YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Elämäneliksiri
Kun Balsamo jäi yksin, meni hän ja kuunteli Lorenzan oven takana.
Lorenza nukkui rauhallista ja hiljaista unta.
Silloin avasi hän pienen luukun, joka oli ovessa ja aukesi ulospäin, ja katsoi häntä tuokion hellään ja lempeään haaveiluun vaipuneena. Sen jälkeen sulki hän taas luukun ja kulki sen huoneen läpi, joka eroitti Lorenzan huoneuston hänen työpajastaan ja jota olemme jo kuvailleet, ja kiiruhti sammuttamaan tulen uuneistaan, avaten valtavan suuren johdon, jonka kautta koko ankara kuumuus pääsi piipusta ulkoilmaan; se myös laski sisälle vettä säiliöstä, joka oli ulkona katolla.
Sitten asetti hän kardinaalin velkakirjan huolellisesti mustaan marokiininahkaiseen lompakkoon.
"Jonkun de Rohanin sana on aina hyvä", jupisi hän itsekseen; "mutta pelkästään minua varten, sillä siellä muualla on ehkä tarpeen näyttää, mihin minä käytän veljieni kultaa".
Nämä sanat raukenivat hänen huulilleen, kun ylhäältä laipiosta kuului kolme kumeaa lyöntiä, jotka saivat hänet kohottamaan päätänsä. "Ahaa", virkkoi hän itsekseen, "Althotas kutsuu minua".
Sillaikaa kuin hän viipyi pajassaan antaakseen raittiin ilman virrata sisään ja asetti järjestelmällisesti kunkin esineen paikalleen ja rautalevyn jälleen uunin päällystäksi, tulivat lyönnit laipioon yhä kovemmiksi.
"Kas, kas, vanhus on kärsimätön; se on hyvä merkki."
Balsamo otti pitkän rautatangon ja kolkutti sillä vuorostaan laipioon; sitten vetäisi hän seinässä olevasta rautarenkaasta, ja laipiossa aukesi nyt alastaipuvan joustimen avulla laskuluukku, joka tuli aina työpajan permantoon saakka. Balsamo asettui seisomaan keskelle tuota konetta ja laitos kohosi toisen joustimen avulla jälleen ylös ja vei mukanaan kuormansa yhtä helposti kuin oopperassa pilvien ympäröimät koneet kuljettavat jumalia ja jumalattaria.
Nyt seisoi oppilas mestarinsa edessä.
Vanhan oppineen uusi asunto oli suunnilleen kahdeksan, yhdeksän jalkaa korkea ja kuusitoista läpimitalta. Valo tuli sinne ylhäältä kuin kaivoon, mutta sivuilta se oli aivan ilmanpitävästi umpinainen.
Kuten näemme, oli tämä kamari oikea palatsi verrattuna hänen vaunuasumukseensa.
Ukko istui rullilla liikkuvassa nojatuolissaan, hevosenkengän muotoisen pöydän keskuksessa, jolla oli kokonainen maailma tai paremminkin täysi kaaos yrttejä, pulloja, työkapineita, kirjoja, koneita ja kabbalistisilla kirjaimilla leimattuja papereita.
Hän oli niin hartaassa puuhassa, ettei liikahtanutkaan, kun Balsamo tuli hänen eteensä.
Lampusta, joka oli kiinnitetty lasikupuun korkeimmalle kohdalle, lankesi tähtimäinen valo hänen kiiltävälle ja kaljulle päälaelleen.
Hän käänteli sormissaan valkeaa, pientä lasipulloa ja tutki sen läpikuultavuutta suunnilleen samalla tavoin kuin ostoksensa itse tekevä perheenemäntä tähystelee kynttilän valossa kananmunia, jotka hän ostaa.
Balsamo katseli häntä hetken ääneti; mutta virkkoi sitten jonkun silmänräpäyksen päästä:
"No, täällä on tekeillä jotakin uutta?"
"Kyllä, kyllä. Tule, Akharat, minä olen ihastuksissani, minä olen, olen sen keksinyt…"
"Minkä sitten?"
"Sen, mitä olen nyt tutkinut, peijakas."
"Kultaa?"
"Niin kai, tietysti kultaa! Älä joutavia!"
"Timantteja sitten?"
"No kas taas, mitä hän haaveilee! Kulta, timantit, olisivatko ne tosiaan keksintöjä, ja kannattaisi kai iloita, jos olisin keksinyt niiden valmistuksen!"
"Te olette siis keksinyt tuon eliksirinne?" kysyi Balsamo.
"Niin, ystäväni, eliksirini juuri; se tahtoo sanoa elämän… tai mitä puhuinkaan… ei, olen keksinyt elämän iankaikkisuuden."
"Ohoi", sanoi Balsamo masentunein mielin, sillä hän piti tällaista tutkimista mielettömänä yrityksenä; "taasko olette tuuminut tuota päähänpistoanne!"
Mutta Althotas ei kuunnellut häntä, vaan katseli pulloaan rakkain silmin.
