KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU
Gilbertin laskelmat pitävät paikkansa
Kun Andrée oli jäänyt yksin, nousi hän ylös lepotuolilta, ja läpi koko Gilbertin ruumiin kulki väristys.
Nuori tyttö seisoi nyt siinä paikallaan; käsillään, jotka olivat valkeat kuin alabasteri, otti hän yhden toisensa jälkeen pois neulat tukastaan, ja silloin valui ohut aamuvaippa, johon hän oli puettu, alas hänen olkapäiltään ja jätti paljaaksi hänen valkean ja siron kaulansa, hänen yhäkin vaikeasti hengittävän povensa ja hänen käsivartensa, jotka huolettomasti kohosivat pään kohdalle ja saivat hänen lantionsa taipumaan niin, että batistin alla paisuva ja värähtelevä rinta kohosi sitä kauniimmin.
Gilbert vaipui polvilleen ja tunsi huohottaen ja hurmauksesta juopuneena veren jyskyttävän vimmatusti ohimoissaan ja sydämessään. Kiehuvat laineet kiitivät hänen suonissaan, tulinen harso himmensi hänen näkönsä, outo ja kuumekiihkeä suhina pauhasi hänen korvissaan. Hän oli lähellä tuota hurjaa huimauksen hetkeä, joka syöksee ihmisen mielipuolisuuden kuiluun. Hän aikoi juuri rientää Andréen huoneeseen ja huutaa:
– Ah, sinä olet kaunis, kaunis sinä olet, mutta älä ole niin ylpeä ihanuudestasi, sillä sinä saat kiittää siitä minua, sillä minä olen pelastanut sinun henkesi!
Yhtäkkiä alkoi jokin vyön solmu tuottaa Andréelle haittaa; hän tuli kärsimättömäksi, polkaisi jalkaansa lattiaan ja istahti puku epäjärjestyksessä lepotuolille, ikäänkuin moinen vähäpätöinen vaiva olisi riittänyt jo viemään häneltä kaikki voimat. Ja kääntyen siten puolialastomana tavoittamaan kellon nuoraa hän nykäisi siitä kiivaasti.
Se ääni sai Gilbertin jälleen järkiinsä. – Nicole oli jättänyt oven auki kuullakseen, Nicole palaisi sisään.
Siihen jäi se unelma, siihen se autuus! Siitä ei jäänyt muuta kuin kuva, ei muuta kuin muisto, joka ikuisesti polttaisi mielikuvituksessa, ikuisesti syöpyisi sydämen pohjaan.
Gilbert aikoi syöksyä ulos paviljonkirakennuksesta; mutta parooni oli sisään tullessaan jo vetänyt kiinni kaikki käytävän ovet. Gilbert ei tuntenut näitä esteitä ja häneltä meni muutama sekunti ovia avatessaan.
Samassa, kun hän astui Nicolen kamariin, tuli Nicole sisään.
Nuorukainen kuuli puutarhan hiekan rasahtelevan Nicolen askeleista. Gilbert ei ennättänyt muuta kuin vetäytyä pimeään soppeen päästääkseen nuoren tytön ohitseen, joka nyt sulki etuhuoneen oven ja riensi keveästi kuin lintu läpi käytävän.
Gilbert meni nyt etuhuoneeseen ja koetti päästä ulos.
Mutta kun Nicole oli tullut sisään huutaen: – Täällä olen, täällä olen neiti, minä ainoastaan lukitsen oven! – niin oli hän tosiaan oven lukinnut, eikä hän ollut kiertänyt sitä pelkästään kahteen lukkoon, vaan sitäpaitsi pistänyt avaimen hätäpäissään taskuunsa.
Gilbert koetti siis turhaan ovea avata; hän turvautui silloin ikkunoihin. Ikkunoissa oli lujat rautaristikot; viisi minuuttia niitä tutkisteltuaan Gilbert ymmärsi, että hänen oli mahdotonta päästä ulos.
Nuorukainen kyyristyi nyt nurkkaan ja päätti avauttaa Nicolella itselleen oven.
