Read the book: «Pamela vainottuna», page 22

Rouva Jewkes näytti kovin nyrpeältä ja ikäänkuin halukkaalta vielä tekemään minulle jonkun hyvän palveluksen, jos se olisi hänen vallassaan. Sain rohkeutta lausuakseni sitte sanan, pari Williams-paran puolesta; mutta isäntäni oli vihainen ja sanoi, ettei hän voinut sietää sitä nimeä minun suustani. Minun täytyi siis siksi kertaa lopettaa.

Kaiken aikaa olivat ruusupensaan alle kätkemäni paperit maanneet yhä siellä. Pyysin lupaa lähettää teille kirjeen. Se kävi laatuun, sanoi hän, jos ensin antaisin kirjeen hänen luettavakseen. Mutta tämä ei vastannut tarkoitustani; ja kuitenkin olisin kyhännyt teille hänenkin nähtäväkseen soveliaan kirjeen, jos olisin ollut varma siitä, että vaarani oli ohi. Mutta sitä en voi olla; sillä nyt hän tuntuu vain käyttävän toista menettelytapaa ja sellaista jota pelkään enimmin; sillä hän saattaa vaania tilaisuutta ja lisäksi turvautua väkivaltaankin, milloin olen siihen vähimmin valmistautunut: hän näetten osoittautuu ylenmäärin ystävälliseksi, puhuu peittelemättä rakkaudesta ja ottaa aivan empimättä vapaudekseen suudella minua, mitä hän nimittää viattomaksi, mutta minä en siitä pidä, varsinkaan hänen tavallaan tapahtuvana. Mutta se että isäntä laisinkaan suutelee palvelijaansa merkitsee jo sellaisenaan liian paljon ollakseen rehellistä sielua hätäännyttämättä.

KESKIVIIKKO-AAMUNA

Huomaan että minua vielä kovin vartioidaan ja epäillään. Soisin olevani teidän luonanne; mutta nyt kahteen viikkoon ei se ole mahdollista. En pidä näistä viikoista, pelkään tämän ajan käyvän minulle tukalaksi ja vaaralliseksi.

Herra lähetti juuri noutamaan minut kävelylle puutarhaan kanssansa; mutta minä en pidä hänestä ollenkaan enkä hänen tavoistaan, sillä hän tahtoi pitää kätensä vyötäisilläni ja puhui ehtymättömästi helliä sanoja, jotka olisivat riittäneet saattamaan minut ylpeäksi, ellei hänen tarkoituksensa olisi ollut ilmeinen. Käveltyämme ympärinsä hän vei minut pieneen lehtimajaan puutarhan takaosaan; ja sai minut tosiaan pelkäämään omaa itseäni, sillä hän kävi kovin kiusalliseksi, pani minut istumaan polvelleen ja suuteli minua niin usein, että sanoin: "Hyvä herra, minä en ollenkaan pidä täällä olemisesta, en tosiaan. Vallan te minut saatte pelkäämään!" Ja tunsin vielä suurempaa ahdistusta muistaessani mitä kerran olin kuullut hänen sanovan rouva Jewkesille, tietämättä minun sitä kuulevan, ja mikä aina on ollut herkimmin mielessäni, vaikken ole siitä ennen maininnut, kun en tiennyt miten sen kirjoituksessani esittäisin.

Emännöitsijä oli luullakseni rohkaissut häntä hänen pahuudessaan, sillä se oli viimeisen hirveän koetuksen edellä; ja minä kuulin ainoastaan hänen vastauksensa.

Hän sanoi: "Tahdon koettaa vielä kerran; mutta olen alottanut väärästä päästä: sillä huomaan kauhun vain lisäävän hänen jäätävää ynseyttään. Hän on ihastuttava tyttö, ja kenties hänet voi ystävällisyydellä sulattaa. Minun olisi tullut taltuttaa hänet rakkaudella, sensijaan että olen hyydyttänyt pelolla."

Eikö hän tästä päättäen ole kurjan häijy mies? Ihan punehdun tätä kirjoittaessani. Mutta luotan siihen, että Jumala, joka on pelastanut minut leijonan ja karhun käpälistä, – hänen ja rouva Jewkesin väkivaltaisuuksista —, pian pelastaa minut tästä filistealaisestakin, jotta en uhmailisi elävän Jumalan käskyjä!

Ja kun tuo lause muistui mieleeni, ajattelin etten milloinkaan voisi olla liiaksi varuillani, varsinkaan kun hän otti sellaisia vapauksia, vakuutellen kunniallisuutta, vaikka hänen tekonsa eivät olleet sopusoinnussa sanojen kanssa. Pyysin ja rukoilin, että hän päästäisi minut; ja jollen olisi osoittautunut aivan välinpitämättömäksi kaikista hänen puheistaan ja päättänyt olla jäämättä, mikäli vain saatoin riuhtaista itseni irti, en tiedä kuinka pitkälle hän olisi mennyt: sillä minun oli pakko vaipua polvilleni.

