SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU
Kovaksi sanon lakia, mi kielsi
inehmon sydänt' itkein suremasta
inehmon suruja ja vaivoja.
Kovaksi sanon lakia, mi kielsi
viattomankin ilon hymyilyn.
Mut kovin kaikist' oli se, mi julman
rautaisen valtikkansa kohotti
ja nimitti sen kädeks Jumalan.
Keski-aika.
Tuomio-istuin, jonka edessä viatonta Rebekka-raukkaa oli tutkittava, oli asetettu dais'ille eli salin peränpuoleiselle korokkeelle, joka siihen aikaan oli tarkoitettu kunniasijaksi talon etevimmille asukkaille tai näiden vieraille. Korkeaselkäisellä tuolilla, vastapäätä syytetyn paikkaa, istui temppelin suurmestari, puettuna avaraan, monin poimuin alasvaluvaan valkeaan juhlapukuunsa; kädessä hän piti salavoimaista sauvaansa, jota koristi ritariston risti. Hänen edessänsä, vähän alempana, oli pöytä, jonka ääressä istui kaksi kirjuria, molemmat temppeliritaristoon kuuluvia pappeja; heidän virkanaan oli merkitä kirjaan tämän päivän toimitukset. Näiden pappien mustat puvut, kaljuksi ajetut päälaet ja nöyrä ilme olivat silmiinpistävänä vastakohtana salissa olevien ritarien sotaiselle ilmeelle; heistä osa kuului tämän preceptorio-kartanon vakinaisiin asukkaihin, osa oli tullut vierailemaan suurmestarin seurassa. Preceptorit. joita oli neljä läsnä, istuivat matalammilla sijoilla ja vähän taempana kuin heidän päämiehensä. Ja vielä matalammilla raheilla, jotka oli asetettu saman verran taemmaksi preceptoreista kuin nämä suurmestarista, istuivat muut temppeliritarit, joilla ei ollut korkeampaa arvoa. Kaikkein perimmällä, mutta hekin kaikki dais'illa eli ylemmällä permannolla, seisoivat ritarien asemiehet, puettuina huonompiin valkeisiin viittoihin.
Kaikkien läsnäolevien kasvot kuvastivat mitä ankarinta vakavuutta. Mutta ritarien kasvoilta saattoi kuitenkin – sen juhlallisuuden rinnalla, joka hengelliseen säätyyn kuului ja jonka suurmestarin läsnäolo nyt erikoisesti aiheutti – havaita myös sotilaallisen rohkeata ilmettä.
Salin alempi ovenpuoli oli täynnä pertuskoilla asestettuja vartijoita sekä muuta kansaa, jota uteliaisuus oli kerännyt kokoon; sillä olihan tässä nyt samalla kertaa nähtävänä sekä temppeliritariston korkea-arvoisa suurmestari että myös kuuluisa juutalainen noita. Enin osa tätä halvempaa kansaa kuului, mikä minkin viran nojalla, temppeliritaristoon ja tunnettiin mustista puvuistaan. Mutta myöskin lähiseutujen talonpoikia oli päästetty sisään, sillä Beaumanoir piti kunnia-asiana, että hänen oikeudenistuntonsa mieltäkohottava toimitus olisi mahdollisimman julkinen. Hänen suuret, siniset silmänsä näyttivät vieläkin laajenevan, kun hän tarkasteli paikalle kokoontunutta kansaa; ja koko hänen muotonsa sai majesteetillisemman ilmeen sen johdosta, että hänellä nyt oli niin tärkeä ja hänen mielestään niin ansiollinen työ tehtävänään. Päivän menot alkoivat virren veisuulla, ja siihen suurmestari itsekin otti osaa syvällä, taipuisalla äänellään, jota ei vanhuus vielä ollut voinut sortaa. Nuo juhlalliset sanat: Venite, exultemus Domino! (Tulkaa, riemuitkaamme Herrassa), joita temppeliritarit tavallisesti veisasivat, ennenkuin ryntäsivät maallisten vihollisten kimppuun, oli Luukas Beaumanoir pitänyt sopivimpina tässäkin tilaisuudessa, kun loistava voitto, jommoiseksi hän sitä arveli, oli saatava pimeyden vallasta. Syvät, pitkät säveleet, kajahtaen sadan miehen suusta, jotka olivat harjaantuneet yhteiseen virrenveisuuseen, kohosivat salin lakea kohti ja vierivät sen kupulakea myöten, kohisten suloisesti ja samalla juhlallisesti kuin valtava koski.
Laulun vaiettua suurmestari antoi katseensa hitaasti kulkea ympäri salia ja huomasi, että eräs preceptorinistuimista oli tyhjä. Brian de Bois-Guilbert, jonka siinä tuli istua, oli noussut paikaltansa ja seisoi nyt lähellä temppeliritareille määrätyn penkin päätä. Toisella kädellään hän hiukan kohotti viittaansa, niin että se osaksi peitti hänen kasvonsa; toisella hän piti ristikahvaista miekkaansa, piirustaen sen nahkatupen kärjellä verkalleen tammista lattiaa.
