Ja ettekö te minkään juonen kautta
Syyt' urkkia voi tuohon sekasortoon,
Mi hurjaks, vaaralliseks raivoks yltyin
Elämän rauhan hältä raatelee?
Hän myöntää hämmennystä tuntevansa,
Mut syyt' ei lainkaan tahdo sanoa.
Eik' ollut helppo häntä tutkistella;
Hän tekohullun viekkaudella pakoon
Vaan luiskahti, kun taudin tosikantaa
Me tiedustimme.
Hyvin kohteliko
Hän teitä?
Täyden ylimyksen lailla..
Mut paljon pakoittaa hän koitti mieltään.
Hän säästäin kyseli, mut kysymyksiin
Auliisti aivan vastas.
Koitittenko
Esittää hälle jotain huvitusta?
Niin, jalo rouva, sattumalta tiellä
Näyttelijöitä tapasimme; hälle
Sen kerroimme, ja jonkun ilon näytti
Se hälle tuottavan. He hoviss' ovat,
Ja, niinkuin luulen, käsky heili' on näyttää
Tän' iltana jo hälle.
Aivan oikein;
Ja näytäntöön mun kauttani hän kutsuu
Molemmat teidän majesteettinne.
Halusta aivan; sangen hauskaa mulle,
Ett' on hän sillä päällä. Hyvät herrat,
Hänt' yhä vietelkää ja kiihoitelkaa
Huveihin moisiin.
Kyllä, majesteetti.
Sinäkin, rakas Gertrud, jätä meidät.
Me salaa laitoimme, ett' tänne Hamlet
Nyt tulee ja, kuin sattumalta, täällä
Ophelian kohtaa, – Minä ja Polonius, —
Vakoojat lailliset, – niin asetumme,
Ett', itse näkymättä, kaikki näemme
Ja päättää voimme heidän yhdynnästään
Ja siitä, miten Hamlet käyttäytyy,
Tuo lemmentuskako se häntä vaivaa
Vai mikä.
Olen kuuliainen. Mutta
Mit', Ophelia, sinuun tulee, toivon,
Ett' ihanuutes on se armas aihe,
Mi Hamletia hurmaa; toivon myöskin,
Ett' avus hänet järjilleen taas saattaa,
Molempain kunniaks.
Sit' itse toivon.
Kävele tääll', Ophelia! – Nyt piiloon,
Lue tuota kirjaa;
Sen varjoll' yksin-olosi sä peität. —
Siit' usein soimataan, – ja liian usein
Se nähdään, – että hurskaall' olennolla
Ja hartahalla muodoll' itse pirun
Makeaks teemme.
Liiaksikin totta!
Se puhe tuimast' omaantuntoon sattui!
Ruseella kaunistettu porton poski
Ei, keinoon katsoin, häijymp' ole kuin
Makeitten sanain suhteen minun työni.
Voi, taakkaa raskasta!
Hän tulee; piiloon, herra kuningas.
Ollako vai ei olla, siinä pulma:
Jalompaa onko hengen kärsiä
Kaikk' inhan onnen iskut sekä nuolet
Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan,
Lopettain kaikki? – Kuolla, – nukkua,
Ei muuta; – luulla, uness' että päättyy
Tuhannet kiusat nuo ja sieluntuskat,
Nuo lihan perinnöt, – se loppu hartaast'
Ois halattava. Kuolla, nukkua: —
Nukkua! kenties uneksia? – siinä
Se vastus. Millaiset lie unet kuolon,
Kun poiss' on maalliset nuo ahdistukset,
Se arveluttaa. Ja nuo arvelukset
Ne elon kurjuutta niin pitkittävät.
Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa,
Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa,
Vääryyttä sortajan, lain väännellystä,
Virastolt' ylpeitä ja potkuja,
Joit' ansiokkaat epatoilta saavat,
Jos puukon tutkaimella suoran tehdä
Vois elämästään? Ken nuo haitat kärsis
Ja hikois, voihkais elon kuorman alla,
Jos pelko, mitä tulee kuolon maassa, —
Tuoss' salatussa, jost' ei matkamiesi
Palaja ykskään, – niin ei huumais mieltä,
Ett' ennen kärsimme nää tietyt vaivat,
Kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne?
Näin pelkureiks meit' omatunto saattaa,
Ja päätöksemme luonnonraittiin muodon
Mietinnän kalvas karva sairaaks muuttaa,
Ja innokkaat ja ytimekkäät hankkeet
Uraltaan luistavat tuost' arvelusta
Ja teon nimen kadottavat. – Vaiti!
Ihana Ophelia! – Nainen, sulje
Rukouksiisi rikokseni kaikki.
Kuin voitte, prinssi, monest' ajasta?
Nöyrästi kiitän; hyvin, hyvin, hyvin.
Sain muistoja ma teiltä, prinssi hyvä,
Jotk' aikeess' olin aikaa teille jättää;
Ne ottakaa, ma pyydän.
En, en suinkaan;
En koskaan teille mitään antanut.
Kyll' annoitte, sen hyvin muistanette,
Ja lisäks sanoilla niin viehkeill', että
Niist' arvo lahjan karttui; pois ne viekää,
On tuoksu niistä mennyt; rikkaat lahjat,
Jalolle luontehelle köyhiks muuttuu,
Kun rakkautta antajalta puuttuu.
Kas, tuossa, hyvä prinssi.
Ha, ha, oletteko siveä?
Prinssi!
Oletteko kaunis?
Mitä tarkoitatte, prinssi?
Jos olette siveä ja kaunis, niin älkää salliko siveytenne seurustella kauneutenne kanssa.
Voiko, prinssi hyvä, kauneudella olla parempaa seuraa kuin siveys?
Voi hyvinkin, sillä kauneuden voima voi pikemmin tehdä siveyden parittajaksi, kuin siveyden valta voi tehdä kauneuden kuvakseen. Tuo kuului muinoin hiukan oudolta, mutta nykyaika näyttää sen todeksi. Minä rakastin teitä muinoin.
Niin tosiaan, prinssi hyvä, mun saitte sitä uskomaan.
Teidän ei olisi pitänyt uskoa minua; hyviä tapoja ei saa niin istutetuksi vanhaan varteemme, ett'ei tuosta jäisi makua. En rakastanut teitä.
Sitä enemmän petyin.