Vihdoin hän käveli ulos minun kanssani, yhä laverrellen kunniastaan ja rakkaudestaan. "Niin, niin, hyvä herra", sanoin minä, "teidän kunniananne on riistää minulta kunnia; ja teidän rakkautenne tähtää minun perikatooni, sen näen selvästi. En tahdo enää kävellä kanssanne, herra." – "Tiedätkö, kelle puhut", sanoi hän, "ja missä olet?"

Voitte käsittää, ettei minulla ollut syytä luulla häntä niin säädylliseksi kuin hänen olisi pitänyt olla; ja niinpä sanoinkin: "Missä olen, teidän arvoisuutenne, sen tiedän liiankin hyvin, ja tiedän myös, ettei täällä ole ketään minua ystävänä auttamassa. Siihen nähden taas, kelle puhun, sallikoon teidän arvoisuutenne minun kysyä teiltä, mitä haluaisitte minun vastaavan?"

"Ka, sano minulle", tiukkasi hän, "minkä vastauksen tahtoisit antaa?" – "Se vain vihoittaisi teitä", sanoin minä, "ja silloin joutuisin, jos mahdollista, vielä pahemman kohtelun alaiseksi". – "Minä en suutu", vakuutti hän. – "No, niin, herra", vastasin, "te ette voi olla hyvän emäntä-vainajani poika; sillä hän rakasti minua ja opetti minulle hyveellisyyttä. Ette voi olla minun isäntäni; sillä kukaan isäntä ei käyttäydy noin alhaisesti poloista palvelijatartansa kohtaan."

Hän laski kätensä vyötäisilleni ja toisen kätensä kaulaani, ja siitä minä yllyin vielä vihaisemmaksi ja rohkeammaksi; ja kun hän kysyi: "Kuka minä sitten olen?" niin vastasin (ponnistellen irroittautuakseni hänestä ja kovin vimmoissani): "Ka, varmaan olette itse Lucifer isäntäni hahmossa; muutoin ette voisi minua täten kohdella." – "Tuo on liian vapaata puhetta", sanoi hän suuttuen; "sinun itsesi tähden toivon, ettet niitä sanojasi toista; sillä jos sinä et osoita säädyllisyyttä minua kohtaan, en minäkään haikaile sinuun nähden."

Aloin juosta pois hänen luotansa, mutta hän sanoi: "Tule takaisin, kun sinua käsken." Tietäen että joka paikka oli minulle yhtä vaarallinen ja ettei minulla ollut kenen turviin paeta, palasin hänen kutsustaan; ja huomatessani hänen näyttävän pahastuneelta panin käteni ristiin, itkin ja virkoin: "Pyydän, että suotte minulle anteeksi, hyvä herra."

"Ei", vastasi hän, "sano mieluummin: 'pyydän, Lucifer, suo minulle anteeksi!' Ja kuinka voit nyt, kun pidät minua paholaisena, odottaa minulta mitään hyvää? Kuinka voit olettaa saavasi minulta muuta kuin pahinta kohtelua? – Sinä olet antanut minulle mainelauseen, Pamela; äläkä moiti minua siitä, että sen mukaisesti menettelen."

"Arvoisa herra", lausuin minä, "sallikaa minun pyytää teiltä anteeksi: olen tosiaan pahoillani rohkeudestani; mutta ettehän tekään käyttäydy minua kohtaan herrasmiehen tavoin, – ja kuinka voisin ilmaista suuttumukseni, jos seuloisin sanojani, kun te olette niin säädytön?"

"Sievistelevä hupakko!" huudahti hän, "mihin säädyttömyyksiin olen tehnyt itseni sinua kohtaan syypääksi? Olin noiduttu, kun en pannut aikomustani täytäntöön viime sunnuntai-yönä. Silloin ei sinun hillitön kielesi olisi antanut minulle pahinta nimitystä aivan pienoisista vapauksista, jotka samalla kertaa todistavat rakkauttani ja hupsuuttani. Mutta mene siitä", tiuskaisi hän, tarttuen käteeni ja työntäen sen luotaan, "ja opi järjellisempää käytöstä; ja minä luovun mielettömästä huomaavaisuudestani sinua kohtaan ja otan arvostani ja asemastani vaarin. Mene siitä!" toisti hän korskeasti.

