KOLMASKOLMATTA LUKU
Jos mieli lempeä ja sana hellä
ei voi sun sydäntäsi pehmittää,
soturin lailla kosin käsivoimin,
ja vastoin lemmen tapaa lemmen valtaan.
Kaksi Nuorta Veronalaista.
Siinä huoneessa, mihin Rowena-neiti oli viety, näkyi hiukan koristelun ja loiston alkua. Erityisenä kunnioituksena hänen arvoaan kohtaan, jommoista ei muille vangeille suotukaan, oli siis pidettävä sitä, että hänet suljettiin tähän paikkaan. Alkujaan oli tämä huone ollut Front-de-Boeufin puolison asuinkamarina ja tämä sen oli aikanansa koristanut. Mutta nyt lepäsi rouva jo aikoja sitten haudassa, ja ajan hammas sekä huolenpidon puute olivat turmelleet hänen kauneusaistinsa muistomerkkejä. Useasta kohdasta olivat seinäverhot jo kokonaan pudonneet pois, ja missä ne olivat vielä säilyneet, siinäkin ne riippuivat puoleksi mädäntyneinä repaleina tai olivat päivänpaisteessa menettäneet värinsä ja mustuneet. Tätä huonetta, niin rappiolla kuin se olikin, pidettiin sopivimpana rikkaalle saksilais-neidolle. Siihen hänet jätettiin miettimään kohtaloansa, niin kauan kuin ryöstäjät neuvottelivat, mikä osa kunkin heistä nyt oli suoritettava. Pitkä ja tulinen oli ollut väittely Front-de-Boeufin, de Bracyn ja temppeliherran välillä, ennenkuin he saattoivat sopia keskenään niistä erityisistä eduista, joita itsekukin vaatisi palkkioksi osallisuudestaan yhteisessä uskaliaassa yrityksessä. Viimein kuitenkin oli vankien kohtalo tullut ratkaistuksi.
Keskipäivän aikana siis de Bracy, jonka eduksi koko juoni alunperin oli keksitty, lähti kosimaan Rowenan kättä ja rikkauksia. Liittolaistensa kanssa pidetyn neuvottelun jälkeen hänellä oli vielä ollut aikaa koristaa itseänsä kaikilla senaikaisen muodin narrikoruilla. Vihreän nutun sekä naamion hän oli nyt viskannut nurkkaan. Hänen pitkä, tuuhea tukkansa valui koreina kiharoina alas viitalle, joka oli päärmätty kalliilla nahalla. Partakin oli huolellisesti siivottu. Hänen takkinsa ulottui keskisääriin asti, ja vyö, joka piti sitä kiinni ja samassa myös kannatti raskasta miekkaa, oli täynnä koruompeleita ja kultaisia silauksia. Ennenkin on jo ollut puhetta senaikaisten jalkineiden eriskummallisesta kuosista; niinpä myös de Bracyn kenkien kärjet törröttivät ylöspäin kierrettyinä kuin pässin sarvet. Tällainen oli siihen aikaan nuorten aatelisherrojen juhlapuku. Tässä tilaisuudessa se näytti tavallista kauniimmalta, koska itse miehen ulkomuoto oli pulska ja koska hänen liikkeensä samalla kertaa ilmaisivat hoviherran siroutta ja sotilaan reimaa ryhtiä.
Rowenaa tervehtien hän otti pois päästään lakkinsa, jonka kultainen rivan kuva esitti pyhää Mikaelia tallaamassa pimeyden ruhtinasta. Tervehdittyänsä ritari kohteliaasti viittasi neitoa istumaan, ja kun tämä kuitenkin pysyi seisoallansa, veti hän hansikkaan oikeasta kädestään ja astui lähemmäksi aikoen taluttaa hänet istuimelle. Mutta Rowena myös käden viittauksella kieltäytyi tarjotusta avusta ja vastasi: »Jos te, herra ritari, olette vanginvartijani – ja mitä muuta voisinkaan teistä luulla – niin sopii parhaiten, että vanki seisoo, siksi kunnes hänen tuomionsa on langetettu.»
»Ah, ihana Rowena!» sanoi de Bracy; »teidän edessänne seisoo vanki eikä suinkaan vanginvartija. Teidän kauniista silmistänne de Bracy on saava tuomion, jota te suosiollisesti odotatte häneltä.»
»En tunne teitä, herra», sanoi neito oikaisten päätään loukatun aatelisnaisen ja kaunottaren ylpeimmällä ylpeydellä; »en tunne teitä, – ja hävytön rohkeutenne laususkella minulle trubaduurin loruja ei ole parhain keino puolustella väkivaltaista rosvoustanne.»
»Sinä itse, ihana neito», vastasi de Bracy jatkaen entiseen tapaan puhettaan, »juuri sinun oma ihanuutesi on ollut syynä kaikkiin tekoihini, joilla olen loukannut sydämeni valittua kuningatarta ja silmieni johtavaa tähteä.»