Mene luostariin sinä. Miksi syntisiä sinä ilmoille saattaisit? Itse minä olen jokseenkin siveä; kuitenkin voisin itseäni syyttää töistä semmoisista, jotta paras olisi, ett'ei äitini olisi minua synnyttänyt. Olen hyvin ylpeä, kostonhalukas, kunnianhimoinen; enemmän on rikoksia viittaustani odottamassa kuin minulla ajatuksia niitä keksimään, kuvausvoimaa niitä muodostamaan tai aikaa niitä toimeen panemaan. Miksi tällaiset veijarit kuin minä maan ja taivaan välillä matelevat? Me olemme aika konnia kaikki; älä ketään meistä usko. Mene luostariin! Missä on isänne?
Kotona, prinssi hyvä.
Sulkekaa ovet hänen jälkeensä, ettei hän muualla kuin talossaan hupsuna liiku. Hyvästi!
Oi, auttakaa häntä, armahat jumalat!
Jos naimisiin menet, niin annan sinulle myötäjäisiksi tämän kirouksen: ollos niin puhdas kuin lumi, niin kirkas kuin jää, et kuitenkaan vältä parjausta. Mene luostariin, mene! Hyvästi. Tai jos kaikin mokomin naimisiin tahdot mennä, niin ota hupsu; sillä järkimiehet tietävät liian hyvin, mitä hirviöitä heistä teette. Mene luostariin, mene ja heti! Hyvästi!
Oi, taivahan vallat, saattakaa hänet entiselleen!
Tunnen myöskin maalaustaitonne, aivan hyvin. Jumala on teille kasvot luonut, ja itse teette itsellenne toiset. Te keikutte, te sipsutatte, te sopotatte, puhutte herjanimillä Jumalan luoduista, ja keimailemistanne luulottelette viattomuudeksi. Niin, niin; minä olen siitä kylläni saanut; se on minut hulluksi tehnyt. Emme, sanon minä, enää lainkaan naimisia kaipaa: ne, jotka jo naineet ovat, jääkööt eloon, kaikki paitse yksi; loput olkoot mitä ovat. Mene luostariin, mene!
Mik' oiva henki tuossa pirstaleina!
Hovikon silmä, viisaan kieli, urhon kalpa,
Tään kauniin vallan kukoistus ja toive,
Tapojen peili, taidon esikuva,
Ihanteen ihanne, ja kaikk' on mennyt!
Ja minä, naisist' onnettomin, kurjin,
Jok' imin noiden lemmenvalain mettä,
Näen, kuin tuo valtava ja jalo järki
Rämisten soi kuin soinnuttomat kellot;
Näen, kuinka hulluus raataa kukkean
Nuoruuden kauniin muodon. Voi mua vaan,
Mit' olen nähnyt ja nyt nähdä saan!
Vai lempi! Ei, se häll' ei mieless' ole;
Ja puhe, vaikka hiukan muodotonta,
Ei hulluudelta tunnu. Häll' on jotain,
Jot' alakuloisuudessaan hän hautoo;
Ja sikiö, näin siitetty, ma pelkään,
Voi tulla turmioks. Sit' estääkseni
Tään reippaan panen päätöksen nyt toimeen:
Koht' Englantiin hän menköön vaatimaan
Sen veron, jot' on laiminlyöty maksaa.
Kentiesi meri-ilma, vieraat maat
Ja vaihtelevat esineet vois poistaa
Tuon sydänt' ahdistavan, oudon aiheen,
Jot' aivoissaan hän hautelee, näin tullen
Vieraaksi itselleen. Mit' arvelette?
Se hyvää tekee; mutta luulen sentään,
Ett' alkuna ja syynä noihin tuskiin
Hylätty lempi on. – No, Ophelia!
Sanoja prinssin älä turhaan kerro;
Kuulimme kaikki. – Tehkää tahtonne;
Mut antakaa, jos hyväks näette, äidin
Näytelmän jälkeen kahden kesken hältä
Nuo huolet urkkia ja peittämättä
Käsiksi käydä; minä, jos sen suotte,
Asetun tuota kuulemaan. Jos äiti
Ei selvää saa, niin lähettäkää hänet
Pois Englantiin, tai pankaa lukon taakse,
Min parhaaks näette.
Sen ma teen. Ei saa
Vapaina hullut prinssit vaeltaa.
Toinen kohtaus.
Sali linnassa.
Lausukaa olkaa niin hyvä, tämä puhe, niinkuin minä sen teille lausuin, sujuvalla kielellä; mutta jos sitä kangerratte, niinkuin moni meidän näyttelijöistä, niin kuulisin yhtä hyvin palovartijan värsyjäni huutavan. Älkää myöskään ilmaa liiaksi käsillänne hosuko, näin, tällä tavalla; vaan tehkää kaikki siivosti; sillä itse intohimonkin virrassa, hyrskyssä ja, niin sanoakseni, pyörteessä pitää teidän osottaa ja noudattaa kohtuutta, joka tekee sen miellyttäväksi. Oi, sydäntäni vihlaisee, kun kuulen tuollaisen kömpelön, paksutukkaisen kolhon repivän himonsa kappaleiksi, ihanpa ryysyiksi, halkaistakseen alhaison korvia, joka, suurimmaksi osaksi, ei muuta ymmärrä kuin hullutuksia ja melua. Sellaiselle suurisuiselle pöyhkärille soisin kelpo löylytyksen; hän on hirviötä hirveämpi. Sellaista välttäkää, ma pyydän.
Siitä olkaa varma, prinssi.
Mutta älkää liian laimeakaan olko, vaan ottakaa oma ymmärryksenne johtajaksi. Sovittakaa sanat toimintaan ja toiminta sanoihin, tarkasti vaarinottaen, ett'ette poikkea luonnollisesta kohtuudesta; sillä kaikki sellainen liioitteleminen on vastoin näytelmän tarkoitusta, jonka tehtävänä aluin on ollut ja vieläkin on pitää ikäänkuin kuvastinta luonnolle, näyttää hyvyydelle sen omat piirteet, pahuudelle sen oma kuva ja itse aikakaudelle ja ajan ruumiille sen oma muoto ja luonto. Jos tätä nyt liioitellaan tai laimeasti esitellään, niin saattaa tuo kyllä oppimattomissa herättää naurua, mutta järki-ihmistä se vaan suututtaa; ja yhden ainoan järkimiehen moitteen pitää teille olla suurempiarvoinen kuin huoneen täysi noita toisia. Oi, niitä on näyttelijöitä, joiden itse olen nähnyt näyttelevän, – ja kuullut muiden heitä kiittävän, oikein ylistämällä, – joilla, pilkkaamatta puhuen, ei ollut kristityn puhetapaa eikä kristityn eikä pakanan eikä ihmisen käyntiä, vaan jotka rehentelivät ja ärjyivät niin, että luulin jonkun luonnon oppipojan ihmisiä tehneen, ja hutiloimalla lisäksi; niin inhottavasti he ihmisyyttä osottelivat.
