"Te puhutte leikkiä, armollinen prinssi", vastasi Ramorny; "pahantekeminen vanhalle, hyvälle kuninkaalle olisi yhtä paljon vasten luontoa kuin vasten valtioviisautta".
"Mitäs sitä kammoksut, mies", kysyi prinssi ankaralla mielipahalla, "kun koko neuvosi on yhtä luonnottomien rikosten jaksoa, sekoitettuna lyhytnäköisellä kunnian-himolla? – Jos Skotlannin kuningas nytkin töin tuskin vaan voi pitää puoltansa aatelisherrojansa vastaan, vaikka hänen lippunsa seisoo pystyssä tahratonna ja kunniallisena – kukapa sitten rupeaisi seuraamaan prinssiä, jonka nimi olisi häväisty setänsä surmaamisen sekä isänsä vangitsemisen kautta? Kuules, mies, sinun valtioviisautesi inhoittaisi turkkilaista divaniakin,28 saatikka sitten jonkun kristityn kansan valtioneuvoskuntaa. – Sinä olet ollut kasvattajani, Ramorny, ja, kukaties voisin syyttää sinun opetusta sekä sinun esimerkkiäsi useista niistä hullutuksista, joista ihmiset minua moittivat. Kenties, jos ei sinua olisi ollut, en nyt seisoisi täällä sydän-yöllä narripuvussa" – hän katsahti vaatteisinsa – kuultelemassa, kuinka eräs kunnianhimoinen irstailija minua kehoittaa murhaamaan setääni ja anastamaan kruunua paraalta kaikista isistä. Koska minussa itsessänikin on yhtä paljon syytä, ei vaan sinussa yksin, siihen että olen näin syvälle kunniattomuuden kuiluun vajonnut, niin ei olisi oikein, jos sinä yksin saisit siitä kuolemanrangaistuksen. Mutta älä koskaan enää, kuoleman uhalla, uskalla toistamiseen puuttua tähän aineesen! Sillä sitten antaisin ilmi sinun hankkeesi isälleni – Albanyn herttualle – koko Skotlannille sekä pitkin että poikin maata! Niin monta kuin on kaakinpuuta meidän maassa, niin moneksi palaseksi on hakattava sen kavaltajan ruumis, joka semmoisia kauhistavaisia neuvoja uskaltaa antaa Skotlannin kruununperilliselle! – Toivoni on vaan se, ettei tämä ollut mitään tyystin mietittyä ajatusta, vaan ainoasti oli sinun sairaitten aivojesi hourausta, joihin haavasi kuumetus sekä unijuoman myrkyttävä voima ovat vaikuttaneet".
"Todellakin, kuninkaallinen armo", virkkoi Ramorny, "jos lienen sanonut jotain, mikä teille on voinut antaa syytä niin tuliseen vihastukseen, niin se on tullut liian kiivaasta rakkaudesta teihin sekä samassa älyn typeryydestä. Totta tosiaan minä olen viimeinen mies, joka rupeaa kunnianhimoisiin hankkeisin kehoittamaan, siinä toivossa että niistä minullekin tulisi joku etu! Voi! Mikä muu minulla nyt olisi edessä, kuin peitsen ja satulan vaihtaminen käsikirjaan sekä rippituoliin? Lindores'in luostari saa nyt ottaa turvihinsa tään vaivaiseksi ja köyhäksi tulleen Ramornyn ritarin, jolle siellä tulee kyllin aikaa mietiskellä noita Raamatun sanoja: 'Älkää ruhtinaisin turvatko!'"
"Se on hurskas aikomus", sanoi prinssi, "jonka edesauttamista en suinkaan tahdo laiminlyödä. Minä luulin, että meidän erillä-olomme vaan oli kestävä jonkun aikaa – vaan nyt meidän pitää erota ijäksi. Tämmöisen, meidän välillämme olleen puheen jälkeen on tietysti tarpeellista, että me pysymme erillämme. Mutta Lindores'in luostari tai mikä muu siis ottaneekin sinut turvihinsa, on meiltä saava runsaasti lahjoja sekä suosiota. – Ja nyt, Juhana Ramorny, nuku – nuku – ja unhota pois turmiollinen puheesi, jonka taudin ja viinin kuumuus on synnyttänyt, toivon ma, pikemmin kuin sinun oma mielesi. – Näytä valkeaa, Eviot, että pääsen ulos".
Eviot'in huuto kutsui kokoon prinssin seuralaiset, jotka olivat nukahtaneet rappusille sekä etuhuoneesen, uupuneina illallisesta mässäilemisestään.
"Eikös ole teissä yhtään selväpäistä?" kysyi Rothsayn herttua, jota hänen seuralaisensa näkö inhotti.
"Ei yhtään – ei yhtään ainoaa", vastasi koko joukko humalaisella riemuhuudolla; "ei meissä ole yhtään, joka olisi uskoton Lystilän kuninkaalle!"
"Te olette siis joka mies luontokappaleiksi muuttuneet?" sanoi prinssi.
