KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Tuo metsän urho kai ois kuuluisa,
Jos laajemmat vaan häll' ois tanteret
Ja palkattu myös historioitsija.
Työns' uljaat kyll' on, toivons' tuliset.
Byron.
Hautajaisten päätyttyä sama venesarja, joka juhlallisella, surullisella kululla oli tullut järven alapäähän, nyt palasi liehuvin lipuin sekä kaikilla muilla ilon ja riemun osoituksilla. Lyhyt aika näet vaan oli juhlan pitoon jäljellä, koska tuo kauhea taistelu Duhele-clan'in sekä sen peloittavan kiistaveljen välillä jo oli niin lähellä. Sen vuoksi oli päätetty, että hautajais-pidot sekä nuoren päällikön valtaannoustessa tavallinen juhla vietettäisiin yhdessä.
Muutamat olivat tosin tätä päätöstä vastustaneet, sanoen sen ennustavan pahaa. Mutta toiselta puolen puhui sen puolesta Vuorelaisten ainainen luonne ja tapa; sillä tätä nykyäkin vielä he yhä sekoittavat jonkunlaista juhlallista iloa suruunsa ja jotakin surumielistä iloonsa. Tämä ykstotinen, haaveksivainen kansa on vähemmin kuin muut vastahakoinen muistelemaan rakkaita poismenneitänsä ja puhelemaan heistä. Ei kuule ainoastaan nuorten (niinkuin muuallakin on tapana) puhuvan siitä, kuinka kunnolliset ja kuinka hyvät heidän vanhempansa olivat, jotka luonnon lain mukaan ovat heitä ennen lähteneet. Mutta leskikin jokapäiväisessä puheessaan usein puhuu kadotetusta puolisostaan, jopa – se on vielä oudompi! – vanhemmatkin usein kehuvat hautaan vaipuneen lapsensa kauneutta tai uljuutta. Skotlannin Vuorelaiset näkyvät katsovan ystäväin eroa kuolon kautta vähemmin täydelliseksi, perinjuuriseksi kuin yleisesti muut kansat; he puhuvat rakkaistaan, jotka ennen heitä ovat nurmen alle nukahtaneet, ikäänkuin ne vaan olisivat lähteneet enneltä pitkälle matkalle, jolle he itsekin pian menevät jäljestä. Hautajaisjuomingit, joita yleisesti koko Skotlannissa oli tapa pitää, ei siis osan-ottajien mielestä tulleet millään muotoa sopimattomasti vietetyksi, vaikka niihin tässä tilaisuudessa yhdistettiin tervehdysjuhla nuorelle päällikölle.
Sama alus, joka taannoin oli kuljettanut kuolleen hautaansa, nyt vei nuoren Mac-Ian'in uuteen valtaansa. Soittoniekat nyt kaiuttivat iloisimpia säveleitään terveisiksi Eachin'ille, yhtä hartaasti kuin ha äsken vielä soittelivat surullisimpia nuottejansa hautaan kuljetettavalle Gilchrist'ille. Jäljessä seuraavasta venesarjasta kajahteli nyt ilo- ja riemuhuutoja noiden suruparahdusten sijasta, jotka vielä juuri vähää ennen olivat herättäneet Tay-järven kaikuja. Tuhannet äänet tervehtivät nyt nuorta päällikköä, joka seisoi aluksen kokassa täysissä varuksissaan, nuoruuden, kauneuden ja voiman parhaassa kukoistuksessa, juuri samassa paikassa, missä hänen isänsä ruumis äsken makasi; hänen ympärillään kihisi nyt riemuitsevain ystävien joukko, samoin kuin se silloin murhemielin oli kihissyt vainajan ympärillä. Yksi vene kulki aina lähimpänä kunnia-aluksen takana. Tammiston Torkil, harmaapäinen jättiläinen, oli siinä perimiehenä; soutamassa oli hänen kahdeksan poikaansa, hekin kaikki kookkaammat tavallisia miehiä. Niinkuin väkevä, suosittu hurttakoira, joka on vitjoista irti päästetty, liehakoiten hyppelee ystävällisen herransa ympäri, niin kasvatus-veljein vene kiiti päällikön aluksen ohitse milloin tältä, milloin tuolta sivulta, ja kiersi kokan ympäri ikäänkuin hurjana ilosta. Ja samassa he, siinäkin äsken vertaukseksi otetun hurttakoiran kaltaisina, valppaalla kateudella estivät kaikkia muita veneitä yhtä likelle lähenemästä, sillä kovalla, mistään lukua pitämättömällä vauhdillaan olisivat he helposti voineet sysätä jokaisen tielleen sattuvan kumoon. He olivat kasvattinsa valtaan-tulemisen kautta nousseet suureen arvoon clan'issansa, ja osoittivat nyt tällä vallattomalla, melkein peloittavalla tavalla osanottoaan päällikkönsä kunniaan.
Paljon jäljempänä, aivan toisellaisilla tunteilla, kumminkin mitä yhteen siinä istuvaan tulee, kulki se vene, millä Simo Hanskuri seurasi, lehmipaimen sekä yksi ukon pojista soutajinaan.
