YHDESKOLMATTA LUKU
Jumalan nimeen taistelua varten
Varusta tanner – siellä taistelkoot,
Ja suokoon Herra voiton syyttömälle!
Henrit IV Toinen osa.
Ennestään jo meille tutussa neuvoittelusalissa Dominikolaisten palatsintapaisessa luostarissa istui Robert kuningas veljensä Albanyn herttuan kanssa, joka teeskellyllä ankaralla hurskaudellaan sekä todellisella taitavalla viekkaudellaan oli saanut käsiinsä niin suuren vallan tuon heikon hallitsijan yli. Luonnollistahan olikin, että mies, jolla harvoin oli tilaisuus nähdä asiat niiden todellisessa muodossa ja laadussa, katseli niitä semmoisiksi, jommoisiksi hänen rohkea ja kavala veljensä, väärin käyttäen läheisen sukulaisuutensa voimaa, niitä kuvaeli.
Yhäti huolissaan hairateille eksyneen, onnettoman poikansa puolesta pyysi par'aikaa kuningas vakuutella Albanyn herttualle, että Rothsayn herttua ei suinkaan voinut olla syypää lakintekijän kuolemaan, josta asiasta tehdyn alkututkimuksen ritari Charteris oli tuonut hallitsijansa katseltavaksi.
"Se on onneton asia, Robert veikkoseni", sanoi kuningas, "erittäin onneton tapaus; siitä voi nyt kohta meidänkin maassamme nousta riitaa ja sotaa aatelin ja aatelittomain säätyin välillä, samoin kuin jo on monessa muussa kaukaisemmassa maassa. Yksi seikka siinä vaan minua ilahduttaa – se nimittäin, että ritari Ramorny jo oli saanut eron Rothsayn herttuan palveluksesta. Ei siis käy sanominen, että hän tai se hänen miehistään, joka sen verityön on tehnyt – jos he todella lienevät siihen syypäät – on saanut kehoitusta tai yllytystä vehkeesensä minun poika-raukaltani. Voimmehan me, veliseni, sinä ja minä, todistaa, kuinka kuuliaisesti hän minun kehoituksestani suostui siihen, että Ramorny tuon Curfew-kadulla tapahtuneen yömelun tähden tulisi erotetuksi hänen palveluksestaan".
"Kyllä minä muistan hänen niin tehneen", virkkoi Albanyn herttua, "ja toivon vaan hartaasti, että ystävyys prinssin sekä Ramornyn välillä ei ole tullut uudistetuksi, sen perästä kun hän oli suostuvinaan teidän käskyynne, kuninkaallinen majesteetti".
"Oli suostuvinansa? – ystävyys uudistettu?" kysyi kuningas. "Mitä nuot sanat merkitsevät, veli? Lupasihan Taavetti minulle, jos vaan tuo onneton seikka Curfew-kadulla tulisi sikseen jäämään ja unohduksiin peitetyksi, luopua Ramornysta, jonka neuvot voivat häntä semmoisiin vallattomuuksiin houkuttaa, ja hän sanoi tyytyvänsä siihen, että me tuomitsisimme Ramornyn pois hovista tahi johonkuhun muuhun mielestämme sopivaan rangaistukseen. – Ethän toki nyt voi epäillä hänen silloin olleen totisen lupauksissaan ja nyt olevan rehellisen sanansa pitämisessä? Etkö muista, että sinä hovista pois-lähettämisen sijaan ehdoitit rangaistukseksi tuntuvaa sakkoa, joka otettaisiin Ramornyn tiluksista Fifen läänissä, ja että prinssi arveli lähettämisen pois hovista paremmaksi sekä Ramornylle että myös hänelle itselleen?"
"Kyllä senkin aivan hyvin muistan, kuninkaallinen veljeni. Enkä olisi, totta puhuen, uskonutkaan Ramornylla olevan niin suuren vallan prinssin ylitse, sen perästä kun tämä hänen neuvoinsa kautta oli niin suureen vaaraan joutunut; mutta minun kuninkaallinen veljenpoikani itse, niinkuin te, armollinen kuningas, juuri huomautitte, tunnusti, että hän, niin kauan kuin Ramornyn sallittaisiin pysyä hovissa, ei voisi vapautua hänen valtansa alta. Silloin kaduin, että hovista poislähettämisen sijaan olin sakkoja ehdoittanut. Mutta se aika on ollut ja mennyt, ja uutta pahaa on nyt taas tapahtunut, josta voi nousta suuria vaaroja teille, kuninkaallinen majesteetti, samoin kuin myös teidän kruununperillisellenne ja koko valtakunnalle".
"Mitä tarkoitat, Robert?" kysyi arkamainen kuningas. "Minä rukoilen sinua vanhempiemme haudan kautta – ja Brucen, meidän ikimuistettavan esi-isämme sielun kautta, veljeni! Kerro minulle, mikä vaara uhkaa minun poikaani ja minun valtakuntaani?"