"Viimeinkin", virkkoi hän, "on yhdistelmä löydetty: Aristaioksen eliksiriä kaksikymmentä grammaa; elohopeabalsamia viisitoista grammaa; kultasakkaa viisitoista grammaa; Libanonin seetrien öljyä viisikolmatta grammaa".
"Mutta tuohan on, lukuunottamatta Aristaioksen eliksiriä, aivan teidän vanha yhdistelmänne, mestari."
"Kyllä, mutta oleellisin osa siitä puuttui, se, joka yhdistää toiset, se, jota ilman toiset eivät ole mitään."
"Ja sen te olette keksinyt?"
"Niin, sen olen keksinyt."
"Te voitte sen hankkia?"
"Totta hiidessä!"
"Ja se on mikä?"
"Tässä pullossa jo yhtyneihin aineisiin lisätään kolme viimeistä pisaraa lapsen verta."
"Niin, mutta mistä te tuon lapsen saatte?" virkkoi Balsamo säikkyen
"Sinä hankit sen minulle."
"Minä?"
"Niin, juuri sinä."
"Te olette hullu, mestari."
"Mitenkä niin?" kysyi tunteeton ukko nuoleskellen ihastuksissaan pullon kaulaa, johon oli tihkunut pisara hataran korkin raosta; "mitenkä niin?"
"Tahdotteko lasta, ottaaksenne siltä kolme viimeistä veripisaraa?"
"Kyllä."
"Mutta lapsihan täytyy silloin tappaa?"
"Tietysti se täytyy tappaa, ja kuta kauniimpi se on, sitä varmempi on lääke."
"Mahdotonta", sanoi Balsamo ja kohautti hartioitaan; "ei täällä kustanneta lapsia tapettavaksi".
"Pyh", huudahti ukko hirveän suorasukaisesti; "mitä niillä sitten tehdään?"
"Niitä kasvatetaan, pardieu!"
"Oho! Onko maailma sitten nykyään niin suuresti muuttunut? Kolme vuotta sitten tultiin meille tarjoamaan lapsia, miten paljon halusimme, puoleen mittaan ruutia ja puoleen viinapulloon."
"Kongossako tuo tapahtui, mestari?"
"Niin, Kongossa. Se on aivan yhdentekevää, vaikka lapsi onkin musta. Muistaakseni ne, joita meille silloin tarjottiin, olivat hyvin kauniita, hyvin kiharatukkaisia ja hyvin lystikkäitä."
"Erinomainen asia", vastasi Balsamo; "mutta paha kyllä me emme ole nyt Kongossa, hyvä mestari".
"Niinkö! Emmekö me ole Kongossa", sanoi Althotas. "Missä me sitten olemme?"
"Pariisissa."
"Pariisissako? No, jos nousemme laivaan Marseillessa, niin kuuden viikon päästä olemme Kongossa."
"Kyllä, se olisi tosin mahdollista; mutta minun täytyy nyt pysyä Ranskassa."
"Täytyykö sinun pysyä Ranskassa; ja miksi muka?"
"Siksi, että minulla on täällä töitä."
"Onko sinulla töitä Ranskassa?"
"On, ja melkoisen tärkeitä."
Ukko purskahti kauheaan ja kauan kestävään nauruun.
"Töitä Ranskassa", sanoi hän. "Niin, se on totta, unohdin, että sinunhan täytyy järjestää niitä kerhojasi."
"Niin, mestari."
"Hommata salaliittojasi."
"Niin, mestari."
"Töitä, lyhyesti sanoen, kuten sinä moisia nimität."
Ja ukko purskahti jälleen ovelan ja pilkallisen näköisenä nauramaan.
Balsamo pysyi vaiti ja varustautui ottamaan vastaan rajuilmaa, joka kokoontui ja jonka hän tunsi lähestyvän.
"Ja kuinka pitkälle olet noissa töissäsi päässyt? Annapas kuulua", sanoi ukko kääntyen vaivaloisesti nojatuolissaan ja luoden oppilaaseensa suuret, harmaat silmänsä.
Balsamo tunsi noiden silmien katseen tunkeutuvan valon säteenä hänen sisimpäänsä.
"Mitenkäkö pitkälle olen päässyt?" toisti hän.
"Niin."
"Minä olen heittänyt ensimmäisen kiven, vesi on pantu liikkeeseen."
"Ja mitä muraa olet pohjasta nostanut? Puhupas!"
"Sitä oikeaa, filosofista muraa."
"Ahaa, sinä aiot taas ladella utopioitasi, järjettömiä unelmiasi, utukuviasi! Sellaisia hassuja, jotka kiistelevät, onko Jumalaa vai ei, sen sijaan että koettaisivat tehdä itsestään jumalan niinkuin minä! Ja mitkä ovat ne kuuluisat filosofit, joiden kanssa olet tehnyt liiton? Sanopas."
"Minulla on jo aikakauden suurin runoilija ja ateisti; näinä päivinä hän tulee takaisin Ranskaan, josta hänet on melkeinpä ajettu maanpakoon, ja liittyy jäsenenä vapaamuurarilooshiin, jonka olen perustanut Pot-de-Fer-kadun varrelle, jesuiittain vanhaan taloon."
