Read the book: «Naimapuuhat»
ENSIMÄINEN NÄYTÖS
Poikamiehen huone.
I Kohtaus.
PODKOLESIN (yksin, venyy sohvalla piippu hampaissa.) Kun sitä näin yksinään joutoaikana alkaa miettiä, niin tuntuupa siltä kuin lopultakin pitäisi naida. Ja todellakin. Elät ja olet yksinäisenä ja sitten käy viimein kaikki niin ilettäväksi. Taaskin olen laiminlyönyt syömisen. Ja kaikkihan näyttää olevan jo kunnossa. Naittaja-ämmäkin on jo kolme kuukautta käynyt luonani. Itseänikin alkaa tässä jo ruveta hävettämään. Stepan hoi!
II Kohtaus.
Podkolesin, Stepan.
PODKOLESIN. Eikö Fjokla ole vielä tullut?
STEPAN. Ei.
PODKOLESIN. Kävitkö sinä räätälin luona?
STEPAN. Kävin.
PODKOLESIN. No, ompeleeko hän hännystakkiani?
STEPAN. Ompelee.
PODKOLESIN. Joko hän on pitkällekin ehtinyt?
STEPAN. Melkoisen pitkälle. Napinläpiä näkyi alkavan tehdä.
PODKOLESIN. Mitä sanoit?
STEPAN. Sanoin: Napinläpiä näkyi alkavan tehdä.
PODKOLESIN. Eikö hän kysynyt, mihinkä se herrasi hännystakkia tarvitsee.
STEPAN. Ei, ei se kysynyt.
PODKOLESIN. Kenties hän sanoi: eiköhän se herrasi vaan aijo mennä naimisiin?
STEPAN. Ei, hän ei puhunut mitään.
PODKOLESIN. Mutta tokihan näit siellä verstaassa muitakin hännystakkeja? Hänhän näet tekee niitä muillekin.
STEPAN. Kyllä minä näin. Paljon siellä näkyi hännystakkeja riippuvan.
PODKOLESIN. No verka kuitenkin oli huonompaa noissa muissa hännystakeissa.
STEPAN. Somempaa se on teidän takissanne.
PODKOLESIN. Mitä sanoit?
STEPAN. Sanoin: Somempaa se on teidän takissanne.
PODKOLESIN. Hyvä. Mutta eikö hän kysynyt, mitä varten se herra noin hienosta verasta hännystakkia teettää.
STEPAN. Ei.
PODKOLESIN. Eikö hän puhunut mitään sellaista kuin että eiköhän se vain aio mennä naimisiin.
STEPAN. Ei, ei puhunut mitään.
PODKOLESIN. Sanoit kaiketikin hänelle, mikä arvo minulla on ja missä virassa olen.
STEPAN. Sanoin toki.
PODKOLESIN. No, mitä hän vastasi.
STEPAN. Sanoi: Tahdon koettaa parastani.
PODKOLESIN. Hyvä on. Saat mennä.
(Stepan poistuu).
III Kohtaus.
PODKOLESIN (yksin.) Luulen, että musta hännystakki sopii minulle parhaiten. Värilliset takit soveltuvat sihteereille, nimineuvoksille ja muille sen kaltaisille. Niiden, jotka ovat korkeammalla virka-asteella, on pidettävä huolta siitä… mitenkä se taas olikaan… kas kun unhotin tuon sanan ja niin hyvän sanan sitte… unhotin kuin unhotin. Niin, hyvä mies, pörhistelepä miten hyvänsä, hovineuvos on toki saman arvoinen kuin eversti, vaikk'ei sillä olekaan olkalappuja. Stepan hoi.
IV Kohtaus.
Podkolesin ja Stepan.
PODKOLESIN. No, ostitko kenkämustetta.
STEPAN. Ostin.
PODKOLESIN. Mistä puodista, siitäkö, josta neuvoin, siellä Vosnesenskin kadulta?
STEPAN. Niin. Siitä samasta.
PODKOLESIN. No, onko se hyvää.
STEPAN. Kyllä se on hyvää.
PODKOLESIN. Oletko koettanut kiilloittaa kenkiä.
STEPAN. Olen.
PODKOLESIN. No, kiiltävätkö.
STEPAN. Kiiltävät.
PODKOLESIN. No, eikö siellä puodissa kysytty, että mitä varten se herra sellaista kenkämustetta?
STEPAN. Ei kysytty.
PODKOLESIN. Kenties kauppias sanoi: eiköhän se herra vain tuumi mennä naimisiin.
STEPAN. Ei, ei sanonut mitään.
PODKOLESIN. Hyvä. Mene huoneeseesi!
V Kohtaus.
PODKOLESIN (yksin.) Luulisi, että saappaat ovat vähäpätöinen asia, mutta jos ne ovat huonosti tehdyt ja kiilloitetut, niin etpä, totta vie, paremmassa seurassa saakaan arvosi mukaista kohtelua. Ja mikä vielä ilettävämpää, jos sattuu olemaan käsniä jaloissa. Olisin valmis kärsimään vaikka mitä, kunhan vain ei noita käsniä olisi. Stepan hoi!
VI Kohtaus.
Podkolesin ja Stepan.
STEPAN. Mitä suvaitsette.
PODKOLESIN. Sanoitko suutarille, että ei saa olla käsniä.
STEPAN. Sanoin.
PODKOLESIN. No, mitä hän vastasi.
STEPAN. Sanoi: hyvä on.
(Poistuu.)
VII Kohtaus.
Podkolesin, sitte Stepan.
PODKOLESIN. Mutta kyllä tässä naimisessa on hommaa, onpa, hitto vie! Saa siinä puuhata toisenkin kerran ennenkuin kaikki on kunnossa. Ei, saakeli soikoon, se ole niin helppoa kuin sanotaan. Stepan hoi! (Stepan tulee.) Tahdon sinulle vielä sanoa…
STEPAN. Ämmä on tullut.
PODKOLESIN. Ahaa, vai tuli, käske tänne. (Stepan menee.) Kyllä tämä on… vaikea asia.
VIII Kohtaus.
Podkolesin ja Fjokla.
PODKOLESIN. A-a-a. Hyvää päivää, hyvää päivää, Fjokla Ivanovna. No, mitä, kuinka asiat menestyvät, ota tuoli ja istu ja kerro sitte. No, mikä hänen nimensä taas olikaan, Malanja?..