"Jos meidän matkamme käy järven yläpäähän", sanoi hanskuri ystävälleen, "niin meiltä menee siihen monta tuntia".
Mutta samassa kun hän näin puhui, seisahtui kasvatusveljesten eli leichtach'ien vene päällikön käskystä juoksustaan, siksi kun lehmipaimenen vene heidät saavutti. Silloin he viskasivat lähelle nahkahihnan, jonka Niilo kiinnitti aluksensa kokkaan, ja sitten he taas pistivät aironsa veteen; ja vaikka heillä nyt oli toinen vene omansa perässä, he läksivät taas kiitämään pitkin järven pintaa melkein samalla vauhdilla kuin ennenkin. Lehmipaimenen vene vedettiin eteenpäin semmoisella voimalla, että oli pelko sen kokan painuvan veden alle tai lähtevän erilleen muusta rungosta.
Simo Hanskuri näki suurella huolella tämän kulun vallattoman vauhdin, joka teki että veneen laita ainoasti oli tuuman tai parin verran veden yli. Ja vaikka Niilo Lehmipaimen yhä vakuutteli, että se kaikki vaan tehtiin hänelle erinäiseksi kunniaksi, toivoi hän sydämessään hartaasti tämän matkan pian ja hyvin loppuvan. Niin se loppuikin, paljon pikemmin kuin hanskuri luuli; sillä pitopaikka ei ollut kuin neljän virstan päässä hautaussaaresta; tämä paikka oli siksi valittu, kun päällikön sitten piti mennä kaakkoon päin, niin pian kun juhla oli loppunut.
Täällä Tay-järven eteläpuolella tarjosi nyt sievä lahti ihanaa, loistavaa hietikkorantaansa, johon oli helppo vetää veneet maalle. Vähän ylempänä oli kuiva nurmikko, hiukan viherjöivä jo vuoden-ajan mukaan, ja sen ympärillä kohosi korkeita, viidakkoreunaisia penkereitä, joilla nähtiin ylelliset, juominkeja varten varustetut vieraanvarat.
Vuorelaiset, jotka ovat kuuluisia kirvesmiehiä, olivat rakentaneet pitkän juhlamajan, jonka alle parisataa miestä mahtui; paitsi sitä nähtiin sen ympärillä suuri joukko pienempiä, luultavasti makuupaikoiksi aiottuja huoneita. Pitosalin pielet, yhdistyshirret ja kurkihirsi olivat kaikki honkapuusta, johon kuori oli jätetty. Sivuseinät oli tehty myöskin honkapuisista laudoista sekä parsista, joiden lomat oli täytetty havuilla, ja kattoon olivat mäet antaneet runsaasti kanerviansa aineiksi. Tähän metsäläispalatsiin käskettiin korkeimman-arvoiset miehet komeihin juhlapitoihin. Toiset, vähempi-arvoiset saivat sijansa useampain, pitkien, vähemmällä huolella rakennettuin katosten alla; ja taivas-alle asetettuin, turpeista tai höyläämättömistä laudoista kyhättyin pöytäin ympäri keräytyi muu lukematon joukko. Vähän syrjempänä nähtiin kyteviä sysiröykkiöitä sekä palavia halkokasoja, joiden ympärillä lukemattomat keittäjät häärivät, hyörivät, paholaisten kaltaisina, jotka elementissään työtä tekevät. Mäenkupeesen kaivetut kuopat, joiden pohja oli peitetty kuumennetuilla kivillä, olivat paistin-uuneina, missä summattomia raavaan, lampaan ja metsäkauriin määriä paistettiin. Paikoin oli kokonaisia vuohia tai lampaita puisissa vartaissa paistumassa; toisia palasiksi leikattuna, oli kiehumassa kattiloissa, jotka olivat tehdyt heidän omista, kokoon-ommelluista ja vedellä täytetyistä nahoistansa. Suuremmalla huolella paistettiin toisin paikoin haukia, nieriäisiä, lohia kytevissä kypenissä. Hanskuri oli jo ennenkin nähnyt monta juhlaa Vuorimailla, vaan ei koskaan yhtään, jota varten kaikki oli varustettu tämmöisellä metsäläistapaisella ylellisyydellä.
Sangen vähän aikaa hänellä kuitenkin oli ihmetellä tuota näköä edessänsä; sillä kohta kun he maalle olivat astuneet, ilmoitti lehmipaimen vähän hämillään, että, koska ei heitä ollut käsketty suureen majaan, johon hän näkyi toivoneen kutsuja, heidän pitäisi mitä kiireimmin etsiä itselleen sija halvemmissa katoksissa. Hän alkoikin jo viedä vierastansa sinnepäin; mutta samassa yksi päällikön kasvatusveljistä, joka näkyi olevan edeskäypänä, häntä seisahdutti ja kuiskasi hänelle jotain korvaan.
"No niinhän minä arvelinkin", sanoi paimen, jonka sydän suuresti helpoittui, "niinhän minä arvelinkin, että toki tään vieraan sekä minun kaltaiseni virkamiehen piti saada sija ylimmässä pöydässä".
