Konovalov

"Niin, minkä takia sinä todellakin haalasit hänet sieltä pois?", kysyin minä.

"Minkä takia? Onpa sekin kysymys! Tietysti sen takia, että kävi sääliksi häntä! Jos ihminen on hukkumaisillaan … eikö jokainen ohikulkeva ole valmis auttamaan häntä. Mutta mennä naimisiin… ynnä muuta sen kaltaista, ei, ei! Siihen en voi suostua. Mikä sulhanen minä enää olen? Jos minulla olisi sellaisia ajatuksia, niin olisinhan minä jo aikoja sitten sen voinut tehdä, tilaisuuksia ei ole puuttunut rahojakin olisin saanut ja paljon muuta. Mutta kun minä kerran siihen en kykene, niin asialle ei voi mitään. Hän itkee ja tietysti se ei ole ensinkään hyvä asia… Mutta mitä tehdä? Minä en voi!"

Ja hän nyökäytti oikein päätänsä vahvistukseksi sanoillensa "en voi", nousi ylös lavitsalta ja vanuttaen molemmin käsin tukkaansa sekä partaansa alkoi kulkea pitkin leipomon lattiaa allapäin ja syljeskellen.

"Maksim!" lausui hän äkkiä rukoilevalla, hämmentyneellä äänellä. "Jospa sinä menisit hänen luoksensa ja jollakin tavoin selittäisit, minkä takia minä… ah! Mene, veliseni!"

"Mitäpä minä osaan hänelle sanoa?"

"Sano koko totuus! Sano, että hän ei voi. Se ei sovi hänen kaltaiselleen. Ja sitten sano vielä, muista se, että hänellä on paha tauti!"

"Mutta eihän se ole totta?", saroin minä nauraen.

"Nii-in, eihän se ole totta. Mutta onhan se hy-yvä syy, vai mitä? Voi sinun seitsemän saksan pippuria! Pitäisikö minun ruveta riippumaan naisen hännässä. Piru heidät kaikki periköön! Mitä minä vaimolla teen?"

Hän heilautti niin hämmentyneenä ja kauhistuneena käsiänsä, jotta jokaisen täytyi selvästi nähdä, että hän tosiaankaan ei tiedä, mitä hän vaimolla tekisi. Mutta aseman vakavuus tukahutti minussa kaiken sen iloisuuden, minkä hänen sekava mielenpurkauksensa aiheutti. Minun täytyi ankarasti miettiä toverini ja hänen tyttönsä tilaa. Mutta hän vaan kulki yhä edelleen pitkin lattiaa ja puheli itseksensä:

"Eikä hän ollenkaan miellyttänyt tällä kertaa minua, oikein kauhistutti! Hän aivan imee minua luoksensa, vetää minua alas aivan kuin pohjattomaan suohon… Mokomakin veitikka… Hän on valinnut miehensä ja tämän täytyy välttämättömästi tulla hänen omaksensa, sen takia, että hän on saanut sen päähänsä! Nerokasta se ei ole – mutta viekasta!"

Kulkurin vaisto oli herännyt ja alkoi nyt puhua hänessä, ikuinen vapauden kaiho, jota vastaan oli tehty kaappausyritys, joutui kiihdyksiin.

"Ei, minua ei sellaisella pienellä merralla pyydetä, minä olenkin suuri kala!" huusi hän kerskaten… "Minä aivan yksinkertaisesti… Niin miksikä ei!" Ja pysähtyen keskelle lattiaa hän hymyili ja alkoi miettiä. Minä seurasin hänen kiihtyneitten kasvojensa ilmeitä ja koetin arvata, mitä hän oli päättänyt tehdä.

"Maksim! Mennään pois Kaukasiaan?!"

