"Hukkaan joutunut ihminen minä olen… Miksi pitikään isän ja äidin minut laittaa maailmaan? En ollenkaan ymmärrä. Ah kuinka minua ahdistaa! Hyvästi, Maksim, jos et halua juoda kanssani. Leipomoon minä en tule. Minulla on vielä saatavaa isännältä – mene perimään ja tuo minulle, minä juon ne. Ei! Pidä ne ja osta kirjoja itsellesi… Tahdotko? Et tahdo? Ei ole tarvis?.. Ota vaan? Sika sinä olet, jos sillä tavoin… Mene tiehesi luotani. Me-e-ne!"
Hän oli juovuksissa ja hänen silmänsä loistivat eläimellisesti.
Hänen seuralaisensa näkyivät olevan valmiita käymään takkini kaulukseen kiinni, mutta sitä minä en jäänyt odottamaan, vaan läksin pois.
Noin kolmen tunnin kuluttua pistäydyin uudestaan "Tupalaan". Konovalovin seurue oli lisääntynyt vielä kahdella hengellä, kaikki olivat humalassa, Konovalov kuitenkin vähemmän kuin toiset. Hän lauloi nojaten kyynärpäillään pöytään ja katsellen taivasta katonaukon lävitse. Juoppolallit hänen ympärillänsä kuuntelivat häntä erilaisissa asennoissa ja muutamia heistä yökötti. Konovalov lauloi pehmeällä barytoni-äänellä, joka – kuten kaikilla laulavilla käsityöläisillä – korkeammalla muuttui ihmeellisen kauniiksi falsetiksi. Pään levätessä raskaana käsien varassa lauloi hän tunteellisesti vanhoja surunvoittoisia kansanlauluja. Hänen vaaleat kasvonsa vapisivat sisäisestä liikutuksesta, silmät olivat puoliavoimet ja kaula eteenpäin kurotettu; ääni värisi, nyyhkytti, ähkyi… kyyneleet kihosivat silmiin tätä kelpo ihmistä katsellessa ja hänen lauluksi purkautuvaa syvää tuskaa kuunnellessa.
Tuntui aivan kuin elävänä haudattu olisi viettänyt surullista juhlaa hautaholvissaan laulaen surunvoittoista hautalauluansa siniselle taivaalle. Mitä syvin, toivottomin suru, epätoivo ja piinallinen mielenraskaus kaikui onnettoman ystäväni laulusta.
"Onko Maksim täällä? Tahdotko olla minun sanansaattajani? Ystäväiseni, mene!" – sanoi hän katkaisten laulunsa ja ojentaen kätensä minulle. "Minä, veliseni, olen aivon valmis. Olen koonnut ympärilleni koko joukon rohkeita sotureja – kas tuolla he ovat – lisää tulee. Löydämme! Se on helppo a-asia! Kutsumme Pilan ja Gysoikan… Syötämme heille joka päivä puuroa ja vasikanlihaa… eikö niin? Lähdetkö? Otat kirjat mukaan… luet Stenjkasta ja niistä toisista. Ystävä! Ah kuinka minua ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa!"
Hän löi nyrkillään kaikin voimin pöytään. Lasit ja pullot kilisivät ja seurapiiri täytti, havaittuaan, hetipaikalla koko kapakan rähinällään.
"Juokaa, pojat!" huusi Konovalov. "Juokaa… keventäkää mieltänne… sylkekää kaikelle…!"
Minä menin ulos huoneesta ja pysähdyin kadulle oven eteen, kuuntelin, kuinka Konovalov paasasi kangertavalla kielellä, ja kun hän alkoi uudestaan laulaa, palasin takaisin leipomoon. Mutta kauvan vielä kaikui korvissani yön hiljaisuudessa ystäväni surunvoittoinen laulu.
Kahden päivän perästä Konovalov hävisi kaupungista.
Vielä kerran olin tapaava hänet.