"Ja hänen nimensä on?"
"Voltaire."
"En tunne häntä. Jatka; ketä sinulla on muita?"
"Minut viedään kohta vuosisadan suurimman aatteiden mullistajan seuraan, miehen, joka on kirjoittanut Yhteiskuntasopimuksen."
"Ja hänen nimensä on?"
"Rousseau."
"En tunne häntä."
"Sen minä uskon; teidän tuttavianne ovat Alfonso X, Raimundo Lulle, Pietro Toledolainen ja Albertus Magnus."
"Ne ovatkin ainoat miehet, jotka ovat tosiaan eläneet, koska he ovat ainoat, jotka ovat kaiken ikänsä käsitelleet suurta kysymystä: olla vai eikö olla."
"Löytyy kaksi tapaa elää, mestari."
"Minä tiedän ainoastaan yhden; nimittäin: olla. – Mutta puhutaanpa jälleen noista kahdesta filosofista. Heidän nimensä olivat siis, kuinka sanoitkaan?"
"Voltaire ja Rousseau."
"Hyvä; pistän nuo nimet muistiini. Ja sinä luulet noiden kahden miehen avulla…?"
"Voivani saada valtaani nykyisen ajan ja kaivaa pohjaa tulevan alta."
"Ohoh, tässä maassa mahdetaan olla melkoisen typeriä, koska täällä annetaan aatteiden johtaa?"
"Päinvastoin, täällä on aatteilla suurempi vaikutus kuin itse teoilla juuri sen vuoksi, että täällä on sangen paljon älyä. Ja muuten: minulla on paljon mahtavampi liittolainen kuin kaikki maailman filosofit."
"Mikä sitten?"
"Ikävystyminen. Yksinvaltaa on kestänyt Ranskassa noin kuusitoista sataa vuotta, ja ranskalaiset ovat väsyneet yksinvaltaan."
"Niin että ne nyt tahtovat sen kukistaa?"
"Niin."
"Ihanko luulet?"
"Aivan varmaan."
"Ja sinä painelet nyt siinä työssä?"
"Minkä suinkin jaksan."
"Tyhmyri!"
"Kuinka niin?"
"Mitä sinä hyödyt monarkian kukistumisesta?"
"En mitään persoonallisesti, vaan siitä tulee onnea kaikille."
"No niin, tänään olen tyytyväinen, ja menköön siis aika kuunnellessa sinua. Selitäpä minulle ensiksi, miten sinä sen onnen saavutat, ja sitten, mikä on onni."
"Mitenkä sen onnen saavutan?"
"Niin, onnen kaikille, taikka monarkian kukistumisen, joka sinulle merkitsee samaa kuin kaikkien onni. Minä kuuntelen."
"Niin, nyt on Ranskassa ministeristä, joka on monarkian viimeinen turva; se on viisas, toimelias ja etevä ministeristö, joka saattaisi ehkä vielä parikymmentä vuotta pitää pystyssä kulunutta ja horjuvaa monarkiaa; he auttavat minua kukistamaan sen."
"Mitkä he? Nuo filosofisiko?"
"Eivät; filosofit sitä päinvastoin tukevat."
"Kuinka, tukevatko filosofisi, monarkian viholliset, ministeristöä, joka on monarkian turva? Oh, minkälaisia tyhmyreitä nuo filosofit ovat!"
"Seikka on sellainen, että itse pääministeri on filosofi."
"Ahaa, nyt ymmärrän, he hallitsevat itse tuon ministerin persoonassa.
Minä siis erehdyin, he eivät siis ole tyhmyreitä, he ovat itsekkäitä."
"En tahdo väitellä, mitä he ovat", vastasi Balsamo alkaen tulla kärsimättömäksi, "sillä sitä en tiedä; mutta sen toki tiedän, että kun tämä ministeristö kukistetaan, ilmaisevat kaikki tyytymättömyytensä uutta ministeriötä kohtaan. Se ministeristö saa vastaansa ennen kaikkea filosofit ja sitten parlamentin. Filosofit pitävät melua ja parlamentti samoin, ja ministeristö ryhtyy vainoamaan filosofeja ja hajoittaa parlamentin. Silloin tehdään sekä henkinen että aineellinen salainen liitto, muodostetaan itsepintainen, sitkeä, lepäämätön oppositsioni, joka karkaa kaiken kimppuun ja kaivaa joka hetki alta ja miinoittaa ja horjuttaa. Parlamentin sijaan asetetaan tuomareita; nämä kuninkaan nimittämät tuomarit tekevät kuningasvallan puolesta kaiken, mitä voivat. Heitä syytetään, ja täydellä oikeudella, kavaluudesta, laittomista kiristyksistä ja vääryydestä. Kansa nousee taisteluun, ja kuningasvalta saa vastaansa filosofian, nimittäin valistuneet, ja parlamentit, jotka edustavat keskiluokkaa, sekä kansan, joka on kansa, nimittäin se vipu, jota Arkimedes etsi ja jolla nostetaan koko maailma."
"No niin, kun olet nostanut maailman, niin sinun täytyy laskea se jälleen alas."