Tätä en odottanut saavani kuulla. Minulla oli hänen suhteensa jonkunlaisia kirjallis-opetuksellisia suunnitelmia: minä toivoin saavani opettaa häntä lukemaan ja antaa hänen saada tietää kaiken sen, mitä itse silloin tiesin. Olisi ollut niin hauskaa nähdä, mitä siitä kaikesta olisi tullut. Hän oli antanut minulle lupauksensa pysyä ainakin vuoden ajan paikallansa; ja se helpotti suuresti tehtävääni. Ja nyt yht'äkkiä…

"Sinä lasket varmaankin leikkiä", sanoin hieman hämilläni hänelle.

"No mitä minä sitten teen!" huudahti hän. Minä aloin puhua hänelle, että mahdollisesti Kapitolinan hyökkäys hänen persoonaansa vastaan ei olekaan niin tavattoman vakavasti aijottu, kuin hän kuvittelee mielessänsä, parasta on odottaa ja katsoa miten asiat alkavat kulkea.

Ja kohta selvisikin, että ei tarvinnut kauvankaan odottaa.

Me keskustelimme keskenämme istuen lattialla uunin ääressä selkä akkunaa vasten. Oli melkein sydänyö, ja pari tuntia oli jo kulunut siitä, kun Konovalov oli tullut takaisin. Äkkiä kuulut takanamme lasin kilinää ja lattialle putosi kolisten nyrkin kokoinen kivi. Me hyppäsimme molemmat peljästyneinä pystyyn ja syöksyimme akkunan ääreen.

"Ei sattunut", kuului vinkuva ääni kadulta. "Huonosti tähtäsit.

Vahinko."

"Tule", mörisi rämäkkä basso-ääni. "Mennään pois, kyllä minä häntä vielä myöhemmin kestitsen."

Epätoivoinen, hermostunut korvia repivä juopuneen hoilotus kuului akkunasta sisälle.

"Se on hän", sanoi Konovalov surullisena…

Minä näin ainoastaan pari säärtä, jotka riippuivat alaspäin kadulta akkuna-aukon edessä. Ne riippuivat ja sätkyttelivät kauheasti lyöden kengänkoroilla kiviseinään kuoppia ikäänkuin tukea saavuttaakseen.

"Mennään poo-ois!", melusi basso.

"Hellitä! Älä vedä minua. Anna minun hengittää vähäisen. Hyvästi Sasha.

Hyvästi – ". Seurasi kiroiluja, joita ei voi tässä painattaa.

Astuttuani lähemmäksi akkunaa saatoin nähdä Kapitolinan. Hän nojasi käsillään katukäytävän syrjään ja taivutti itsensä alaspäin niin syvään kuin jaksoi voidakseen nähdä leipomon sisälle, ja hänen hajallaan oleva tukkansa riippui sikin sokin olkapäillä ja pään ympärillä. Valkea huivi oli valunut alas toiselle puolelle ja puseron etupuoli oli rikki revitty. Hän oli kauheasti juovuksissa, horjui sinne tänne, – nikottelihe, kiroili ja vinkui hysteerisesti. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja kyyneleitä vuoti runsaasti hänen kovasti punottavia kasvojansa pitkin.

Pitkä miehenroikale seisoi hänen yläpuolellansa hänen ylitseen nojautuneena pitäen toisella kädellänsä kiinni häntä olkapäästä ja toisella talon seinästä sekä karjuen koko ajan: "Mennään poo-ois!"

"Sasha! Sinä olet turmellut minun elämäni, muista se! Ole ikuisesti kirottu, senkin punanaamainen piru. Suokoon Jumala, ett'et tunnin vertaakaan enää saisi nähdä päivän valoa. Minä toivoin niin hartaasti saada parantaa elämääni… ja sinä vaan nauroit minulle, senkin paholainen. No, hyvä on! Tilinpäiväkin vielä kerran koittaa… Ahaa! Sinä piilottaudut! Sinä häpeät, kelvoton. Sasha… kyyhkyläiseni!"