Mitä kamarineitsyeeseen taas tulee, hän puolusteli poissaoloaan sillä, että hän oli muka ollut sulkemassa kasvihuoneen ikkunoita, ettei yökylmä vahingoittaisi neidin kukkasia. Ja niin pakisten auttoi hän Andréeta riisuutumaan ja vuoteeseen.
Tosin värähteli Nicolen ääni ja hänen kätensä vapisivat ja hän itse toimitti tehtävänsä innolla, joka oli tavallisuudesta poikkeavaa ja ilmaisi hänet yhäkin olevan jollakin tavoin kiihtyneenä. Mutta Andrée katsoi harvoin alas tyyneltä taivaaltaan, jossa hänen ajatuksensa tavallisesti kulkivat, ja silloin, kun hän sinne katsoi, olivat häntä alemmat olennot hänestä pelkkiä tomuhiukkasia.
Andrée ei siis huomannut Nicolessa mitään erikoista.
Gilbert kiehui kärsimättömyydestä, kun paluutie oli tällä tavoin häneltä tukittu. Nyt toivoi hän vain vapautta.
Andrée päästi Nicolen pois, lyhyen pakinan jälkeen, jossa Nicole mairitteli ja hellitteli niinkuin tunnontuskain kiusaama kamarineitsyt ainakin.
Hän tiukkasi peitteen emäntänsä ympäri, käänsi lampun pienelle, sokeroi hänen juomansa, joka oli lämmitetty hopeapikarissa alabasterilampun päällä, toivotti neidille mitä makeimmat ja sievimmät hyvät yönsä ja poistui huoneesta varpaillaan.
Tullessaan hän sulki lasioven.
Sitten hän kulki, hyräillen itsekseen, näyttääkseen tyyntä mieltään, kamarinsa läpi ja meni puutarha-ovelle.
Gilbert aavisti Nicolen aikeen, ja hetkisen hän arveli, eikö hän ehkä pääsisi ulos ryntäämällä ja tarvitsematta ilmaista itseään, jos hän käyttäisi paetakseen sitä silmänräpäystä, jolloin ovi jälleen avattaisiin; mutta silloin hänet olisi nähty eikä tunnettu; häntä olisi luultu varkaaksi, Nicole olisi huutanut ihmisiä hätään, hän ei olisi saanut aikaa päästä kiinni köyteensä, ja jos hän olisi päässytkin, olisi hänet paljastettu ilmaretkellään. Se taas olisi ilmaissut hänen olinpaikkansa, ja siitä olisi tullut nolo seikkailu, eikä varsin vähäinenkään sellaisten ihmisten silmissä kuin Taverneyn herrasväen, joka oli niin epäsuopea Gilbert-parkaa kohtaan.
Tosin Gilbert olisi saattanut antaa ilmi Nicolen ja saada hänet siten ajetuksi pois talosta, mutta mitä se olisi hyödyttänyt? Gilbert olisi silloin ainoastaan tehnyt pahaa, etua saamatta, siis pelkästään kostonhalusta. Gilbert ei ollut niin ahdasälyinen, että hän olisi ollut sovitettu pelkästään sillä, että hän oli kostanut; hyödytön kosto tuntui hänestä halvemmalta kuin paha teko, sillä se oli typeryyttä.
Kun Nicole joutui lähelle ovea, jonka vieressä Gilbert häntä odotti, astui nuorukainen yhtäkkiä esiin pimeästä nurkasta, jossa hän oli piiloitellut, ja näyttäytyi tytölle oviruuduista säteilevän kuun valossa.
Nicole oli huutaa, mutta hän luuli Gilbertiä erääksi toiseksi mieheksi ja ensimmäisestä pelästyksestään selvittyään hän sanoi vain:
"Oh, tekö se olette, miten varomatonta!"
"Niin, minä se olen", vastasi Gilbert hiljaa; "mutta älkää huutako minunkaan tähteni enempää kuin olisitte huutanut erään toisenkaan tullessa".
Nyt tunsi Nicole puhuttelijansa.
"Gilbert, hyvä Jumala!" huudahti hän.
"Sanoinhan teille, ettei saa huutaa", vastasi nuorukainen kylmäverisesti.
"Mutta mitä te täällä teette, monsieur?" tiuskahti Nicole vihoissaan.