He vietiin siis nyt suureen saliin, missä jo juhlavieraat olivat täyttäneet useimmat paikat pitkien pöytien ääressä, joille palvelijat par'-aikaa asettelivat runsaita, vaikka talonpoikaisia juhlavaroja. Nuori päällikkö, vaikka hän epäilemättä näki hanskurin ja paimenen astuvan sisään, ei tervehtinyt erikseen kumpaakaan ja heille osoitettiin sijansa paljon alapuolelle suola-kopsaa – se oli summattoman suuri, vanhan-aikuinen hopea-astia, jota clani piti ikäänkuin jonkunlaisena pyhänä kaluna, ja joka tuotiin esiin ja käytettiin ainoasti juhlallisimmissa tilaisuuksissa, semmoisissa kuin nykyisessä.
Lehmipaimen, sijalleen istahtaessaan, virkkoi Simolle jotenkin tyytymättömänä: "Ei ole ajat, niin kuin oli ennen, veikkonen. Hänen isänsä, – olkoon hänen sielunsa autuas! – olisi puhutellut meitä kumpaakin. Mutta tää nykyinen herra on oppinut huonoihin tapoihin teissä Sassenach'eissa tuolla Alankomaalla".
Tähän moitteesen ei hanskuri katsonut tarpeelliseksi vastata; sen sijaan hän käänsi huomionsa sekä nahkoihin että muihin koristuksiin, joilla salin seinät olivat sisältäpäin koristetut. Kaikkein enimmin silmäänpistävät niistä oli joukko Vuoriston rautarengas-paitoja teräskypärineen, sotakirveineen, kahdenkätisine miekkoineen, jotka riippuivat korkealla, yhdessä kalliisti ja komeasti koristeltuin kilpien kanssa. Jokainen rautapaita oli ripustettu hyvin valmistetun metsäkauriinvuodan yli, jonka pohjalla ase paremmalta näytti ja samassa myös oli varjeltu kosteudelta.
"Nää tässä", kuiskasi lehmipaimen, "ovat Duhele-clan'in valittuin taistelijain aseet. Niitä on yhdeksänkolmatta, niinkuin näet; Eachin itse on kolmaskymmenes, ja hänellä on varuksensa tänään päällään, muuten niitä olisi ollut kolmekymmentä. Eipä hän ole kuitenkaan saanut niin kelvollista rautapaitaa vielä, kuin mitä hänellä pitäisi olla Palmusunnuntaina. Ja nuot yhdeksän niin tavattoman suurta rautapaitaa aseineen ovat aiotut Leichtach'eja varten, joista niin paljon apua toivomme".
"Entäs nuot kelpo metsäkauriin-nahat tuossa", virkkoi hanskuri, jonka ammatti-into heräsi, kun hän näki niitä tavaroita, jotka hänen työhönsä kuuluivat, "luuletko että päällikkö suostuisi ne myömään? Niitä semmoisia yhä tarvitaan nahkaliivejä varten, joita ritarit pitävät rautapaitansa alla".
"Enkö minä jo varoittanut sinua", sanoi lehmipaimen, "ettet virkkaisi mitään siitä asiasta?"
"Rautapaidoista minä arvelinkin puhua", sanoi Simo. "Saanko luvan kysyä, onko joku niistä meidän mainion perthiläisen asesepän, Wynd'in Heikin käsi-alaa?
"Taas olet väärälle tielle poikennut", virkkoi Niilo; "sen miehen nimi vaikuttaa Eachin'in sydämeen aivan kuin tuuliaispää järven pintaan – ei kukaan ymmärrä mistä syystä".
"Kyllähän minä arvaan", ajatteli hanskuri itsekseen, vaan ei puhunutkaan sitä ajatustaan ilmi. Ja näin jo kaksi kertaa satuttuansa puheen-aineisin, jotka pahaa mieltä nostivat, ei hän enää koettanut kolmatta ainetta, vaan kävi käsiksi ruokaan, niinkuin kaikki muut hänen ympärillään.
Juhlan valmistuksista on jo tullut sen verran mainituksi, että lukija saattaa nähdä ravinnon olleen aivan talonpoikaista laatua. Paraasta päästä oli tarjona summattoman suuria lihapaloja, joita ahmatessa ei liioin muisteltu par'aikuista paaston aikaa, vaikka useammat munkit saaren luostarista läsnä-olollansa kunnioittivat ja pyhittivät pitoja. Vadit olivat puusta, samoin myön vanteelliset haarikat, joista vieraat joivat juomia niinkuin myös lihan lientä, jota pidettiin erin-omaisena herkkuna. Samoilla astioilla syötiin myös kaikellaisia, Vuorelaisten mielestä hyvänmakuisia maitoruokia. Leipää vaan oli niukasti näissä pidoissa; yhtähyvin hanskuri sekä hänen saattomiehensä Niilo saivat kukin pienen möykkynsä yksin-omaiseksi tarpeekseen. Syödessä – niinkuin muuten silloin oli tapa yli koko Britannian saaren – käyttivät vieraat puukkojansa tahi pitkiä tikarejansa, vähän huolien siitä, että ne kenties olivat joskus tulleet käytetyiksi aivan toisenlaiseen, veriseen tarpeesen.