»Onneton mies!» sanoi suurmestari luoden häneen säälivän katseen. »Näetkö, Konrad, kuinka kipeästi tämä pyhä toimitus koskee häneen. Semmoiseen kurjaan tilaan voi naisen sorea muoto, syvyyden ruhtinaan avulla, saattaa urhoollisen ja kaikkien kunnioittaman ritarin! – Näetkö, hän ei voi katsoa meihin; hän ei voi katsoa tyttöön! Ja kukapa tietääkään, missä tarkoituksessa kiusaajahenki pakottaa hänen kätensä piirtelemään tuommoisia taikaviivoja permantoon? Saattaa olla, että ne uhkaavat meidän onneamme ja henkeämme; mutta me syljemme pahalle hengelle vasten silmiä ja ylenkatsomme häntä. Semper leo percutiatur!»
Tämän kaiken hän lausui hiljaa uskotulle puhetoverilleen Konrad Mont-Fitchetille. Sitten suurmestari koroitti äänensä ja kääntyi kokoontuneen kansan puoleen.
»Korkea-arvoisat ja urhoolliset miehet ja ritarit, tämän pyhän säädyn preceptorit ja muut jäsenet, veljeni ja lapseni! – Niin myös tekin, jalosukuiset ja hurskaat asemiehet, jotka palvelette saadaksenne kerran kantaa tätä pyhää ristiä! – Ja niin myös tekin, kristityt veljeni kaikista säädyistä! – Tietäkää, että tämä kokous ei ole kutsuttu kokoon siitä syystä, ettei minulla yksinänikin olisi kyllin valtaa. Sillä minulle on, vaikka itsepuolestani olen mahdoton semmoiseen kunniaan, uskottu tämä sauva ja sen mukana täysi valta tutkia ja tuomita kaikkia asioita, jotka koskevat meidän pyhän veljeskuntamme etua. Laatiessansa meidän ritarillisen ja hengellisen veljeskuntamme säännöt määräsi Pyhä Bernhard yhdeksännessäkuudetta luvussa, että veljien kokoonkutsuminen neuvotteluun on riippuva suurmestarin tahdosta ja sanasta. Hän on siis minullekin, samoinkuin minua arvokkaammillekin isille, jotka ovat olleet edeltäjiäni tässä virassa antanut vallan päättää, missä tilaisuudessa sekä myös milloin ja missä paikassa koko veljeskuntamme tai vain osa siitä on kutsuttava neuvotteluun. Ja kaikissa tämmöisissä kokouksissa tulee minun, kuultuani veljien neuvot, tehdä päätös oman tahtoni mukaan. Mutta kun raateleva susi on karannut lammaslauman keskelle, niin pitäähän silloin paimen velvollisuutenaan kutsua kaikki kumppaninsa kokoon, jotta he löisivät jousilla ja lingoilla maahan päällekarkaajan, niinkuin myös lakimme yhä käskee, että jalopeura on lyötävä maahan. Tästä syystä olemme kutsuneet eteemme tämän juutalaisnaisen, Rebekan, Iisakin tyttären – naisen, joka on häpeällisesti kuuluisa loitsimisistaan ja noitakeinoistaan, joilla hän on kiihoittanut veriä ja pyörryttänyt aivoja, ei vain tavallisen halvan talonpojan, vaan ritarin – eikä edes tavallisen ritarin, vaan pyhän temppelin palvelukseen pyhitetyn ritarin – eikä vain tavallisen temppeliritarin, vaan jopa yhden säätymme preceptorin, miehen, joka on etevimpiä niin maineensa kuin myös virka-asemansa puolesta. Me itse, samoinkuin kaikki muutkin täällä läsnäolevat, mitä säätyä lienemmekin, tiedämme Brian de Bois-Guilbertin uskolliseksi ja kiivaaksi ristin soturiksi, joka käsivarrellaan on tehnyt monta urotyötä Pyhällä maalla ja puhdistanut pyhiä paikkoja saastutuksesta, huuhtoen niitä saastuttavien pakanain verellä. Eikä tämän veljemme viisaus ja ymmärrys suinkaan ole ollut vähemmän kuuluisa hänen veljiensä kesken kuin hänen urhoutensa ja sotataitonsa. Päinvastoin on moni ritareistamme, niin itä- kuin länsimaillakin, pitänyt Bois-Guilbertia semmoisena miehenä, joka kernaasti saattaisi tulla valituksi minun komentosauvani perijäksi, kun Jumala kerran armossaan katsoo hyväksi vapauttaa minut sen kuorman alta. Jos me nyt kuulisimme tämmöisen miehen, jota pidetään niin suuressa kunniassa ja joka todella ansaitsee niin suurta arvoa, äkkiä välittämättä vähääkään kunniastaan ja valastaan, säätyveljistään ja tulevaisuudentoiveistaan, ryhtyneen juutalaisen naikkosen seuraan, kulkeneen sen hepakon kumppanina syrjäisillä paikoilla, suojellen häntä oman henkensä uhalla, ja viimein himonsa vallassa