Loviisa paran laulu.
Loviisa parka, hän käy ja käy
Kylät kaikk' ja linnat, ei loppua näy;
Ja aina hän soittavi, laulavi vain:
Varokaatte, oi neidot, kehtoa ain'.
Oi mua Loviisa parkaa!
Oli paahtava päiv', oli helteä sää;
Jo kuumeni posket, jo pyörtyi pää;
Läpi lehdon tie kävi vilppainen,
Miss' soi ilolaulut lintusien.
Oi mua Loviisa parkaa!
Tähän lehtoon karhu ei pesää tee,
Suden polku se myös ohi kiertelee;
Mut jos peto vastaan tullutkin ois, —
Ah mieluummin sitä tyttö nyt sois!
Voi mua Loviisa parkaa!
Tuli vastaan poik' ylen kaunoinen,
Vyö vöillänsä paisteli kultainen;
Tuli lehdossa vastaan metsämies,
Mi viettelevää tuhat sanaa ties.
Voi mua Loviisa parkaa!
Voi tyttönen hupsu, miks miellyit niin
Sima-suuhun ja kultiin kiilteleviin,
Oli aarre kallihimp' itselläs:
Sydän puhdas ja rauha sun mielessäs.
Voi mua Loviisa parkaa!
Se aarre nyt sulta jo vietiinkin, —
Väkisinkö kenties vai varkaisin? —
Osan ryösti hän sult', osan lahjoitit pois —
Meni kaikki, mi kallista ollut ois.
Voi mua Loviisa parkaa!
Hyvä herra, oi suo pien' almu nyt vaan;
Sult' enään en kerjäile milloinkaan,
Sua parkuni toisten ei kiusata saa, —
Pian suo Jumal' armonsa ja haudan maa!
Voi mua Loviisa parkaa!
Tuskin oli laulu loppunut, niin Robert kuningas huusi March'in kreiville, siinä pelossa että riita tämän ja Albanyn herttuan välillä jälleen voisi alkaa: "No mitä te nyt tuosta laulusta sanotte, jalo herra? – Minusta tuntui se, lauluakin kuullen, olevan tulinen ja kaunis sävel."
"Minun aistini ei ole terävimpiä, mahtava herra kuningas; mutta mahtaapa se laulutyttö hyvin tullakin toimeen ilman minun ylistyksettäni, koska sille näkyy tulleen osaksi Rothsayn herttuan suosio – joka on paraita tämän asian tuntijoita Skotlannissa."
"Mitä!" kysyi kuningas huolestuneena; "onko minun poikani tuolla alhaalla?"
"Hän istuu hevosensa selässä aivan likellä laulutyttöä", vastasi March'in kreivi, ilkkuvainen hymy suun sopissa, "ja näkyy nyt yhtä hartaasti kuultelevan tytön puhetta kuin äsken sen laulua."
"Kuinka tää asia on, isä abotti?" kysyi taas kuningas. Mutta abotti vetäytyi pois ikkunan vierestä: "En huoli katsella, armollinen kuningas, mitä minun olisi tuskallista kertoa."
"Mitä tää kaikki on?" kysyi kuningas kolmannen kerran, kovasti hehkuvin poskin. Hän näytti aikovan nousta, mutta luopui taas siitä päätöksestä, kun hän luultavasti ei tahtonut nähdä hurjan, nuoren prinssin tekevän jotain sopimatonta hullutusta, jota hän kenties ei sitten kuitenkaan hennoisi rangaista tarpeellisella ankaruudella. Mutta March'in kreiville näkyi olevan hauska kertoilla kuninkaalle, mitä tämä epäilemättä mieluummin olisi ollut tietämättä.
"Armollinen kuningas", huusi hän, "asia tulee yhä hauskemmaksi ja hauskemmaksi. Laulutyttönen ei ole ainoastaan lumonnut Skotlannin perintöprinssin yhtä hyvin kuin kaikkein tuossa pihalla olevain tallirenkien ja huovien korvia, vaan onpa hän vielä lisäksi osannut vetää puoleensa Mustan Douglas'inkin huomion, jota me tähän saakka emme vielä olleet tietäneet niin hartaaksi Iloisen Tieteen ihailijaksi. Mutta enpä kuitenkaan tosiaan kummeksukaan hänen hämmästystänsä, koska prinssi par'-aikaa on kunnioittanut tuon kauniin laulu- ja viulumestarin ylistäväisellä suukkosella."
"Mitä!" huudahti kuningas, "laskeeko Taavetti Rothsay leikkiä laulutytön kanssa, vaimonsa isän silmien edessä? – Menkää, hyvä isä abotti, ja käskekää prinssiä heti paikalla tänne – mene, armas veljeni! – " Ja kun molemmat olivat lähteneet, jatkoi kuningas vielä: "Menkää, hyvä serkku, March'in kreivi – siellä tapahtuu turmiota, siitä olen varma. Olkaa niin hyvä, serkku kulta, viekää abotin rukoilevaisten sanojen avuksi minun käskyni."