"En tosiaan voi lähteä, hyvä herra", sanoin minä, "ennenkuin annatte minulle anteeksi, jota teiltä anon polvilleni langenneena. Olen todella pahoillani rohkeudestani. Mutta näen kuinka te edistätte aikeitanne: te hiivitte vähä-vähältä kimppuuni, milloin viihdytellen minua, milloin uhkaillen. Ja jos laiminlöisin osoittaa suuttumustani teidän yrittäessänne minua kohtaan jotakin sopimatonta, eikö se olisi samaa kuin aste asteelta suistua turmiooni? Eikö osoittaisi, että voin sietää teidän puoleltanne mitä tahansa, jos en heti ilmaisisi kaikkea närkästystä, minkä kykenen ilmaisemaan, niin pian kun alatte lähennellä sitä, mitä pelkään? Ja ettekö ole miltei suoraan tunnustanutkin tavoittelevanne turmiotani? Oletteko kertaakaan antanut minulle toiveita siitä, että luopuisitte aikomuksistanne minua vastaan? Kuinka siis, hyvä herra, voin muutoin puolustautua kuin osoittamalla inhoa jokaisesta perikatoani tähtäävästä toimenpiteestä? Onko minulla muuta keinoa jälellä kuin sanat? Ja voivatko ne sanat olla muuta kuin niin voimakkaita, että ne osoittavat sydämeni pohjassa tuntemaani kammoa jokaista hyveellisyyttäni uhkaavaa yritystä kohtaan? Asettukaa tuomitessanne minun tilalleni, herra, ja suokaa minulle anteeksi."

"Sinulle anteeksi", sanoi hän, "vaikket kadukaan! Vaikka röyhkeästi puolustelet rikkomustasi muka oikeutettuna! Mikset sano, ettet enää koskaan minua loukkaa?"

"Tahdon koettaa, hyvä herra", lupasin minä, "aina säilyttää teitä kohtaan sen säädyllisyyden, mikä minulle sopii. Mutta minun täytyy tosiaan pyytää teiltä lupaa sanoakseni, että kun te unohdatte säädyllisyyden vaatimukset teoissanne ja kun minulla ei ole muuta käytettävissä kuin sanat närkästymiseni ilmaisuksi moisista teoista, niin en tahdo luvata välttää ankarimpiakaan lauseita, mitä hätäännyksissäni mieleeni tulee; eikä teidän äkäisyytenne minua siitä peloita, milloin hyveellisyyteni on kysymyksessä."

"Mistä siis", kysyi hän, "pyydät anteeksi? Missä on se lupaus parannuksenteosta, jonka vuoksi minun pitäisi antaa sinulle anteeksi?" – "Myönnän kyllä, teidän arvoisuutenne", selitin minä, "että sen täytyy kokonaan riippua siitä, millä tavoin minua kohtelette: sillä minä siedän kärsivällisesti mitä tahansa minulle teette, olenpa valmis antamaan henkenikin osoittaakseni teille tottelevaisuuttani kaikessa muussa; mutta en voi olla myötämielinen, en voi olla välinpitämätön, kun hyveellisyyteni on vaarassa, – muutoin menettelisin rikollisesti!"

Hän sanoi, ettei ollut eläissään nähnyt sellaista hupsua! Ja hän käveli muutaman kyynärän vieressäni virkkamatta sanaakaan ja näytti tuohtuneelta. Vihdoin hän asteli sisälle käskien minun saapua luoksensa puutarhaan päivällisen jälkeen. Saaden hiukan aikaa menin ylös ja kirjoitin tähän asti.

KESKIVIIKKO-ILTANA

Jos, rakkaat vanhempani, en ole entistä varmemmin määrätty turmioon, on minulla nyt lohdullisempia toiveita kuin vielä milloinkaan tiedän olleen: ja minä olen lähempänä onneani tai kurjuuttani kuin koskaan ennen olin. Jumala varjelkoon minua viimemainitusta, jos se on hänen siunattu tahtonsa! Minulla on nyt avattavana teille sellainen näköala, minkä tiedän herättävän teissä sekä toivoa että pelkoa, niinkuin se herättää itsessänikin. Asia on tällainen:

Päivälliseltä noustuaan isäntäni käväisi talleissa katsastamassa rotuhevosia; ja sisälle tullessaan hän pistäysi arkitupaan, missä rouva Jewkes ja minä istuimme aterioimassa. Hänen tullessaan me nousimme seisaalle, mutta hän sanoi: "Istukaa, istukaa vain paikoillanne, jotta näen kuinka hyvällä ruokahalulla sinä syöt, Pamela."

"Oi", virkkoi rouva Jewkes, "varsin huonolla tosiaan, arvoisa herra". – "Enpä niinkään", väitin minä, "syön aika hyvin, kun ottaa huomioon…"

"Ei mitään huomioon ottamisiasi, sieväsilmä!" huudahti hän ja taputti minua poskelle. Minä punehduin, mutta olin mielissäni siitä, että hän oli niin hyvällä tuulella, vaikken tiennyt kuinka istua tai käyttäytyä hänen edessään.