tulleen niin sokeaksi ja riivatuksi, että on tuonut porttonsa tänne meidän omaan preceptorio-kartanoomme – niin mitä me voisimme sanoa muuta, kuin että paha henki on riivannut tuon kelpo ritarin tai että jokin turmiollinen taika on lumonnut hänet? – Jos voisimme uskoa asian laidan olevan toisin, niin älkää luulkokaan, että hänen korkea virkansa, urhoutensa, hyvä maineensa tai mikään muu maallinen syy estäisi meitä rankaisemasta häntä ja juurtajaksaen hävittämästä tätä pahaa, niinkuin Raamattu käskee: Auferte malum ex vobis (poistakaa paha itsestänne). Sillä tämä surkea juttu on täynnä kaikenlaisia inhoittavia rikoksia pyhää lakiamme vastaan: 1: ksi – hän on vaeltanut omaa tahtoansa myöten, vasten 33: tta lukua: Qvod nullus juxta propriam voluntatem incedat. – 2: ksi on hän pitänyt seuraa kirkonkirouksessa olevan ihmisen kanssa, vastoin 57:ttä lukua: Ut fratres non participent cum excommunicatis, josta syystä hän itsekin on Anathema Maranatha kirouksen alainen. – 3: ksi hän on ollut puheissa muukalaisen naisen kanssa, vastoin sääntöä: Ut fratres non conversantur cum extremis mulieribus. – 4: ksi hän ei ole karttanut, vaan päinvastoin, pelkäänpä, pyytänyt naiselta suuteloita, joiden kautta, niinkuin kuuluisan veljeskuntamme viimeinen sääntö sanoo: Ut fugiantur oscula (kartettakoon suuteloita), ristin soturit joutuvat paulaan. Näiden monenlaisten ja inhoittavien rikosten tähden Brian de Bois-Guilbert olisi erotettava ja hylättävä säädystämme, vaikka hän olisikin meidän oikea kätemme ja oikea silmämme.»
Hän vaikeni. Hiljainen humina kävi kokoontuneen kansan läpi. Muutamia nuorempia säädyn jäseniä oli hiukan naurattanut, kun sääntö: Ut fugiantur oscula tuli puheeksi, mutta hekin muuttuivat nyt vakaviksi ja odottivat pelolla suurmestarin päätöstä.
»Tämmöinen», lausui tämä, »ja näin ankara rangaistus olisi lakimme mukaan tuleva sille temppeliritarille, joka omavaltaisesti on rikkonut näitä säätynsä tärkeimpiä kieltoja vastaan. Mutta jos saatana taikakeinoilla ja loitsuilla on saanut valtaansa tämän ritarin, jonka oma syy siis olisi vain se, että hän liian rohkeasti on luonut silmänsä naisen kauneuteen, niin meidän tulee pikemmin sääliä kuin rangaista tätä hairahdusta. Ja määräten hänelle ainoastaan semmoisen kurituksen, joka huuhtoo hänestä synnin saastaisuuden, tulee meidän kääntää vihamme terävin kärki sitä saatanan kirottua välikappaletta vastaan, joka oli saattamaisillaan hänet perinpohjaiseen Jumalasta luopumiseen. – Astukaa siis esiin ja todistakaa, te, jotka olette nähneet näitä valitettavia tekoja, jotta me saamme tutkia niiden sisällyksen ja luonnon ja päättää, voiko tuon uskottoman naisen rankaiseminen tyydyttää oikeuttamme, vai täytyykö meidän myös, vertavuotavin sydämin, ryhtyä rangaistuskeinoihin omaa veljeämme vastaan.»
Useita vieraitamiehiä kutsuttiin todistamaan, miten suuriin vaaroihin Bois-Guilbert oli antautunut pelastaessansa Rebekan palavasta linnasta ja miten hän suojellessaan tyttöä ei ollut välittänyt vähääkään omasta hengestään. Miehet kertoivat näitä asioita suurennellen, kuten aina sivistymättömät ihmiset, joiden mieleen merkillinen tapaus on tehnyt voimakkaan vaikutuksen. Ja heidän luonnollinen liioittelunhalunsa sai tässä tilaisuudessa vielä paljon yllytystä siitä ilmeisestä mielihyvästä, jolla korkean herran nähtiin kuuntelevan hänelle kerrottuja juttuja. Tällä tavalla Bois-Guilbertin kokemat vaarat, jotka suurentelemattakin olivat olleet sangen suuret, muuttuivat kertojien suussa aivan ihmeellisiksi. Ritarin huolenpito Rebekan turvallisuudesta ei paisunut ainoastaan varovaisuuden, vaan myös hurjimmankin ritarillisen innostuksen rajojen yli. Ja nöyryys, jolla hän oli kuunnellut kaikkia tytön puheita, vaikka ne usein olivat tylyjä ja soimaavia, kuvattiin niin ylenmääräiseksi, että se hänen kaltaiselleen röyhkeäluontoiselle miehelle tuntui aivan luonnottomalta.
