YHDESKOLMATTA LUKU
Voi kuinka monta päivää, vuottakin
jo vierryt siit' on, konsa ympäri
tään pöydän istui pitovierahat
ja sillä seisoi lamput, pikarit!
Tuntuupa, niinkuin vielä kuulisin
menneitten aikain melun kaikuvan
katoksen korkeen kupukaarilta
ja niinkuin nurmen alla nukkujain
viel' äänet täällä yhä viipyisi.
»Orra», Murhenäytelmä.
Sillä aikaa kuin salolla täten hankittiin Cedrikin ja hänen matkakumppaniensa vapauttamista, kuljettivat ryöstäjät kiiruusti vankejansa linnaan päin, missä he aikoivat tallettaa heitä. Mutta yö pimeni pimenemistään, eivätkä rosvot näyttäneet varsin hyvin tuntevan salon polkuja. Useaan kertaan heidän täytyi pysähtyä tiedustellakseen tietä, vieläpä kerta tai kaksi palata jäljilleen, kun olivat oikealta suunnalta poikenneet. Täyttä selvää kuljettavasta tiestä he eivät saaneet, ennenkuin kesäinen aamu valkeni. Valon mukana palasi myös rohkeus, ja matkajoukko rupesi jouduttamaan kulkuaan. Heidän näin tehdessään puhelivat rosvojen molemmat päämiehet tällä tavoin keskenänsä.
»Olisipa jo aika, ritari Mauri», virkkoi temppeliherra de Bracylle, »että eroaisit meistä ja valmistautuisit näytelmän toista näytöstä varten. Pitihän sinun, muistatkos, nyt näytellä vapauttavan ritarin osaa.»
»Minä olen muuttanut mieltäni», vastasi de Bracy; »en aio erota teistä, ennenkuin saalis on hyvässä tallessa Front-de-Boeufin linnassa. Siellä aion astua Rowena-neidin eteen omassa hahmossani, ja toivonpa, että hän tulisen rakkauteni tähden tulee antamaan anteeksi väkivallan, jonka olen hänelle tehnyt.»
»Ja mikä sinun mielesi nyt on muuttanut, de Bracy?» kysyi temppeliherra.
»Se ei ole sinun asiasi lainkaan», vastasi toinen. »Toivonpa kuitenkin, herra ritari», sanoi temppeliherra, »ettei mielenmuutokseesi ole syynä epäluulo minun kunniallisuuttani kohtaan, jommoista Fitzurse koetti sinuun istuttaa?»
»Ajatukseni ovat omani», vastasi de Bracy; »mutta sanotaanhan paholaisen siitä iloitsevan ja nauravan, jos rosvo rosvolta varastaa. Ja tiedänpä myös, että vaikka piru nauramisen sijasta oksentaisikin tulta ja tulikiveä kidastaan, se ei kuitenkaan estäisi temppeliherraa noudattamasta himojansa.»
»Eikä myöskään vapaajoukon päällikköä», jatkoi temppeliherra, »epäilemästä asetoveria ja ystävää taipuvaiseksi pahantekoihin, joita hän itse on tottunut tekemään kaikille ihmisille.»
»Tämä on tarpeeton ja vaarallinen syytös», virkkoi de Bracy, »mutta olkoon siinä kylliksi, kun sanon, että tunnen teidän temppeliherrojen tavat ja etten tahdo suoda sinulle tilaisuutta ryöstää minulta tätä ihanaa saalista, jonka voittamiseksi olen antautunut niin vaaralliseen vehkeilyyn.»
»Noh!» vastasi temppeliherra, »mitähän sinä pelkäätkään? – Tiedäthän meidän säätymme säännöt.»
»Tiedän kyllä», sanoi de Bracy, »ja tiedän myös, kuinka tarkoin niitä noudatatte. Älä luulekaan, temppeliherra, kyllähän se tiedetään, kuinka vapaasti rakkauden lakeja selitetään Palestiinan maalla, ja tässä asiassa en tahdo ollenkaan luottaa sinun omaantuntoosi.»