Kuninkaan silmät, ylivuotamaisillaan kyyneleistä, ja koko hänen kasvonsa, vapisten pelosta, olivat värähtämättä käännetyt veljen puoleen, joka näkyi jonkun aikaa mietiskelevän, ennen kun vastasi.
"Armollinen herra, vaara on tätä laatua. Te luulette, että prinssillä ei ollut mitään osaa tässä väkivallan teossa Perth'in kaupungin porvareita vastaan – tuon lakintekijä-rahjuksen murhassa, josta he nyt kiljuvat ja kirkuvat, aivan kuin kalakaijat, kun vallattoman poikanulikan nuoli kaataa maahan jonkun heidän meluavasta parvestaan".
"Heidänkin henkensä, Robert", sanoi kuningas, "on kallis-arvoinen heille sekä heidän omaisilleen".
"Niin on, armollinen herra kuningas, ja osaavatpa he sen meillekin tehdä sangen kalliiksi, ennenkun pääsemme sovintoon noiden roistoin kanssa mitättömimmästäkin verenvuodatuksesta. – Mutta, niinkuin sanoin, te, kuninkaallinen majesteetti, ette usko prinssillä olleen mitään osaa tässä viimeksi tapahtuneessa murhassa – enkä minä aiokaan koettaa heikontaa teidän uskoanne siinä arkaluontoisessa kohdassa, vaan pyydän vakautua samaan uskoon kuin te. Mitä te ajattelette on minunkin ajatukseni ojennusnuorana. Albanyn herttualla Robertilla ei ole koskaan toinen mieli kuin Robertilla, avaran Skotlannin kuninkaalla".
"Kiitoksia, kiitoksia!" sanoi kuningas, tarttuen veljensä käteen. "Tiesinhän voivani luottaa siihen, että sinä rakkaudesta oikein selittäisit ajattelemattoman Rothsay-paran tekoja, vaikka hän niin usein tekee semmoista, mitä helposti voi väärin selittää, että tuskin ansaitsisikaan sinun rakkauttasi".
Albanyn sydän oli niin järkähtämättömän luja ja kova, että hän saattoi vastata veljensä kädenpuristukseen, vaikka hänellä samassa oli mielessä juurineen temmata pois tuon pehmeä-sydämisen, lempeän vanhuksen toivot.
"Mutta voi!" jatkoi Albanyn herttua huokauksella, "tuo raaka, taipumaton Kinfauns'in ritari ja hänen pauhaava porvarilaumansa eivät katso asiaa samoilla silmillä kuin me. He rohkenevat väittää, että Rothsayn herttua ilokumppaleineen, jotka kuljeksivat pitkin katuja maskeraattipuvussa ja humalassa, ottaen kiinni miehiä sekä naisia, ja pakoittaen heitä tanssimaan sekä äärettömiä viinimääriä nielemään, ynnä tehden kaikellaisia muita hullutuksia, joita on tarpeetonta luetella, ovat tuota vainajata pahoin pidelleet. Ja sen lisäksi porvarit väittävät, että koko se joukko sitten meni ritari Ramornyn asunnolle, johon se väkisen mursi viettääkseen iloansa siellä loppuun. Täten on prinssi antanut tukevaa syytä siihen luuloon, että Ramornyn ero hänen palveluksestaan oli vaan annettu nimeksi ja ihmisten silmäin lumoomiseksi. Ja näin he päättävät, että jo sinä yönä ritari Ramorny taikka hänen väkensä jotain pahaa teki, niin on täysi syy uskoa Rothsayn herttuan olleen siinä osallisna, jos ei koko seikka lienekään tapahtunut hänen käskystään"
"Albany, se on kauheata!" parkui kuningas. "Tahtovatko he syyttää minun poikaani murhasta; tahtovatko he väittää, minun Taavettini tahranneen kättänsä Skotlantilaisella verellä, vaikkei hänellä ollut mitään syytä kostoon eikä muuten hyötyä siitä? – Ei, ei, – he eivät toki voi keksiä näin ilmisiä valheita, sillä ovathan ne kovin silmään-pistäviä, että niitä kukaan voisi uskoa".
"Älkää pahaksi panko, armollinen kuningas", vastasi Albanyn herttua; "mutta sanovatpa he syyn tuohon kahakkaan Curfew-kadulla sekä sen seurauksiin koskeneen likemmältä prinssiä itseään kuin Ramornyä. Sillä ei kukaan luule, sitä väheimmin uskoo, että tuo sievä seikkailu tarkoitti ritari Ramornyn huvitusta".
"Sinä saatat minut hulluksi, Robert!" sanoi kuningas.
"Jo minä vaikenen", vastasi veli; "minä vaan puhuin ilmi tyhmät ajatukseni teidän kuninkaallisen käskynne mukaan".