Toivon, että meillä tuo on jokseenkin poistettu.
Oi, poistakaa se kokonaan. Ja älkää salliko niiden, jotka narreina näyttelevät, puhua enemmän, kuin mitä heidän osaansa kuuluu; sillä heidän joukossaan on sellaisia, jotka itse nauravat saadakseen joukon tyhmiä katselijoita myöskin nauramaan, vaikka, samaan aikaan, joku tärkeä kohta kappaleessa olisi huomioon otettava. Tuo on hävytöntä ja osottaa aivan surkuteltavaa kunnianhimoa siinä narrissa, joka niin tekee. Menkää, laittakaa itsenne valmiiksi.
No, herraseni, tahtooko kuningas kuulla tätä kyhäystä.
Tahtoo, ja kuningatar myös, ja heti nyt.
Käskekää näyttelijöitä joutumaan.
Ehkä tekin molemmat tahtoisitte heitä jouduttaa.
Kyllä, herra prinssi.
Horatio! Hoi!
Täss' olen, altis palvelukseenne.
Horatio, sin' olet kelpo mies,
Sun vertaistas en ole löynnyt toista.
Oi, prinssi hyvä, —
Min' en imartele;
Mit' ylennystä toivoisin ma sulta,
Jonk' ainoa on tulo hilpeytesi.
Mill' elannon ja vaatteet vaivoin hankit?
Miks köyhää mairisin? Ei, nuoleskelkoon
Makea kieli tyhmää koreutta,
Ja norjiks käykööt polven saranat,
Miss' auttaa kumarrus. Siit' aikain, kuules,
Kun kallis sieluni sai ehdonvallan
Ja arvostaa voi ihmisiä, määräs
Sun omakseen se; sillä näytät siltä,
Kuin, kaiken puutteessa, et mitään puuttuis,
Ja onnen suosiot ja kompat vastaan
Samalla mielell' otat. Autuaita
Ne, joiden pää ja sydän niin on yhtä,
Ett'eivät, onnen pillinä, sit' ääntä
Soi, jota soitetaan. Mies anna mulle,
Jok' ei oo himon orja, hänet suljen
Sydämmeni sydänkotaan, niinkuin sinut,
Sydämmen' sydämmeen. – Jo kyllin tätä. —
Illalla kuninkaalle näytellään;
Yks kohta näytelmässä muistuttaa
Mit' isäni kuolemasta kerroin sulle;
Kun tulee tämä kohta, pyydän että
Kaikella sielus tarmolla sa tarkkaat
Mun setääni. Jos tuossa kohdass' ei
Salattu rikos loukostansa lähde,
Niin on se henki hornan, minkä näimme,
Ja minun mielikuvani niin mustat
Kuin tuonen sepän ahjo. Tarkoin tarkkaa;
Minäkin häneen naulaan silmäni,
Yhdessä sitten huomioitamme
Me vertaamme.
Hyv' on. Jos näyteltäissä
Hän varkain peittää vähääkään ja pakoon
Näin luikahtaa, niin varkauden maksan.
Jo tullaan. Hupsuks ruveta taas täytyy.
Valitse paikka.
Gyldenstern ynnä muita tulee.)
Kuinka voi Hamlet serkkumme?
Oivasti, todellakin; kameleontin pöydässä herkuttelen: syön ilmaa, lupauksilla lihotettua. Niin ette voi salvokukkoja syöttää.
Se vastaus ei kuulu minuun, Hamlet; nuo sanat eivät ole minun.
Eikä minunkaan enää. – (Poloniukselle.) Hyvä herra, näyttelittehän kerran yliopistossa, niinhän?
Niin, prinssi hyvä; ja hyvänä näyttelijänä minua pidettiinkin.
Ja kenen osaa te toimititte?
Julius Caesarin osaa; sain surmani Capitoliossa;
Bruto minut tappoi.
Ruton työtä tappaa tuollaista kapitoljusta. —
Ovatko näyttelijät valmiit?
Ovat, prinssi hyvä; odottavat vaan käskyänne.
Tule tänne, hyvä Hamlet, minun luokseni istumaan.
Ei, äiti hyvä, tämä rauta vetää enemmän.
Hoo! huomasitteko sitä?
Saanko maata helmassanne, neiti?
Ette, prinssi.
Pää helmassanne, tarkoitan?
Saatte, prinssi.
Ajattelitteko minun tarkoittaneen sopimattomia?
En ajatellut mitään.
Ihana ajatus maata tyttösen jalkain juuressa.
Mitä, prinssi?
Ei mitään.
Olette hupainen, prinssi hyvä.
Ken? Minäkö?
Niin, prinssi hyvä.
Herrainen aika, vallan verraton leikinlaskija! Mitä muuta ihminen voisi kuin olla hupainen? Sillä katsokaas, kuinka iloiselta äitini näyttää, eikä ole kahta tuntia siitä, kun isäni kuoli.
On, prinssi hyvä, siitä on kaksi kertaa kaksi kuukautta.
Niinkö paljon? No, piru sitten enää mustissa käyköön; minä tahdon sopuliturkin. Oi, taivahan vallat! Kaksi kuukautta jo kuolleena, eikä vielä unohtunut! Sittenhän voi toivoa, että suuren miehen muisto elää puoli vuotta hänen kuoltuansa; mutta kirkkoja, maarin, hänen rakentaa täytyy, muuten häntä ei ajatella enempää kuin keppihevosta, jonka hautakirjoituksena on:
Ah, voi! ah, voi!
