Tyttö kuuli kilinätä ja katosi heti ovenvartian huoneesta, Molemmat ilkeänaamaiset vanhukset menivät makuulle.
Ulkona kadulla röykytti yksi ja toinen ohikulkija nyrkillään pimeitä ikkunaluukkuja, mennen sitten meluten eteenpäin.
"Lempo soikoon!" karjasi ovenvartia joka kerran, kun tämmöinen melu hänet unestaan herätti.
Madridin katuja kuljeksivat sotamiesten-värvääjät iloinen soitto mukanaan. Heidän lippujensa ympärillä tanssivat laulellen ja vihellellen tarjokkaat, jotka jo muutamien päivien perästä saivat kuulla kanuunain pauketta ja kuulien sihinätä.
Lipun edellä kulki surullisena, pää kallellaan nuorukainen – sotilaan höyhentöyhtöinen lakki jo päässään – nojaten kultansa käsivarteen ehkä viimeisen kerran elämässään… kukapa sen tiesi?
Nyt tuli iloinen sotilasjoukko vankilan kohdalle.
Vankilan kapean ikkunan rautaristikon lomasta kurkistivat kalpeat kasvot alas kadulle. Mies siellä ylhäällä koetti lukea, mitä lipussa seisoi.
Taaskin – "la libertad"!
"Siis taistelevat he jo sinun tähtesi…" Vanki katseli heidän jälkeensä, niin kauan kuin hänen silmänsä vielä saattoi seurata heitä ikkunasta; sitten kuunteli hän soittoa niin kauan kuin vielä yksikään ääni hänen korvansa tapasi, ja vielä sittenkin, kun he jo olivat kauas poistuneet, luuli hän sitä kuulevansa.
Vihdoin meni hän vuoteellensa ja odotti yötä.
Kun jo oli pimeä, tuli vanginvartia hänen komeroonsa. Vangin kalpeus ja kiihkoinen mielentila ei voinut olla herättämättä hänen huomiotansa.
"Ettekö ole terve?" kysyi vanginvartia.
"Olen; ei minua mikään vaivaa."
"Teidän on kuultu viime yönä kovin ähkivän ja ääntävän."
"Mitä on kuultu?" kysyi vanki, saaden vaivoin salatuksi pelästystänsä.
"Kuka on kuullut jotakin?"
"Vahtimies, joka kävelee edes takaisin käytävässä teidän ovenne edustalla, sanoi kuulleensa teidän ähkivän ja kopeloivan huoneessa sinne tänne."
"Niin, niin… se oli… minulla oli pahoja unia… Minun täytyi pari kertaa nousta ylöskin vuoteeltani."
"Minä toimitan täksi yöksi jonkun teidän luoksenne valvomaan."
"Ei, ei – kiitoksia. Tänään olen jo parempi."
Vanginvartia silmäili tarkoin ympärilleen; hän tutki seiniä, lattiaa, ikkunapuitteita.
"Eikö teillä ole näistä vaivaa?" kysyi hän, katsellessaan syöpäläisiä nurkissa.
"En ole vielä tiennyt niistä mitään", vastasi puhuteltu.
Vielä kerran tarkoin tutkittuaan huoneen poistui vanginvartia.
Vanki hypähti nyt kiihkoisasti vuoteeltaan… "Nyt täytyy kiirehtiä. He ovat ruvenneet aavistamaan ja pitävät minua nyt tarkemmin silmällä."
Vanginvartian askeleet kajahtivat pitkässä käytävässä. Oli tullut pilkkopimeä yö; vankilassa oli vielä kaksin kerroin pimeämpi.
Vanki sammutti kynttilänsä, ratkoi sukkelaan päänaluksensa ja veti sen sisästä muutamia syliä pitkän nuoran, joka mitä suurimmalla huolella oli punottu hienosta langasta. Hän oli pyytänyt saada lankaa, ajan kuluksi, kuten hän oli sanonut, kutoakseen sukkaa; mutta tuskin puolet langasta oli todella käytetty kudontaan. Nuora oli tuskin sormenpaksuinen, mutta pituus näytti siksi riittävältä, että rohkea hyppääjä sen avulla saattoi uskaltaa laskeutua alas toisesta kerroksesta maahan.
Tämän jättiläistyön oli hän saanut suoritetuksi neljässä kuukaudessa; niiden kuluessa oli hän myöskin – murtanut aukon vankilansa seinään.
Uunin savutorvi päättyi seinään; sen sisässä arvasi hän torven jatkuvan, ja tässä kohden oli hän alottanut työnsä. Hän oli katkonut huilunsa kahdeksi kappaleeksi ja vähitellen siinä olevien metallilaattojen avulla raapinut pois muurisaven, joka liitti seinän kivilohkareet toisiinsa. Mutta kun tämä osa seinää oli savusta mustunut ja siis valkeat, raapimisesta syntyneet jäljet helposti olisivat voineet ilmiantaa hänen yrityksensä, täytti hän joka aamu – sillä hän teki vain öisin työtä – halkeamat uudelleen leipäpurulla, sirotti niiden päälle hiekkaa ja mustasi sitten seinän kynttilänsä liekillä.