* * * * *
Täytyy olla syntynyt sivistyneessä yhteiskunnassa voidakseen omata tarpeeksi kärsivällisyyttä viettää koko elämänsä sen keskuudessa haluamatta kertaakaan päästä sen monien painostavien siteiden ja tapojen pyhittämien pienien myrkyllisten valheitten piirin ulkopuolelle, vapaaksi sairaloisesta itserakkaudesta, aatteellisesta lahkolaisuudesta ja kaikenkarvaisesta epärehellisyydestä – sanalla sanoen kaikesta tunnetta jäähdyttävästä ja järkeä turmelevasta turhamaisuudesta. Minä synnyin ja kasvoin tällaisen yhteiskunnan ulkopuolella ja tästä minulle mieluisesta syystä en voi ottaa liiaksi suuria annoksia sen kulttuuria, ilman että minussa jonkun ajan kuluttua ei syntyisi huutava tarve astua sen puitteista ulos virkistääkseni itseäni jonkun verran sen ylenmääräisestä valheellisuudesta ja sairaloisesta hienostuneisuudesta.
Elämä maakylissä on melkein yhtä sietämättömän ahdistavaa ja synkkää kuin elämä sivistyneiden parissa. Kaikkein parasta on mennä kaupunkien syrjäkaduille. Siellä on tosin kaikki likaista, mutta kuitenkin yksinkertaista ja vilpitöntä. Tahi on ehkä vieläkin parempi mennä kävelemään pitkin kotimaan peltoja ja teitä, joka onkin sangen miellyttävää, virkistää kovasti eikä vaadi mitään muita matkavalmistuksia kuin hyvät ja kestävät jalat.
Viisi vuotta takaperin olin juuri tämänkaltaisella kävelyretkellä, ja samoiltuani pitkin pyhää Venäjää ilman erikoista matkasuunnitelmaa saavuin lopuksi Feodosiaan. Täällä oli juuri alettu rakentaa suurta satamaa ja toivoen saavani ansaita jonkun verran rahaa matkan jatkamiseksi menin sille kohdalle merenrantaa, jossa työt olivat täydessä käynnissä.
Haluten kuitenkin nähdä ensiksi työntekoa sekä kaupungin näköalaa kiipesin lähellä olevalle vuorelle ja istuin siellä katsellen ääretöntä, mahtavaa merta jalkojeni juurella ja kääpiömäisiä ihmisiä, jotka valmistivat sille kahleita.
Silmieni edessä oli laaja kuva ihmistyöstä – lahden poukamaa ympäröivä ranta oli aivan kokonaan pantu mullin mallin, kaikkialla oli kuoppia, kivi- ja puuröykköjä, työntökärryjä, hirsiä, rautakiskoja, junttia ja vielä jonkinlaisia muita hirsilaitteita ja kaiken tämän seassa ahersi joka suunnalla sankkoja ihmisparvia. He räjähyttivät vuorta dynamiitilla, lohkoivat kiviä rautataltoilla, puhdistivat maaperää rautatierataa varten. Suunnattomiin säiliöihin he valoivat sementtiä, muodostaen niistä melkein kuutiosylen suuruisia kiviä ja upottaen niitä mereen sillä tavoin tehden sulkuja sen leppymättömille jättiläisaalloille. He näyttivät matomaisen pieniltä tumman ruskeata vuorta vastaan, jonka heidän kätensä olivat laittaneet muodottomaksi ja matojen tavoin myllersivät he kiviröykkiöiden ja puupalasien seassa kivitomun peittäminä etelän päivän kolmenkymmenen asteen helteessä. Sekasorto heidän ympärillänsä ja paljas aukea taivas heidän päänsä päällä aiheuttivat, että saattoi luulla heidän hyörintänsä tarkoituksena olevan päästä kaivautumaan vuoren uumeniin paahdetta ja ympäröivää synkän hävityksen kuvaa pakoon.
Tukehuttavan ahdistava ilma oli täynnänsä töminää ja hälinää, joka aiheutui kuokkien iskuista kiviin, työntökärryjen pyörien surkeasta vinkunasta ja juntan rautapainojen kumeasta putoamisesta tukeille, hirsiä halkovien kirveiden kalskeesta ja mustanharmaiden hyörivien ihmisolentojen äänekkäistä huudoista.
Eräässä paikassa osa näistä viimeksimainituista äänekkäästi hoilaten hommaili suuren vuorenlohkareen kimpussa, koettaen saada sitä siirtymään pois paikoiltaan, ja eräässä toisessa paikassa taasen hinasivat he raskasta hirttä pystyyn ja huusivat sen luiskahtaessa irti: "pitäkää kii-i-nni!" Ja halkeamia täynnä oleva vuori toisti: "ii-i-nni!"