»No kuule sitten, kuinka asian laita on», sanoi temppeliherra. »Minä en pidä vähintäkään lukua sinun sinisilmäisestä ihanteestasi. Tuossa joukossa on toinen, joka sopii minulle paremmin.»
»Mitä! Alentaisitko itsesi palkkaneitsyen kosijaksi?» kysyi de Bracy.
»En maar, herra ritari», vastasi temppeliherra ylpeästi. »En aio alentaa itseäni palkkaneitsyen kosijaksi. Mutta onpa minullakin vankien joukossa saalis, joka on yhtä suloinen kuin sinun valitsemasi.»
»Pyhän messun kautta! Ethän tarkoita tuota sievää juutalaistyttöä?» sanoi de Bracy.
»Ja jos tarkoittaisin, niin mitä sitten?» virkkoi temppeliherra. »Kuka minua estäisi?»
»Ei kukaan, sen verran kuin minä tiedän», vastasi de Bracy, »jollei kenties naimattomuusvalasi tai omantunnon pistos antautuessasi mokomaan rakkausseikkailuun juutalaisnaisen kanssa.»
»Mitä valaani tulee», sanoi temppeliherra, »on suurmestarimme suonut minulle vapautuksen siitä. Ja mitä omaantuntoon tulee, niin eihän minunmoiseni miehen, joka jo olen ottanut kolmesataa saraseeniä hengiltä, tarvitse surra jokaista pikkuhairahdusta, niinkuin talonpoikaisen tyttöluntuksen, kun hän pitkänperjantain aattona ensikerran käy ripittäytymässä papille.»
»Parhaiten tietänet itse etuoikeutesi ja vapautesi», arveli de Bracy. »Mutta olisinpa voinut vannoa, että sinulla on vanhan koronkiskurin rahasäkit enemmän mielessäsi kuin hänen tyttärensä mustat silmät.»
»Miksi en rakastaisi molempia», vastasi temppeliherra. »Ja sitäpaitsi, minä en saa juutalais-äijästä enempää kuin vain puolet. Minun tulee näet jakaa saalis Front-de-Boeufin kanssa, joka ei suinkaan ilmaiseksi lainaa meille linnaansa. Mutta minäkin tahdon saada jotakin itselleni tämän retkemme saaliista, ja sentähden olen valinnut ihanan juutalaistytön erikoiseksi voitokseni. Tottahan nyt, kun tiedät minun haluni, ryhtynet jälleen alkuperäiseen keinoosi, vai kuinka? – Näethän, ettei sinulla ole yhtään pelättävää minun puoleltani.»
»Ei», vakuutti de Bracy, »tahdon sittenkin pysyä saaliini lähettyvillä. Todistelusi kuulostaa tosin sangen todenmukaiselta, mutta eipä kuitenkaan suurmestarin suoma vapautus eikä kolmensadan saraseenin tappamisella ansaittu oikeutesi ole minulle oikein mieleen. Mitäpä sinä välittäisit pikku synneistä, kun sinulla on niin suuri oikeus vaatia täyttä kuittausta kaikista synneistä.»
Tämän keskustelun aikana Cedrik koetteli saada vartijaltaan ilmi, mitä miehiä he oikeastaan olivat ja mitä he tarkoittivat. »Te olette olevinanne Englannin miehiä», hän sanoi, »ja sittenkin, – pyhä taivas sen nähköön! – ryöstätte omia kansalaisianne niinkuin ilmeisiä normanneja. Te olette olevinanne minun naapureitani, ja siksi teidän pitäisi olla minun ystäviäni; sillä kenelläpä englantilaisella naapurillani on syytä vihata minua? Minä sanon teille, miehet, – nekin teistä, joita laki on vainonnut, ovat aina saaneet minulta apua; sillä minä olen surkutellut heidän kurjaa tilaansa ja olen kironnut heidän armottomien herrojensa sortamista. Mitä siis minulta nyt tahdotte? Ja mitä hyötyä teille voi olla tällaisesta väkivallanteosta minua vastaan? – Olettehan teoissanne järjettömiä luontokappaleita pahemmat, – tahdotteko myös mykkyydessä olla heidän kaltaisiansa?»