FJOKLA. Agafja Tihonovna.
PODKOLESIN. Niin, niin. Agafja Tihonovna. Ja varmastikin neljänkymmenen ikäinen vanhapiika?
FJOKLA. Ei toki, ei läheskään. Kunhan kerran menette naimisiin, niin joka päivä tulette ylistämään ja kiittämään.
PODKOLESIN. Sinä valehtelet, Fjokla Ivanovna.
FJOKLA. Olen jo liian vanha valehtelijaksi, hyvä isä. Koiran tapa on valehdella.
PODKOLESIN. Entäpä myötäjäiset, myötäjäiset. Kerroppa vielä kerta.
FJOKLA. Ahaa, myötäjäiset: Kivitalo Moskovan kaupunginosassa, kaksikerroksinen kivitalo, sellainen tuottava talo, että ei uskoisi: yksistään kauppias maksaa vuokraa 700 ruplaa kauppahuoneustostaan, olutpuoti taas vetää paljon yleisöä puoleensa; kaksi puista sivurakennusta, toinen kokonaan puinen, toinen kiviperustuksella, tuottavat molemmat neljäänsataan ruplaan vuodessa. Sitä paitsi on kasvitarha Viipurin kaupunginosassa, joka jo kolmatta vuotta on vuokrattu kauppiaalle kaalimaaksi, sellainen raittiusmies tuo kauppias, ei tippaakaan väkevää ota suuhunsa. Hänellä on kolme poikaa, kaksi naimisissa ja kolmannesta hän sanoo: "hän on vielä nuori, istukoon vielä tiskin takana jotta itselläni olisi huokeammat päivät, vanhuus näet alkaa vaivata."
PODKOLESIN. No, minkänäköinen se morsian oikeastaan on?
FJOKLA. Kuin puhdistettu sokeri. Niin suloinen, ettei voi sanoin selittää. Kyllä tulette olemaan tyytyväinen aivan tuohon asti (näyttää kaulaansa), ystävillenne ja vihamiehillenne tulette sanomaan: "Kelpo nainen se Fjokla Ivanovna, suuret kiitokset ansaitsee!"
PODKOLESIN. Niinpä niin, mutta hän ei ole kuitenkaan upseerin tytär.
FJOKLA. Kolmannen luokan kauppiaan tytär. Ja sellainen sitte, ettei hän tuottaisi häpeää kenraalillekaan. Kauppiaasta ei tahdo kuulla puhuttavankaan. "Aatelismies minun pitää saada, olipa hän sitte näöltään minkälainen tahansa." Kyllä hän on upea nainen. Kun sunnuntaisin pukeutuu silkkiin, niin kylläpä kahina kuuluu, voi Kiesus, sitä kahinaa. Aivankuin ruhtinatar!
PODKOLESIN. No, minä kyselen tätä sen vuoksi, kun itse olen hovineuvos. Käsitätköhän, että minun?..
FJOKLA. Tietenkin käsitän. On meidän luona käynyt hovineuvoskin, mutta hylkäsimme: ei miellyttänyt. Oli niin omituinen: ei sanaakaan puhunut totta, vaikka oli niin huomattavan näköinen. Minkä sille voi, nähtävästikään Jumala ei suonut hänelle sitä onnea.
PODKOLESIN. No, onko sinulla muita naimaikäisiä tyttöjä tiedossa?
FJOKLA. Vieläkö sinulle muita. Tämä on paras.
PODKOLESIN. Onkohan se nyt vain kaikkein paras.
FJOKLA. Et koko maailmasta löydä sellaista.
PODKOLESIN. Mietitään, mietitään. Tuleppas ylihuomenna uudestaan, niin me taas tällä tavalla: minä tässä sohvalla pitkälläni ja sinä istut siinä tuolilla ja kerrot.
FJOKLA. Herra armahda, mitä nyt. Jo kolmatta kuukautta käyn luonasi, eikä tule sen valmiimpaa. Istuu vaan yönutussaan ja imeskelee piippuaan.
PODKOLESIN. Luuletko sinä sitte, että naiminen on aivan yhtä helppo asia kuin sanoisi: "Stepan hoi, annappas saappaat!" vetäisisit ne jalkoihisi ja läksisit. Ei, täytyy tuumia, tarkasti harkita asiaa.
FJOKLA. No päätä nyt nopeasti. Jos kerran haluat käydä katsomassa, niin tee se. Kyllä se on sellainen tavara, että maksaa vaivan käydä katsomassa. Käske tuoda palttoosi ja lähde viipymättä.
PODKOLESIN. Nytkö? Etkö näe, kuinka taivas on pilvessä. Lähden ulos, ja äkkiä sade.
FJOKLA. Sitä pahempi sinulle. Päässäsihän näkyy jo harmaita hiuksia. Kohta et kelpaa lainkaan naimisiin. En voi ymmärtää, että hän on hovineuvos! Kyllä sellaisia sulhasia löydämme, ettemme tarvitse kaivatakaan sinua.
PODKOLESIN. Mitä sinä nyt laskettelet? Mistä sinä äkkiä sait päähäsi, että minulla on harmaita hiuksia. Missä sinä näet harmaan hiuksen. (Sivelee päätään.)
FJOKLA. Kuinka ei olisi. No, sitä vartenhan ihminen elääkin, että saisi harmaita hiuksia. Ole varuillasi! Kun hänelle ei kelpaa tämä, ei kelpaa toinenkaan. Minulla on tiedossani sellainen kapteeni, ettet sinä kykene läheskään hänen rinnalleen. Ja puhuukin aivankuin torvesta päästäisi.
PODKOLESIN. Sinä valehtelet, menen katsomaan peilistä – mistä sait päähäsi, että minulla olisi harmaita hiuksia. Stepan hoi, tuoppa peili tänne! tahi ei menen itse katsomaan. No, se tässä vielä. Jumalani, sehän olisi pahempaa kuin jos olisi rokonarpia kasvoissa.
(Menee juosten toiseen huoneeseen).
IX Kohtaus.
Fjokla ja Kotshkarev. (Tulee juosten.)