Sitten käskettiin Templestowen preceptorin kertoa, millä tavalla Bois-Guilbert ja juutalaistyttö olivat saapuneet preceptorio-kartanoon. Malvoisin antoi todistuksensa taitavan varovaisesti. Mutta vaikka hän nähtävästi koetti olla loukkaamatta Bois-Guilbertin tunteita, niin hän kuitenkin aika ajoin sekoitti puheeseensa hämäriä lauseita, joilla hän ikäänkuin viittasi, että Bois-Guilbert sillä hetkellä mahtoi olla mieleltään hiukan vialla, koska hän näytti olevan niin silmittömästi ihastunut tuomaansa neitoon. Katuvaisin huokauksin preceptori ilmaisi sydänsuruaan sen johdosta, että hän oli sallinut Rebekan rakastajansa seurassa päästä hänen hallitsemaansa preceptorio-kartanoon. »Mutta tätä tekoa», hän lopetti, »olen koettanut selittää ripissäni korkea-arvoiselle isällemme suurmestarille. Hän tietää, ettei tarkoitukseni ollut paha, vaikka käytökseni ei ollut aivan lainmukainen. Mielelläni otan vastaan sen rangaistuksen, minkä hän minulle määrää.»
»Hyvin puhuit, Albert», lausui Beaumanoir. »Tarkoituksesi oli hyvä, koska tahdoit estää eksynyttä veljeäsi rientämästä eteenpäin sillä hullutuksen tiellä, joka vie kadotukseen. Mutta väärin teit kuitenkin, niinkuin tekee mies, joka tahtoen hillitä pillastunutta hevosta tarttuu käsin jalustimeen eikä suitsiin, eikä saa siis yritystänsä onnistumaan, vaan vielä päälliseksi tulee itse vioitetuksi. – Kolmetoista isämeitää ovat säätymme jumaliset perustajat määränneet luettavaksi joka aamu ja yhdeksän joka ilta; lue sinä kaksi sen vertaa. Kolmesti viikossa on temppeliherroille lihan syöminen sallittu; mutta paastoa sinä kaikki seitsemän päivää. Tee näin kuuden viikon aikana, niin rangaistuksesi määrä on täysi.»
Teeskennellen alamaisinta nöyryyttä Templestowen preceptori kumarsi päänsä lattiaan suurmestarin edessä ja kävi sitten jälleen istumaan.
»Eikö olisi hyvä», kysyi suurmestari taas, »että me hiukan tutkisimme tämän naisen entisiä tekoja ja puheita, nimenomaan saadaksemme nähdä, onko luultavaa, että hän on käyttänyt taikakeinoja ja loitsuja. Sillä jo nyt kuulluista todistuksista päättäen olemme taipuvaiset siihen uskoon, että eksynyttä veljeämme näissä hänen valitettavissa teoissaan.»
Herman, Goodalricken herra, oli neljäs läsnäoleva preceptori; muut kolme olivat Konrad, Malvoisin ja Bois-Guilbert itse. Herman oli vanha soturi, jonka kasvoissa kävi ristiin rastiin muhamettilaissapelien jättämiä arpia; häntä pidettiinkin suuressa arvossa ja kunniassa veljien kesken. Hän nousi ja kumarsi suurmestarille, joka heti soi hänelle puheenvuoron.
»Minä tahtoisin, korkeastikunnioitettava isä, että urhoolliselta veljeltämme, Brian de Bois-Guilbertilta kysyttäisiin, mitä hän itse arvelee noista ihmeellisistä syytöksistä ja mikä nyt on hänen oma ajatuksensa hänen valitettavista suhteistaan tähän juutalaistyttöön.»
»Brian de Bois-Guilbert», lausui suurmestari, »sinä kuulit kysymyksen, johon meidän veljemme, Goodalricken herra, tahtoo saada sinulta vastauksen.»
Kun häntä näin puhuteltiin, käänsi Bois-Guilbert päänsä suurmestarin puoleen, mutta ei virkkanut mitään.
»Hänessä on mykkä perkele», sanoi suurmestari. »Pois täältä, saatana! – Puhu, Brian de Bois-Guilbert, minä käsken sinua tällä ristillä, pyhän säätymme tunnusmerkillä!»