Mitä työn kuluessa kerääntyi hiekkaa ja roskia, ne puhalsi hän joka yö huilunsa kautta kadulle, niin ettei aamulla ollut hitustakaan jälkeä yötyöstä. Kivet ja tiilet pani hän koreasti paikoilleen joka aamu ja koko laitoksen osasi hän niin taitavasti salata, ettei tarkinkaan silmä olisi siinä voinut mitään huomata.
Kun neljäs kuukausi oli kulumassa, huomasi hän vihdoin muurin kaiusta, että korkeintaan yksi ainoa tiilirivi hänet enää erotti viereisestä huoneesta, ja vanginvartian epäluuloinen tarkastelu oli hänelle yllykkeenä pian ryhtymään tuumansa toteuttamiseen.
Kun kaikki muu melu, paitsi vahdin säännöllisten askeleiden kaiku tuolla ulkona käytävässä, oli vaiennut, nousi hän lavitsalle, sitoi nuoran vyötäistensä ympäri ja otti yksitellen ulos kivet seinästä, jossa nyt oli niin suuri aukko, että ihminen hädin tuskin sopi sen kautta ryömimään.
"Tuli mikä tuli, nyt sen täytyy tapahtua!" ajatteli hän päättäväisesti ja iski nyrkillään ainoata tiiltä, joka vielä oli aukossa; – se putosi suurella ryminällä alas.
Jos nyt on joku tuolla ylhäällä, niin on koko tuuma mennyt myttyyn ja hän hukassa – jollei, niin on kenties tullut loppu hänen kärsimyksillensä!
Vartia oli juuri nyt käytävän toisessa päässä; kumminkin kuuli hän melun ja riensi nopeasti oven luo kuunnellakseen.
Mutta vanki oli arvannut niin käyvän; hän nosteli suurella melulla lavitsaa ja oli asettavinaan sen taas jaloilleen sekä haukotteli hyvin kuuluvasti, ikäänkuin olisi hän ollut maata menemäisillään ja sattumalta potkaissut lavitsan kumoon.
Vahti meni matkaansa, huomaamatta mitään epäluulon alaista. Vanki asetti lavitsan uudelleen seinää vasten, päästäkseen siten helpommin aukkoon, joka oli jokseenkin ylhäällä.
Hitaasti ja jännityksestä väristen työntäysi hän aukkoon, kuten jänis tahi muu pikkueläin katoaa jättiläiskäärmeen kitaan, ja antoi ruumiinsa luisua pää edellä alas toiselle puolelle.
Hän oli arvannut oikein!
Hän oli autiossa keittiöhuoneessa, jossa vahdit läpi talven pitivät tulta vireillä. Nyt olivat hella ja savutorvi kylminä ja käyttämättöminä.
Mies, jota olemme tähän saakka seuranneet, pääsi pian selville asemasta.
Hän asetti erään kivilohkareen, joka hyödyttömänä siellä makasi, tulisijalle, nousi reippaasti ylös ja alkoi, kädet ja jalat harallaan, ponnistautua ylös savutorvesta. Vaivaloisesti kiiveten oli hän jo päässyt muutamia syliä ylöspäin, kun hän äkkiä löi päänsä ristinmuotoiseen rautaan, joka oli muurattu savutorven poikki…
Tästä oli aivan mahdotonta työntäytyä läpi… Rauta oli saatava pois… Yhtä nopeasti kuin tämä ajatus hänessä syntyi, pisti hän käden taskuunsa, ottaakseen sieltä nuo huilun metallikappaleet, joita hän jo oli niin suurella menestyksellä käyttänyt työaseina, mutta… niitä ei löytynyt… ne olivat epäilemättä unohtuneet vankikomeroon… Hänen täytyi – muuta neuvoa ei ollut – noiden metallikappaleiden takia palata takaisin vankikoppiinsa… Samaa tietä, jota hän oli tullut, luisui hän alas samalla tavalla aukon kautta vankilaan… muutamassa silmänräpäyksessä löysi hän kaivatut esineet tyynystään ja alkoi vaivaloisen yrityksensä viipymättä uudestaan.
Uudelleen päästyänsä ylös rautaristikon luo, joka sulki savutorven, raapi hän pois saviruukin tangon päästä, ja voimalla, jonka ainoastaan epätoivon asema hänelle antoi, väänsi hän raudan irti muurista… Se oli tuskin puolen tunnin työ; rautakappale, jonka hän oli saanut käsiinsä, tuli vielä olemaan hänelle hyödyksi, sillä kun hän vihdoin oli kavunnut melkein yläpäähän savutorvea, oli siellä hänen tiellänsä kaksinkertainen rautaristikko; sen sai hän nyt helposti irti murretuksi… Jo näki hän ahtaan aukon kautta öisen taivaan tähtien välkkeen, kun äkkiä uusi epätoivoinen ajatus sai hänen sielunsa vapisemaan.
"Nuora – minne jäi nuora!?"