"Kyllä, mutta kun se putoaa alas, murskaa se kuningasvallan."
"Ja kun se on murskattu – kuulehan, minä seuraan mielelläni harhakuviasi ja puhun sinun sokertelevaa kieltäsi – kun tuo laho kuningasvalta on murskattu, mitä nousee silloin sen raunioille?"
"Vapaus."
"Ahaa, ranskalaisista tulee siis vapaita?"
"Sen täytyy kerrankin tapahtua!"
"Heistä tulee vapaita, kaikista?"
"Niin, kaikista."
"Ranska saa siis kolmekymmentä miljoonaa vapaata ihmistä?"
"Niin."
"Ja sinä luulet, että noiden kolmenkymmenen miljoonan vapaan ihmisen joukossa ei löydy miestä, joka on hiukan lahjakkaampi muita eikä vedä eräänä päivänä yhdeksältäkolmatta miljoonalta yhdeksältäsadalta yhdeksältäkymmeneltä yhdeksältä kansalaiseltaan vapautta takavarikkoon, saadakseen itse vielä hiukan enemmän vapautta? Muistatko koiraa, joka meillä oli Medinassa ja joka yksinään söi muilta ruuan?"
"Kyllä; mutta eräänä päivänä karkasivat toiset sen kimppuun ja tappoivat sen."
"Siksi, että ne olivat koiria; ihmiset eivät olisi tehneet mitään…"
"Te siis pidätte ihmisen älyä huonompana kuin koiran, mestari?"
"Mitä sille voi! Esimerkit puhuvat selvää kieltään."
"Mitkä esimerkit?"
"Minun muistaakseni oli ennen muuan Caesar Augustus ja myöhempinä aikoina muuan Oliver Cromwell, jotka kumpikin iskivät lujasti kiinni roomalaiseen ja englantilaiseen limppuun, niiden, joilta he sen riistivät, liioin virkkamatta tai tekemättä mitään heitä vastaan."
"No niin, vaikka olettaisimmekin, että sellainen mies ilmestyisi, hän on kuitenkin kuolevainen, hän kuolee, ja ennenkuin hän kuolee, tekee hän vain hyvää niille, joita hän on sortanut, sillä hän luo täydellisesti uudestaan aristokratian. Kun hänen on pakko nojautua johonkin, valitsee hän vahvimman nojan, nimittäin kansan. Sellaisen yhdenvertaisuuden asemasta, joka alentaa, on hän saanut aikaan yhdenvertaisuuden, joka ylentää. Yhdenvertaisuudella ei ole mitään varmoja rajoja, se on tasainen pinta, joka taipuu sen miehen suuruuden mukaan, joka on sen luonut. Ja ylentäessään kansan pyhittää hän erään siihen saakka tuntemattoman periaatteen. Vallankumous tekee aikoinaan ranskalaiset vapaiksi; jonkun uuden Caesar Augustuksen tai Oliver Cromwellin protektoraatti on tekevä heidät yhdenvertaisiksi."
Althotas käännähti kiivaasti nojatuolissaan.
"Voi, kuinka mies on typerä"! huudahti hän. "Käytäpä kaksikymmentä vuotta elämästäsi lapsen kasvatukseen ja koeta opettaa hänelle se mitä tiedät, ja kolmikymmenvuotiaana vielä lapsi tulee ja sanoo: Ihmiset ovat kerran yhdenvertaisia."
"Kyllä, ihmisistä tulee yhdenvertaisia, yhdenarvoisia lain edessä."
"Entäpä kuoleman edessä, sinä hassu, tuleeko heistä yhdenvertaisia kuolemankin edessä, tuon kaikkien lakien ylimmäisen lain, vaikka toinen kuolee kolmen päivän ikäisenä ja toinen satavuotiaana? Yhdenvertaisia, ihmiset muka yhdenvertaisia ennenkuin he ovat voittaneet kuoleman! Ah sinuas, nauta, minkälainen kaksinkertainen nauta sinä olet!"
Althotas heittäytyi selin voidakseen paremmin nauraa, kun taas Balsamo istahti vakavana ja synkeänä.
Althotas katseli häntä sääliväisesti.
"Minä siis olen muka yhdenvertainen päivätyöläisen kanssa, joka syö karkeaa leipäänsä, penikan kanssa, joka imee ammansa rintaa, tylsän ukon kanssa, joka juo maidon heraa lääkkeenä ja itkee sammuneita silmiään?.. Ah, sinä säälittävä sofisti mikä oletkin, muista nyt eräs asia, nimittäin, etteivät ihmiset tule yhdenvertaisiksi ennenkuin he tulevat kuolemattomiksi, silloin tulee heistä jumalia, ja ainoastaan jumalat ovat yhdenvertaisia."
"Kuolemattomiksi!" mutisi Balsamo. "Kuolemattomiksi, houreita!"