»Minä sanon teille vielä kerran, herra ritari, etten tunne teitä ja ettei kenenkään, jolla on oikeus kantaa kultavitjoja sekä kultakannuksia, sovi tällä tavalla väkisin tunkeutua turvattoman aatelisneidon kamariin.»
»Se, että olen teille tuntematon», sanoi de Bracy, »on kyllä minulle pahaksi onneksi. Mutta toivonpa kuitenkin, että de Bracyn nimi ei ole jäänyt mainitsematta, milloin ministrelit tai airuet ovat ylistelleet sankaritekoja, olivatpa ne suoritetut turnaustantereella tai tosisodassa.»
»Heittäkää sitten urheutenne ylisteleminen airueitten ja ministrelien toimeksi, herra ritari», vastasi Rowena; »paremmalta se heidän suussaan soi kuin teidän omassanne. Ja sanokaapa, kuka heistä on lauluissa tai turnajaiskirjoissa säilyttävä muiston siitä uroteosta, jonka te viime yönä suorititte? Mokomasta uroteosta, kun voititte vanhan miehen ja hänen harvat, pelkurimaiset orjansa ja kun veitte saaliiksi saadun, onnettoman neidon väkisin rosvolinnaanne?»
»Te olette minulle kovin ankara, Rowena-neiti», sanoi ritari purren hiukan hämmästyneenä huultansa ja kääntäen puheensa ladulle, joka hänelle oli tutumpi kuin ensin valittu teeskentelevän kohtelias; »te itse ette rakasta ja sentähden ette voi käsittää minun silmitöntä rakkauttani, vaikka se on teidän oman kauneutenne sytyttämä.»
»Pyydän teitä, herra ritari», sanoi Rowena, »jo herkeämään tästä lepertelemisestä. Sellaista saa niin usein kuulla kuljeksivain lauluniekkojen suusta, että se on liian halpaa ritarille ja aatelismiehelle. Täytyypä minun kuitenkin käydä istumaan, koska rupeatte laskettelemaan ikäloppuja loruja, joita jokaisella kurjalla viulunvinguttajallakin on varattuna niin runsaasti, että niitä piisaisi tästä päivästä jouluun asti.»
»Ylpeä neiti», sanoi de Bracy suutuksissaan siitä, ettei hän saanut koreitten puheittensa palkaksi muuta kuin pilkkaa, – »ylpeä neiti, aionpa vastata sinulle yhtä ylpeästi. Tiedä siis, että mielestäni olen kosinut sinua juuri sillä tavalla, joka sinulle parhaiten sopii. Näin ylpeää kenokaulaa kosiessa ovat miekka ja jousi paremmat keinot kuin nöyrä käytös ja ritarilliset puheet.»
»Ritarilliset puheet», vastasi Rowena, »jos niillä tahdotaan peittää halveksittavia tekoja, muistuttavat raa'an talonpojan miehustalla riippuvaa ritarivyötä. Enpä yhtään kummastele, että tällainen luontonne hillitseminen on teille kiusallista ja vaikeaa. – Paljon kunniallisempaa olisi, jos olisitte pitänyt edelleen metsäsissin puvun ja puheet, kuin että nyt koettelette kullata rosvon tekoja ritarin ulkomuodolla ja sanoilla.»
»Tahdonpa sitten noudattaa neuvoasi, kaunokaiseni», sanoi normannilainen, »ja sanon nyt sinulle rohkein sanoin, jotka parhaiten soveltuvat rohkeihin tekoihin, että et ikinä pääse tästä linnasta, ellet tahdo lähteä täältä Mauri de Bracyn puolisona. Minä en ole tottunut luopumaan päätöksistäni. Ja mitäpä normannilaisherran tarvitseekaan niin kovin tarkasti selittää käytöstänsä saksilaistytölle, jolle hän kosinnallaan osoittaa niin suuren kunnian. Sinä olet ylpeä, Rowena. No niin, sitä paremmin sovitkin minulle puolisoksi. Mikä muu keino voisi kehoittaakaan sinua korkeaan kunniaan ja melkein kuninkaalliseen arvoon, jollei avioliitto minun kanssani? Mikä muu keino voisi päästää sinut pois talonpoikaisesta savupirtistä, jossa saksilaiset ja heidän sikansa, heidän ainoa rikkautensa, asustavat yksillä pahnoilla? Ainoastaan minun kauttani voit saada ja saat kunniapaikan Englannin kauneimpien ja korkeimmanarvoisten naisten rinnalla.»
»Herra ritari», vastasi Rowena, »tuo pirtti, jota te halveksitte, on lapsuudesta asti ollut kotini. Ja sen vakuutan teille – kun siitä lähden – jos semmoinen päivä koskaan koittaa – niin lähden sellaisen miehen kumppanina, joka ei ylenkatso minun lapsuuteni kotia ja tapoja.»