Tällä kertaa oli hän vähällä menettää järkensä…
Pitikö hänen vielä kerta palata sinne, josta hän jo kaksi kertaa oli paennut?.. pitikö hänen vielä kolmas kerta kulkea tämä kamala tie päästä päähän?.. Hänen rohkeutensa katosi; hänessä heräsi ajatus, että olisi parempi heittäytyä katolta maahan ja musertaa kallonsa, kuin vielä kerran palata takaisin.
Tänä epätoivon hetkenä juolahti toki vihdoin hänen muistiinsa, että hän oli kietonut tuon kaivatun nuoran ruumiinsa ympäri vaatteiden alle. Uudelleen hengitti hän keveämmin; jo muutamien silmänräpäyksien perästä kapusi hän savutorven reunan yli ja ryömi kattotiiliä myöten alas, kunnes seisahtui muutaman kattoluukun luo, ottaakseen esiin nuoransa. Hän oli pahoin pettynyt!
Nuora oli kenties siksi pitkä, että se olisi ulettunut toisesta kerroksesta maahan, mutta nyt oli hän ainakin neljä syltä ylempänä vankikoppiansa. Hän ei ollut ottanut lukuun, että hänellä, kun hän täältä luisui nuoran alapäähän, vielä olisi ainakin kuusi syltä maahan.
Hän laskeutui kattoluukusta vinnille ja haki jotakin, joka tässä pulmassa voisi olla hänelle avuksi. Hän löysi täältä muutamia pitkiä riukuja. Yhden niistä hinasi hän katolle, laskeutui varovasti räystäälle ja koetti työntää riukua kadun yli vastapäisen talon katolle – mutta riuku oli liian lyhyt.
Vanki kiipesi katon harjan yli toiselle puolelle. Siellä erotti ainoastaan kapea kuja suuren, palatsimaisen rakennuksen vankilasta. Tuon rakennuksen räystäs päättyi vaskiseen delfiinin kuvaan, joka pistäytyi jokseenkin pitkälle ulospäin.
Tuonne asti riuku varmaankin ulottuu?!.. ja iloisesti huoahtaen huomasi pakolainen, että niin olikin laita.
Nyt riippui henki siitä, kestäisikö riuku hänet.
Hän riensi takaisin vinnille, sitoi kiireesti nuorallaan neljä riukua yhteen, laski tämän kapean sillan kumpaisenkin talon välisen kuilun yli ja lähti päättäväisenä, heitettyänsä lyhyen silmäyksen ylös taivasta kohden, vaaralliselle retkelleen…
Hänen allansa, tuolla kammottavassa syvyydessä, ei näkynyt muuta kuin tyhjän kadun kivitys. Pieninkin hairahdus… silloin olisi hän auttamattomasti musertunut katukiviä vasten. Hienot riu'ut notkuivat hänen painostaan. Se oli onni, ettei hän silmäillyt ylös taivaalle, kun hän varovasti hiipien siirsi yhden jalan toisen edelle.
Tuskin puoli tuota vaarallista tietä oli kuljettu, kun hän äkkiä kuuli askeleita, joiden säännöllisyydestä hän tunsi tulijat kaupungin vartiasotamiehiksi. Nyt ei saanut viipyä – muuten oli hän hukassa. Pelolla ja kuolemankauhulla silmäili hän alas syvyyteen, heittäytyi parilla horjuvalla askelella vastapäisen rakennuksen katolle ja vajosi siellä kokoon, tarttuen käsillään epätoivon voimalla katon vaskiseen räystäskuurnaan. Ummessa silmin jäi hän sitten siihen makaamaan, siksi kunnes askeleitten kaiku yhä kauemmaksi poistuen vihdoin vaikeni.
Sitten silmäsi hän taas ylös korkeuteen. Kun vaara oli ohitse, palasi rohkeuskin taasen kaksinkertaisella voimalla hänen rintaansa.
Olihan hän toki vankilastaan pois päässyt!
Varovasti veti hän nyt tuon vaarallisen sillan, jota myöten hän oli tullut, omalle puolelleen, irroitti nuoran riu'uista, jotka hän laski ikkunaluukun kautta vinnille, sitoi sitten vyötäistensä ympäri nuoran, jonka toisen pään hän kiinnitti räystäskuurnasta ulospistävään rautakoukkuun, ja laskeutui sitten alas toisen kerroksen ikkunan edessä olevalle parvekkeelle.
Pari korttelia oli hän vielä parven yläpuolella, kun hieno nuora keskeltä katkesi. Jos hän olisi laskeutunut suoraan kadulle, niin olisi hän nyt mäsänä maannut siellä alhaalla! Vielä oli jäljellä oleva nuorankappale siksi pitkä, että hän sen avulla pääsi laskeutumaan ensi kerroksen parvekkeelle.
Entäs nyt? Kadulle hän ei voinut hypätä, sillä siinä oli hän vaarassa taittaa jalkansa, ja samalla olisi myöskin läheinen vahtimies voinut huomata hänet.