"Totellen teitä, armollinen kuningas, ja noudattaen teidän esimerkkiänne", vastasi yksi; "taikka jos lienemme hiukkasen jäljellä kuninkaallista majesteettia, niin kyllä yksi ainoa kulaus ruukusta – "
"Vaiti luontokappale!" käski Rothsayn herttua. "Eikö ole siis teissä yhtään ainoata selväpäistä, kysyn vielä kerran".
"On, jalo herra kuningas", kuului vastaus, "on tässä kuitenkin yksi uskoton veikko, Watkins Englantilainen".
"Tule sitten sinä tänne, Watkins, ja näytä mulle valkeaa tulisoihdulla. – Anna minulle nyt viitta ja toinen lakki, ja ota pois näät korut" – hän viskasi sulkakruununsa maahan; – "soisinpa että voisin viskata pois kaikki hullutukseni yhtä helposti! – Englantilainen Wat, seuraa sinä minua, ja te muut lopettakaa nyt jo pauhaamisenne ja riisukaat maskeraatti-vaatteenne. Laskijaispäivä on lopussa ja paasto on alkanut".
"Meidän kuninkaamme luopuu tänä yönä kruunustaan tavallistansa aikaisemmin", virkkoi yksi peuhaajoista. Mutta kun ei prinssi siihen mitään kehoittavaa sanaa vastannut, niin hekin, jotka sillä hetkellä olivat aivan humalassa, yrittivät, niin hyvin kun voivat, olla olevinansa selvät. Koko tuo äsken niin meluava joukkio koetti nyt tehdä niinkuin säädylliset ihmiset, jotka, jos äkkiarvaamatta ovat joutuneet päihinsä, pyytävät peittää sitä tilaansa kaksin verroin ykstotisella käytöksellä. Sillä välin prinssi, kiireesti muutettuaan pukuansa, astui ovelle päin sen tulisoihdun valolla, jota ainoa selväpäinen mies koko laumassa piteli; mutta astuessaan oli hän kompastua luontokappaleentapaisen Bonthron'in nukkuvaan ruumiisen.
"Mitäs se on! Onkos se ilkeä luontokappale taas tielläni?" huusi prinssi vihastuksella ja inholla. "Muutamat teistä, vierittäkääpäs tää sika tässä hevosten juomaruuheen, niin että hän kumminkin yhden kerran eläissään tulisi puhtaaksi!"
Seuralaisjoukko kohta täytti tämän käskyn, käyttäen siihen ulkopihassa olevaa kaivoa; ja Bonthron, joka ei jaksanut tätä kuritusta vastustaa, ilmoitti kuitenkin vastahakoisuutensa sanattomilla öhkimisillä ja röhkimisillä, aivan kuin kuolemallaan oleva metsäkarju. Prinssi puolestaan jatkoi kulkuansa omaan kortteriinsa, taloon, jota sanottiin valtiomarskin kartanoksi, siksi kun se oli Errol'in kreivillisen suvun oma. Luovuttaakseen ajatuksensa vähemmin hauskoista aineista, kysyi prinssi matkalla kumppaliltaan, mistä se tuli, että hän yksin oli selväpäisenä, kun koko muu joukko oli niin aivan humalassa.
"Älkää panko pahaksi, kuninkaallinen armo", vastasi Englantilainen Watkins, "kyllä sen myönnän, että olin varsin rohkea, kun uskalsin olla selvänä; vaikka te, korkea herra, käskitte meidän joka mies juoda itsemme humalaan. Mutta siihen nähden, että kaikki muut olivat Skotlantilaisia, paitsi minä, en katsonut viisaaksi humaltua heidän seurassaan. He näet silloinkin, kun me kaikki olemme selvät, töin tuskin vaan kärsivät minua; ja jos viini olisi valtaan päässyt, olisin kenties heille puhunut suuni puhtaaksi ja saanut yhtä monta pistosta kuin on puukkoja siinä kunnon joukkiossa".
"Et sinä siis koskaan aio ottaa osaa minun väkeni juominkeihin?"
"Jos niin sallitte, en; paitsi jos te, kuninkaallinen armo, joskus käskisitte koko muun joukon pysyä selvänä, niin että Willi Watkins toki kerran saisi juoda itsensä juovuksiin, henkeänsä pelkäämättä".
"Semmoinen tilaisuus saattaisi sattua. – Missä palveluksessa olet, Watkins?"
"Tallirenkinä, armollinen herra prinssi".
"Sano kammariherralle, että hän toisi sinut sisäpalvelukseen, yövartija-joukkohoni. Sinun näkös on mulle mieleen, ja juomaton mies on hyvä olemassa talossa, jos kohta hänen selväpäisyyteensä ei olisikaan muu kuin kuolemanpelko syynä. Palvele siis nyt liki minun personaani, ja saatpa nähdä, että selväpäisyys on runsaasti rahaa antavainen avu".