"Vai niin", vastasi Gilbert yhtä tyynenä kuin äskenkin; "juuri sanoitte minua varomattomaksi, ja nyt olette itse paljoa varomattomampi kuin minä".
"Niin, tosiaan olen melkoisen yksinkertainen, kun kysyn, mitä te teette täällä", virkkoi Nicole.
"Mitä minä sitten täällä teen?"
"Te tulitte tapaamaan neiti Andréeta."
"Kuinka, neiti Andréeta?" toisti Gilbert yhä tyynenä.
"Niin, johon olette rakastunut, mutta joka ei, onneksi, teitä rakasta."
"Ihankohan totta?"
"Mutta varokaa itseänne, Gilbert-herra", jatkoi Nicole uhkaavalla äänellä.
"Pitääkö minun varoakin itseäni?"
"Pitää."
"Minkätähden?"
"Etten anna teitä ilmi."
"Sinäkö, Nicole?"
"Niin, minä, ja etten ajata teitä täältä pois."
"Koeta vain", vastasi Gilbert hymyillen.
"Uhmaatko sinä minua?"
"Tiettävästi."
"Miten käy, jos minä sanon neidille, Filip-herralle ja paroonille, että minä näin sinut täällä?"
"Ei käy, niinkuin luulet, nimittäin että minut ajetaan pois, – sillä Jumalan kiitos, minut on jo pois ajettu, – vaan minua vainotaan niinkuin villipetoa. Mutta pois ajetaan sen sijaan Nicole."
"Mitä sanot, minutko?"
"Juuri sinut, Nicole – Nicole, jolle heitetään kiviä muuriaidan ylitse."
"Varokaa itseänne, monsieur Gilbert", vastasi Nicole uhkaavalla äänellä; "Ludvig XV: n torilla on teidän kädessänne tavattu kappale neidin pukua".
"Niinkö luulette?"
"Herra Filip on kertonut sen isälleen. Parooni ei vielä epäile mitään, mutta jos autetaan häntä, niin hän lopulta sen ymmärtää."
"Ja kuka häntä auttaa?"
"Minä tietysti."
"Varokaa itseänne, Nicole. Voitaisiin epäillä, että te olette ripustavinanne nuoralle pitsejä, mutta poimittekin silloin maasta kiviä, joita teille nakellaan yli muurin."
"Se on totta!" huudahti Nicole.
Sitten purki hän jälleen myöntymisensä:
"Mutta eihän ole mikään rikos ottaa vastaan kirjelippuja; se ei ole sellainen rikos kuin hiipiä tänne silloin kuin neiti riisuutuu… Ahaa, mitä siihen sanotte, monsieur Gilbert?"
"Sanon, mademoiselle Nicole, että on rikos sellaisen kiltin nuoren tytön kuin teidän pistää avain puutarhan pikkuportin alle."
Nicole hätkähti.
"Sanon", jatkoi Gilbert, "että jos minä, jonka parooni de Taverney, herra Filip ja neiti Andrée tuntevat, olen tehnyt rikoksen hiipimällä neidin luokse, niin johtui se siitä, etten voinut vastustaa haluani tietää, miten entiset herrasväkeni voivat, ja varsinkin neiti Andrée, jota minä koetin pelastaa tuolla torilla, ja koetin niin hartaasti, että kappale hänen vaatteistaan jäi käteeni, kuten sinäkin myönnät tietäväsi. Sanon, että jos minä olen tehnyt melkoisen puolustettavan rikoksen pujahtaessani tänne, niin olet sinä sen sijaan tehnyt sellaisen anteeksiantamattoman rikoksen, että olet päästänyt vieraan henkilön isäntäväkesi taloon, kutsunut hänet kohtaukseen kasvihuoneeseen ja viettänyt siellä hänen kanssaan kokonaisen tunnin".
"Gilbert! Gilbert!"
"Ah, sellaista se on siveys, – mademoiselle Nicolen nimittäin. Ah, teistä on paha, Nicole neitiseni, että minä olen teidän huoneessanne, kun sen sijaan…"
"Monsieur Gilbert!"