KOTSHKAREV. Missä Podkolesin?.. (Huomaa Fjoklan) Sinä täällä? Ahaa, vai sinä täällä olet!.. No, kuuleppa, minkä hiton tähden sinä minut naitit?
FJOKLA. No, mitä pahaa siinä oli. Täytit vain velvollisuutesi.
KOTSHKAREV. Velvollisuuteni. Mokoma kumma: mennä naimisiin. Enkö ilman vaimoa olisi voinut tulla toimeen?
FJOKLA. Itsehän sinä ahdistelit minua: naita, naita, eukko kulta, lakkaamatta olit kimpussani.
KOTSHKAREV. Ah, sinä ämmä!.. No mitä varten sinä olet täällä? Aikooko sitte Podkolesinkin?..
FJOKLA. Miksikä ei? Jumala on antanut hänenkin päälleen armonsa paistaa.
KOTSHKAREV. Mahdotonta! Senkin ilkiö, minulle ei virketa halaistua sanaakaan koko asiasta. No onpa se koko mies. Salavihjaa vain. Kyllä minä…
X Kohtaus.
Samat ja Podkolesin. (Peili kädessä, katsoen siihen tarkasti.)
KOTSHKAREV (Hiipien taakse, säikyttää.) Puff!
PODKOLESIN (Kirkasee ja pudottaa peilin.) Oletko hullu. Mitä, mitä… Mitä tyhmyyttä tämä on? Sinä säikytit minut niin, että sydän oli pudota paikaltaan.
KOTSHKAREV. Ei se ollut mitään. Minä tein vain vähän pilaa.
PODKOLESIN. No kaikellaista pilaa sitä keksitäänkin. En vieläkään voi päästä säikähdyksestäni. Ja peilikin meni rikki. Ei se ollut ilmaiseksi saatu. Englantilaisesta makasiinista olin sen ostanut.
KOTSHKAREV. No, jo riittää. Minä ostan sinulle toisen sijaan.
PODKOLESIN. Niin, kyllähän sinä ostat. Kyliä minä tiedän ne toiset peilit: tekevät kymmentä vuotta vanhemmaksi ja naamakin menee niissä aivan vinoon.
KOTSHKAREV. Kuuleppa. Oikeastaan olisi minulla suurempi syy suuttua sinuun. Salaat minulta, omalta ystävältäsi. Naimaanhan sinä kuulut aikovan.
PODKOLESIN. Joutavia. En lainkaan ole aikonut!
KOTSHKAREV. Tuossa todistuskappale (Osottaa Fjoklaa). Mikä lintu se sitten tuossa seisoo. Kyllä se tunnetaan. No, mitäpä siitä, ei mitään, ei mitään. Rauhoitu pois. Sehän on kristillinen asia ja myöskin välttämätöntä isänmaan tähden. Olkoon menneeksi, olkoon menneeksi, minä otan kaikki järjestääkseni. (Fjoklalle) Ja sinä, sano mikä hän on. – Aatelisnainenko, vaiko virkamiessäädystä, tai kauppiaanko tytär. Mikä on hänen nimensä?
FJOKLA. Agafja Tihonovna.
KOTSHKAREV. Agafja Tihonovna Brandahlystova?
FJOKLA. Ei sinne päinkään, vaan – Kuperdjagina.
KOTSHKAREV. Asuuko hän Kuuden kauppiaan kadulla, niinkö?
FJOKLA. Ei sinne päinkään. Hän asuu Hiekan kaupunginosassa. Saippuakadulla.
KOTSHKAREV. Ahaa, vai siellä, aivan puodin vieressä. Puutalo.
FJOKLA. Ei puodin, vaan olutkaupan vieressä.
KOTSHKAREV. Kuinka, olutkaupanko vieressä? No, silloin minä en tunne.
FJOKLA. Kun tulet kadulle, on kohta edessäsi kioski, ja kun sen sivuutat ja käännyt vasemmalle, on aivan edessäsi, niin, aivan silmiesi edessä, puutalo, jossa ompelijatar asuu, se sama, joka ennen asui senaatin ylisihteerin luona. Tähän taloon elä mene, vaan kohta sen vieressä on toinen talo, kivitalo. Ja tämä juuri onkin hänen talonsa, sama, jossa hän asuu, Agafja Tihonovna nimittäin, morsian.
KOTSHKAREV. Hyvä, hyvä! Nyt toimitan kaikki. Sinua ei enää tarvita. Saat mennä matkoihisi.
FJOKLA. Mitä, eikö tarvita? Itsekö sinä sitte aiot laittaa häät?
KOTSHKAREV. Itse, tietysti itse. Elä sinä enää sekaannu asiaan.
FJOKLA. Oho, miten häpeämätön! Eihän se ole mikään miesten asia. Luopukaa siitä, herrakulta, heittäkää se minun tehtäväkseni.
KOTSHKAREV. Mene, mene! Elä sekaannu, senkin piipattaja. Tiedä, sirkka, missä sinun on viserrettävä! Korjaa heti luusi!
FJOKLA. Leivän riistää ihmiseltä, jumalaton. Sekaannuinkin tähän roskaan. Kun vain olisin tiennyt, niin en olisi puhunut mitään.
(Menee pois harmissaan.)
XI Kohtaus.
Podkolesin ja Kotshkarev.
KOTSHKAREV. No, veliseni! Tämä on sellainen asia, jota ei saa viivyttää. Lähtekäämme.
PODKOLESIN. Enhän minä ole vielä mitään päättänyt. Ajattelin vain vähän…
KOTSHKAREV. Joutavia, joutavia! Elä vain joudu hämillesi. Minä naitan sinut, niin ettet itse huomaa yhtään mitään. Lähdemme paikalla morsiamen luo, ja saat nähdä kuinka kaikki käy nopeasti.
PODKOLESIN. No, se vielä puuttui! Lähteä paikalla!
KOTSHKAREV. Niin, miksikä ei, hyvänen aika, miksikä lykätä? Katso nyt itsekin minkälaista on olla naimatonna. Tarkastappa huonettasi, missä siivossa se on? Tuolla kiillottamaton kenkä, tuossa pesuamme, tuossa kokonainen läjä poroa ja tupakkaa pöydällä, ja itse sitte makaa kuin mikäkin vetelehtijä koko päivän kylkeäkään kääntämättä.