"En minä piilottaudu", sanoi synkkänä Konovalov astuen akkunan luo. "Minä en mene piiloon… ja turhanpäiten sinä… Hyväähän minä sinulle tarkoitin; hyvin käy – ajattelin, ja sinä aloit vaatia aivan mahdottomuuksia."

"Sasha! Tapa minut!"

"Minkä takia sinä joit itsesi juovuksiin, voitko sinä tietää edeltäkäsin, mitä minä olisin päättänyt… huomenna ehkä."

"Sasha, Sasha! Hukuta minut!"

"Rii-iittää! Mennään po-i-is!"

"Senkin heittiö! Tekeytyy vielä hyväksi ihmiseksi."

"Mitä melua siellä on, häh! Ketä te olette?" Yövahdin vihellys sekaantui tähän sananvaihtoon, tukahutti sen ja hävisi.

"Minkä takia minä sinua hittolaista uskoin!"… nyyhkytti tyttö akkunan ääressä.

Sen jälkeen hänen jalkansa äkkiä värähtivät, kohosivat nopeasti ylös ja hävisivät pimeyteen. Kuului tukahutettua ääntä ja jalkojen töminää.

"Minä en tahdo mennä poliisikamariin! Sasha!", voihki tyttö tuskallisesti.

Jalkojen töminä katukäytävällä kävi yhä kovemmaksi; kuului uusi vihellys, nyyhkytyksiä, melua…

"Sa-a-asha! Rakka-a-ani!.."

Saattoi kuulla, että jotakin armottomasti kuristettiin siellä ulkopuolella. Melu eteni, heikkeni heikkenemistään ja hävisi lopuksi kuin ilkeä uni…

Alakuloisina ja masentuneina tästä tapahtumasta, jonka kulku oli niin nopea, Konovalov ja minä katselimme pimeälle kadulle ja saatoimme töin tuskin toipua kaikesta siitä itkusta, ulvonnasta, sadattelusta ja hätähuudosta, joka oli tunkeutunut korvistamme sisään. Minä kuulin yhä katkonaisia ääniä, ja minun oli vaikeata uskoa, että kaikki tämä oli ollut totta. Kauhistuttavan nopeasti oli tämä pieni, mutta painostava murhenäytelmä kulkenut silmiemme ohitse.

"Nyt on kaikki lopussa", sanoi harvinaisen lempeästi Konovalov, luotuaan vielä kerran silmäyksen äänettömään ja ankaran synkkään, pilkkopimeään yöhön.

"Ah kuinka kovasti hän minua…!" jatkoi hän katkerana hetken kuluttua asettuen tavalliseen asentoonsa lavitsalle. "He veivät hänen poliisiasemalle… juopuneena… jonkun heittiön seurassa. Kuinka nopeasti hän oli tehnyt päätöksensä." Hän huokasi syvään, kiipesi alas lavitsalta, istuutui säkille, nojasi päätänsä käsiänsä vastaan huojuttaen sitä edestakaisin ja sanoi hiljaisella äänellä minulle:

"Kerro sinä minulle, Maksim, miten tuo kaikki tapahtui? Minä tarkoitan, selitä, mikä minun osuuteni on ollut kaikessa tässä?"

Minä kerroin. Sanoin hänelle, että ennen kun ryhtyy jotakin tekemään, pitää ymmärtää ja tietää mitä tekee ja pitää ottaa myöskin seuraukset huomioon. Hän ei ollut ymmärtänyt mitään, ei ajatellut seurauksia – ja sen vuoksi oli hän syypää kaikkeen. Minä olin vihoissani hänelle: Kapitolinan huudot ja voihkina, juopuneen miehen "mennään pois" ja koko tämän tapahtuman inhottava melu kaikui yhä korvissani ja minä en liikoja säästänyt ystävääni.

Hän kuunteli minua pää kallellaan, mutta kun minä lopetin, kohotti hän sen ylös ja minä saatoin huomata hänen kasvoillaan kauhua ja hämmästystä.