"Sanokaa nyt vain neidille, että minä olen häneen rakastunut; minä vastaan, että minä olen rakastunut teihin, ja hän uskookin minua, sillä tehän itse tyhmyydessänne sanoitte Taverneyssä, että asianlaita on niin."
"Gilbert, ystäväni!"
"Ja silloin teidät ajetaan talosta, Nicole; ja sen asemesta, että olisitte saanut lähteä neidin kanssa Trianoniin, sen asemasta, että saisitte keimailla kauneille herroille ja rikkaille aatelismiehille, – mitä ette jätäkään tekemättä, jos pysytte tässä talossa, – niin, sen asemesta saatte lähteä etsimään kaupungilta rakastajaanne, herra de Beausirea, aliupseeria, sotamiestä. Ah, mikä lankeemus, ja mihin neiti Nicolen kunnianhimo hänet viekään! Nicole kaartilaisen hempukka!"
Ja Gilbert alkoi laulaa irvistellen:
Ja lempijänä mulla on kaartin sotamies!
"Voi, armahtakaa, herra Gilbert, älkää katsoko minua noin", sanoi Nicole. "Teidän katseenne on niin ilkeä ja kiiluu pimeässä. Säälikää minua, älkää naurako noin, teidän naurunne peloittaa minua."
"Avatkaa siis ovi", vastasi Gilbert käskevällä äänellä; "avatkaa ovi, Nicole, eikä enää sanaakaan tästä".
Nicole avasi oven, vavisten niin ankarasti, että olisi voinut nähdä hänen hartiainsa tärisevän ja päänsä tutisevan kuin vanhan naisen.
Gilbert meni ulos edeltä, ja kun hän näki nuoren tytön aikovan saattaa häntä katuportille, virkkoi hän:
"Ei tarvitse; teillä on omat keinonne päästää tänne ihmisiä; minulla on omani päästä täältä pois. Menkää nyt takaisin kasvihuoneeseen herra de Beausiren luokse, joka varmaankin teitä jo hyvin kärsimättömänä odottaa, ja viipykää hänen seurassaan kymmenen minuuttia kauemmin kuin on tarpeellista. Suon teille tämän palkinnon vaiteliaisuudesta."
"Kymmenen minuuttia, ja miksi kymmenen minuuttia?" kysyi Nicole aivan vavisten.
"Siksi, että minulta menevät nuo kymmenen minuuttia kadotakseni täältä. Menkää, Nicole-neitiseni, menkää; mutta mutta älkää kääntykö takaisin niinkuin Lotin vaimo, jonka tarinan kerroin teille Taverneyssä, kun te kutsuitte minut kohtaukseen heinälatoon; älkää tehkö sitä, sillä silloin teidän voisi käydä pahemminkin kuin että muuttuisitte pelkästään suolapatsaaksi. Menkää, sievä hurvittelija, menkää, menkää heti; minulla ei ole enää teille mitään sanottavaa."
Gilbertin kovuus masensi, kauhisti, kukisti Nicolen, tuon julmurin, jolla oli hänen tulevaisuutensa käsissään. Ja Nicole palasi pää kumarassa kasvihuoneeseen, jossa aliupseeri Beausire tosiaan odotti häntä jo aivan tuskissaan.
Gilbert puolestaan noudatti yhtä suurta varovaisuutta kuin tullessaankin, pujahtaen kenenkään näkemättä seinän viereen ja sitten tarttuen köyteensä, kiipesi ylös viiniköynnösten ja niitä kannattavain säleikköjen avulla, pääsi ensimmäisen porraskerroksen ikkunalle ja kapuili ripeästi takaisin ullakkokamariinsa.
Onni suosi häntä niin, ettei hän paluumatkallaan tavannut ketään: naapurinvaimot olivat jo menneet levolle ja Teresia istui vielä illallisellaan.
Gilbert oli liian haltioitunut Nicolesta äsken saamastaan voitosta, että olisi pitkin räystäskourua astuessaan edes pelännyt liukahtavansa. Päinvastoin: hän tunsi kyllä nyt pystyvänsä kulkemaan vaikka partaveitsen terää kuin Onnetar, niin, vaikka se terä olisi ollut puoli penikulmaa pitkä.
Sillä sen matkan päämaalina oli Andrée.