Sillä välin oli rasittava huoli ja pelko entisen tuskan lisäksi astunut ritari Ramornyn sairashuoneesen. Hänen ajatuksensa, puolipyörryksissä kuin hän oli unijuomasta, sekaantuivat taas kokonaan, kun prinssi oli lähtenyt, jonka läsnä-ollessa hän voimakkaalla vastaanponnistuksella oli juoman vaikutusta vastustanut. Hänen itsetietonsa, joka keskustelun aikana oli ollut aivan selvä, alkoi nyt jälleen suuresti hämärtyä. Hänessä oli se yleinen tuntu, että hän oli saattanut itsensä suuren vaaran alaiseksi; että hän oli tehnyt prinssin vihamiehekseen, ja ilmoittanut prinssille asioita, jotka kenties oli saava hengellänsä maksaa. Kun hän oli tämmöisessä ruumiin ja sielun tilassa, eipä voi kummeksia, että hän rupesi unta näkemään taikka että hänen heikontuneet hermonsa muuten joutuivat noiden mielenkuvittelemisten alaisiksi, joita opiumi vaikuttaa. Hänestä näytti että Annabella kuningattaren haamu seisoi hänen vuoteensa vieressä, kysyen missä se nuorukainen oli, jonka hän oli uskonut Ramornyn hoidon alle vilpitönnä, puhdastapaisena, iloisena ja viattomana.
"Sinä olet hänet saattanut vallattomaksi, irstaiseksi ja pahantapaiseksi", virkkoi kelmeän kuningattaren haamu. "Yhtähyvin kiitän nyt sua, Juhana Ramorny, vaikka olet ollut kiittämätön minulle, sanasi syöjä ja minun toivojeni pettäjä. Sinun vihasi on nyt vaikuttava sitä pahaa vastaan, jonka sinun ystävyytes on hänelle tehnyt. Ja hyvin minä toivon, että nyt, kun et sinä enään ole hänen neuvon-antajanaan, minun kova-onninen lapseni vielä jonkun kipeän kärsimisen kautta voi saada anteeksiannon sekä sijan paremmassa maailmassa".
Ramorny ojensi käsivartensa hyväntekijäänsä kohti, koettaen ilmoittaa katumustaan ja puhdistaa puoltansa. Mutta haamun katsanto tuli yhä synkemmäksi ja tylymmäksi, siksi kun ei se ollutkaan enää kuningatar vainaan näköinen, vaan sai Mustan Douglas'in synkän ja röyhkeän katsannon – sitten Robert kuninkaan pelkääväisen, surullisen muodon, joka näkyi nurehtivan kuninkaallisen sukunsa lähenevää loppua – ja sitten näky muuttui koko parveksi eriskummallisia, osaksi inhoittavia, osaksi naurattavia olentoja, jotka ällistellen loruelivat, ja vääntelivät itseänsä luonnottomalla, hullunkurisella tavalla, ikään kuin tehden pilaa hänestä, joka koetti saada selvää käsitystä heidän muodostaan.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Verinen maa, miss' elämää ei laki
Voi turvata.
Byron.
Tuhka-keskiviikon (ensimmäisen paastopäivän) aamu koitti vaaleana ja harmaana, niinkuin aamut ovat sillä vuoden-ajalla Skotlannissa, missä ilkein, kolkoin ilma usein tulee juuri ensimmäisinä kevät-kuukausina. Oli nyt kova pakkanen, ja kaupunkilaiset nukkuivat pitkään edellisen pyhän mässäämisen perästä. Aurinko oli siis jo koko tunnin ollut taivaanrannan yläpuolella, ennen kuin yleisemmin alkoi näkyä elämän merkkiä Perth'in kaupungin asukkaissa. Oli siis jo melkoinen aika päivän-nousun jälkeen kulunut, kun eräs kaupunkilainen, aamumessuun mennessään, huomasi Olivier Proudfute paran ruumiin. Se makasi kasvot maahan päin, poikki katuojan, sillä tavalla kuin oli kaatunut, koska, niinkuin lukija varmaan on arvannut, ritari Ramornyn "vyö-pojan" s.o. käskyläisen, Bonthron'in sivallus oli häneen sattunut.
Tämä aikainen kaupunkilainen oli Allan Griffin – siksi kutsuttu, koska hän oli Griffin-ravintolan isäntä. Hänen huutonsa kokosi sinne ensin muutamia naapureita ja vähitellen koko suuren kansanjoukon. Tuon yleisesti tutuu härännahkaisen kylterin sekä kypärin punaisen sulkasen näkö ensin synnytti sen huhun, että tapettu mies oli uljas Heikki Seppä – tämä väärä luulo kesti jonkun aikaa; sillä Griffin-ravintolan isäntä, joka itse joskus oli ollut raatimiehenä, ei sallinut ruumista siirtää eikä liikuttaakaan, ennen kuin pormestari Craigdallie olisi tullut. Näin tavoin jäivät kasvot näkemättä.
"Tämä asia koskee koko meidän kaunista kaupunkia", lausui hän; "ja jos tää tässä todellakin on uljaan Wynd'in Heikin ruumis, niin ei ole sitä miestä Perth'issä, joka ei panisi alttiiksi tavaraansa ja henkeänsä, saadakseen siitä kostoa. Katsokaa vaan, ne konnat ovat häntä takaapäin sivaltaneet – eipä olekaan yhtään miestä pari peninkulmaa ylt'ympäri Perth'in kaupunkia, ei Vuoristossa eikä Alankomaissa, ei aatelista eikä aatelitonta, joka olisi tohtinut astua hänen silmiensä eteen, semmoinen ilkeä aikomus mielessänsä. Voi, Perth'in urhokkaat miehet! Teidän miehuutenne kukka on hakattu maahan, ja vieläpä niin kunnottomalla, kavalalla kädellä!"