"Siinä sitä ollaan!" huudahti hän. "Mainiota! No, entäs nyt! Häh? Mitä minun pitää tehdä hänen hyväksensä. Pitääkö minun mennä naimisiin hänen kanssansa?"

Hänen sanojensa äänenpainossa oli niin paljon puhtaasti lapsellista vilpittömyyttä ja syyllisyyden tunnetta tyttöä kohtaan sekä niin paljon avutonta ymmärtämättömyyttä, että minun kävi aivan sääliksi toveriani, ja minä aloin miettiä, että olin ehkä liian ankarasti häntä tuominnut.

"Ja minkä takia minä hänet otin pois siitä talosta", sanoi katuvaisella äänellä Konovalov. "Voi tosiaankin! kuinka hän minua vihaa. Tiedätkö mitä? Minä menen sinne poliisilaitokseen, ja koetan järjestää… Saan nähdä hänet… ja sen jälkeen… Sanon hänelle… niin, jotakin minun pitää sanoa hänelle. Menenkö?"

Minä huomasin, että siitä kohtauksesta ei lähtisi suurtakaan hyötyä, mitä hän sanoo hänelle? sitä paitsi on nainen juovuksissa ja varmaankin nukkuu jo.

Mutta Konovalov varmistui yhä enemmän ajatuksistaan.

"Lähden, odota vähän. Joka tapauksessa minä tahdon hänen parastansa… sano mitä sanot. Siellä on hän aivan vierasten ihmisten joukossa. Kyllä minä menen. Ole sinä täällä sen aikaa. Kyllä minä pian käyn."

Hän otti hattunsa ja vetämättä edes saappaita jalkaansa kiiruhti nopeasti ulos huoneesta.

Minä lopetin työn ja rupesin nukkumaan. Aamupuolella yötä katsahdettuani siihen paikkaan, jossa Konovalov tavallisesti nukkui huomasin sen olevan vielä tyhjän.

Vasta iltapuolella päivää hän tuli – synkkänä ja velttona, syvät rypyt otsassa sekä samentunein silmin. Katsomatta minuun, astui hän taikinapyttyjen ääreen, katseli kuinka paljon olin saanut aikaan ja asettui vaieten makaamaan lattialle.

"No kuinka kävi, näitkö sinä hänet?", kysyin minä.

"Sitä vartenhan sinne meninkin."

"No ja kuinka kävi?"

"Ei mitenkään."

Näkyi selvästi, että hän ei halunnut puhella. Otaksuin, että hän ei kauvan tulisi olemaan sellaisessa mielentilassa, enkä ruvennut sen vuoksi vaivaamaan häntä kysymyksilläni. Ja koko sen päivän oli hän vaiti, lausuen ainoastaan silloin tällöin välttämättömyyden pakosta jonkun katkonaisen työtä koskevan lauseen minulle. Enimmäkseen kulki hän edestakaisin leipomon lattialla synkkänä ja samanlaisin samein silmin kuin ennenkin. Jotakin näkyi sammuvan hänessä, hän teki työtänsä hitaasti ja veltosti aivan kuin ajatustensa kiinnipitämänä. Yöllä kun olimme jo panneet uuniin viimeiset leivät ja valvoimme peläten niiden saavan liian kauvan paistua, sanoi hän minulle:

"No, lueppas vähän Stenjkasta."

Kun kuvaus kidutuksesta ja mestauksesta herkytti enimmän hänen mieltänsä, aloin minä lukea hänelle juuri sitä paikkaa. Hän kuunteli maaten selällään lattialla ja tuijottaen silmiään värähyttämättä mustaan kattoon.