"Tarkoitukses on hyvä, kyllähän sen tiedän", sanoi kuningas; "mutta eikö se olisi veljellisempää tekoa, jos, sen sijaan, että näin raatelet sydäntäni välttämättömäin pahain näyttämisellä, neuvoisit minulle jonkun pääsökeinon niistä?"
"Se on kyllä totta, armollinen herra kuningas – mutta ainoa pääsötie tästä on vaikea ja vähemmin hauska, ja siksi on tarpeellista että te, kuninkaallinen majesteetti, ensin näette kuinka välttämätön se on, ennen kuin edes kuulette sitä mainittavan. Haavalääkärin ensin tulee todistaa sairaalle, kuinka tuiki mätä rikkounut jäsen on, ennen kuin hän mainitsee poisleikkaamista, vaikka olisikin se ainoa mahdollinen pelastuskeino".
Kuningas, nämät sanat kuullessaan, yltyi suurempaan pelkoon ja vihastukseen, kuin mitä hänen veljensä oli luullutkaan hänessä mahdolliseksi.
"Rikkounut ja mätä jäsen! Poisleikkaus ainoa mahdollinen pelastuskeino! – Nämät ovat hämäriä sanoja, herra Albanyn herttua! – Jos niillä tarkoitat meidän poikaamme, Rothsayn herttuaa, niin todista ne todeksi joka puustavi – muuten saat ne katkerasti katua."
"Te käsitätte sanani kovin puustavin mukaan, kuninkaallinen majesteetti", virkkoi Albanyn herttua. "En minä prinssistä puhunutkaan noin sopimattomilla sanoilla; sillä, sen tietää Jumala, hän on minun sydämelleni rakkaampi hellästi rakastetun veljenipoikana, kuin jos hän olisi mun omani. Mutta puheeni tarkoitti sitä, että olisi välttämätön erottaa hänet maailman turhuuksista ja hullutuksista, joita pyhät miehet mainitsevat mätäjäsenien nimellä ja jotka semmoisina ovat meistä poisleikattavat ja poisviskattavat, koska ne estävät edistymistämme paremmissa asioissa".
"Nyt ymmärrän – sinä tahtoisit että tuo Ramorny, jota arvellaan poikani hulluin mielijohteitten toimeenpanijaksi, kätkettäisiin kauas pois hovista", virkkoi kuningas, jonka sydämen-ahdistus nyt oli helpoittunut, "siksi kun näät onnettomat vallattomuudet ovat unohtuneet ja alamaisemme jälleen ovat ruvenneet poikaamme lempeämmillä, luottavaisemmilla silmillä katselemaan".
"Se olisi hyvä neuvo, armollinen herra kuningas; mutta minun neuvoni menisi hiukan – juuri hiukkasen edemmäksi. Minä neuvoisin, että prinssi itse vähäksi aikaa lähetettäisiin pois hovista".
"Mitä, Albany! pitäiskö minun erota lapsestani, esikoisestani, silmieni terästä ja – vaikka hän on niin vallaton – sydämeni ilosta! – Voi Robert! sitä en voi – enkä myös tahdo!"
"Se oli vaan ehdoitus, armollinen herra kuningas – ymmärränhän minä kuinka kipeältä semmoinen menetys on tuntuva isän sydämessä, sillä olenhan isä minäkin". Ja hän antoi päänsä vaipua alas, olevinaan toivottomassa tuskassa.
"En voi elää ilman hänettä, Albany. Ja kun arvelen, että minun sanani, joilla aina on voima häneen, niin kauan kun hän on minua likellä, vaikka ne joskus unohtuvat minun poissa-ollessani, sinun neuvosi kautta jäisi aivan vaikuttamattomaksi, mihinkä kaikkiin vaaroihin hän sitten ajattelemattomuudessaan joutuisi? Minä en saisi koskaan untakaan hänen poissa-ollessaan – olisin vaan aina kuulevinani hänen kuolonhuokauksensa joka tuulenhenkäyksessä. Ja sinäkin, veljeni, vaikka paremmin osaat salata sydämesi tunteita, olisit melkein yhtä paljon huolissas".
Näin puhui tää herkkä-uskoinen kuningas, joka tahtoi lepyttää veljeänsä ja pettää itseään, sillä että uskoi olevaksi rakkautta sedän ja veljenpojan välillä, josta todenteolla ei ollut jälkeäkään.
"Teidän isänsydämenne on kovin hetas huolestumaan, armollinen kuningas", sanoi Albanyn herttua. "En tarkoittanutkaan, että prinssi jätettäisiin oman hurjan mielivaltansa nojaan. Minä tarkoitin, että hän vähän aikaa pidettäisiin sopivan peräänkatsannon alla – että hän uskottaisiin jonkun yksvakaisen holhoojan huostaan, jonka tulisi vastata sekä hänen turvallisuudestaan että käytöksestään, niinkuin kasvattajan kasvatistansa ainakin".