»Kyllä arvaan, ketä tarkoitatte, neiti», sanoi de Bracy, »vaikka luulette, ettei minun älyni pysty sitä arvoitusta ratkaisemaan. Mutta turhaan te toivotte Rikhard Leijonamielen palaamista valtaistuimelleen, ja vielä turhempi teidän on toivoa saavanne hänen suosittunsa, Wilfred Ivanhoen, morsiamena kuulla kuninkaan tervehdyssanoja. Minun sijassani olisi toinen mies kenties mustasukkainen puhuessaan tästä asiasta; mutta minun päätökseni on siksi luja, ettei sen tarvitse pelätä tuota lapsellista ja toivotonta rakkautta. Tietäkää, neiti, että kilpakosijani on tässä linnassa ja että minä, milloin vain tahdon, voin ilmoittaa hänen täälläolonsa Front-de-Boeufille, jonka kiistaveljeys saattanee tulla hänelle turmiollisemmaksi kuin minun.»
»Wilfredkö täällä?» virkkoi Rowena. »Siinä on yhtä paljon totuutta kuin että Front-de-Boeuf muka on hänen kanssansa riidassa.»
De Bracy katsoi kiinteästi häneen hetken aikaa. »Etkö siis todellakaan tietänyt, että Wilfred Ivanhoeta kuljetettiin juutalaisen kantotuolissa? – Sangen sopiva matkaseura se muuten olikin ristiretkeläiselle, joka oli uhannut väkevällä käsivarrellaan valloittaa Pyhän haudan!» Ja hän naurahti pilkallisesti.
»Vaikka hän olisikin täällä», sanoi Rowena pakottaen äänensä huolettomaksi, vaikka hän vapisi hillitsemättömästä, ahdistavasta pelosta, »niin millä tapaa hän olisi Front-de-Boeufin tiellä? Ja mitä hänelle voisi sattua, paitsi että hän saa vähän aikaa istua vankina ja maksaa kunnialliset lunnaat vapaudestaan ritarisuuden lakien mukaan?»
»Rowena», sanoi de Bracy, »pettääkö sinuakin naisten tavallinen turhamainen luulo, että muka vain heidän kauneutensa voi nostattaa kiistaa? Etkö tiedä, että miehet kiistelevät vallasta ja rikkaudesta yhtä paljon kuin rakkaudesta. Älä uskokaan, että tämän linnan isäntä, Front-de-Boeuf, säästäisi sitä miestä, joka vaatisi häneltä ihanata Ivanhoen paronikartanoa takaisin. Raivaisipa hän semmoisen miehen tieltään aivan yhtä kiireesti, yhtä kiivaasti ja armottomasti, kuin jos tämä olisi sinisilmäistä neittä kosiessa onnellisempi kilpaveli. Suostu tarjoumukseeni, neiti, niin tuo haavoitettu sankari saa minusta lujan suojelijan Front-de-Boeufiä vastaan. Tai valmista itsellesi suruvaatteet, sillä armaasi on semmoisen miehen hallussa, jonka sydän ei tiedä armon tunteesta.»
»Pelastakaa hänet, Jumalan tähden!» rukoili Rowena, jonka lujuuden oli masentanut pelko rakastetun nuorukaisen puolesta.
»Sen voin – sen tahdon – se onkin aikomukseni», sanoi de Bracy. »Kun Rowena on suostunut tulemaan de Bracyn vaimoksi, niin kukapa sitten tohtisi tehdä pahaa hänen sukulaiselleen – hänen holhoojansa pojalle – hänen kasvinkumppanilleen? Mutta sinun rakkautesi, – se on hänen pelastuksensa hinta. En minä maar ole semmoinen jalomielinen hupsu, että auttaisin tai pelastaisin miehen, joka luultavasti rupeaisi hyvällä menestyksellä estämään minun pyyteitäni. Taivuta minut hänelle ystäväksi, niin hän pelastuu – hylkää minun apuni, niin Wilfred kuolee, etkä itse kuitenkaan pääse sitä pikemmin vapaaksi.»
»Ne hirveät asiat, joita huulenne puhuvat», vastasi Rowena, »eivät oikein sovi yhteen äänenne huolimattoman kylmäkiskoisuuden kanssa. En voi uskoa, että aikomuksenne todella voi olla niin ilkeä tai voimanne niin suuri.»
»Älä petä itseäsi sillä luulolla», virkkoi de Bracy; »pianpa näkisit sen aivan turhaksi. Mies, joka sinua rakastaa ja jota sinäkin rakastat, makaa haavoitettuna tässä linnassa. Hän on esteenä Front-de-Boeufin ja niiden tavarain välillä, jotka Front-de-Boeufille ovat kalliimmat kunniaa ja rakkautta. Mitäpä muuta tarvitaan kuin tikarinpisto tai peitsenheitto, niin tuo vastus on ikipäiväksi poistettu? Ja jos Front-de-Boeuf pelkäisikin joutuvansa edesvastuuseen näin julkisesta väkivallasta – mitäs sitten? Lääkäri voi erehdyksestä antaa vääriä lääkkeitä tai sairaanhoitaja voi kiskoa pois päänalaisen – ja Wilfred, niin heikkona kuin hän nyt on, toimitetaan Tuonelaan verenpisarankaan vuotamatta. Ja Cedrik myös – »
»Ja Cedrik myös», toisti Rowena – »jalo, rakas kasvatusisäni! Ansaitsenpa todella surkean kohtaloni, kun toisen miehen tähden, vaikka se olikin hänen oma poikansa, voin unohtaa Cedrikin vaaran!»