"Stenjka kuoli… Sellaisen ihmisen he saattoivat tappaa", alkoi Konovalov hitaasti puhua. "Kuitenkin siihen aikaan kannatti elää. Vapaana! Silloin oli tilaa… saattoi hengittää. Mutta nyt vallitsee kaikkialla hiljaisuus, rauhallisuus… järjestys… Ja jos oikein tarkastaa, niin on liian rauhalliseksi tullut elämä. Kirjoja, kouluja. Ja kuitenkin elää ihminen turvattomana, eikä kukaan häntä ohjaa. Syntiä häntä on kielletty tekemästä, mutta mahdotonta on elää aivan synnittömänä. Sen takia on kaduilla järjestys, mutta sydämessä – sekamelska. Eikä toinen ihminen ymmärrä toista ihmistä."

"Sasha! Mitenkä sinun kävi Kapitolinan kanssa?" kysyin minä.

"Mitä?" sanoi hän. "Kapkan kanssa. Lopussa… sillä hyvä." Ja hän viittasi päättäväisesti kädellään.

"Lopetit siis?"

"Minäkö? Ei… hän itse lopetti."

"Millä tavoin?"

"Hyvin yksinkertaisesti. Piti kiinni entisistä vaatimuksistaan tahtomatta ollenkaan kuulla mistään muusta. Kaikki on kuten ennen. Sen verran vaan, että hän ei ennen juonut, mutta nyt alkoi juoda… Ota ulos leivät, minä käyn nukkumaan."

Hiljaisuus valtasi leipomon. Lamppu savusi, uuninluukku narisi silloin tällöin ja valmiiden leipien kuori rosahti haljetessaan. Kadulla vastapäätä akkunaamme yövahdit puhelivat keskenään. Vielä jokin eriskummallinen ääni aika ajoittain tuli kuuluviin kadulta, se oli aivan kuin jossakin olisi puodin kyltti narissut tahi ihminen ähkinyt.

Minä otin leivät ulos uunista ja paneuduin levolle, mutta en saanut unta ja kuunnellen yöstä lähteviä ääniä lojuin puoliavoimin silmin. Äkkiä näen, miten Konovalov äänettömästi kohoaa ylös lattialta, menee hyllyn luo, ottaa sieltä Kostomarovin kirjan, aukaisee sen ja kohottaa silmiensä eteen. Saatoin selvästi erottaa hänen miettiväiset kasvonsa ja minä seurasin hänen liikkeitänsä, näin kuinka hän kuljetti sormiansa pitkin rivejä, pudisti päätänsä, käänsi uuden lehden ja katselee uudestaan tarkkaavaisena sitä, mutta sitten kääntää silmänsä minuun. Hänen miettiväisillä, paisuneilla kasvoillansa oli kummallisen jännittynyt ja kysyväinen, minulle aivan outo ilme, joka kauvan pysyi minuun suunnattuna. En voinut pidättää uteliaisuuttani, vaan kysyin häneltä, mitä hän hommaa?

"Ah, minä luulin sinun nukkuvan", sanoi hän hämillään ja astui sitten luokseni kirja kädessä, istuutui viereeni ja alkoi epäröiden puhua: "Minä näet tahdon kysyä sinulta, onko sellaista kirjaa, jossa sanotaan, miten pitää elää? Sellaista, josta saisi nähdä, mitkä teot ovat vahingollisia ja mitkä itsessään vaarattomia. Minä, kuten tiedät, aina sekaannun teoissani… Se mikä minusta alussa näyttää hyvältä… päättyykin lopuksi huonosti. Niin kuin esimerkiksi Kapkan kanssa." Hän hengitti välillä ja jatkoi rukoilevalla äänellä: "Niin, etsi, ole hyvä, minulle sellainen erilaisia tekoja käsittelevä kirja ja lue se minulle."

Seurasi hetken äänettömyys.

"Maksim!"

"Mitä?"

"Kuinka kovasti Kapitolina haukkui minua."

"No, sehän on jo lopussa… Riittää jo sinulle…"

"Tietysti, ei nyt enää mitään hätää ole… Mutta miten se on, sano minulle, onko hän oikeassa?"

Se oli hyvin kiusallinen kysymys. Mutta ajateltuani hetkisen vastasin myöntävästi.