PODKOLESIN. Niin, se on totta. Mitään järjestystä minun luonani ei tosin ole, tiedän sen itsekin.
KOTSHKAREV. Niin, mutta kun sinulla on vaimo, niin kaikki on toisin. Silloin et tunne enää omaa itseäsikään, etkä mitään muuta: tuossa on sinulla sohva, tuossa pieni koiranpenikka, tuolla lintunen häkissä, kaikellaista askaretta… Ja arveleppa vielä – sinä istut sohvalla – ja äkkiä tulee viereesi tuollainen pieni soma vaimon tepakka, oikea perhonen, niin sievä, ja pienoisilla käsillään hyväilee, silittelee sinua.
PODKOLESIN. No, hitto, kun tässä vain oikein ajattelee, niin löytyy todellakin kätösiä, sellaisia puhtaita, valkoisia kuin maito.
KOTSHKAREV. Eikö muuta! Eikö niillä sitte muuta olisikaan kuin pienet kätöset!.. Kyllä, veliseni, niillä on, – niin mitäpä siitä maksaa puhuakaan, piru oikeastaan tiennee, mitä heillä ei olisi.
PODKOLESIN. No, jos minä nyt sinulle puhun totta, niin minua todellakin miellyttää, kun vierelläni istuu kaunis nainen.
KOTSHKAREV. Siinä nyt näet. Nyt täytyy vain ryhtyä toimiin. Elä sinä huolehdi mistään. Hää-ruuista ja kaikesta muusta minä pidän huolen. Sampanjaa ei saa mitenkään olla vähempää kuin tusina, sano, mitä sano, ei vähempää. Madeiraa myöskin puolitusinaa välttämättömästi. Morsiamella on varmastikin kokonainen liuta tätejä ja kummeja, ja ne eivät leikistä pidä. Entä Rheinin viini? No, jääköön se, eikö niin. Niin, ja mitä sitte tulee päivällisiin, niin minulla, hyvä veli, on tiedossani hovikokki, joka, peijakas, syöttää sinut niin täyteen, ettet pääse paikaltasi nousemaan.
PODKOLESIN. Herran nimessä, sinähän käyt käsiksi sellaisella innolla, että häiden luulisi jo olevan tuossa paikassa.
KOTSHKAREV. No, miksikä ei? Miksi ne lykättäisiin? Sinähän suostut?
PODKOLESIN. Minä? En… en vielä aivan kokonaan.
KOTSHKAREV. Siinä nyt ollaan! Vastahan juuri ilmoitit, että tahdot.
PODKOLESIN. Minä vain sanoin, että mukiinhan se menisi.
KOTSHKAREV. No, hyvänen aika! Päätimmehän lopullisesti koko asian… Mitä! Eikö sinua sitte miellytä naimisessa olo, mitä?
PODKOLESIN. Kyllä.
KOTSHKAREV. No, mitä sitte tahdot? Mikä esteenä?
PODKOLESIN. Ei mikään. Tuntuu vain niin omituiselta…
KOTSHKAREV. Omituiselta?
PODKOLESIN. Niinpä kyllä. Ajattele itse: koko ikäni olen ollut naimaton, ja nyt yht'äkkiä naimisiin.
KOTSHKAREV. No, no, no… Etkö häpeä? Ei, minä huomaan, että sinun kanssasi täytyy puhua vakavasti. Puhun sinulle avomielisesti, kuten isä pojalleen. No tarkastelehan itseäsi, tarkastele huolellisesti, kuten esim. nyt katselet minua. No, mikä sinä nyt oikeastaan olet. Sinullahan, pölkkypää, ei ole yhtään mitään merkitystä. Mitä varten sinä elät. Katsopa peiliin: mitä sieltä näet. Tyhmän naaman. Et muuta. Mutta kuvittelepa mielessäsi, että sinulla on lapsia, ei ainoastaan yksi tai kaksi, vaan kenties kokonainen puolitusinaa, ja kaikki sinun näköisiäsi, aivan kuin kaksi vesipisaraa. Nyt sinä olet yksin, hovineuvos, ekspeditööri, tai aikaa myöten jokin osastonpäällikkö, Jumala sinusta selon saanee, mutta, ajattele, että ympärilläsi häärii pieniä ekspeditöörejä, sellaisia veijareita. Ne veitikat ojentavat sinulle pienet kätösensä, nykivät sinua, repivät parrasta, ja sinä vain heille koiran tavoin haukahtelet ja äriset: hau, hau, hau, urrr! No, sanopa, voitko löytää jotakin parempaa.
PODKOLESIN. Lapsethan ovat niin vallattomia: tärvelevät kaikki, heittelevät paperit hujan hajan.
KOTSHKAREV. Antaa heidän telmiä. Nehän ovat kaikki sinun näköisiäsi. Ja se se tässä juuri on pääasia.
PODKOLESIN. Mutta on se itse asiassa mukavaakin, hitto vie: semmoinen tyllerö, lepertelijä, penikka ja aivan sinun näköisesi.
KOTSHKAREV. Tietysti mukavaa ja lystillistä, tietysti. No, lähdetäänpä sitte.
PODKOLESIN. Kenties lähdetään.
KOTSHKAREV. Stepan hoi! Anna joutuin herrasi puku.
PODKOLESIN (Pukeutuu peilin edessä.) Minä ajattelen, että eiköhän pitäisi olla valkoiset liivit päällä.
KOTSHKAREV. Joutavia. Se on aivan samantekevä.
PODKOLESIN (Pannen kaulusta kaulaansa.) Kirottu pyykkäri. On niin huonosti laittanut kaulukseni, etteivät pysy mitenkään. Sinä, Stepan, sano hänelle, että jollei hän, senkin tyhmyri, osaa silittää paremmaksi, niin kyllä minä löydän toisen. Sulhastensa kanssa se varmaankin kuluttaa aikansa, kun ei jouda silittämään kunnollisesti.
KOTSHKAREV. Jätä nyt, hyvä veli, ja joudu. Kylläpä sinä kuhnustelet.
PODKOLESIN. Heti, heti. (Panee hännystakin päälleen ja istuutuu). Kuulepa, Ilja Fomitsh, tiedätkö mitä? Menepä sinä yksinäsi!