Vihdoin päätti hän tunkeutua parvekkeelle vievän oven kautta rakennuksen sisustaan, etsiäksensä sieltä käsin jotakin pääsytietä, ja jollei muu auttaisi, aikoi hän uhkauksilla pakottaa ensimäisen, joka hänen tiellensä sattui, avaamaan hänelle talon ulko-oven. Jos hänet silloin vahti huomaa, niin ampukoon; jos sattuu, on kaikki lopussa, jos ei satukaan, niin juoksee hän Manzanares virtaan, ui toiselle puolelle ja pakenee vuoristoon tai minne hyvänsä…
Tämän päätöksen tehtyänsä pisti hän kätensä parvekkeen ikkunassa olevan vaateverhon läpi ja väänsi avainta, joka oli ovessa. Se aukesi; hän tuli suureen saliin.
Oikealla ja vasemmalla oli kaksois-ovet.
Muutaman silmänräpäyksen ajan seisoi hän neuvotonna, voimatta päästä selville asemasta. Kummalle päin piti hänen kääntyä? Vihdoin aukaisi hän umpimähkään toisen ovista; se vei pimeään huoneeseen. Hän haparoi siellä ympärilleen ja tapasi vastapäisellä seinällä taas oven – mutta se oli suljettu. Pieninkin melu saattoi ilmaista hänet. Hän oli palaamaisillansa, koettaakseen onneansa salin toisella puolen – silloin, hänen haparoidessaan seinää pitkin eteenpäin, tapasi hänen kätensä pienen ovisalvan – hän painoi – ovi aukesi ja hänen edessään oli yksi noita kapeita, pimeitä käytäviä, jotka ovat niin tavallisia vanhoissa aateliskartanoissa ja jotka useimmiten ovat vain isäntäväkeä varten.
Hän astui sisään. Samahan se oli hänelle, minne käytävä päättyi; tulipahan hän ainakin vielä muutamia askeleita lähemmäksi vapauttansa. Lattia oli peitetty paksuilla matoilla. Hänen ei tarvinnut peljätä, että askelten kolina ilmiantaisi hänet. Taasen tuli hän kapean oven luo, johon käytävä päättyi. Tämäkin ovi oli auki. Seinälle ripustettu lamppu levitti valoansa koko huoneeseen – se oli palvelijattarien makuuhuone. Ei henkäystäkään kuulunut. Tässäkin huoneessa oli kaksi muuta ovea, yksi kummallakin puolella huonetta. Ei ollut paljon arvelemisen aikaa – hän aukaisi sen oven, joka oli lähinnä – ja taasen oli hän tullut makuuhuoneeseen. Ovesta tultiin aikooviin, jota kuuleaksi hiotulla lasikuvulla varustettu lamppu valaisi niin heikosti, että tässä puolihämärässä vaivoin saattoi erottaa yksityisiä esineitä. Alkoovin perällä oli vuode, jonka kukitetut silkkiuutimet ulottuivat maahan saakka.
Kuuluvat henkäykset ilmaisivat, että täällä joku nukkui.
Tästä huoneesta ei ollut enää mihinkään ovea. Pakolaisen päässä välähti äkkiä aatos. Vuoteen vieressä näki hän mustan, kehyksiin kiinnitetyn damastiripun. Tässä esiripussa olevan silkkinuoran avulla olisi helppo päästä alas kadulle… ja sitten… oli kysymys vain siitä, laskeeko vartiamies kuulan hänen jälkeensä ja sattuuko se.
Salaman nopeudella ryhtyi hän irroittamaan tuota nuoraa; samassa kuin se hänelle onnistui, putosi koko esine alas kehyksen edestä.
Säikähtyneenä hoiperteli hän taaksepäin.
Kuva, joka seinältä silmäili häntä ja jota hän nyt tuijottavin silmin katseli, täytti hänet miltei mielettömällä kauhulla. Elävän olennon tapaaminen ei olisi niin häntä kauhistuttanut – tämä eloton kuva sai hänen kasvonsa sävähtämään kalman kalpeiksi ja veren hyytymään hänen suonissansa.
Tämän suuren kuvan alapuolella oli suuri kirja, jonka kannella hän tunsi saman kuvan. Ahneesti tarttui hän kirjaan, avasi sen ja luki sanat:
"Tänäänkin olin onneton – myöskin tänään ajattelin sinua. Taasen olen itkenyt sinun kohtaloasi ja antanut sinulle anteeksi!.."
"Jumalani, missä minä olen?" huudahti hän, unhottaen kaiken muun; kirja putosi hänen vapisevista käsistään.
Tästä syntyneen melun jälkeen liikkuivat vuoteen uutimet. Lumivalkea käsivarsi veti ne syrjään – kalpeat naisen kasvot tulivat näkyviin.
Kun nainen huomasi ihmisen makuuhuoneessansa, vajosi hän kolkosti huudahtaen takaisin vuoteellensa.
Pakolaisen vankipuku oli hänen pakoretkensä seikkailuissa tahraantunut ja osittain repeytynyt; hänen kasvonsa olivat verissä. Tuijottavat silmät, kalpeat kasvot… todellakin kamala ilmiö tämmöisenä levollisena sydänyön hetkenä!