Pöydän peräpäässä seisoi tyhjä istuin, pari astinta korkeampi permantoa. Sen yli kaaritteli rautatammen ja muratin oksista punottu teltta; istuimen nojaan oli asetettu paljas miekka sekä valloilleen laskettu lippu. Tämä oli ollut päällikkö-vainajan istuin, joka nyt hänen kunniakseen vielä oli jätetty tyhjäksi. Eachin istui alemmalla istuimella oikealla puolella tuosta kunniapaikasta.
Lukija suuresti erehtyisi, jos hän tästä tähän-astisesta kertomuksesta täytyisi päättää, että vieraat näissä pidoissa käyttivät itseänsä nälkäisten susien tavalla, rynnäten noiden runsaitten vieraanvarain kimppuun, jommoisia ei heille ollut usein tarjona. Ei, päinvastoin Duhele-clani käytti itseänsä sillä kohteliaalla maltillisuudella sekä arkatuntoisella huolella toistenkin tarpeista, joka niin usein tavataan metsäläisissä, varsinkin jos he ovat sotaisia; sillä yleinen kohteliaisuuden sääntöjen noudattaminen on heissä välttämättömän tarpeellinen alinomaisen riidan, verenvuodatuksen sekä miestapon estämiseksi. Vieraat kävivät istumaan niille paikoille, jotka Tammiston Torkil, toimittaen juhlamestarin virkaa, heille määräsi; hän viittasi, sanaakaan virkkaamatta, valkoisella kepillään jokaiselle sijansa. Niin järjestykseen asetettuna odottivat vieraat kärsivällisesti heille tulevaa ruokaa, jonka Leichtach'it heille kantoivat; heimokunnan uljaimmat urhot ja etevimmät soturit saivat kaksinkertaisen määrän, jolla olikin kunnianimi bieyfir s.o. miehen osa. Varustettuansa kaikki muut ruoalla, edeskäyvät itsekin istahtivat pöytään ja saivat myös kukin tuommoisen miehen-osan. Vettä oli likellä jokaista vierasta, ynnä myös salvetin virkaa toimittava kourallinen hienoja sammalia, niin että, aivan kuin Itämaan pidoissa, saatiin jokaisen ruokalajin perästä pestä kädet. Vieraitten huvitukseksi lausui heimokunnan runoniekka ylistyksiä vainajasta ja ilmoitti clan'in toivot nuoren päällikön rehoittelevasta voimasta. Myös luetteli hän heimonsa sukujohtoa, johtaen sen kuuluisista Dalriadeista asti. Salissa soittivat paitsi sitä harppumiehet, ulkona rakkopillit huvittelivat kansaa. Keskustelu vieraitten kesken oli ykstotinen, hiljainen, kohtelias – ei laskettu kokkapuheita, paitsi vaan sangen pientä leikkiä, joka ei voinut muuhun kuin silmänräpäyksen-aikuiseen hymyyn houkuttaa. Ei kuulunut kovempaa melua, ei kiivasta väittelyä; sata vertaa enemmän pauhinaa oli Simo Hanskuri kuullut killanjuhlissa Perth'issä, kuin mitä täällä parin sahan Vuorelaisen riemuitessa syntyi.
Ei edes juomatkaan viekoittaneet heitä säädyllisen ykstotisuutensa rajain yli. Niitä oli useampaa lajia – viiniä nähtiin ainoasti vähän ja sitä tarjottiin vaan suurimmassa arvossa pidetyille vieraille, joiden joukossa taas Simo Hanskurikin oli. Tämä viini sekä taannoinen vehnämöykky olivat ainoat merkit siitä, että päällikkö hänet oli huomannut; mutta Niilo Lehmipaimen, joka suuresti piti huolta herransa vieraanvaraisuuden maineesta, kehui näitä merkkejä erin-omaisiksi kunnian-osoitteiksi. Paloviina, joka sitten levisi niin yleiseksi Vuoristossa, oli silloin vielä melkein tuntematon. Sitä tarjottiin vähäisin määrin, ja se oli runsaasti sekoitettu sahramilla sekä muilla ruohoilla, jotka tekivät sen pikemmin rohtoin kuin juhlajuoman makuiseksi. Myöskin omenakaljaa sekä mettä nähtiin täällä; mutta olut, jota oli täksi tilaisuudeksi suurin määrin laitettu ja joka sai virtaella tulvana ilman mitään rajoitusta, oli yleisenä juomana; sitäkin yhtähyvin juotiin kohtuullisuudella, joka nyky-ajan Vuorelaisissa on paljon vähemmin tapana. Ensimmäinen malja, joka syömisen päätyttyä juhlallisesti juotiin, oli omistettu päällikkö-vainajan muistolle. Samassa kävi hiljainen humina ympäri pöytäkunnan, kun kaikki lukivat siunauksensa, ja munkit, yhdistäen äänensä, veisasivat ruumisvirren: Requiem aeternam dona (anna heille ijankaikkinen lepo). Nyt tuli tavaton äänettömyys, ikäänkuin jotain erin-omaista olisi odotettu, ja sitten Eachin, rohkeasti ja miehuullisesti, vaan samassa kuitenkin miellyttävällä nöyryydellä noustuansa tuolle tyhjälle kunnia-istuimelle, lausui lujuudella ja arvokkaisuudella:
"Tämän istuimen sekä isäni perinnön vaadin omakseni – Jumala sekä St.