Gilbert pääsi siis luukkuunsa, sulki ikkunansa ja repi rikki kirjeensä, johon kukaan ei ollut koskenutkaan.
Sitten heittäytyi hän mukavasti vuoteelleen. Puoli tuntia myöhemmin tulikin Teresia sanansa pitäen sisään kysymään, kuinka hän voi.
Gilbert vastasi kiitoksella, johon hän sekoitteli haukoituksia aivan kuin olisi ollut ylen unissaan. Hänellä oli kiire jäädä aivan yksin, pimeyteen ja hiljaisuuteen, nauttiakseen oikein kylläkään ajatuksistaan, muistellakseen koko sydämellään, sielullaan, koko olennollaan tämän kiihkeän päivän katoamattomia tapahtumia.
Ja pian haipuivat sitten hänen silmistään parooni, Filip, Nicole, Beausire, ja hänen muistojensa taustalla hohti ainoastaan Andrée, puolittain alastomana, kauniit kädet kaartuen pään yli neidon ottaessa neuloja pois tukastaan.
KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU
Keräilyretki
Seikat, joista olemme viimeiseksi kertoneet, olivat tapahtuneet perjantai-iltana; kaksi päivää sen jälkeen oli lähdettävä Luciennesin metsään tuolle kävelyretkelle, josta Rousseau oli niin suuresti iloinnut.
Gilbert oli ollut kaikesta välinpitämätön sen jälkeen kun hän oli kuullut Andréen piakkoisesta muutosta Trianoniin, ja hän oli viettänyt koko ensimmäisen päivän seisten ullakkokamarinsa luukunpieleen nojaillen. Kaiken sen päivää oli Andréen ikkuna ollut auki, ja pari kertaa oli nuori tyttö lähestynyt sitä heikkona ja kalvenneena, hengittämään raitista ilmaa, ja kun Gilbert näki hänet, tuntui hänestä, ettei hän olisi tahtonut taivaalta mitään muuta kuin että Andrée olisi aina asunut tuossa paviljongissa, ja että hän itse olisi koko ikänsä saanut olla tässä ullakkokamarissa ja nähdä pari kertaa päivässä vilahdukselta tuon nuoren tytön, niinkuin hän nyt hänet näki.
Hartaasti odotettu sunnuntai tuli viimein. Jo edellisenä iltana oli Rousseau varustanut kaikki retkeä varten; hänen tarkoin kiilloitetut kenkänsä ja harmaa pukunsa, joka oli samalla sekä lämmin että kevyt, oli otettu esiin kaapista Teresian suureksi harmiksi, Teresia, joka väitti, että liinainen takki tai pusero kelpaisivat varsin hyvin sellaiseen hommaan. Mutta Rousseau ei vastannut hänelle mitään, vaan noudatti omaa haluaan. Eikä tarkastettu ainoastaan hänen pukuaan, vaan mitä suurimmalla huolella myöskin Gilbertin vaatteet; ja nämä olivat lisääntyneet vielä moitteettomalla parilla uusia sukkia ja kenkiä, jotka Rousseau oli odottamatta tuonut hänelle lahjaksi.
Rousseaun kasvisto oli järjestetty kuntoon, eikä hän ollut unohtanut myöskään sammalosastoaan, joilla piti olla retkeilyllä määrätty tehtävänsä.
Malttamattomana kuin lapsi meni Rousseau tuon tuostakin ikkunan ääreen katsomaan, eivätkö ne tai ne lähellä jyrisevät vaunut olleet jo herra de Jussieun. Viimein huomasi hän porttinsa eteen pysähtyväni hienosti lakattujen vaunujen ja komeilla valjailla varustettujen hevosten. Hän juoksi silloin heti sanomaan Teresialle:
"Nyt hän tuli, nyt hän tuli."
Ja Gilbertille:
"Joutuin, Gilbert, heti paikalla! Vaunut odottavat meitä."
"Kas vain", sanoi Teresia tuimasti Rousseaulle, "koska niin mielelläsi ajelet vaunuilla, miksi et ole työlläsi niitä itsellesi hankkinut, niinkuin Voltaire?"
"No, no, no!" murisi Rousseau.