"Mitä! Kasvattaja? Rothsayn herttuan ijällä?" huudahti kuningas. "Hän on jo kaksi vuotta yli sen ajan, johon meidän lakimme mukaan ala-ikäisyys loppuu".
"Meitä viisaammat Romalaiset", sanoi Albanyn herttua, "antoivat ala-ikäisyyden kestää neljä vuotta kauemmin kuin me; ja ylimalkaan pitäisi holhouksen-alaisuuden kestää siksi, kun se ei enään ole tarpeellinen, ja aika olisi määrättävä eri luonteitten mukaan. Otetaan esimerkiksi nuori Lindsay, Crawford'in kreivi, jonka sanotaan tässä nyt puheen-alaisessa asiassa ruvenneen Ramornyn kannattajaksi – hän on vasta viistoista vuotta vanha, mutta hänellä on syviä intohimoja ja luja tahto niinkuin kolmenkymmenenvuotisella aikamiehellä. Minun kuninkaallinen veljenpoikani sitä vastaan, vaikka hänellä sekä älyn että sydämen puolesta on paljon jalommat ja miellyttävämmät avut, osoittaa kolmenkolmatta-vuotiaana sangen usein poikasen vallattomuutta, jommoista kohtaan ankara kuri on ystävällisyyttä. – Ja älkää siitä, kuninkaallinen veljeni, kovin huolestuko, älkääkä suuttuko veljellenne senvuoksi että hän totta puhuu – paraathan hedelmät ovat hitaimmat kypsymään, ja paraat hevoset ovat ne, joista on ollut tallirengillä enin vaivaa niitä sota- tai kilparatsuiksi opetellessa".
Herttua tähän pysähtyi; hän antoi Robert kuninkaan kaksi, kolme minuuttia keskeyttämättä mietiskellä mietteitänsä, ja sitten jatkoi vilkkaammalla äänellä:
"Mutta älkää antako tämän seikan liian painaa mieltänne, jalo veljeni; kenties tää riita-asia saadaankin sovitetuksi ilman mitään enempää taistelemisetta tai vastuksetta. Leski on köyhä, sillä hänen miehensä, jos sillä olikin työtä kyllin, kulutti paljon rahaa turhiin asioihin. Hän saadaan siis kenties rahalla leppymään ja lepyttäjäiset voimme ottaa Ramornyn omaisuudesta".
"Ei, ne me suoritamme itse", sanoi Robert kuningas, halukkaasti tarttuen kiinni tähän toivoon, saada tuo hänelle vastahakoinen keskustelu tällä rauhallisella keinolla loppumaan. "Ramornyn tulevaisuuden toivot muutenkin ovat lopussa, sen kautta että hän lähetetään pois hovista ja menettää virkansa prinssin seurakumppalina; ei olisi jalosti tehty, jos kaatunutta miestä vielä alemmaksi sysättäisiin. – Mutta tässähän tuleekin jo meidän sihteerimme, abotti, ilmoittamaan että neuvoittelun hetki lähenee. – Hyvää huomenta, arvokas isä!"
"Benedicite, kuninkaallinen majesteetti", vastasi abotti.
"Kas nyt, hyvä isä", jatkoi kuningas, "voimme kohta, odottamatta Rothsayn herttuata, jonka suostumusta meidän päätöksiimme me itse takaamme, ryhtyä valtakuntamme asioihin. Mitä sanomia Douglas'ilta?"
"Hän on saapunut Tantallon'in linnaan, armollinen kuningas, ja on lähettänyt sanansaattajan ilmoittamaan, että vaikka March'in kreivi itse vielä vaan istuu äkäisissä mietteissään Dunbar'in linnassa, hänen ystävänsä ja vassallinsa jo alkavat kokoutua leiriin liki Coldham'ia. Siellä heidän arvellaan aikovan odottaa suuren Englantilais-armeijan tuloa, jota Hotspur sekä ritari Ralph Percy par'-aikaa kokoilevat rajalle".
"Ne ovat ikäviä sanomia", virkkoi kuningas, "ja suokoon Jumala Dunbar'in Yrjölle sen anteeksi!" – Samassa prinssi astui sisään ja kuningas kääntyi hänen puoleensa. "Haa! oletko sinäkin viimein tullut – enpä nähnyt sinua aamukirkossa".
"Mä olin laiska tän'-aamuna", vastasi prinssi, "silla yhä olin kuumeessa ja levoton".
"Sinua hurjaa poikaa!" sanoi kuningas. "Jos et olisi ollut kovin levoton Laskiais-iltana, et olisi ollut kuumeessa Tuhka-keskiviikon aamuna".
"Älkää minun tähteni keskeyttäkö rukouksianne, kuninkaallinen isäni", virkkoi prinssi huolettomasti. "Te par'aikaa rukoilitte Jumalaa jonkun puolesta – se oli varmaan joku vihollinen, sillä niillehän teidän rukouksenne useimmin tulevat eduksi".