Mutkikasta linjaa pitkin, jonka sinne tänne paiskatut laudat muodostivat, liikkui hidas ihmisjono kuljettaen selkäkumarassa kivillä täytettyjä työntökärryjä ja heitä vastaan tuli toinen ihmisjono tyhjine kärryineen venyttäen hitaalla kulullaan yhden minuutin lepohetkeä kahden minuutin pituiseksi. Erään juntan juurella seisoi taaja ja kirjava ihmisparvi, jonka seasta joku venyvän surunvoittoisella äänellä veteli junttalaulua.
Voimakkaasti ponnisteli miesjoukko nuoria vetäessään ja rautapaino lennettyään ylös pitkin juntan vartta putosi alas kumeasti jysähtäen saaden koko juntan vavahtamaan.
Kaikkialla meren ja vuoren välisellä alanteella hääräili harmaita ihmisiä, jotka täyttivät ilman huudoilla, tomulla ja ihmishien tukahduttavalla hajulla. Päällysmiehet kuljeskelivat heidän keskellänsä valkeat mekot yllä, joiden metalliset napit kiilsivät päivän paisteessa aivan kuin jonkun ihmisen keltaiset, kylmät silmät.
Majesteetillisen levollisena levisi meri sumuisen näköpiirin toiselle puolelle kirkkaiden laineiden hiljaan loiskuessa meluavaa rantaa vastaan. Auringonvalossa loistaen näytti se hymyilevän Gulliverin hyväntahtoista hymyilyä ajatellessaan, kuinka helposti se voisi yhdellä ainoalla liikkeellä hävittää kaikki nuo tuhannet lilliputit ja heidän laitoksensa.
Häikäisten silmiä loisteellaan makasi meri siinä suurena, mahtavana ja hyvänä ja sen voimakas hengähdys lehahti rannalle virvoittaen uupuneita ihmisiä, joiden työn tarkoituksena oli telkien laittaminen sen vapaille, nyt niin jyrkästi ja äänekkäästi muodotonta rantaa hyväileville aalloille. Meri näytti ikäänkuin säälivän heitä – ne monet vuosisadat, jotka se oli jo elänyt, olivat opettaneet sen ymmärtämään, että näillä rakentajilla ei ollut mitään pahoja tarkoituksia hänen suhteensa; jo kauvan on se tietänyt, että nämät ovat vaan orjia, joiden tehtävänä on taistella luonnon voimia vastaan, taistelu, joka on päättyvä lopuksi luonnonvoimien kostolla. Yhäti he vaan rakentelevat, tekevät ikuisesti työtä ja heidän hikensä ja verensä muodostuu heidän maanpäällisten varustustensa sementiksi; mutta mitään hyvää ei heille kaikesta tästä lähde, he luovuttavat vaan voimansa ikuiselle varustautumisen pyrkimykselle – pyrkimykselle, joka on aikaansaanut ihmeitä maan päällä hankkimatta kuitenkaan ihmiselle lisää verta ja vielä vähemmän leipää. He ovat myöskin luonnon voimia – nuo ihmiset – , ja sen vuoksi juuri meri ei ole heille äksy, vaan katselee hellästi heidän työtänsä, josta heillä ei ole mitään hyötyä. Nämä pienet harmaat matoset, jotka niin kovasti ovat jäytäneet vuorta – ovat aivan samaa maata kuin sen pisarat, jotka ensimäisinä ovat kulkeneet pitkin luoksepääsemättömiä, kylmiä rantakallioita meren ikuisen alueen laajentamispyrkimyksen pakotuksesta ja nämä ovat myös ensimäisinä murskautuneet sen seinämiä vastaan. Myöskin suuremmissa joukoissa ovat nämä pisarat sukua ihmisille, ja ne ovat silloin aivan kuin meri yhtä voimakkaita ja yhtä taipuvaisia saamaan aikaan hävitystä, heti kun vaan myrskyn hengähdyskään niitä koskettaa. Merelle ovat myöskin jo vanhuudestaan tutut orjat, jotka rakensivat pyramiideja erämaahan ja Xerxeen, tuon naurettavan ihmisen orjat, joka luuli voivansa rangaista merta kolmella sadalla iskulla sen vuoksi, että se oli rikkonut sen leikkikalumaiset sillat. Orjat pysyvät aina samallaisina, he aina pitävät itseänsä syyllisinä, heitä aina ruokitaan huonosti ja ikuisesti ovat he tehneet sitä, mikä on suurta ja ihmeellistä, jumaloiden välistä niitä, jotka ovat pakottaneet heitä työtä tekemään, useimmiten kiroten heitä ja silloin