"Dame, sinä sanot aina, että olet yhtä lahjakas kuin hänkin."
"Sellaista minä en sano, kuuletko!" huusi Rousseau harmissaan! emännälleen; "minä sanon… enkä sano mitään!"
Ja koko Rousseaun ilo katosi, kuten aina silloin, kun tuo vihattava nimi kajahti hänen korvissaan.
Onneksi tuli herra de Jussieu parhaiksi sisään. Hän oli pomaadalla voideltu, puuteroitu ja raikkaan loistava kuin kevätaamu. Hänen yllään oli erittäin hieno, juovikas intialaisesta pellavan-harmaasta satiinista ommeltu takki, vaaleat, punansinervät liivit, ylen ohuet, valkeat silkkisukat ja kiiltävillä kultasoljilla varustetut kengät.
Hän tuli Rousseaun huoneeseen täyttäen sen monenmoisilla hyvillä hajuaineilla, joita Teresia veti nenäänsä salaamatta ihailuaan.
"Kuinka te olette kauniissa asussa!" virkkoi Rousseau katsellen lauhkeasti Teresiaan ja vertaillen vaatimatonta pukuaan ja raskaita keräilijän kapineitaan herra de Jussieun hienoon ja keveään asuun.
"Enpä suinkaan, minä vain pelkään kuumuutta", virkkoi hieno botanisti.
"Entä metsän kosteus sitten! Silkkisukkanne, jos keräämme kasveja soilta…"
"Oh, sitä emme tee; me keräämme niitä ainoastaan sopivilta paikoilta."
"Ja jätämmekö siis tänä päivänä vesisammalet?"
"Älkäämme nyt pitäkö siitä huolta, hyvä virkaveli."
"Luulisipa teidän olevan menossa tanssiaisiin, naisten seuraan."
"Niin, miksi ei suoda tällaista kunnioitusta sille kaunottarelle, jonka nimi on Luonnotar?" vastasi herra de Jussieu hämillään; "eikö se ole valtiatar, jonka edessä sopii itseään somistaa?"
Rousseau ei enää väittänyt vastaan; heti kun herra de Jussieu vetosi luontoon, oli hän itse samaa mieltä, nimittäin ettei sitä koskaan saattanut kyllin kunnioittaa.
Mitä Gilbertiin tulee, katseli hän kateisin silmin herra de Jussieuta, vaikka hän olikin ajatuksiltaan stoalaisen ankara. Siitä alkaen, kun hän oli nähnyt niin monen nuoren keikailijan vaatteillaan vielä lisäävän luonnon heille lahjoittamia etuja, oli hän oppinut huomaamaan hienon ulkoasun hyödyn, niin sisällötöntä kuin vaatteet saattoivat ollakin. Ja itsekseen hän ajatteli nyt, että tuollaiset batistit ja pitsit saattaisivat kaunistaa paljonkin hänen nuorekkuuttaan, ja että Andrée varmaan häntä katselisi, jos kohtaisi hänet puettuna sillä tavoin kuin herra de Jussieu eikä sellaisiin vaatteisiin kuin hänellä nykyään oli.
Sitten lähdettiin retkelle niin raisua vauhtia kuin kaksi kunnon tanskalaista hevosta jaksoivat juosta. Tunti lähdön jälkeen laskeusivat kasvienkerääjät vaunuista Bougivalissa ja poikkesivat vasemmalle, Chataigniersiin vievälle tielle.
Tämä nykyään erinomaisen kaunis retkeilypaikka oli yhtä kaunis siihenkin aikaan, sillä sitä harjun rinnettä, jolla kokoilijamme aikoivat samoilla ja joka jo Ludvig XIV: n hallitessa oli metsäinen, oli hoidettu alinomaa siitä saakka kuin nykyinen hallitsija oli mielistynyt Marlyyn.