"Houreita! Vai houreita"! huudahti Althotas. "Houreita samoin kuin höyry, houreita niinkuin sähköfluidumi, houreita niinkuin kaikki mitä tutkitaan, mitä etsitään ja mikä viimein keksitään. Mutta käännä kanssani nurin maailmoiden tomu, paljasta yksi toisensa jälkeen päälletysten olevia kerroksia, joista kukin edustaa omaa sivistyskauttaan, ja mitä huomaat näissä inhimillisyyden kerrostumissa, näissä valtakuntain raunioissa, noissa vuosisatain metallisuonissa, joita nykyaikainen tutkimus hakkaa taltallaan kuin kaivoskuokalla? Huomaat, että kaikkien aikain ihmiset ovat etsineet samaa, jota minä etsin, seuraavilla eri nimillä: parempaa, hyvää, täydellistä. Ja milloin ovat he sitä etsineet? Homeroksen aikana, jolloin ihmiset elivät kahdensadan ikään, ja patriarkkain aikana, jolloin he elivät kahdeksansataa vuotta. He eivät ole löytäneet sitä parempaa, sitä hyvää, sitä täydellistä: sillä jos he sen olisivat löytäneet, olisi tämä loppuunelänyt maailma nyt terve, nuorekas ja ruusunhohtava kuin aamurusko. Sen sijaan vallitsee täällä nyt kärsimys, kuolema, mädäntyminen. Onko se suloista, tuo kärsiminen, onko kaunista tuollainen ruumis, onko toivottavaa moinen mätäneminen?"
"No hyvä", vastasi Balsamo vanhukselle, jonka sanat kuiva yskintä oli keskeyttänyt; "no hyvä, te sanotte, ettei vielä kukaan ole keksinyt elämän eliksiriä. Minä sanon teille, ettei sitä kukaan keksikään. Tunnustakaa Jumala."
"Typerys! Kukaan ei ole sellaista salaisuutta keksinyt, ja sentähden ei sitä muka kukaan keksi. Tuollaisen mielipiteen mukaan ei tapahtuisi koskaan mitään keksinnöitä. Ja luuletko sinä, että keksinnöt ovat uusia seikkoja, jotka keksitään? Eivät, ne ovat unohdettuja asioita, jotka löydetään. Mutta miksikä unohdetaan asiat, jotka on jo kerran keksitty? Katsoppas, siksi, että elämä on liian lyhyt, joten keksijä ei ennätä keksinnöstään vetää kaikkia johtopäätöksiä, jotka siihen sisältyvät. Parisenkymmentä kertaa on oltu melkeinpä keksimäisillään tämä elämäneliksiri. Luuletko sinä, että Styx-joen on keksinyt Homeros? Luuletko sinä, että Akilleus, melkeinpä kuolematon mies, koska hänet voitiin haavoittaa ainoastaan kantapäähän, on pelkkää runoa? Ei, Akilleus oli Keironin oppilas samoin kuin sinä olet minun. Keiron merkitsee ylempää tai vielä enempääkin. Keiron oli oppinut, joka esitetään kentaurin hahmossa siksi, että hänen tieteensä on lahjoittanut ihmiselle hevosen voiman ja notkeuden. No niin, hänkin oli keksimäisillään elämäneliksirin. Häneltä ei puuttunut muuta kuin ehkä, kuten ei minultakaan, noita kolmea veripisaraa, joita sinä et tahdo minulle hankkia. Nuo kolme puuttuvaa veripisaraa jättivät Akilleuksen kantapään haavoitettavaksi; kuolema löysi tiensä ja tuli. Niin, minä sen toistan, Keiron, tuo kaikkitietävä mies, tuo ylempi mies, oli vain toinen Althotas, jota toinen Akharat esti viimeistelemästä työtään, joka olisi pelastanut koko ihmiskunnan, koska se olisi pelastanut sen Jumalan kirouksen seurauksesta. Kas niin, mitäs voit tähän vastata?"
"Minä vastaan", virkkoi Balsamo selvästi epäröiden, "että minulla on oma työni niinkuin teilläkin. Jatkakaamme kumpikin aikeitamme omalla vastuullamme. Minä en avusta teitä rikoksella."
"Rikoksella?"
"Niin. Entä minkälaisella rikoksella? Sellaisella, josta koko kansa kiroaisi teitä, rikoksella, josta teidät vedetään yhteen noista häpeällisistä hirsipuista, joita vastaan teidän tieteenne suojelee yhtä vähän ylempiä kuin halvempiakin."
Althotas löi kuivia käsiään marmoripöytään.
"Kuule sinä", sanoi hän, "älä ole tuollainen ihmisystävyyden pöllö, typerys pahinta lajia, mitä maailmasta löytyy. Kas niin tulepas tänne, niin puhutaan vähän laista, tuosta sinun raa'asta ja järjettömästä laistasi, jonka ovat kirjoittaneet yhtä tuhmat ihmiset kuin sinä itsekin, joita järjellisesti vuodatettu veripisara kauhistaa, mutta jotka näkevät mielikseen vuotavan kokonaiset virrat tuota elämännestettä, jos sitä vuodatetaan julkisilla paikoilla, kaupungin vallien juurilla ja kedoilla, joita sanotaan taistelutantereiksi. Puhutaan vähän tuosta sinun järjettömästä ja itsekkäästä laistasi, joka uhraa tulevan ihmisen nykyään elävän hyväksi ja joka on ottanut tunnuslauseekseen: – Elä tänä päivänä, kuole huomenna. – Puhukaamme tuosta laista, tahdotko?"