Bois-Guilbert ponnisti kaikki voimansa hillitäkseen yltyvää ylenkatsetta ja vihastustaan, joiden ilmipuhkeaminen – sen hän selvästi näki – ei olisi ollut hänelle vähimmäksikään hyödyksi. »Brian de Bois-Guilbert», hän vastasi, »ei tahdo vastata, korkeastikunnioitettava isä, näin hulluihin ja perättömiin kanteisiin. Jos joku soimaa minun kunniaani, niin tahdon puolustaa sitä kädelläni ja tällä miekallani, jotka usein ovat taistelleet kristinuskon puolustukseksi.»
»Me annamme sinulle anteeksi, veli Brian», lausui suurmestari, »vaikka sotataitosi kerskaaminen minun edessäni on omien tekojesi ylistämistä ja riettaan hengen yllytystä, joka kiusaa meitä arvostelemaan liian suureksi oman arvomme. Mutta me annamme sinulle sen anteeksi, sillä me uskomme, ettet puhu näin omasta tahdostasi, vaan sen yllytyksestä, jonka me Jumalan avulla ja tahdosta tahdomme kukistaa ja tästä kokouksesta karkoittaa.» – Ylenkatseen salama säihkyi Bois-Guilbertin mustista, tulisista silmistä, mutta hän ei vastannut mitään. – »Ja nyt», jatkoi suurmestari, »kun veljemme, Goodalricken herran, kysymys on tullut vastatuksi, vaikka tosin vaillinaisesti, tahdomme jatkaa tutkintoamme, veljet, yrittäen suojeluspyhämme avulla saada selvää tämän synnin salaisuuden pohjimmaisestakin perukasta. – Astukoot siis esille ne, joilla on jotakin sanomista tämän juutalaisnaisen tavoista ja puheista.» – Hälinää kuului nyt salin oven puolelta, ja suurmestarin kysyttyä syytä siihen vastattiin siellä olevan halvatun miehen, jonka syytetty oli ihmeellisellä voiteella parantanut, niin että hän nyt jokseenkin hyvin taisi käyttää jäseniänsä.
Mainittu talonpoikaparka, saksilainen sukuperältään, raahattiin nyt tuomioistuimen eteen; hän oli kovin peloissaan, odottaen, mitä rangaistusta hänelle määrättäisiin siitä rikoksesta, että hän halvaustaudissaan oli turvautunut juutalaistytön parannusvoimaan. Aivan terve hän ei ollut vielä nytkään, sillä hänen täytyi tullessaan todistamaan käyttää kainalosauvoja. Sangen vastahakoisesti ja itkien hän antoi todistuksensa. Mutta hän tunnusti kuitenkin, että kaksi vuotta takaperin, kun hän Yorkissa oli nikkarintyössä rikkaan Iisak Juutalaisen luona, ankara tauti oli äkkiä häneen tarttunut. Hän ei ollut kyennyt vuoteeltaan liikahtamaan, kunnes Rebekan käyttämät lääkkeet, varsinkin eräs lämmittävä ja ryydeiltä hajahtava voide, olivat jälleen johonkin määrään saattaneet hänen jäsenensä liikkuviksi. Viimein, sanoi hän, oli Rebekka vielä antanut hänelle pullollisen tätä kallista voidetta sekä myös yhden kolikon matkarahaksi, jotta hän pääsisi isänsä kotiin, joka oli lähellä Templestowea. »Älkää pahaksi panko, armollinen ja kunnioitettava herra», lopetti mies, »mutta enpä voi uskoa, että tyttö tarkoitti minulle pahaa, vaikka hän kovaksi onnekseen on juutalainen synnyltänsä. Sillä hänen antamiansa voiteita käyttäessäni luin aina isämeitää ja uskontunnustusta eikä lääkkeen hyvä voima siitä yhtään vähentynyt.»
»Suu kiinni, orja», tiuskaisi suurmestari, »ja mene tiehesi! Hyvinpä sopii tosiaan sinun kaltaistesi luontokappalten puuhata helvetin lääkkeitten kanssa ja tehdä palkkatyötä pahuuden lapsille. Muista, mitä sanon: perkele lähettää usein tauteja ihmisille juuri siinä tarkoituksessa, että jokin helvetistä tuotu lääke tulisi näiden tautien poistamisella ihmisten kesken kuuluisaksi. Onko sinulla sitä voidetta täällä mukanasi, josta puhuit?»
Talonpoika kopeloi vapisevin käsin poveansa ja otti esiin pienen pullon, jonka kyljessä oli muutamia heprealaisia kirjaimia; ja sepä jo useimpien katsojain mielestä oli varma todistus siitä, että perkele oli keittänyt voiteen. Beaumanoir ristittyänsä silmänsä otti pullon käteensä ja luki sujuvasti – sillä hän osasi useimpia itämaan kieliä – seuraavat sanat: Juudaan heimokunnan Leijona on voittanut. – »Ihmeellinenpä on saatanan voima», lausui hän, »kun se näin voi vääntää Raamatun sanoja jumalanpilkaksi sekoittaen myrkkyä terveelliseen ruokaan! – Eikö täällä ole ainoatakaan lääkäriä saapuvilla, joka taitaisi ilmoittaa meille, mistä aineista tämä taikavoide on kokoonpantu?»