"Te ette muista, armollinen kuningas", vastasi March'in kreivi äänellä, joka kipeästi loukattua sydäntä ilmoitti, "että Dunbar'in Elisabetin isä ei ole liioin sopiva sovittajaksi Douglas'in kreivin sekä hänen kuninkaallisen vävynsä välillä."
"Suokaa anteeksi minulle, serkku", virkkoi lempeämielinen vanha mies. "Kyllähän myönnän että teille johonkin määrään tehtiin vääryyttä – mutta minun poikani tulee murhatuksi – minä lähden itse."
Mutta kiiruusti noustessaan ylös tuoliltansa kuningas parka horjahti, kompastui ja lankesi raskaasti maahan, niin että, koska hänen päänsä tuolin kulmaan sattui, hän hetkisen ajaksi meni tunnottomaksi. Tämän tapaturmion näkö kohta kokonaan voitti March'in kreivin vihan ja sulatti hänen sydämensä. Hän riensi maassa makaavan kuninkaan luokse, nosti hänet takaisin tuolille ja koetti hellimmällä, kunnioittavaisimmalla tavalla kaikkia keinoja, saadakseen hänet jälleen tointumaan. Robert vihdoin taas avasi silmänsä ja katsahti puolipyörryksissään vielä ympärinsä.
"Mitä on tapahtunut? – Olemmeko me vielä yksin? – Kukas on meidän kanssamme?"
"Teidän uskollinen alaisenne, March'in kreivi", vastasi kreivi.
"Kahden keskenkö March'in kreivin kanssa?" kertoi kuningas, joka, kun hän vielä oli puoleksi selviämättä, säikähtyi tuon mahtavan herran nimestä, jota hän täydellä syyllä voi luulla saattaneensa verivihollisekseen.
"Niin juuri, minun armollinen kuninkaani, kahden kesken tään Dunbar'in Yrjö-raukan kanssa, josta moni on tahtonut saada teitä pahaa ajattelemaan, vaikka kyllä vielä saadaan nähdä, että hän on teidän kuninkaalliselle personallenne uskollisempi kuin he."
"Tosiaankin, serkkuseni, teille on liian suuri vääryys tullut tehdyksi; ja, uskokaa minua, kyllä minä koetan parantaa – "
"Jos niin on mielenne, armollinen kuningas, se vielä voidaan saada parannetuksi", keskeytti häntä kreivi, tarttuen kiinni niihin toivoihin, joita hänen kunnianhimonsa nyt kuvasi hänen eteensä. "Prinssi ja Margareta Douglas ovat likeistä sukua keskenään – Romasta tulleen naimisluvan annossa ei ole otettu kaikista laillisista menoista vaaria – heidän avioliittonsa ei voi olla laillinen – paavi, joka teidän kaltaisenne jumalisen kuninkaan mieliksi varmaan on paljon tekevä, voi edellisen kihlauksen tähden purkaa tään epäkristillisen avioliiton. Ajatelkaa asiaa tyystin, kuninkaallinen majesteetti", jatkoi kreivi, jonka mielestä tää arvaamaton tilaisuus, saada omin suin puhua puolestansa, oli herättänyt vireille uusia, kunnianhimoisia toivoja, "ajatelkaa asiaa tyystin, ennen kuin päätätte kumman te valitsette, Douglas'in vaiko minut. Hän on mahtava ja voimallinen, sen myönnän. Mutta Skotlannin avain riippuu Dunbar'in Yrjön vyöstä, ja hän voisi tuoda Englantilais-armeijan hamaan Edinburg'in porttien edustalle asti, ennen kuin Douglas Cairntablen rajoilta kerkiäisi tulla vastarintaa tekemään. Teidän kuninkaallinen poikanne rakastaa minun hyljättyä tytär-parkaani, ja ylpeä Margareta Douglas on hänelle inhoksi. Voittehan te, armollinen herra, nyt itsekin nähdä kuinka halpana hän sitä puolisoansa pitää, koska hän appensa omien silmien edessä laskee leikkiä tavallisen laulutytön kanssa."
Kuningas oli tähän asti, kuullessaan kreivin esiintuomia syitä, ollut puolipyörryksissä, aivan kuin pelkurimainen ratsumies, kun häntä tulinen hevosensa tempaa kanssansa, ja kun hän sen vauhtia ei voi hillitä eikä johtaa. Mutta nämät viimeiset sanat herättivät hänessä taas muiston siitä vaarasta, joka nyt juuri hänen poikaansa uhkasi.
"Niin oikein, se on totta – minun poikani – ja Douglas. Oi, serkku kulta, estäkää vaan verenvuodatusta, niin teemme kaikki teidän mielenne mukaan. – Kuulkaa tuota melua tuossa! – Se oli miekkojen kalsketta!"