TOINEN NÄYTÖS
Agafja Tihonovnan huone.
I Kohtaus.
Agafja Tihonovna yksin, sitte Kotshkarev.
AGAFJA. Kyllä se on todellakin vaikeata tuo valitseminen! Jos olisi edes yksi tai kaksi henkeä, mutta kun on kokonaista neljä kappaletta, niin valitse sitte miten haluat. Nikanor Ivanovitsh ei ole ruma, vaikkakin tietysti laihanpuoleinen. Ivan Kusmitsh ei myöskään ole ruma. Jos totta puhutaan, niin ei myöskään Ivan Pavlovitsh, hän on tosin lihava, mutta toiselta puolen niin arvokas. Sanokaa nyt, mitä minun on tehtävä. Baltasar Baltasarovitsh on myöskin ansiokas herra. Kyllä on vaikeata päättää, niin äärettömän vaikeata. Mutta jos Nikanor Ivanovitshin huulilla varustetulla miehellä olisi Ivan Kusmitshin nenä ja jos siihen lisättäisiin jonkun verran Baltasar Baltasarin joustavuutta sekä kenties hiukkasen Ivan Pavlovitshin lihavuutta, niin silloin kohta voisin tehdä päätökseni. Mutta nyt… Päätäkin alkaa kivistää. Minä luulen, että on parasta antaa arvan ratkaista asian. Jättää kaikki Jumalan haltuun: tulkoon mikä tuli, se olkoon mieheni. Kirjoitan paperilipulle kaikkien nimet, käärin kokoon ja tulkoon sitte mitä tahansa. (Menee pöydän luo, ottaa sakset ja paperia, leikkaa lippuja, käärii kokoon, jatkaen puhettaan.) Kyllä se on onnetonta tämä nuoren tytön asema, varsinkin kun vielä lisäksi on rakastunut. Miehen on aivan toista. Eikä tätä tahdota käsittää. No, nyt ne ovat valmiit, asetan vain ompelukoriin, ja sitte silmät kiinni, tulkoon mitä tuli. (Panee liput koriin ja sotkee ne käsillään.) Oi, miten kauheata… Kun nyt jumala sallisi, että sattuisi Nikonor Ivanovitsh! Ei, miksi juuri hän? parempi olisi Ivan Kusmitsh; niin, miksei hän, minkä puolesta hän olisi toisia huonompi. Ei, ei, minä en tahdo… sattuipa kuka hyvänsä. (Panee kätensä koriin ja ottaa yhden sijasta kaikki liput.) Ah, otin kaikki, kaikki yht'aikaa. Oi, kuinka sydäntäni pakottaa! Ei, minun täytyy ottaa ainoastaan yksi arpa, ainoastaan yksi! (Panee liput takaisin koriin ja sekottaa. Samalla tulee Kotshkarev hiljaa huoneeseen ja asettuu hänen taaksensa.) Ah, jos sattuisi Baltasar… mitä minä sanoin! – aijoin sanoa Nikonor Ivanovitsh… Ei, minä en tahdo, minä en tahdo! Määrätköön kohtalo!
KOTSHKAREV. No, ottakaa Ivan Kusmitsh, hän on paras.
AGAFJA. Ah! (Säikähtyneenä peittää silmänsä käsillään peljäten katsoa taakseen.)
KOTSHKAREV. Miksi peljästyitte? Elkää peljätkö, minähän se olen. Todellakin, ottakaa Ivan Kusmitsh.
AGAFJA. Ah, minua hävettää: te kuuntelitte salaa.
KOTSHKAREV. Ei se mitään, ei se mitään. Olenhan teidän sukulaisenne. Eihän minun läsnäollessani tarvitse hävetä; paljastakaa ihanat kasvonne, hyvä neiti.
AGAFJA (Paljastaa kasvonsa puoliksi.) Kyllä minua todellakin hävettää.
KOTSHKAREV. No, valitkaa Ivan Kusmitsh.
AOAFJA. Ah! (Peittää jälleen kasvonsa.)
KOTSHKAREV. Hän on ihmeellinen mies, aivan täydellinen, hämmästyttävä!
AGAFJA (Paljastaa vähitellen kasvonsa.) Mitenkä sitte toisten käy? Entä Nikonor Ivanovitsh, onhan hänkin erinomainen ihminen.
KOTSHKAREV. Aivan joutava Ivan Kusmitshiin verrattuna.
AGAFJA. Kuinka niin?
KOTSHKAREV. Tietysti, Ivan Kusmitsh on mies… ihminen, jonka vertaista saa hakea.
AGAFJA. No, entä Ivan Pavlovitsh.
KOTSHKAREV. Hänkin on kelvoton, kuten kaikki toisetkin, aivan kelvoton.
AGAFJA. Näinköhän sitte aivan kaikki?
KOTSHKAREV. Aivan kaikki. Ajatelkaa ainoastaan, verratkaa heitä toisiinsa, Ivan Kusmitsh on paras. Kaikki toiset ovat aivan joutavaa väkeä, Ivan Pavlovitsh, Nikonor Ivaaovitsh ja kaikki muut, hitto ties, mitä he oikeastaan ovat miehiään!
AGAFJA. Mutta kyllä he ovat kaikki, oikein… vaatimattomia.
KOTSHKAREV. Vaatimattomia! mitä vielä, oikeita riitapukareitta, hurjaa väkeä. Tekeekö teidän mielenne todellakin tulla piestyksi jo häiden jälkeisenä päivänä.
AGAFJA. Oi, Jumalani! Kyllä tämä on vaikeata, voipiko olla mitään tämän pahempaa.
KOTSHKAREV. Tietysti ei. Tämän pahempaa ei voi edes keksiä.
AGAFJA. Te neuvotte siis, että ottaisin Ivan Kusmitshin.
KOTSHKAREV. Niin, minun neuvoni on se, että kaikkein paras on ottaa Ivan Kusmitsh. (Syrjään.) Asia taitaa onnistua. Podkolesin odottaa vierashuoneessa, lähden noutamaan hänet.
AGAFJA. Te ajattelette siis, että Ivan Kusmitsh…
KOTSHKAREV. Ehdottomasti Ivan Kusmitsh.
AGAFJA. Hyljätäkö sitte ne toiset?