Sitte hän sanoi: "Minä tiedän, Pamela, että olet näppärä paistinleikkaaja: hyvä äitini sitä usein sanoi." – "Arvoisa emäntäni", vastasin minä, "oli minulle kaikessa erinomaisen ystävällinen ja pani minut aina johtamaan tarjoilua pöydässä, aterioidessaan muutamien valittujen ystäviensä kanssa, joita hän rakasti". – "Leikkaahan tuo kananpoika", kehoitti hän. Minä tein niin. "No", sanoi hän ottaen veitsen ja haarukan ja asettaen siiven lautaselleni, "annahan minun nähdä sinun syövän sen". – "Oi, hyvä herra!" estelin, "olen jo maistanut kokonaisen rintapalan kananpoikaa enkä jaksa näin paljoa". Mutta hän sanoi että minun täytyi syödä se hänen mielikseen ja että hän opettaisi minut aterioimaan tukevasti. Söin sen siis; mutta olin kovin hämilläni hänen perin ystävällisestä ja tavattomasta tuttavallisuudestaan ja alentuvaisuudestaan. Ette voi kuvitella, kuinka rouva Jewkes töllisteli ja tuijotti ja kuinka kunnioittavalta hän minua kohtaan näytti, nimittäen minua hyväksi neidiksi, niin juuri, ja kehoittaen ottamaan pikku palan leivoksesta.

Herra asteli pariin kertaan edestakaisin huoneessa niin miettiväisenä ja ajatuksissaan, etten ollut koskaan häntä sellaisena nähnyt; ja lopuksi hän lähti ulos lausuen: "Menen puutarhaan; muistathan, Pamela, mitä sinulle ennen päivällistä sanoin." Minä nousin, niiasin ja vastasin seuraavani hänen arvoisuuttansa. Hän sanoi: "Tee niin, hyvä tyttö!"

"No", virkkoi rouva Jewkes, "näen kuinka asiat kehittyvät. Voi, neiti", kuten hän minua jälleen nimitti, "olen varma että sinusta tulee emäntämme! Ja sitte tiedän kuinka minun käy." – "Ah, rouva Jewkes", vastasin, "kunhan vain kykenen pysymään hyveellisenä, muuta pyrkimystä ei minulla ole: eikä toivoakseni mikään kiusaus voi minua muuksi muuttaa".

Vaikkei minulla ollut mitään syytä olla mielissäni hänen kohtelustaan ennen päivällistä, kiirehdin kuitenkin hänen luokseen. Tapasin hänet kävelemässä sen lammikon partaalla, joka armon puutteessa ja synnillisen epätoivon takia oli ollut vähällä koitua tuhokseni, ja siitä asti on sen näkeminen aina vaivannut ja soimannut minua. Ja juuri tämän lammikon partaalla eikä kaukana siitä paikasta, missä minulla oli ollut kauhea taistelu itseni kanssa, alkoivat sarastaa nykyiset toiveeni, jollen taaskin saa pettymystä osakseni. Tätä minä mielelläni otaksun itselleni onnelliseksi enteeksi, ikäänkuin Jumala kaikkivaltias tahtoisi näyttää syntiselle tyttärellenne, kuinka oikein menettelin luottavaisena turvautuessani hänen hyvyyteensä ja ollessani tuhoamatta itseäni, vaikka perikatoni näyttikin lyhytnäköisissä ja pelon sumentamissa silmissäni vääjäämättömältä.

Hän suvaitsi lausua: "Kah, Pamela, olen iloissani että tulit vapaasta tahdostasi: anna minulle kätesi." Tein niin, ja hän katsoi minuun hyvin kiinteästi ja hartaasti, puristaen kättäni kaiken aikaa, ja sanoi viimein: "Haastan sinulle nyt vakavasti."

– Sinulla on melkoisesti älyä ja terävänäköisyyttä, paljoa enemmän kuin ikäisilläsi yleensä ja enemmän kuin olin luullut sinulla olleen tilaisuutta sielunkykyjesi kehittämiseen. Sinulla on avoin, suora ja ylevämielinen luonne; ja ulkonaisesti olet niin viehättävä, että minun silmissäni eivät muut naiset vedä sinulle vertoja.

– Kaikki nämä avut ovat saaneet minut kiintymään sinuun niin syvästi, että – kuten usein olen sanonut – en voi elää ilman sinua; ja tahdoin kaikesta sydämestäni jakaa omaisuuteni sinun kanssasi, saadakseni sinut itselleni omilla ehdoillani. Nämä sinä olet empimättä hyljännyt, tosin hyvinkin ujostelemattomin sanoin, mutta silti tavalla, joka saattaa minut sinua yhä enemmän ihailemaan. Sievä lepertelysi rouva Jewkesille viime sunnuntai-iltana kuvasti mitä luonnollisinta viattomuutta ja kaunista yksinkertaisuutta; se puolittain horjuttikin päättäväisyyteni ennen kuin lähestyin vuodettasi. Näen sinun varjelevan hyveellisyyttäsi niin tarkoin, että vaikka toivoinkin toista toteavani, en voi olla myöntämättä hurjan rakkauteni siitä yltyneen. Mutta mitä nyt sanoa edelleen, Pamela? Tahdon ottaa sinut, vaikka itse olet asianomainen, neuvonantajakseni tässä kysymyksessä, joskaan en kenties päätösvaltaiseksi tuomarikseni.