"Käy istumaan ja ole vaiti, sinä veitikka!" sanoi isä, jonka silmä samassa mieli-hyvällä ihasteli rakkaan pojan kauniita kasvoja ja siroa vartaloa. Rothsayn herttua veti tyynyn isänsä jalkain juureen ja heitti itsensä huolettomasti istumaan sen päälle. Kuningas jatkoi:
"Minä juuri ilmoitin mielipahani siitä, että March'in kreivi, joka vast'ikään oli lähtenyt täältä, saatuaan minulta lujan lupauksen kaikkien niiden asiain oikaisemisesta, joissa hän valittaa itselleen vääryyttä tapahtuneen, nyt on voinut ruveta Northumberilaisten kanssa salavehkeisiin omaa isänmaatansa vastaan. – Olisko mahdollista, että hän voisi epäillä tahtoani täyttää lupaustani?"
"Kyllä minä hänen puolestaan vastaan: ei", sanoi prinssi; "March'in kreivi ei suinkaan ole epäillyt teidän sanaanne, herra kuningas. Mutta kyllä mar' hänessä on voinut nousta epäilys siitä, tokko teidän oppineet neuvon-antajanne antanevat teille tilaisuutta sitä pitämään".
Robert Kolmas oli suuresti ottanut omakseen sen pelkurin tavan, ettei ollut kuulevinaan sanoja, jotka hänenkin mielestään vaativat jotakin mielipahan osoitusta. Hän jatkoi siis puhettansa, poikansa sanoja huomioon ottamatta. Mutta salaa enensivät nämä sanat hänen sydämessään yhä enemmän nousevaa suuttumusta Rothsayn herttuaa vastaan.
"Hyvä kumminkin, että Douglas on siellä rajamailla", virkkoi kuningas.
"Hänen rintansa, samoin kuin hänen esi-isiensäkin, on aina ollut Skotlannin parhaana suojelusmuurina".
"Sittenpä olemme hukassa, jos hän nyt kääntyy selin viholliseen", tokaisi parantumaton pilkkakirves, Rothsayn herttua.
"Uskallatko sinä soimata kreivin miehuutta?" vastasi kuningas kovasti suuttuneena.
"Ei kukaan ihminen uskalla epäillä kreivin miehuutta", vastasi Rothsayn herttua, "se on yhtä vankka kuin hänen ylpeytensäkin; – mutta tottahan saa hiukan epäillä, että hänellä aina on onni puolellansa".
"St. Anterus auttakoon, Taavetti!" huudahti isä; "oletpa sinä aivan kuin huuhkaja – jokainen sana sinun suustasi ennustaa riitaa ja turmiota".
"Kyllä minä jo vaikenen, isä", vastasi nuorukainen.
"Ja mitä kuuluu tuosta Vuoriston rauhattomuudesta?" kysyi kuningas, kääntyen abotin puoleen.
"Se on, toivon ma, muuttunut suotuisalle kannalle", vastasi munkki. "Tuli, joka uhkasi polttaa koko maan, on luultavasti sammuva noin neljän-, viidenkymmenen maanmoukan veriin. Sillä molemmat suuret liittokunnat ovat juhlallisella sovinnolla siihen suostuneet, että heidän riitansa tulee ratkaistavaksi taistelulla, niillä aseilla, jotka te, armollinen kuningas, suvainnette määrätä, teidän kuninkaallisten silmienne edessä ja siinä paikassa, jonka te valitsette, ensin tulevana Maaliskuun 30 päivänä, joka on Palmusunnuntai. Taistelijain luku kumpaisellakin puolella on rajoitettu kolmeksikymmeneksi, ja taistelu jatkettava viimeiseen mieheen asti. Sillä he pyytävät hartaasti ja anovat nöyrästi teiltä, kuninkaallinen majesteetti, että te isällisessä rakkaudessanne suostuisitte siksi päivää luopumaan teille tulevasta kuninkaallisesta oikeudestanne saada lakkauttaa tappelu sauvan viskaamisella alas tantereelle tai 'seis'-huudolla – ja että näin taistelu saataisiin taistella viimeiseen loppuun saakka".
"Noita julmia metsäläisiä"; huudahti kuningas. "Tahtoisivatko he poistaa paraan, jaloimman kuninkaallisen oikeutemme, sen että meillä on valta lakkauttaa tappeluja ja huutaa 'seis' verenvuodatukselle? – Tahtovatko he tehdä tyhjäksi ainoan syyn, joka voisi saattaa minut sinne tulemaan ja heidän teurastustyötänsä katselemaan? – Tahtovatko he tapella pikemmin Vuoristonsa susien kuin ihmisten tavalla?"
"Armollinen herra kuningas", virkkoi Albanyn herttua, "Crawford'in kreivi ja minä olemme olleet niin rohkeat ja, teidän mieltänne kuulustamatta suostuneet tuohon ehtoon, jonka myöntämiseen me katsoimme olevan paljon ja pakoittavia syitä".