"Sanokaa, mitä teillä on sanottavaa, minä kuuntelen", vastasi Balsamo tullen yhä synkemmäksi.
"Onko sinulla lyijykynää tai mustekynää? Teemme tässä pienen laskun."
"Minä lasken ilman kyniä ja lyijykyniä. Sanokaa, mitä teillä on minulle sanottavaa; puhukaa."
"Kerropas vielä se suunnitelmasi. Ah, nyt sen muistan… Sinä kukistat ministeristön, sinä lakkautat parlamentteja, sinä asetat virkaan vääryyttä harjoittavia tuomareita, sinä saat aikaan valtion vararikon, sinä yllytät kapinaan, sytytät vallankumouksen, kukistat yksinvallan, sillit perustaa protektoraatin ja kukistat sitten protektoraatin. Vallankumous antaa sinulle vapauden; protektoraatti yhdenvertaisuuden. No, kun nyt ranskalaiset ovat vapaita ja yhdenvertaisia, on sinun työsi tehty. Eikö niin?"
"Kyllä; pidättekö sitä mahdottomana?"
"Minä en usko mahdottoman olemassaoloa. Näet, että pistän sinut pussiin, odotapas!"
"No niin?"
"Maltahan; ensinnäkään Ranska ei ole sellainen kuin Englanti, missä kaikki se, mitä sinä aiot tehdä, on jo tehty, sellainen matkija kuin olet. Ranska ei ole erillään oleva maa, jossa voitaisiin kukistaa ministeristöjä, lakkauttaa parlamentteja, nimittää väärintekijöitä tuomareiksi, saada aikaan valtiovararikko, kiihoittaa salassa kapinaa, sytyttää vallankumouksia, kukistaa yksinvaltaa, perustaa ja kumota protektoraatteja muidenkin kansakuntain sekaantumatta hiukan näihin liikkeisiin. Ranska on kiinnikasvanut Eurooppaan niinkuin maksa ihmisen muihin sisälmyksiin; sillä on juurensa kaikissa kansakunnissa, hermonsa kaikissa kansoissa. Koeta riistää irti maksa tuosta suuresta koneistolta, jota kutsutaan Europan mantereeksi, ja kaksikymmentä, kolmekymmentä, ehkä neljäkymmentä vuotta koko ruumis vapisee, mutta minä tyydyn lyhyempään aikaan, sanon ainoastaan kaksikymmentä vuotta. Onko se liian paljon? Vastaapas, älykäs filosofini?"
"Ei, se ei ole liian paljoa", vastasi Balsamo; "se ei ole edes tarpeeksikaan".
"No niin, minä tyydyn siihen kuitenkin. Siis kaksikymmentä vuotta sotaa, katkeria, lakkaamattomia, verisiä sotia; annas olla, minä lasken kaksisataatuhatta kuollutta vuodessa, se ei tosiaankaan ole liikaa, kun yhtaikaa tapellaan Saksassa, Italiassa, Espanjassa ja tiesi missä. Kaksisataatuhatta ihmistä vuodessa kahdenkymmenen vuoden aikana tekee yhteensä neljä miljoonaa ihmistä. Jos oletan kullakin ihmisellä olevan seitsemäntoista naulaa verta, – tavallisissa tapauksissa on sitä heissä niin paljon, – niin nousee määrä… kerro seitsemäntoista neljällä, annahan olla… tulos: kuusikymmentäkahdeksan miljonaa naulaa verta kuluu sinun tarkoituksesi toteuttamiseen. Minä sitävastoin pyysin ainoastaan kolme pisaraa. Sanopas nyt, kumpi meistä on hullu, metsäläinen, ihmissyöjä? – No, etkö sinä vastaa?"
"Kyllä, mestari, vastaan, että nuo kolme pisaraa verta eivät merkitsisi mitään, jos vain olisitte varma siitä, että onnistuisitte."
"Ja sinä, sinä, joka vuodatat kuusikymmentäkahdeksan miljoonaa naulaa verta, oletko sinä sitten varma siitä, että onnistut? Sanopas se! Nousepas ylös ja vastaa minulle käsi sydämellä: – Mestari, minä vastaan hankkivani näillä neljällä miljoonalla ruumiilla ihmiskunnalle onnen."
"Mestari", sanoi Balsamo karttaen suoraa vastausta, "mestari, keksikää Jumalan tähden jotakin muuta".
"Ahaa, sinä et vastaa kysymykseeni, et vastaa!" huudahti Althotas voitonriemuissaan.
"Te perustatte väitteenne keksinnön pätevyyteen, vaikka koko aie on mahdoton!"
"Tuntuu siltä kuin sinä neuvoisit minua, tuntuu siltä kuin sinä inttäisit minua vastaan ja koettaisit jääväillä minun lausuntojani"? sanoi Althotas ja pyöritteli kylmästi suuttuen harmaita silmiään valkeain kulmakarvainsa alla.