tällöin nousten kapinaan näitä hallitsijoitansa vastaan. Ja hymyillen jättiläisen levollista hymyilyä, jättiläisen, joka tuntee voimansa, leuhotteli meri titanimaisella virvoittavalla hengähdyksellään henkisesti vielä sokeata maata, joka sen sijaan, että se pyrkisi sukulaisensa taivaan yhteyteen, on orjuuntunut ja surkuteltavasti hutiloipi. Hiljalleen rientävät laineet rannalle, joka on täynnänsä kivisiä sulkuja sen ikuiselle liikunnalle rakentavia ihmisiä, aallot rientävät ja laulavat soinnukasta, viehkeätä lauluansa menneisyydestä, kaikesta siitä, mitä ne vuosisatojen kuluessa olivat saaneet nähdä maan rantamilla…
Parhaillaan Venäjällä vallitseva nälänhätä oli koonnut tänne edustajia kaikista niistä eri piireistä, joita nälänhätä oli kohdannut. Selvästi saattoi erottaa työläisjoukoissa kansallisuuksittain jakaantuneita osastoja ja ainoastaan kulkurit, jotka ovat enemmän yleismaailmallisia olemukseltaan, pistivät siellä täällä erikseen esille huomattavan vapaan ja itsenäisen esiintymisensä, kuluneiden pukujensa, tyhjentymättömän mielikuvitusrikkauden ja kuvaavan puhetapansa kautta. He erkanivat joka suhteessa kaikista muista, joissa vielä kotiseututunne sekä omaisuus- ja sukulaisuussuhteet olivat vaikuttamassa ja jotka ainoastaan hädän pakottamina olivat jättäneet entiset kiinteät asuntonsa. Näitä vapaita maankiertäjiä saattoi huomata kaikissa ryhmissä, he näkyivät olevan kaikkien – vaaleiden, raskasliikkeisten koillis-Venajän jättiläisten, Vähä-Venäjän arvokkaasti uneksivien miesten – kaikkien keskuudessa täysin kotiutuneita. Suurin osa heistä oli kuitenkin kokoontunut sille paikalle, missä maata paalutettiin, sen vuoksi, että tämä työ oli enemmän järkiperäistä ja koko lailla mukavampaa kuin lapiolla ja työntökärryillä raataminen.
Kun minä astuin heidän luoksensa olivat he päästäneet nuorat käsistään ja seisoivat sekä odottivat päällysmiehen korjatessa jotakin juntan väkipyörässä, joka varmaankin oli kuluttanut pilalle nuoran. Hän kaiveli siellä ylhäällä puisen tornin huipussa huutaen yhtämittaa: "Vetäkää!"
Nuoraa vedettiin laiskasti.
"Se-e-is! Vetäkää vielä. Antaa mennä!" Laulaja, puna-arpinen, parrakas mies, jolla oli sotilaallinen ryhti, kohautti olkapäitänsä, vilkutteli silmiänsä syrjään, yskähti ja alkoi vedellä:
"Ä-ämmä paalua maahan työntää…"
Seuraava säe, jota lievinkään sensori ei olisi voinut hyväksyä, synnytti yksiäänistä naurunrähäkkää. Se näytti olevan vasta virkaansa astuneen uuden laulajan omia nerontuotteita ja toveriensa nauraessa väänteli tämä taiteilijamaisesti viiksiänsä ikäänkuin ollen tottunut aikaansaamaan sellaista menestystä kuulijakunnassansa.
"Antaa me-ennä!" karjui raivoisana juntan yläpäästä päällysmies. "Älkää viivytelkö!"
"Ole varuillasi, Mikko – särjet!", varotti häntä eräs työmiehistä.
Ääni oli minulle tuttu ja minusta tuntui, että olin jo ennenkin nähnyt tämän kookkaan, leveäharteisen olennon sekä samat pitkulaiset sinisilmäiset kasvot. Eikö se ollut Konovalov? Mutta eihän Konovalovilla ollut oikeasta ohimosta nenän juurelle ulettuvaa naarmua, joka lävisti tämän miehen otsan, eikä Konovalovin hiukset olleet niin kiharat; Konovalovilla oli harvinaisen kaunis parta, mutta tämän miehen parta oli ajeltu ja hänellä oli ainoastaan viikset, joiden kärjet olivat alastaivutetut kuten vähävenäläisillä… Mutta kuitenkin!.. Hänessä oli jotakin, joka oli minulle hyvin tuttua… Ja minä päätin juuri häneltä kysyä, kenen puoleen on käännyttävä, jotta saisi työtä, ja minä jäin odottamaan, siksi kunnes he saisivat alas sen tukin, jota he juuri olivat alkaneet lyödä maahan.