Jo keppihepo unohtui!11
[Muudan kuningas ja muudan kuningatar astuvat esiin, sangen rakastuneina; kuningatar syleilee kuningasta ja tämä kuningatarta. Kuningatar laskee polvilleen ja näyttää vakuuttavan kuninkaalle jotakin. Tämä nostaa hänet maasta ja nojaa päätään hänen olkaansa; laskeutuu sitten levolle kukkaslavalle; kuningatar, huomattuaan hänen nukkuvan, lähtee pois. Heti senjälkeen tulee sisään mies, ottaa kruunun kuninkaan päästä, suutelee sitä, valaa myrkkyä kuninkaan korvaan ja lähtee pois. Kuningatar palajaa, huomaa kuninkaan kuolleeksi ja tekee epätoivoisia liikkeitä. Myrkyttäjä, kaksi tai kolme mykkää henkilöä muassaan, tulee takaisin ja näyttää vaikeroivan kuningattaren kanssa. Kuollut ruumis kannetaan pois. Myrkyttäjä kosii kuningatarta lahjoilla; tämä näyttää alussa vastahakoiselta, mutta suostuu vihdoin hänen rakkauteensa.]
Mitä tämä tietää, prinssi hyvä?
Oh, se on ilkeätä salakuiskutusta; se tietää pahaa.
Kenties selittää tämä kuva kappaleen sisällyksen?
Sen saamme tuolta mieheltä tietää: näyttelijät eivät voi mitään salata; he kertovat kaikki.
Kertooko hän meille tämän kuvan merkityksen?
Kyllä, tai jonkin toisen kuvan, jonka te hänelle näytätte. Jos te ette häpeä kuvia näyttää, niin ei hänkään häpeä kertoa teille niiden merkitystä.
Olette ilkeä, oikein ilkeä. Tahdon näytelmätä katsella.
Me näytelmän ja itsemme
Nyt suosioonne suljemme
Ja kärsimystä toivomme.
Oliko se proloogi vai mielilause sormuksessa?
Se lyhyt oli.
Kuin vaimon rakkaus.
Jo kolmekymment' aurinkoa nyt
Maan, vetten ympäri on kierrellyt;
Kakstoista kertaa kolmikymmenin
Kuu loistoaan on luonut ilmoihin
Siit' aikain, kun me liiton vannoimme
Ja lemmen toisillemme annoimme.
Ja saman verran aurinko ja kuu
Saa kiertää, ennenkuin se lakastuu.
Mut voi! sa olet sairas, katkeruus
Sun valloittaa, ja poiss' on iloisuus.
Se mua surettaa; mut tuosta vainen
Sa ällös huolestu; näet, yhdenlainen
Kuin vaimon lempi sen on pelkokin:
Ei kumpaakaan, tai liiaks kumpaakin.
Mun lempeni sa tunnet: yhtä suuri
Kuin lempeni on pelkonikin juuri.
Vähästä suuri rakkaus pelvon saa;
Suur' pelko suurta rakkautt' osottaa.
Mun pian täytyy sinut, armas, jättää;
Mua vanhuus vaivaa, elinvoimat pettää.
Sa tänne ihanaan jäät maailmaan,
Jäät arvohon ja loistoon, ehkä vaan
Saat toisen miehen, yhtä rakkaan —
Vait!
Sen petokseksi sanois tunnon lait.
Kirottu ma, jos huolen toisellen:
Se vaimo tappoi miehens' entisen.
Marunata, marunata!
Ei lempi, mutta voitonpyyntö lie
Se syy, jok' uuteen naimisehen vie.
Ma toiste puolisoni murhaisin,
Jos toisen suutelohon nukkuisin.
Ma uskon, että mieles lausuit nyt;
Mut moni sanansa on pettänyt.
On päätös muiston orja, syntyään
Se kiivas on, mut veltto kestämään.
Niin raakilakin pysyy oksassaan,
Mut putoo itsestään, kun kypsyy vaan.
On aivan tarpeen, että unhotamme
Me itsellemme maksaa velkojamme;
Päätökseen, jonka himon kiihko tuottaa,
Ei, himon sammuttua, auta luottaa;
Ja liika kiihko riemun niinkuin vaivan
Hävittää näiden vaikutukset aivan.
Miss' ilo suurin, haikein tuska siellä;
Käy riemu huolen, huoli riemun tiellä.
Katoopi maailma; mik' ihme siis,
Jos lempi onnen kanssa muuttelis?
Se pulma on, jot' yhä tutkaisemme:
Onnenko lempi tuo vai onni lemmen.
Kun suuret sortuu, ystävää ne puuttuu;
Kun köyhä nousee, vihat lemmeks muuttuu.
Näin lempi aina seuraa onnen teitä:
Sill' ystäviä, ken ei kaipaa heitä;
Ken hädäss' ystävätään koettaa,
Hän siitä heti vihamiehen saa.
Näin tahtomme ja sallimuksen tie
Useinkin vastakkaiseen suuntaan vie;
Ja mietteet tyhjään raukee; aatokset
On vallassamme, mut ei päätökset.
Nyt mietit, ett'et toiste kuolla vois,
Se miete miehes kanssa kuolee pois.
Pimetköön taivas! horna auetkoon!
Ja elämäni rauha rauetkoon!
Epäilys uskon, toivon sijaan tulkoon!
Ja vangin leipä nautintoni olkoon!
Mit' ilon-raatelevaa tuskaa liekään,
Se multa riemuni ja onnen viekään!
Ikuinen vaiva mua seuratkaan,
Jos vaimoks tulen leskest' uudestaan!
Entä, jos hän rikkoisi valansa?
Se tuima vala! Jätä minut nyt:
Miel' on niin raskas, aatos väsynyt;
Nukahtaa koitan.
Rauhaan pääsi paina;
Meist' onnettomuus kaukan' olkoon aina!
Rouva hyvä, kuinka miellyttää teitä näytelmä?
Tuo nainen vakuutti mielestäni liiaksi.
Mitä vielä! Hän kyllä pysyy sanassaan.
Tunnetko sisällyksen? Eikö siinä ole mitään loukkaavata?
HAMLET. Ei, ei lainkaan; he laskevat leikkiä vaan, myrkyttävät leikillään; ei loukkaavata vähääkään.
Mikä on näytelmän nimi?
Hiirenloukku. Niin miksikö? Kuvaannollisesti. Tämä näytelmä kuvaa Wienissä tapahtunutta murhaa. Gonzago on herttuan nimi; hänen vaimonsa Baptista. Saatte kohta nähdä; se on peijakkaanmoinen kappale. Vaan mitä siitä? Teidän majesteettiinne ja meihin, joilla on puhdas omatunto, meihin se ei koske. Potkikoot satulan lyöttämät konit, meidän säkämme on eheä.
Tuo on eräs Lucianus, kuninkaan veljenpoika.