– Sinä tiedät, etten ole kovin hillitön hurjastelija: tähän asti en ole tehnyt itseäni syypääksi mihinkään aivan tavattomiin tai halpamaisiin tekoihin. Se että olen sinut täten vanginnut lienee pahimpia. Jos olisin kokonaan ollut intohimojani valtaan antautuneena, olisin jo ennen tätä päivää tyydyttänyt ne, osoittamatta sinua kohtaan sitä katumusta ja sääliä, joka on useankin kerran säästänyt sinut, ollessasi ehdottomasti vallassani; ja sinä olet yhtä koskematon neitsyt kuin olit tullessasi talooni.

– Mutta mitä voin tehdä? Ajattele asemani ylpeyttä. En voi sietää ajatusta avioliitosta edes vertaiseni tai itseäni ylhäisemmän henkilön kanssa. Olenkin evännyt useita senlaatuisia ehdotuksia. Kuinka sitten, kun otamme huomioon säätyeromme maailman silmissä, voisin ajatella ottaa sinut vaimokseni? Ja kuitenkin täytyy minun sinut saada; en voi kestää ajatusta, että joku muu mies syrjäyttäisi minut hellyydestäsi: jo pelko siitä on pakoittanut minut vihaamaan Williamsia ja kohtelemaan häntä luonteelleni arvottomalla tavalla.

– Ratkaise siis, Pamela, minun puolestani, nyt kun olen näin rehellisesti tunnustanut mitä sielussani liikkuu. Ja näen silmistäsi, punehtumisestasi ja suloisesta hämmennyksestä, jonka huomaan kuohuttavan poveasi, että sinunkin mielessäsi liikkuu jotakin tärkeätä ja merkityksellistä. Sano minulle yhtä avoimesti ja vilpittömästi, mitä minun tulisi mielestäsi tehdä ja mitä minun tahtoisit tekevän.

Minun on mahdoton sanoin ilmaista sieluni liikutuksia tämän odottamattoman tunnustuksen kuullessani, se kun oli niin perin erilaista kuin hänen aikaisempi käytöksensä. Hänen sävyssäänkin tuntui olevan jotakin niin jaloa ja vakavaa, että… voi minua! huomasin tarvitsevani kaiken vähäisen maltillisuuteni torjumaan iskua, jonka tämä kohtelu tähtäsi enimmin varjeltuihin ajatuksiini. Heittäydyin hänen jalkoihinsa, sillä minä vapisin niin että tuskin kykenin seisomaan.

"Oi, arvoisa herra", sanoin, "säästäkää palvelijatar-rukkanne hämmennystä! Säästäkää Pamela-parkaa!" – "Puhu, puhu", kehoitti hän, "ja sano minulle, mitä minun pitäisi mielestäsi tehdä?" – "En voi sanoa, mitä teidän pitäisi tehdä", vastasin minä; "pyydänhän vain, ettette saattaisi minua turmioon; ja jos pidätte minua hyveellisenä, jos pidätte minua vilpittömästi kunniallisena, päästäkää minut menemään köyhien vanhempaini luo. Lupaan teille, etten ikänä mene kihloihin teidän hyväksymättänne."

Yhä tiukkasi hän selvempää vastausta kysymykseensä, mitä hänen olisi mielestäni tehtävä. Ja minä sanoin: "Mitä tulee minun mielipiteeseeni siitä, mitä teidän pitäisi tehdä, täytyy minun kyllä sanoa että minusta teidän olisi otettava lukuun maailman arvostelu ja vältettävä kaikkea syntyperällenne ja asemallenne sopimatonta. Jos siis todella suotte Pamela-rukalle arvonantonne kunnian, niin lyhykäinen erilläänolon aika ja seurustelu sukupuoleni arvollisempien edustajien kanssa kyllä tehokkaasti auttaa teitä voittamaan asemallenne niin arvottoman mieltymyksen. Ja tämä, hyvä herra, on paras neuvo, minkä voin antaa."

"Ihastuttava olento, herttainen Pamela!" sanoi hän, sävyssään kiihkeä hartaus, joka ei ollut koskaan ennen vaikuttanut minuun niin miellyttävästi; "tämä ylevä puheenlaatu on kaiken muunkin käytöksesi mukaista. Mutta sano minulle vieläkin selkeämmin, mitä neuvoisit minun tekemään tässä tapauksessa?"

"Oi, arvoisa herra", vastasin, "älkää käyttäkö hyväksenne herkkäuskoisuuttani ja näitä heikkoja hetkiäni; mutta jos olisin maan ensimäinen vallasnainen, sensijaan että olen köyhä alhainen Pamela, niin tahtoisin, niin voisin sen teille sanoa. Mutta en voi lausua enempää…"

Oi, rakas isä ja äiti! Tiedän että huolestutte minun tähteni; sillä nyt minä itsekin olen huolissani. Ja nyt alan pelokkaasti aavistella tietäväni liiankin hyvin syyn, mikseivät hänen minulle tuottamansa kovat koettelemukset ja synkkä pelkoni sallineet minun häntä vihata.