»Cedrikin kohtalo myös riippuu sinun päätöksestäsi», sanoi de Bracy; »ja nyt minä jätän sinut miettimään tätä asiaa.»
Tähän saakka oli Rowena tässä peloittavassa tilanteessa pysynyt lujana ja rohkeana; hän näet ei ollut voinut uskoa vaaraa niin kovin suureksi ja läheiseksi. Luonnostaan oli hänen mielenlaatunsa sellainen kuin ihmistuntijan väitteen mukaan enimmäkseen tavataan valkoverisillä ihmisillä, lempeä, kaino ja siveä. Tämä hänen alkuperäinen luonteensa oli kuitenkin kasvatuksen kautta lujentunut. Hän oli tottunut siihen, että kaikki, – itse Cedrikkin, joka muita kohtaan oli jokseenkin jäykkä, – aina taipuivat hänen tahtoonsa. Siitä hän oli saanut sen rohkeuden ja uskaliuden, joka johtuu jokapäiväisten seuralaisten alituisesta tottelevaisuudesta. Rowena tuskin käsittikään mahdolliseksi, että joku voisi vastustaa hänen tahtoaan saatikka olla panematta siihen huomiota.
Hänen tavallinen ylpeä, käskevä käytöksensä oli siis vain valekuori, joka ikäänkuin oli kasvanut hänen alkuperäisen luonteensa pinnalle ja peitti sen. Tämä puhkesi nyt esille, kun Rowena huomasi, miten hirveässä vaarassa hän itse oli, samoin kuin hänen rakastajansakin ja kasvatusisänsä. Hänen rohkeutensa masentui peräti, kun hän, joka oli tottunut näkemään ympärillään vain kunnioitusta ja tottelevaisuutta, joutui nyt tekemisiin lujatahtoisen, intohimoisen miehen kanssa, jolla oli valta käsissään ja joka oli päättänyt käyttää tätä valtaa eduksensa.
Rowena loi silmäyksen ympärilleen ikäänkuin etsien, eikö apua näkyisi mistään; hän huusi muutamia sanoja, joilla ei ollut minkäänlaista yhtenäisyyttä; ja sitten hän kohotti kätensä taivasta kohti ja hyrskähti hillitsemättömään, tuskalliseen itkuun. Mahdotonta oli säälimättä nähdä ihanaa naista näin julmassa tuskassa. De Bracykaan ei voinut pysyä kylmäkiskoisena, vaikka liikutus hänen sydämessään oli pikemminkin hämmästystä kuin sääliä. Näin kauas mentyään hän ei enää voinut peruuttaa päätöstänsä; mutta toiselta puolen hän myös näki, että kehoitukset niin hyvin kuin uhkauksetkin olisivat voimattomat, niin kauan kuin Rowenan nykyistä tuskan puuskaa kesti. De Bracy rupesi siis astelemaan edestakaisin lattialla vuoroin tehden turhia yrityksiä saadakseen neidon rauhoittumaan, vuoroin itsekseen miettien, mitä hänen oikeastaan oli tehtävä.
»Jos», hän arveli, »tämän tuskittelevan tytön kyyneleitten ja huokausten tähden peräytyisin päätöksestäni, niin mitä siitä tulisi? Kalliit toiveeni, joiden saavuttamiseksi jo olen niin paljon vaivaa ja vaaraa nähnyt, olisivat hukassa, ja päälliseksi saisin vielä kärsiä Juhana-prinssin ja hänen iloisten viinaveikkojensa pilkkaa. Mutta enpä myöskään ole tämäntapaisiin tekoihin luotu. En henno nähdä näin ihanan muodon vääntyvän tuskasta enkä näin kirkkaitten silmien hukkuvan kyyneltulvaan. Soisinpa, että hän olisi pysynyt rohkeana ja ylpeänä niinkuin alussa tai että olisin saanut runsaamman määrän Front-de-Boeufin kolmesti karkaistun sydämen kovuutta!»
Näiden mietteitten välillä häilyen de Bracy ei voinut tehdä muuta kuin lohduttaa onnetonta Rowenaa ja vakuuttaa hänelle, ettei vielä ollut lainkaan syytä näin hillittömään tuskaan. Mutta tämän lohdutustoimen keskeytti sama karkeaääninen, kauas kuuluva torven toitotus, joka oli säikähdyttänyt muitakin linnan asukkaita ja estänyt heitä täyttämästä ahneita tai hekumallisia tuumiaan. Tämä keskeytys ei de Bracystä tainnut tuntua yhtä harmilliselta kuin hänen muista kumppaneistaan. Hänen keskustelunsa Rowenan kanssa oli näet joutunut sellaiseen kohtaan, josta oli yhtä vaikea edetä kuin peräytyä.