Hurja vimmanhuuto nousi kansanjoukosta, joka kiireesti yhä karttumistaan karttui.
"Nostakaamme hänet hartioillemme", virkkoi eräs väkevä lihamies, "ja kantakaamme hänet kuninkaan silmäin eteen Dominikolais-luostariin".
"Niin oikein", vastasi muuan seppä; "ei mikään telje eikä lukko saa nyt estää meitä pääsemästä kuninkaan puheille – ei mikään munkki eikä messu san meitä nyt luopumaan päätöksestämme. Ei ole koskaan yksikään seppä taitavammin kuin hän kilkuttanut alaisinta!"
"Dominikolais-luostariin! Dominikolais-luostariin!" huusi koko kansanjoukko.
"Malttakaa mielenne, naapurit", kehoitti toinen porvari. "Meidän kuninkaamme on hyvä kuningas, ja rakastaa meitä niinkuin omia lapsiansa. Douglas'in kreivi ja Albanyn herttua nehän estävätkin hyvää Robert kuningasta kuulemasta kansansa parkumista".
"Pitääkö meidän vai tulla murhatuiksi omilla kaduillamme, senvuoksi muka että kuninkaalla on liian pehmeä sydän?" kysyi lihamies. "Kas Robert Bruce se teki toisin. Jos ei kuningas huoli pitää puoltamme, niin pitäkäämme me itse. Soittakaa kaikkia kirkonkelloja takaperin, joka ainoata helisevää ja kalisevaa mitä meillä on. Huutakaa säästämättä kurkkuanne: St. Johanneksen metsästysjoukko on liikkeellä!"
"Niin oikein," huusi toinen porvari, "ja juoskaamme Albanyn sekä Douglas'in tyyspaikoille, ja polttakaamme ne poroksi! Ilmoittakoot tulen liekit läheisille sekä kaukaisille, että Perth'in porvareissa on ollut uljaan Heikki Seppänsä kostajia! Hän on sen seitsemänkin kertaa sivaltanut miekallaan kauniin kaupunkimme puolesta – näyttäkäämme nyt että mekin toki kerran voimme taistella, hänelle tehtyä pahaa kostaaksemme. Hoi! hoi! uljaat porvarit, St. Johanneksen metsästysjoukko on liikkeellä!"
Tämä huuto, Perth'in porvarein vanha tuttu sotahuuto, joka harvoin kuultiin muulloin kuin yleisen metelin aikana, kajahti nyt mies mieheen. Samassa rupesi parista läheisestä kirkontornista, joihin vimmastuneet porvarit olivat nousseet, mihin pappein luvalla, mihin kiellosta huolimattakin, kuulumaan tuo pahaa ennustava kelloin vongahteleminen, jota sanottiin kellojen soittamiseksi takaperin, siitä syystä. että eri-äänisiä kelloja soitettiin päinvastaisessa järjestyksessä kuin tavallisesti.
Vaikka kansanjoukko tihenemistään tiheni ja vaikka melu tuli yhä kovemmaksi ja yleisemmäksi, piti kuitenkin Allan Griffin, vahvaruumiinen, vahva-ääninen mies, jota sekä ylhäiset että alhaiset pitivät suuressa arvossa, aina vielä paikkansa. Hän seisoi hajareisin ruumiin yli, huutaen kansalle, että pysyisivät poikempana ja odottaisivat kaupungin hallitusmiesten tuloa.
"Meidän pitää hyvää järjestystä noudattaa tässä asiassa, hyvät naapurit – meillä pitää olla hallitusmiehemme johtajina. He ovat laillisella tavalla valitut ja huudetut meidän raastuvassamme; he ovat paitsi sitä kunnon miehiä ja rehellisiä jokaista ihmistä kohtaan. Meidän tulee laittaa niin, ettei meitä voi sanoa kapinan nostajiksi taikka joutaviksi kuninkaan rauhan rikkojiksi. Seisokaa te vaan hiljaa ja tehkää tilaa, sillä kas tuossa jo tuleekin pormestari Craigdallie, niin, ja myös kunnon Simo Hanskuri, jolle meidän kaunis kaupunki on niin suuressa kiitollisuuden velassa. Voi, voi, sentään, hyvät naapurit! Hänen kaunis tyttärensä oli morsian vielä eilen illalla – nyt Perth'in kaupungin Kaunotar on leski, ennen kuin vielä edes on ollut aviopuoliso!"
Tämä uusi surun aine kiihdytti kansan vimmaa sitä enemmän, koska jo myös oli tullut paljon naisiakin joukkoon, jotka nyt huusivat sotahuutoa miehille:
"Niin, niin, St. Johanneksen metsästysjoukko on liikkeellä! Taisteluun, Perth'in kaupungin Kaunottaren ja Heikki Sepän puolesta kostamaan! Aseisin, aseisin joka mies, ja älkää arastelko nahkaanne. Talleille, talleille! – kun hevonen on poissa, ei huovista ole mihinkään – hakatkaa maahan tallirengit ja palvelijat – haavoittakaa, kintustakaa, tappakaa hevoset – surmatkaa nuot konnat, knaapit sekä hovipojat! Tulkoot nuot ylpeät ritarit jalkaisin vastahamme, jos uskaltavat."