"En, mestari, mutta minä harkitsen asiaa, minä, joka elän joka päivä tämän maailman asiain kosketuksissa, jaan kohtaloita ihmisten kanssa, taistelen ruhtinaita vastaan, enkä istu niinkuin te suljettuna ahtaaseen nurkkaan, välinpitämättömänä kaikelle, mitä tapahtuu, kaikelle, mikä on kiellettyä tai sallittua, aina syvissä ajatuksissa oppineen ja tutkijan tavalla. Minä siis, kun tunnen vaikeudet, huomautan niistä, siinä kaikki."
"Ne vaikeudet sinä piankin voittaisit, jos tahtoisit."
"Sanokaa: jos uskoisin."
"Sinä et siis usko?"
"En", vastasi Balsamo.
"Sinä ärsytät, ärsytät minua", huudahti Althotas.
"En, minä epäilen."
"Hyvä, lausu siis epäilyksesi! Uskotko kuolemaan?"
"Minä uskon siihen, joka on. Ja kuolema on."
Althotas kohautti olkapäitään.
"Kuolema siis on, sanot sinä muka; se on siis kohta, jota vastaan sinä et väitä?"
"Se on kumoamaton asia."
"Se on loppumaton ja voittamaton seikka, eikö niin"? lisäsi vanha oppinut, huulilla hymy, joka pöyristi hänen oppilastaan.
"Kyllä, mestari, voittamaton ja varsinkin loppumaton."
"Ja kun sinä näet ruumiin, tunkeutuu hiki otsastasi ja suru ahdistaa sinun sydäntäsi?"
"Hiki ei minun otsastani tunkeudu, sillä minä tiedän kaiken inhimillisen kurjuuden; suru ei ahdista minun sydäntäni, sillä minun mielestäni elämällä on vähäinen arvo. Mutta kuoleman edessä minä lausun: – Kuolema, kuolema, sinä olet mahtava kuin Jumala, sinä hallitset yksinvaltiaasti, oi, kuolema, mikään ei voi sinua voittaa."
Althotas kuunteli Balsamoa ääneti, eikä häntä huomannut kärsimättömäksi mistään muista merkeistä kuin että hän käänteli leikkausveistä sormiensa välissä. Ja kun oppilas oli lausunut viimeisen synkän ja juhlallisen lauselmansa, vilkaisi vanhus hymyillen ympärilleen, ja hänen silmänsä, jotka olivat niin palavat, ettei voinut uskoa luonnon saattavan kätkeä niiltä mitään salaisuuksia, kohdistuivat nyt erääseen huoneen nurkkaan. Siellä makasi pienellä olkikasalla musta koiraparka, ainoa kolmesta samansukuisesta eläimestä, joita Althotas oli vaatinut kokeitaan varten ja jotka Balsamo oli hänelle hankkinut.
"Nosta tuo koira tähän pöydälle", sanoi Althotas Balsamolle.
Balsamo totteli; hän meni ottamaan mustan koiran ja asetti sen marmoripöydälle.
Koira, joka näkyi aavistavan kohtalonsa ja oli varmaankin jo ennen ollut kokeilijan käsissä, alkoi vavista, ponnistella vastaan ja ulvoa heti kun tunsi jalkainsa koskevan marmorilevyyn.
"Hehe", nauroi Althotas, "sinä uskot elämään, eikö niin, koska uskot kuolemaan?"
"Kyllä."
"Kas tuossa on koira, joka mielestäni on täysissä elonvoimissa; mitäs sanot?"
"Varmaan, koska se vinkuu ja ponnistelee vastaan ja koska se pelkää."
"Kylläpä mustat koirat ovat rumia! Koeta vasta hankkia minulle valkeita."
"Teen parhaani."
"No niin, sanomme siis, että tämä koira on elävä. Haukupas sinä, elukka", lisäsi ukko kamalasti nauraen; "hauku vakuuttaaksesi monsieur Akharatille, että elät".
Hän kosketti sormellaan erästä koiran lihasta ja koira alkoi heti haukkua tai paremminkin ulvoa.
"Hyvä! Anna nyt tänne lasikupu; kas niin! Aseta nyt koira sen alle… Niin, todellakin, unohdin kysyä sinulta, mihin kuoleman lajiin sinä uskot varmimmin."
"En ymmärrä teitä, mestari; kuolema on aina kuolema."
"Oikein, aivan oikein, mitä sanot, ja sitä mieltä olen minäkin. No niin, koska kuolema on kuolema, niin pumppua ilma pois lasikuvusta, Akharat."
Balsamo kiersi pyörää, joka imi erään putken kautta ilman lasikuvusta, jonka sisään koira oli suljettu, ja vähitellen katosi ilma terävästi vinkuen. Pikku koira tuli ensin rauhattomaksi, sitten se katseli ympärilleen, vainuili, nosti päätänsä, vetäisi rajusti ja nopeasti henkeä ja kaatui viimein tukehtuen paikalleen, pöhöttyneenä ja hengettömänä.
"Kas niin, koira on nyt kuollut halvaukseen, vai mitä", sanoi Althotas; "ihana kuolema, joka ei tuota pitkiä kärsimyksiä!"