"Niin totta kuin minulla on kreivillinen kruunu – niin totta kuin olen rehellinen ritari – te olette aivan oikeassa!" sanoi kreivi, katsahtain ikkunan kautta ulos luostarin pihaan, joka nyt oli täynnä aseellisia miehiä sekä paljastettuja aseita, ja josta raudan kalske kuului. Portin pitkän holvikäytävän alkupäässä oli suuri soturein tunge, ja kahakka näkyi alkaneen niiden välillä, jotka tahtoivat porttia kiinnisulkea, ja niiden, jotka sisään tungeksivat.
"Minä lähden heti paikalla", virkkoi March'in kreivi, "ja saan pian tämän äkillisen melun asettumaan. – Mutta kaikessa nöyryydessä pyytäisin teitä, kuninkaallinen majesteetti, ajattelemaan, mitä olen ollut niin rohkea ja ehdoittanut."
"Kyllä, kyllä, serkku kulta", vastasi kuningas, tuskin tietämättään mitä hän lupasi. "Estäkää vaan kahakka ja verenvuodatus."
KAHDEKSAS LUKU
Ihan' on tyttö, ihmeen kaunoinen;
Kuin päivä paistaa kaukaa hymynsä;
Lähesty – pilvi synkkä murehen
Väristen toki päilyy silmässä.
Lucinda, balladi.
Meidän tulee nyt tässä vähän likemmältä kuvata nuot tapaukset, jotka vaan epäselvästi näkyivät kuninkaan kortterin ikkunoista katsoen, ja joista ikkunoista katsojat olivat antaneet vielä epäselvemmän tiedon. Yllä jo mainittu laulutyttö oli astunut kaksi leveää rappu-astinta ylös ja näin päässyt kuninkaan majapaikan pää-oven edustalle; siinä paikassa oli hänellä se etu, että hän seisoi puoltatoista jalkaa korkeammalla kuin pihalla olijat, joita hän toivoi saada kuulijoiksensa. Hänen vaatteuksensa oli hänen virkasisartensa tavallinen puku, enemmän kirjavankorea kuin kallis, ja ruumiinmuotoa enemmän näyttävä kuin mitä naisilla ylimalkaan oli tapana. Hän oli laskenut maahan päällysviitan sekä pikku vasun, joka hänen vähäiset kapineensa sisälsi, ja pieni franskalainen villakoira istui niiden vieressä vartijana. Hänen taivaansininen, hopealla kirjattu, tiukka tröijynsä oli auki leikattu rinnasta, niin että sen alta näkyi useampia erivärisiä liivejä, niin laitettuja, että hartioitten sekä rinnan kaunis, säännöllinen muoto oikein näkyisi; ja kaula oli paljas. Kaulasta riippui pienet hopeavitjat, jotka olivat pujotetut noiden kirjavain liivien sisään ja sitten taas vähän alempana pistivät esiin, kannattaen hopeista kunniarahaa, jonka hän oli saanut joltakulta trubaduri-hovilta eli runoniekkakunnalta, todisteeksi suoritetusta tutkinnosta Iloisessa Tieteessä. Pieni laukku riippui hänen vasemmalta olkapäältään sinisestä silkkinauhasta.
Hänen päivettynyt ihonsa, lumenvalkoiset hampaansa, loistavat mustat silmänsä ja korpinmusta tukkansa todistivat, että hän oli kotoisin kaukaa Franskasta, ja samasta kotimaasta myös muistutti veitikkamainen hymy sekä kuopalliset suunsopet. Hänen tuuheat, mustat hius-suortuvansa, palmikoidut pienen kultaneulan ympäri, olivat kiinnitetyt paikoilleen silkistä sekä kultalangasta kudotulla verkolla. Lisätkäämme tähän lyhyt hame, sekin, samoin kuin tröijy, päärmätty hopeakirjauksilla – punaiset säärystimet, jotka olivat näkyvissä puoltasäärtä myöten – ja kengät Espanjan nahasta – niin siinä oli hänen vaatteuksensa, joka ei suinkaan enään ollut uusi, vaan säästetty puhtaaksi pyhä-puvuksi ja suurella huolella pidetty hyvässä kunnossa. Hän näkyi olevan ijältään noin viisikolmatta vuotta; mutta kenties vaivat ja vaellukset olivat jouduttaneet ajan vaikutuksen ja ennen aikaa lakastuttaneet ensimmäisen nuoruuden tuoreuden.
Jo on tullut sanotuksi, että laulutyttö käytöksessään oli vilkas, ja siihen sopii lisätä, että hänellä aina oli hymy suusopissa, sana kielen päässä valmiina vastaamaan. Mutta hänen iloisuutensa oli teeskelty – iloisuushan oli välttämätön kalu hänen ammatissaan, jonka kurjuuteen sekin kuului, että laulajan usein oli pakko peittää tuskittelevaa sydäntä väkinäisellä hymyllä. Niin näkyi myös olevan Loviisan laita, jossa, lieneekö hän laulanut hänelle itselleen todella tapahtunutta seikkaa, vai lieneekö hänellä ollut joku muu huoli, välistä ilmautui syvä synkkämielisyys, ja tämä musta mieli-ala silloin hämmensi ja hillitsi tuota luonnollista kepeätä mielenhilpeyttä, jota Iloisen Tieteen harjoituksessa erittäin oli tarvis. Loviisa ei myös veitikkamaisimmissakaan vastauksissaan osoittanut sitä uhkarohkeutta ja hävyttömyyttä, joka hänen virkasisarissaan oli tavallinen, sillä nämät harvoin jättivät rivon leikkisanan vastaamatta, harvoin laiminlöivät naurun kääntämistä niitä vastaan, jotka heitä häiritsivät tai heistä pilaa tekivät.