"Sillä tavoin minäkin otaksun… Hän on oikeassa… niin", lausui Konovalov, huokasi syvään ja vaikeni.

Hän vetelehti kauvan lattialle levitetyllä niinimatolla saamatta unta, nousi ylös pari kertaa, poltti tupakkaa, istuutui akkunan ääreen ja paneutui uudelleen levolle.

Minä nukahdin ja kun heräsin, ei hän enää ollut leipomossa; hän tuli näkyviin vasta illalla. Hän oli aivan tomun peitossa ja hänen synkässä katseessaan oli jotakin liikahtamatonta, kivettynyttä. Hän heitti hattunsa hyllylle, huokasi ja istahti viereeni.

"Missä sinä olet ollut?"

"Kävin Kapkaa katsomassa."

"No, entäs sitten?"

"Kaikki on lopussa, veliseni. Olenhan jo kerran sanonut sen sinulle."

"Sellaista väkeä ei nähtävästi saa sinne eikä tänne", koetin minä saada hänen ajatuksiaan suuntautumaan toisaalle ja aloin puhua tottumuksen suuresta voimasta y.m.s., joka sopi tällaiseen tapaukseen. Konovalov oli itsepäisesti vaiti katsellen lattiaan.

"Ei, mitä sinä puhu-ut! Ei siitä ole kysymys! Minä olen yksinkertaisesti sanoen ruttotautinen ihminen. Minun kaltaisen ihmisen ei pitäisi elää maailmassa. Minusta lähtee vaan onnetonta myrkyllistä henkeä. Heti kun tulen jonkun ihmisen läheisyyteen, tarttuu se häneen. Jokaiselle saatan minä tuottaa vaan tuskaa. Jos oikein ajattelee, niin voi kysyä, kenelle minä olen elämässäni tuottanut mielihyvää? En kenellekään. Ja kuitenkin olen ollut niin monen ihmisen kanssa tekemisissä. Märkänevä ihminen minä olen."

"Lörpötystä."

"Ei, tarkoitan totta"… sanoi hän nyökäyttäen vakuuttavasti päätänsä.

Minä koetin kaikin voimin kitkeä pois hänestä tällaiset vaaralliset ajatukset. Mutta kaikesta, mitä hänelle sanoin, löysi hän vaan vahvistusta sille mielipiteelleen, että hän ei ole kelvollinen elämään.

Hän alkoi muutenkin nopeasti ja pelottavalla tavalla muuttua aina siitä hetkestä alkaen, kun hän näki Kapitolan. Hän kävi miettiväiseksi, menetti kaiken mielenkiintonsa kirjoihin, ei tehnyt enää työtä entisellä innolla, tuli yhä vaiteliaammaksi ja umpimielisemmäksi.

Työstä vapaana ollessa hän lojui lattialla ja katseli lakkaamatta kattoon. Hänen kasvonsa olivat entistä kalpeammat ja pöhöttyneet ja hänen silmänsä olivat kadottaneet entisen lapsellisen kirkkaan loisteensa.

"Sasha, mikä sinua vaivaa", kysyin häneltä.

"Ryyppytuuli alkaa tulla", vastasi hän aivan yksinkertaisesti. "Kohta minä ratkean… s.o. alan latkia viinaa, poltto sisässäni on jo alkanut… Minun aikani on taasen tullut… jos tuota Kapkan juttua ei olisi tapahtunut, niin minä olisin vielä ehkä kestänyt jonkun aikaa. Mutta siitä jutusta ei enää pääse… Kuinka minulle saattoikaan sellaista tapahtua. Minä tahdoin tehdä ihmiselle hyvää – ja äkkiä – pelkkää mielettömyyttä! Totta tosiaan, veli hyvä, elämässä tarvitaan kovasti järjestystä teoissa. Ja eikö tosiaankin voitaisi ajatella sellaista lakia, joka pakottaisi kaikki ihmiset tekemään samalla tavoin, aivan kuin yksi ihminen, pakottaisi ymmärtämään toinen toisiansa? Sillä aivan mahdoton on elää tällä tavoin, erillään toinen toisistaan! Eivätkö viisaat ihmiset todellakaan ymmärrä sitä, että ensinnä on välttämätöntä saada järjestys aikaan maailmassa, ihmiset on saatettava valkeuteen? Ah – te viisaat!"