Barr minua auttakoot!"
"Kuinka aiot hallita isäsi lapsia?" kysyi eräs vanha mies, vainajan setä.
"Aion suojella heitä isäni miekalla ja antaa heille oikeutta isäni lipun juurella".
Vanhus nyt vapisevalla kädellään paljasti mainitun raskaan aseen ja tarjosi, terästä pitäen, kahvan nuoren päällikön käteen. Samassa Tammiston Torkil levitti clan'in lipun ja heilutti sitä useampia kertoja Eachin'in pään yli, joka sill'-aikaa erin-omaisella kätevyydellä ja sievyydellä sivalteli tuolla summattoman suurella kalvalla ikään kuin lipun suojelukseksi. Vieraitten suusta kajahti kimakka huuto, osoitukseksi että he omistivat päällikökseen nuorukaisen, joka heiltä alamaisuutta vaati; eikä ollut nyt ketään, joka tään kauniin, nopealiikkeisen nuoren miehen silmiensä edessä nähdessään, olisi muistanut, että hänestä oli niin pahaa ennustettu. Kun Eachin seisoi siinä, kiiltävässä rautapaidassaan, nojauneena pitkään miekkaansa, sulavasti kiittäen ilmaa täyttävistä tervehdyshuudoista täällä sisässä, tuolla ulkona, jokapaikassa ylt'-ympärillä, Simo Hanskuria melkein epäilytti, oliko todella tuo majesteetillinen herra tuossa sama poika-nulikka, jota hän niin usein oli sangen vähillä kursauksilla kohdellut, ja hänen sydämessään nousi vähän pelkoa, että siitä voisi tulla hänelle pahoja seurauksia. Tervehdyshuutojen jälkeen kuului yhteinen soittokalujen rämähdys, ja kalliot sekä metsät nyt kajahtivat harppuin sekä rakkopillein riemusävelistä, samoinkuin äsken parkumisesta ja valitus-voivotuksesta.
Liian pitkäksi tulisi, jos kertoisimme tämän tervehdysjuhlan loppuun saakka, mainiten mitä kaikkia marjoja juotiin clan'in muinaisten sankarein muistoksi sekä varsinkin niiden yhheksänkolmatta uljaan urhoon kunniaksi, joiden piti ottaa osaa pian tarjoksi tulevaan taisteluun nuoren päällikkönsä silmäin ja johdon alla. Runoniekat, toimittaen myös profeetan virkaa, joka vanhastaan heidän ammattiinsa kuului, uskalsivat vakuuttaa heille loistavaa voittoa, ja kuvasivat jo ennaltaan, millä vimmalla sininen haukka – Duhele-clan'in vaakunakuva – oli palasiksi repivä vuorikissan, joka oli Chattan'ien merkki.
Päivä jo oli lähellä laskuansa, koska tamminen, hopeavanteinen haarikka, lähtömaljaksi sanottu, pantiin kiertämään pöydän ympäri eron merkiksi; kuitenkin oli jokaisen lupa, jos tahtoi, mennä toiseen majaan juomingeita jatkamaan. Simo Hanskurin saatti Lehmipaimen pienoiseen mökkiin, joka näkyi olevan ainoasti yhtä miestä vasten rakennettu; siinä oli vuode laitettu kanervista sekä sammalista niin hyvin kuin vuoden-aika salli, ja runsaat varat kaikellaisia pidoista tähteiksi jääneitä herkkuja osoittivat, että mökin asujasta oli kaikin tavoin huolta pidetty.
"Älä jätä tätä mökkiä", virkkoi paimen, sanoen jäähyväisensä ystävälleen ja holhotilleen; "tämä on sinulle aiottu lepopaikka. Mutta tämmöisessä yleisessä sekamelskeessä ihmiset eksyvät pois sijaltansa, ja kun mäyrä luolastansa ulos lähtee, pujahtaa kettu sisään".
Simo Hanskurille tämä laitos oli varsin hauska. Hän oli päivän monesta häärinnästä väsynyt ja halusi lepoa. Haukattuansa siis palasen, vaikkei sitä nälkä oikeastaan olisikaan vaatinut, ja juotuansa tipan viiniä suojelukseksi kylmää vastaan, hän mutisi hiljaa iltarukouksensa, kääri viittansa ympärilleen ja laski itsensä pitkälleen vuoteelle, jonka moninkertainen tottumus jo oli tehnyt hänelle tutuksi ja mukavaksi. Ulkoa kyllä kuului alin-omainen humina ja surina, jopa joskus kovempi hoilahduskin ilonpitoaan jatkavasta kansasta; vaan se ei kauan estänyt hänen untansa; noin kymmenen minuutin kuluttua hän jo oli nukahtanut niin syvään, kuin jos olisi maannut omassa sängyssänsä Curfew-kadun varrella.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU
Hän tytärtäni yhä muistelee.