Tahtoisin tässä muutamilla luotettavammillakin todistuksilla, kuin mitä turhanpäiväisen tarinan tapaukset ovat, todistella sitä julmaa tapojenkuvausta, jonka par'aikaa tuon lukijan silmien eteen. Surettaa ajatellessa, että nuo samat urhoolliset paronit, joille olemme kiitollisuudenvelassa siitä, että he lujalla vastarinnallaan kiristivät kuninkaaltaan Englannin vapaan perustuslain, – että, sanon minä, nuo samat urhoolliset paronit ovat itse olleet niin hirveitä sortajia ja rikkojia, ei ainoastaan Englannin lakia, vaan myöskin luonnon ja ihmisyyden sääntöjä vastaan. Mutta valitettavasti ei tarvitse muuta kuin vedota yhteen niistä monista seikoista, joita ahkera tutkija Henry on kerännyt senaikaisten historioitsijain kertomuksista, ja siitä heti näemme, että kaikki kuvittelutkin ovat mietoja niiden hirmutekojen rinnalla, joita silloin todellakin tapahtui.
Saksilaisen aikakirjan-kirjoittajan kertomukset niistä julmista teoista, joihin korkeat paronit ja linnanisännät – kaikki normannilaisia – tekivät itsensä syypäiksi Tapani-kuninkaan aikana, osoittavat meille selvästi, minkälaista häijyyttä he julkenivat harjoittaa himojensa kiihkossa. »He rasittivat suuresti kansa-parkaa linnojen rakentamisella. Ja kun linnat olivat valmiiksi rakennetut, täyttivät he ne häijyillä miehillä tai, paremminkin sanoen, perkeleillä. Nämä miehet ryöstivät sekä miehiä että naisia, joilla he luulivat olevan rahaa, viskasivat ne vankikomeroihinsa ja kiduttivat heitä julmemmin kuin mitä ikänä uskonmarttyyrejä on kidutettu. Mitkä hukutettiin liejuun; mitkä ripustettiin riippumaan jaloista tai päästä tai peukaloista, ja viritettiin tulta alle. Välistä puristettiin ohimoiden ympärille sidottuja solmullisia nuoria, kunnes ne syöpyivät sisään aivoja myöten. Välistä pantiin vangit maanalaisiin kammioihin, joissa vilisi käärmeitä, kyitä ja sammakoita.» Mutta en tahdo vaivata lukijan sydäntä jatkamalla tätä kuvausta loppuun asti.
Yksi todistus, – kenties silmäänpistävin kaikista, joka osoittaa, miten katkerat valloituksen hedelmät olivat, saakoon kuitenkin vielä tässä sijansa. Prinsessa Matildan, – vaikka hän oli Skotlannin kuninkaan tytär, Edgar Athelingin sisarentytär ja vaikka hän sittemmin tuli Englannin kuningattareksi sekä Saksan keisarin anopiksi – vaikka hän siis oli kuninkaan tytär, kuninkaan puoliso ja kuninkaitten äiti – täytyi kätkeytyä nunnanhuntuun siksi aikaa, kun häntä kasvatettiin Englannissa. Ainoastaan se keino pelasti hänet normannilaisherrojen irstaisuudesta. Sen hän itse Englannin kokoontuneen papiston edessä ilmoitti ainoaksi syyksi, minkätähden hän oli ruvennut nunnaksi. Ja tuo hengellinen kokous pitikin sitä selitystä riittävänä myöntäen, että syyksi ilmoitetut asianhaarat olivat yleisesti tosiksi tiettyjä. He ovat siten jättäneet meille luotettavan ja tärkeän todistuksen senaikaisten tapojen häpeällisyydestä. Jokainen tietää, he päättivät, että Wilhelm Valloittajan normannilaiset seuralaiset suuresta voitostaan paisuneina eivät pitäneet pyhänä mitään lakia paitsi omien häijyjen himojensa käskyjä. He ryöstivät voitettujen saksilaisten maat ja tavarat; vieläpä päälliseksi ryöstivät hillitsemättömällä hekumallisuudella saksilaisnaisten ja neitojen kunnian. Sen vuoksi oli tullut tavaksi, että korkeasukuiset naiset ja neidot pukeutuivat nunnanhuntuun ja läksivät luostarimuurien turvaan, ei Jumalan kutsuvan äänen tähden, vaan ainoastaan kunniansa säilyttämiseksi.
Näin irstastapaiset olivat nuo ajat, kokoontuneen papiston julkisen todistuksen mukaan, jonka Eadmer on tuonut esille. Enempää ei meidän olekaan tarvis lisätä todistaaksemme, että tässä kerrotut ja vielä kerrottavat, Wardour-käsikirjoituksen apokryyfiseen arvoon nojautuvat seikat ainakin ovat todenmukaisia.
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Minä kosin häntä, niinkuin leijona
kosiipi kumppania itselleen.
Douglas.