Mutta aivan turhat olivat kaikki Cedrikin puheet vartijoilleen. Näillä oli niin monta hyvää syytä ollaksensa vaiti, ettei hänen suuttumuksensa eikä houkuttelunsa voineet taivuttaa heitä puhumaan. He kuljettivat häntä yhä eteenpäin joutuisata ravia, ja viimeinpä ilmestyi näkyviin kujanne, jonka kumpaisellakin reunalla kasvoi korkeita puita, ja kujan päässä näkyi Torquilstone, Reginald Front-de-Boeufin ikivanha, harmaa linna. Se ei ollut sanottavan avara; siinä oli vain yksi suuri, korkea, nelikulmainen torni ja sen ympärillä matalampia rakennuksia, joita sisemmän pihan muuri ympäröi. Ulkomuurin juuritse kierteli syvä kaivanto, joka sai vetensä läheisestä pienestä joesta. Front-de-Boeuf, joka usein eli vihoissa naapuriensa kanssa, oli vanhaa linnaansa vielä paljon vahvistanut rakentamalla ulkomuuriin torneja, joista saattoi ampua pitkin muurin kaikkia laitoja. Portin suojana oli senaikaisen tavan mukaan holvitettu ulkovarustus, jonka molemmat kulmat olivat vahvistetut pienellä tornilla.
Samassa kuin Front-de-Boeufin linnan tornien harmaat, sammaltuneet sakarat näyttäytyivät aamuauringon valossa metsän latvojen yli, arvasi Cedrik syyn heille tapahtuneeseen onnettomuuteen.
»Vääryyttäpä teinkin», hän sanoi, »näillä saloilla asuville rosvoille ja karkulaisille, kun luulin näiden konnain kuuluvan heidän joukkoonsa. Yhtä hyvin olisin voinut sekoittaa meidän korpiemme ketut ja Ranskanmaan nälkäiset sudet. Puhukaa, te koirat, – henkeänikö vai omaisuuttaniko teidän herranne himoitsee? Onko hänelle liikaa jo sekin, että kaksi vapaata saksilaista talollista, minä ja jalo Athelstan, elämme edelleen tässä maassa, joka oikeastaan on meidän kansamme perintö? – Tappakaa siis meidät ja täyttäkää sortonne määrä sillä, että ryöstätte myös henkemme, niinkuin jo ennen olette ryöstäneet tavaramme. Jos Cedrik Saksilainen ei voi vapauttaa Englantia, uhraa hän kuitenkin mielellään henkensä sen puolesta. Yhtä vain rukoilisin teidän julmalta herraltanne: sanokaa hänelle, että hän päästäisi Rowena-neidin kunnialla ja täydessä turvassa kotiinsa. Nainenhan Rowena on eikä hänestä pitäisi olla pelkoa; kun meidät on surmattu, ei ole ketään enää jäljellä, joka uskaltaisi Rowenan puolesta tarttua aseihin.»
Tähänkään puheeseen vartijat eivät vastanneet enempää kuin edellisiin, ja samassa saavuttiinkin jo linnan portille.
De Bracy puhalsi kaksi kertaa torveensa; sen kuultuaan käsijousilla ja varsijousilla asestetut vartijat, joita matkalaisten lähetessä oli ilmaantunut muureille, laskivat laskusillan joutuisasti alas ja avasivat portin. Vankien täytyi astua alas hevostensa selästä; sitten heidät vietiin erääseen suojaan, jossa heille tarjottiin hät'hätää valmistettu ateria, joka vain Athelstanissa herätti ruokahalua. Mutta pitkää aikaa ei Edward Tunnustajan jälkeläisellekään suotu nauttia tarjottua vieraanvaraa. Sillä vartijat ilmoittivat pian, että heidän oli käsky viedä Cedrik ja Athelstan toiseen kamariin, erilleen Rowenasta. Vastarinta oli turha; heidät kuljetettiin avaraan huoneeseen, jonka lakea kömpelötekoiset, saksilaiskuosiset patsaat kannattivat. Se oli näöltään samanlainen kuin ruoka- ja kokoussalit, joita vielä nähdään meidän vanhimpien luostariemme ikäarvoisimmissa osissa.