"He eivät uskalla – he eivät uskalla!" huusivat miehet vastaan. "Heidän koko voimansa on heidän hevosissaan ja rautavaruksissaan. Ja kuitenkinpa ne röyhkeät, kiittämättömät roistot ovat surmanneet asesepän, jonka vertaista ei ole koskaan Milanossakaan eikä Veneziassa ollut. – Aseisin, aseisin, hyvät naapurit! St. Johanneksen metsästysjoukko on liikkeellä!"
Keskellä näitä huutoja saivat kaupungin hallitusmiehet sekä muut arvopersonat töin tuskin vaan tilaa, niin että voivat ryhtyä ruumiin katsastamiseen. Heillä oli majistraatin kirjuri muassaan voidakseen laittaa virallisen kertomuksen siitä, missä tilassa he olivat ruumiin tavanneet. Tätä viivytystä kansa kärsi suurella maltillisuudella ja järjestyksellä; se oli omituinen osa Skotlantilaisissa, joiden viha siinä suhteessa on aina ollut sitä pahemmin vaarallinen. Sillä kostonpäätöksessään hellittämättä, myöntyvät he kärsivällisesti kaikkiin toimiin, jotka aikaa vievät, vaan ovat välttämättömät koston varmaksi täyttämiseksi. Kansanjoukko siis vaan tervehti hallitusmiehiänsä kovalla huudolla, jolla se yhtä-aikaa ilmoitti kostonhaluansa sekä kunnioitustansa niitä kohtaan, joiden johdon alla he toivoivat saavansa koston täytetyksi oikealla, lainmukaisella tavalla.
Näin kajahtelivat tervehdyshuudot niitä joukkoja myöten, jotka tiheästi täyttivät kaikki läheiset kadut, kertoellen toisillensa ja kuullellen tuhansia eri huhuja tapahtuneesta seikasta. Kaupungin hallitusmiehet puolestaan nyt nostivat ruumiin ja katsastivat sitä tarkemmin. Silloin tietysti oitis huomattiin ja kansalle myös julistettiin, että siinä makaava murhattu mies ei ollutkaan Wynd-kadun seppä, jota hänen kaupunkilaisensa pitivät niin suuressa ja – sillä aikakaudella enimmin kunnioitettuihin avuihin nähden – niin täydesti ansaitussa arvossa. Huomattiinpa että siinä makasi paljon vähemmin arvokas mies, vaikkei sekään arvoton kuntalaistensa kesken – iloinen lakintekijä Olivier Proudfute. Kansan vimma oli paljon kiihtynyt nimen-omaan siitä yleisestä luulosta, että heidän suorapuheinen, uljas sankarinsa Heikki Seppä oli surmattu, niin että se nyt, kun tuo luulo perättömäksi nähtiin, melkein kokonaan laimistui. Jos Olivier parka heti kohta olisi tullut tunnetuksi, niin epäilemättä kostonhuuto hänen kuolemastaan olisi ollut yhtä yleinen, jos kohta ei yhtä vimmainen kuin Wynd'in Heikin puolesta. Mutta näin nyt tää ympärikiertävä uusi sanoma nosti yleisen hymyilemisen joukossa – niin likekkäin ovat usein kauhistavaisuus ja naurattavaisuus.
"Murhamiehet varmaankin ovat luulleet häntä Heikki Sepäksi", "ja se epäilemättä mahtoi olla hänelle suuri lohdutus kovassa onnessaan".
Mutta muutamien lisään saapuneitten henkilöitten tulo muutti jälleen koko tilaisuuden luonteen surulliseksi.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Ken soittaa kelloja! No hiisi, hoi!
Heräähän kaupunki. —
Othello 2: nen näyt. 2: nen koht.
Julmat ympäri kaupunkia lentävät huhut sekä pian sen jälkeen alkava kelloin vonkuminen nostivat yleistä hämmästystä. Ritarit ja aatelisherrat väkineen kokoontuivat semmoisiin paikkoihin, missä he paraiten voivat pitää puoltansa. Hätä levisi myös kuninkaan asuntoon, mihin nuori prinssi ensimmäisinä miehinä riensi, tarpeen tullen vanhaa kuningasta suojelemaan. Se, mitä hän yöllä oli nähnyt ja kuullut, johtui nyt hänelle mieleen; hän muisti veriin tahratun Bonthron'in, ja käsitti, vaikka epäselvästi, että tuon rosvon teko mahtoi olla syynä tähän meteliin. Seuraava, hänen huomiotaan enemmän herättävä keskustelu Ramornyn kanssa oli kuitenkin hänen mieltänsä niin syvältä liikuttanut, että siitä oli jäljettömäksi haihtunut kaikki, mitä hän oli saanut kuulla murhamiehen verityöstä, paitsi sitä hämärää muistoa, että joku oli tullut murhatuksi. Pää-asiallisesti vaan isänsä suojaksi oli hän tarttunut aseisin seuralaistensa kanssa, jotka nyt, puettuina kirkkaisin rautavaruksiin, peitsi kädessä, näyttivät ihan toisenlaiselta kuin viime yönä humalaisina yöjalkalaisina ollessaan. Hyvä vanha kuningas itki kiitollisuudesta, kun hän tämän poikansa rakkauden osoituksen näki, ja ylpeillen hän näytti nuorta prinssiä Albanyn herttualle, joka kohta sen jälkeen astui sisään. Kuningas tarttui heitä molempia käteen.