"Mitä! Crawford'in kreivikö!" sanoi kuningas. "Onpa hän minun mielestäni hiukan nuori neuvon-antaja näin tärkeässä asiassa".
"Hän on", vastasi Albanyn herttua, "vaikka tosin nuori, jo niin suuressa arvossa Vuorelais-naapureissansa, etten juuri olisi saanut paljoa toimeen ilman hänen apuansa ja voimaansa".
"Kuulepas se, Rothsay-poikaseni!" lausui kuningas moittivaisesti kruununperilliselleen.
"Minä surkuttelen Crawford'in kreiviä", vastasi prinssi. "Hän on liian aikaiseen kadottanut isänsä, jonka neuvot olisivat olleet vielä paremmin paikallaan nykyisessä tilassa".
Kuningas loi Albanyn herttuaan katseen, joka ilmoitti hänen iloansa tässä prinssin vastauksessa ilmautuvasta lapsenrakkaudesta.
Vaan Albanyn sydäntä ei se ollenkaan liikuttanut. "Noiden vuorelaisten kuolema", jatkoi hän, "on tälle Skotlannin valtakunnalle hyödyksi, ei se että he saisivat elää; siksi Crawford'in kreivi ja minä katsoimme suotavimmaksi, että aiottu tappelu tulisi olemaan perinjuurinen hävitystappelu".
"Jos Crawford'in kreivi jo nyt parrattomana poikana neuvoo semmoista valtioviisautta", sanoi prinssi, "kylläpä mar' hänestä tulee aika armias hallintomies, kun kymmenen, kakstoista vuotta on kerjinnyt kulua! Hyi tuommoista, jonka sydän jo on kivenkova, ennen kun leuvassa on untuvaa! Parempi olis, jos hän tyytyisi kukkojen tappeluttamiseen Laskiaispäivänä, kuin että hän nyt on hankkeissa, saadakseen ihmisiä toinen toisiaan raatelemaan Palmusunnuntaina, aivan kuin olisi hänellä johdettavana walesilainen kahdentaistelu, jossa molempien puolten täytyy kuolla".
"Rothsayn herttua on oikeassa, veljeni", virkkoi kuningas. "En minä olisi kristitty kuningas, jos siinä kohdassa myöten-antaisin. En voi suostua siihen että minun silmieni edessä ihmiset tappelevat, siksi kun ovat jok'-ainoa hakatut maahan niinkuin karja teurastushuoneessa. Minua inhottaisi sitä nähdessä, ja valvojansauva putoisi kädestäni alas tanterelle jo siitäkin syystä, että inhossani en sitä jaksaisi pitää kourassani".
"Sen putoomista ei kukaan huomaisi", sanoi Albanyn herttua. "Minä pyytäisin saada huomauttaa teille, armollinen kuningas, että te tässä vaan luopuisitte semmoisesta kuninkaallisesta oikeudesta, joka, jos sitä harjoitatte, ei tuottaisi teille mitään kunniaa, sillä käskyänne ei toteltaisi. Jos te viskaatte sauvan alas tanterelle, silloin kun tappelu on tulisimmallaan ja noiden miesten veri hurjimmassa kuohussa, niin ei siitä pidettäisi enempää lukua, kuin jos varpunen pudottaa olkikorren, jota oli pesäänsä viemässä, tappelevan susilauman keskelle. Ei mikään muu heitä saa erilleen, paitsi jos ei ole enää ketään raadeltavaa jäljellä, ja parempihan on että he saavat surmansa toinen toisensa kautta, kuin niiden soturein kädestä, jotka teidän käskystänne, kuninkaallinen majesteetti, ovat koettavat heitä erottaa. Väkinäinen rauhanteon yritys selitettäisiin paitsi sitä sillä tavoin, että heidät muka oli kavaluudella tänne paulaan houkutettu. Molemmat puolueet liittäytyisivät meitä vastustamaan, mieshukka tulisi yhtä suureksi, ja kaikki meidän toivomme vastaisetta rauhasta raukeaisivat aivan mitättömiksi".
"Puheessasi on liiankin paljon perää, Robert veljeni", vastasi taipuisa kuningas. "Vähän auttaisi tosiaan minun käskyni, jos en sitä saa täytetyksi. Ja vaikka minä kovaksi onneksi saan sitä muutenkin tehdä joka päivä, niin olisi tarpeeton näyttää kuninkaan voimattomuutta noin julkisesti, kaikkein, tuota taittelua katselemaan kokouneitten kansanjoukkoin silmien edessä. Tehkööt nuot julmurit siis veristä työtänsä loppuun asti ja teloittakoot toinen toisensa viimeiseen saakka. En huoli yrittää kieltää, mitä en kuitenkaan saa estetyksi tapahtumasta. – Jumala varjelkoon tätä meidän isänmaa-raukkaamme! Minä lähden nyt rukous-kammiooni, maani puolelta kumminkin rukoilemaan, koska minun ei ole sallittu auttaa sitä kädelläni eikä päälläni. Abotti isä, olkaa niin hyvä ja tuetkaa minua käsivarrellanne".