"Aa-ah! Aa-ah!" huokasi voimakkaasti väkijoukko, kyyristyen kokoon ja vetäen nuoria sekä nousten äkkiä uudelleen pystyyn ikäänkuin ollen valmis irtautumaan maasta lentääkseen ilmaan. Juntta tointui ja tutisi, väkijoukon päiden yläpuolelle kohosivat sen alastomat, päivettyneet ja karvaiset käsivarret, ojentuen suoriksi yhdessä nuorien kanssa, niiden lihakset pullistuivat ja lähes parin tonnin painoinen rautakimpale alkoi lentää yhä hitaammin ylös ja sen iskut hirren päähän alkoivat kajahtaa yhä heikommilta. Tätä työtä katsellessa saattoi ajatella, että siinä oli epäjumalaa palveleva väkijoukko, joka milloin epätoivoisena, milloin haltioituneena kohotteli käsiänsä kohti mykkää jumalaansa sekä kumarteli sitä. Hien peittämät, likaiset ja jännittyneet kasvot, joiden otsaa peittivät kiinniliimautuneet pörröiset hiustukut, tummanpunertavat, olkapäiden ponnistuksesta vavahtelevat kaulat – kaikki nämä ruumiit, joita kirjavaväriset, repaleiset paidat ja housut töin tuskin peittivät, täyttivät ilman ympärillä kuumalla höyryllänsä ja sulautuen yhdeksi ainoaksi raskaaksi lihasjoukkioksi liikkuivat kömpelösti kosteassa ilmapiirissä, joka oli täynnä etelän hellettä ja sankkaa hien tuoksua.
"Levätään!" huusi joku ilkeällä ja särkyneellä äänellä.
Kädet heltisivät nuorista, jotka jäivät riippumaan pitkin junttaa ja työmiehet laskeutuivat alas horjuvina, hikeä kuivaten, raskaasti hengittäen, selkäänsä suoristellen, olkapäitänsä hieroen ja täyttäen ilman kolealla nurinallaan, joka muistutti suuren, ärsytetyn eläimen karjuntaa.
"Maamies!" sanoin minä kääntyen valitsemani miehen puoleen.
Hän kääntyi laiskasti minun puoleeni ja silmäiltyään lyhyesti minua rypisteli kulmakarvojansa sekä katsoi terävästi silmiini.
"Konovalov!"
"Odota vähän…" Hän laski toisen kätensä pääni päälle taivuttaen sitä taaksepäin ikäänkuin kuristaakseen toisella kädellään kurkkuani. Mutta äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän hymyili lämpimästi sekä iloisesti.
"Maksim! Sinäkö se olet, pikku ystäväni! Kukapa olisi uskonut sitä! Oletko sinäkin nyt joutunut pois radaltasi! Lähtenyt maita maleksimaan? Mainiota! Nyt on kaikki hyvin! Oletko jo kauvan ollut täällä? Mistä sinä tulet? Nyt kuljetaan yhdessä koko maailman ympäri! Mitä elämää se olikaan siellä? Ihminen tulee vaan raskasmieliseksi. Typeryyttä! Siellä ei eletä, ihminen siellä vaan mätänee. Minä, veliseni, minä olen kulkenut ympäri maailmaa aina siitä hetkestä alkaen kun läksin sieltä. Missä kaikkialla minä olen ollutkaan! Minkälaista ilmaa olenkaan hengittänyt!.. Kas kuinka hyvin sinä olet puettu! Vaatteista päättäen luulisi sinua virasta pois potkituksi, kulkuri sotamieheksi, mutta jos tuomitsee kasvojen mukaan – ylioppilaaksi. No mitä pidät uudesta elämästäsi? Toisesta paikasta toiseen… Minä ajattelen vielä usein Stenjkaa. Taras Buljbaa myöskin, Pilaa, Gysoita, kaikkia!"