"Nyt on meitä täällä kolme Stuart'ia", virkkoi hän, "kolme yhtä eroamatonta kuin pyhän apilaan lehdet. Sanotaanhan sen pyhän kasvin voimalla, kun sitä povessaan pitää, voitavan tehdä kaikki loitsijain lumoukset tyhjiksi; niinpä mekin, niinkauan kuin uskollisesti yhtä pidämme, voimme nauraa kaikkia pahan-suopia ja vihamiehiä".
Veli ja poika molemmat suutelivat niitä lempeitä käsiä, joilla Robert kuningas heidän käsiään puristi, samassa kuin hän näin ilmoitti luottamuksensa heidän rakkauteensa. Nuorukaisen suutelo, siksi hetkeksi kumminkin, oli totinen; veljen suutelo sitä vastaan oli Judaksen suuteloa.
Sillä välin olivat Pyhän Johanneksen kirkon kellot myös muiden mualla säikähdyttäneet Curfew-kadun asukkaita. Simo Hanskurin talossa oli vanha Hanskurin Dorothea – häntäkin mainittiin tällä nimellä ammattinsa tähden, jota hän isäntänsä käskyn alaisena toimitti – kaikkein ensiksi kuullut kelloin äänen. Vaikka muulloin hiukan kuuro, oli hänen korvansa yhtä herkkä pahoille sanomille, kuin korpin haistimet haaskalle; sillä Dorothealla, joka muuten oli toimellinen, uskollinen, jopa lempeäkin muija, oli se tulinen himo pahoja sanomia kokoon saamaan ja levittämään, joka niin usein ilmaantuu alhaisemmassa kansassa. Heitä kun muulloin harvoin kuullellaan, ovat he mielissään, koska jonkun surullisen jutun kautta voivat vetää huomion puoleensa, ja iloitsevat myös kenties siitä että ne, jotka tavallisesti mainitaan heitä paremmiksi, nyt kovan onnen kautta toki hetken ajaksi alenevat heidän vertaisikseen. Dorothea siin, niin pian kun oli haalinut kokoon pienen kimpun noita ulkona liikkuvia huhuja, ryntäsi sisään isäntänsä luokse, joka vanhuutensa ja eilisen pyhän tähden salli itselles hiukan pitemmät aamu-unet.
"Tuossa hän nukkuu, se kunnon mies!" surkutteli hän puoleksi kiljumalla, puoleksi vinkumalla. "Kas tuossa hän vielä nukkuu – ja vaikka hänen paras ystävänsä on tapettu, hänellä ei ole siitä sen enempää tietoa, kuin vastasyntyneellä lapsella, joka ei voi elämää kuolemasta eroittaa!"
"Mitä nyt!" kysyi hanskuri, kavahtaen ylös vuoteeltansa. "Mikä nyt on, vanha muija, hätänä? Onko tyttäreni terve?"
"Vanha muija vai!" virkkoi Dorothea, joka saatuaan kalan onkeensa, tahtoi antaa sen hiukan siinä räpsytellä. "Enpä ole sentään niin vanha vielä," jatkoi hän, juosten ulos kammarista, "että jäisin tänne katselemaan kuinka miespuoli nousee paljaana vuoteeltansa".
Ja silmänräpäyksen päästä kuului jo kuinka hän alikerrassa vieraskammarissa laululla säesteli luutansa rapsimista.
"Dorothea – pahan maailman lintu – sinä perhana – sano vaan, onko tyttäreni terve?"
"Minä olen terve", vastasi Perth'in kaupungin Kaunotar omasta makuuhuoneestaan; "minä olen aivan terve. Mutta mitä, Pyhän Neitsyen nimessä, lienee nyt hätänä, koska kirkonkelloja soitetaan takaperin? Ja kadulla on semmoinen kiljunta ja kirkunta".
"Minä lähden paikalla tiedustamaan. – Conachar hoi! – tule pian nauhojani solmimaan. – Voi kun unhotinkin – onhan se Vuorelaispentu jo kaukana Fortingal'in takana. Malta vähäisen vaan, tyttäreni; kyllä mä kohta hankin tietoa".
"Eipä ole niin kiiru senvuoksi, Simo Hanskuri", virkkoi kovasydäminen vanha akka. "Kylläpä ne tiedot kaikki, niin hyvät kuin pahatkin, saisi täällä jutelluksi, ennen kuin te kerkiättekään kömpiä kynnyksenne yli. Osaanhan minä koko jutun ulkoa; sillä kun minä niin arvelin, että meidän isäntä on itsepäinen ja kapsahtaa kohta keskelle sitä mylläkkää, oli syy mikä hyvänsä. Parempi on siin, että minä panen vanhat kinttuni liikkeelle ja otan selvän tuosta kaikesta; sillä muuten isäntä pistää siihen vanhan nokkansa ja kukaties eikös sitä nipistetä poikki häneltä, ennen kuin hän vielä tietääkään viisi".