Sillä aikaa kuin edellä kerrotut tapaukset sattuivat, sai juutalaistyttö Rebekka odottaa kohtaloansa syrjäisessä, yksinäisessä tornissa. Sinne oli hänet vienyt kaksi rosvoa, joiden kasvot yhä olivat naamioiden peitossa. Pienessä kammiossa, johon hänet työnnettiin, Rebekka tapasi vanhan akan, joka itsekseen hyräili saksinkielistä laulua, ikäänkuin olisi tahtonut antaa tahtia lattialla pyörivän kuontalonsa tanssille. Ämmä kohotti päätään, kun Rebekka astui sisään, ja silmäsi häneen sillä ilkeällä, kateellisella katseella, jolla vanhat, rumat, kurjuuteen joutuneet naiset tavallisesti katselevat sukupuolensa nuoria ja kauniita edustajia.
»Pois täältä, vanha kiuassirkka», sanoi yksi miehistä, »niin on jalon herramme käsky. – Sinä saat luovuttaa tämän kamarin kauniimmalle asukkaalle.»
»Hohoo», mutisi ämmä, »sehän on uskollisen palveluksen palkka. Muistanpa kuitenkin ajan, jolloin minun suustani lähtenyt sana olisi syössyt parhaankin henkivartijan satulastaan ja virastaan. Ja nyt minun pitää 'pois täältä' jokaisen sinunkaltaisen tallirengin käskystä.»
»Kuulepas, Urfrida-rukka», sanoi toinen miehistä, »älä tässä seiso ja lörpöttele, vaan korjaa luusi joutuin täältä. Herramme käskyjä tulee kuulla herkällä korvalla. Paistoi sinunkin päiväsi aikoinaan, muija-riepu, mutta se on jo aikaa sitten painunut mailleen. Oletpa nyt aivan samassa tilassa kuin vanha karulle kankaalle karkoitettu sotaratsu – osasit tosin aikoinasi tepastella sinäkin, mutta nyt ei siitä ole enää muuta jäljellä kuin linkis, lonkis! – Kuuletko, lonkutapas nyt, jotta saat luusi pian pois täältä!»
»Koira vieköön teidät molemmat!» äyskähti vanha vaimo, »ja koirankoppeli tulkoon teille hautakammioksi! Silpokoon paha henki Zernebock17 minulta kaikki jäseneni toisen toisensa perästä, jos lähden omasta kamaristani, ennenkuin tästä kuontalosta hamput ovat loppuun kehrätyt.»
»Vastaa sitten itse teoistasi herralle, senkin vanha tonttu», sanoi mies ja läksi tiehensä. Rebekka jäi siis nyt yksin vanhan ämmän kanssa, jonka seuraan hän vasten tahtoaan oli tunkeutunut.
»Mitä pirun vehkeitä niillä nyt taasen lienee?» mutisi ämmä itsekseen luoden aika ajoin karsaan, pahansuovan katseen Rebekan puoleen. »Mutta helppohan tuo on arvata. Kirkkaat silmät, mustat hiukset ja iho valkea kuin paperi, jota ei pappi vielä ole ehtinyt tahria mustalla voiteellansa. – Niin, niin, helppohan tuo on arvata, miksi ne ovat lähettäneet hänet tähän syrjäiseen torniin, josta huuto ei kuulu maailmalle paremmin kuin maan povestakaan, viidensadan sylen syvyydestä. – Täällä saat nyt seurustella tarhapöllöjen kanssa, kaunokaiseni; niiden kiljumisesta pidetään juuri yhtä paljon lukua kuin sinun huudoistasi. – Ulkomaan lajia tuo onkin», hän lisäsi huomattuaan Rebekan puvun ja turbaanin; – »mistä maasta olet? – Saraseeniko? – Vai egyptiläinen? – Miksi et vastaa? – Osaathan itkeä, etkö osaa siis puhuakin?»
»Älkää suuttuko, hyvä muori», sanoi Rebekka.
»Ei tarvitsekaan pitempää puhetta», vastasi Urfrida, »jäljestä kettu, juutalainen kielestä tunnetaan.»
»Herran Jumalan tähden», sanoi Rebekka, »sanokaa minulle, mikä lopulta tullee minun osakseni, koska he väkisin ovat kuljettaneet minut tänne? Tahtovatko he ottaa henkeni rangaistukseksi siitä, etten kuulu heidän uskoonsa? Sen minä ilolla antaisin.»
»Sinun henkesikö, hempukkani?» vastasi ämmä; »mitä huvia heillä olisi sinun henkesi ottamisesta? – Usko minua, ei henkesi ole vaarassa. Sama kohtalo vain tulee sinun osaksesi, joka kerran katsottiin soveliaaksi jalosukuiselle saksilaisneidollekin. Mitä syytä siis olisi sinuntapaisellasi juutalaistytöllä valittaa? Katsele minua – minä olin nuori ja kahta vertaa kauniimpi sinua, kun Front-de-Boeuf, tämän Reginaldin isä, normannilaisineen valloitti tämän linnan. Isäni ja hänen seitsemän poikaansa puolustivat perintöänsä kerros kerrokselta, kamarista kamariin. – Jokainen kamari, jokainen porrasten astinlauta oli liukkaana heidän verestään. He kaatuivat – he kaatuivat joka mies. Ja ennenkuin heidän ruumiinsa olivat kylmiksi kontistuneet ja ennenkuin heidän verensä olivat kuivuneet, olin minä joutunut valloittajan saaliiksi ja pilkaksi!»