Te olette oiva koorus,12 prinssi hyvä.
Voisin olla tulkkina13 teille ja armahallenne, jos vaan saisin nähdä nukkien hyppivän.
Olette kärkevä, prinssi, oikein kärkevä.
Saisittepa huokailla, jos tahtoisitte kärkeni typistää.
Hullua hullumpaa vaan.
Semmoisiksihan miehet tahdotte. – Toimeen, murhaaja! Hiiteen nuo kirotut kasvojen väänteet! Toimeen! Kas niin: – käheä korppi huutaa kostoa.
Käs' altis, myrkky tuima, hanke musta;
Sopiva aik', ei kuulu hiiskausta.
Nyt murhaneste, kalman myrkkykeitto,
Min kolmin kerroin noitui hiiden neito,
Kirottu taikamehus tuohon luo
Ja surmaa heti terve henki tuo!
Hän myrkyttää hänet puistossa saadakseen itse vallan. Hänen nimensä on
Gonzago. Kertomus on olemassa, ja hyvällä Italian kielellä. Kohta
saatte nähdä, kuinka murhaaja saavuttaa Gonzagon lesken rakkauden.
Kuningas nousee.
Mitä! väärääkö palomerkkiä pelästyen?
Kuinka voitte, puolisoni?
Lopettakaa näytteleminen.
Tuokaa valkeata! – Pois täältä!
KAIKKI. Valkeita, valkeita, valkeita!
Ammuttu hirvi parahtaa,
Kedolla hyppii vapaa;
Yks valvoo, toinen nukahtaa,
Se maailman on tapaa.
Eiköhän tämä puhe, Horatio, ja sulkatöyhtö hatussa, – jos muu onni menisikin turkosen tietä, – sekä pari tupsukukkasta avosuisissa kengissä auttaisi minua saamaan paikkaa näyttelijäjoukossa, mitä?
Puolesta osuudesta.
Ei, kokonaisen tahdon.
Oi, Damon armas, muista vaan,
Sun viime kuninkaasi
Ol' itse Zeus; nyt valtiaan'
On pelkkä, pelkkä – tiuku.
Miksi loppusoinnun jätitte?14
Oi, Horatio hyvä! Panen vetoa tuhat puntaa haamun sanain totuudesta.
Huomasitko?
Aivan hyvin, herra prinssi.
Kun tuli puheeksi myrkytys, —
Silmäsin häntä tarkasti.
Ah, haa! – Soittoa! Huiluja!
Jos kuningas ei näytelmätä kiitä,
Niin luulen, että – hän ei pidä siitä.
Soittoa, soittoa!
Hyvä prinssi, suvaitkaa minun lausua pari sanaa.
Vaikka kokonainen tarina.
Kuningas, prinssi hyvä, —
No niin, mitä hänestä?
On huoneisiinsa siirtynyt, sangen pahoinvoipana.
Juomisestako?
Ei, prinssi, pikemmin sappitaudista.
Suurempaa älyä osottaisitte, jos veisitte lääkärille sen sanoman; sillä jos minä hänelle huolluketta määräisin, niin rupeisi ehkä hänen sappensa vaan enemmän kuohumaan.
Hyvä prinssi, saattakaa puheenne hiukan järjestykseen ja älkää noin hurjasti karatko pois asiastani.
Olen masea, herraseni; – puhukaa.
Kuningatar, äitinne, on suurimmassa sieluntuskassa ja lähetti minut luoksenne.
Terve tultuanne!
Ei, prinssi hyvä, tuo kohteliaisuus ei ole oikeata lajia. Jos suvaitsette antaa minulle järkevän vastauksen, niin tahdon toimittaa äitinne käskyn; jos ette, niin suokaa anteeksi, että lähden ja katson toimeni päättyneeksi.
Hyvä herra, minä en voi.
Mitä, prinssi hyvä?
Antaa järkevätä vastausta: järkeni on sairas. Mutta sellaisen vastauksen, kuin antaa voin, saatte käskeä, hyvä herra, tai oikeammin äitini, kuten sanoitte. Siis ei muuta kuin asiaan. Äitini, sanoitte, —
Niin, hän sanoo näin: teidän käytöksenne on vaikuttanut hänessä hämmästystä ja kummastusta.
Oi, ihmeellistä poikaa, joka niin saattaa hämmästyttää äitiään! —
Mutta eikö seuraa mitään jälkilausetta tuon äidillisen kummastuksen
kantapäillä? Sanokaa.
Hän haluaa puhutella teitä kamarissa, ennenkuin menee levolle.
Me tottelemme, vaikka olisi hän kymmenkertaisesti äitimme. Onko teillä vielä muuta asiata?
Hyvä prinssi, te piditte muinoin minusta.
Ja pidän vieläkin, näiden näppien ja tiirakkain nimessä.15
Prinssi hyvä, mikä on syynä alakuloisuuteenne? Te tosiaankin haittaatte omaa vapauttanne, jos ystäviltä salaatte huolenne.
Minä kaipaan ylennystä.
Miten se on mahdollista, koska kuningas itse on teidät määrännyt
Tanskan vallan perilliseksi.
Niin, hyvä herra, mutta "ennenkuin suo sulaa", – se sananlasku on jotenkin kulunut.
O, huiluja! Yksi minulle! – (Gyldensternille.) Tulkaapa syrjään hiukan. Miksi noin käytte ympärilläni ja nuuskitte, ikäänkuin tahtoisitte minua ansaan ajaa?
Oi, prinssi hyvä, jos on intoni liian rohkea, niin on ystävyyteni liian säädytön.
Tuota en oikein ymmärrä. Olkaa hyvä, soittakaa tätä huilua.
Prinssi hyvä, en taida.
Tehkää niin hyvin.
Toden totta, minä en taida.
Minä pyydän teitä.
En osaa siinä yhtäkään temppua, prinssi hyvä.
Se on yhtä helppoa kuin valhetteleminen. Hallitkaa noita äänireikiä sormilla ja peukalolla, puhaltakaa suullanne siihen henkeä, ja se puhuu mitä suloisinta sävelkieltä. Katsokaas, tuossa on läpäkkeet.
Mutta minä en kykene saamaan niistä irti vähääkään sointua; minulla ei ole sitä taitoa.