Huomautettakoon tässä, että noilla laulutytöillä, joita siihen aikaan suuri joukko kuljeskeli, ei voinut ylimalkaan olla hyvä maine. Sen ajan tavat olivat kuitenkin heille suojana, ja niin täydellinen oli heille ritarisuuden sääntöin mukaan tuleva turvallisuus, että juuri harvoin vaan saatiin kuulla semmoisille neitosille tehdystä häväistyksestä tai väkivallasta, ja että he kulkivat kenenkään häiritsemättä edestakaisin, missä aseellisille matkustajille luultavasti olisi tehty veristä vastarintaa. Mutta vaikka heitä taitonsa vuoksi sallittiin ja suojeltiin, eivät olleet kuitenkaan nämät kulkevaiset laulajat, niin miehet kuin naiset, katsotut kunnian-arvoisemmiksi keskuskunnan jäseniksi kuin tätä nykyä samankaltaiset yleisön huvittajat, esimerkiksi meidän-aikaiset ympäri kulkevat soittoniekat sekä näyttelijät; siksi oli heidän elämäntapansa liian epäsäännöllinen ja epävakainen. Katselivatpa ankarammat kristityt koko sitä ammattia luvattomaksi.
Tätä laatua oli se neitonen, joka nyt viulu kädessä ja seisoen yllämainitulla, vähän korkeammalla paikalla, ilmoitti ympäriseisoville, että hän oli Iloisen Tieteen mestari, jolla oli oikeus taitoansa harjoittaa todistuksen nojassa, minkä oli saanut Air'in kaupungissa Provencessa, ritariston kukan ja kunnian, jalon Aymer kreivin esimiehyyden alla pidetyssä Lemmen ja Musiikin tuomio-istunnossa. Ja nyt hän pyysi, että iloisen Skotlannin ritarit, yli avaran maailman kuuluisat urhoudestaan sekä kohteliaisuudestaan, sallisivat muukalaisparan koettaa, eikö hän taidollansa voisi heitä hiukan huvittaa. – Laulua, samoin kuin taisteluakin, rakastivat sillä aikakaudella kaikki ihmiset; kumminkin he olivat niitä rakastavinaan, oli sitten se rakkaus todellinen tahi ei.
Loviisan pyyntöön suostuivat siis kaikki mielellään. Mutta ijäkäs, mustakulmainen munkki, joka siellä seisoi muiden joukossa, katsoi tarpeelliseksi muistuttaa laulutytölle, toivovansa, että Loviisa, koska häntä näiden muurien sisään sallittiin, joka lupa ei ollut tavallinen, ei laulaisi eikä puhuisi mitään paikan pyhyyttä saastuttavaa.
Laulutyttö syvälle kumarsi päätänsä, pudisti mustia hiuksiansa ja risti hartaasti silmiänsä, ikään kuin inttäen semmoista rikosta mahdottomaksi, ja sitten hän lauloi laulun Loviisa parasta, joka jo viime luvusta on meille tuttu.
Juuri kun hän oli alkanut, keskeytti häntä huikea huuto: "Pois tieltä, pois tieltä – tehkää tilaa Rothsayn herttualle!"
"Ei, älkää tunkeko ketään minun tähteni", sanoi kaunis nuori ritari, joka ratsasti pihaan jalolla Arabian hevosella. Tätä ratsuansa hän ohjaili erinomaisella sievyydellä, vaikka niin vähäisellä suitsien vetelemisellä, tuskin huomattavalla säärten puristamisella sekä muun ruumiin säätelemisellä, että kaikkien muitten, paitsi kokeneen ratsastajan silmissä hevonen vaan näkyi oikoelevan jalkojansa omaksi huvikseen ja kantelevan ratsumiestä, joka oli liian laiska itseänsä sen ohjaamisella vaivaamaan.
Prinssin vaatteet olivat hyvin kalliit, mutta puetut päälle melkein renttumaisella huolimattomuudella. Hänen vartalonsa, vaikka hän oli lyhyt ja jäsenet kovasti hentoiset, oli erittäin sievä; ja kasvonsa samoin myös olivat kauniit. Mutta hänen otsassaan nähtiin naalakka kelmeys, jota voi arvata taikka huolten taikka irstaisuuden vaikuttamaksi, taikka kenties olivat molemmat nuot turmelevaiset syyt yhteensä sen saaneet aikaan. Silmät olivat tummat, kuopillaan, niinkuin pohmelosta yöllisen mässäilemisen perästä; mutta poski hohti luonnottomasti punaisena, niinkuin jos hurjain juominkien kiihdytys vielä olisi ollut ruumiissa taikka aamuryyppy olisi tullut otetuksi yöllisestä irstailemisesta tulleen väsymyksen parantamiseksi.