Hamlet.
Kaksi tuntia ennen kukon laulua, heräsi Simo Hanskuri tutusta äänestä, joka hänen nimeään mainitsi.
"Mitä, Conachar!" vastasi hän, unestaan ylös kavahtain; "joko on aamu?" Ja kun hän loi silmänsä ylöspäin, seisoikin sama mies, josta hän oli unta nähnyt, nyt hänen edessään. Samassa eiliset tapaukset lensivät hänen mielensä läpi, ja hän huomasi kummastuksella, että mies hänen edessään olikin juuri siinä muodossa, jossa Simo hänet unissaan oli nähnyt. Ei seisonut siinä mikään Vuorelais-päällikkö, rautapaita ryntäillään, miekka kädessä, jommoisena Simo oli hänet edellisenä iltana nähnyt; siinä seisoi Conachar niinkuin ennenkin Curfew-kadun varrella, halvassa oppipojan puvussa, tamminen sauva kädessä. Kummitus ei olisi voinut enemmän kummastuttaa meidän perthiläistä porvaria. Hän ällisteli yhä vielä, kun nuorukainen käänsi hänen puoleensa lyhdyn, jossa paloi palanen suo-puuta34 ja vastasi heräävän hanskurin huudahdukseen:
"Juuri niin, Simo-vaari. Se on Conachar, joka tulee uudistamaan vanhaa tuttavuuttamme tällä hetkellä, jolloin ei meidän keskusteluamme kukaan voi huomata".
Näin sanoen hän istahti kolmijalkaiselle jakkaralle, joka tässä, oli istuimena, asetti lyhdyn viereensä permannolle, ja jatkoi ystävällisimmällä tavalla:
"Minä olen aikanani saanut maistaa teidän vieraanvarojanne, Simo-vaari – tottahan teiltäkään ei ole jäänyt mitään vajaa minun kodissani?"
"Ei yhtään mitään, Eachin Mac-Ian", vastasi hanskuri – Gaeliläisten kielen ja tapain koristelemattomuus ei sallinut mitään liikoja arvonimiä; "olipa se ateria liiankin hyvä täksi paaston ajaksi, ja vielä enemmän liian hyvä minulle, sillä minua hävettää, kun muistan minkälaista halpaa ravintoa teillä oli Curfew-kadun varrella".
"Olipa se toki liiankin hyvä – käyttääkseni teidän omia sanojanne", vastasi Conachar, "laiskalle oppipojalle sekä herkkuihin tottumattomalle nuorelle Vuorelaiselle. Mutta eilen, vaikka, niinkuin luulen, olikin kyllin ruokaa, ettekö te, kunnon hanskuri, kuitenkaan havainneet pientä kohteliaan vastaan-oton puutetta? Älkää vastaan puhuko – kyllä minä tiedän, että te sen huomasitte. Mutta minun valtani kansassani on vasta alkavainen enkä saa kovin pian vetää heidän huomiotansa olooni Alankomailla, jota en kuitenkaan koskaan voi unohtaa".
"Kyllä minä syyn siihen aivan hyvin ymmärrän", sanoi Simo; "siksi olenkin vastenmielisesti, ainoasti hädän pakosta tullut tänne näin aikaiseen käymään".
"Vaiti, vaari, vaiti! Hyvä on että tulitte minun Vuorimaan-loistoani katselemaan, niinkauan kuin se vielä paistaa. – Jos taas käytte täällä Palmusunnuntain perästä, niin Jumala ties ketä ja mitä te sitten tapaatte näillä mailla, jotka nyt ovat meidän omamme! Metsäkissalla saattaa silloin olla luolansa tässä, missä nyt Mac-Ian'in juhlasali seisoo".
Nuori päällikkö vaikeni ja puristi sauvansa ponnen huuliansa vasten, ikään kuin estääksensä itseään enempää virkkamasta.
"Ei hätää, Eachin", sanoi Simo sillä epävakaisella tavalla, jolla lukuapitämättömät lohduttajat pyytävät vetää ystäväinsä huomiota pois välttämättömästä vaarasta.
"Kyllä on hätää, ja perinjuurisen häviön pelkoa", vastasi Eachin; "ja suuri miestappio on aivan varma. Minusta on vaan ihme, että isäni tähän Albanyn herttuan viekkaasen ehdoitukseen suostui. Minä soisin että Mac Gillie Chattan sopisi minun kanssani, ja että me, sen sijaan kun meidän nyt pitää vuodattaa paraat veremme keskenämme, menisimme yhdessä liitossa alas Strathmoren lääniin, tappamaan ja valloittamaan. Minä ottaisin Perth'in valtaani, hän Dundeen, ja koko tuo avara Strath'in lääni tulisi omaksemme hamaan Tay-lahdelle saakka. Sen valtaviisauden olen oppinut teidän suustanne, Simo vaari, seisoessani teidän takananne, vati kädessä ja kuullellessani teidän iltapuhettanne pormestari Craigdallien kanssa".