KOTSHKAREV. Tietysti hyljätä.
AGAFJA. Mutta mitenkä minä teen sen? minua niin hävettää.
KOTSHKAREV. Mitä häpeämistä siinä on? Sanokaa yksinkertaisesti, että olette vielä niin nuori, ettekä siis vielä halua naimisiin.
AGAFJA. Mutta he eivät usko sitä arvatenkaan, rupeavat kyselemään, minkä vuoksi, minkä vuoksi?
KOTSHKAREV. Jos viipymättä haluatte saada eron heistä, niin sanokaa suoraan: "Korjatkaa luunne, moukat."
AGAFJA. Kuinka minä voisin sillä tavalla?
KOTSHKAREV. No, koettakaahan: minä vakuutan teille, minä vakuutan teille, että tämän jälkeen he pötkivät kaikki tiehensä.
AQAFJA. Mutta sehän olisi jo riidan haastamista.
KOTSHKAREV. Ettehän te kumminkaan tapaisi heitä senjälkeen.
Yhdentekevää siis.
AGAFJA. Ei se tunnu hyvältä: sattuvat vielä suuttumaan.
KOTSHKAREV. Mikä vahinko se sitte olisi, jos suuttuisivatkin? Jos sillä olisi jotakin merkitystä, niin se olisi toista, mutta nyt voi sattua ainoastaan, että joku sylkäisee teitä vasten silmiä. Siinä kaikki.
AGAFJA. No, kas, siinä nyt näette!
KOTSHKAREV. Mitä siitä? Toisia on syljetty useampiakin kertoja, onpa totisesti! Minä tunnen esim. erään henkilön, mitä parhaimman miehen muuten. Mutta hän hyöri ja pyöri, kyllästytti lopulta päällikkönsä anomalla lakkaamatta palkanlisäystä, niin että tämä lopulta menetti malttinsa ja sylkäisi häntä suoraan silmille, aivan totta, suoraan silmille! "Tässä sinulle, – sanoo päällikkö, palkankorotusta, – jätätkö minut rauhaan, saatana!" Mutta lisäsi kuitenkin palkkaa. Niin että mitä siitä, jos hän sylkäisi? Jos vielä nenäliina ei olisi sattunut olemaan käsillä, niin se olisi ollut toinen asia, mutta nyt hän otti sen heti taskustaan ja kuivasi kasvonsa. (Ovikelloa soitetaan.) Koputetaan: varmaan joku heistä; minä en haluaisi tavata heitä nyt. Eikö täältä pääse toista tietä pois.
AGAFJA. Kyllä keittiön kautta. Mutta minä ihan vapisen pelosta.
KOTSHKAREV. Ei se mitään. Rauhottukaa. jääkää hyvästi. (Syrjään.) Ja nyt Podkolesin tänne.
II Kohtaus.
KANA. Neitiseni, tulin tahallani vähän aikaisemmin voidakseni keskustella kanssanne kahdenkesken. Hyvä neiti, mitä tulee virka-arvooni, luulen, että olette siitä selvillä: palvelen kolleeginasessorina, olen päällikköni suosiossa, alaiseni tottelevat minua… elämänkumppani vain puuttuu.
AGAFJA. Niin, herra.
KANA. Nyt minä olen löytänyt elämänkumppanin. Te se olette, suloinen neiti. Sanokaa suoraan, niinkö vai ei? (Katsoo syrjäsilmäyksin häneen.) Oi, eipä hän olekaan mikään laihankalskea saksatar, kuten moni muu. On hänellä lihaa.
AGAFJA. Olen vielä niin nuori… en ole vielä valmistautunut naimisiin.
KANA. Mitä sanotte? Mitä varten se naittaja-ämmä sitte niin puuhailee?
Mutta, kentiespä haluattekin jotakin muuta sanoa – puhukaa pois… (Kuuluu ovikellon ääni.) Senkin vietävät, kun eivät anna toimittaa asioita.
III Kohtaus.
Samat ja Shevakin.
SHEVAKIN. Anteeksi, hyvä neiti, ehkä tulin vähän liian aikaisin.
(Kääntyy ja huomaa Kanan.) Ah, onhan täällä muitakin… Hyvää päivää, Ivan Pavlovitsh!
KANA (Syrjään.) Mene helvettiin päivinesi! (Ääneen.) Mitä vastaatte, neitiseni? Sanokaa vain yksi ainoa sana: "niin" tai "ei?" (Kuuluu kellonääni.)
KANA (Sylkäsee harmissaan.) Taaskin soittavat!
IV Kohtaus.
Samat ja Anutshkin.
ANUTSHKIN. Hyvä neiti, kenties minä tulen aikaisemmin kuin hyvä tapa vaatii… (Huomattuaan toiset, huudahtaa ja kumartaa.) Palvelijanne!
KANA (Syrjään.) Mene hiiteen palvelijoinesi! Piruko sinutkin tänne toi, senkin laihakoipi! (Ääneen.) No, hyvä neiti, päättäkää nyt. Olen virkamies, joten minulla on vähän aikaa: – "niin", tahi "ei?"
AGAFJA (Hämillään.) Ei tarvitse… ei tarvitse… (Syrjään.) En tiedä mitä vastata.
KANA. Kuinka ei tarvita? Missä suhteessa ei tarvita?
AGAFJA. Minä en tarkoittanut mitään, en mitään… Enhän minä sitä… (Kooten voimiaan.) Menkää matkoihinne!.. (Syrjään, lyöden kätensä yhteen.) Jumalani! mitä minä sanoin?
KANA. Kuinka "menkää matkoihinne?" Mitä merkitsee sananne: "menkää matkoihinne?" Sallikaa minun kysyä, mitä te tarkoitatte?
(Panee kädet taskuunsa ja polkee jalkaansa uhkaavasti.)
AGAFJA (Katsoo häneen säikähtyneesti.) Ai, ai, hän lyö minua, lyö.
(Juoksee pois. Kana jää seisomaan suu auki. Arina Panteleimonovna saapuu sisään huudon kuultuaan, katsoo Kanaan ja kirkaisee: Voi, voi, hän lyöpi! ja juoksee pois.)
KANA. Mitä tämä nyt oikeastaan merkitsee! Onpa tämä koko juttu, totta tosiaan!