Ollen aivan näiden maailmanjärjestystä koskevien ajatuksiensa vallassa ei hän halunnut kuunnella minun puheitani. Minä huomasin myöskin, että hän alkoi vähitellen vieroa minua. Kerran kuultuaan sadannen kerran minun maailman uudestaanmuodostamissuunnitelmani hän hieman suuttui minuun ja sanoi: "Lakkaa jo! Kyllähän sinä osaat… Olen jo tarpeeksi kuullut sinun puheitasi. Eihän tässä ole kysymys elämästä, vaan ihmisestä. Ymmärrätkö, että ennen kaikkea muuta on kysymys ihmisestä? Niin, ja muusta ei olekaan kysymys. Sinun puheesi mukaan tulisi ihminen yhä edelleen pysymään sellaisena kuin hän on nyt, senkin jälkeen kun kaikki muu on muutettu ja järjestetty. Mitähän siitäkin on hyötyä… En, ensiksi pitää ihminen muuttaa alusta loppuun saakka, hänelle pitää näyttää tie oikeaan elämään. Pitää laittaa niin, että hänen elämänsä käy valoisaksi ja vapaaksi – kas sitä kaikkea on sinun puuhattava ihmisen hyväksi. Opeta häntä kulkemaan omaa tietänsä…"

Minä vastustin häntä, mutta hän tuli vaan katkeraksi ja huudahti ikävystyneenä: "Ah, anna minun olla rauhassa!"

Kerran hän jostakin syystä meni ulos illalla eikä tullut takaisin työhön yöllä eikä seuraavana päivänäkään. Hänen asemastansa ilmestyi isäntä leipomoon huolestuneen näköisenä ja ilmoitti:

"Sashamme on tullut villiksi. Hän istuu 'Tupalassa'. Täytyy hakea uusi leipoja."

"Ehkä hän tulee takaisin."

"Silloin saat odottaa kauvan… Kyllä minä hänet tunnen."

Minä menin "Tupalaan". – Kapakkaan, joka oli hyvin viekkaasti järjestetty erääseen kivijalkaan. Sen erikoisena tunnusmerkkinä oli, että siellä ei ollut akkunoita, Vaan valoa tuli sinne katossa olevasta aukosta. Siellä sisällä oli aina vaan tupakan ja viinan tuoksua, ja se oli melkein aina täynnä epämääräistä, vakinaista tointa vailla olevaa väkeä. Pitkät päivät nämä ihmiset vetelehtivät kapakassa ja sen ympäristössä etsien ryyppyretkelle antautuneita käsityöiäisiä auttaakseen heitä toverillisesti juomaan viimeisen paitansakin päältänsä.

Konovalov istui suuren pöydän ääressä keskellä kapakkaa kuuden häntä kunnioituksella muka kuuntelevan, omituisiin rääsyisiin pukuihin puetun naamaltaan Hoffmanin satujen sankareja muistuttavan herrasmiehen ympäröimänä.

He joivat olutta ja viinaa sekaisin haukaten välipalaksi jotakin, joka muistutti kuivia savipaloja.

"Juo-kaa, veljet juokaa niin paljon kuin kukin jaksaa! Minulla on sekä rahoja että vaatteita. Ainakin kolmeksi päiväksi riittää, kaikki juon… kaikki. Työtä en tahdo enää tehdä, enkä täällä tahdo enää kauvemmin viipyä."

"Inhottava kaupunki tämä onkin", sanoi joku, joka suuresti muistutti John Falstaffia.