"Ei, hyvä veljeni", sanoi Albany, "älkää panko pahaksi, jos muistutan, että meidän ensiksi vielä tulee kuulla tuota Perth'in porvarien sekä Ramornyn välistä asiaa, joka koskee erään porvarin murhaa – "
"Se on tosi, se on tosi!" virkkoi kuningas, jälleen laskien itsensä tuolilleen – "vielä enemmän väkivaltaa – vielä enemmän tappelua! – Voi Skotlanti, Skotlanti! Jos urhollisimpain poikiesi sydänveret voisivat höystyttää sinun laihan maaperäsi, mikä maa koko maailmassa voittaisi sun viljavuudessa! Milloinka on valkoinen karva nähtävänä jonkun Skotlannin miehen parrassa, paitsi jos hän on vaivainen niinkuin kuninkaasi, jolle kykenemöttömyytensä on suojaksi murhasta, ja jonka näin on sallittu katsella noita verenvuodatuksia, joita hän ei voi estää? – Tulkoot he vaan sisään – älkää heitä viivytelkö! Heillä on kiire tappamaan – he kadehtivat toisiltaan joka-ikistä hengenvetoa Luojansa raittiista, siunatusta ilmasta. Taistelun ja surman paha henki on riivannut koko tään kansan!"
Näin tää lempeä hallitsija laski itsensä takaisin tuolilleen hänessä harvoin nähtävällä närkästyksellä ja suuttumuksella. Samassa avattiin ovi salin alipäässä, ja käytävästä sen takana, missä nähtiin joukon aseellisia Brandaneja seisovan kahdessa rivissä, läheni Olivier-paran leski, jota ritari Charteris talutti yhtä suurella kunnioituksella kuin jos Marketta olisi ollut rouva korkeinta sukua. Heidän jälkeensä astui kaksi arvokasta vaimoa, kahden raatimiehen puolisot, aivan mustiin puettuna; toinen kantoi pienempää lasta, toinen talutti suurempaa. Sitten tuli Heikki Seppä pyhävaatteissaan, suruharsikko olkavyönä kylterinsä päällä. Viimeiseksi astuivat pormestari Craigdallie sekä yksi raatimies, hekin merkittynä samallaisilla surun merkeillä.
Hyvän kuninkaan silmänräpäyksen-aikuinen tulistus asettui samassa kun hän näki surevan lesken vaaleat kasvot sekä nuot viattomat pienokaiset, jotka eivät vielä ollenkaan voineet arvata kuinka paljon he olivat kadottaneet. Ja kun ritari Charteris oli auttanut Marketta Proudfuten alas polvilleen laskeutumaan, yhä edelleen pitäen häntä kädestä ja itsekin laskeutuen toiselle polvellensa, kysyi Robert kuningas laupiaalla äänellä leskeltä, mikä oli hänen nimensä ja asiansa. Marketta ei vastannut selvälleen; hän vaan mutisi jotakin, katsahtain taluttajansa puoleen.
"Puhukaa te tään vaimo-paran puolesta, ritari Charteris", sanoi kuningas, "ja selittäkää meille, miksi hän on tullut puheillemme".
"Koska sallitte mun puhua, kuninkaallinen majesteetti", vastasi ritari Charteris, nousten seisaalleen, "niin tämä vaimo ja nämät orpo-raukat tässä valittavat teille, että ritari Juhana Ramorny tai joku hänen väestään on tappanut lesken mies-vainajan, Olivier Proudfuten, vapaanmiehen ja Perth'in kaupungin porvarin, meidän kaupunkimme kadulla Laskiais-tiistain iltana tai Tuhka-keskiviikon aamuna".
"Vaimo", virkkoi nyt kuningas hyvin laupiaalla äänellä, "sinä kuulut lempeään sukupuoleen ja murhees kautta olisi sinun pitänyt oppia vielä armahtelevaisemmaksi; sillä oman kovan onnemme kauttahan meidän pitäisi tulla – niinkuin luullakseni välttämättömästi tulemmekin – leppeiksi toisia kohtaan. Onhan sinun puolisos vaan mennyt samaa tietä, jota meidän jokaisen täytyy astua".
"Muistakaa toki, armollinen herra kuningas", vastasi leski, "että hänelle tämä tie oli kovin lyhyt ja verinen".
"Kyllä sen myönnän, että häntä vastaan ilkeä teko tehtiin. Mutta koska en ole voinut suojella häntä, niinkuin, sen tunnustan, olisi ollut minun kuninkaallinen velvollisuuteni, niin tahdon syyni sovitetukseksi ottaa elättääkseni sinua orpolapsinesi yhtä hyvin tai paremminkin, kuin miehesi aikanaan teitä elätti; sen ehdon panen vaan, että peruutat tämän kanteesi etkä tule syyksi vielä toisiin miestappoihin. Huomaa että sulla nyt on valittavana toisella puolella anteeksianto ja varallisuus, toisella kosto ja puute".