No, nähkääs nyt, kuinka katalana raukkana minua pidätte. Tahdoitte minua soittaa; olitte tuntevinanne äänireikäni; tahdoitte minulta temmata syvimmän salaisuuteni; tahdoitte koetella ääniäni matalimmasta korkeimpaan; ja paljon sointua, suloisin ääni on tuossa pienessä soittokalussa, ettekä kuitenkaan saa sitä soimaan. Tuhat tulimmaista! Luulettenko, että minua on helpompi soittaa kuin huilua? Sanokaa minua miksi soittokaluksi tahdotte, soinnuttomaksi kyllä minut saatte, mutta soittaa ette minua voi. —
Jumal' antakoon hyvää päivää.
Prinssi hyvä, kuningatar haluaa puhutella teitä, ja nyt heti.
Näettenkö tuota pilveä tuolla? Se on melkein kamelin muotoinen.
Niin maarin, kamelin näköinen todellakin.
Minusta se on kuin kärppä.
Sen on selkä kuin kärpän.
Tai niinkuin valaskalan.
Ihan niinkuin valaskalan.
Nyt tulen äitini luokse, heti paikalla. – He ilveilevät kanssani, jotta luontoni on katketa. – Tulen heti paikalla.
Sen hänelle sanon.
"Heti paikalla" on helposti sanottu. – Jättäkää minut, hyvät ystävät.
Nyt yöst' on aika kummitusten; haudat
Nyt haukottaa, ja myrkkyns' itse horna
Luo maailman. Nyt voisin juoda kuumaa verta
Ja tehdä hirmutöitä, joita päivä
Kavahtain katsois. Vait! Nyt äidin luo.
Oi sydän, muista luontos! Neeron mieltä
Poveeni lujaan älä koskaan päästä.
Julm' olla tahdon, mut en luonnoton;
Ma tikareita haastan, vaan en käytä.
Näin mielen, kielen teeskennellä täytyy.
Jos sanoin häntä herjaankin, et saa
Teolla, sielu, niitä vahvistaa.
Kolmas kohtaus.
Huone linnassa.
En kärsi häntä; turvass' emme ole,
Jos raivota noin saa hän. Valmiit olkaa:
Ma joutuun teille valtakirjat laitan,
Ja Englantihin saatte hänet viedä.
Ylevät tehtävämme eivät kestä
Niin suurta vaaraa, kuin hän hulluuksillaan
Jok' aika uhkaa meille.
Valmiit ollaan.
Se vallan pyhä on ja hurskas huoli
Niin monen, monen turvaa ajatella,
Jonk' elo, elämä on kuninkaassa.
Jo yksityinen velkapää on luotaan,
Henkensä kaikin asehin ja voimin,
Vahingot torjumaan; sit' enemmän
Se henki, jonka onnesta niin monen
Elämä riippuu. Kuninkaass' ei kuole
Hän yksin; vaan kuin pyörre vie hän myötään
Mit' osuu tielleen. Hän on suuri pyörä,
Korkeimman vuoren huippuun kiinnitetty,
Jonk' äärettömiin kehrävarsiin tuhat
Pient' esinettä liittyy. Se kun sortuu,
Niin samaan häviöhön pienin lisä
Ja liite syöksyy. Kuningas kun oihkaa,
Niin samassa myös valtakunta voihkaa.
Ma pyydän, joutuun valmistukaa matkaan;
Tuo vaara täytyy kahlettaa, se liian
Vapaana liikkuu.
Teemme joutua.
Nyt, kuninkaani, äidin luo hän lähtee.
Ma seinäverhon taa käyn piiloon; sinne
Voin kaikki kuulla. Takaan, että äiti
Hänt' oikein sättii: ja, kuin lausuitten, —
Viisaasti lausuttu, – on tarpeen, että
Puhetta kuulemass' on joku muukin
Pait äiti, sillä puolta-pitäväiset
On äidit luonteeltansa. Herran haltuun!
Ennenkuin levolle te käytte, palaan
Ja tiedon saatan.
Kiitos, hyvä herra.
Tekoni irstas, taivaaseen se löyhkää:
Kirous ensimmäinen, veljenmurha.
Rasittaa sitä! – Rukoilla en taida,
Vaikk' yhtä kiivas halu on kuin tahto:
Tuimempi rikos tuiman kumoo aikeen;
Ja niinkuin mies, joll' ompi kaksi tointa,
Ma epäilen, mist' alkaisin, ja laimin
Lyön kummankin. Jos kirottu tää käsi
Ois paksuudeltaan veljen veriss', eikö
Sadetta armon taivaassa, mi huuhtois
Sen lumipuhtaaks? Mitä muut' on armo
Kuin synnin paljastus? Ja mitä muuta
Rukous kuin tuo kaksinainen voima
Lankeemust' estää sekä langenneelle
Tarita anteeks-antamus? Siis ylös
Luon silmän'! Rikos tehty on. Mut voi!
Millaiset rukoukset sopii mulle?
Suo ilkimurha anteeksi – Se ei kelpaa,
Kosk' omanain on murhan saalis yhä,
Kuningatar ja valtani ja kruunu.
Armonko sais, ken pysyy synneissään?
Tall' inhall' ijällä voi rikollisen
Kullattu käsi syrjään työntää lain,
Ja väärälläkin saaliill' oikeutta
Saa usein ostaa. Niin tuoll' ylhääll' ei!
Siell' ei käy juonet, totuudessaan siellä
Työt näkyy; synneistämme meidän täytyy
Suun sisään itse antaa todistus.
Ja sitten? Mitä jääpi? Koita, mitä
Vois katumus. Mit' ei se voisi? Mutta
Se mitä voi, kun katua ei taida?
Voi, kurjaa tilaa! mieltä kalman-mustaa!
Voi, paulottua sielua, mi vapaaks
Yrittää, mutta takertuu vaan yhä!
Avuksi, enkelit! Nyt toimeen! Nöyriks,
Te jäykät polvet! Sydän raudan-kova,
Käy pehmeäks kuin rintalapsen suonet!
Kaikk' ehkä muuttuu hyväks.
Nyt käy se päinsä, nyt hän rukoilee;
Nyt työhön! – Ja näin taivaaseen pääsee.
Ja kostanut ma olenko? Kuin onkaan:
Isäni murhas konna, ja nyt minä,
Isäni ainoo poika, saman konnan
Lähetän taivaaseen?
Ei, palkkaa ois se, vaan ei kostoa.