(Ovikello soi ja eteisessä ääniä.)
KOTSHKAREV. No, tule nyt, tule, miksi sinä pysähdyit.
PODKOLESIN. Mene sinä edellä. Tulen heti, korjaan vain hiukan valjaitani.
KOTSHKAREVIN ÄÄNI. Luikit taaskin pakoon.
PODKOLESIN. Enkä luiki! totta jumaliste en luiki!
V Kohtaus.
Samat ja Kontshkarev.
KOTSHKAREV. On sinulla niitä korjaamisia.
KANA (Kääntyen häneen.) Sanokaa, olkaa hyvä, eikö morsian ole koko töllö?
KOTSHKAREV. Mitä, onko jotakin tapahtunut?
KANA. Aivan käsittämätöntä. Juoksi pois kirkuen kuin hullu: "hän lyö, hän lyö!" Hitto ties, mitä tämä merkitsee.
KOTSHKAREV. Se on niin hänen tapaistaan: hän on hölmö.
KANA. Sanokaa, oletteko hänen sukulaisensa?
KOTSHKAREV. Olen tietysti.
KANA. Läheinenkin sukulainen, sallikaa minun kysyä?
KOTSHKAREV. Minä en oikein tiedä, äitini täti on jotakin sukua hänen isälleen, taikka sitte hänen isänsä jotakin sukua minun tädilleni. Vaimoni sen paremmin tietää, – sehän kuuluu vaimoväelle.
KANA. Joko hän on ollut kauankin tuollainen.
KOTSHKAREV. Aivan pienestä pitäen.
KANA. Olisi tietenkin parempi, jos olisi viisaampi, mutta menee se mukiin hömpsäpäinenkin, kunhan vain myötäjäiset ovat hyvät.
KOTSHKAREV. Hänellähän ei ole mitään perintöä.
KANA. Kuinka niin, no, entä kivitalo?
KOTSHKAREV. Kivitalo ainoastaan nimeksi. Mutta jos tietäisitte kuinka se on rakennettu, seinät tehty yhdestä ainoasta tiilirivistä ja väliin sitte sullottu kaikkea roskaa, muraa, lastuja y.m. rojua.
KANA. Mitä te puhutte?
KOTSHKAREV. Totta tietysti. Ettekö sitte tiedä, kuinka nykyisin taloja rakennetaan? – Kunhan vain saadaan pantatuksi, muusta ei välitetä.
KANA. Mutta eihän tämä talo ole pantattu.
KOTSHKAREV. Kuka teille sen on sanonut. Sepä se juuri on, että talo on pantattu; eikä siinä kyllin sillä korkojakaan ei ole maksettu kokonaiseen kahteen vuoteen. Ja senaatissa kaiken hyvän lisäksi palvelee tytön veli, joka sekin himoitsee taloa, sellainen veijari tuo velimies, että harvoin moista tapaa; omalta äidiltäänkin ottaisi viimeisen paidan päältä, jumalaton.
KANA. Mutta naittaja-ämmähän puhui aivan toisin… Ah, sitä elukkaa, hylkiötä… (Syrjään.) Mutta voipihan mies valehdella. Ämmä on tarkasti tutkittava! ja jos hän todellakin… niin kyllä minä opetan sen sirkan niin laulamaan, että ikänsä muistaa.
ANUTSHKIN. Sallikaa, että vaivaan teitä kysymyksillä. Minun täytyy tunnustaa, että kun minä itse en osaa ranskaa, niin on sangen vaikeata arvostella, osaako nainen sitä, vai eikö. Kuinka on talon emännän laita?..
KOTSHKAREV. Ei sanaakaan!
ANUTSHKIN. Mitä sanotte?
KOTSHKAREV. Tiedän sen vallan hyvin. Hän opiskeli yhdessä vaimoni kanssa kasvatuslaitoksessa, ja oli tunnettu laiskuri ja hölmö. Ranskankielen opettaja oli pakotettu antamaan hänelle keppiä.
ANUTSHKIN. Ajatelkaa, että ensi näkemältä minussa heräsi jonkinlainen aavistus siitä, ettei hän osaa ranskaa.
KANA. Hittoon ranska! Mutta tuo kirottu naittaja-ämmä. Ah, sitä elukkaa, noita-ämmää! Jos te tietäisitte, miten hän kuvasi kaikki asiat aivan kuin oikea taidemaalari, todellinen taidemaalari! "Talo, sivurakennus, kiviperustuksella, hopealusikoita, rekiä, ei muuta kuin istu ja ala ajella!" Romaaneistakin saa harvoin lukea sellaisesta ylellisyydestä. Ai, sinä saappaanpohja!! joudu sinä vain minun käsiini…
VI Kohtaus.
Samat ja Fjokla.
(Kaikki kääntyvät hänen puoleensa.)
KANA. Tuossa hän nyt on! Tuleppa tänne, vanha viettelijä, tuleppa tänne!
ANUTSHKIN. Tehän petitte minut, Fjokla Ivanovna?
KOTSHKAREV. No, meneppä nyt tilille, julmuri.
FJOKLA. Minä en käsitä sanaakaan, mitä te puhutte: huusivat korvani aivan lukkoon.
KANA. Talo on rakennettu ainoastaan tiilistä, sinä vanha saappaanpohja, eikä puolikerrosta, kuten valehtelit, ja hitto ties mistä vielä.
FJOKLA. En minä tiedä, en minä ole sitä rakentanut. Kenties kokonaan tiilistä, siksi se onkia tällainen.
KANA. Ja pantattu kaiken lisäksi! Piru sinut periköön, kirottu noitaämmä (polkee jalkaa).
FJOKLA. Katsoppa mokomaa. Vielä riitelee. Toinen toki kiittäisi, kun on koetettu hommata hänen puolestaan.
ANUTSHKIN. Mutta sanoittehan minullekin, Fjokla Ivanovna, että hän osaa ranskaa.
FJOKLA. Osaa tietysti, kaikkea osaa, saksaa myöskin; mitä tapoja vain haluat – kaikki hän osaa.
ANUTSHKIN. No, eiköhän tuo vain liene niin, että hän puhuu ainoastaan venättä.