Mutta olkaa yhä vakuutetut siitä, että Jumalan armosta en tee mitään Pamelallenne arvotonta; ja jos havaitsen, että hän vielä kehtaa minut pettää ja että tämän käytöksen tarkoituksena on vain enemmän huikaista minua, niin minusta ei mikään tässä maailmassa ole niin halpamaista ja inhoittavaa, eikä mikään niin armottoman kavalaa kuin tuon miehen sydän.

Hän sanoi jalomielisesti: "Säästän hämminkiäsi, Pamela. Mutta toivon voivani vakuuttaa itselleni, että sinä voit rakastaa minua enemmän kuin ketään muuta miestä ja ettei kellään maailmassa ole ollut mitään osaa hellyydessäsi: sillä minä olen kovin arka rakastamastani; ja jos luulisin sielussasi olevan mitään salaista, vielä toivomukseksi kypsymätöntä tunteen aihelmaa ketä tahansa muuta miestä kohtaan, en soisi itselleni anteeksi, että pysyn rakkaudessani sinuun, enkä sinulle, jollet sitä minulle avomielisesti ilmoittaisi."

Koska yhä jäin polvilleni lammen ruohopyörtänölle, niin hän istahti viereeni nurmelle ja otti minut syliinsä: "Miksi Pamelani epäröi?" sanoi hän. "Etkö voi minulle vastata ihan todesti, kuten toivon? Jollet voi niin puhu, ja minä suon sinulle anteeksi."

"Oi, hyvä herra", selitin minä, "ei se sitä ole, ei todellakaan: mutta muistuu mieleeni jokunen kauhea sana, jotka lausuitte rouva Jewkesille, kun luulitte etten ollut kuulemassa, ja se herättää minussa pelkoa, että olen suuremmassa vaarassa kuin konsaan ennen elämässäni".

"Et ole milloinkaan voinut havaita minua tavalliseksi valhettelijaksi", sanoi hän, "liian pelokas ja hupsu Pamela! Enkä vastaa siitä, kuinka kauvan pysyn nykyisessä mielentilassani: sillä ylpeyteni taistelee hurjasti rinnassani, vakuutan sinulle; ja jos sinä epäilet minua, niin ei minulla ole mitään velvoitusta sinun luottamuksesi ja mielipiteesi säilyttämiseksi. Mutta tällä hetkellä tarkoitan todella vilpittömästi mitä sanon, ja toivon että sinäkin olet yhtä avomielinen ja vastaat suoraan kysymyksiini."

"Huomaan, hyvä herra", lausuin, "etten tunne itseäni; ja teidän kysymyksenne on senlaatuinen, että vain haluan kertoa teille kuulemani ja saada ystävällisen vastauksenne siihen. Muutoin se, mitä minulla on sanottavaa teidän kysymykseenne, voi tasoittaa tien turmiooni ja todistaa heikkoutta, jota en luullut itsessäni olevan."

"No", sanoi hän, "voit kertoa, mitä olet tietämättäni kuullut; sillä suoran vastauksen pidättämisellä sinä kidutat sieluani; ja puolet siitä vaivasta, minkä olen nähnyt sinun tähtesi, olisi tuonut syliini jonkun Englannin hienoimmista naisista".

"Oi, herra", selitin, "hyveellisyyteni on minulle yhtä kallis kuin jos kuuluisin korkeimpaan säätyluokkaan; ja epäilyni – joihin tiedätte minulla olleen liiaksikin syytä – ovat saattaneet minut kiusalliseksi. Mutta nyt, hyvä herra, tahdon kertoa teille kuulemani, joka on herättänyt minussa suurta levottomuutta."

– Te sanoitte rouva Jewkesille, että olitte alottanut väärästä päästä yrittäessänne taltuttaa minua peloittelulla; puhuitte kylmäkiskoisuudestani ja muuta sellaista – kyllähän muistatte – ja ilmoititte muuttavanne menettelytapaa ja yrittävänne sulattaa minut (sitä sanaa te käytitte) ystävällisyydellä ja hyvyydellä.

– En pelkää, hyvä herra, että Jumalan armon ollessa tukenani mitkään ystävällisyyden osoitukset saisivat minut unohtamaan, mitä olen hyveellisyydelleni velkaa; mutta huomaan että sellaiset toimenpiteet kyllä voivat tuottaa minulle suurempaa ankeutta kuin kovuus. Luontonihan on liian suora ja vilpitön kyetäkseni esiintymään kiittämättömänä; ja jos minulle opetettaisiin läksy, jota en vielä koskaan ole oppinut, niin kuinka raskaasti pahoittelisinkaan kuoleman hetkellä, etten voinut vihata turmioni tuottajaa ja että minun viimeisenä suurena päivänä täytyisi nousta syyttämään onnetonta sielu-parkaa, jonka pelastamisen toivoisin olevan vallassani!