"Ja mikäs se asia sitten on, muija?" kysyi maltittomasti hanskuri, yhä vielä häärien, solmiellessaan niitä satoja nauhoja, joilla siihen aikaan kiinnitettiin housut liiveihin.
Dorothea antoi hänen jatkaa sitä työtänsä, siksi kun arvasi sen viimein valmistuvan; nyt hän näki, että isäntä, jos ei hän kertonut salaisuuttansa, lähtisi itse ulos melun syytä tiedustamaan. Hän kiljahti siis:
"Voi, voi, voi, ettepä kumminkaan voi sanoa sitä minun syykseni, jos saatte kuulla pahoja sanomia, ennen kuin edes olette kerjinnet käydä aamumessussa! Minä olisin salannut ne teiltä siksi kun te ensin olisitte Jumalan sanaa kuulleet. Mutta koska se nyt teidän kuitenkin pitää saada tietää, niin sanon, että teiltä on mennyt uskollisin ystävä, joka ikinä on toisen miehen kättä puristanut ja Perth'in kaupunki saa nyt murehtia parasta porvariansa, joka on pitänyt miekkaa kädessään!"
"Heikki Seppä, Heikki Seppä!" huudahtivat isä ja tytär molemmat niinkuin yhdestä suusta.
"No niin, siinäpä se onkin", sanoi Dorothea; "ja kenenkä syy siihen on, jos ei teidän omanne? – Nostittehan te semmoisen mölläkän siitä, että hän oli kävellyt käsikädessä laulutytön kanssa, aivan kuin olisi se Juutalais-tyttö ollut!"
Tällä lailla olisi Dorothea vielä tiesi häntä kuinka kauan jatkanut; mutta hanskuri huusi tyttärelleen, joka yhä vielä oli kammarissaan: "Loruja, Katri – ne on vaan vanhan hupsun lörpötyksiä. Ei mitään semmoista ole tapahtunut. Minä tuon sinulle tosisanomat heti paikalla!" Ja kaappaisten sauvansa riensi vanhus Dorothean ohitse ja kadulle, jota myöten yhä juoksi ihmisjoukkoja Isolle kadulle päin. Dorothea puolestaan jäi mutisemaan itsekseen: "Sinun isäs on aika viisas mies, usko vaan hänen omia vakuutuksiaan. Hänelle kohta mahtaa tulla joku läimäys osaksi tuossa mölläkässä, ja sitten kyllä saadaan kuulla: 'Dorothea, tuopas liinakaappeita!' ja 'Dorothea, voitelepas plaastaria!' Vaan nyt muka on kaikki vaan lorua ja valhetta, ja joutavaa, mitä Dorothean suusta tulee! – Vai joutavia! Luuleeko Simo ukko Heikki Sepän pään olevan yhtä kovan kuin hänen alaisimensa, niin että se olis kestänyt, vaikka koko Vuorelais-clani häntä läimäytteli?"
Tähän paikkaan häneltä puhe katkesi, sillä samassa ilmautui hänen viereensä enkelinnäköinen haamu, tuskin itsestään tietävänä, silmät tuijottelevana, hiukset hajallaan, posket kalman kelmeinä.
Muija säikähtyi niin, että unhotti närkästyksensä. "Herra siunatkoon, lapsukaiseni!" sanoi hän. "Mitäs sinä niin tuimasti tuijottelet?"
"Etkös sanonut että joku on kuollut?" kysyi Katri peloittavasti epävakaisella äänellä, ikään kuin hänen kuulonsa ja puhevoimansa eivät enään oikein olisi toimittaneet virkaansa.
"Kuollutko, tyttöseni! On, kun onkin, kuollut aivan. Ei sinun nyt enään tarvitse karsaasti katsella häneen".
"Kuollut!"' kertosi Katri yhä samalla epävakaisella äänellä. "Kuollut – tapettu – ja Vuorelaisen käden kautta!"
"Sen takaan, että Vuorelaiset sen ovat tehneet – ne laista huolimattomat roistot. Kukas muu tappaa enimmän osan niistä, jotka saavat surmansa – paitsi kun porvarit joskus keskenään rupeavat kahakkaan ja tappavat toinen toisensa, taikka jos ritarit ja aatelisherrat toisinaan vuodattavat verta? Mutta tahtoisinpa lyödä vetoa, että se on Vuorelaisten tekoa tällä kertaa. Eipä ollut sitä miestä täällä Perth'issä, ei ritaria eikä porvaria, joka olisi uskaltanut käydä Heikki Sepän kimppuun, mies miestä vastaan. Mutta niitä mahtoi hyökätä koko lauma hänen päälleen; sen saatte nähdä, kun asia tulee selville".
"Vuorelaisia!" sanoi Katri, ikään kuin joku hänen ajatuksiansa sekoittava ajatus olisi häntä vaivannut. "Vuorelaisia! – voi Conachar, Conachar!"