»Eikö tässä siis ole apua? – Eikö tästä pääsisi jollakin keinolla pakoon?» tiedusteli Rebekka – »runsaasti, runsaasti maksaisin apusi.»
»Älä semmoista ajattelekaan», vastasi ämmä; »tästä ei pääse pois muuta tietä kuin kuoleman portin kautta. Ja myöhään, myöhään», lisäsi hän pudistaen harmaata päätään, »se portti meille aukeaa. – Mutta lohduttavaahan kuitenkin on tietää, että meidän jälkeemme tänne maan päälle jää toisia, jotka vuorostaan saavat kärsiä yhtä suurta kurjuutta. Jää hyvästi, kaunis juutalaistyttö! – Oletpa juutalainen tai pakana, kohtalosi kuitenkin on sama, sillä täällä olet tekemisissä semmoisten ihmisten kanssa, jotka eivät tiedä mitään omastatunnosta eikä armosta. Jää hyvästi, sanon minä! Minun lankani on nyt loppuun kehrätty; sinun työsi vasta alkaa.»
»Pysy täällä, pysy täällä, Jumalan tähden!» huusi Rebekka; »pysy täällä, vaikka koko ajan kiroilisit ja haukkuisit minua! – Onhan sinun läsnäolostasi kuitenkin vähäisen turvaa.»
»Itse Pyhän Neitsyenkään läsnäolosta ei olisi sinulle mitään turvaa», vastasi ämmä. »Tuolla hän seisoo», hän viittasi kömpelösti veistettyyn Neitsyt Maarian kuvaan; »katso, voiko hän varjella sinua kohtalostasi!»
Näin puhuttuaan hän läksi ulos kamarista suu irvellänsä ilkkuvasta naurusta, joka teki hänen muotonsa vielä inhottavammaksi kuin sen tavallinen vihainen jörömäisyys. Hän lukitsi oven jäljestään, ja Rebekka kuuli, miten hän, hitaasti ja vaivalloisesti astuessaan tornin rappusia alas, kiroili jokaisen portaan jyrkkyyttä.
Rebekka näki nyt edessään kohtalon, joka oli vielä peloittavampi kuin Rowenan. Sillä hän, sorretun kansan tytär, ei voinut toivoa mitään lempeyttä tai kohteliaisuutta, jollaista ehkä olikin saksilaisneidolle osoitettu jossakin määrässä. Sen sijaan oli juutalaistytöllä se suuri etu, että hän oli tottunut puolestansa ajattelemaan ja oli mielenlaadultaan lujempi, joten hän paremmin taisi vastustaa häntä uhkaavia vaaroja. Lapsuudestansa asti oli hän ollut lujatahtoinen ja tarkkahuomioinen. Komeus ja rikkaus, jota hän näki isänsä kodissa tai muiden varakasten juutalaisten taloissa, eivät olleet lumonneet hänen silmiänsä niin sokeiksi, ettei hän olisi huomannut, miten epävakavalla kannalla koko heidän onnensa seisoi. Samoinkuin Damokles mainioissa pidoissaan näki Rebekkakin aina kesken kaikkea loistoa ja komeutta miekan, joka väikkyi hänen kansalaistensa pään yläpuolella, riippuen hienon hiuskarvan varassa. Nämä ajatukset olivat hillinneet ja johtaneet järjelliseen väylään hänen luonteensa, joka muuten kenties olisi paisunut ylpeäksi, röyhkeäksi ja itsepäiseksi.
Isänsä esimerkistä ja neuvoista oli Rebekka oppinut huomaavaisesti kohtelemaan kaikkia, joiden kanssa hän joutui tekemisiin. Isän matelevaa imartelua ei tytär kuitenkaan matkinut, sillä juutalaisukon halpamielisyyttä sekä alinomaista pelkoa, joista ominaisuuksista liika nöyryys saa alkunsa, ei ollut Rebekan sydämessä. Mutta hän käyttäytyi jalolla nöyryydellä. Hän ikäänkuin nöyryytti itseänsä sen halvan arvon tähden, joka hänelle, ylenkatsotun kansan tyttärenä, oli tullut osaksi, ja ikäänkuin hän samassa olisi kuitenkin tuntenut mielestään ansaitsevansa paremmankin arvon, kuin mitä uskonnollinen suvaitsemattomuus ja mielivaltaisuus hänelle soivat.
Näin tottuneena aina odottamaan vastoinkäymisiä hän oli saanut sen mielenlujuuden, joka onnettomuudenkin ahdistaessa antaa ihmiselle voimaa tehdä tehtävänsä. Rebekan nykyinen tila oli sellainen, että se vaati mielen koko neuvokkuutta, ja hän kokosikin sentähden nyt kaikki henkensä voimat.