Hekuman helmaan isäni hän tappoi,
Kun synti täydess' oli heilimässään,
Ja kuin lie tilin laita, tiesi Herra,
Mut, ihmissuhteiden ja järjen mukaan,
On laita huono. Kostanutko olen,
Jos tuon nyt murhaan kesken katumustaan,
Kun puhdas sieluns' on ja valmis lähtöön?
Ei!
Seis, miekka! Kolkompata tilaa vartoo,
Kun päissään on hän, nukkuu taikka raivoo
Tai rutsaisessa vuotehessaan telmää
Tai kiroo, mässää taikka muuta tekee,
Jost' autuus kaukan' on, – hänt' iske silloin,
Ett' ilmaan lentää kantapäät, ja sielu
Kirotun mustaks käy kuin helvetti,
Jonk' oma on se. Äiti kiirehtää;
Se lääke sairaat päiväs pidentää.
Sanani nousee, mieli maassa pysyy;
Ei sanoja, vaan mieltä taivas kysyy.
Neljäs kohtaus.
Huone linnassa.
Hän heti tulee. Kovaa hälle pankaa;
Sanokaa, että kärsittäväks ilveens'
On liian raakaa, että varjehena
Hänestä tulen tuiman ehkäisitte.
Ma vaikenen ja piiloon käyn. Mut pyydän,
Hänt' älkää armahtako.
Äiti, äiti, äiti!
Sen takaan; minust' olkaa huoletonna.
Pois piiloon, hän jo tulee.
No, äiti, mikä asiana?
Isääsi, Hamlet, kovin loukkasit.
Isääni, äiti, kovin loukkasitte.
Hamlet! Se vastaus on löyhän kielen.
Ja kysymys se oli herjan kielen.
Mit' aiot, Hamlet?
Mikä asiana?
Mua etkö tunne?
Kyllä: kuningatar
Olette, puolisonne veljen vaimo;
Ja – voi mua, voi! – olette äitini.
Odota, kyllä muut sun järkiin saavat.
Tulkaatte, istukaa; ei paikast' ulos,
Ei, ennenkuin ma näytän teille peilin,
Joss' oman sisimpänne nähdä saatte.
Mit' aiot? Ethän murhata mua aio?
Apua!
Hoi, apua!
Mitä! rotta?
Se kuolee! punta vetoa, se kuolee!
Murhattu olen!
Voi mua! Mitä teit?
En totta tiedä. Kuningas se onko?
Oi, mikä verinen ja hurja teko!
Verinen teko; melkein yhtä kurjaa
Kuin tappaa kuningas ja sitten – niin —
Sen veljen kanssa mennä naimisiin.
Kuin tappaa kuningas!
Niin sanat kuului.
Sa kurja, kärkäs narri, hyvää yötä!
Sun luulin herraksesi. Tyydy osaas;
Sa näet, ett' ompi liika hoppu vaaraks. —
Pois kätten puserrus! Vait! Istukaa!
Ma sydäntänne puserran, niin, totta,
Jos tunkea sen läpi voi ja sit' ei
Kirottu tottumus niin paaduttanut,
Ett' on se kova tunteille kuin kivi.
Oi, mitä tein, ett' uskallat mua kohtaan
Noin hurjaa kieltä käyttää?
Teitte työn,
Mi kainouden hävyn, sulon tahraa;
Sanoopi kunnon petturiksi; kukan
Vie puhtaan lemmen kirkkaalt' otsalta
Ja siihen paiseen luo; häävalan tekee
Kuin korttivalan vääräks; oi, työn moisen,
Mi naimaliiton ruumiista vie sielun
Ja tekee armaan uskonnon vaan tyhjäks
Sanojen tulvaks. Taivaan kasvot hehkuu,
Ja luja, vankka maakin murheissansa.
Kuin lähetessä tuomion, on tuosta
Sairaalla mielellä.
Voi! mikä työ
Noin jylisee ja hankkeissaan jo pauhaa?
Kas tuonne, tuota taulua ja tuota:
Ne kahden veljeksen on muotokuvat.
Kas, mikä sulo noissa kasvoiss' asuu:
Apollon kutrit, Jupiterin otsa,
Ja katse uljas, uhkaava kuin Marsin,
Ja ryhti Hermeen, kun hän alas astuu
Vuorille, joita taivas suutelee;
Siin' yhdistys ja muoto, johon kaikki
Jumalat sinettins' on painaneet,
Vakuuttain maailmalle: tuoss' on mies!
Se puolisonne oli. Vaan, kas tätä:
Tää puolisonne on; kuin nokitähkä,
Mi polttaa veljensä. Teill' onko silmät?
Tuon kauniin vuoren ahot voitte jättää
Ja mennä tuohon nevaan rypemään!
Haa! onko silmät teillä? Rakkaudeks
Sit' älkää sanoko. Ei, veren kiihko
Tuoll' ijällä jo talttuu, lannistuu
Ja järkeen mukaantuu. Mut mikä järki
Vie tuosta tuohon? Aistit teill' on, muuten
Himoja teill' ei ois; mut aistit varmaan
On halvatut. Noin hulluuskaan ei pettyis,
Ja niin ei vimman orjaks joudu järki,
Ett'ei jää älyä sen verran, että
Nuo erottaisi. Mikä paha henki
Noin sokkosille teit' on vietellyt?
Ei silmä tuntoa, tunto silmää vailla,
Ei korva silmää, kättä vailla, haisto
Muist aisteist' erillään, ei, tosi aistin
Sairaskaan jäännös noin ei hairahtuisi.
Oi, häpy, miss' on punas? Hornan liekki,
Jos eukon luissa riehut noin, tee puhdas
Nuoruuden into vahaksi, jok' omaan
Tuleensa sulaa; hävyst' älä puhu,
Jos kuuma veri virvoketta etsii,
Kosk' yhtä kiivaast' itse jääkin palaa,
Ja järki himojen on parittaja.
Vait, vaiti Hamlet! Sydämmeni pohjaan
Sa käännät silmäni, ja siellä näen
Niin mustaa, syvään juurtunutta tahraa,
Jok' ikänään ei lähde.
Ei, vaan vaivu
Hikisen vuoteen innoittavaan saastaan,
Himoissas haudu, suutele ja telmää
Liassa haureuden, —
Taukoo, Hamlet!
Sun sanas viiltää korvia kuin veitsi.
Vait, Hamlet!
Murhaaja ja konna; orja,
Ei sadannesta kymmeneksestä
Mies-vainaastanne; kuninkuuden narri;
Herruuden, vallan taskuvaras, joka
Varasti kalliin kruunun hyllyltä
Ja taskuunsa sen pisti.