"No niin, voinpa sanoa, että sinä osasit juuri oikeaan mieheen, Katri. Heillä oli, niinkuin näit, riita Pyhän Valentinin aattona, ja pieni kahakka. Ja Vuoren pojilla on pitkä muisti semmoisissa asioissa. Anna semmoiselle korvapuusti Pyhäinmiesten päivänä, niin hänen poskeansa vielä kirveltää Helluntaina. Mutta mikähän on voinut tuottaa ne pitkäsääriset pakanat tänne, että heillä oli tilaisuus sitä verityötä tekemään?"
"Voi minua, minä se olin", sanoi Katri; "minä tuotin Vuorelaiset tänne alas – minä lähetin noutamaan Conachar'ia – niin, he ovat häntä väijyilleet – mutta minä heidät saatin tänne, missä heillä oli tilaisuus päästä uhrinsa kimppuun. Mutta lähdenpä katsomaan omin silmin – ja sitten – sitten meidän pitää tehdä jotakin. Sano isälleni, että minä kohta tulen takaisin".
"Oletko riivattu, tyttö?" huusi Dorothea, kun Katri hänen ohitsensa juoksi ulko-ovelle. "Ethan toki juokse ulos kadulle, hiukset hajallaan hartioilla tällä lailla, sinä, jonka kaikki tuntevat Perth'in kaupungin Kaunottareksi? – Pyhä messu! Mutta kas tuossa hän jo on kadulla, tuli siitä, mikä tuli – ja ukko hanskuri on nyt vimmastuva minulle, ikään kuin minussa olisi ollut sen tytön pitäjä. Ohhoh, onpa tää nyt korea aamu paaston aluksi! – Mitähän nyt tehdään? Jos menen hakemaan isäntää tuon kansantungoksen seasta, niin he tallaisivat minut mäsäksi jalkainsa alle, eikä paljon surua olisi tästä vanhasta muijasta. – Vai juoksenko Katrin perään, joka jo on kadonnut näkymättömiin ja on paljon kepeämpi jalaltaan kuin minä? – Paras on, että vaan pistäyn tuonne Klaus Parran-ajajan luo ja kerron hänelle tämän kaiken".
Sillä aikaa kuin uskollinen Dorothea teki, niinkuin oli päättänyt, juoksi Katri Perth'in katuja pitkin. Muulloin olisi häntä kaikki ihmein töllistelleet, jotka olisivat nähneet hänen tuossa lentävän mistään huolimattomalla vauhdilla, hurjalla juoksulla, joka oli aivan poikkeavainen hänen tavallisesta siivosta, vakaisesta astunnastaan ja käytöksestään – ilman sitä vaippaakin, jota hyvämaineiset ja hyväsäätyiset vaimo-ihmiset, ulkona käydessään, aina pitivät päällänsä. Mutta kansa oli niin hädissään, jokainen vaan jutellen tai kysellen melun syytä ja jokainen selitellen sitä eritavallansa, ettei kukaan huomannutkaan Katrin huolimatonta pukua eikä huimistunutta käytöstä. Ja hän sai juosta tietänsä, vetämättä puoleensa enempää huomiota kuin muutkaan naiset, jotka, huolellisen uteliaisuuden taikka pelon ajamina, olivat liikkeellä, ja tiedustelivat tuon yleisen levottomuuden syytä – taikkapa kenties hakivat ystäviä, joiden turvallisuudesta olivat huolissaan.
Juostessaan tunsi Katri kuinka tuo peloittava pauhu häntä huimautti, ja töin tuskin vaan sai hän itsensä hillityksi, ettei yhtynyt niihin parkumisiin ja hätähuutoihin, jotka ylt'-ympärillä kajahtelivat. Hän riensi vaan kiireesti eteen-päin ikään kuin unissaan, tuntien sydämessään raskasta tuntoa jonkun hirveän tapaturman pelosta, jonka oikea luonto hänelle ei kuitenkaan ollut oikein selvä. Mutta tämän tunnon pohjassa oli kuitenkin se kauhea tieto, että mies, joka häntä niin hellästi oli rakastanut, jonka hyviä avuja hän niin suuressa arvossa oli pitänyt, ja johonka hän nyt tunsi suuremman rakkauden kuin mitä hän ennen olisi tahtonut omalle sydämelleenkään tunnustaa, oli murhattu, ja että hän luultavasti oli siihen ollut apuna. Katri oli ensimmäisenä tulisen ja kaikkia liioittelevan tuskan hetkenänsä pannut yhteen Heikin kuoleman sekä Conachar'in tulon tänne seuralaisjoukkoineen; mutta tämä yhteys olikin kyllin todennäköinen, että hän voi sen todeksi uskoa, jos hänen mielensä olisikin tällä hetkellä ollut semmoisessa tilassa, että se olisi pystynyt asian luultavuutta tarkemmin tutkimaan. Oikein tietämättäkään mitä hän haki, ainoasti totellen epämääräistä haluansa saada tietoa, min verran tuossa hirvittävässä huhussa oli perää, riensi hän nyt siihen paikkaan, jota hänen tunteensa vielä eilen olisivat saattaneet hänet kaikkein enimmin välttämään.