Hän antoi minulle ystävällisiä töytäyksiä rintaa vasten ja taputti minua olkapäille, aivan kuin olisi hän aikonut hakata minut pihvipaistiksi. Mahdotonta oli saada lausutuksi sanaakaan, minä hymyilin vaan ja iloitsin hänen hyväntahtoisten, ilosta säteilevien kasvojensa vuoksi. Minä olin myös hyvin iloinen siitä, että sain nähdä hänet jälleen. Tämä kohtaus muistutti minulle elämäni alkua, joka epäilemättä oli parempi kuin sen jatko.
Lopuksi sain kysytyksi vanhalta ystävältäni, miten hän oli saanut arven otsaansa ja kiharat hiukset.
"Niin, katsoppas, silläkin on oma historiansa. Minä aijoin muutaman toverin kera mennä Rumanian rajan ylitse; – tahdoimme saada nähdä, miltä maailma siellä päin näyttää, kuljimme siis Kagulista – eräs paikkakunta Bessarabiassa lähellä rajaa – yöllä, hiljaa ja varovaisesti rajalle – emme oikein tietäneet oliko se luvallista. Äkkiä huusi joku: seis, tulkaa tänne! Ne olivat tullivahteja. Olimme joutuneet keskelle tullivartiopaikkaa. Me juoksimme nopeasti takaisin. Tullisotamiehet läksivät ajamaan meitä takaa ja yksi heistä lyödä komautti minua päähän. Eihän se niin kovin kipeätä tekevä isku ollut, mutta lähes kuukauden sain kuitenkin lojua sairashuoneessa. Ja ajatteleppas kuinka ihmeellistä! Ketä luulet kannettavan eräänä päivänä sairaalaan? Niin, samaa sotamiestä, joka oli lyönyt minua! Tunsin heti hänet. Eräs salakuljettaja oli pistänyt häntä veitseltä vatsaan. Hän osottautuikin minun maamiehekseni – hän oli myöskin Muromista kotoisin. Kun hän sai nähdä minut, kysyi hän: 'Tuon iskun otsaasi olet kai saanut minulta, vai kuinka?' 'Siltä se näyttää', sanoin minä. 'Me luulimme teitä salakuljettajiksi, haimme silloin parhaillaan niitä. Näethän että minäkin olen saanut osani nyt vuorostani. Ovat ratkoneet vatsani auki. Ei sille mitään voi, ystäväni, elämä on leikkiä – vakavaa leikkiä!' No – meistä tuli hyvät ystävät. Hän oli kerrassaan hyvä ihminen… Ja kiharat? Kiharat, veli hyvä, ne sain minä sairastettuani lavantautia. Minulla on näet ollut lavantauti. Se on kauheaa kuumetta, se. Kishinjovissa panivat minut istumaan vankilaan – minun oli tovereineni vastattava oikeuden edessä siitä, että tahdoin mennä yli rajan ilman passia. Siellä sain lavantaudin… hirveän kauvan sain maata sängyssä tämän ulkomaalaisen taudin takia ja töin tuskin saatoin siitä tointua! Luulen, etten olisi enää ollenkaan noussut jaloilleni, ellei sairaanhoitajatar olisi niin paljon puuhannut minun hyväkseni. Täytyi todellakin ihmetellä häntä. Uskotko veliseni, hän hoiti minua aivan kuin omaa lastansa! Ja kuitenkaan minä en voinut antaa mitään hänelle vaivoistansa… Sisko, sanoin hänelle, lopetahan jo toki – minua aivan hävettää! Mutta hän nauroi vaan. Se oli kiltti tyttö se, eikö totta? Välistä luki hän jotakin minulle, jotakin sellaista, joka oli hyvää sielun pelastukselle. Minä en oikein sitä ymmärtänyt ja minä kysyin häneltä: 'Eikö teillä ole jotakin muuta?' Silloin nouti hän erään kirjan englantilaisesta merimiehestä. Se oli kerrassaan ihmeellinen kirja se: tämä merimies oli haaksirikkoutuneena pelastunut eräälle asumattomalle saatelle ja oli siellä ominpäin järjestänyt elämänsä. Hirveän jännittävää! Siitä kirjasta pidin paljon. Se oli oikein hyvä kirja. Aivan teki mieleni mennä sen merimiehen luokse asumaan. Voitko ymmärtää niin ihanaa elämää: meri, taivas ja saaria – olet oma herrasi, sinulla on kaikkea mitä tarvitset ja olet täydellisesti vapaa! Hänellä oli myös villi ihminen luonansa. Hänet olisin minä mieluimmin hukuttanut mereen – sillä hittoako minä hänellä olisin tehnyt? Ei minulla olisi ollut yksinänikään ikävä. Oletko sinä lukenut sellaista kirjaa."