"Ylevämielinen tyttö", huudahti hän, "kuinka kaunis ajatus tuo onkaan! Yhä verrattomammaksi sinut havaitsen, Pamela! Olet antanut minulle vihjauksen, joka pitää minua vallassaan kauvan. Mutta, suloinen olento", hän lisäsi, "kerro minulle, mikä se läksy on, jota et vielä koskaan ole oppinut, ja jonka oppimista pelkäät?"

"Jos, arvoisa herra", vastasin, "jälleen jalomielisesti säästätte hämminkiäni, ei minun tarvitse sitä sanoa: mutta vastauksena kysymykseen, jota näytte kiihkeimmin esittävän, tahdon lausua sen, etten tunne ainoatakaan miestä maailmassa, jonka kanssa haluaisin naimisiin tai jota koskaan olen siinä mielessä ajatellut. Olin mielessäni totuttautunut niin köyhyyttä rakastamaan, etten muuta toivonut kuin palata parhaitten, joskin köyhimpäin vanhempien luo ja käyttää elämäni Jumalan palvelukseen ja heidän viihdyttelyynsä. Ettekä aavistakaan, hyvä herra, kuinka saatoitte nuo toiveeni pettymään ja riistitte minulta itselleni lupaamani rehelliset ilot lähettäessänne minut tänne."

"No, voinko sitten", virkkoi hän, "olla vakuutettu, ettei pastori eikä kukaan muu mies ole vaikuttimenasi näin horjumattomasti evätessäsi tarjoukseni?" – "Voitte tosiaan", sanoin minä; "ja koska suvaitsitte kysyä, niin minä vastaan, etten tunne toivomuksen vivahdustakaan tai mitään ajatusta ainoankaan miehen puoleen maailmassa".

"Mutta", sanoi hän, "– sillä minä olen hupsusti mustasukkainen, ja se vain osoittaakin kiintymystäni sinuun, – etkö ole rohkaissut Williamsia siihen ajatukseen, että ottaisit hänet?" – "En millään muotoa", vakuutin, "vaan asianlaita on aivan päinvastoin". – "Etkä olisi hänestä huolinut", kysyi hän vielä, "jos olisit hänen avullaan päässyt pakenemaan?" – "Mielessäni olin päättänyt toisin, herra; hän tiesi sen, ja mies-parka…"

"Pyydän", sanoi hän, "älä yritä sanaakaan hänen puolustuksekseen! Sinä nostat pyörretuulen sielussani, jos häntä ystävällisesti mainitset; ja silloin myrsky tempaisee sinut mukaansa."

"Hyvä herra", virkoin, "minä olen sanonut sanottavani ja vaikenen!" – "Ei", vastasi hän, "älähän vaikene; anna minun tietää kaikki. Jos hänestä vähääkään välität, niin puhu suusi puhtaaksi; sillä asia päättyisi hirveästi sinulle, minulle ja hänelle, jos saisin tietää että tässä arassa kohdassa olet minulta kätkenyt jonkun salaisuutesi."

"Teidän arvoisuutenne", sanoin minä, "jos konsaan olen antanut teille syytä pitää minua vilpittömänä…" "Puhu sitten", keskeytti hän hyvin kiihkeästi, puristaen molempia käsiäni, – "sano nyt Jumalan kasvojen edessä vakuuttavasi, ettei sinulla ole mitään salatuintakaan ajatusta Williamsin tai minkään muun miehen suhteen".

"Sen teen", suostuin minä. "Niin totta kuin Jumala minua siunatkoon ja säilyttäköön hyveellisyyteni, minulla ei ole." – "Hyvä", sanoi hän, "tahdon uskoa sinua, Pamela; ja ajan mittaan voinen paremmin sietää tuon miehen nimeä. Ja jos pääsen vakuutetuksi, etteivät sinun tunteesi ennakolta kuulu kellekään, niin itserakkauteni saa minut uskomaan, että minä kyllä vielä voitan arvonannossasi saman tai paremmankin sijan kuin ken hyvänsä Englannin mies. Mutta ylpeyttäni kirveltää kuitenkin ytimiin asti se että niin helposti ja niin lyhyen tuttavuuden jälkeen suostuit karkaamaan tuon keltanokan kanssa!"

"Oi, hyvä herra", huomautin, "tahdotteko kuulla yhden seikan? Ja vaikka se tuottaisi minulle suurimman suuttumuksenne, niin kerron teille, ehkä tarpeettomasti ja epäviisaasti, kuitenkin koko totuuden."