"Se on totta, kuninkaallinen majesteetti, että me olemme köyhät", vastasi leski järkähtämättömästi, "mutta ennen minä lapsineni lähden metsään noukkimaan elatustani metsän-eläväin tavalla, kuin suostun saamaan ruokani mieheni veren hinnalla. Minä vaadin, että sallitte minun todistaa kanteeni taistelemisella tämän puolustajani kautta, niin totta kuin olette miekkavyöllinen ritari ja kruunupää kuningas".
"Kylläpä mää arvasin että näin kävisi!" virkkoi kuningas hiljaa Albanyn herttualle, "täällä Skotlannissa ensisanat, jotka lapsi sammaltelee, ja viimeiset, jotka kuolemaa tekevä harmaaparta kuiskaa, ovat: taistelua – verta – kostoa! – Ei maksa vaivaa puhua siitä sen enempää. Käskekää kanteenalaiset sisään".
Ritari Ramorny astui nyt sisään. Hänellä oli yllään pitkä turkkiviitta, jommoisia silloin korkeasukuiset herrat pitivät, milloin eivät olleet sotavaruksissaan. Tämän viitan laskujen peitossa riippui hänen haavoitettu käsivartensa punaisen silkkinauhan nojassa, ja vasemmalla kädellään tukesi hän itseään nuorukaiseen, jonka otsalla, vaikka hän tuskin vielä oli lapsuuden ajan taaksensa jättänyt, jo näkyi ennen-aikuisen miettimisen ja himon kyntäviä syviä ryppyjä. Tää oli se kuuluisa nuori Lindsay, Crawford'in kreivi, joka myöhemmin sai liikanimen tiikerikreivi, ja hallitsi avarata, viljavaa Strathmoren laaksoa Keskiajan tyrannin koko rajattomalla vallalla sekä leppymättömällä julmuudella. Kaksi, kolme muuta herraa, jotka olivat kreivin tai itse Ramornyn ystäviä, oli vielä lisäksi tullut tänne, ikäänkuin jälkimmäiselle kannatukseksi tässä tilaisuudessa. Kanne tuotiin nyt vielä kerran esiin, ja siihen vastasi kanteen-alainen jyrkällä kieltämisellä. Päällekantajat nyt puolestaan tarjousivat todistamaan sanojansa paarituomiolla.
"En minä ole velvollinen", vastasi ritari Ramorny, "sen tuomion alaiseksi käymään, koska entinen herrani, prinssi, voi todistaa, että minä olin kotona, makaamassa vuoteen omana, pahasti sairaana, samalla ajalla, jolla tää ylituomari raatimiehineen täällä väittää minun olleen tekemässä tekoa, mihin minulla ei ollut vähintäkään halua eikä kiusausta. Minua ei siis voi oikeudella ja kohtuudella pitää epäluulon-alaisena."
"Minä voin todistaa," sanoi prinssi, "että näin ritari Ramornyn ja puhuin hänen kanssaan muutamista minun palvelijoitani koskevista asioista, juuri sinä samana yönä, jona tää murha tapahtui. Siitä tiedän että hän oli sairaana, eikä siis omassa personassaan ole voinut tehdä tätä puheen-alaista ilkityötä. Mutta en minä tiedä mitään hänen palvelijoittensa tekemisistä, enkä tahdo taata, ettei joku heistä voisi olla syypä heidän päällensä nyt kannettuun rikokseen."
Tämän puheen alussa oli Ramorny katsonut ympärilleen uhka-ylpeydellä, joka kuitenkin suuresti masentui prinssin loppulauseesta. "Suuri kiitos, kuninkaallinen herttua," virkkoi hän katkeralla hymyllä, "tästä teidän varovaisesta ja rajoitetusta todistuksestanne minun puolestani. Kylläpä se oli viisas mies, joka kirjoitti: 'Älkää ruhtinaisin luottako!'"
"Jos ei teillä ole muuta viattomuutenne todistusta, ritari Ramorny", virkkoi kuningas, "niin emme voi, mitä teidän väkeenne tulee, kieltää tältä onnettomaksi tulleelta leskeltä ja hänen orpolapsiltansa, jotka teidän päällenne kantavat, lupaa saada tutkia asiaa paarituomiolla, jos ei joku teidän miehistänne katsone paremmaksi vetää asiaa kahdentaistelu-tuomion ratkaistavaksi. Te itse omassa personassanne olette kuitenkin prinssin todistuksen kautta vapautettu kanteesta."
"Armollinen kuningas", vastasi Ramorny, "minä voin ta'ata minun palvelijoittenikin syyttömyyden".