Hänen ensimmäisenä toimenaan oli tarkastella vankityrmänsä läpikotaisin; mutta siitäkään eivät paon eikä turvan toiveet juuri enenneet. Huoneessa ei ollut mitään salaovea eikä lattialuukkua, ja sen pyöreä seinä näytti samalla olevan tornin ulkoseinänäkin, paitsi missä ovi, jonka kautta hänet oli tuotu sisään, liitti tornin linnan päärakennukseen. Ovessa ei ollut sisäpuolella lukkoa eikä teljintä. Ainoan ikkunan edessä näkyi olevan muurisakaroilla varustettu, tornista ulkoneva paikka; siitä Rebekka ensi silmäyksellä luuli pääsevänsä pakoon. Mutta pian hän näki, että tämä paikka ei ollut lainkaan yhteydessä linnan muiden rakennusten kanssa. Se oli vain yksinäinen parveke, jota tavallisuuden mukaan rintavarustus ja ampumareiät suojelivat. Se oli rakennettu sen vuoksi, jotta moniaat jousimiehet, siinä seisoen, voisivat ampumalla puolustaa tornia sekä senpuoleista ulkomuuria.
Rebekan viimeinen toivo nojautui siis nyt hänen omaan lujuuteensa sekä siihen horjumattomaan luottamukseen, jolla jalot, suuret sydämet aina turvaavat Jumalaan. Rebekkaa oli tosin väärällä tavalla opetettu käsittämään Raamatun lupauksia Herran valitulle kansalle. Siinä suhteessa hän ei kuitenkaan ollut väärässä, että hän piti nykyaikaa Siionin lasten koetus- ja rangaistusaikana, jonka kestäessä heidän velvollisuutensa oli kärsiä vaivaa ja välttää syntiä. Tällä tavoin hän oli tottunut pitämään itseänsä välttämättömän onnettomuuden uhrina ja oppinut kärsivällisesti vastaanottamaan niitä vaaroja, joiden alaiseksi hän luultavasti oli joutuva.
Hänen sydämensä säpsähti kuitenkin ja hänen poskensa vaalenivat, kun rappusilta alkoi kuulua astuntaa ja sitten tornikamarin ovi hitaasti aukeni. Sisään astui pitkä mies, verhottuna samanlaiseen pukuun kuin rosvotkin, jotka olivat saattaneet matkalaisemme tähän tukalaan tilaan. Hän astui verkalleen huoneeseen ja työnsi oven perästään kiinni. Otsalle vedetty lakki peitti silmät, ja viittaansa piti mies sillä tavalla, ettei kasvojen alipuoltakaan voinut nähdä. Tällä tavoin peitettynä, ikäänkuin valmiina tekoon, joka häntä itseäänkin hävetti, hän seisoi pelästyneen vangin edessä. Mutta vaikka hän puvusta päättäen olikin rosvo, ei hän kuitenkaan näyttänyt oikein rohkenevan lausua ilmi aikomustansa. Rebekka kerkisi siis, kooten kaiken rohkeutensa, ensimmäiseksi aloittaa puheen. Hän oli jo irroittanut yltään kaksi kallista rannerengasta ja kaulavitjansa. Ne hän nyt kiireesti ojensi otaksumalleen rosvolle, toivoen tällä tavalla, tyydyttäen toisen ahneutta, voivansa taivuttaa miehen mielen suosiolliseksi.
»Ota tämä, hyvä mies», sanoi Rebekka, »ja ole, Jumalan tähden, armollinen minulle ja vanhalle isälleni! Nämä korut ovat kallishintaisia, mutta eivät ne ole mitään siihen palkintoon verrattuna, jonka isäni antaisi, jos pääsisimme vapaasti ja eheinä tästä linnasta.»
»Ihana Palestiinan kukkanen!» vastasi rosvo; »itämaalta ovat nämä helmetkin, mutta eivät ne loista niin valkeina kuin sinun hampaasi. Kirkkaasti välkkyvät nämä timantit, mutta eivät niin kirkkaasti kuin sinun silmäsi. Ja samana hetkenä, kun rupesin nykyiseen metsäläisvirkaani, minä vannoin valan semmoisen, että aina pitäisin kauneutta kalliimpana kuin rikkautta.»
»Älä tee itsellesi niin suurta vahinkoa», sanoi Rebekka; »ota lunnaat ja armahda meitä! – Kullalla voit ostaa huvitusta – mutta jos meille teet pahaa, niin siitä ei koidu sinulle muuta kuin omantunnonvaivoja. Isäni tyydyttäisi mielellään suurimmatkin vaatimuksesi. Voisitpa, jos tahdot olla viisas, meiltä saaduilla rahoilla päästä takaisin rehellisten ihmisten seuraan, – voisit ostaa itsellesi anteeksiantokirjan ennenkin tekemistäsi pahoista teoista, ja sinulle jäisi vielä sen verran jäljellekin, ettei puute sinua enää pakottaisi uusiin rikoksiin.»