Kaksi lääkäriä, siksi he ainakin itse kehuivat itseään, astui esiin, – toinen oli munkki, toinen parranajaja. He vakuuttivat, etteivät he voineet saada selkoa voiteen aineista, paitsi että se tuoksahti myrhalta ja kamfertilta, jotka he tiesivät itämaan yrteiksi. Mutta ammattikateus, jolla semmoiset miehet aina katselevat taitavaa ja onnistunutta virkaveljeä, pani heidät vielä lisäämään, että voide epäilemättä oli luvattomin taikakeinoin keitetty, koska he eivät voineet saada siitä selkoa. »Tunnemmehan me», sanoivat he, »perinpohjin kaikki taitomme haarat, sen verran kuin hyvän kristityn omatunto sitä sallii.» – Tämän lääkärintutkinnon päätyttyä saksilainen talonpoika nöyrästi pyysi saada takaisin tuon voiteen, jonka voima oli ollut niin parantava. Mutta sen kuullessaan suurmestari ankarasti rypisti kulmakarvojansa. »Mikä nimesi on, mies?» kysyi hän rammalta.
»Higg Snellinpoika», vastasi tämä.
»No sitten, Higg Snellinpoika», lausui suurmestari, »minä sanon sinulle, että sinun on parempi maata vuoteessasi halvattuna kuin kyetä nousemaan ja kävelemään pakanan antaman lääkkeen avulla. Parempi on väkivaltaisella kädellä ryöstää uskottomien aarteita kuin ottaa heiltä vastaan armolahjoja tai palvella heitä palkan edestä. Mene nyt ja tee niinkuin olen sanonut.»
»Voi, korkeastikunnioitettava herra», virkkoi talonpoika, »älkää panko pahaksi, mutta liian myöhäinenhän tuo neuvo on minulle, sillä minä olen rampa mies. Mutta kyllä minä mainitsen molemmille veljilleni, jotka palvelevat rikasta rabbiinia Nathan Ben Samuelia, suurmestarin sanoneen, että on parempi varastaa mainitulta rabbiinilta kuin rehellisesti häntä palvella.»
»Ajakaa ulos se lörpöttelevä ilkimys!» tiuskaisi Beaumanoir, joka ei heti osannut vastata tähän käytännölliseen johtopäätökseen, jonka toinen oli vetänyt hänen antamastaan yleisestä ohjeesta.
Higg Snellinpoika poistui kansanjoukon keskelle, mutta kun häntä halutti saada tietää, mikä tulisi hänen hyväntekijänsä kohtaloksi, jäi hän kuitenkin saliin kuuntelemaan tuomiota. Sen hän teki, vaikka hän tiesi siten vielä kerran voivansa joutua tuon ankaran herran vihastuksen alaiseksi, joka äsken oli häntä pelästyttänyt, niin että hänen sydämensä aivan kutistui kokoon.
Suurmestari käski nyt Rebekkaa poistamaan hunnun kasvoiltaan. Ensi kertaa avaten huulensa tyttö vastasi nöyrästi mutta kuitenkin arvokkaasti: – hänen kansansa tyttärillä ei ollut tapana näyttää kasvojansa hunnuttomina kun he olivat yksinänsä vierasten joukossa. – Hänen äänensä suloinen sointu ja hänen vastauksensa siveys taivuttivat kuulijain mielet sääliin ja leppeyteen. Mutta Beaumanoir, joka katsoi Jumalalle otolliseksi, että armotta kukistettaisiin kaikki säälin tunteet, jotka voivat estää hänen luultua velvollisuuttansa, uudisti käskynsä ja määräsi, että Rebekan huntu oli poistettava. Vartijat astuivat siis lähemmäksi poistaaksensa sen, mutta Rebekka nousi nyt itse ja kääntyi suurmestarin puoleen:
»Ei – jos teille omat tyttärenne ovat rakkaat! – Voi», hän lisäsi huomaten erehdyksensä, »eihän teillä olekaan tyttäriä! – Mutta teidän äitinne muiston tähden – jos te rakastatte omia sisarianne ja pidätte pyhänä naisen häveliäisyyttä, niin älkää salliko, että minua täten kohdellaan teidän läsnäollessanne. Ei sovi, että miesten kädet väkivaltaisesti riisuvat tytön verhoja. Minä tahdon totella teitä», lopetti hän kärsivällisellä, vaikka surullisella äänellä, joka miltei sulatti itse Beaumanoirinkin kovan sydämen. »Te olette kansanne vanhin; teidän käskystänne tahdon poistaa verhon onnettoman tytön kasvoilta.»