"Niin."
"Se on nyt varmasti kuollut?"
"Kyllä."
"Sinä et taida olla aivan täysin vakuutettu siitä, Akharat?"
"Kyllä, tietysti olen."
"Ah, sinähän tunnet, mihin minä pystyn, eikö niin? Sinä oletat, että minä olen keksinyt taidon puhaltaa kuolleeseen jälleen elämää, ratkaissut tuon toisen pulman valaa ilman seassa elämää vielä vahingoittumattomaan ruumiiseen, niinkuin ilmaa voi puhaltaa pitävään nahkaleiliin?"
"En, minä en oleta mitään; minä uskon, että koira on kuollut, siinä kaikki."
"Kuitenkin kaikitenkin, suuremman varmuuden vuoksi me surmaamme koiran vielä uudestaan. Nosta pois lasikupu, Akharat."
Akharat otti pois kristallilaitteen; koira ei liikahtanut, sen silmäluomet olivat suljetut, sen sydän ei enää tykyttänyt.
"Ota tämä leikkausveitsi, älä kosketa kurkunpäätä, mutta leikkaa poikki selkäranka."
"Teen sen pelkästään totellakseni teitä."
"Ja myöskin antaaksesi eläin paralle kuoliniskun, jos se ei sattuisi olemaan aivan täysin kuollut", vastasi Althotas, huulillaan vanhuksille ominainen itsepäinen hymy.
Balsamo viilsi yhden ainoan kerran terävällä veitsellä. Leikkaus meni poikki selkärangan noin kaksi tuumaa pikkuaivojen alapuolelta ja jätti suuren, verta vuotavan haavan.
Eläin tai paremminkin eläimen kuollut ruumis pysyi liikkumattomana.
"Kas vaan, eikö olekin tosiaan kuollut", virkkoi Althotas; "yksikään ainoa hermo ei värähdä, ainoakaan lihas ei vavahda. Yksikään liha-atoomi ei nouse tätä uutta murhaa vastustamaan. Eikö ole totta, se on tosiaankin kuollut, aivan varmaan kuollut?"
"Tunnustan sen mielelläni niin monesti kuin vaan haluatte", vastasi Balsamo kärsimättömästi.
"Kas tuossa jäykistynyt, ainaiseksi liikkumattomaksi tullut eläin. Mikään ei voi kuolemaa voittaa, sanot sinä? Kellään ei ole kykyä antaa jälleen elämää tai edes elämän näköisyyttäkään eläin paralle?"
"Ei kellään, paitsi ehkä Jumalalla."
"Niin, mutta Jumala ei ole niin epäjohdonmukainen, että sen tekisi. Kun Jumala tappaa, Hän, joka on korkein viisaus, on Hänellä jokin syy tai etu tappaa. Muuan murhamies, en muista oikein mikä hänen nimensä oli, sanoi kerran niin, ja se oli melkoisen hyvin sanottu. Luonnolla on etunsa kuolemasta."
– Tuossa on siis koira niin kuollut kuin mahdollista, ja luonto on saanut siitä tapauksesta etunsa, lisäsi hän.
Althotas kohdisti läpitunkevat silmänsä Balsamoon. Viimemainittu oli jo väsynyt kuulemaan ukon loruilua ja nyökäytti ainoastaan päätänsä vastaukseksi.
"No, mitä sanoisit, jos tämä koira jälleen avaisi silmänsä ja katsoisi sinuun"? jatkoi Althotas.
"Se kummastuttaisi minua melkoisesti", vastasi Balsamo hymyillen.
"Vai kummastuttaisi sinua? No, se nyt on edes hyvä, se!"
Vanhus virkkoi nämä sanat nauraen ovelaa ja kamalaa nauruaan, veti sitten koiran luokse erään koneen, joka oli laadittu verkalapuilla toisistaan eroitetuista metallilevyistä; laput oli upotettu happoiseen vesisekoitukseen; molemmat päät eli navat, kuten niitä kutsutaan, kohosivat altaassa nesteen pinnan yläpuolelle.
"Kumpaa silmää tahdot sen avaavan, Akharat"? kysyi vanhus.
"Oikeaa."
Toisiinsa lähennetyt, mutta silkkilapulla eroitetut navat asetettiin nyt muuatta kaulalihasta vasten.
Koira avasi heti oikean silmänsä ja tuijotti Balsamoon, joka aivan pelästyen ponnahti takaperin. [Sähkön vaikutus kuolleiden lihasten kimmoisuuteen tuli yleisemmin kokeiltavaksi 18. vuosisadan lopulla. Suom.]
"Tahdotko, että nyt käydään käsiksi kitaan?"
Balsamo ei vastannut, hän oli ylen kummastunut.
Althotas kosketti erästä toista lihasta, ja silmän asemasta, joka oli jälleen sulkeutunut, avautui nyt kita ja näytti valkeat ja terävät hampaat, ja hampaitten juuressa värisi ienliha aivan kuin elävällä koiralla.
Balsamoa kauhistutti, eikä hän voinut salata tyrmistystään.