Mies ei kyennyt saamaan ääntä suustansa – ei paikaltansa liikahtamaan – jalat olivat kuin maahan kiinni kasvaneet.
Muutaman minuutin perästä veti nainen ikkunauutimet taas syrjään. Nyt oli hän jo niin paljon selvinnyt säikähdyksestään, että hän rohkeni puhutella tuota sydänyön aavetta.
"Älkää peljätkö", sanoi hän, "minä en nosta meteliä. Tässä ovat avaimeni. Ottakaa ne! Tuolla lippaassa ovat kalleuteni. Kirjoituspöytäni avonaisessa laatikossa on rahaa. – Vai pelkäättekö, että petän teidät ja herätän talonväen? Odottakaa silloin vähän, minä tulen itse viemään teitä. Kääntykää vain hiukan poispäin, että saan…"
Puhuessaan heitti hän levollisella varmuudella kepeän, silkkisen yövaipan hartioilleen ja astui hyvin huolellisesti esille vuode-uutimen välistä, ruusunvärisillä jaloillaan tapaillen kirjailtuja tohveleitaan.
Oi… kuinka kaunis oli hän silloin!.. Hänen pitkä, musta tukkansa valui hajanaisina suortuvina liljanvalkeille olkapäille; hivuksiensa synkkä tummuus loi hurmaavaa suloutta kalpeille kasvoille, ja kun hän, käsi rinnoillaan, piti koossa laajaa yöviittaa, saattoi sen läpi huomata sydämen kiivaan sykkimisen. Hänen kasvoillaan ja koko hänen olennossaan kumminkin lepäsi tuo majesteetillinen levollisuus, joka ylläpiti häntä tässä mitä avuttomimmassa tilaisuudessa.
"Tulkaa", kuiskasi hän hiljaa, kääntyen tuohon kammottavaan olentoon – eivätkä kumminkaan edes hänen huulensa tai kätensä vapisseet – "tulkaa, niin itse annan kaikki teidän käsiinne."
Puhuteltu vapisi yhä enemmän joka sanasta. Hänen silmänsä olivat kiintyneet naiseen – katse niissä oli samanlainen kuin suden silmissä, kun se tavatessaan ihmisen on kahdella päällä, käydäkö kimppuun vai itsekö kääntyä pakosalle.
"Jumalan tähden, mitä te sitten tahdotte?" kysyi nainen, ja koko hänen ruumiinsa vapisi kun hän näki tuon ihmisen yhä vielä siinä seisovan liikkumattomana kuin patsas.
Hänen silmistään tunkeusi kyynel, hänen voimansa oli katoamaisillaan, kun tuo kummallinen olento syöksyi hänen jalkoihinsa ja ääneen nyyhkyttäen peitti kasvonsa käsillään.
"Pyhä Jumala! Kuka olette?" huudahti nainen tuolla tukahdutetulla äänellä, joka hiljaisessa keskustelussa ilmaisee suurinta mielenliikutusta.
Mies sai vaivoin pidätetyksi kyyneleensä ja silmäili, yhä vielä polvistuneena, ylös naisen kasvoihin; nyt, kun hän ei enää valittanut, tulivat hänenkin kasvoissansa jalommat juonteet näkyviin.
Hän osoitti kuvaa.
"Kerran – monta aikaa sitten", sanoi hän kolkosti, "olin se, jota tuo taulu kuvaa – nyt olen paossa oleva vanki."
Tuskin oli hän nämä sanat saanut lausutuksi, kun nainen kuumeentapaisen kiihkon valtaamana huudahti tukahdutetulla äänellä ja painoi kädellään rintaansa vasten. Ilosta, surusta, mielettömästä säikähdyksestä ja hämmästyksestä puhui nyt yhdessä silmänräpäyksessä koko hänen olentonsa. Seuraavalla hetkellä syöksyi hän intohimoisella kiireellä ja levitetyin käsin pakolaista kohti.
"Diaz!" huiskasi hän.
Mutta tämä seisoi kääntäen kasvonsa poispäin ja teki kädellään liikkeen kuin olisi hän torjunut naista luotansa.
"Se on totta", puhui nainen, luoden silmänsä maahan ja seisten kuin patsas miehen edessä, joka yhä makasi polvillaan.
"En voi sallia sinun tarttua käteeni", sanoi Diaz tuskallisesti. "Ikuiseksi olen kadottanut sieluni autuuden. Mutta mitä onkaan kaikki muu onni siihen verraten, jonka kadotin, kun sinut kadotin. Oi, paljon olen kärsinyt ja paljon vielä saan kärsiä!"
"Samoin kuin minäkin", sanoi kyynelsilmin ja vapisten nainen, joka oli peittänyt kasvonsa käsillään ja vajosi likimmäiselle tuolille.