Sitten erotettiin Rowenakin seuralaisistaan ja vietiin, tosin kohteliaasti, mutta hänen tahtoansa kysymättä, syrjäiseen kamariin. Sama hiukan peloittava kohtalo tuli myös Rebekan osaksi, vaikka hänen isänsä hartaasti puhui vastaan, jopa tuskissansa lupasi rahaakin, kun vain hänen tyttärensä annettaisiin pysyä hänen luonaan. »Uskoton konna», vastasi yksi vartijoista, »jos olisit nähnyt sinulle aiotun komeron, niin etpä pyytäisi tytärtäsi sinne.»
Ja sen pitemmittä puheitta vietiin nyt vanha juutalainen toiselle suunnalle, erilleen muista vangeista. Palvelijoilta otettiin tarkoin pois kaikki aseet, jonka jälkeen heidät kuljetettiin linnan toiseen kulmaan. Rowena ei saanut edes pitää kamarineitoaan Elgithaa auttajanaan ja lohduttajanaan.
Huone, johon molemmat saksilaisherrat lukittiin – me seuraamme nyt ensiksi heidän kohtaloaan – oli ennen ollut linnan juhlasalina, vaikka sitä nyt käytettiin jonkinlaisena vahtitupana. Se oli tullut täten syrjäytetyksi alkuperäisestä käytännöstään, koska nykyinen isäntä, paitsi muitakin linnan mukavuutta, vahvuutta tai kauneutta enentäviä rakennuksia, oli laitattanut uuden, komean juhlasalin, jonka holvikaarinen laki lepäsi paljon hoikempien ja kauniimpien patsaitten varassa ja oli normannilaisten mukana maahan tulleella taiteellisemmalla tavalla koristettu. Cedrik astuskeli edestakaisin lattialla, ärtyneesti miettien sekä menneitä että nykyisiä asioita. Hänen toverilleen sitä vastoin oli hänen hidas luonteensa yhtä hyvänä kilpenä kuin toisille maltillisuus tai filosofia, – kilpenä, joka suojeli häntä kaikista elämän vastuksista. Eikä nykyisen hetkenkään epämukava olo häntä mainittavasti huolettanut, niin että hänellä vain harvoin oli aihetta vastata Cedrikin tulisiin vihanpurkauksiin.
»Kas niin», puheli Cedrik puolittain itsekseen, puolittain Athelstanille, »juuri tässä samassa salissa isäni istui, kun Torquil Wolfganger piti pitoja urhoolliselle ja onnettomalle Haroldille, joka silloin oli lähdössä kapinoitsevan veljensä Tostin norjalaisia liittolaisia vastaan. Tässä salissa Harold antoi mainion, jalon vastauksensa veljensä lähettiläälle. Useinpa olen kuullut isäni tulistunein mielin kertovan sitä tarinaa. Kun Tostin lähettiläs astui sisään, niin tämä suuri sali oli tuskin tarpeeksi avara jalojen saksilaisherrojen joukolle, jotka istuessaan hallitsijansa ympärillä kallistelivat veripunaista viiniä.»
»Tottahan», keskeytti Athelstan, jota ystävänsä viime sanat hiukan havahduttivat, »tottahan muistanevat lähettää meille hiukan viiniä sekä ruokaa päivällisen aikaan – tuskinhan tuonnoin kerkisimme haukata palastakaan; ja vaikka lääkärit kehuvat syöntiä heti ratsastuksen jälkeen terveelliseksi, niin eipä minun vatsani siitä tahdo ottaa täyttyäksensä.»
Ottamatta vaarin ystävänsä huokauksesta jatkoi Cedrik tarinataan.