Hän veti huntunsa pois ja loi heihin katseen, joka ilmaisi häveliäisyyttä ja arvontuntoa. Hänen erinomainen kauneutensa nostatti ihmettelevää kuiskailua, ja nuoremmat ritarit katsahtivat merkitsevästi toisiinsa ilmaisten siten ajatuksensa, että tytön ihanuuden todellinen voima – ilman mitään taikakeinoja – riitti täydesti selittämään Brianin käytöksen. Mutta Higg Snellinpoikaan hänen hyväntekijänsä kasvojen näkeminen vaikutti kaikkein syvimmin. »Antakaa minun mennä pois», sanoi hän ovenvartijalle, »antakaa minun mennä pois! – Minä kuolen, jos vielä kerran näen hänet, sillä minullakin on osaa hänen murhaansa.»
»Älä sure, mies parka», virkkoi Rebekka, joka kuuli hänen huutonsa, »sinä et ole tehnyt minulle mitään pahaa sillä, että ilmaisit totuuden, etkä myöskään voi auttaa minua valituksillasi ja itkullasi. Mene kotiin ja pelasta itsesi.»
Vartijat, jotka pelkäsivät, että miehen kova parkuminen saattaisi heille nuhteita ja hänelle itselleen rangaistuksen, tahtoivat ajaa Higgin ulos. Mutta hän lupasi olla ääneti ja sai siis pysyä salissa. – Nyt kutsuttiin esille ne kaksi sotamiestä, joille Albert de Malvoisin oli pannut sanat suuhun, mitä heidän oli todistettava. Vaikka molemmat olivat paatuneita, kovasydämisiä konnia, niin vangitun tytön ulkomuoto sekä hänen erinomainen ihanuutensa näytti ensi hetkellä saattavan heidät levottomiksi. Mutta Templestowen preceptorin tuima silmänisku palautti pian heidän paatuneen rohkeutensa. Liiankin tarkkaan, minkä olisi tasapuolisen tuomarin mielessä pitänyt nostaa epäluuloa, he kertoivat kaikenlaisia asioita, jotka olivat joko peräti valheellisia tahi itsessään mitättömiä ja luonnollisia, mutta vahingollisia kanteenalaiselle sen vuoksi, että vieraatmiehet niitä suurentelivat ja selittivät pahimmalla tavalla. Heidän todistamansa seikat olisi meidän aikanamme jaettu kahteen osaan: toiset mitättömiä, toiset luonnollisista syistä mahdottomia. Mutta noina tietämättömyyden ja taikauskon aikoina ne nielaistiin kaikki tyyni helposti täysinä syyllisyyden todisteina. Edelliseen luokkaan kuului esimerkiksi se, että Rebekan oli kuultu itsekseen mutisevan oudolla kielellä – että laulut, joita hän välistä lauleli, kuuluivat niin ihmeen kauniilta, jotta kuulijain korvat alkoivat soida ja sydän sykähdellä – että hän joskus puheli itsekseen ja katsahteli ylöspäin ikäänkuin odottaen taivaasta vastausta – että hänen pukunsa oli outo ja kumma, aivan toisenlainen kuin hyvämaineisten naisten yleensä – että hänellä oli taikasanoja piirrettynä sormuksiinsa ja kummia kirjaimia kudottuna huntuunsa.
Kaikkia näitä luonnollisia tai aivan mitättömiä seikkoja kuunneltiin todistuksina luvattomasta seurustelusta yliluonnollisten voimien kanssa tai ainakin väkevinä syinä epäluulon heräämiseen.
Mutta tulipa näiden todistusten lisäksi eräs, joka vielä selvemmin oli perätön, mutta jonka kuulijat tai ainakin enin osa heistä herkkäuskoisuudessaan ahneesti omistivat todeksi. Eräs sotamies kertoi nähneensä, miten Rebekka paranteli erästä haavoittunutta miestä, jonka he olivat tuoneet mukanaan Torquilstoneen. Juutalaistyttö oli muka siinä tilaisuudessa tehnyt ihmeellisiä temppuja ja lausunut salaperäisiä sanoja, joita sotamies ei sanonut ymmärtäneensä, mutta olevansa Jumalalle kiitollinen siitä. Näiden taikakeinojen voimalla oli varsijousen nuolen rautakärki itsestään irtautunut haavasta, veri laannut vuotamasta, haava sulkeutunut umpeen ja kuolemaisillaan ollut mies oli neljännestunnin kuluttua astunut muurille auttamaan puhujaa kivenheittokoneen virittämisessä. Alkuaiheena tähän juttuun oli epäilemättä se, että Rebekka oli Torquilstonen linnassa hoidellut Ivanhoeta. Mutta tämän puheen totuutta oli sitä vähemmän syytä epäillä, koska vieras mies viimein vahvistaaksensa sanojaan todistusesineen avulla veti taskustaan saman nuolenpään, joka muka taikakeinoin oli saatu ulos haavasta. Ja koska tämä rautakappale painoi runsaan luodin, niin antoi se tietysti miehen jutulle täydesti todistavan painavuuden.