"Sinä tiedät kuinka suuri rikokseni on; mahdotonta on, että vielä voit minua rakastaa. Mutta sinä tiedät myöskin, kuinka syvästi minä sinua rakastin; mahdotonta on sinun sentähden minua vihatakin. Myönnäthän sen – eikö olisi parempi meille molemmille, jos minä en enää olisi elävien joukossa?"
"Jos me emme enää olisi elävien joukossa!" toisti Serena.
"Vankilassa ei voi kuolla. Vankilassa kaikki elävät kauan, ja sitten on siellä kuolema aivan yhtä kauhea kuin – elämäkin. Minun täytyi paeta sieltä, ei siksi että saisin elää, vaan ainoastaan voidakseni kuolla. Eikä pitempi viipyminen siellä olisi yhtään hyödyttänytkään, sillä minä en ole vähääkään paremmaksi tullut. Vielä on mieleni yhtä kurja kuin silloinkin, kun sain tietää siitä loukkauksesta, joka sinulle tehtiin, ja samoin kuin silloin tapoin loukkauksen tekijän, samoin tekisin ihan varmaan nytkin."
"Oi – älä sano niin."
"Rikoksen tähden tahdon mielelläni kuolla; sen voit sinä, sen voi Jumala, jota vastaan olen rikkonut, vaatia. Mutta kuule kumminkin sitä ennen viimeinen sanani. Tiesitkö minun olevan tässä vankilassa?"
"Sitähän varten tähän taloon muutin, että ainakin saisin olla sinun läheisyydessäsi."
"Sinäkö siis olit se tuntematon nainen, joka yhä piti huolta kaikista minun tarpeistani?"
Serena nyökäytti päätänsä myöntävästi.
Diaz hengähti syvään.
"Niinhän aina luulinkin. Jumala siitä sinua siunatkoon älköönkä salliko sinun koskaan unhottaa, että tämä ajatus on tekevä kuolinhetkenikin onnelliseksi."
Sitten nousi hän ylös ja meni ovea kohden. Serena riensi hänen jälkeensä ja tarttui hänen käteensä. Sanomattoman paljon naisellisuutta ja sydämellisintä hellyyttä ilmeni hänen enkelikasvoillaan, kun hän kuiskasi miehelleen sanat:
"Minä olen antanut sinulle anteeksi, Diaz!"
"Kiitos, Serena! – Oi, kuinka kauan siitä on, kun viimeksi olen rohjennut nimesi mainita! Mutta vaikka sinä annatkin anteeksi minulle, niin mitä se hyödyttää; – eiväthän ihmiset minulle ikinä anna anteeksi."
"Vielä on yksi tapa, jolla voit uudelleen puhdistaa tahraantuneen kunniasi – yksi keino, joka vielä voi uudelleen antaa sinulle elämäsi, maailmasi, kunniasi ja minut… taistelutanner! Jo liehuvat liput ilmassa – lähde sinne! Jos siellä kaadut, saat siunauksen haudallesi ja kyyneleen muistollesi – jos taas on Jumalan tahto, että sieltä palajat, silloin antaa suuri isänmaa sinulle anteeksi ja vaimosi, lemmestä vavisten, voi taasen ojentaa kätensä sinulle."
Pakolainen liitti kätensä ristiin kuin rukoillakseen.
"Jumala, taivahan Jumala! Sinä lähetät enkelisi nostamaan minua langennutta ja tarjoat minulle armoa! Minä tahdon mennä ja taistelussa osoittaa sen ansainneeni!"
Ja näin sanoessaan peitti hän kyyneleillä sen käden, joka hänelle oli osoittanut tien taivaaseen.
"Mutta noin sinä et voi mennä pois; tuossa asussahan sinä välttämättä herätät kaikkien huomion. Tule kanssani. Puvut, joita sinä ennen käytit, olen minä ottanut talteen ikuiseksi muistoksi; nyt voivat ne sinua hyödyttää."
Hän aukaisi kaapin ja antoi vaatteet miehelleen, joka ne yksitellen puki päälleen. Yhä enemmän silmiinpistäväksi tuli yhtäläisyys tuon seinällä riippuvan muotokuvan kanssa.
Serenan mielestä hän kumminkin oli hyvin muuttunut.
"Sen tekee tuo suuri parta… Sinä et ensinkään ole muuttunut."
"Ei kukaan sinua nyt voi tuntea. Kas niin – kietoudu nyt tähän viittaan ja ota nämä rahat, kaikki, kaikki! Sinä tarvitset ne ja minä – minä kyllä saan huomenna toista. Joutuin nyt! Hanki itsellesi vielä tällä hetkellä vuokravaunut Toledoon ja mene siellä heti eversti Cuestan luo. Hän asettaa sinut vapaaehtoisten soturiensa riveihin ja lähettää sinut Aragoniaan. Siten haihtuvat takaa-ajajat sinun jäljiltäsi, siksi kunnes kerran voit vapaasti ja kunnialla oman nimesi mainita. – Silloin, Diaz, tapaamme mekin taas toisemme!"
"Vuoden kuluessa tästä päivästä olen saavuttava joko vapauden taikka kuoleman!"