– Kunniallisuuteni – köyhänä ja alhaisena minulla ei ole oikeutta nimittää sitä kunniaksi – oli vaarassa. En nähnyt mitään keinoja pelastuakseni teidän tunnustetuista yrityksistänne. Te olitte osoittanut, ettette pysähtyisi pikku seikkoihin; ja mitä, hyvä herra, olisi voitu ajatella vilpittömästä tahdostani, joka tässä oli kaikkea muuta tärkeämpi, jos en olisi paennut vaarojani, mikäli siihen oli minkäänlaista tilaisuutta tarjona? En aio sanoa mitään hänen puolestaan; mutta todellakin, arvoisa herra, minä itse yllytin hänet avustajakseni pakoyrityksessäni. Sain hänet ilmoittamaan, mitä säätyläisperheitä paikkakunnalla oli, joiden suojaan voisin pyrkiä; ja minä suostutin hänet… Älkää rypistäkö minulle otsaanne, sillä minun täytyy kertoa teille koko totuus… Taivutin hänet menemään erään lady Jonesin sekä lady Darnfordin puheille; ja ystävällisyydessään hän myös vetosi herra Petersiin, kirkkoherraan. Mutta kaikki he estelivät, ja silloin hän antoi minun tietää, ettei ollut muuta kunniallista keinoa kuin avioliitto. Siitä minä kieltäysin; ja hän suostui auttamaan minua Jumalan tähden.

"Nyt", sanoi hän, "sinä alat…" Panin rohkeasti käteni hänen suulleen tuskin tietäen minkä vapauden itselleni otin! "Pyydän, herra", sanoin, "älkää suuttuko; kertomukseni on juuri lopussa; tahtoisin vain lisätä, että mieluummin kuin olisin jäänyt perikatoani odottamaan olisin heittäytynyt maailman köyhimmän kerjäläisen hoivaan, jos olisin pitänyt häntä rehellisenä. Ja toivon että te oikein harkittuanne kaikki seikat annatte minulle anteeksi, ettekä pidä minua niin julkeana ja röyhkeänä kuin olette suvainnut minua soimata".

"Hm", sanoi hän, "tällä viime puheellasikaan, joka, salli minun se sinulle sanoa, osoittaa enemmän sydämesi vilpittömyyttä kuin viisasta pidättyväisyyttä, et ole minua liioin miellyttänyt. Mutta minun täytyy rakastaa sinua; ja se kiusaa minua. Sano minulle kuitenkin, Pamela – sillä nyt palaa edellinen kysymys: Koska pidät kunniaasi ja hyvettäsi niin suuressa arvossa, koska kaikki yritykset sitä vastaan ovat sinulle niin inhoittavia ja koska minä tunnustetusti olen tehnyt useitakin sellaisia yrityksiä, niin pidätkö itsellesi mahdollisena rakastaa minua ennen ketään muuta sukupuoleeni kuuluvaa?"

"Ah, hyvä herra", huudahdin minä. "Tässäpä palaakin epäluuloni, että kohtelette minua näin suosiollisesti ja armiaasti käyttääksenne herkkäuskoisuuttani hyväksenne."

"Vieläkin nurja ja epäilevä!" huudahti hän. "Etkö voi katsella minua sellaisena kuin tällä hetkellä olen? Ja olenhan sanonut sinulle, että nyt olen vilpitön enkä ajattele mitään juonta, olenpa sitte tämän jälkeen mitä tahansa."

"Ah, hyvä herra", estelin minä, "mitä voin vastata? Olen jo sanonut liikaakin siinä tapauksessa, että tuo kauhea 'tämän jälkeen' joskus tapahtuisi. Älkää käskekö minun sanoa, kuinka hyvin saatan…" Ja sitte minä hehkuvin kasvoin aivan tolkuttomana nojasin hänen olkapäätänsä vasten, kätkeäkseni hämmennykseni.

Hän sieppasi minut syliinsä hyvin tulisesti ja sanoi: "Kätke armaat kasvosi povelleni, rakas Pamelani! Sinun viaton vapaatapaisuutesi hurmaa minua! – Mutta sanohan siis, kuinka hyvin… mitä?"

"Jos olette hyvä palvelijatar-rukkaanne kohtaan ja säästätte häntä", vastasin, "en voi sanoa liian paljoa! Mutta jos ette, niin olen kaksin verroin hukassa! Ihan hukassa!"

Hän vakuutti: "Toivoakseni on nykyinen mielentilani pysyväinen; sillä tunnustan sinulle avoimesti, että olen tällä ihanalla hetkellä tuntenut enemmän vilpitöntä iloa kuin olen kokenut kaikissa rikollisissa riehahteluissa, joihin himokas sieluni pakoitti minut toivossa saada omistaa sinut omilla ehdoillani. Ja sinun täytyy rukoilla tämän mielentilan jatkumista, Pamela; toivonkin että rukouksesi saavat kiusauksistani voiton."

Tämä suloinen ystävällisyys karkoitti ylivoimaisena kaikki epäilevät arveluni; minä heittäysin hänen jalkoihinsa ja syleilin hänen polviansa. "Sitä iloa, hyvä herra, minkä minulle näillä lempeän suosiollisilla sanoilla tuotatte, teidän palvelijatar-rukkanne ei kykene julki lausumaan! Saan liiankin suuren palkan kärsimyksistäni, jos tätä hyvyyttä kestää! Jumala sen suokoon teidän oman sielunne tähden niinkuin minunkin. Ja kuinka onnellinen olenkaan, jos…"