Siellä oli rosokuorisia kastanjapuita, joiden oksat olivat valtavan suuret, ja muodot herättivät kummallisia mielikuvia: milloin vääntelehtivät ne muhkuisina ja muistuttivat käärmeitä, jotka kiertyivät puiden runkojen ympärille, milloin härkää, joka oli kaadettu teuraspenkille ja pursuu kidastaan mustaa verta. Siellä oli sammaleisia omenapuita, ja suuria pähkinäpensaita, jättiläisiä, joiden lehtiverho muuttuu kesäkuussa kellanvihreästä vihreänsiniseksi. Siellä vallitseva yksinäisyys ja seudun maalauksellinen tuimuus, joka kohoaa alhaalta vanhojen puiden varjosta ja piirtää terävän rajan kalvaansinistä taivasta vasten, koko moinen valtava, viehkeä ja surumielinen luonto sai Rousseaun kuvaamattomasti haltioihinsa.
Gilbert oli jälleen rauhallinen, mutta synkkä: koko hänen elämänsä oli kiintynyt tähän ajatukseen:
– Andrée muuttaa sieltä puutarhan paviljongista Trianoniin.
Sen harjun korkeimmalla laella, jolle kolme keräilijäämme jalkaisin nousivat, kohosi Luciennesin nelikulmainen paviljonki.
Tuon paviljongin näkeminen, josta Gilbert oli paennut, muutti hänen ajatustensa suunnan ja herätti hänessä melkoisen vähän miellyttäviä muistoja, vaikkei niihin nyt yhtynytkään pelkoa; hän kulki näet viimeisenä ja näki edessään kaksi suojelijaansa ja tunsi olevansa varmassa turvassa. Niin ollen katseli hän Luciennesia kuin haaksirikkoutunut turvallisesta satamasta hietasärkkää, johon hänen purtensa on murskautunut.
Rousseau alkoi pikku lapio kädessä tarkastella maata ympärillään. Samoin teki herra de Jussieu; sillä eroituksella vain, että ensinmainittu etsi kasveja, viimemainittu koetti suojella sukkiaan kosteudelta.
"Mikä mainio Lepopodium!" sanoi Rousseau.
"Mainio", vastasi herra de Jussieu; "mutta mennäänpä nyt vain, vai mitä?"
"Ah, Lysimachia tenella! Se on nyt juuri valmis otettavaksi, katsokaa."
"Ottakaa siis, jos se teitä huvittaa."
"Mitä? Mutta emmekö me sitten kokoa kasveja?"
"Kyllä, kyllä… Mutta luulenpa, että me tuolta kukkulalta löydämme parempia."
"Niinkuin tahdotte… Mennään sinne."
"Mitä kello nyt on?" kysyi herra de Jussieu. "Kun pukeuduin kiireessä, unohdin kelloni kotiin."
Rousseau veti housujensa taskusta suuren hopeisen kellon.
"Yhdeksän", sanoi hän.
"Jospa levähtäisimme hiukan, vai mitä arvelette?" kysyi herra de Jussieu.
"Oi, mutta tehän olette huono kävelijä", virkkoi Rousseau. "Noin se käy, kun lähtee kokoamaan kasveja hienot kengät ja silkkisukat jalassa."
"Minulla saattaa olla nälkäkin, ajatelkaa sitä."
"No niin, syödään siis aamiaista… Kylään on ainoastaan pari virstaa."
"Ei siellä, luvallanne sanoen."
"Kuinka, eikö siellä? Onko teillä mukananne vaunuissa aamiainen?"
"Näettekö jotakin tuolla alhaalla metsikössä?" kysyi herra de Jussieu kohottaen kätensä erästä pistettä kohti ilmarannalla ja tahtoen tovereitaan sen huomaamaan.
Rousseau kurkisteli varpaillaan, ja asetti kätensä varjostimen tapaan silmiensä päälle.
"Minä en siellä eroita mitään", vastasi hän.
"Kuinka, ettekö eroita tuota kattoa, joka on kuin maalaistuvan?"
"En."
"Rakennusta, jossa on tuuliviiri, ja seinät vaaleista ja punertavista oljista, tuota sveitsiläiseen tapaan rakennettua majaa?"
"Kyllä, nyt luulen näkeväni, uusi pieni talo."
"Kioski, juuri niin."
"Entäpä sitten?"
"Siellä tapaamme sen vaatimattoman aamiaisen, jonka teille lupasin."
"Olkoon siis menneeksi", virkkoi Rousseau. "Onko teillä nälkä, Gilbert?"