Tämmöinen oli Rothsayn herttua, Skotlannin kruunun perillinen, jonka näkö yht'-aikaa miellytti ja surkutti. Kaikki hänen tullessaan paljastivat päänsä ja väistyivät pois tieltä, vaikka hän huolettomasti yhä saneli: "Ei kiirettä – ei mitään kiirettä – kylläpä minä hyvissä ajoin kerkiän sinne, minne olen menossa. – Vaan mitäs tässä näen? – Onko täällä Iloisen Tieteen mestari? – On mar', St. Giles auttakoon! – ja aika pönäkkä tyttönen vielä päälliseksi. Pysykää paikoillanne vaan, mun iloiset poikani; en minä koskaan ole tullut esteeksi laululle. – Pyhä messu! kaunis äänipä sillä onkin. – Laulapas se laulu vielä kerta, sydänkäpyseni!"
Loviisa ei tuntenut herraa, joka häntä näin puhutteli; mutta kaikkein ympäriseisojain nöyryys sitä kohtaan, sekä vapaa, lukuapitämätön tapa, jolla outo kaikkiin kunnian-osoituksiin vastasi, todistivat että se oli mies korkeinta säätyä. Laulutyttö aloitti siis laulunsa uudestaan ja lauloi sen niin hyvin kuin suinkin taisi. Nuori herttua puolestaan näkyi laulun lopulla tulevan liikutetuksi ja vaipui mietteisin. Mutta hänellä ei ollut tapana antaa raskaammalle mielialalle suurempaa tilaa sydämessään. "Se on surullinen laulu mun siehtarlais-silmäinen tyttöseni", virkkoi hän, nipistellen väistyvän laulutytön poskea ja pidättäen Loviisaa kauluksesta, joka ei ollut vaikea hänelle, kun hän istui hevosen selässä aivan likellä portaita, joilla tyttö seisoi. "Mutta takaanpa että sinulla on lystimpiäkin viisuja varalla, ma bella tenebrosa (mustaverinen kaunottareni) – niin, ja että osaat laulella häkissä yhtä suloisesti kuin taivas-alla, ja yölläkin yhtä hyvin kuin päivällä."
"En minä ole satakielinen, korkea herra", vastasi Loviisa, yrittäen väistää oudon hyväilemisiä, jotka niin pahasti sopivat tässä paikassa ja tilaisuudessa, vaikka hyväilijä siitä sopimattomuudesta näkyi ylenkatseellisesti pitävän sangen vähän lukua.
"Ja mitäs sinulla tässä on, kultaseni?" lisäsi prinssi, hellittäen kaulusta ja tarttuen laukkuun.
Iloinen oli Loviisa, kun pääsi oudon herran kourista, sillä että hän avasi kantonauhan solmun ja jätti laukun hänelle. Sen tehtyään tyttö väistyi poikemmaksi, niin ettei prinssin käsi häneen enään ylettynyt, ja vastasi: "Pähkinöitä, korkea herra, viimesyksyisiä pähkinöitä."
Prinssi otti kourallisen pähkinöitä ulos. "Pähkinöitäkö, lapsukaiseni? – Nehän voivat katkaista sinun norsunluiset hampaasi ja sortaa heleän äänesi", virkkoi Rothsayn herttua, purren yhden niistä auki hampaillaan, niinkuin koulupoika.
"Ne eivät ole minun päivänpaisteisen kotimaani saksanpähkinäin vertaisia, armollinen herra", sanoi Loviisa; "mutta ne kasvavat matalissa pensaissa, niin että köyhä niihin ylettyy."
"Tässä saat, millä voit itselles parempaa ruokaa hankkia, sinä kuljeksiva apina-parka", sanoi herttua äänellä, joka ilmoitti enemmän sydäntä kuin hänen ensi-alkuiset teeskellyt, halveksivaiset sanansa laulutytölle.
Juuri tällä silmänräpäyksellä, kun hän kääntyi ottaakseen kukkaroansa sitä kantavalta palvelijalta, huomasi prinssi vahvan raudikon selässä istuvan, pitkän, mustaverisen miehen silmät, jotka häneen tuimasti tuijottelivat. Tämä mies oli seuralais-joukkonsa kanssa ratsastanut pihan sisään, sillä aikaa kun Rothsayn herttua laski leikkiä Loviisan kanssa, ja hän seisoi nyt ähmistyneenä, melkein ikään kuin kivettyneenä hämmästyksestä sekä vihastuksesta, kun hänen täytyi niin sopimaton näkö silmin nähdä. Semmoinenkin, joka ei olisi koskaan ollut nähnyt Archibald'ia, Douglas'in kreiviä, Julmaa liikanimeltään, olisi epäilemättä kohta tuntenut hänet tuosta mustapintaisesta ihosta, jättiläis-vartalosta, metsähärän-nahkaisesta kylteristä sekä katsannosta, joka ilmoitti pelottomuutta, lujuutta sekä älyä, sekaisin masentumattoman röyhkeyden kanssa. Toisen silmänsä hän oli eräässä tappelussa menettänyt, ja siitä seikasta, vaikkei se ollut ensikatsahduksella huomattava, koska vioitetun silmän munuainen oli pysynyt saman-muotoisena kuin toinenkin, saivat koko hänen kasvonsa tylyn, liikahtamattoman katsannon.