"Laittaudu nyt pois tästä talosta! Nyt on yö; kaikki nukkuvat. Ota tämä avain. Takapihalla on pieni portti, jonka kautta huomaamatta voit puikahtaa lähimmälle solakadulle. Sinne saakka tulen saattamaan sinua, jotta et erehdy ovista."
Serena pisti palavan kynttilän pieneen lyhtyyn, tarttui puolisonsa käteen ja vei hänen useiden huoneiden kautta ovelle, josta kapeat kiertoportaat johtivat alas pihalle. Siellä puristi hän Diaz'in kättä, sanoi jäähyväiset ja jäi odottamaan, siksi kun mies oli saapunut alas. Hän kuuli hänen askeleittensa kopinan kiviä vasten. "Hiljempaa!" kuiskasi hän, ikäänkuin olisi rakastettu vielä voinut kuulla hänen sanansa.
Hän kuuli vielä, kuinka Diaz saapui portin luo ja pisti avaimen lukkoon, kun äkkiä pimeässä pihassa kajahti huuto: "Varas! Varas!" – Silmänräpäyksessä syntyi liikettä joka puolella pihaa ja useita ääniä: "Ottakaa kiinni varas!" kuului, samalla kuin lamppuja sekä tulisoihtuja tuotiin alas pihalle.
Dinita, kreivinnan kamarineitsyt, oli kuullut miehen äänen emäntänsä kamarista ja heti rientänyt portinvartian luo siitä tietoa antamaan. Tämä herätti kaikki palvelijat, ja kun Diego saapui takaportin luo, syöksähti useita ihmisiä piilopaikoistaan hänen luoksensa huutaen: "Varas, ottakaa kiinni!"
Serena tunsi polviensa horjuvan.
Melun kuullessaan kääntyi Diego nopeasti ympäri, kävi kahden hyökkääjän kimppuun ja heitti ne silmänräpäyksessä maahan, yhden oikeaan, toisen vasempaan, jonka perästä hän parilla nyrkiniskulla sivalsi maahan lamput niiden käsistä, jotka niitä kantoivat. Pimeässä, joka tästä seurasi tuli melu vielä suuremmaksi. Aika-ajoittain kuului lyönnin läimäys ja heti sen jälkeen valitushuuto.
Diego oli jo onnistunut selviytymään talonväestä ja oli juuri saamaisillaan portin auki, kun äkkiä ääni, jonka me tunnemme portinvartian omaksi, huusi: "Juoskaa hakemaan kaupunginpalvelijoita!"
Serena vavahti.
"Jos he täällä tapaavat Diegon, niin on hän hukassa."
Äkkiä unhottaen kaiken muun ja ajatellen vain vaaraa, jossa hänen puolisonsa oli, tempasi hän auki ikkunan, josta hän oli katsellut kahakkaa, ja huusi palvelijoilleen:
"Laskekaa hänet vapaaksi!"
Nämä kääntyivät hävyttömin katsein ja ilkeästi naurahtaen emäntäänsä päin. Diego, tuon huomatessaan, sävähti tulipunaiseksi vihasta.
"Mitä tuo nainen minusta tahtoo!" huusi hän melkein mielettömänä. "Minä en häntä tunne. Minä olin varas ja tulin vain varastamaan."
"No, ampukaa sitten hänet kuoliaaksi!" huusi ovenvartia.
"Seis!" huusi Serena epätoivoisena. "Pois sieltä – häneen älköön kukaan rohjetko koskea. Minä käsken niin. – Minä!"
"Niin, niin, kuka on sitten tuo herra?" kysyi ovenvartia vihaisesti.
"Sen minä tiedän eikä kellään muulla ole oikeutta sitä tiedustella."
"Ahaa – no, jos niin on", vastasi ovenvartia hävyttömällä kumarruksella, kohauttaen olkapäitänsä, "no, jos niin on, niin mennään sitten takaisin nukkumaan", ja kumarrettuaan melkein maahan asti Diegolle katsahti hän vielä kerran ylös emäntäänsä sanomattoman inhottavalla ivanaurulla ja tehden, vielä selvemmin ilmaistakseen ajatuksiaan, erilaisia kasvojen ja käsien liikkeitä.
"Kostoa, konna!" huusi Diego, huomatessaan tuon hampaitaan kiristelevän roiston hävyttömän naurun, ja antoi portinvartialle semmoisen korvapuustin, että tämä tuupertuneena kaatui maahan.
"Riennä – riennä, Jumalan tähden!" huusi Serena epätoivoisena..
Temmaten nopeasti oven auki katosi Diego.
IV
Vuosi on jo kulunut viime tapauksista. On lämmin toukokuun yö.
Ranskalaiset ovat jo lähteneet Madridista. Ainoastaan Buen-Retiron linnoitus on vielä heidän soturiensa hallussa.
Madridin kaduilla on pimeätä. Ei lamppuakaan näe missään palavan. Ikkunoissa ei näy yhtään kynttilää. Asukkaat ovat jättäneet kaupunkinsa autioksi ja rakentaneet majansa läheisiin metsiin Jumalan vapaan taivaan alle. Kaupungin tyhjillä kaduilla vallitsee syvä hiljaisuus ja pimeys.