Vaiti, vaiti!
Räsyistä tehty riepu-kuningas.
Avuksi, taivaan vallat! Suojelkaa
Mua suvillanne! – Mitä, jalo haamu? —
Voi, hän on hullu!
Tulitko nuhtelemaan laiskaa poikaa,
Jok', intoa ja aikaa tuhlaten,
Löi laimin julman käskys täyttämisen?
Oi, haasta?
Älä unhota! Nyt tulin
Vaan teroittamaan tylsää aikomustas.
Mut, katso! kauhistus sun äitis valtaa;
Hänt' auta hänen sieluntuskissaan;
Näet, luulon voima heikoissa on suurin.
Hänelle haasta.
Kuinka voitte, äiti?
Voi! Kuinka sinä voit?
Sa silmäs pelkkään tyhjään kiinnität
Ja puhuttelet ruumiitonta ilmaa;
Hulluuden valo tuikkaa silmistäs;
Kuin häikäst' unelias sotajoukko
Levoltaan tukkas karkaa, pystyyn nousee,
Kuin henki hiuksiss' oisi. Armas poika,
Tuliseen tuskaas kylmää malttamusta
Sa vihmo. Mitä katsot?
Häntä, häntä!
Kas, kuinka kalvaana hän tuijottaa!
Oi, hänen muotons', asiansa saisi
Kivunkin tunnon! – Älä katso minuun!
Näkösi surkea voi tyhjäks tehdä
Mun tuiman työni, voi sen luonteen muuttaa,
Ja vettä veren sijast' ehkä vuotaa.
Sa kelle puhut?
Ettekö te näe?
En mitään; kaikki, mitä on, näen kyllä.
Ja mitään ette kuule?
En, vaan meidät.
Oi, katsokaa! Kas, kuinka pois hän hiipii!
Isäni ihka eläväinen muoto!
Kas, tuolla käy hän, juur' nyt, ovest' ulos!
Tuo vaan on sairaan aivos sikiö;
Ja olemattomia esineitä
On hulluus aina valmis luomaan.
Hulluus!
Mun suoneni soi raittiisti kuin teidän
Ja tahdin mukaan tykkii. Mitä lausuin
Ei hulluutt' ole. Koitelkaa mua: kaikki
Sanasta sanaan kerron; sit' ei koskaan
Tee hulluus. Herran tähden, sydänt' älkää
Hivelkö sillä voiteell', että tässä
Vaan hulluus puhuu eikä oma rikos;
Se haavan peitteeks vaan luo hienon kalvon,
Mut alla häijy märkä myrkkyänsä
Levittää salaa. Tunnustakaa synti,
Katukaa vanha, välttäkäätte uutta,
Ja rikkaruohoon älkää lantaa panko,
Ett'ei se höysty. Anteeks hyveeni!
Näin lihavaan ja hengettömään aikaan
Saa itse hyve synnilt' anteeks pyytää,
Kumartaa lisäksi ja karttaa lupaa
Saadakseen sille hyvää tehdä.
Hamlet,
Oi, sydämmeni kahtia sa leikkaat!
Pois huonomp' osa viskattu, niin säilyy
Sen puhtaampana toinen. Hyvää yötä!
Setäni vuoteest' olkaa poissa; hyve
Jos teiltä puuttuu, teeskennelkää. Tapa,
Tuo hirviö, mi kaiken tunnon nielee,
On usein perkele, mut siinä enkel',
Ett' oivatkin ja jalot työt saa siltä
Pukimen, verhon, joka hyvin istuu.
Tän' yönä himo hillitkää, se toisen
Hillinnän tekee hiukan helpommaksi
Ja sitä helpommaks taas seuraavan:
Näet, tapa luonnon sinetin voi muuttaa,
Pirunkin voittaa, ihmevoimall' ajaa
Sen ulos. Vielä kerran hyvää yötä!
Kun siunaust' itse kaipaatten, niin kerjään
Mut niin kai Luoja päätti rangaistakseen
Mua hänen kauttaan ja mun kauttain häntä,
Mua aseenaan ja vitsanansa käyttäin.
Ma huolta pidän hänestä ja vastaan
Myös kuolemastaan. Vielä hyvää yötä!
Mun rakkaudesta täytyy julma olla;
Paha ol' alku, pahempaa voi tulla. —
Sananen vielä, äiti.
Mitä tehdä?
Ei millään lailla sitä, mitä pyysin.
Teit' antakaa tuon tursaan kuninkaan
Taas viekoitella, poskeen titittää,
Nimittää hiirekseen ja, riettain muiskuin
Ja sormens' irstaat kaulahanne kietoin,
Teilt' ilmi houkutella, ett'en todest'
Olekaan hullu, mut vaan kavaltelen.
Hyv' oisi, jos hän sais sen tietää. Kenpä
Noin kaunis, kaino, viisas kuningatar
Pöllöltä, rupikonnalt', yököltä
Noin tärkeitä vois salata? niin, ken vaan?
Ei, vastoin älyä ja salausta,
Avatkaa vasu huoneen harjalla,
Pois linnut päästäkää, kuin marakatti
Vasuhun koetteeksi itse käykää
Ja pudotessa niskat taittakaa.
Jos sanat henkeä, henki elämätä,
Niin, usko pois, ei elämätä mulla
Sun sanojasi ulos hengittää.
Ma viedään Englantiin, sen tiedättenhän?
Ah! sen ma unhotin. Niin päätös on.
Lukitut kirjeet on; ja kumppanini,
Nuo molemmat, joit' uskon niinkuin kyitä,
Työn toimittavat, luovat tien ja vievät
Mun konnuuteen. No, menköön! Sepä sutkaus,
Jos miinaajan veis oma ruutins' ilmaan!
Kovalta ottaa, jos en kaiva vaaksaa
Ma syvemmälle heidän ruutisuontaan
Ja paiskaa heitä kuuhun. Ihanaa,
Kun yhdess' ottelee kaks kavalaa! —
Tuo miesi mulle kiireen antaa;
Vien lähihuoneesen sen ihravatsan.
Hyvästi, äiti! – Salaneuvos tää
Nyt hiljaa, vait on, aivan sanatonna,
Se vanha narri, lörpäkkö ja konna.
Nyt matkaan, hyvä herra; teistä tahdon
Ma joutuun päästä. – Hyvää yötä, äiti!