"Onpa kieli syystä sanottu vallattomaksi jäseneksi", ajatteli hanskuri. "Olenhan ma itse näyttänyt paholaiselle valkiaa, osoittaakseni hänelle tietä pahantekoon".
Mutta ääneensä hän vaan virkkoi: "Nämät tuumat ovat liian myöhäiset".
"Liian myöhäiset tosiaankin!" vastasi Eachin. "Taistelusopimus on vahvistettu meidän puumerkeillämme ja sineeteillämme, ja Duhele- sekä Chattan-clan'in palava viha on nyt molemminpuolisten kerskausten ja soimausten kautta kiihtynyt sammumattomaksi leimuksi. Niin, aika on nyt mennyt. – Mutta kääntykäämme teidän asioihinne, Hanskuri-vaari. Uskontonne tähden on teidän täytynyt paeta tänne, niin kertoi minulle Niilo Lehmipaimen. Tosiaankaan en minä, joka tunnen varovaisuutenne, olisi tietänyt arvata, että te voisitte joutua riitaan Äitinne Kirkon kanssa. Mitä minun vanhaan tuttavaani, Klemetti-isään, tulee, hän on niitä, jotka marttyyrinkruunua pyytämällä pyytävät, ja mielummin halaisivat palavilla risukimpuilla ympäröittyä paalun, kuin rakastavaista morsianta. Hän on oikein vaeltavainen ritari ja taistelee, mihin vaan tulee, uskonnollisten ajatustensa puolustukseksi. Hän on jo joutunut riitaan tuon Sibyllan-saaren munkkien kanssa jonkun uskonkappaleen tähden. – Oletteko te nähneet häntä?"
"Olen", vastasi Simo; "mutta meillä oli varsin vähän puhetta keskenämme, sillä meillä oli kiire".
"Luultavasti hän kuitenkin puhui kolmannesta henkilöstä joka luullakseni olisi totisempi uskonmarttyyri kuin te, älykäs porvari, tai hän, toruileva saarnamies – ja joka olisi sydämestäni tervetullut tänne minun suojani alle? – te olette hidas ymmärtämään ettekä huoli arvata tarkoitustani – teidän tyttärenne Katri?"
Nämät viime sanat nuori päällikkö puhui Englannin kielellä, jolla hän sitten jatkoikin puhetta, ikään kuin pelkäisi että joku häntä voisi kuulla. Paitsi sitä tuntui hänessä joku ehdoton epäilys.
"Katri-tyttäreni", sanoi hanskuri, muistaen mitä Klemetti-isä oli hänelle virkkanut, "on hyvässä turvassa".
"Mutta missä, kenen luona?" sanoi nuori päällikkö. "Ja miksikä hän ei ole tullut teidän kanssanne? Ettekös te luule Duhele-clan'issa olevan yhtä toimeliaita muijia kuin vanha Dorothea, joka ennen aikaan piti minua Herran pelossa ja kurissa, ja jotka kelpaisivat passareiksi heidän päällikkönsä entisen mestarin tyttärelle?"
"Kiitoksia paljon", sanoi hanskuri, "en minä suinkaan epäile että teillä on voimaa yhtähyvin kuin tahtoa suojelemaan sekä minua että myös tytärtäni. Mutta eräs korkea-arvoinen rouva, ritari Charteris'in ystävä, on antanut hänelle hyvän turvapaikan, mihin mennessä hän ei tarvinnut vaivaloista matkaa rauhattoman, hävitetyn maan läpi".
"Vai niin – ritari Charteris", sanoi Eachin kylmemmällä, kuivemmalla äänellä, "häneen teidän piti tietysti luottaa enemmän kuin muihin ihmisiin. Hän on teidän hyvä ystävänne arvattavasti?"
Simo Hanskuri olisi mielellään kurittanut tuota teeskelevää poikaa, joka usein oli kolme kertaa päivässä saanut toruja siitä kun juoksi ulos katselemaan ohitse-ratsastavaa ritari Charteris'iä. Mutta hän hillitsi vastaamaan palavan kielensä ja sanoi vaan: "Ritari Charteris on jo ollut seitsemän vuotta Perth'in kaupungin ylituomarina ja luultavasti niin on yhä vielä, koska virkamiehiä meillä ei valita paaston, vaan Pyhäinmiesten ajalla".
"Voi, Hanskuri-vaari", sanoi nuorukainen taas ystävällisellä, lempeällä tavalla, "te olette niin tottuneet näkemään Perth'issä nähtävää komeutta ja prameutta, että meidän metsäläisjuhlamme niiden rinnalla varmaankin teistä mahtoi näyttää vallan halvalta. Mitä te arvelitte eilisestä juhlallisuudesta?"
