käski Balsamo.
"Lähetti antaa sininauhaiselle miehelle…"
"Saatte sanoa häntä herttuaksi: hän on herttua."
"Lähetti antaa herttualle kirjeen, jonka hän on ottanut nahkaisesta laukusta selästään", jatkoi ääni. "Herttua murtaa sinetin, ja lukee tarkkaavasti kirjeen."
"Entä sitten?"
"Hän ottaa kynän ja paperia ja kirjoittaa." Marski de Richelieu mutisi:
"Hän kirjoittaa, peijakas vie; jos vain saisi tietää, mitä hän kirjoittaa, silloin kävisi hyvin."
"Sanokaa, mitä hän kirjoittaa", käski Balsamo.
"En voi."
"Koska olette liian kaukana. Menkää kirjoitushuoneeseen. Oletteko nyt siellä?"
"Olen."
"Kumartukaa katsomaan yli herttuan olan."
"Nyt katson."
"Voitteko nyt lukea?"
"Käsiala on kulunutta, pientä ja epäselvää."
"Lukekaa, minä tahdon."
Kreivitär ja Richelieu pidättivät hengitystään.
"Lukekaa", toisti Balsamo yhä vaativammalla äänellä.
'Sisareni', virkkoi ääni väristen ja epäröiden.
"Tämä on vastaus", supisivat marski de Richelieu ja kreivitär yhtaikaa.
'Sisareni', jatkoi ääni, 'Voit rauhoittua. Vaara oli lähellä, se on totta; ottelu oli ankara, sekin on totta; mutta nyt siitä on päästy. Minä odotan kiihkeästi huomispäivää; sillä huomenna aion minä puolestani iskeä. Ja minulla on hyvä syy toivoa täydellistä voittoa. Kiitokset Rouenin parlamenttia, mylord X:ää ja pommeja koskevista tiedoista.'
– Huomenna, päästyäni työstä kuninkaan luota, lisään kirjeeseen vielä asioita, ja lähetän sen sitten sinulle samalla miehellä.'
Balsamo seisoi vasen käsi ojennettuna ja näytti aivan kuin suurella vaivalla pakottavan ilmi ääneltä jokaisen sanan. Oikealla hän jälleen piirsi muistiin äsken kerrotut lauseet, jotka herra de Choiseul oli juuri kirjoittanut työhuoneessaan Versaillesissa. "Siinäkö kaikki?" kysyi Balsamo. "Kaikki", vastasi ääni. "Mitä herttua nyt tekee?"
"Hän kääntää kaksin kerroin paperin, johon hän kirjoitti, sitten hän kääntää sen vielä, ja panee sen pienen, punaisen taskukirjan väliin, jonka hän otti hännystakkinsa vasemmasta taskusta."
"Kuulitteko?" virkkoi Balsamo kreivittärelle, joka oli aivan lamassa hämmästyksestä. "Ja nyt?"
"Nyt hän laskee pikalähetin menemään, puhuen hänen kanssaan."
"Mitä hän lähetille sanoo?"
"En kuullut muuta kuin viimeisen lauseen."
"Mitä se oli…?"
"'Kello yksi Trianonin portilla.' Lähetti kumartaa ja menee."
"Aivan niin", virkkoi Richelieu, "hän sanoi lähetille, missä he tapaavat toisensa, kun herttua on päässyt työstä kuninkaan luota".
Balsamo vaati viittauksella herttuaa ja kreivitärtä vaikenemaan.
"Mitä tekee herttua nyt?" kysyi hän salaperäiseltä ääneltä.
"Hän nousee ylös. Hänellä on kädessä kirje, jonka mies hänelle toi. Hän menee sänkynsä luo ja painaa sen ja seinän välissä olevaa jousta, jolloin aukeaa rautalipas. Hän heittää kirjeen siihen ja lukitsee lippaan."
"Oh, tämä on tosiaan noituutta!" huudahtivat herttua ja kreivitär yhtaikaa kalman kalpeina.
"Tiedättekö jo kaikki, mitä haluatte tietää, madame?" kysyi Balsamo.
"Herra kreivi", vastasi rouva Dubarry ja lähestyi Balsamoa kauhun vallassa. "Te olette tehnyt minulle palveluksen, josta antaisin kymmenen vuotta elämänikääni, tai jota oikeastaan en voi millään maksaa. Vaatikaa minulta mitä tahdotte."
"Oh, madame, tiedätte että meillä on vanhaa tiliä."
"Sanokaa, sanokaa, mitä toivotte?"
"Aika ei ole vielä tullut."
"No, mutta kun se tulee, vaikka vaatisitte miljoonan…"
Balsamo hymyili.
"Kuulkaas, kreivitär", huudahti marski, "sitä miljoonaa sopisi paremmin teidän pyytää kreiviltä. Mies, joka tietää sellaista kuin hän tietää ja joka ennen kaikkea näkee, mitä näkee, eikö hän löytäisi kultaa ja timantteja maan sisuksista, niinkuin ajatuksetkin ihmisten sieluista?"
"Niinpä minä polvistun eteenne avuttomuuteni tuntien", virkkoi kreivitär.
"Ei, kreivitär, kerran saatte maksaa laskunne minulle. Minä kyllä annan teille siihen tilaisuuden."
"Kreivi Balsamo", sanoi herttua Richelieu, "minä olen alistettu, voitettu, murskattu: minä uskon".
"Niinkuin Tuomas muinoin, eikö niin, herra herttua? Se ei ole uskomista, se on näkemistä."
"Sanokaa sitä miksi tahansa; mutta minä teen julkisen katumuksen, ja kun minulle vasta puhutaan jotakin noidista, niin tiedän sanottavani."
Balsamo hymyili.
"Nyt, madame, sallitteko minun päättää työni?" kysyi hän kreivittäreltä.
"Sanokaa."
"Henki on väsynyt. Suokaa minun vapauttaa hänet taikalauselmalla."
"Tehkää se, monsieur."
"Lorenza", sanoi Balsamo arabiankielellä, "minä kiitän sinua; minä rakastan sinua. Palaa huoneeseesi samaa tietä, jota tänne tulit, ja odota siellä minua. Mene, rakkaani!"
"Minä olen niin väsynyt", vastasi ääni italiaksi, vielä suloisempana kuin äsken manatessa. "Tule heti, Akharat."
"Minä tulen."
Ja askeleet loittonivat samalla pehmeällä kahinalla kuin tullessaankin.
Muutaman minuutin kuunteli Balsamo tarkoin, että Lorenza oli lähtenyt pois. Sitten kumartui hän syvään, mutta majesteettisen arvokkaasti kahdelle vieraalleen, jotka lähtivät ällistyneinä ja pää täynnä sekavia ajatuksia ulos ja palasivat ajurinrattaihinsa, paremminkin muistuttaen juopuneita kuin järkeviä ihmisiä.