Tilaisuus, jossa nyt kuninkaallinen vävy ja hänen hirveä appensa kohtasivat toisiansa, oli sitä laatua, että kaikkien huomio kiintyi heihin. Ääneti, henkeänsäkin pidättäen, ettei suinkaan mikään siitä, mikä nyt oli tapahtuva, jäisi kuulematta, odottivat läsnä-olijat tämän yhtymisen seurauksia.
Rothsayn herttua, nähdessään Douglas'in tylyin kasvoin tylyn katsannon, ja huomatessaan, että kreivi ei liikahduttanut yhtään jäsentänsäkään kunnioittavaiseen tahi edes kohteliaasen tervehdykseen, näkyi tahtovan näyttää, kuinka vähän lukua hän piti appensa tyytymättömistä katseista. Hän otti kukkaronsa kammaripalvelijansa kädestä.
"He tässä, kaunokaiseni", virkkoi hän; "tässä saat yhden kultakolikon laulustasi, toisen pähkinöistä, jotka sinulta varastin, ja kolmannen suukkosesta, joka sinun nyt tulee antaa minulle. Sillä tiedä se, kaunokaiseni, että kun kauniit huulet – siksihän sun huulesi parempain puutteessa sopii sanoa – ovat minun huvikseni visertäneet suloisen sävelen, niin minä, noudattaen St. Valentinille vannottua valaa, painan niihin omat huuleni."
"Lauluni on ruhtinaallisesti maksettu", vastasi Loviisa, väistyen poikemmaksi, "pähkinöistäni olen hyvän hinnan saanut – enempi kaupanteko välillämme, korkea herra, ei olisi juuri sopiva teille eikä kunniaksi minulle."
"Mitä! Vieläkö kainostelet, sinä maantien haltijatar?" sanoi prinssi halveksivaisesti. "Sinun tulee tietää, tyttönen, että sinulta tätä suosion-osoitusta pyytää mies, joka ei ole kieltäviin vastauksiin tottunut".
"Se on Skotlannin kruununperillinen!" "Se on Rohthsayn herttua!" kuiskaelivat hovilaiset säikähtyneen Loviisan ympärillä, nykien vapisevaa tyttöä likemmäksi. "Älä sinä niskoittele häntä vastaan!"
"Mutta enhän minä ylety teihin asti, korkea herra", estelihe tyttö arasti; "te istutte niin korkealla hevosenne selässä."
"Jos mun täytyy hypätä hevosen selästä maahan", virkkoi Rothsayn herttua, "niin otetaan vielä suurempi sakko. – Mitä muka se tyttö nyt vapisee? Asetapas vaan jalkas minun saappaani kärjelle ja anna mun ottaa kiinni sun kädestäsi – kas niin se oli rivakasti tehty!" Hän suihkasi tytölle suuta, sillä-aikaa kun tämä näin heilui ilmassa, seisoen hänen jalkansa päällä, nojautuen hänen käteensä. Sitten prinssi sanoi: "Nyt sait muiskusi, ja tässä on kukkaroni sen maksuksi. Ja vielä suuremmaksi suosion-osoitukseksi sinulle on Rothsayn herttua koko tään päivän antava laukkusi riippua kaulastansa." Hän salli nyt säikähtyneen tytön hypätä maahan, ja käänsi silmänsä ylenkatseellisella katseella Douglas'in kreivin puoleen, ikään kuin olisi tahtonut tälle sanoa: "Kaiken sen teen huolimatta siitä mitä te ja teidän tyttärenne sanotte."
"Douglas'in St. Brigitta auttakoon!" tiuskasi kreivi, tunkeutuen prinssiä likemmäksi; "tää on liikaa, sinä säädytön poika, joka olet yhtä paljon vailla järkeä kuin kunniantuntoakin! Sinä tiedät mitkä siteet pidättävät Douglas'in kättä, muuten et olisi uskaltanut – "
"Osaatteko te pilppusilla olla, korkea herra?" kysyi prinssi, asettaen pähkinän etusormesta toiselle nivelelle ja lennättäen sitä sukkelalla peukalon lipsahduksella. Pähkinä sattui Douglas'in leveään rintaan, ja kreivin suusta kuului peloittava vimman ääni, sanaton, vaan leijonan karjahduksen kaltainen syvyytensä sekä vihaisuutensa suhteen. "Voi, suokaa toki anteeksi, mahtava herra", jatkoi Rothsayn herttua ylenkatseellisesti, vaikka kaikki muut vapisivat, "enpä voinut arvata että pikku kuulaseni voisi haavoittaa tuon härännahkaisen kylterinne läpi. Eipä se toki vaan ole mahtanut sattua teidän silmähänne?"