"Työtä", sanoi eräs toinen luoden kysyvän katseensa kattoon sekä kysyen vielä: "Työtä vartenko ihminen syntyy maailmaan?"

Ja nyt alkoivat kaikki yht'aikaa puhua ja todistaa Konovaloville, että hänellä oli täysi oikeus, melkeinpä velvollisuus juoda kaikki – ja tietysti heidän seurassansa.

"Kas, Maksim! Pim-pam-pim!" tervehti Konovalov nähdessään minun astuvan sisälle. "No, kirjanoppinut ja farisealainen – kulahuta kulkkuusi! Nyt olen viimeinkin jo vierähtänyt radaltani! Se on sanottu ja sillä hyvä! Nyt tahdon juoda kaikki – hiuksiin asti. Ja kun hiukset vaan ovat enää jälellä, niin silloin lopetan. Tuletko mukaan – vai mitä?"

Hän ei ollut vielä humalassa, mutta hänen siniset silmänsä loistivat kamalasti epätoivoisesta kiihtymyksestä ja hänen partansa, joka silkkisen viuhkan tavoin laskeusi hänen rinnallensa, tutisi alaleuvan hermostuneen värähtämisen johdosta, paidan kaulus oli avoinna, valkealla otsalla kimmelsi hikipisaroita ja käsi, jolla hän ojensi minulle lasillisen olutta, vapisi.

"Heitä juominen, Sasha, ja mennään pois täältä", sanoin minä laskien käteni hänen olkapäällensä.

"Heitäkö?" sanoi hän nauraen. "Jospa olisit kymmenen vuotta aikaisemmin tullut sen sanomaan minulle… niin ehkä olisin heittänytkin. Mutta nyt on parasta, että en heitä. Mitäpä minä voisin muutakaan tehdä? Mitä? Tunnenhan kaikkea, jokaisen elämän liikkeen tunnen sisässäni, mutta käsittää en voi – en mitään ymmärrä enkä tiedä elämäni tietä. Minä vaan tunnen – ja juon, sillä muuta en osaa tehdä… Parempi on, että sinäkin juot minun kanssani!"

Hänen seurapiirinsä katseli minua ilmeisellä tyytymättömyydellä, kaksitoista silmää mittaili uhkaavasti minun olemustani.

Onnettomat pelkäsivät, että minä ryöstän pois heiltä Konovalovin, hävitän heiltä pidot, joita he ehkä koko pitkän viikon ajan olivat odottaneet.

"Ystävät! Tämä on minun toverini, korkeasti oppinut mies, piru vieköön! Maksim, voisitko täällä lukea Stenjkasta? Ah, hyvät veljet, jos tietäisitte, millaisia kirjoja maailmassa on! Pilasta! Muistatko Maksim, mitä? Ystävät, eivät ne ole enää kirjoja, vaan verta ja kyyneliä! No mutta – Pila, sehän olen minä itse? Kuuletko Maksim! Ja Gysoika – olen minä. Vannon sen kautta Jumalan! Kas kun se vihdoinkin minulle selvisi!"

Hän katseli silmät selällään pelästyneen näköisenä minua ja hänen alahuulensa vapisi kovasti. Hänen seuralaisensa tekivät happamin mielin sijaa minulle pöydän ääressä. Minä istuuduin Konovalovin viereen juuri samalla hetkellä, kun hän kulahutti kulkkuunsa puoleksi viinalla täytetyn olutlasin.

Hän tahtoi nähtävästi tällä sekotuksella mahdollisimman pian päihdyttää itsensä. Kun hän oli lasinsa tyhjentänyt, otti hän lautaselta kappaleen sitä ainetta, joka muistutti savea, mutta itse asiassa oli hillottua lihaa, hän katseli sitä ja heitti sen olkansa ylitse kapakan seinään.

Hänen seurapiirinsä vongahti puoliääneen aivan kuin nälkäinen koirajoukkue, jolle heitetään luu.