Gilbertille oli tämä keskustelu ollut aivan yhdentekevää; hän katkoi ajatuksissaan kanervankukkia ja vastasi:
"Miten vain tahdotte, monsieur."
"Mennään siis sinne, olkaa hyvä", sanoi herra de Jussieu; "muuten, mikään ei estä meitä keräämästä kasveja sinne mennessämme".
"Oh, teidän veljenpoikanne on innokkaampi luonnontutkija kuin te", virkkoi Rousseau. "Minä olen koonnut kasveja hänen kanssaan Montmorencyn metsässä. Sillä retkellä me emme olleet maailmanmiehiä. Hän löytää helposti kasvit, ottaa ne maasta hyvin ja tutkii vaivattomasti."
"Niin, mutta huomatkaahan, että hän on nuori: hänen täytyy luoda itselleen nimi."
"Eikö hänellä sitten ole teidän nimenne, joka on jo luotu? Ah, ammattiveli, te tutkitte kasveja amatöörin tapaan."
"No, älkäähän närkästykö, filosofini; katsokaapas, tässä on kaunis Plantago monanthos; onko teillä näin hyviä siellä Montmorencyssä?"
"Ei, ma foi", vastasi Rousseau ihastuksissaan. "Minä olen etsinyt sitä sieltä turhaan. Tournefortin sanalla: mainio kerrassaan!"
"Ah, miten ihastuttava huvimaja", virkkoi Gilbert, joka nyt oli siirtynyt viimeisestä miehestä etupäähän.
"Gilbertillä on nälkä", huomautti herra de Jussieu.
"Oh, monsieur, pyydän anteeksi; minä kyllä jaksan odottaa, kunnes te olette valmis."
"Sitä suuremmalla syyllä, koska ei ole hyvä ruuansulatukselle keräillä kasveja syönnin jälkeen; ja sitäpaitsi on silmä silloin huono huomaamaan ja selkä veltto; kootaan nyt vielä tuokio kasveja", virkkoi Rousseau. "Mutta mikä tämä paviljonki on nimeltään?"
"Rotanloukku", virkkoi herra de Jussieu muistaen herra de Sartinesin keksimän nimen.
"Mikä merkillinen nimi!"
"Oh, tehän tiedätte, että tällaisille metsämajoille keksitään mielellään omituisia nimiä."
"Mutta kenenkä on tämä tila, tämä ihana siimesmetsä?"
"Sitä en tosiaan tiedä."
"Mutta varmaanhan tunnette omistajan, koska aiotte syödä hänen paviljongissaan aamiaista?" virkkoi Rousseau teristäen korviaan ja alkaen jo epäillä jotakin.
"Ei suinkaan… tai paremminkin: minä tunnen täällä kaikki, metsänvartijat, jotka ovat nähneet minut täällä metsässä senkin sata kertaa ja tietävät, että jos he tervehtivät minua ja tarjoavat minulle sipulilla höystettyä jänismuhennosta tai kurppakeittoa, ovat he mieliksi isännälleen. Kaikkien läheisten herraskartanojen omistajat antavat minun olla täällä kuin kotonani; En tosiaan tiedä, onko tämä paviljonki rouva de Mirepoixin vai rouva d'Egmontin, vai… ties hänet, kenen lienee… Mutta pääasia on, hyvä filosofini, ja oletan teidän olevan siitä samaa mieltä kanssani, että me saamme siellä leipää, hedelmiä ja piiraita."
Hyvänsävyinen tapa, jolla herra de Jussieu lausui nämä sanat, haihdutti pois pilvet, jotka alkoivat jo kokoutua Rousseaun otsalle. Filosofi pudisti tomun kengistään, kuivasi kätensä, ja herra de Jussieu läksi ensimmäisenä menemään sammaleista polkua, joka kiemurteli kastanjametsikön lävitse ja johti tuohon pieneen erakkomajaan.
Hänen perässään asteli Rousseau, yhä kooten satoa heinikosta.
Viimeisenä tuli Gilbert, joka oli jälleen siirtynyt äskeiselle paikalleen; hän uneksi Andréesta, ja millä keinoin hän saisi nähdä Andréen sitten kun aatelistyttö oli muuttanut Trianoniin.