FJOKLA. No, mitä pahaa siinä. Venäjä on selvempää kieltä, siksi hän puhuukin sitä. Mutta jos hän osaisi, vaikka hottentottien kieltä, niin sinulle olisi vain pahempi, itse kun näet et ymmärtäisi niin mitään. Ei tarvitse jankuttaa venäjänkieltä vastaan, sillä tiedetäänhän se kyllin hyvästi, että pyhät ihmisetkin puhuvat sitä.
KANA. Tuleppa tänne, kirottu, tuleppa minun luokseni.
FJOKLA (Hiipien lähemmäksi ovea). Enkä tule, kyllä se tiedetään, mikä sinä olet: kovanyrkkinen mies, alat syyttä lyödä.
KANA. Katso vaan, kyyhkyseni, et sinä tästä noin vaan selviydy. Kas kun vien sinut poliisiin, niin näet, kuinka kunniallisia ihmisiä petetään. Saatpa nähdä! Ja sano sitte morsiamelle, että hän on konna! Kuulitko, sano se välttämättömästi.
(Menee pois.)
FJOKLA. Katsopa tuota heittiötä, miten suuttui. Kun on lihava, niin arvelee, ettei toista hänen vertaistaan löydy. Mutta minä sanon, että sinä itse olet konna. Siinä sen nyt kuulit.
ANUTSHKIN. Minun täytyy tunnustaa, rakkaani, että minä en mitenkään voinut ajatella, että te olisitte sillä tavalla pettänyt minut. Jos olisin tietänyt, että morsian on senvertaisella sivistyksellä varustettu, niin minä… niin en olisi jalallani astunut tämän talon kynnyksen yli. Niin.
(Menee pois.)
FJOKLA. Ovatko ne syöneet liian paljon villikaalia, vai ovatko juoneet itsensä hulluiksi. Liiasta lukemisesta he ovat järkensä menettäneet.
VII Kohtaus.
Fjokla, Kotshkarev, Shevakin.
KOTSHKAREV (Nauraa täyttää kurkkua katsellen Fjoklaa ja osottaen häntä sormella.)
FJOKLA (Harmissaan.) Mitä siinä hohotat?
KOTSHKAREV (Nauraa yhä.)
FJOKLA. Eh, kun sillä nyt on lysti!
KOTSHKAREV. Naittaja, akka naittaja! Mestari naittamaan! tietää miten asia suoritetaan!
(Nauraa edelleen.)
FJOKLA. Se aivan nikahtuu naurusta. Varmaankin äitivainajasi oli hullu sinut synnyttäessään.
(Menee pois.)
VII Kohtaus.
Kotshkarev, Shevakin.
KOTSHKAREV (Nauraa edelleen.) Ah, minä en voi, totisesti, minä en voi pidättää nauruani, minä ihan pakahdun nauruun.
(Nauraa edelleen).
SHEVAKIN (Katsoo häneen ja alkaa myöskin nauraa.)
KOTSHKAREV (Vaipuu väsyneenä tuolille.) Oh, voimani ovat todellakin lopussa! Tunnen, että jos vielä nauran, niin menetän viimeisetkin voimani.
SHEVAKIN. Minua miellyttää teidän hilpeytenne. Meillä oli siellä kapteeni Bogdanovitshin laivastossa midshipsmani, Petuhov, Anton Ivanovitsh, jolla oli yhtä iloinen luonto kuin teillä. Sattui, ettei hänelle muuta tarvinnut kuin näin vain näyttää yhtä sormea, kun hän jo purskahti nauruun ja nauroi sitte iltaan asti, totta jumaliste, aivan iltaan asti. Satuit katsahtamaan häneen, ja itseäsikin alkoi naurattaa, lopulta puhkesitkin mukana nauramaan.
KOTSHKAREV (Vetäen henkeä.) Ah! herra armahda meitä syntisiä! Mikä sen höperön päähän oikeastaan pisti. Ruveta naittamaan. Mikä naittaja hänestä? Mokomakin naittaja? Mutta jos minä ryhdyn naittamaan, niin naitankin sitten!
SHEVAKIN. Ettehän vain leikkiä laske. Voitteko todellakin naittaa?
KOTSHKAREV. Tietysti! Ketä hyvänsä ja kenenkä kanssa tahansa.
SHEVAKIN. Jos asianlaita on kuten sanotte, niin naittakaa minut tämän talon emännän kanssa.
KOTSHKAREV. Teidät? Miksi menisitte naimisiin?
SHEVAKIN. Kuinka niin, miksi? Sallikaa minun huomauttaa, että te teette jokseenkin omituisen kysymyksen!
KOTSHKAREV. No, kuulittehan, ettei hänellä ole perintöjä.
SHEVAKIN. Se on paha juttu tietystikin. Mutta tuommoisen ihanan ja niin somasti esiintyvän neitosen kanssa saattaisi elää ilman perintöäkin. Pienoinen huone (osottaa käsillään), kuten tämä tässä, pieni eteinen, pieni kehysaita, tai tuollainen väliseinä, kuin tuo tuossa.
KOTSHKAREV. No mikä hänessä teitä oikeastaan miellyttää?
SHEVAKIN. Jos minä totta puhun, niin se, että hän on lihava nainen. Olen suuri amatööri, kun on kysymys naisen lihavuudesta.
KOTSHKAREV (Katselee häntä kieroon, puhuu syrjään.) No, itse hän ei ainakaan siinä suhteessa voi keikaroida, on aivan kuin tyhjä tupakkamassi. (Ääneen). Ei, teidän ei pidä ollenkaan naida.
SHEVAKIN. Kuinka niin?
KOTSHKAREV. No, minkälainen teillä on vartalo, näin meidän kesken sanoen? Teillähän on kukon jalat…
SHEVAKIN. Kukon?
KOTSHKAREV. Tietysti. Minkä näköinen te olette?
SHEVAKIN. Se on, kuinka niin että minulla muka on kukon jalat?
KOTSHKAREV. Niin, aivan yksinkertaisesti – kukon jalat.
SHEVAKIN. Mutta minusta tämä alkaa tuntua loukkaukselta…
KOTSHKAREV. No, minähän puhun suoraan, kun tiedän, että olette järkevä ihminen; toiselle en olisi sanonutkaan. Sallikaa, minä naitan teidät, mutta toiselle.