Hänen kumppaninsa puolestaan oli läheiseltä muurilta nähnyt Rebekan ja Bois-Guilbertin välisen kahakan, jolloin edellinen tahtoi heittäytyä alas tornikamarin akkunasta. Hänkään ei tahtonut olla huonompi tarinoija kuin edellinen ja kertoi siis nähneensä, miten Rebekka kävi tornin katonreunukselle seisomaan ja muuttui lumenvalkoiseksi joutseneksi, jossa haamussa tyttö kolmesti lentää lekotti Torquilstonen linnan ympäri. Sitten hän muka palasi samaan torniin ja muuttui jälleen naisen hahmoon.
Vähemmän kuin puolet näistä painavista todistuksista olisi jo saattanut tuomionalaiseksi minkä köyhän ja ruman akan tahansa, vaikka kristinuskoisenkin. Ja voittivatpa ne myös Rebekan nuoruuden ja erinomaisen ihanuudenkin, saatuansa lisäpainoa siitä onnettomasta seikasta, että hän oli juutalainen.
Suurmestari oli kuulustellut tuomarikunnan jäsenten mieltä ja kysyi nyt juhlallisella äänellä Rebekalta, mitä hänellä oli sanomista kuolemantuomiota vastaan, joka nyt tulisi julistettavaksi.
»Minä huomaan», vastasi suloinen juutalaistyttö, »että olisi yhtä turhaa kuin mielestäni myös alentavaa itselleni ruveta teiltä armoa anomaan. Turha olisi myös, jos sanoisin, että sairaan ja haavoitetun hoitaminen, vaikka hän kuuluisikin toiseen uskontokuntaan, ei liene vastenmielinen teko Hänelle, jonka tiedetään olevan niin kristityn kuin myös juutalaisen uskonnon perustajan. Vähän apua samaten taitaisi olla siitä, jos minä väittäisin mahdottomiksi useita seikkoja, joita nuo miehet – Jumala heille sen synnin anteeksi suokoon! – ovat tuoneet esiin minua vastaan – sillä näytättehän te uskovan ne mahdollisiksi. Ja vielä vähemmän auttaisi minua, jos selittäisin, että minun oudot vaatteeni, puheeni sekä tapani ovat ominaiset kansalleni – olinpa sanoa kotimaalleni, – mutta eihän meillä olekaan omaa maata. En myöskään tahdo puolustuksekseni puhua pahaa sortajastani, joka tuolla seisoo kuunnellen näitä valheellisia tarinoita ja syytöksiä, joista päättäen tyranni itse olisi ollut sorron uhrina. Jumala tuomitkoon meidän välillämme! – Mutta pikemmin tahdon kymmenen kertaa kärsiä minkä kuoleman tahansa, johon te katsonette hyväksi tuomita minut, kuin suostua niihin ehtoihin, joita tämä Belialin mies on tarjonnut minulle – ystävättömälle, turvattomalle hänen vallassaan olevalle naiselle. Mutta hän kuuluu teidän omaan uskontokuntaanne, ja hänen pieninkin sanansa siis tekisi tyhjäksi onnettoman juutalaistytön juhlallisimmatkin vakuutukset. En siis tahdo kääntää häntä vastaan sitä kannetta, jonka alainen minä olen – vaan häntä itseään – niin, Brian de Bois-Guilbert, sinua itseäsi minä vaadin vastaamaan, ovatko nämä syytökset minua vastaan todet vai perättömät? Eivätkö ne ole yhtä valheellisia ja mahdottomia kuin turmiota tuottaviakin?»
Vähän aikaa oli kaikki hiljaista; kaikkien silmät olivat kääntyneet Brian de Bois-Guilbertiä kohti. Mutta hänkin oli ääneti.
»Puhu», jatkoi Rebekka, – »jos olet kristitty, puhu! – Minä käsken sinua säätysi puvun nimessä – isiesi suvun nimessä – sen ritarikunnan nimessä, josta kerskailet – äitisi kunnian nimessä – näiden kaikkien nimessä vaadin sinua ilmoittamaan, ovatko nämä tarinat tosia?»
»Vastaa hänelle, veli», sanoi suurmestari, »jos siltä pahaltahengeltä, jonka kanssa nyt taistelet, voit ja kykenet.»
Bois-Guilbertin sydämessä näyttivät todellakin eri tunteet taistelevan vääristellen hänen kasvojansa, ja sortuneella äänellä hän viimein sai sanotuksi katsahtaen rukoilevasti Rebekkaan: »Paperi! – Paperi!»
»Kas niin», virkkoi Beaumanoir, »tuo todellakin oli todistus! Tytön loitsuilla lumottu mies-parka ei voi saada suustansa muuta sanaa kuin sen 'paperin', johonka kirjoitetut taiat nähtävästi ovat syynä hänen äänettömyyteensä.»