Abotti, jonka kuningas, niinkuin viime luvussa näimme, oli lähettänyt, pääsi juuri tällä hetkellä perille kansantunkeen läpi ja tarttui Douglas'in hevosen suitsiin, niin että tämän oli mahdoton päästä eteenpäin; samassa arvokas isä muistutti kreiville, että prinssi oli hänen kuninkaansa poika sekä hänen tyttärensä puoliso.
"Älkää pelätkö, herra abotti", vastasi Douglas. "Minä liian halveksin tuota lapsimaista poikaa, että häntä vastaan sormeakaan nostaisin. Mutta tahdonpa häväistykseen vastata häväistyksellä. – Kuulkaas kaikki, jotka Douglas'eja rakastatte – potkikaapas tuo naikkonen ulos tään luostarin portista – ja löylyttäkää häntä sillä tavalla, että hän viimeiseen elinpäivähänsä saakka katkerasti on muistava, tulleensa välikappaleeksi, jonka avulla hävytön poika häpäisi Douglas'ia!"
Neljä, viis hänen miehistään kohta karkasi esiin, täyttääksensä tämän miehen käskyä, joka harvoin turhaan käski, ja kovan rangaistuksen olisi Loviisa parka saanut loukkauksesta, jonka viattomana, tietämättömänä, vastahakoisenakin välikappaleena hän oli ollut – mutta Rothsayn herttua kävi väliin.
"Vai potkiako käsket tätä laulutyttöparkaa!" tiuskaisi hän tulisella vihastuksella, "vai piiskatako käsket häntä, senvuoksi kun hän minun käskyäni totteli! – Potki sinä omia sorretuita alustalaisiasi, raaka kreivi – piiskaa sinä omia uppiniskaisia koiriasi! – Mutta kavahda itseäs, jos koiraankaan kosket, jonka päätä Rothsayn herttua on taputellut, saatikka sitten tyttöä, jonka huulille hän on suunsa painanut!"
Ennenkuin Douglas kerkesi vastata uhkauksella, niinkuin epäilemättä olisi tehnyt, nousi tuo suuri melu luostarin ulkoportin suussa, josta jo on ollut puhe. Ratsumiehiä sekä jalkamiehiä rupesi huimasti sisään tunkemaan, jotka, vaikkeivät juuri julki tapelleetkaan keskenään, eivät kuitenkaan myös suinkaan pitäneet rauhaa välillänsä.
Toiset taistelijoista silminnähtävästi olivat Douglas'in väkeä, niinkuin Verisen Sydämen tunnusmerkistä näkyi; toiset olivat Perth'in kaupungin porvareita. Näytti siltä kuin olisi aika kahakka ollut heidän välillänsä portin ulkopuolella, vaikka he nyt, pihaan tultuansa, käänsivät aseensa maahan päin, kunnioittaen tätä pyhää paikkaa, niin että heidän taistelunsa nyt muuttui sana- ja soimaus-sodaksi.
Tästä metelistä oli se hyvä vaikutus, että se väenpoljouden tungoksella ja painolla työnsi prinssin sekä Douglas'in kreivin poikemmaksi toisistansa, juuri sillä silmänräpäyksellä, jolloin toisen kevytmielisyys, toisen ylpeys oli molemmat hurjimpaan huimuuteen yllyttänyt. Samassa myös rauhansovittajia tunkeutui väliin kaikilta haaroilta. Abotti ja hänen munkkinsa sekaantuivat väkijoukkoon, käskien rauhaa Jumalan nimessä sekä kunnioitusta näitä pyhiä seiniä kohtaan, kirkonkirouksen uhalla; eikä ollut heidän sanansa turhat. Albanyn herttua, jota hänen kuninkaallinen veljensä jo kohta metelin alussa oli uloslähettänyt, oli vasta nyt päässyt perille kiistatanterelle. Hän kohta kääntyi Douglas'in puoleen ja kuiskasi hänen korvahansa, kehoittaen häntä vihaansa hillitsemään.
"Douglas'in Pyhä Brigitta auttakoon, – kostoa minun pitää saada", sanoi kreivi. "Ei kukaan mies ole saava hengehtiä tään maailman ilmaa, sen perästä kun on Douglas'ia häväissyt."