"Mutta asiaan! Mitenkä pääsit pois vankilasta?"
"Päästivät hyvin yksinkertaisesti. Tuomitsivat syyttömäksi ja päästivät ulos… Mutta kuuleppas! Minä en tänään enää tee työtä, jätän piruille koko hommat. Olen jo tarpeeksi kuluttanut käsiäni tänään. Rahaa minulla on pari kolme ruplaa ja tämänpäiväisestä puolipäivästä tulee vielä 40 kopekkaa lisäksi. Niin paljon rahaa yhdellä kertaa! Menemme siis luokseni… minä en asu työläisparakissa, vaan täällä lähellä vuoressa… siellä on sellainen onkalo, oikein mukava ihmisasunnoksi. Meitä asuu siinä kaksi henkeä; toverini on sairas – häneen on tarttunut kuume… No niin, istu hetkinen tässä, minä menen työnjohtajan puheille… tulen pian takaisin."
Hän nousi äkkiä ylös ja läksi liikkeelle juuri samaan aikaan, kun paaluttajat tarttuivat nuoriin alottaakseen uudelleen työnsä. Minä jäin istumaan kivelle katselemaan ympärilläni vallitsemaa äänekästä hyörinää sekä rauhallista sinisenvihertävää merta.
Konovalovin kookas vartalo pujahteli nopeasti ihmisten, kiviröykkiöiden, hirsien ja työntökärryjen lomitse edeten etääntymistään. Hän kulki käsiänsä heilutellen ja hänellä oli yllään sininen kretonkimekko, joka oli hänelle lyhyt ja ahdas, sekä aivinaiset housut ja raskaat jalkineet. Punertavat hiustöyhdöt liehuivat hänen suuressa päässänsä. Välistä hän kääntyi taaksensa ja antoi minulle käsillänsä jonkinlaisia merkkejä. Hän näytti olevan aivan uusi, vilkastunut, levollisen vakaantunut, hyväntahtoinen ja voimakas ihminen. Kaikkialla hänen ympärillänsä tehtiin työtä; puut halkeilivat, kivet särkyivät, työntökärryjen pyörät vonkuivat surullisesti ja hiki höyrysi pilvenä, jotakin putoili jymähtäen alas ja ihmiset lauloivat ähkyvällä äänellä. Kaiken tämän äänten ja liikkeiden sekasorron keskellä oli ystäväni kaunis vartalo, joka lujin askelin eteni jonnekin luovaillen yhtämittaa sinne tänne ja tullen harvoin täydellisesti näkyviin antaakseen vihjauksen siitä olennosta, jonka saattoi tuntea Konovaloviksi.
Kaksi tuntia kohtaamisemme jälkeen istuimme molemmat vuoren onkalossa, joka sopi hyvin asunnoksi. Luola oli tosiaankin mukava. Vuorta oli joskus maailmassa räjähytetty ja siihen oli muodostunut neliskulmainen aukeama, jonne mahtui hyvin neljä henkeä. Vahinko vaan, että luola oli matala ja että sen suulla kiikkui uhkaavana suuri graniittimöhkäle. Päästäkseen sisälle tähän mukavaan luolaan täytyt heittäytyä pitkälleen maahan ja ryömiä graniittimöhkäleen alitse, joka näytti hyvin petolliselta. Minä katsoinkin senvuoksi parhaaksi pitää pääni ja yläruumiini luolan ulkopuolella päivänpaisteessa uskoen sille ainoastaan alaosan ruumistani – silloin ainakin olisi puoli ruumista ollut pelastettu, jos möhkäle olisi pudonnut alas.
Konovalovin toveri, sairas kulkuri, makasi aivan kokonaan päiväpaisteessa parin askeleen päässä meistä, joten me kuulimme selvästi, kuinka hänen hampaansa kalisivat vilusta, ja näimme, kuinka hän turhaan koetti peittää itseänsä paremmin hirveän rääsyisillä vaatteillaan. Hän oli laihahko, pitkä vähävenäläinen "Poltavasta tahi ehkämäs Kijevistä"… kuten hän miettiväisenä sanoi minulle.