»Tostin lähettiläs», sanoi hän, »astui salin halki pelästymättä ympärillä istuvien herrojen vihaisia katseita, kunnes tuli Harold-kuninkaan valtaistuimen eteen. Siellä hän vasta kumarsi.
»'Mitä ehtoja, herra kuningas', sanoi hän, 'tahdotte suoda veljellenne, jos hän suostuu laskemaan aseensa maahan ja pyytämään rauhaa?'
»'Minä soisin hänelle', lausui jalomielinen Harold, 'veljellisen rakkauteni sekä kauniin Northumberlannin kreivikunnan.'
»'Mutta jos Tosti ottaisi vastaan nämät ehdot', kysyi vielä lähettiläs, 'niin mitä maita annatte hänen uskolliselle liittolaiselleen Hardradalle, Norjan kuninkaalle?'
»'Seitsemän kyynärää Englannin maata', vastasi Harold ylpeästi, 'taikka kenties, koska Hardrada kuuluu olevan jättiläinen kooltaan, voisimme suoda hänelle vielä kaksitoista tuumaa lisäksi.'
»Kajahtipa koko sali silloin hartaista hyväksymishuudoista, ja maljat ja sarvet tyhjennettiin sillä toivomuksella, että norjalainen pian saisi omakseen hänelle suodun kappaleen Englannin maata.»
»Joisin minäkin mielelläni hänen terveydekseen», pisti Athelstan väliin, »sillä kieleni tahtoo aivan tarttua kiinni suulakeen.»
»Hämmästynyt lähettiläs», kertoi Cedrik, yhä vain hartaasti jatkaen tarinataan, vaikka se ei näkynyt huvittavan hänen kuulijaansa, »lähti viemään Tostille ja hänen liittolaiselleen suuttuneen kuninkaan vastauksen. Mutta pian sen jälkeen saivat Yorkin kaukaiset tornit sekä verestä punastunut Derventin virta nähdä sen hirvittävän taistelun, jossa Tosti ja Norjan kuningas, urhoollisesti ja uljaasti taisteltuaan molemmat kaatuivat, sekä lisäksi kymmenentuhatta heidän parhaita miehiään. Kenpä silloin aavisti, että sama tuuli, joka tuona jalona voiton päivänä heilutteli saksilaisten riemuitsevia lippuja, samassa myös paisutteli normannilaisten purjeita, kuljettaen heitä Sussexin onnettomille rannoille? – Kenpä silloin aavisti, että Harold itse, muutamien kerkeitten päivien kuluttua ei omistaisi suurempaa kappaletta kuningaskunnastaan, kuin minkä hän suutuksissaan oli määrännyt norjalaiselle viholliselle? – Kenpä silloin aavisti, että sinäkin, jalo Athelstan, – sinä, Haroldin jälkeläinen, ja minä, jonka isä ei ollut huonoin saksilaiskruunun suojelijoista, istuisimme tässä normannilaisen konnan vankeina samassa salissa, missä silloin esi-isämme viettivät noita mainioita pitoja?»
»Se on sangen surkeaa todellakin», vastasi Athelstan; »mutta toivonpa, että pian pääsemme irti maksamalla kohtuulliset lunnaat. – Eihän heidän aikomuksensa toki voi olla peräti näännyttää meitä nälkäkuolemalla, vaikka kyllä näyttääkin siltä, koska päivä jo on puolessa eikä meille vielä ole tuotu päivällisateriaa. Katsopas ylös ikkunaan ja virka, eiköhän päivän säteistä päättäen jo mahda olla melkein päivällisen aika.»