"Kostoa te voittekin saada sopivalla hetkellä", virkkoi Albanyn herttua; "mutta älkööt saako ihmiset syytä sanoa, että jalo Douglas, närkkään akan lailla, ei malttanut valita oikeaa aikaa eikä paikkaa kostollensa. Kavahtakaa – kaikki meidän työmme voi nyt helposti sattuman kautta mennä tyhjäksi. Dunbar'in Yrjön on onnistunut päästä vanhan miehen puheille; ja vaikkei hän ollut kuninkaan luona pitempää aikaa kuin viisi minuuttia, pelkään minä että sen seurauksesta teidän tyttärenne avioliitto voi tulla jälleen rikotuksi, jonka me niin suurella vaivalla saimme solmeen. Lupa Romasta ei ole vielä saatu."
"Joutavia!" vastasi Douglas ylpeästi – "he eivät uskalla!"
"Ei suinkaan, niin kauan kun Douglas on vapaudessa ja täydessä mahtavuudessaan", vastasi Albanyn herttua. "Mutta, jalo kreivi, tulkaa kanssani, niin näette kuinka heikolla pohjalla teidän voimanne täällä onpi."
Douglas hyppäsi alas hevosensa selästä ja seurasi monijuonista liittoveljeänsä ääneti. Eräässä salissa alikerrassa näkivät he Brandanein seisovan sotarinnassa, täysissä aseissa, teräskypäri päässä, rengaspantsari ryntäillä. Heidän päällikkönsä kumarsi Albanyn herttualle ja näkyi tahtovan puhutella häntä.
"Mitä tahdot, Mac-Lewis?" kysyi herttua.
"Me olemme kuulleet, että Rothsayn herttuaa on loukattu, ja minä töin tuskin vaan saan nämät Brandanet tässä sisässä pysymään."
"Urhokas Mac-Lewis", vastasi Albanyn herttua, "ja te kaikki uskolliset Brandanemme – minun kuninkaallinen veljenpoikani, Rothsayn herttua, voi niin hyvin kuin hyvätoivoinen nuori herra suinkin saattaa voida. Joku meteli siellä kyllä oli, mutta kaikki on jo asetettu." Hän talutti taas Douglas'in kreiviä edemmäksi. "Näettekös te, korkea herra", kuiskasi hän, "että jos vaan käsky: 'Ottakaa kiinni!' sattuisi tulemaan lausutuksi, se kohta paikalla myös tulisi täytetyksi; ja huomaattehan te, teidän seuralaisianne olevan liian vähän, että voisivat vastarintaa tehdä."
Douglas näkyi suostuvan siihen, että nyt tällä hetkellä oli pakko olla kärsivällinen. "Vaikka hampaani", virkkoi hän, "purisivatkin huuleni rikki, olen vaiti, siksi kuin puhumisen hetki on tullut."
March'in kreivillä sillä välin, jonka tuli prinssiä lepyttää, oli ollut helpompi tehtävä. "Herra Rothsayn herttua", sanoi hän, lähestyen prinssiä ykstotisella juhlallisuudella, "minun ei tarvitse sanoakaan, että te olette velkaa minulle jonkunlaista hyvitystä minulle tehdystä häväistyksestä, vaikken juuri tosin moiti teitä personallisesti siitä sananrikkomisesta, joka on karkoittanut rauhan minun perheestäni. Sallikaa minun hartaimmasti rukoilla, että te, jos tahdotte loukatun miehen mieltä hyvittää, tätä nykyä jättäisitte sikseen tämän sopimattoman riidan."
"Korkea herra, minä olen teille paljon hyvitystä velkapää", vastasi Rothsayn herttua; "mutta tuo röyhkeä ja kaikkia käskevä kreivi on minun kunniaani häväissyt."
"Korkea herra, minulla on vaan se lisättävä, että teidän isänne voi pahoin – että hän pyörtyi pelosta, että teitä vaara uhkaisi."
"Hän voi pahoin!" vastasi prinssi – "se hyvä, lempeä vanha mies – hän on pyörryksissä, sanoitte te, March'in kreivi? – minä lähden hänen tykönsä kohta paikalla."
Rothsayn herttua hyppäsi hevosen selästä maahan ja olisi nopeana kuin hurttakoira juossut kuninkaan asuntoon ylös, jos ei heikko käsi olisi tarttunut hänen viittahansa ja polvilleen langenneen naisen hento ääni rukoillut:
"Suojelkaa mua, jalo prinssi! Suojelkaa turvatonta muukalaista!"
"Kädet pois, sä maankuljeksija!" tuiskasi March'in kreivi, rukoilevaa laulutyttöä pois-sysäten.
Mutta prinssi oli hellempisydäminen ja esti häntä. "Se on totta", virkkoi hän. "Olenhan minä saattanut tämän turvattoman raukan leppymättömän perkeleen kostolle alttiiksi. Voi, Herrani, Jumalani, minkälainen tää mun elämäni on, turmiollinen kaikille, jotka minua lähelle sattuvat! – Vaan mikäs nyt neuvoksi yht'äkkiä? – Ei tää tyttö saa mennä minun huoneeseni – ja kaikki minun mieheni ovat mokomia jumalattomia junkkareita. – Haa, tässähän sinä seisot vieressäni, kunnon Heikki Seppä! Mitäs sinä täällä teet?"