"Se oli jalo ja liikuttava", sanoi hanskuri, "varsinkin minulle, joka olin tuttu teidän isänne kanssa. Ja kun te siellä seisoitte, miekkaan nojauten, olin aivan kuin näkevinäni vanhan ystäväni Gilchrist Mac-Ian'in kuolleista nousseena, jälleen uudessa nuoruudessa sekä voimassa".
"Minä tein tehtäväni uljaasti, eikö niin? Ja tuskin minussa mahtoi näkyä jälkeäkään tuosta kurjasta oppipojasta, jota te niin usein – kohtelitte ansion mukaan".
"Eachin'iä ei voisi tuntea entiseksi Conachar'iksi", sanoi hanskuri, "enempää kuin lohta entiseksi lohenmulloksi, koska näiden sanotaan olevan yhtä kalanlajia eri-ijällä, taikka kuin perhosta toukaksi".
"Arveletteko te, että silloin kuin otin käteeni vallan, jota kaikki naisväki rakastaa, olisin itsekin kelvannut neidon katsella? – Suoraan sanoen, mitä Katri olisi minusta arvellut, jos olisi minut nähnyt tuossa juhlallisuudessa?"
"Nyt tullaan likelle karia", arveli Simo Hanskuri itsekseen, "nyt tulee taitavasti pitää perää, ettei haaksirikkoon jouduta".
"Useimmat vaimo-ihmiset ihaelevat komeutta, Eachin; mutta siitä säännöstä on luullakseni tyttäreni Katri poikkeus. Hän iloitsisi entisen kumppalinsa hyvästä onnesta; mutta hänen silmissään ei olisi komea Mac-Ian, Duhele-clan'in päällikkö, enempää kuin mitä orpo Conachar jo oli".
"Hän on aina ollut jalomielinen, omaavoittoa pyytämätön", sanoi nuori päällikkö. "Mutta te itse, vaari, olette maailmaa kokeneet monta vuotta enemmän kuin hän; te paremmin käsitätte mitä valta ja rikkaus voivat tuottaa niille, kellä ne ovat. Puhukaa suoraan, – mitä te sanoisitte siitä, jos näkisitte Katrinne seisovan tuossa tuon kunniateltan alla, missä hänellä olisi sata vuorta valtansa alla, kymmenentuhatta hartaasti kuuliaista alamaista – ja jos, kaikkein niiden etujen hinnaksi, hänen kätensä olisi annettu sen miehen käteen, joka rakastaa häntä yli kaiken muun maailman?"
"Te tarkoitatte, että se olisi annettu teidän omaan käteenne, Conachar?"
"Niin, sanokaa minua vaan Conachar'iksi – se nimi on mulle rakas, koska sillä nimellä olin tuttu Katrille".
"Suoraan puhuen siis", vastasi hanskuri, koettaen tehdä vastauksensa niin vähän loukkaavaksi kuin suinkin mahdollista, "minun hartain toivoni olisi, että Katri ja minä saisimme istua täydessä turvassa omassa matalassa majassamme Curfew-kadun varrella, missä Dorothea olisi ainoa alamaisemme".
"Ja Conachar-parka saisi olla toisena alamaisena, eikö niin? Ettehän toki hennoisi jättää häntä tänne yksinäisessä komeudessaan kuihtumaan?"
"En minä ole niin pahansuopa vanhoille ystävilleni, Duhele-clan'ille", sanoi hanskuri, "että tahtoisin tällä vaaran hetkellä ryöstää heiltä uljasta, nuorta päällikköä – päällikköä, joka nyt pian tulevassa taistelussa on heidän etupäässään saava niin suuren sankarinmaineen".
Eachin puri huultansa, hillitäkseen närkästystänsä, ja vastasi: "Sanoja, sanoja vaan – tyhjiä sanoja, Simo-vaari. Te pelkäätte Duhele-clan'ia enemmän kuin sitä rakastatte, ja te luulette heidän kauheasti vimmastuvan, jos heidän päällikkönsä perthiläisen porvarin tyttären naisi".
"Ja jos sitä pelkään, Eachin Mac-Ian, eikö siihen ole minulla täysi syy? Mitä on tullut samallaisista sopimattomista naimisliitoista Mac-Callanmoren, ja mahtavain Mac-Lean'ien, vieläpä Saariston Herrojenkin suvussa? Mitä muuta on ikinä tullut niistä, paitsi avioero, perinnönluovutus – joskus kovempikin kohtalo – sille kunnianhimoiselle, joka säätyänsä korkeammalle pyrki? Te ette kuitenkaan voisi antaa papin vihkiä itsenne yhteen lapseni kanssa; te voisitte vaan ottaa hänet puolisoksenne vasemmalla kädellä – vaan minä", hän hillitsi hänessä nousevan kiivastuksen ja lopetti, "minä olen kunniallinen, vaikka halpasäätyinen, porvari, ja näkisin tyttäreni mieluummin minun säätyiseni porvarin epäilemättömästi laillisena aviopuolisona, kuin kuninkaankin, annas olla vaikka lailliseksi myönnettynä jalkavaimona".