»Saattaa niin olla», vastasi Cedrik; »mutta minullepa tulee katsellessani näitä maalattuja ikkunaruutuja aivan toisenlaiset mietteet mieleen kuin huoli nykyhetkestä ja sen aiheuttamasta puutteesta. Siihen aikaan, kun tuo ikkuna muurattiin, jalo ystäväni, meidän karskit esi-isämme eivät vielä tienneetkään lasista eivätkä lasimaalaustaidosta. – Mutta Wolfgangerin isä haetti kopeudessaan tänne taiturin Normandiasta varustamaan tätä salia noilla uusmuotisilla koreuksilla, jotka hämmentävät Jumalan luoman valkean päivänvalon näin monenkarvaiseksi ja eriskummalliseksi. Tullessaan muukalainen oli köyhä ja laiha, kumarteli ja imarteli ja nosteli nöyrästi lakkiansa halvimmallekin talon palvelijoista. Täällä hänet syötettiin lihavaksi ja ylpeäksi, ja sitten kotiin tultuansa hän kertoi ahneille maanmiehilleen saksilaisten herrain rikkaudesta sekä yksinkertaisuudesta. – Ah, Athelstan, tuon turhamaisuuden seurauksia käsittivät ja ennustivat jo silloin ne Hengistin uljaitten uroiden jälkeIäiset, jotka vielä pitivät vanhoja yksinkertaisia tapoja pyhinä. Me otimme nuo muukalaiset parhaiksi ystäviksemme ja uskotuiksi palvelijoiksemme; me lainasimme heidän taitonsa ja heidän taitureitaan, halveksien esi-isiemme koristelematonta ja karskia elämänlaatua. Näin imi normannilaisten tuoma ylellisyys voiman suonistamme jo paljoa ennen kuin normannilaisten aseet löivät meidät maahan. Paljoa parempi oli muinainen kotoinen ruokamme kuin nykyiset ulkomaan herkut, joiden ahnehtiminen on saattanut meidät vieraan valloittajan orjiksi.»
»Maistuisipa minusta», huokasi Athelstan, »nyt laihakin ruoka aika herkulliselta; ja minusta on oikein kumma, kuinka sinä, jalo Cedrik, niin tarkoin voit muistaa menneitä asioita, kun näytät kuitenkin kokonaan unohtaneen tämänpäiväisen päivällishetken.»
»Turhaa vaivaa», mutisi Cedrik äreästi itsekseen, »onkin puhua hänelle mistään muusta kuin hänen vatsansa täyttämisestä! Knut Tylyn sielu näkyy vallanneen hänen ruumiinsa, niin ettei hän muuta tee kuin vain suuhunsa ahtaa ja vatsaansa ahmaa ja yhä tahtoo lisää. Voi kuitenkin», jatkoi hän katsahtaen säälivästi Athelstaniin, »että niin nerottoman hengen pitää asua niin pulskeassa ruumiissa! Voi, että niin tärkeä työ kuin Englannin vapautus täytyy toimittaa näin tylsällä aseella! Jos hän Rowenan naipi, voi kuitenkin tämän jalompi, korkeammalle pyrkivä mieli kenties vielä saada hänessä hereille sydämen pohjassa uinuvan paremman hengen.»
»Mutta mitä minä tämmöistä avioliittoa ajattelenkaan nyt, kun Rowena, Athelstan ja minä itse olemme vankeina tämän petomaisen rosvon kynsissä. Varmaan hän juuri siitä syystä onkin vanginnut meidät, kun pelkäsi, että me vapaina voisimme saada kukistetuksi hänen maanmiestensä väärän vallan.»
Saksilaisen miettiessä näitä murheellisia mietteitänsä aukeni vankihuoneen ovi ja sisään astui hovimestari valkoinen virkakeppi kädessä. Tämä korkea-arvoinen mies kävi vakavin askelin keskelle kamaria, ja hänen jäljessään neljä palvelijaa kantaen ruoalla täytettyä pöytää. Sen näkö ja haju näytti heti karkoittavan Athelstanin mielestä kaikki huolet. Ruoantuojilla oli kaikilla naamiot silmillä ja suuret viitat vartalon peitteenä.