Mutta kaukana kaupungista, Tajon rannalla, siellä on loistoa ja vilkasta elämää.
Sadottain leiritulia kimaltelee metsässä; on kuin olisivat kaikki taivaan tähdet tuolta ylhäältä astuneet alas tässä levätäksensä.
Astumme lähemmäksi.
Erään leiritulen ympärillä tapaamme koolla nuoria upseereja, jotka vilkkaan, kokkapuheisen keskustelun aikana valmistavat punssia, sillä välin kuin toiset ruohostossa torkkuvat. Yksi herroista, jonka olkalapuistaan tunnemme esikunta-upseeriksi, kuumentaa rommia savikupissa. Tarkemmin katsoessamme huomaamme hänessä nuoren kansanvaltalaisen, jonka tapasimme Serena kreivittären tanssiaisissa. Silloin ei hän ollut vielä edes sotamies – mutta vuodessa ehtii paljo tapahtua.
"Hyvää iltaa, toverit!" lausui nyt eräs äsken saapunut upseeri, joka oli kietoutunut harmaaseen viittaan ja saattoi nähdä ainoastaan toisella silmällä, koska toista peitti silkkinen kääre.
"Jumal' antakoon!" huusivat piirissä istujat, vaikk'ei kukaan näyttänyt häntä tuntevan. Mutta soturien kesken ja vielä juuri sodan aikana on jokainen "toveri".
"Näyttääpä minusta, ettet enää tunnekaan minua", puhui äsken saapunut, taputtaen kansanvaltalaista olkapäälle ja katsoen häntä suoraan silmiin.
"Oi! Onko se mahdollista!?" huudahti tämä kummastuneena, kun kotvan aikaa tarkemmin silmäiltyään tunsi tulijan, "Sinäkö se olet, Jacinto?"
"Olenko kaunis yksisilmäisenä, häh?"
"Oi, voi!"
"Niin – silmäni ja myöskin lasin, jota minä siinä pidin, löivät mäsäksi Ciudad Rodrigon valloituksessa."
"No – terve mieheen! Onpa toki toinen vielä jäljellä!"
"Onpa niinkin, ja olenhan saapunut tänne saadakseni, jos mahdollista, siihenkin iskun."
"Hupaistapa on sinua tavata. Toverit, lasi tälle urhealle kärsimyskumppanillemme! Hän ansaitsee olla meidän joukossamme. – Oi, tosiaankin ihmeellinen yhteensattumus!"
"Ainoastaan don Aquilez vielä puuttuu, ollaksemme täysilukuiset. Kerrotaanhan siitä vanhasta pojasta kaikenlaisia kummallisia asioita. Hän pauhaa ja vaikeroi alinomaa tuon kauhean verenvuodatuksen tähden, mutta missä vaan on kahakka tai taistelu, siellä on hän heti ensimäisenä. Olenhan aina sanonut, että sillä miehellä on rautainen pää!"
"Veikkoseni, jos niin olisi, niin olisipa silloin hänen päänsä sivaltanut pois kuulan, eikä kuula hänen päätänsä", vastasi Jacinto, heittäytyen iloisesti muiden viereen ruohostolle.
"Mitä sanot?" kysyi kansanvaltalainen, äkkiä käyden vakavaksi.
"Ranskalainen kanuunankuula on siepannut pois hänen päänsä, ja vieläpä niin taitavasti, ettei hän itse sitä ensinkään huomannut, sillä hän jäi yhä ratsunsa selkään istumaan ja jakeli vielä päätönnäkin ympärilleen miekaniskuja."
Tämä uutinen tuotti mielipahaa kansanvaltalaiselle.
"Siis olet sinä todellakin saapunut Madridiin vain ottaaksesi osaa väkirynnäkköön Buen-Retiroa vastaan?" kysyi hän Jacintolta.
"Minä olin ensimäinen mies Ciudad Rodrigon varustuksien harjalla, ja niin tahdon olla täälläkin", vastasi tämä, sytyttäen sikarinsa leiritulen hiilillä.
"Siinä ehdin minä sinun edellesi, toveri", keskeytti heidät ääni, joka kaikui puhujain selän takaa nuoren, maassa makaavan esikunta-upseerin suusta.
"Kuka?" huusi Jacinto kavahtaen ylös.
"Minä!"
Don Jacinto katsahti ylpeästi puhujaan päin.
"Aika poika tuo!" vakuutti kansanvaltalainen. "Hän on tavallisesta soturista kohonnut everstiksi."
"Enpä minäkään ole kenraalina tänne tullut!"
"No, se olkoon sinään – tässä kohden tulet kumminkin jäämään minun jälkeeni", toisti tuo ruoholla makaava.
"Ei riitaa! Mistä lyötte veikkaa?" kysyi don Jacinto, nostaen kätensä.
"Mistä hyvänsä! Kuningaskunnasta!" vastasi toinen, lyöden kätensä don