»Mitä narrinpeliä tämä on?» tiuskaisi Cedrik. »Luuletteko, ettemme tiedä, kenenkä vankeudessa olemme, kun näemme, kenenkä tämä linna on? Sanokaa isännällenne», hän lisäsi käyttäen kärkkäästi tilaisuutta toimiakseen vapautumisensa puolesta – »sanokaa isännällenne, Reginald Front-de-Boeufille, että me emme voi arvata, mistä syystä hän on kuljettanut meidät vankeuteen, paitsi jos hän tahtonee laittomasti ryöstää itselleen meidän rikkautemme. Sanokaa hänelle, että me tahdomme myöntyä hänen vaatimuksiinsa, niinkuin samanlaisessa tilassa myöntyisimme tavallisen metsäsissinkin vaatimuksiin. Määrätköön hän, kuinka kalliiksi hän arvioi vapautemme, ja me maksamme lunnaat, jos vain varamme siihen riittävät.»
Hovimestari kumarsi sanaakaan vastaamatta.
»Ja sanokaa vielä ritari Reginald Front-de-Boeufille», lisäsi Athelstan, »että minä vaadin häntä taisteluun elämästä ja kuolemasta, jalkaisin tai ratsain, missä turvallisessa paikassa hyvänsä, ennenkuin viikko on kulunut umpeen vapaaksipääsymme jälkeen. Ja tätä taistelua ei hän suinkaan uskaltane kieltää tai toistaiseksi lykätä, jos hän on todellinen ritari.»
»Minä saatan teidän vaatimuksenne herrani tietoon», vastasi hovimestari; »nyt kuitenkin jätän teidät tänne aterioimaan.»
Vaatimuspuhettansa ei Athelstan lausunut erin arvokkaalla tavalla; sillä hänen tavallinen saamattomuutensa sekä myöskin suuri lihaköntäle, jonka pienentämisessä hänen molemmilla leuoillaan par'aikaa oli täysi työ, heikensivät suuresti rohkeitten sanojen vaikutusta. Sittenkin Cedrik ihastui suuresti kuullessaan tämän todistuksen kumppaninsa uudestaanheräävästä miehuudesta. Sillä ei edes Athelstanin korkea sukuperäkään ollut voinut enää hillitä sitä suuttumusta, jota tämän nahjusmainen luonne herätti hänessä. Nyt löi Cedrik hartaasti kättä Athelstanille kiitellen häntä; vaan saipa hän heti taas uutta pahanmielen aihetta, kun toinen siihen vastata tokaisi: »Taistelisin minä vaikka kymmentäkin mokomaa miestä vastaan, jos sillä keinoin pikemmin pääsisin vankeudesta, jossa liemeen pannaan näin paljon sipulia.» Cedrik koki kuitenkin karkoittaa mielestänsä tämän uuden todistuksen siitä, että hänen kumppaninsa oli jälleen vajonnut vatsansa orjuuteen. Hän istuutui Athelstanin vastapäätä ja näytti että hänkin, – vaikka suru maansa onnettomasta tilasta oli saattanut hänet unohtamaan ruoan niin kauan kuin sitä ei vielä ollut pöydässä, – oli perinyt saksilaisten esi-isäinsä hyvän ruokahalun yhdessä heidän muiden hyvien avujensa kera.
Kauanpa eivät vangit kuitenkaan saaneet häiritsemättä virvoittaa ruumistansa aterialla. Sillä portin edustalta kuului yht'äkkiä torven toitotus, joka keskeytti heidän tärkeän työnsä. Kolme kertaa törähti torvi niin kovalla äänellä, kuin olisi tämä varustus ollut saduissa mainittu lumottu linna, ja portilla seisoja sallimuksen lähettämä ritari, jonka torven toitahduksesta salien ja tornien, muurien ja vallien piti haljeta hajalleen niinkuin yösumu hajoaa aamutuulen noustessa. Saksilaiset kavahtivat ylös pöydästä ja riensivät ikkunaan. Mutta siitä ei heidän uteliaisuutensa saanut tyydytystä. Sillä ikkuna antoi linnanpihaan päin, ja torvensoitto tuli muurin ulkopuolelta. Tämä toitotus näkyi kuitenkin tuoneen tärkeitä sanomia, sillä koko linnassa nousi heti suuri melu.